Ookoon päiväkirja

Tuntui, että viikot siitä hetkestä, kun Ookoo oli tullut mulle ylläpitoon olivat kuluneet kuin siivillä. Brynhildin pihaan oli kaartanut Lumoksen hevoskuljetusauto jonka perästä oli pian peruuttanut vaaleanpunarautias ori, joka oli kuikuillut ympärilleen korvat hörössä ja sieraimiaan väristellen. Thyra, joka oli pidellyt Ookoon riimunnarua siniset hiukset tuulenvireessä heilahdellen oli viittoillut minua luokseen.

“Teistä tulee varmasti tosi hyvä parivaljakko!” se oli tokaissut hymyillen ja olin vastannut hymyyn samalla kun työnsin käsiäni taskuihin.  

“Toivotaan niin. Teillähän ainakin meni käsittääkseni ihan mukiinmenevästi CIC1-luokissa.”

“Joo, on se pirun herkkä, mutta silti ihan paras. Icarus antoi sulle hyvän ratsun.”

Ookoo oli kuitannut Thyran sanat pitkällä hirnahduksella ja mä virnistyksellä.



Seppele Cupiin oli kuitenkin verrattain vähään aikaan, joten treenaamaan oltiin päästy lähes siltä siunaamalta. Jo heti seuraavalla viikolla Icarus esitelmöi tuttuun suoraviivaiseen tapaansa suunnitelmansa tulevien valmennusten varalle, ja pian sainkin ihan konkreettisesti tuntea ne lihaksia ja pienimpiäkin soluja myöten. Thyra ei todellakaan ollut puhunut puutaheinää sanoessaan Ookoota pirun herkäksi - ensimmäisten ratsastuskertojen jälkeen olin suorastaan järkyttynyt. Tuntui, etten saanut Ookoohon minkäänlaista kontaktia ja että alla oli täysiverisen sijaan kiemurteleva, hevosen kokoinen jauhomato. Mun turhautumiseni näkyi tietysti Icaruksessakin, joka kuitenkin – luojan kiitos - ymmärsi ohjata mua sen verran rauhallisesti mutta jämäkästi, etten heti heittänyt hanskoja tiskiin.

Ja niin vaan pikkuhiljaa kun pääsin alkujärkytyksestä eroon, alkoi yhteinen sävel löytyä. Ookoo ei lopulta poikennut Bumista hirveän merkittävästi, vaikka toki niillä oli huomattava kokoero ja olin tottunut Bumin pehmeämpiin liikkeisiin. Ja Ookoolta tammamaiset päivät puuttuivat kokonaan, siinä missä olin tottunut myös Bumin ajoittaisiin oikkuiluihin ja mielentilan vaihteluihin.



Siispä lähdimme Seppele Cupiin suhteellisen luottavaisin mielin. Matka oli sujunut hyvin, me vuoroteltiin Nitan ja Hannen kanssa ajomatkalla ja loppumatkan sain nukkua takapenkillä, että saisin vähän levättyä, samalla kun Hanne nuokkui edessä. Heräsin vasta, kun Nita ravisteli mua olkapäästä Liekkijärven huoltoaseman pihalla.

“Sonia, me ollaan kohta perillä, haluutko kahvia tai leipää?”

Hieroin unisia silmiäni ja nousin pystyasentoon. Oli aikainen aamu, sumu leijaili huoltoaseman parkkipaikan laitamilla ja huoltoaseman pihalla ei näkynyt juurikaan liikettä.

“Joo, kahvia kiitti”, mä sanoin unesta käheällä äänellä. “Mä tuun kohta perästä.”

Nita lähti kohti huoltoasemaa samalla kun Hanne oli tarkastamassa hevosia. Mä katsoin itseäni auton taustapeilistä. Hiukset hapsottivat ja poskeen oli painunut tumma laikku takapenkin turvavyöstä.

Liekkijärvi taas näytti ihan siltä kuin muistelinkin, ja se sai olon haikeaksi.

Jos Liekkijärvelle saapuminen olikin ollut haikeaa, se ei ollut mitään Seppeleeseen saapumiseen verrattuna. Liikuskellessani jaba-alueella ja ilmoittautumisessa mun pää pyöri sekä sisältä että fyysisesti, kun pälyilin ympärilleni Antonin varalta.

Sarah oli harmikseni ilmoittanut saapuvansa vasta seuraavana päivänä, mutta onneksi mulla oli sekä Nita että Hanne, joiden kanssa me liikuttiin tiiviinä porukkana Seppeleen tiluksilla. Nita jaksoi olla ihanan kannustava ja tsemppaava, vaikkei silläkään ollut ihan helppoa sen omassa elämässä. Välillä mä jopa tunsin jotain outoa syyllisyyttä siitä, että se oli tullut tänne asti auttamaan mua kilpailemaan, kun sen oma kilpaura oli tyssännyt hevosen kuolemaan, eivätkä lukuisat reissut ja koeratsastuskerrat olleet tuottaneet tulosta uutta hevosta etsiessä.

