Beten päiväkirja

Prologi

Vuonohevosia. Paljon vuonohevosia.

Sitä oli Brynhild.

Grete istui äidin vanhan auton etupenkillä kädet puuskassa ja kulmat arvioivassa kurtussa. Äiti ajoi. Bette oli trailerissa. Loputtomat tarhat vilisivät ikkunoissa.

“Siellä on kuulemma maneesikin”, sanoi äiti hymyillen varovasti. Se tunsi tyttärensä.

“Aha”, tuhahti Grete hiljaa, vaikka oikeasti se oli ihan tyytyväinen. Henningsværissä se oli joutunut ratsastamaan pellolla, eikä Betelläkään ollut ollut kuin postimerkin kokoinen aitaus tarhana. Brynhild näytti oikeasti ihan kivalta. Brynhildissä Gretestä voisi tulla hyvä. Sellainen, jollaisena isä häntä jo piti.

Mutta silti Grete epäili -- niin se teki aina. Myös silloin, kun ystävällinen, vaaleahiuksinen nainen tuli esittäytymään Saraksi ja kertomaan, mihin Beten saisi viedä, mihin sen varusteet kuuluivat ja mitä talli piti sisällään. Grete ei kuunnellut, mutta seurasi velvollisuudentunnosta toisen perässä. Sara vaikutti ihan samanlaiselta kuin äiti, eikä Grete luottanut siihenkään.

“Kauanko sun poni on ollut sulla?” nainen kysyi sitten, kun Grete oli saanut Beten karsinaansa kahden ihan samanlaisen vuonohevosen väliin, joista toista Sara rapsutti turvan päältä.

“Puoli vuotta”, Grete kertoi.

“Aika kauan”, Sara hymyili. Grete ei hymyillyt.

“Mullekin tulee tällä viikolla poni. Sen nimi on Ninni, ja se on tällainen vuonohevonen kuin tämä Lenekin.”

He olivat hetken hiljaa, kun Grete ei vastannut eikä Sarakaan tiennyt, mitä sen olisi pitänyt sanoa. Se vain hymyili, vaisusti, kiusallisesti, ujosti. Se hymyili juuri niin kuin äiti, eikä Grete pitänyt siitä ollenkaan.

“Bette viihtyy täällä varmasti”, Sara totesi lopulta keveästi, vältellen Greten tiukkaa katsetta. Grete puristi käsiään nyrkkiin niin, että kynnet tuntuivat painautuvan kämmenien ihosta läpi. Sara ei tarkoittanut, mitä se sanoi; Sara ei pitänyt Gretestä.

“Älä puhu mulle niin kuin lapselle”, Grete sähähti hampaidensa välistä nopeasti, tiukasti.

“Mitä?” vaalea nainen hätkähti, ja sen kasvoille levisi hämmennys.

“Niin. Älä sössötä. Mä en ole viisi.”

“Okei? En mä--”

“Taas sä sössötät. Lopeta.”

Eikä Sara sanonut enää mitään. Se vilkaisi Greteä nopeasti kulmiensa alta ja lähti pois. Sara ei tuntenut Greteä, mutta Grete tunsi Saran jo, ja tiesi, miten sitä kuului käsitellä. Grete oli tyytyväinen. Se katseli vaalean naisen loittonevaa hahmoa, joka kääntyi tallin toiseen siipeen, ja vasta silloin Grete hengitti ulos eikä ilma tuntunut hiekkapaperilta.

Saran lähdettyä Grete katseli vaaleanpunaisessa fleeceloimessaan heinää mutustavaa Betteä eikä ymmärtänyt. Se ei ymmärtänyt, miksi sellainen, niin ihana poni oli ollut jollain typerällä, suomalaisella tallilla pelkkänä kesähevosena. Kesähevonen kuulosti niin väliaikaiselta. Sen oli tarkoitus viihdyttää kesän ajan ja sitten se heitettiin pois. Niin kuin joku roska -- miksi Bette oli ollut jollekin roska? Maailmassa oli jo aivan liikaa roskia, eikä Grete pitänyt siitäkään.

Kesähevonen oli ihan sama asia kuin kesäkissat, kesälampaat ja kesäkanat. Kesäkissat päästettiin luontoon, jossa ne kuolivat viimeistään talvella, ellei joku ihminen niitä pelastanut. Jäätyivät kylmyyteen, jäivät auton alle tai tulivat raadelluiksi. Kesälampaat ja kesäkanat syötiin, mikä oli Greten mielestä oksettavaa. Miksi joku halusi ensin kiintyä eläimeen ja sitten syödä sen? Vai kiinnyttiinkö niihin edes? Ostettiinko ne alun perinkin pelkäksi ruoaksi? Vielä oksettavampaa, ajatteli Grete, ja karisti moiset ajatukset mielestään. Kesähevoset oli sentään myyty, mutta väliaikaisuus inhotti silti.

