Cormacin päiväkirja

.

12.02.2021 perjantai


“Oonko mä hullu? Tai tulossa hulluksi?”

Nita katseli mua tyynen huvittuneesti, muttei vastannut heti. Se nojasi rennosti karsinan ovenpieleen samalla kun mä suoristelin Cormacin kurittomia jouhia pois sen silmiltä. Ori seisoi silmät puolitangossa – se oli juuri saanut varsin perusteellisen hoidon – mutta korvat kääntyilivät meidän puheemme mukana.

“Taasko susta tuntuu siltä?”

Mä otin askeleen taaksepäin ja Cormac havahtui sen verran, että kääntyi katsomaan mihin oikein katosin sen viereltä. Mittailin katseellani sysirautiasta orivarsaa, joka nopeasti tokeni transsistaan, ravisteli päätään niin, että jouhet sekoittuivat taas yhdeksi sekamelskaksi, ja painoi sitten päänsä heinien äärelle.  

Se oli niin uskomattoman hieno. Niin hieno, etten vieläkään voinut kunnolla uskoa, että se oli minun. Joulusta oli jo reilusti yli kuukausi, mutta yhä edelleen mä elin jonkinlaista jokaisen heppatytön unelmaa, kun saavuin tallille ja siellä odotti mun ikioma yllätysvarsa, niin kliseistä kuin se ikinä olikin. Jotenkin mä pelkäsin edelleen, että mä heräisin joku aamu ja kaikki olisikin ollut vain unta, pelkkää mielikuvitusta. Vaan yhä edelleen aussiori rouskutti heinää mun edessä, yhtä todellisena ja elävänä kuin muinakin päivinä, ja yhä enemmän mun oli pakko uskoa että mä elin todellisuudessa. Ja olinhan mä jo tässä ajassa ehtinyt räpsiä puhelimeni gallerian täyteen pelkkää Cormacia, asettaa Cormacin kuvan taustakuvaksi ja lähettää Antonille otoksia varmasti jo kyllästymiseen asti - ehkä sekin osaltaan puolsi sitä, etten mä ollut hullu. Ehkä.

“Vähän joo.”

Nita nauroi mun sanoille ja mäkin tyrskähdin. Astuttuani käytävän puolelle ja painettuani karsinan oven kiinni Nita kietoi kätensä hartiani ympärille ja nojasin kevyesti naista vasten.

“Välillä vaan pelottaa, että haukkasivatko mun vanhemmat vähän turhan ison palan kun ostivat mulle Cormacin. Se on kumminkin niin hieno, ja mä oon vaan tätä tasoa.”

“Höpönlöpö”, Nita puuskahti ja hymyili perään. “Kyllä sä pärjäät. Mä oon ihan varma, että susta ja Cormacista tulee vielä täydellinen pari. Mä näin kun treenasitte Theon kanssa, sä kehityt jatkuvasti.”

Mä rutistin Nitan käsivartta samaan aikaan kun mun suusta karkasi vaikeroiva yninä.

“Älä edes muistuta... Oon laiminlyönyt sen treenailunkin ihan kunnolla, kun mun päässä ei liiku mikään muu kuin Cormac. Joonakin on varmaan ihan hermona, kun Kalla Cup taas lähestyy ja mun pitäis startata kentässä.”

Meidän askeleemme olivat kulkeutuneet kuin vaivihtaa oritallilta päätallille ja sitä myötä taukotuvan ovelle. Nita naurahti mun sanoille ja vilkaisi mua tietäväisesti.

“Ai ei mikään muu liiku vai? Entäs Anton?”

Mun huulet vetäytyivät virneeseen ja istuuduin sohvalle niin äkkipikaisesti koko pienen ruhoni voimin, että vanhat jousitukset narahtivat uhkaavasti.

“No se kyllä! Senkin takia oon varmaan tulossa hulluksi”, älähdin ja vaivuin puolimakaavaan asentoon samalla kun Nita kolisteli kahvipannun kanssa. “Se sanoi että se haluais tulla tänne Norjaan.”

Nita oli juuri asettamassa suodatinpussia paikalleen, kun se pysäytti kätensä liikkeen ja käännähti mua kohti niin että tummat hiukset vain heilahtivat.

“No kai se tulee?!”

“No tulee tulee, kai”, mä kähisin samalla kun kohottauduin vähän parempaan asentoon. “Mutta oikeasti, eikö tää ole vähän hullu juttu? Ajattele nyt - mä asun täällä, se asuu Suomessa...”

“No asunhan mäkin täällä ja Miika Suomessa”, Nita täräytti väliin ja sai mut hiljentymään. Nitan huulilla oli tietäväinen hymy ja vastasin siihen varoen omallani, ennen kuin hautauduin takaisin sohvalle.

“Musta tuntuu silti, että oon ihan hullu. Tää on ihan hullua.”

“Elämä on joskus hullua, Sonia rakas. Mutta eihän se meinaa, että se ois jotenkin huono asia.”

Mä virnuilin, ja Nitan keskittyessä hetkeksi kahvinkeittoon mä kaivoin puhelimen taskustani ja avasin tutun keskustelun.

Anton Seljavaara

Du:
I wish you were here<3

28.04.2021 keskiviikko


Heti alkuun listataanpa muutamia, pomminvarmoja kevään merkkejä; ilmassa tuoksuu kevät - se on ihana tuoksu, vaikka se periaatteessa muodostuukin lumen alla muhineesta, mätänevästä kasvillisuudesta, ympärillä vellovasta mutaisesta lillingistä ja ojissa ja lätäköissä mälvääntyvätä mutavellistä, joka on sekoitus viimevuotista kuonaa, talvista lumivaippaa ja hetki sitten sulanutta sitä-sun-tätä.