Mun luokka olisi heti ensimmäisenä, ja me oltiin Nitan kanssa laitettu Ookoo oikein hienoksi. Ori katseli meitä uteliaasti kun juttelimme tulevasta luokasta ja annoin sille käden haisteltavaksi, jonka jälkeen se hamuili pehmeästi sormiani ja astui sitten lähemmäs painaen päänsä rintakehääni vasten. Ookoo tuntui luonteensa puolesta välillä hevosen sijasta isolta koiralta, ja mua hymyilytti. Toivoin että se olisi yhtä hurmaava myös tuomareiden mielestä kouluradalla.

Eniten mua kuitenkin pelotti oman suoritukseni puolesta. Vaikka olin yrittänyt kaikkeni, pelkkä tieto Antonin läsnäolosta täällä jossakin sai mun ajatukset karkailemaan, vaikken ollut nähnyt miestä edes hiuskarvan verran. Mä jännitin sitä, tulisiko se katsomaan mun suoritusta, entä jos mä näkisin sen kasvot muiden joukossa kesken ratsastuksen – ja vaikka Nita kuinka yritti rauhoitella, en saanut ajatuksiani tasaantumaan.

Yhtäkkiä takaani kuului tuttu ääni ja säpsähdin kääntyessäni ympäri.

“Sonia! Hey!”

Oloni rentoutui välittömästi ja kasvoilleni suli leveä hymy, kun Valtteri käveli jaba-alueen poikki lennokkain askelin, nahkatakki rennosti auki.

“Valtteri!” sain hihkaistua ennen kuin mua selvästi pitempi poika oli harpponut lähemmäs ja tullut halaamaan. Nita katsoi vieressä tietäväisesti hymyillen ja pyöräytin sille pikaisesti silmiä.

“How are you?” tiedustelin kun irroittauduin pojasta ja vedin käteni puuskaan.

“Fine thanks, I saw you and wanted to say good luck, your class is next right?” Valtteri sanoi ja nyökkäsin.

“Yeah, thanks, that’s my new horse I told you about – Ookoo – and here’s Nita, my friend from Shelyes”, sanoi ja Valtteri kätteli Nitaa, joka vastasi hymyillen.

“Nice to meet you, Nita”, Valtteri sanoi ja Nita nauroi.

“Totta puhuen, mä oon kotoisin ihan Suomesta”, Nita sanoi ja Valtteri kohotti kulmakarvojaan. Kaksikko vaihtoi muutamat sanat suomeksi ja nauroivat, jonka jälkeen Valtteri käänsi katseensa takaisin muhun.

“So, your new horse seems very nice. Is he a thoroughbred?”

“Yes, he is. I’m absolutely in love with him”, sanoin virnistäen ja Valtteri nyökkäsi ymmärtäväisenä. Poika silmäili vielä hetken Ookoota, joka katseli takaisin yhtä uteliaana kuin aiemminkin, ja haroi sitten tummaa kuontaloaan.

“I’ve gotta go, I just wanted to say hi quickly. I hope we’ll see later so you can teach me more norwegian”, poika sanoi ja virnisti pienesti, ja näin kun Nita, joka oli kävellyt Valtterin taakse hakemaan Ookoon varusteita kääntyi ja vihelsi äänettömästi. Mua nauratti.

“Haha, sure”, sanoin ja Valtteri kääntyi lähteäkseen. “It was really nice to see you again.”

Valtteri heilautti kättään ja lähti askeltamaan poispäin. Yhtäkkiä mun mielessäni juolahti nopea ajatus, ja ennen kuin ehdin estää, huusin pojan perään.

“Valtteri?”

Poika kääntyi pysähtyi ja kääntyi katsomaan.

“Is.. Is Anton here?”

Valtteri katseli mua hetken jotenkin tutkivasti, ennen kuin vastasi.

“No, not yet. Should I told him you were looking for him?”

Mun vatsassa muljahti outo tunne ja purin huultani.

“No. No, I just wondered.”

Valtteri nyökkäsi, katsoi mua hetken ja jatkoi sitten matkaansa. Mä jäin pureskelemaan huultani ja vaivuin hetkeksi mietteisiini.

Ehkä koulurata onnistuisi paremmin nyt, kun tiesin, ettei katsomossa ollut yhtäkään Seljavaaraa.

Tai ainakin toivoin niin.

“Siis oliko sillä ihan kunnon arpi siinä?” Hanne kysyi samalla kun tunki suuhunsa sämpylää niin tarmokkaasti, että pelkäsin sen tukehtuvan siihen.

