Samvaisin metkut

Puolenhehtaarin Samvais
shetlanninponi, ruuna, rautiaankirjava, sk. 103cm
Shelyesissä 11/2020 -->

1⁂ Hoitoponi!

Meillä oli hoitoponi! Ihan oma hoitoponi! Olin ollut maanantaista asti super onnellinen. Mamma ja mor olivat muistuttaneet, että olisin voinut kysyä heiltä ensin, mutta antoivat mulle luvan käydä koulun jälkeen tallilla. Eilen me sovittiin Mathilden kanssa, että mentäisiin tänään yhdessä hoitamaan Samia. Koulun pihasta lähti bussi, joka vei melkein tallille asti, ja sieltä piti vain kävellä hetki. Tai oli se aika pitkä matka tänään, kun olimme aina tulleet autolla emmekä kävellen. Ja tallin pihankin läpi oli vielä piitkä matka pihatoille.

Pihalla vastaan tullut Catu opasti, että saisimme touhuta Samin kanssa pihattotarhassa ja pihattotallissa, mutta jos haluaisimme lähteä tallista ulos, niin pitäisi kysyä joku vanhempi ja kokeneempi tallilainen mukaan. Se sopi hyvin! Menimme tarhaan ja talutimme Samia siellä, ennen kuin toimme sen käytävälle, niinkuin tunteja ennen ponit otetaan käytävälle. Se me osattiin. Ja me harjattiin Samia tosi kauan, ja putsattiin kaviot, ja selvitettiin jouhia, ja tehtiin lettejä. Tai jotain sinne päin. Ne purkautui heti, koska eihän me tiietty missä Samin ponnarit on. Jos hepoilla ees on ponnareita.

Meillä oli tosi hauskaa, ja lopuksi päästimme Samin takaisin tarhaan kavereiden luo. Mathilden äiti haki meidät tallilta – ensimmäinen päivä hoitajana oli ihana!



4. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.

2⁂ Lunta

Meillä oli ollut niin hauskaa, että mankusimme lupaa päästä tallille heti uudestaan. Onneksi kellään ei ollut mitään sitä vastaan. Toki Fiona oli kateellinen, että hän sai käydä vain päiväkodissa. Mutta hän oli liian pieni aloittamaan harrastuksen. Ehkä ensi vuonna, kun hän täyttäisi viisi, sitten hän olisi tarpeeksi vanha.

Ja Filipiä nyt ei kiinnostanut, kunhan sai nähdä kavereita kylillä ja pääsi talvella laskettelemaan. Mor oli jo hankkinut heille kausikortit, ja kohta mor ja Filip alkaisivat käydä laskettelemassa. Minua ei kiinnostanut mennä mukaan, halusin tallille, Sam-ponin luokse!

Olimme Mathilden kanssa taluttamassa Samia tarhassa iltapäivän pimeydessä, kun yhtäkkiä alkoi sataa lunta! Lunta, minulle se oli ensilumi. Mathilde kertoi, että tänä syksynä satoi jo kerran lunta, mutta Trondheimissa ei ollut satanut. Lumisade oli hauskaa (tosin Sam ei tainnut perustaa siitä kun tytöt hyppeli innoissaan pitkin mutaista tarhaa ja raahasivat Samia narusta pitäen mukanaan), mutta hetken päästä se kasteli vaatteet.
"Mennään harjaamaan meidän lumiponi", ehdotin. Mathilde nyökkäsi ja avasi tallin oven.



Ja meillä oli hauskaa Samia harjatessamme. Ja juuri, kun veimme ponin ulos takaisin, Sandra ja Linnéa astelivat talliin.
"Täällä on meidän pikkuponitytöt", Sandra ilmoitti. "No, mites teidän hieno uljas hoitoponi? Mepäs mennään hakemaan nyt Flamme harjattavaksi, tehkää tilaa. Se on sentään yksityishevonen", Sandra jatkoi ja Linnéa nyökytteli.
"Ja Sam on tallin uusin poni, jota kaikki toivovat tunneille ja harmittelevat, kun jäivät ilman hoitajan paikkaa", näpsäytin takaisin. "Tule Mathilde, lähdetään kotiin."

5. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.