Mutta palataan siihen myöhemmin.

Muita selkeitä signaaleita siitä, että talvi on vihdoin taittumassa ja kesä on ovella, ovat tallilla hevosen karvaa naamoiltaan pyyhkivät, välikausitakeissa ja vetimissä pyyhältävät hevosihmiset, jotka eivät tiedä, onko se fleecerotsi päällä liikaa vai liian vähän. Kun aamulla kumminkin palelee ja olo on vähintään kuin jäämies-Ötzillä, mutta sitten kun päästään vähän niin kuin hommien makuun, niin aurinko jo paistaakin ja hiki virtaa kuin Saharassa konsanaan. Siinä vaiheessa on hyvä keventää vaatetusta, mutta odotas vain, aurinko meneekin pilveen, ja se saakelin pilvi syytää alas sellaisen raekuuron, että Mazdan konepelti on klommoilla.

No joo. Mahtuu siihen kevääseen paljon hyvääkin. Valkovuokot kukkivat ja kaikkialla kaikuu kurkikuorojen laulanta. Ensimmäiset, vielä vähän kohmeiset perhosetkin jaksavat lepattaa parhaimmassa auringonpaisteessa, ja niin myös ihmiset heräävät horroksestaan; etenkin satamat täyttyvät touhukkaasta kolinasta ja iloisesta puheensorinasta, kun veneitä laitetaan kuntoon kesän seikkailuita varten. Eivätkä pihamaat, terassit ja parvekkeetkaan jää unholaan – kaikkialla kuhistaan jo tulevaa varten.

Tästä päästäänkin nykyhetkeen. Kuten aiemmin jo mainitsinkin, kevääseen kuuluivat muta, kuona ja jotain sinne päin.

Ei sillä niin väliä, sillä joka tapauksessa mun hevoseni oli kuorruttunut niillä kaikilla ja varmaan vielä hitusen muullakin. Tarkemmin mua ei edes kiinnostanut asiaa jäädä tutkimaan - mä olin tyytyväinen, että sain niinkin vähällä vaivalla riimun ujutettua kuraisen orivarsan päähän, kuin pelkän vihellyksen voimin, sillä mä itse kärvistelin mutakerroksen sijaan vähän-liian-kuuman vaatekerraston alla. Cormac oli kiltti, mutta aivan helvetin velmu varsa; se jos joku osasi keksiä kujetta toisen perään. Hakaset sun muut portit olivat osoittautuneet jo heti alkuunsa sille aivan liian helpoiksi aivopähkinöiksi (Cormac oli jopa kerran onnistunut karkaamaan käytävän naruista; oli edelleen mysteeri että miten), joten kahlekuninkaan titteli oli aivan ansaittu. Tarhasta hakukin oli joka päivä yhtä arpapeliä - koskaan ei voinut olla varma, mitä ori keksisi seuraavaksi.

Siispä olin ottanut tavakseni vihellellä joka hakukerralla ja palkita Cormacin herkuilla, vaikka jotkut niin kovasti sen kaltaista lahjomista karsastivatkin. Meidän tapauksessamme keino oli kuitenkin osoittautunut toimivaksi, joten en kokenut olevani keskivertoa paskempi hevosenomistaja, vaikka mun hevoseni tulikin mua vastaan ensisijaisesti palkinnon toivossa.

Mulla ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin taluttaa Cormac pesupaikalle ja alkaa ruoppaamaan sen kaiken skeidan alta esiin jonkinnäköistä hevosta. Ori oli kasvanut silmissä - se ei enää ollut niin hontelo ja keskenkasvuisen näköinen, mutta talvikarvan hiljalleen irrotessa ja etenkin rapaisena ja kaikin puolin sotkuisena se näytti silti enemmän nepalilaiselta vuoristomuulilta kuin tulevalta kenttäratojen kuninkaalta.

Mä silti niin tykkäsin siitä. Otin askeleen taaksepäin, ehdin juuri ja juuri napata Snapchattiin kuvan orista ennen kuin se ehti kolauttaa etusellaan vähän liian lähelle (eli Cormacin ulottuville) unohdetun harjapakin kumoon, ja syöksyin sitten keräilemään tavaroita maasta. Sieltä käsin sain vielä napsaistua toisen kuvan; alaviistosta otettu kuva, jossa näkyi puolittain mun nauravat kasvot ja yläpuolella mun hiuksia hamuileva Cormac. Pakkohan ne otokset oli lähettää jopa Suomeen asti Antonille, jota mä ikävöin taas ihan kauheasti.

Vaikka mä olinkin nyt tosissani alkanut treenaamaan Theolla, alkoi pikkuhiljaa olemaan käsillä aika, kun Cormacin olisi hylättävä huoleton lapsuusaikansa ja astuttava pikkuhiljaa tuleviin saappaisiinsa. Siitä vastuu oli täysin mulla; ja kun mä katselin viimein heinää mutustavaa, puhdasta, hömelöä nuorikkoa, tiesin että kyllä siitä epelistä vielä kenttäratsu leivottaisiin.

Siitä ei ollut epäilystäkään.