“No siis, ei se nyt mikään järjettömän iso ollut, mutta kyllä sen erotti. Siis ihan hyvin erotti. Jos mä olisin Sarah, mä oikeasti nostaisin syytteet”, puuskahdin samalla kun nyhdin pienen palan oman sämpyläni reunasta. Me istuttiin Hannen kanssa ulkona penkeillä ja tankattiin eväitä, ennen kuin meidän molempien pitäisi alkaa valmistautua 120cm-luokkaan, jossa me molemmat kisattiin.

“Ja siis se oli Ellan serkku, joka sen teki?”

“Joo, se Inkeri. Onneks mä en oo nähnyt sitä kuin ihan ohimennen, kun se vilahti ohi kauempana eilen mun HeA-luokan jälkeen jonkun helvetin harjanvarren kanssa. Jos mä en ois ollut vielä Ookoon selässä, mä oisin mennyt repimään sen siltä ja kalauttanut sille sata kertaa isomman vekin otsaan.”

Hanne naurahti kuivasti ja repi lisää sämpylää suuhunsa.

“On kyllä ihan tosi noloa käytöstä siltä. Onneksi ei käynyt pahemmin, Sarahille tai sulle.”

Me istuttiin rinta rinnan penkeillä ja mä heiluttelin mun jalkojani samalla, kun Hanne uppoutui hetkeksi kännykälleen. Nita oli lähtenyt käymään hotellilla nopeasti ja meillä oli vielä jokunen tunti aikaa tapettavana. Nojasin vähän taaksepäin takana olevaan seinustaan ja suljin silmäni.

Ihmisten tasainen puheensorina, askeleiden ja kuulutusten äänet sekoittuivat tasaiseksi kakofoniaksi, mutta siitä huolimatta mä tunnistin tutun äänen niiden kaikkien seasta. Höristin korviani samalla kun raotin silmiäni ja näin sivusilmällä, kun tuttu, pitkä blondi asteli lähemmäs uppotuneena keskustelemaan jonkun hoikan, punertavatukkaisen miehen kanssa.

Siristin silmiäni ja pukkasin Hannea kylkeen, ja se nosti katseensa puhelimestaan.

“Voi vittu”, Hanne sanoi ja veti kätensä puuskaan samaan aikaan kuin risti jalkansa, jolloin se näytti ihan vihaiselta korkkiruuvilta.

Anton ei ensin huomannut mua, mutta sitten se käänsi katseensa ja näin, miten sen ilme valahti oudon hämmentyneeksi. Mä nappasin sämpylänpuolikkaan ja pillimehun ja tartuin Hannea käsikynkästä ja vedin sen pois samalla kun tunsin Antonin katseen mun selässäni.

Mä tiesin, että me oltiin juteltu puhelimessa ja jopa ihan hyvässä hengessä, mutta nyt kun olin nähnyt Sarahin, arven sen otsassa ja puhunut sen kanssa, mä en enää ollut varma halusinko mä sittenkään nähdä koko Antonia.

Varsinkaan ennen mun luokkaa.



Mä olin ajatuksissani vähän ennen verryttelyn alkua. Odotin, että Hanne ja Sona olisivat valmiina ja räpläsin sormillani Ookoon suitsia. Antonia ei ollut enää näkynyt, mutta mä olin ehtinyt tekstaamaan Sarahille, että törmäsin siihen, ja että mun ajatukseni olivat taas sekaisin kuin seinäkello.

“Better just stay away from him. Don’t let that asshole ruin your class, you’re gonna ride like a champion”, se oli vastannut. Ja toden totta, oikeassahan Sarah oli.

Silti mua jotenkin kalvoi sisältä.

Verryttelyssä Ookoo tuntui onneksi hyvältä, ja se onneksi helpotti mun oloani. Ori oli virkeä ja rento, eikä se ottanut häiriötä edes jostain kimosta puoliverisestä, joka kuumui jo verryttelyissä ja aiheutti pienimuotoista hämminkiä verryttelyalueella.

Juuri vähän ennen kuin mun vuoro oli koittamassa, mä näin verryttelyalueella tutut silmät, jotka seurasivat mun ja Ookoon liikettä herkeämättä. Pala nousi mun kurkkuun, kun katsoin, miten Antonin olkapäät olivat hieman lysyssä ja ilme odottava.

Olin katsomassa poispäin, kun huomasin Antonin katseen kiinnittyvän johonkin mun ohitse. Vähän matkan päässä, myöskin verryttelyalueen reunamilla, Sarah seisoi Nitan kanssa ja tuijotti Antonia meripihkasilmät täynnä jäätä.

Näin, kun Anton kääntyi ja käveli pois.



Juuri kun olin ratsastamassa kentälle, Sarah käveli lähemmäs.

“Show them what you’re made of.”

Mä hymyilin.

“I fucking will.”