Linnean päiväkirja

Mä en tiennyt tykkäsinkö mä Norjasta. Ei toisaalta multa oltu edes kysytty että haluanko mä jättää kaiken taakseni ja muuttaa kauas kaikesta mikä on ollut tuttua ja jättää kaikki kaverit taakseni. Kai iskä vain sekosi kun äiti kuoli. En mä tiedä eikö se osannut ajatella mua ollenkaan kun se otti vastaan työpaikan täältä, vai mikä idea sillä oli tän peliliikkeen takana.

Elämä täälä oli jotenkin niin paljon erilaisempaa kuin mitä se oli Suomessa. Ei mulla ollut täälä oikeastaan yhtään kaveria ja en mä tiennyt että saisinkohan mä niitä ikinä. Mä en osannut vielä paljoa Norjaa ja monesti joku ei ymmärtänyt mun englantia joten välillä tutustuminen tuntui olevan ihan liian vaikeaa. Onneksi iskä ei ollut silti pakottanut mua lopettamaan ratsastamista ja kai se oli sen verran perillä kaikesta, että se oli tajunnut sen merkitsevän paljon mulle varsinkin silloin kun äiti oli kipeä ja kaikki oli omalla tavallaan väsyneitä.

Iskä oli jopa itse tutkinut Svolvaerin tallitarjontaa ja löytänyt Shelyesin sekä soitellut Jassun kanssa ja varannut mulle tuntipaikan. Mä olin kerennyt ratsastaa jo pari kuukautta Shelyesissä ja se oli ihan kiva talli. Vaikka mä jollain tavalla toivoin saavani sieltä kavereita, en mä tiennyt onnistuisiko sekään kun kaikki tuntui olevan jo niin hyvää pataa keskenään että en edes tiennyt olisiko kukaan huomannut mun ilmestyneen paikalle. Olihan kaikkien heppojen hoitajat tosi kivoja ja ystävällisiä kun ne auttoi mua tarkistamaan kaikki varusteet, mutta silti jotenkin tuntui että se ei ehkä ollut aitoa.

Tai sitten mä olin vain muuttunut liikaa äitin kuollessa. Niin tai näin, kai mun täytyisi vain yrittää jollain tapaa löytää keino tutustua johonkin edes hieman paremmin ja toivottavasti mä joskus saisin ystäviä, tai mun vuosista Norjassa tulee todella yksinäisiä…

Iskä yritti olla hyvä vanhempi. Kyllä sen siitä huomasi, mutta silti se ei ollut aina ihan niin läsnä kuin mä olisin sen halunnut olla. Ehkä se ei ihan ymmärtänyt miten paljon mä toisaalta sitä tarvitsin varsinkin nyt kun mut oltiin repäisty pois tutuista kuvioista ja mulla ei ollut mitään verkostoa täälä valmiina niin kuin sillä oli.

Sen takia mä olin kai alkanut viettämään enenevissä määrin aikaa Shelyesissä. Alkuun mä olin vähän miettinyt että saisiko tallilla olla tuntien ulkopuolella, mutta kukaan ei tuntunut välittävän siitä että mä pyörin siellä. Tai no Jassu jossain kohtaa hieman kyllä ihmetteli ja mä olinkin sen jälkeen muutaman päivän kotona, mutta ei siellä ollut kivaa yksin. Tallilla sentään mä sain autella jossain ja jos siellä ei uskaltanut auttaa missään niin sitten saattoi sentään edes seurata tunteja. Mä yritin samalla parhaani mukaan opetella norjaa, mutta ei siitä oikein tuntunut tulevan mitään. Olin mä sentään uskaltanut alkaa jo tervehtimään ihmisiä tallilla norjaksi, mutta en mä tiennyt oppisinko mä ikinä kunnolla puhumaan sitä. Osa kuulosti puhuvan suomea, mikä teki Shelyssä käymisestä vähän helpompaa, mutta silti mua jännitti aloittaa keskusteluita muiden kanssa. Tai kun kaikilla tuntui olevan omat piirinsä jo valmiina niin en mä uskonut että niihin mahtuisi mukaan, tai että niillä olisi mielenkiintoa opettaa mulle lisää hevosista, varsinkin kun osalla oli oma hevonen tai poni.