09.08.2021 maanantai


Loppukesän lämmin tihkusade ja ilmassa vellova, orastavan syksyn tuoksu tekivät olosta rentoutuneen. Mulla oli tänään vapaapäivä, ei treenejä tai muitakaan velvoitteita. Olin nakannut Antonin aamulla lentokentälle ja kieriskellyt hetken ikävässä, vaikka me näkisimme taas pian, ja suunnannut sitten tallille. Raffe oli para-aikaa HeC-tunnilla, joten mulla oli pyhittää ylimääräistä aikaa Cormacille.

Ori oli jälleen kasvanut silmissä. Se ei enää näyttänyt niin epäsopusuhtaiselta rimppakintulta, vaan se alkoi jo tosissaan muistuttaa hevosta - siitä huolimatta, että se oli edelleen epäsopusuhtainen ja rimppakinttu. Sen harja oli saanut pituutta ja sojotti nyt hassunnäköisesti tuulessa ja sen korvat höristyivät, kun viheltelin tarhan porteilta.

Cormacilla oli päiviä, jolloin sen lapsekkuus ja orimaisuus oikein puskivat lävitse. Silloin se koikkelehti karkuun pitkin tarhaa, repi loimensa riekaleiksi tai ninjaili itsensä irti riimunnarusta. Toisenlaisina päivinä se taas oli kuin koiranpentu, seurasi kiltisti ja toimi kuten pitikin.

Jokaisena päivänä se oli silti aivan yhtä rakastettava.

Tänään oli juuri sellainen toisenlainen päivä. Sysirautias tähtipää otti muutamat raviaskeleet suunnistaessaan mua kohti, ja sen tarhakavereista Robin ja Jätkä seurasivat päitään nakellen. Kaivelin taskusta pilkottuja porkkananpaloja joita tarjosin nuorikolle ennen kuin pujotin riimun sen päähän.

“Mitä jäbä? Touhuiltaisko vähän jotakin spesiaalia?” höpöttelin samalla kun suoristelin sojottavia jouhia ja sivelin orin kaulaa. Se puhalteli lämmintä ilmaa mun kämmeniä vasten ja hamuili sitten takin hihaa. Jätkäkin tuli toiveikkaana moikkaamaan – annoin sillekin porkkanan, ennen kuin lähdin taluttamaan Cormacia ulos tarhasta.

Mulla toden totta oli tälle päivälle varsin spesiaali suunnitelma, mutta sitä varten mä tarvitsin apukäsiä. Onnekseni sellaiset sattuivat kävelemään vastaan tallipihalla.

“Hei! Ehtisitkö sä mitenkään tulla jeesaamaan kohta?” huikkasin pirtsakasti blondille, joka käveli taskujaan kaivellen kohti maneesia.

Blondi pysähtyi ja kohotti katseensa. Bomber-takki oli auki ja alla olevan löysän paidan kaula-aukosta pilkistivät tatuoinnit. Ilme oli neutraali, ehkä hieman ihmettelevä, kun esitin niin spontaanin pyynnön. Oltiin me Ronjan kanssa nähty aiemminkin, se oli ollut Jannin polttareissakin, mutta jotenkin oltiin jääty sen kanssa vähän etäisemmiksi.

Ronja kuitenkin hymyili pienesti ja askelsi lähemmäs.

“Moi. Mitä sulla ois mielessä?”

Ronjan katse silmäili Cormacia, joka tutkaili ensin naista korvat höröllään, kunnes kai totesi ettei luvassa ollut mitään mielenkiintoista, ja pukkasi mua sitten päällään niin että jouduin ottamaan sivuaskeleen.

“Sun?” Ronja jatkoi ennen kuin ehdin vastaamaan.

“Joo”, sanoin ja pörrötin orin otsaharjaa. “Mä aattelin tänään aloittaa pikkuhiljaa tätä kutaletta ajolle. Pitäis saada tälle valjaat niskaan ilman ruumiita.”

“Okei”, Ronja sanoi ja naurahti pienesti. Se kaivoi taskustaan röökin ja vei sen huulilleen.

“Mä käyn röökillä ja tuun sitten.”



Kun Ronja saapui, olin jo harjannut Cormacin. Ori seisoi käytävällä ja katseli tarkkaavaisena Ronjaa, joka tuli tekemään sysirautiaan kanssa tuttavuutta.

“Hieno ori. Minkä rotuinen tää on?”

“Eikö vaan! Cormac on australianhevonen”, sanoin iloisesti kävellessäni hakemaan valjaita. “Se tuli Norjaan joulun alla. Mahtoi olla shokki tää ilmanalan vaihdos”, jatkoin naureskellen.

“Onko sulla minkälaiset tavoitteet tän suhteen?” Ronja kysyi, kun palasin takaisin. Selvittelin valjaita käsissäni samalla kun hymyilin pienesti ja kohautin olkiani. Ronja irroitti Cormacin toiselta puolelta ja kytki kiinni riimunnaruun, jota piteli itse.

“No, kenttäratsu tästä ois tarkoitus saada. Toivon mukaan hyvä sellainen”, sanoin ja vilkaisin Ronjaa, joka rapsutteli Cormakin leukaa. “On tällä hyvät liikkeet kyllä, ja luonne on täysi kymppi. Odotukset on ihan hyvät.”

“Ai niin, sä kilpailet kentässä?”

“Joo”, mä sanoin ja hymyilin reippaammin. “En mä nyt mikään huippu ole, mutta kyllä mulla tavoitteita on. Toi Sommersolverv antoi aika kivasti lisämotivaatiota.”

“Miten meni?”

