Dinon päiväkirja

Pyörittelin jo pari vuotta vanhaa pink goldin väristä Samsun Galaxy S7 puhelinta sormissani hermostuneena. Pian astuisin sellaisiin saappaisiin, mitä en koko 12 ratsastusurani (ura ja ura..) aikana edes osannut kuvitella. En koskaan ollut toivonut sitä, koska ajattelin sen aina vaativan jotain tavoitteita. Meinaan hevosen omistajuus. Tai no, tällä kertaa ylläpito alkuun.

Äitini oli soittanut minulle vain kaksi viikkoa sitten ja kysynyt mitä mieltä olin. Hänen ystävänsä tytär oli kasvanut ponille liian pitkäksi. Soitin Kaisa Mantereelle kieltäytyäkseni. Opiskelu vei jo niin paljon aikaa, eikä minulla todellakaan ollut edes rahaa ylläpitää hevosta. Mistä semmoiseenkin sai rahaa kaiken opiskelun harrastamisen tiimoilla?

”Ota Dino edes kokeiluun pariksi kuukaudeksi. Katsotaan sen jälkeen mitä mieltä vielä olet”, Kaisa vakuutteli minulle.
Matka Suomesta Norjaan oli kamalan pitkä vain kokeilua varten. Lopulta äiti oli se, joka sai minut suostumaan. Vanhempani maksaisivat Dinon tallivuokran ja mahdolliset eläinlääkärikulut. Kokeilun aikana Kaisa osallistuisi myös kustannuksiin. Minun maksuuni jäisivät siis vain mahdolliset uudet varusteet ja ruoka. Ehtona oli opiskeluiden suorittaminen ja kesällä kesätöiden löytäminen. Helppo nakki, vai mitä?

Viimein sininen hevosrekka näkyi pihatiellä ja sydämeni hypähti kurkkuun. Olin nähnyt Diaphanous nimisen tamman tasan kerran, enkä koskaan ollut edes noussut sen selkään. Nokivoikon värinen saksalaissukuinen ratsuponi, suurella poniprosentilla, paljon nyffiä ja myös hitusen trakehneria ja täykkäriä, poniprosenttia piti yllä myös connemara. Kaiken sen tiesin vain sen takia, että olin kuumeisesti etsinyt tamman sukutaulun käsiini ja tutkinut sen perinpohjaisesti.

Rekka pysähtyi ja hieman yllättäen vaaleahiuksinen nainen pomppasi ulos kuskin paikalta. Hän tervehti minua Suomeksi ja vastasin tervehdykseen.
”Allekirjoitus tuohon ja tuohon”, nainen pyysi ja työnsi käsiini paperin.
En tiedä mitä sutaisin, mutta pian lentävät ja nopeat allekirjoitukset olivat toivottavasti oikeilla viivoillaan. Sen jälkeen seurasinkin naista rekan laskusillalle ja kerkesin sekunnin verran pettymään. Rekan ensimmäinen hevonen oli laiha kimo poni ja mietin muistinko Dinon aivan väärin? Nainen kuitenkin kertoi lastausvirheestä, jonka takia hän joutuisi ottamaan kaksi hevosta pois edestä.
”Okei…” mutisin.

”Joko se nyt tuli?” Ella kysyi ja pomppasin varmaan puoli metriä ilmaan.
En ollut edes huomannut blondin tytön saapumista.
”Joo, mut se ei oo toi”, minun oli pakko tarkentaa, ettei Ella vain luulisi minun ottaneen nälkiintynyttä ponia.
Ai, että oli kamala ajatustapa, jota tarvitsi parantaa: toivottavasti tuo raukka kimo poniruuna saisi paremman kodin kuin mistä se oli lähtöisin. Okei, aika keskittyä. Nainen sitoi kimon rekan sivussa olevaan lenkkiin ja talutti sen jälkeen ulos komean ruunikon puoliverisen. Ehkä minun olisi tarvinnut sanoa olevani hevosratsastaja?

”No, niin sen pitäis olla seuraava”, mutisin ja menin ja lähemmäksi ramppia.
Sieltä se asteli vauhdikkaasti ulos yllään kirkkaanvihreä kaulapalallinen fleeceloimi, häntä häntäsuojassa ja jalat vuorattu kuljetussuojilla. Dinosta ei oikein ulkonäöllistä päätelmää voinut tehdä kaiken varustuksen takia. Nainen ojensi minulle riimunnaru ja käsi täristen otin sen lapasen peittämään käteeni. Dino mulkaisi minua selvästi kärttyisenä. Pitkä matka vaati selvästi veronsa.
”Mulla olis tuolla vielä joku laatikko…” nainen kertoi. ”Mihin viedään?”
”Aa, joo, tuonne oville vaikka”, osoitin pihattotallia, jonne Dino muuttaisi.
”On se ainakin ihan kivan näkönen”, Ella kommentoi. ”Sopivan korkunen sulle.”
”Mm..”