Uskaltaisinkohan mä kysyä Jassulta että olisiko joku tallin poneista vailla hoitajaa. Ehkä mä voisin sillä tavalla myös saada kavereita muista, joilla on hoitoponi tai -hevonen tallilla. Vai hylkiiköhän kaikki mua sen jälkeen koska mä en osaa norjaa ja jos vienkin jonkun havitteleman hoitoponin. Ehkä pitää vaan ensin kysyä että olisiko tallilla ketään kenestä voisi saada hoitoponin. Ja ehkä iskältäkin pitäisi kysyä että saisinko alkaa hoitamaan Shelyesissä. Ei sitä varmaan edes haittaa kun ei se nytkään taida edes huomata että mä oon monena iltana poissa pitkään koulun jälkeen. Välillä tuntuu että se välittää ainoastaan vain siitä että mä saan hyviä arvosanoja. Tää vuosi taitaa kyllä mennä penkin alle koska mä en välillä ymmärrä mitään opetuksesta ja kukaan ei käännä mulle asioita norjasta englanniksi joten kai pitää vain yrittää opiskella vähän kovemmin ennen kokeita. Oispa iskä vaan ajatellut mua ja oltaisiin jääty suomeen. Tai sitten täytyisi oikeasti keksiä jotain millä tää maa alkaisi tuntumaan kodilta myös mulle. Onneksi on sentään edes hevoset…

Jos arkipäivät olivat tylsiä, niin viikonloput varsinkin olivat tylsiä. Iskä teki töitä joka päivä, vaikka se oli luvannut että viikonloput olisi meidän kahdenkeskeistä aikaa. Meidän piti muka tutustua Svolvaeriin ja lähialueisiin kahdestaan tai tehdä jotain muuta yhdessä, mutta ei me oltu tehty mitään koko sinä aikana mitä oltiin norjassa asuttu.

Mun herätessä iskällä oli aamunsa ties monesko kahvikuppi vieressään ja se tuijotti koneensa näyttöä intensiivisesti ja välillä naputteli näppäimistöä, tai selasi vieressään olevia papereita. Mä tiesin että se ei kuulis tai näkis mua, joten mä vain söin jotain aamupalaa, pakkasin vähän eväitä mukaani ja vaihdettuani vaatteet suuntasin ulos ja lähdin pyöräilemään Shelyesiin. En mä edes tiedä tajusiko iskä mun viettävän niin paljon aikaa tallilla, mutta se oli ainut paikka koko norjassa, jossa mä edes vähän tunsin kuuluvan porukkaan ja vaikka en ollutkaan tutustunut oikeastaan kehenkään tallilla, siellä oli sentään edes hevoset, jotka ei sivuttanut mun olemassaoloa.

Mä en muistanut että tänään oli Nitan pitämä maasta käsittelytunti joten päästessäni Shelyesiin näin monien taluttavan hevosia maneesiin ja mä meninkin mielenkiinnosta katsomaan mistä oli kyse. Tuntia oli kiva seurata ja mulla tuli sellainen olo että voisipa joskus olla itsekin mukana tuollaisella tunnilla joko oman ponin tai hevosen kanssa, tai edes hoitohevosen. Nitan pitämän tunnin loputtua mä suuntasin vain tuijottelemaan tarhaavia hevosia ja Catu onnistui hieman säikäyttämään mut kun olin ajatuksissani.