“Mä olin kenttärankingin toka”, vastasin yrittäen kuulostaa vaatimattomalta, mutta mun hymyni väkisinkin leveni. “Mutta vielä on matkaa huipulle.”

Ronja nyökkäsi. Mä otin silat ja silittelin Cormacin selkää.

“No niin, katsotaan mitä Cormac tykkää.”

Asettelin silat rauhallisesti sysirautiaan selkään. Se käänteli korviaan ja kuulosteli mitä touhuan, muttei reagoinut sen kummemmin. Kun tartuin mahavyöhön ja aloin pikkuhiljaa kiristämään sitä, se otti muutaman sivuaskeleen käytävällä, mutta rauhoittui nopeasti, kun Ronja antoi sille hieman löysää ja ori pääsi katsomaan, mitä puuhailen.

“Hienosti, ei tämä ole yhtään kamalaa”, puhelin samalla kun aloin virittämään rintaremmiä.

“Mäkin oon kilpaillut kentässä”, Ronja jatkoi sitten. “Mullahan on itseasiassa kenttähevonen myös.”

“Joo, mä oonkin itseasiassa nähnyt sen”, vastasin ja taputin Cormacia kaulalle. “Se on kyllä upea.”

“Kiitos, se kyllä on mun silmäterä”, Ronja myönsi ja hymyilin naiselle.

“Ootko sä tulossa nyt Kallaan?” kysyin sitten ja suoristauduin Cormacin vierellä. Ronja siristi silmiään ja pudisti päätään.

“En mä oo aatellut sen kummemmin.”

“Mä lähden Bumilla. Sillä Anien kirjavalla tilastolla”, sanoin tarkentaen, kun Ronja ei näyttänyt tunnistavan hevosta nimeltä. “Ja me jatketaan siitä Pariisiin. Mä oon aika hermona, mutta samalla mä ootan sitä reissua ihan kauheasti. Mä en oo ikinä käynyt Pariisissa.”

“Kuulostaa kyllä aikamoiselta roadtripiltä”, Ronja hymähti.



Häntäremmi, alaremmit, suitset, obersekki. Niin paljon kaikkea, että munkin piti välillä aivan tosissaan muistella, miten hevonen ylipäätään valjastettiin. Mutta kun kaikki oli viimein saatu paikalleen ja kiinnitettyä ja sekä minä, Ronja että Cormac olimme kaikki edelleen yhtenä kappaleena, pystyin huokaisemaan helpotuksesta.

Cormac seisoi käytävällä täydessä varustuksessa. Se näytti olevan ehkä vähän ihmeissään, mutta se oli silti rauhallinen ja katseli mua kuin kysyen, että “mitä nyt, mamma?”

Mua alkoi hymyilyttää taas. Se näytti niin kovin aikuiselta seisoessaan siinä, valjastettuna, uteliaana ja reippaana. Nostin puhelimen ja nappasin siitä kuvan - tämä oli pakko ikuistaa.

“Sehän on ihan konkari”, Ronja kommentoi ja nyökytin takaisin.

“Joo, ei paljoa näytä hetkauttavan tämä viritys”, sanoin ja naurahdin.

Cormac saisi hetken aikaa seisoa valjastettuna, ennen kuin purkaisin kamppeet sen päältä ja veisin sen pienelle kävelylle. Ensi kerralla ehkä uskaltaisin jättää silat sen päälle kävelyn ajaksi, mutta tällä kertaa tämä saisi riittää ensikosketukseksi valjaisiin.

“Mutta joo, jos sä joskus innostut lähteä kisaamaan, niin tuu vaan meidän kanssa. Ois kiva saada joku kisakaveri kenttään”, mä jatkoin sitten.

“Shelyssä ei vissiin hirveesti oo tavoitteellisia kenttäratsastajia”, Ronja tokaisi ja kohautin olkiani.

“Niin, no on kai meitä muutama.”

Ainakin yksi niistä muutamasta oli lyönyt mua Sommersolvervin jatkoilla, joten meidän kenttäporukkaa ei voinut kehua kauhean tiiviiksi ja yhteishenkeä uhkuvaksi. Oikeastaan mä en ollut nähnyt Astlyria kertaakaan sen jälkeen - enkä mä oikein tiennyt, miten mä suhtautuisin siihen jos me nähtäisiin. Mä en vieläkään edes tiennyt, mitä mä olin sille tehnyt.

“Ehkä meistä tulee joskus kisakavereita”, Ronja sanoi lopulta ja hymyili pienesti. Mä hymyilin takaisin ja olin juuri sanomassa jotain, kun oritallin ovien ohi käveli kaksikko, joista tunnistin heti punapäisen.

“Hei Anie, katso mitä me tehtiin!”

Anie pysähtyi ja katsoi mun ja Ronjan väistäessä Cormacia, joka seisoi edelleen valjastettuna käytävällä. Mutta Anien seurassa ollut Liam katsoi suoraan Ronjaa – sitten se kääntyi kannoillaan ja lähti. Anie vilkaisi Liamin perään, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun Ronja oli jo harpponut sen kannoille, ja minä ja Anie jäätiin seisomaan tahoillemme.

“Mitäs se oli?” kysyin.

“En tosiaan tiedä.”

21.10.2021 torstai


“Musta tuntuu että Danten vatsakin on kasvanut. Tai voihan se olla heinästäkin tai siitä, että mulla on ollut ihan järkyttävä kiire nyt töissä, niin en ole ehtinyt ratsastaakaan. Sillä on eka herpesrokotus huomenna. Mua jännittää ihan kauheasti, että miten sitten kun...”