3⁂ Tunnilla

Olin käynyt nyt kahdella vakiotunnilla ja kolmella alkeisjatkotunnilla. Tänään oli siis jo kuudes ratsastustuntini Shelyesissä! Sen lisäksi olin ollut jo kokonaiset kaksi viikkoa Samin apuhoitaja luokkakaverini Mathilden kanssa. Toissapäivänä olimme juhlineet pikkujouluja, ja olimme seuranneet tallilla johonkin kilpailuun osallistuvia vanhempia tallilaisia, ennen kuin meidät vietiin merenrannan hienoon ravintolaan syömään jouluruokia. Ruuat oli olleet vähän liiankin hienoja minun makuun, mutta oli siellä ollut lastenkin jouluruokia, ja paljon herkkuja jälkiruuaksi! Ja voitko uskoa, itse joulupukki tuli sinne jakamaan lahjoja! Mutta minulle ei kuulemma ollut lahjaa. Olin mönkinyt tyhjään pussiin löytämättä enää yhtään lahjaa sitten, kun pukki oli väittänyt jakaneensa viimeisen lahjan. Mutta ukko oli hymyillyt ja luvannut tuoda jouluna minulle paljon lahjoja, ja en malttanut nyt odottaa, että pukki tulisi käymään meillä. Mutta siihen oli vielä niiin monta viikkoa!

Olin saanut tänään alkeisjatkoon iki-ihanan Sam-shettiksen. Älä kerro kellekään, mutta se oli oikeastaan jo mun suosikkiponi. Mut ei saa sit kertoa sitä Trondheimin Bella-shettikselle! Olikohan Bellalla ikävä mua? Mulla ainakin oli sitä, mutta Sam ei ollut yhtään hassumpi. Olin ratsastanut myös Wildalla ja Dimonalla, joka oli kamalan iso, ja jopa Feitlillä, joka oli vielä paljon isompi, suorastaan valtava. Jos se ei olisi niin pulska ja karvainen, voisin juosta sen vatsan alta juuri lainkaan kumartumatta. Tai no, ehkä vähän liiottelin, mutta oli sitä ollut kauhean vaikea harjata, ja mamman oli pakko nostaa mut sen selkään.

Mutta Sam oli oikein mulle sopivan kokoinen poni! Ylsin harjaamaan jopa sen päätä ja korvan takaa, paitsi jos se kiskoi ja viskoi päätään. Mutta yleensä se oli ihan kiltti. Ja ainahan joku oli vahtimassa ja auttamassa, vaikka osasinhan minä jo itse, ainakin melkein! Olinhan sen apuhoitaja!

Mathilde oli saanut ratsuksi Stellan, jonka hoitaja Freya oli auttamassa meitä harjaamaan ja varustamaan hevoset. Sandra ja Linnéa menisivät jollain päätallissa asuvilla hevosilla, joten he eivät olleet pihattotallissa häiritsemässä meitä. Ne olivat päässeet Flamme-yksärin apuhoitajiksi, ja leuhkivat asialla tuon tuosta. Se oli ärsyttävää.

Kun Sam ja Stella olivat valmiita, Freya lähti taluttamaan niitä maneesin. Freya ja ponit kävelivät ihan hullun nopeasti! Mun ja Mathilden oli vaikea pysyä heidän kannoillaan. Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt Freyalta, voiko hän vain jo nostaa meidät ponien satuloihin, niin ei tarvisi kipittää perässä. Mutta en kehdannut. Ja Mathilde nyt ei ikinä uskaltaisi kysyä sellaista hoitajalta, niin kävelimme vain hiljaa ponien perässä.

Maneesissa Freya tiukkasi satulavyöt, auttoi meidät selkään ja lyhensi vielä jalustinhihnat meille sopiviksi jonkun pitkäkoiven jäliltä. Mutta sitten hän lähti ja jäimme keskenämme muiden tuntilaisten kanssa. Stella ja Sam lähtivät kävelemään minne sattuu heti, kun Freya lähti, ja koitimme ohjata hevoset uralle seinän viereen. Catu oli mukava opettaja ja alkoi heti opastamaan meitä. Hän aina hymyili ja kannusti, mikä oli musta tosi kivaa.

Tunti oli kiva. Me mentiin voltteja ja ravia ja puomeja. Samin ravi pompotti, mutta se oli vain hauskaa. Ehkä joku kerta me laukattaisiin? Joskus olisin niin iso ja taitava, että saisin laukata joka tunnilla. Mutta nyt me mentiin vaan käyntiä ja ravia ja kaikkia hauskoja tehtäviä. Ja olisi sillä Feitlillä kai voinut töltätä, mutta en ollut osannut. Ehkä oppisin vielä.

7. / #Tarinatempaus2020 / 2.11. / #OTsuoritus

✎ Ensimmäinen ratsastus Samilla
maanantaina 30. marraskuuta 2020

Sain maanantain tunnille vih-doin ja viimein Samin! Se on maailman paras poni, se oli niin kiltti ja uskalsin tehdä sen kanssa mitä vain, laukassakaan ei jännittänyt yhtään.

✎ Käärmeitä paratiisin portilla
lauantaina 12. joulukuuta 2020

Oli hiljaista. Jotain puuttui, sen huomasi heti kun tallin pihaan loi ensimmäisen silmäyksen. Tarhoja oli useampi tyhjillään, karsinoista puuttui niiden asukkaita eikä pihamaalla sinkoillut ihmisiä kuten yleensä. Kaamoksen ikuinen yö ja ankara pimeys tuskin pelkästään oli karkoittanut tallilaisia, vaan jotain muuta oli varmasti meneillään.