”Moikka Linnea! Sähän oot usein täällä” toinen tervehti minua hymyillen tarkistaessaan että hevosilla olisi vettä. Mutisin jotain vastaukseksi ja juteltuamme vielä hetken Catu kysyi, haluaisinko auttaa häntä vesien kanssa. Lupasin auttaa koska eipä minulla muutakaan ollut ja toinen oli ollut minulle koko ajan niin mukava. Catu oli opettanut minulle myös aina jokaisella kerralla muutaman sanan norjankielistä hevossanastoa ja monesti tuo olikin alkanut sekoittamaan englantia ja norjaa siten, että minulle tutut sanat tulisivat norjaksi ja aloinkin koko ajan vain paremmin ymmärtämään sanoja ja niiden eri muotoja, vaikka välillä jouduinkin kysymään hieman tarkennusta sanoihin, tai en osannut lausua jotain sanaa ihan kunnolla.

Catun opettamien sanojen avulla olin myös alkanut ymmärtämään muiden keskusteluja ja olin silläkin tavoin oppinut hieman enemmän norjaa ja aloin myös uskaltaa kokeilla puhua sitä koulussa joidenkin helppojen lauseiden verran. Tietenkinhän välillä minua pilkattiin siitä kun sanoin jotain väärin, mutta onneksi yleensä kaikki vain kannustivat ja korjasivat virheeni. Ehkäpä joskus mä voisin osata sen verran Norjaa että saisin kavereita ihan oikeasti.

#Tarinatempaus2020 , Merkintä 2, 01.10.2020

Mä en tiennyt että olisiko Norja alkanut viimein tuntumaan kodilta. Tai ainakaan mä en inhonnut sitä enään niin paljoa. Kai. Mä olin tutustunut koulussa vähän paremmin kolmeen tyttöön, Anrid:iin, Ashild:iin ja Frigga:an.

En mä vieläkää osaa norjaa kunnolla, mutta kyllä mä pystyn silti käymään jotain pieniä keskusteluja norjaksi ja muut on onneksi viittinyt käyttää englantia jonkin verran joten keskusteluja on helpompi käydä. Tallilla mä oon tutustunut tuntilaisiini vähän paremmin ja sieläkin mä oon alkanut oppimaan sanastoa vähän paremmin, kiitos Catun ja mun salakuuntelun. Välillä tuntuu tyhmältä salakuunnella muita, mutta en mä jotenkin uskalla jutella muiden kanssa koska musta tuntuu et mua pidettäisiin idioottina.

Mulla olis kans ens kuussa synttärit ja mä en oikein tiedä että pidänkö mä koko synttäreitä koska en mä tiedä kenet mä kutsuisin. Tai siis vaikka oon tutustunut porukkaan niin en mä silti usko että ketään kiinostaisi mun synttärit. Kai ensi vuosi on vähän paremmin kun mä sentään tunnen silloin toivottavasti ihmisiä vieläkin paremmin.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 5 / 1.10.2020

27.10.2020

Iskä halus viedä mut tänään kouluun. Se ei ollut halunnut tehdä sitä ollenkaan koko sinä aikana kun me oltiin asuttu Norjassa ja mä olin käynyt koulua. Mä ihmettelin sen intoa koko ekan tunnin mutta sitten mun oli pakko keskittyä koulunkäyntiin.

Koulupäivän loppuessa iskän yllättävä innostus viedä mut kouluun selvisi. Poimittuaan mut kyytiinsä me lähdettiin ajamaan johonkin. Lopulta iskän päämääräksi paljastu Svolvær rytterhus ja mä ihmettelin että mitä se meinasi. Se kai näki mun ilmeestä kysymyksen.

”Sullahan on ne kisat ens kuus? Ajattelin että voitaisiin käydä ostamassa sulle kisavaatteet kun sulla ei taida sellaisia olla?”
Mä nousin hämmentyneenä iskän perässä autosta ja lähdin kävelemään sisälle liikkeeseen. Vaikka liike ei ollut iso, mulla meni hetki silti tajuta että tilanne on totta ja että mä sain alettua katselemaan itselleni kisavaatteita.

Mä sovitin ekana monia ratsastushousuja, ennen kuin löysin sopivat ja sitten päädyttiin löytämään mulle valkoinen kisapaita jossa meni siniset koristeraidat ja lopuksi ostettin vielä sininen kisatakki jossa oli muutama hopea blingi. Iskä halusi ostaa mulle vielä uudet hanskatkin ja monta sataa kruunua myöhemmin me asteltiin ulos liikkeestä ja mä olin vain entistä hämmentyneempi.