Nitan sanat valuivat mun lävitseni kuin vesi sormien lomasta. Tuijotin Cormacin karvaa, joka oli alkanut hiljalleen muuttumaan pörheämmäksi ja pörheämmäksi ja suin sitä mitään sanomattomana samasta kohdasta jo ties monettako minuuttia.

Tummatukkaista naista mun poissaolevaisuuteni ei vaikuttanut haittaavan. Vilkaisin Nitaa välillä ja hymyilin, nyökkäsin tai mutisin jotakin, ja nainen vain jatkoi iloista juttuaan heinäpaalin päältä.

Anton oli ollut tosi etäinen viime aikoina. Mä en tiennyt johtuiko se Seppele Cupista vai mistä, mitä en ihan ymmärtänyt täysin - mieshän oli voittanut oman luokkansa. Vasta myöhään illalla Anton oli vastannut mun kyselyihin heilahtaneella kuvalla ruusukkeesta, ja sen jälkeen viesteissä oli lukenut ainoastaan ‘nähty’ - ja jonkin ajan kuluttua ei enää sitäkään.

Oltiin me jotain juteltu sen jälkeisinä päivinä, mutta Anton tuntui olevan jatkuvasti kiireinen ja yleisesti ottaen vähäsanainen. Mun oma ajatteluni muuttui joka hetki sumuisemmaksi ja ahdistuksen musta möykky kasvoi vatsassani. Kyllä mä tiesin, että Anton olisi varmasti halunnut mut Suomeen. Kyllä mä tiesin, että mäkin olisin voinut pitää enemmän yhteyttä.

Mutta mä en ollut voinut.

“Huhuu? Kuuleeko Sonia, täällä kutsuu Nita”, kuului nauru, joka havahdutti mut taas nykyhetkeen.

“Mhäh?” sanoin ja hieroin toista silmääni, ennen kuin sain sen tarkennettua Nitan hymyileviin kasvoihin.

“Niin, kysyin että miten ajotreenit on sujuneet Cormacin kanssa.”

“Aa joo”, mumisin ja hymyilin pienesti. “Ihan hyvin. Siis hyvin.”



En mä ollut muistanut edes harjoitella.



Viime ajat olivat alkaneet syömään mua henkisesti niin lujaa, että mä en jaksanut enää mitään ylimääräistä. Mä heräsin aamulla, ajoin Ørsnesiin ja tein aamutyöt. Sieltä mä ajoin kotiin suihkuun, vaihdoin tallivaatteet ja ajoin tallille. Mä treenasin, hoidin Raffen tarvittaessa tunneille ja takaisin, hoidin Cormacin. Illalla mä ajoin taas Ørsnesiin, tein iltatyöt ja palasin kotiin.

Normaalisti mä olinkin jaksanut. Nyt mä en enää pystynyt nukkumaan öisin, ja jatkuva stressi, pahoinvointi ja unettomuus tekivät musta pelkän onton kuoren, jonka sisällä kumisi tyhjiö.

Taukotuvassa mä kävin lähinnä täyttämässä vesipulloa tai syömässä banaanin tai proteiinipirtelön. Sosiaaliset kohtaamiset, jotka ennen olivat mulle elämän eliksiiriä, olivat muuttuneet pakkopullaksi ja ahdistaviksi. Talli tulvi uusia naamoja enkä mä halunnut edes tietää niiden nimiä, ja välillä mä löysin itseni itkemästä satulahuoneesta silloin, kun tiesin ettei sinne ollut tulossa muita.

Illalla saatoin lukea viestit Steeniltä, Antonilta, Jannilta ja perheenjäseniltä. Ja painaa sitten luurin kiinni.

Voi kun itsensäkin olisi voinut sammuttaa samalla tavalla.



“Mä voisin nakata tän poitsun tarhaan”, sanoin ja haparoin riimunnarun kiinni Cormacin päitsiin. Nita nousi ylös, oikoi raajojaan ja käveli oritallin ovelle.

“Joo. Mennäänkö sitten käymään ylhäällä? Catu oli kuulemma löytänyt jonkun aivan ihanan kurpitsapiirakan reseptin ja tuonut maistiaisia!”

Mä puristelin riimunnarua vitivalkoisissa nyrkeissäni, joista rystyset törröttivät kuin piikit. Selvittelin kurkkuani ja lähdin taluttamaan Cormacia ulos tietämättä mitä vastata. Muuten joo, mutta nyt ei oikein sovi, kun oksentaisin kuitenkin.

Cormacin kaviot kopahtelivat vasten tallin betonilattiaa. Tallin hämärä tekovalo vaihtui aamupäivän kirkkauteen ja mun oli vaikea nähdä eteeni.

Nita käveli mun vierelläni hiljaa. Katsoin riimunnarua – en voinut katsoa ylös, koska oli niin kirkasta.

Joku puhui..? Nita puhui? Käännyin katsomaan, muttei Nita ollut mun vierelläni.

Katsoin takaisin käsiini - ei riimunnarua...

Cormacin kaviot kopahtelivat vasten hiekkaista maata...

Tunsin hiekan iskeytyvän vasten paljaita kasvoja.



Korvissa tinnitti. Tunsin, miten joku töni mun selkääni kovakouraisesti ja avatessani silmät mun oli vaikea tajuta, missä olin ja mitä oli tapahtunut.