Ja nyt Bette oli Greten, eikä se varmasti olisi sitä pelkän talven ajan. Bette olisi Greten aina.

22.6. - Koeratsastus

Mä halusin shetlanninponin. Samanlaisen kuin Sam.

Siitä oli kolme päivää, kun olin palannut Norjaan. Samana päivänä olin saanut kuulla jokaisen hevostytön unelmasanat: "ostetaan sulle vihdoin se oma poni". Ja vaikka olin viettänyt kuluneen vuoden Shelyesissä, veti veri silti takaisin Suomeen. Ehkä asiaan vaikutti äidin uusi norjalainen miesystävä, jonka kanssa kerrostalokolmio tuntui todella ahtaalta, tai ehkä Suomessa asuva sisko ja sen poni, Ragnvald.

Oli miten oli, edessä oli hevosen osto. Ja vaikka kuinka olin haaveillut tästä hetkestä jo vuosia, tuntui kaikki yhtäkkiä niin vieraalta. Mistä lähtisin liikkeelle? Etsisinkö hevosta suoraan Suomesta? Uskaltaisinko ottaa yhteyttä ulkomaille ja kuinka hevosen kyyditys järjestyisi? Ja ennen kaikkea: mistä sen tietää, mikä on sopiva?

Olin kertonut muutto- ja hevosuutiset saman tien Jassulle, kun tein päätöksen lähdöstä. Jassu olikin se, joka istui kanssani tiistai-iltana tallituvassa ja selasi läpi myynti-ilmoituksia. Ja onneksi niin, Jassu oli päässyt seuraamaan ratsastustani jo hyvän aikaa, joten hän tiesi hyvin, millainen hevonen minulle sopisi.

"Lähtisin ehkä liikkeelle pienestä hevosesta tai suuremmasta ponista", Jassu sanoi. "Eikä kannata tuhlata turhaan aikaa liian vaikeisiin hevosiin."

Selasimme läpi monia eri sivustoja, kunnes Jassu havahtui.
"No tietysti!" se sanoi. Nainen kaivoi puhelimensa ja kirjoitti viestin. Ei sanonut mitään muuta, mutta ilmeisesti viestin vastaanottaja oli myös parhaillaan puhelimensa äärellä, sillä Jassun puhelin piippasi pian.
"Tuu, mennään!" se sanoi sitten ja lähti johdattamaan meitä pois tallituvasta. Ja pois Shelyesistä.

Brynhildin maisemat olivat tuttuja, olinhan käynyt alueella monesti Samin kanssa kärryajelulla. En kuitenkaan ollut sen enempää tutustunut Brynhildin väkeen tai hevosiin. Nyt meitä kuitenkin oli vastassa suurin piirtein minun ikäiseni tyttö. Ruskeahiuksinen ei esitellyt itseään eikä puhunut paljoa. Jassu puolestaan hoiti puhumisen ja tulkkasi samalla, mitä varten olimme tulleet Brynhildiin.

"Tuolla on Bette", Jassu sanoi ja osoitti kohti voikon ponitamman karsinaa. Ruskeahiuksinen seurasi meitä hiljaa.
"Se on welsh-poni, 13-vuotias", Jassu jatkoi.

Ennen kuin huomasinkaan, olin Brynhildin kentällä voikon ponin selässä. Se tuntui olevan alkuun hieman kohmeessa, enkä päässyt itsekään rentoutumaan. Ajatus siitä, että olin todella kokeilemassa ensimmäistä poniehdokasta, jännitti. Eikä asiaa auttanut kentän reunalla seisova tyttö, joka räpläsi puhelintaan ja vilkaisi välillä arvostelevasti.

En ollut aivan myyty, mutta jokin Betessä viehätti. Ehkä sen tasainen laukka tai se, kuinka tamma lopulta kulki todella hienosti peräänannossa. Seuraavana yönä uni ei kuitenkaan meinannut tulla, kun mietin koeratsastusta ja kaikkea sitä, mitä itse olisin voinut tehdä selässä toisin. Minusta tuntui, että Betellä olisi paljon annettavaa ratsuna. Se oli todella kärsivällinen ja reagoi todella nopeasti virheisiini. Se oli poni, joka pystyisi varmasti opettamaan minulle paljon.

Aamulla herätessäni olin aivan varma asiasta: oma poni oli löytynyt. Se ei ollut Sam. Se oli Bette, jotain vieläkin parempaa.