Iskä vei mut vielä syömään ja kun me ajettiin syömään mä näin jotenkin tutun näköisen ihmisen lähtevän just sen ruokapaikan rannasta. Mulla meni hetki ennen kuin tajusin että se oli se Liam joka oli ilmestynyt Shelyesiin ja jolle Christian oli tosi inhottava. Iskä huomasi että mä tunnistin sen mutta se ei onneksi kysynyt multa mitään Liamiin liittyen, koska en mä tiennyt mitä mä olisin vastannut koska en mä oikeestaan ees tuntenut Liamia, saati puhunut sille ikinä.

Syömisen jälkeen me ajettiin kotiin ja mä laitoin heti mun uudet kisavaatteet roikkumaan henkarille ja mä ennvoinut edelleenkään tajuta että iskä oli omasta tahdostaan ostanut mulle kisavaatteet.

#Tarinatempaus2020 / merkintä 10 / 1.10.2020

Mä olin ilmoittautunut Shelyesin pikkujouluihin mukaan koska mä ajattelin että ehkä se voisi olla hyvä tapa tutustua vähän paremmin muihin tallilaisiin koska musta tuntui että mä olin ehkä koko ajan uskaltanut puhua vähän enemmän norjaa, vaikka en mä silti osannut sitä tarpeeksi. Kaikki oli myös paljon mua vanhempia joten tallilla tuli pyörittyä senkin vuoksi aika paljon Elisan kanssa koska se oli kuitenkin melkein saman ikäinen mun kanssa. Olin mä yrittänyt myös vähän tutustua Fridaan ja Mathildeenkin, vaikka ne olikin meitä nuorempia.

Välillä kun mä kuulin jonkun puhuvan suomea hevoselleen mun tuli ikävä sitä että olisi voinut paljon helpommin vain jutella hevosista ja ratsastamisesta koska musta tuntui että mä en vieläkään osannut edes miljoonasosaa kaikista niistä sanoista mitä heppailuun liittyi saati että mä olisin voinut käydä täysiä keskusteluja heppailusta. Olinhan mä monesti istunut kaikki tunnit maneesisa, vain kuunnellen Catyn, Jassun tai Jannin tuntien pitoa ja yrittänyt opetella mahdollisimman monta uutta sanaa tuntien aikana ja yrittää ymmärtää mitä ne ratsastajilta pyysivät ja välillä mä tajusin sen pelkästään sanoista ja välillä mun piti kattoa että mitä ratsukot tekevät että mitä ne oli halunnut.

Kuitenkin takaisin pikkujouluihin. Sielä on sellainen Amazing Race ja mä olin ilmoittautunut siihen. En mä tiennyt että ketä mä olisin uskaltanut kysyä pariksi, joten mä olin jättänyt sen kohdan tyhjäksi ja vain päättänyt katsoa että mihin homma menisi. Kuitenkin yks päivä Hilla tuli mun työ kun mä olin tutkimassa tuntilistaan että ketä ratsastaisi sen päivän tunneilla.

”Moikka! Sä taisit olla Linnea?”
”J…joo?” mä käännyin katsomaan Hillaa vähän säikähtäneenä sillä mä pelkäsin että mä olin tehnyt jotain väärin vaikka en ollutkaan tänään tulossa tunnille.
”Sä olit osallistunut siihen pikkujoulujen Amazing Raceen ja mä katoin että sulla ei ollut vielä paria niin toivottavasti se on sulle okei että mä laitoin itseni sun pariksi?”
Mä tuijotin Hillaa hetken, ennen kuin mä vain nyökkäsin ja lähdin kävelemään mutisten jotain anteeksipyynnön tapaista. Vasta maneesin penkille istuessani mä muistin taas hengittää kunnolla ja ainakin puolet ekasta tunnista mulla meni ihan ohi kun vain mietin meidän lyhyttä keskustelua Hillan kanssa tallin käytävällä.