Dinoa selvästi kyllästytti vain paikallaan seisominen, joten talutin sen pari kertaa pihan ympäri. Se saisi levätä pari päivää pitkän matkan takia. Olin juuri taluttamassa Dinoa talliin, kun Christian asteli ovista. Hittolainen. Olin vältellyt poikaa siitä asti, kun olin kysynyt häntä leffaan. Ajatukseni olivat siitä asti olleet vain tulevassa ponissa, että ei tuntunut olevan enää aikaa edes leffalle. Siispä fiksuna tyttönä olin vain kartellut Christiania, mikä oli vaikeaa.
”Hei, Hanne”, Christian tervehti. ”Mites se leffa?”
”Aaa, hei, tuota.. kiirettä pukannu”, takeltelin.
”Ens viikon lauantaina?” Christian sitten ehdotti.
”Okei”, vastasin ja hymyilin päälle. ”Lauantaina siis.”

Ensimmäiset kaksi kuukautta ylläpitoponin kanssa päättyivät ja niin Dino jäi kuin jäikin Hannelle. Omistajanvaihdospaperit allekirjoitettiin. Hannella oli ikävä kyllä siitä huolimatta hyvin ristiriitaiset tunteet Dinoa kohtaan. Alku oli hyvin kivinen ja vain harvoissa hetkissä oli tarjolla onnistumisia. Ehkä Hanne ei vain kehdannut sanoa, ettei oikeastaan halunnut ottaa Dinoa omistukseensa. Silti toisaalta Dino kiehtoi rehellisyydellään Hannea todella paljon. Se ei ollut se unelmaponi, mutta osaava kummassakin lajissa. Ainahan Hanne pääsi kärttyisää tammaa pakoon Raffen luokse. Ruuna onneksi oli lempeä ja helppo.

Ajatus putkahti Hannen päähän, kun hän nojaili tylsistyneenä kaupan tiskillä. Ketään ei käynyt pienessä tilpehööriliikkeessä tähän aikaan tai ylipäätänsä melkein koko päivänä. Oli suoranainen ihme, että Hanne oli saanut kyseisestä paikasta itselleen kesätöitä ja vielä hyvällä palkalla! Liikkeen omisti joku norjalainen keski-ikäinen nainen, joka ilmeisesti halusi enemmän aikaa lapsenlapsiensa kanssa. Hanne oli kerännyt säästöön jo ihan mukavasti, kaikki ylimääräinen meni säästötilille.

Kuitenkin Hanne tunsi tylsistyvänsä. Hän rakasti Norjassa asumista. Kämppikset olivat lähteneet kesäksi muualle, joten hän asui yksin kolmen makuuhuoneen asunnossa. Oli niin hiljaista. Myöskään tallilla Hanne ei usein törmännyt ihmisiin. Hän oli joutunut siirtämään tallilla käynnit aina iltaan ja suurin osa taisi käydä päivällä. Onneksi Hanne kävi perjantaisin vakiotunnilla, silloin oli porukkaa paikalla.

Dino oli ollut Hannen omistuksessa nyt kaksi kuukautta. Ne kuukaudet olivat olleet mielenkiintoiset. Kivinen alku ei ollut helpottunut ollenkaan, mutta Hannessa oli syttynyt uudenlainen into. Hän halusi kisata. Miksi omistaa osaava poni, jos sillä ei edes yrittänyt kisata? Ikävä kyllä Hanne oli tutkimuksien saatossa saanut huomata, etteivät Lofootit tarjonneet siihen hyviä mahdollisuuksia. Hänellä ei ollut autoa, ei edes sopivaa ajokorttia vetää traileria.

Shelyesissä hän oli päässyt Jannin yksityisvalmennuksiin, mutta silti oli talli kuinka ihana ja kotoisa tahansa, edes Shelyes ei tarjonnut nuorelle naiselle tarvittavaa. Hanne puhui vanhempiensa kanssa tilanteesta. Kumpikaan eivät innostuneet ensin Hannen ehdotukselle. Välivuosi, muutto tilapäisesti Suomeen, kilpailuja ja valmennuksia ahkerasti. Vanhempien mielestä Hannen tulisi hoitaa opiskelut ensin loppuun ja miettiä asiaa sitten.

Pitkä monen päivän keskustelu toi tulokseksi sen, että Hanne muuttaisi takaisin Suomeen. Välivuoden merkeissä. Ilmaiseksi et Dinoa Suomessa pidä, etit töitä, oli äidin vaatimus, eikä se haitannut Hannea yhtään. Sopimuksen myötä Hanne aloitti kunnon muuttosuunnitelman. Irtisanoutuminen kimppakämpästä, Dinon kuljetus Suomeen, ilmoitus yliopistoon välivuodesta ja kaikkea mahdollista.
Asiat etenivät jo.

Hanne ei ollut vielä ilmoittanut Jassulle suunnitelmistaan, mutta tekisi sen vielä viikon aikana. Toivottavasti heille olisi vielä paluunaikana tallipaikka. Shelyesin ja Raffen jättäminen edes väliaikaisesti olivat ehdottomasti asiassa vaikein osuus.