Näin pihattotallissa Flammen kimpussa hääräävän Sandran, joten lähestyin häntä vilkuttaen.
Sandra tervehti ja jatkoi rapaisen hoitoponinsa kuuraamista. "Kannattaa varmaan hakea Sam harjattavaksi, nää on ihan mutaisia kaikki."

"Missä kaikki on?" halusin tietää vastauksen heti, sillä ilma tuntui salaperäiseltä. "Raffeakaan ei näkynyt missään ja niin moni tarha oli typötyhjänä. Onks ne kaikki myyty?"
"Jotkut kisat vissiin", Sandra kertoi ja laskeutui puiselta pikkujakkaralta alas. Hän tarvitsi sitä avukseen, sillä ei olisi muuten ikipäivänä ylettynyt harjaamaan Flammen päätä. Järjestely näytti huteralta. Olin onnekas saadessani olla pienen Samin apuhoitaja, sillä pärjäsin sen kanssa ilman kepulikonsteja.

Linnéa saapui satulahuoneesta käytävälle ja säpsähti hieman nähdessään minut. Reaktio oli niin huomaamaton, että luulin hänen vain tökänneen kengänpohjansa ikävästi betonilattiaan. Miksi hän nyt minua olisi säikähtänyt, ennenkuulumatonta.
Hän osasi kertoa Shelyläisten lähteneen isoihin kilpailuihin Suomeen, hän oli nähnyt kuinka hevosia oli torstaina lastattu hevosrekkaan ja kuinka iso ryhmä tallilaisia oli pakkautunut ahtaaseen penkkirivistöön rekassa.

"Pelkäsin jo, että tallilla menee huonosti ja ovat päättäneet vähentää hevosiaan. Just kun olin päässyt apuhoitajaksi, niin mun hoitoponi olisi varmaan myyty", sanoin ja helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni.
"No eihän ne nyt Samia myis, vastahan se tuli. Joku vanha ja väsynyt Aage ehkä" vastasi Linnéa.

"Aiotko hakea Samin vai et?" iski Sandra.
"Joo, joo", nyökkäsin ja tartuin seinällä roikkuneeseen vihreään riimuun.

Sam löytyi pihaton edustalta syömästä Brellan kanssa (olin oppinut jo aika hyvin hevosten nimiä, etenkin pihattolaisten). Feitli ja Stella kisailivat kauempana kuralammikoiden loiskeessa, mutta nämä kaksi suursyömäriä eivät varmasti liikauttaisi jäsentäkään ennen kuin kaikki pihattoon tarjoiltu heinä olisi tuhottu. Ensimmäisellä yrittämällä Sam vaihtoi laiskasti paikkaa, kun näki minun lähestyvän häntä. Kun kolmannella yrittämällä pääsin jo kosketusetäisyydelle asti, se alkoi salamannopeasti heilutella päätään niin, että en ollut saada ujutettua riimua sen päähän. Lopuksi se keksi vielä kääntää takapuoltaan suuntaani uhitellakseen.

Pyytäisinkö apua?

Ai noilta kahdeltako? Haluaisinko antaa heille lisää aihetta pilkata minua? En ikinä!

Keräsin kaiken rohkeuteni ja kävelin "kolme askelta eteen, kaksi taakse"-tekniikalla vaappuen Samin vierelle. Olin jo luovuttaa siinä kohtaa kun Sam esitteli minulle takajalkojensa notkeita akrobatialiikkeitä, mutta lopulta otin sen otsatukasta kiinni ja lassosin ponin riimulla. Sen jälkeen kaikki oli ihan helppoa! Sam ei enää tehnyt mitään tyhmää sen jälkeen kun olin ottanut erävoiton siitä heinäkasalla.

Ylpeänä saavutuksestani palasin takaisin pihattotalliin ja tein nopean ratkaisun laittaa Sam ensimmäiseen vapaaseen karsinaan hoitotoimenpiteiden ajaksi. Flamme oli nimittäin kiinnitettynä käytävälle, eikä siihen oikein mahtunut muita samanaikaisesti. Enkä kyllä löytänyt enempää kiinnityskoukkujakaan, täytyisi ehkä tarkistaa asia kun Flamme olisi poistunut. Noihin pystytukkaisiin ei nimittäin ollut edelleenkään luottaminen, joten kauhean lähelle en vieläkään haluaisi mennä.