Tällä viikolla olisi tapahtumassa sitten vaikka ja mitä kun torstaina olisi mun synttärit ja samana päivänä olisi myös ratsastustunti. Mä mietin vähän että olisko mun pitänyt viedä torstaina tallille jotain karkkia tai muuta hyvää siitä hyvästä mutta mä epäilin että iskä ei varmaan antaisi.

”Olisitko sä Elisa päässyt torstaina mun kanssa Milouhin kaakaolle koulun jälkeen?” mä kysyin pyöritellen haarukkaani lautasellani.
”Joo. Kyllä mä uskon että äiti ja iskä antaa”
”Olis kyllä kiva. Tai ku mulla on silloin synttärit ja mä uskon että iskä ei varmaan edes kerkee juhlia mun kanssa niitä mitenkään” mä vastasin ennen kuin jatkettiin hiljaisuuden vallitessa meidän ruokailu loppuun, ennen kuin oli aika lähteä seuraavalle tunnille.

Mä en tiennyt että iskä muisti mun synttärit. Mä luulin että se oli niin uppoutunut työhönsä että se ei voinut muistaa mitään muuta, mutta kuitenkin mä yllätyin kun se herätti mut onnittelulaululla ja toi mulle aamupalan sänkyyn. Laskettuaan tarjottimen alas se kävi hakemassa vielä oman kahvikuppinsa ja me juteltiin pitkästä aikaa kunnolla samalla kun mä söin aamupalaani. Kun mä aloin valmistautumaan kouluun lähtöön iskä oli kanssa valmistautumassa töihin.

”Iskä?”
”Mm” tuo vastasi mittaillessaan solmiotaan oikean pituiseksi.
”Voisinko mä saada vähän rahaa? Me oltaisiin menossa Elisan kanssa koulun jälkeen Milouhin kaakaolle mun synttärien kunniaksi”
”Sehän kuulostaa kivalta. Paljonko sä tarvitset?”
”Öö… en mä oikeastaan tiedä?” vastasin epävarmana. En mä oikeastaan ollut käynyt ikinä kenenkään kanssa kaakaolla täälä asuessani kun ei mulla ollut ketään sellaista, jota mä olisin uskaltanut kysyä ja en mä ehkä jotenkin ollut uskonut että Elisakaan olisi innostunut mun ehdotuksesta, mutta kuitenkin se oli mun yllätyksekseni suostunut. En mä tiedä oliko se oikeasti halunnut lähteä vai yrittikö se vain olla kiltti.

Iskän annettua mulle rahaa me suunnattiin molemmat ulos ovesta ja se lähti autolla töihin, mun ottaessa polkupyöräni ja lähtiessä polkemaan kouluun. Koulupäivä tuntui olevan jotenkin tosi pitkästyttävä vaikka aiheet mitä me käsiteltiin tunneilla, oli ihan kivoja ja mä en tippunutkaan kartalta enää ihan niin montaa kertaa kuin mitä mä olin alussa tippunut, vaikka jouduin mä siltikin vielä käydä kysymässä asioista tunnin jälkeen opettajalta. Vaikka musta tuntui että koulupäivä ei loppuisi ikinä, tuli eteen vihdoin ja viimein se hetki kun viimeinenkin tunti päättyi ja me päästiin Elisan kanssa hakemaan meidän pyörät ja lähtemään kohti Cafe Milouta.

Mä en ollut käynyt sielä ennemmin joten mä en oikein tiennyt että mitä sielä olisi tarjolla, mutta kun me nähtiin kaikki ne herkut mitä vitriinissä oli tarjolla, meidän oli tosi vaikea päättää että mitä me haluttaisiin. Mä päädyin lopulta ottamaan suklaamuffinsin ja kaakaon ja pitkän valinnan jälkeen Elisa otti lopulta samat. Me istuttiin ikkunapöytään ja alettiin syömään meidän muffineita samalla kun me odotettiin että meidän kaakaot jäähtyisi hieman.