Ensimmäisenä mä näin Ellan kasvot, jotka näyttivät säikähtäneiltä. Sen seurassa oli kai Hanne – tai olikin, kunhan sain tarkennettua – ja joku niistä uusista tyypeistä, joita en ollut koskaan nähnyt. Kauempana seisoi Nita pidellen Cormacia niin järkyttyneen näköisenä, että mua alkoi taas pyörryttää.

“Noniin, nousehan nyt”, kuulin Svenin äänen jotenkin tukahtuneena, ja tajusin että se oli Sven, joka mua kampesi ylös kostealta hiekalta.

Vasta silloin hahmotin kunnolla, että makasin puoli-istuvassa asennossa oritallin edustalla Svenin kädet kainaloideni alle kiertyneenä. Vedin henkeä ja järjestelin raajojani oikein ennen kuin sain avustettua ylösnousussa ja jaloilleni päästyä maailma tuntui heittävän volttia.

“Mitä tapahtui?” Ella kysyi ja käveli mun toiselle puolelleni tukemaan.

“Onko sulla huono olo? Sä oot ihan harmaa, pitäiskö sun syödä jotakin?”

“Ei - ei tarvi”, sopersin ja pyydin naamaani yrittäen koota itseäni.

“Haluutsä istumaan? Vettä tai jotakin?”

“En - en mä -”

Ja sitten mä purskahdin itkuun.

Ruskeanharmaa harja heilahteli vastatuulessa, joka oli niin kirpeä ja navakka, että mun silmäkulmista valui vesi poskia pitkin.

Cormac oli kasvanut niin paljon. Mä tunsin suunnatonta ylpeyttä, kun katselin edessäni ravaavaa hevosenalkua, joka niin innokkaasti otti kaiken uuden opin vastaan. Varsinkin, kun mä tiesin, että olin itse opettanut sille kaiken.

Minä! Minä, joka en olisi vielä muutama vuosi sitten osannut edes haaveilla vastaavasta.

Nojasin koppakärryjen selkämystä vasten ja suljin silmäni.

Pian olisi edessä taas yksi reissu Suomeen, reissu Antonin luo. Olin taas niin kyllästynyt kaikkiin videopuheluihin ja viestittelyihin – mä halusin oikean Antonin, en mitään virtuaalista versioita siitä. Joka päivä mä kadehdin kavereita, joilla oli puolisot täällä ja jotka pystyivät elämään ihanaa parisuhde-elämää vaikka joka päivä.

Mä raksitin kalenterista päiviä, kun näkisin sen ihmisen, josta välitin eniten.



Cormac oli niin komea. Se oli yhä vähän varsamaisen epäsuhtainen, mutta se oli jo saanut lihaksia ja kasvattanut hienon, tuuhean harjan. Ja mikä luonne sille oli kehkeytynytkään! Pojasta oli kuoriutunut sellainen kahlekuningas ja jäynien herra, etten meinannut itsekään pysyä perässä.

Se vähän huolestutti mua, koska suuri osa ajasta meni Ookoon kanssa treenaamiseen. Musta tuntui, ettei mulla riittänyt tarpeeksi aikaa Cormacille.

Mä silitin Cormacin kaulaa ja haistoin sen tuoksua, ennen kuin päästin sen tarhaan. Se ei aikaillut, vaan lähti ripein juoksuaskelin kavereidensa luo.

Niin kuin nuorten kuuluikin.



Kello raksutti seinällä.

Istuin sohvalla ja kissat kiehnäsivät mun jalkojani vasten. Ikkunoista ei näkynyt muuta kuin pelkkää pimeyttä.

Mä kaaduin kyljelleni ja puristin käteni nyrkkiin. Päivät kuluivat vähiin ja kohta olisin taas matkalla Suomeen.

Vedin syvää henkeä, samalla kun vedin nyrkkini rintaa vasten. Sen sisällä olevassa tikussa oli kaksi viivaa.

17.2.2023 perjantai


Cormac ravisteli päätään, kun harjasin sitä pitkin vedoin oritallin käytävällä. Kolmivuotiaaksi kääntynyt ori alkoi todella jo muistuttaa hevosta, eikä honteloa pikkuvarsaa, ja samalla mietin, miten nopeasti aika olikaan kulunut – vastahan se oli mulle tullut. Nyt me alettiin pikkuhiljaa opettelemaan ratsun alkeita askel kerrallaan.

Tänään mä olin juoksuttanut Cormacia maneesissa ja lopuksi irtohypyttänyt sitä. Orilla riitti virtaa ja se oli nauttinut päästessään juoksemaan maneesin hiekassa. Me oltiin kokeiltu sen kanssa varusteita päälle ja jälleen kerran olin saanut yllättyä, miten hyväpäinen ja fiksu nuori hevonen mulle olikaan siunaantunut – sitä ei tuntunut hetkauttava mikään, ja satulankin kanssa se oli liikkunut kuin vanha tekijä. Totta kai Cormackin osasin keppostella ja silläkin oli huonoja päiviä, mutta pääosin se otti kaiken uuden vastaan tyynen reippaasti ja avoimin mielin - sitä oli helppoa opettaa.

Loimitin Cormacin ja talutin sen tarhaan. Räntäsade vihmoi inhottavasti tallipihaa, ja vedin huppua päähän rämpiessäni pihan poikki. Vatsa oli kasvanut jo sen verran isoksi, että mun oli ollut pakko ostaa uusi takki. Enää ei kenellekään pitänyt jäädä epäselväksi, että olin raskaana, vaikka heinäkuuhun olikin vielä aikaa – mua suorastaan hirvitti, miten suuriin mittoihin vatsa ehtisi siihen mennessä venähtää.