Me puhuttiin poneista ja ratsastamisesta ja tulevista pikkujouluista. Mä en edes huomannut että kello vain meni menemistään ja pian me tajuttiin molemmat että meillä alkaisi tulla kiire tallille. Me juotiin meidän kaakaot loppuun tosi nopeasti, ennen kuin lähdettiin molemmat pyöräilemään kohti koteja ja vaihtamaan vaatteet ratsastustuntia ajatellen.

Mä olin saanut taas tälle tunnille Dimonan ja suunnatessani pilkullisen ponin kanssa maneesiin mä olin iloinen siitä että mä näin Jannin juuri kasaavan muutaman muun avulla esteitä maneesiin. Esteiden säätämisen ohella Janni ohjeisti meille alkuverkkoja ihan sileällä, ennen kuin me saatiin alkaa ottamaan ekoja hyppyjä maneesin keskellä vinottain olevalla esteellä. Ekoilla kierroksilla se oli ihan vain ristikko ja sitten se muuttui noin 50cm pystyksi. Hiljalleen Janni alkoi lisäämään koko ajan enemmän esteitä meidän tehtäviin ja lopulta me hypättiinkin viiden esteen pientä rataa. Rata nousi aina ratsastajien tason mukaan ja me hypättiin Dimonan kanssa vain 50cm rataa, ennen kuin Janni kysyi haluaisinko mä kokeilla vielä 60cm korkeudella radan. Mä en ollut ihan varma, mutta se sai jotenkin tsempattua mut siihen ja lopulta me hypättiin vielä mulle isoin rata ikinä ja sen puhtaasti suorittaminen tuntui parhaalta synttärilahjalta ikinä.

Lopputunnin mä hymyilinkin ihan urakalla ja Jannikin kehui mua, mikä tuntui tosi hyvältä koska mä en ollut kuitenkaan hypännyt kovinkaan paljoa. Lopulta kun kaikki oli kaarrossa me saatiin tulla ratsujen selästä alas ja mä annoin pilkulliselle ponille halauksen, ennen kuin mä nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyötä ennen kuin mä lähdin taluttamaan Dimonaa takaisin talliin ja hoitamaan ponia pois. Mä olin niin hyvällä fiiliksellä koko päivästä että mä vahingossa hoidin Dimonaa niin pitkään, että mä sain jättää sen sisälle iltatallia odottamaan.

Lopuksi mä kävin vielä palauttamassa pikkuponin varusteet paikoilleen, ennen kuin mä lähdin kotiin, jossa iskä odotti mua ison yllätyksen kanssa, sillä mummo oli matkustanut suomesta Norjaan ja se viettäisi pari viikkoa meidän seurassa ja se jopa lupasi tulla ensi viikolla katsomaan mun ratsastustuntia, mitä kukaan ei ollut tainnut tehdä sen jälkeen kun äiti oli ollut liian kipeä tullakseen. Tää taisi oikeasti olla koko vuoden paras päivä.

Iskä on perseestä. Se oli jonkin aikaa ollut oikeasti läsnä, ja musta oli tuntunut ekaa kertaa äidin sairastumisen jälkeen siltä että mulla oli vanhempi. Kuitenkin kun se oli nähnyt että mä aloin kotiutumaan Norjaan, sitä ei ollut näkynyt enää ihan hirveästi kotona ja mä en edes tiennyt että kiinnostiko sitä missä mä menin. En mä kotona ollutkaan enää hirveästi vaan mä vietin aikaani eri kavereiden luona ja välillä mä saatoin olla muutama päivänkin jossain ennen kuin iskä tajusi että se ei ollut nähnyt mua pitkään.