Cormac käyskenteli tarhaan, jossa Trane luimisteli sille, kun ori käveli heinäpaalin luokse. En kuitenkaan jäänyt sen pidemmäksi aikaa räntäsateeseen hevosia katsomaan, vaan liukastelin kohti päätallia ja taukotilaa.

Tallikäytävällä oli hiljaista, olihan vasta aamupäivä. Mulla oli aika rakenneultraan vasta yhdeltä, joten mulle oli jäänyt hetki luppoaikaa. Ylhäällä taukotilassa pistin kahvin tippumaan, ennen kuin hain läppärin kaapistani ja istuin pöydän ääreen selatakseni sitä.

Olin luvannut mennä Latviaan Antonin kisaseuralaiseksi, vaikka sillä kuulemma olikin jo groomi. En mä toisaalta tiennyt, kuinka paljon olisin siinä vaiheessa jaksanut tehdäkään vatsani kanssa, mutta mulle tärkeintä oli, että saimme viettää yhdessä aikaa. Kuitenkin siihen tuntui olevan niin hirvittävän pitkä aika, että päätin varata lyhyen viikonloppumatkan Suomeen jo paria viikkoa ennen Latvian-reissua.

Selatessani lentoja kuulin, kun taukohuoneeseen vievät portaat natisivat. Nostin katseeni läppärin näytöstä ja kuuntelin, kun askeleet lähestyivät yläkertaa, ja lopulta ovi avautui. Ensiksi oletin näkeväni Catun kiharan tukan, mutta sen sijaan näinkin Christianin tummapiirteisen hahmon kurkistavan oviaukosta.

“Olinkin haistavinani kahvin”, se sanoi laiskasti, astui kokonaan sisään eikä välittänyt sulkea ovea takanaan.

“Huomenta sullekin”, sanoin läppärin näytön takaa ja seurasin syrjäkaitein, kun pitkä brunette kolisteli astioita kaapista ja alkoi kaataa kahvia mukiinsa. “Kaadatko mulle myös?”

Chrise ei katsonut muhun, mutta tarttui kuitenkin toiseenkin kuppiin. Kaadettuaan kahvia siihenkin se kääntyi ja kopautti mukin pöydälle mun eteeni.

“Saako raskaana juoda kahvia?” se tiedusteli ja veti pöydän alta itselleen tuolin. Mulkaisin sitä samalla kun vedin kupin lähemmäs itseäni.

“Mistä lähtien sua on tuollaiset kiinnostaneet? Onko suunnitelmissa perheenlisäystä?” kysyin tylysti ja Chrise pyöräytti silmiään.

“Vou vou, sori nyt vaan että kysyin. Vaikka ootkin paksuna niin ei silti tarvitse muuttua miksikään hormonimonsteriksi.”

Mä vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten keuhkot tyhjiksi. Kahvin tuoksu leijui ilmassa ja mä vilkaisin Chriseä vähän pahoittelevasti.

“Sori”, sanoin vähän vaisummin. “Ollut vähän stressiä.”

Vaikka Christian Fjeldin empatiakyvyn olemassaolo olikin hyvin kyseenalainen, sen ilme näytti pehmenevän piirun verran. Ehkä musta erittyi jotain raskausferomoneja, jotka saivat jopa Chrisen kaltaisen machon miehen jollain alkukantaisella tasolla leppymään.

“Joo”, se sanoi ja risti röyhkeästi jalkansa toisen, vapaana olevan tuolin päälle, vaikka sillä olikin paskaiset tallikengät jaloissaan. “No, ei se helppoa oo meikäläiselläkään. Paskaa saa lapata aamusta iltaan, kun eräät eivät vaivaudu nykyään töihin.”

Chrisen äänenpaino oli merkityksellinen, ivallinen jopa. Olin selaillut juuri lentojen päivämääriä, kun hiirikäsi pysähtyi ja nostin katseeni Christianiin.

“Eräät?” kysyin, vaikka sisälläni tiesinkin, ketä se tarkoitti.

Kaksi viikkoa sitten tapahtuneen vierailuni jälkeen en ollut nähnyt tai kuullut Catusta pihahdustakaan. Mä olin ollut itsekin jotenkin niin järkyttynyt siitä, etten ollut osannut laittaa viestiä tai vastata Catun soittoihin – tarkalleen ottaen kahteen, joista toisen se oli soittanut puoli neljältä eräänä aamuyönä. Enkä mä ollut kirjoittanut sille viestejä, saati vastannut sen lyhyisiin ja paikoin sekaviin ‘puhutaan, soita’ -tekstareihin, joita se oli mulle lähettänyt. En, koska mua vainosi edelleen sen lasittunut katse, sammaltava puhe ja kuihtunut olemus, sekä Liam Malminin nyrkkiin katoava minigrip-pussi.

“No, meidän valovoimainen Catu taitaa nykyään viihtyä työpaikkaa paremmin Haviksen tanssilattioilla”, Chrise sanoi ja näytti nyreältä. “Ei siinä mitään, mutta kun pitää nykyään elää niin boss bitch -elämää, ettei edes ilmoiteta, kun ei duunit kiinnosta. Tänäänkin taas Jassu soitti mulle puoli yhdeksältä, voisinko mä tulla paikkaamaan, kun Catua ei näy tai kuulu.”