Ei se silloinkaan jaksanut välittää. Mä kävin yhden illan kotona, se leikki isää vaikka ei sitä kiinostanut ja seuraavana päivänä homma palasi samoille urille. Se oli löytänyt töistä jonkun Ragnhildin jonka kanssa se vietti aikaa. Ragnhildin josta se välitti enemmän kuin omasta lapsestaan. Mä olin tavannut sen pari kertaa ja mä en voinut tajuta että mitä iskä näki siinä. Se oli varmaan kymmenen vuotta iskää nuorempi ja se oli paljon äänekkäämpi kuin äiti. Se oli ihan erilainen ja mä inhosin sitä heti alusta alkaen.

Edde oli saanut vanhemmiltaan meikkejä synttärilahjaksi, nyt kun se oli ”tarpeeksi iso” ja me oltiin opeteltu käyttämään niitä ja tekemään erilaisia meikkejä youtuben avustuksella. Kai iskä halusi osoittaa että se välitti musta ja se muisti aina kerran viikossa antaa mulle parisataa kruunua viikkorahaa ja kunhan mä olin vain päässyt ostoksille, mä olin hankkinut itsellenikin meikit sen perusteella mitä mä olin oppinut Edden meikeistä. Iskä ei varmaan edes tiennyt että mä meikkasin koska se joko ei ollut kotona tai sitten se ei varmaan edes huomannut että mä olin sielä, silloin kun mä olin sielä.

Mitä varmemmaksi mä tunsin itseni meikkien kanssa, sitä tummempia ne oli ja muutenkin mä aloin pukeutumaan erilailla. Jos kerta iskää ei kiinostanut niin mun puolesta sai olla ja mä päätin antaa itseni kokeilla kaikkea mitä mä halusin tai mitä me haluttiin kavereiden kanssa kokeilla. Iidan vanhemmat olisivat poissa viikonloppuna, joten me meinattiin pitää yökyläbileet. Se oli kertonut että se oli löytänyt isänsä viinakätkön ja että se oli pöllinyt sieltä yhden pullon, josta sen isä ei välittänyt jos me haluttaisiin maistaa sitä viikonloppuna. Juoma oli kuulemma todella pahaa, mutta se sai mut vain kiinostumaan siitä enemmän, sillä mä tiesin että iskää ei varmasti kiinostaisi mitä me tehtäisiin tai jos kiinostaisi niin ehkä tää saisi sen miettimään että olisiko joskus pitänyt ajatella lastaankin eikä vain itseään.

Mä olin miettinyt karkaavani Svolkusta. Ainut ongelma oli se, että mä en tiennyt miten mä pääsisin Suomeen. Isä ei ikinä maksaisi mulle lentoja suomeen sekä saattajaa, eikä kukaan varmastikaan olisi lentämässä Suomesta Lofooteille vain sen takia että ne hakisi mut sinne. Toki jos mä jaksaisin vielä muutaman viikon täälä niin sitten koittaisi joululoma ja ehkä mä voisin kokeilla ylipuhua isän että mä saisin jäädä joululta Suomeen pysyvästi.

Vaikka me oltiin asuttu jo reilu vuosi Norjassa ja mä olin oppinut kielen ainakin jotenkin, en mä silti tuntenut tätä maata kodikseni. Kai kotiutuminen oli isälle helpompaa koska se nyt oli muutenkin ollut aina pitkiäkin aikoja töissä ulkomailla ja varsinkin Norjassa joten koko maa ja kaupunki oli sille kuin toinen koti. Vaikka mulla oli täälä jotain kavereita, en mä kokenut että mulla oli siltikään samanlaisia kavereita kuin mitä mulla oli Suomessa. Olinhan mä yrittänyt pitää niihin yhteyttä, mutta ei ketään kai kiinnostanut sillä tavalla olla mun kanssa enää kavereita ja kaikkien elämät menivät eteenpäin ja mä jäin unholaan. Täälä mä en taas ymmärtänyt kaikkia inside juttuja joten mä jäin senkin vuoksi ulos porukasta enkä päässyt luomaan kunnollista kaverisuhdetta kenenkään kanssa.

Mä tuijotin tummalle merelle, miettien että mitä ihmettä mä tekisin koska mun paikka ei todellakaan ollut täälä.