Mä nielaisin. Yritin peitellä mun syyllistä ilmettäni ottamalla huikan kuumasta kahvista niin, että se poltti kitalakeen inhottavasti.

“Entä - entä Liam?” mä kysyin varovasti. Chrise katsoi mua kuin idioottia.

“Ai Malmin? Luuletko sä, että siitä pikku rotasta ois ikinä muutenkaan ollut täällä mitään muuta kuin haittaa? Se vois mun puolesta painua takaisin sinne Osloon tai hukuttautua vaikka Vårsetøyan venelaiturilla, mulle ihan vitun sama. Luojan kiitos Jassulla on edes sen verran järkeä sen päässä, ettei pistä mua sen paskan kanssa samoihin vuoroihin.”

En sanonut mitään, pyörittelin vain Chrisen sanoja päässäni. Mies oli kuitenkin tarkkaavaisempi kuin osasin olettaa, ja näin, miten sen silmät siristyivät.

“Miten niin? Miks sä kyselet Malminista?” se kysyi ja nojasi vähän eteenpäin. Mä katsoin sitä kulmieni alta ja kohensin vähän asentoani tuolissa.

“Mä vaan ajattelin – tai kun, että sehän on Catun kaveri, tai niin”, sanoin vähän takellellen. Chrise kohotti kulmiaan.

“Niin? Mä en ikinä oo voinut ymmärtää, mitä vittua te naiset näette sen kaltaisissa luusereissa”, Christian sanoi halveksien. Sen veistokselliset ja komeat kasvot näyttivät yhtäkkiä paljon rumemmilta nyt, kun niistä paistoi katkeruus ja inho. “Ensin Catu, sitten Anie ja vittu jopa Berg – sano nyt, että sunkin mielestä se pieni paskiainen on vain väärinymmärretty ja viaton reppana, joka kaipaa vain hyväksyntää ja vähän rakkautta?”

Mun kasvojeni ilme kiristyi Chrisen sanojen myötä. Mua ärsytti, miten koppavasti se puhui mulle, vaikka mä en mielestäni ollut syypää sen ylitöihin tai muiden paskoihin miesvalintoihin.

“En”, mä kivahdin vähän tahattoman lujaa. “Vaan mä oon huolissani, että Catu liikkuu sen kanssa ja käyttää ties-!”

Mä löin suuni kiinni ja Chrise katsoi mua hiljaa. Sen aivoissa näytti raksuttavan, ja mun poskia kuumotti samalla, kun mä paiskasin läppärin näytön kiinni.

“Mun pitää mennä”, mutisin ja sujautin läppärin laukkuun. “Rakenneultraan. Nähdään.”

Chrise avasi suunsa, mutta mä en jäänyt kuuntelemaan, vaan harpoin ulos taukohuoneesta ja portaat alas talliin.



Illalla mä istuin sohvalla kynttilänvalossa. Mun toinen käsi lepäsi Skinnerin päällä, joka oli käpertynyt mun viereeni ja kehräsi vaimeasti. Toisessa kädessä mulla oli puhelin, jonka näytöllä Antonin paidaton yläkroppa näkyi hämärässä huoneessa.

“Miten siellä menee?” Anton tiedusteli. Sen kasvoilla oli hymy, vaikka mies näyttikin aika väsyneeltä. Vaaleat hiukset olivat sotkuisessa pörrössä.

“Hyvin”, sanoin ja vaihdoin asentoa vähän parempaan. Skinner vilkaisi mua, venytteli sitten jalkojaan ja jatkoi uniaan. “Tylsää vaan. Mulla on jo ikävä treenaamista, vaikka Cormacissakin riittää kyllä puuhaa”, sanoin ja Anton naurahti.

“Koitahan nyt malttaa siellä”, se sanoi ja vaihtoi asentoa niin, että hetken ajan siitä näkyi pelkkä päälaki. Kun sen kasvot ilmestyivät taas ruutuun, sen kasvoilla oli hellä ilme. “Haluan saada sut ja vauvan ehjänä Latviaan.”

Mä virnistin ja lähetin Antonille lentosuukon.

“Siitä puheenollen”, mä aloitin sitten ja purin huultani. “Mä ajattelin, jos tulisin sinne jo 15. päivä, jos se käy. Voisin olla siellä pidennetyn viikonlopun”, sanoin ja kallistin päätäni kysyvästi.

“No tottakai se käy”, Anton sanoi ja hymyili. “Mulla on ikävä sua. Ja vähän vauvaakin.”

Mua nauratti.

“Mullakin on sua ikävä”, sanoin ja pidin sitten pienen tauon. Anton kahisteli lakanoissaan ja kuulin, kun sen sänky natisi. “Mulla oli tänään se rakenneultra.”

Antonin ilme vakavoitui vähän. Se ei varmaan ollut kauhean perillä, mitä raskaudenseurantaan kuului – ei siinä, olinhan mäkin yhtä ulapalla, ja yhtälailla mullekin kaikki tuli uutena.

“Okei..”, se sanoi. “Miten siellä meni? Tai, oliko kaikki hyvin?”

Mun vatsanpohjassa kouraisi vähän. Anton katseli mun ilmettä vähän huolestuneena, kun mä kumarruin poimimaan sohvapöydältä kuvan.

“Siellä meni hyvin”, mä sanoin, ja mun käsi tärisi vähän. Mä vein kuvan puhelimen näytön eteen ja käänsin sen.

“Katso. Meille tulee kaksi vauvaa.”