"Mathilde hei, olitko muuten ajatellut osallistua siihen joulumaastoon?" kysyi Sandra, joka oli ilmestynyt karsinan ovelle.
En ollut kuullutkaan koko joulumaastosta. "En tiedä. En oo koskaan ratsastanu vielä maastossa."
"Ei kai tarviikaan, siinä lapussa luki, että voi osallistua myös kärryiltä mukaan. Etkö sä ollut kärryillä mukana siellä halloweenjutussa?"
Nyökkäsin. Siitä tapahtumasta ei ollut hirveästi muistoja, muuta kuin se, että olin unissani palellut kovasti yön pimeydessä kärrytellessämme. Ei siis kovin kaksisia muistoja, tuskin lähtisin uudestaan ennen kuin saisin itse ratsastaa joukon mukana (Samilla tietty). "Missä sellanen lappu oli?"

Sandra pyöräytti dramaattisesti silmiään, mutta hymyili kuitenkin kauniisti perään. "Daa? Ilmoitustaululla. Sillä samalla korkkipohjalla oli myös ilmoitus siitä, että Samille haetaan oikeeta hoitajaa."

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Joku voisi saada paikan ja omia Samin itselleen. Mitä jos hoitajaksi valittaisiin henkilö, joka ei enää antaisi meidän käydä Fridan kanssa harjailemassa Samia? Me oltiin hoidettu Samia paljon kauemmin kuin se, kuka ikinä hoitajaksi ryhtyisikään. Sen pitäisi muistaa se. Sam oli meidän.

Ajatukset Samin tulevasta hoitajasta pyörivät edelleen vimmatusti mielessäni, kun etsin satulahuoneesta Samin tavaroita. Yleensä Frida oli hakenut ne kun minä olin jäänyt siksi aikaa paijailemaan Samia. Pihattotallin satulahuone ei kuitenkaan ollut järin iso, joten uskoin löytäväni harjapakin ennen pitkää. Tovin etsittyäni silmäni osuivat lattianrajassa maanneeseen loimimyttyyn, joka muistutti muodoltaan vahvasti harjapakkia. Loimen valuttua päältä pois esiin putkahti Samin nimi ja tuttu vihreä loota. Olivatkohan nämä Samin loimia? Saisinko loimittaakin sen joku päivä? Sitä odotin kovasti! Kaikki oikeat hoitajat aina loimittivat hevosia!

Jo valmiiksi myllerryksessä pyörinyt pääkoppani sai vielä lisää pohdittavaa, kun avasin harjapakin.

Se oli tyhjä.

Sanomatta sanaakaan astelin takaisin satulahuoneeseen ja tutkin loimimytyn läpikotaisin vain todetakseni, että ne eivät ainakaan olleet tippuneet sinne. Katselin ympärilleni. Paljon satuloita ja suitsia, erivärisiä harjapakkeja, ruokaämpäreitä, jotain nahkanaruja roikkumassa... Mutta missään ei näkynyt pientä läjää, joka olisi täynnä shetlanninponin harjoja. Tämä oli kummallista.

Kuulin tukahdettuja naurun tirskahduksia käytävän puolelta. Raotin hieman satulahuoneen ovea, mistä näin Sandran ja Linnéan supattelemassa Flammen mahan alitse. Minut hoksatessaan he väänsivät naamansa takaisin peruslukemille (aika huonolla menestyksellä he pidättelivät nauruaan) ja olivat kuin eivät huomaisikaan minua.

"Satutteko tietämään missä Samin harjat on?" kysyin ja samassa päättelin, että he olivat varmasti piilottaneet harjat jonnekin. Niinpä tietysti. Sen takia he olivat olleet niin mukavia minulle tänään (eli eivät ilkeilleet niin pahasti) ja tirskahtelivat kun lähdin etsimään kadonneita harjoja.

"Ei..." yritti Linnéa sanoa pärskähdystensä välistä.
"Ei harmainta aavistustakaan", täydensi Sandra, joka ei edes pystynyt kääntymään minuun päin.

"Voitteko nyt vaan sanoa mihin ootte laittanu ne?" hämmennyin itsekin kuinka rohkeasti sen sanoin. Olin edelleen ilmeisesti varsin itsevarmana kurittoman ponin tarhastapyydästämisen jälkeen.

"No ei me tiedetä!" Sandra korotti ääntään ja lopulta katsoi silmiini. "Ehkä sä oot ite unohtanu ne jonnekkin."

Siinä samassa koin niin monta tunnetilaa, että en ollut koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Voisin kuvailla sitä niin, että minua suututti niin valtavasti, että alkoi oikein itkettää. Samanaikaisesti tunsin savun nousevan korvistani, kun kyyneleet puskivat silmäkulmistani ulos. Koulussa olisin vielä tämän kestänyt, mutta en tallilla. Kaikista pahinta oli nöyryyttää minua hoitoponini kustannuksella. Teki mieli huutaa, oikein karjua, potkaista vaikka seinää.

Sitä en kuitenkaan tehnyt. Peittääkseni tunnetilani ampaisin ulos pihattotallista jättäen Sandran ja Linnéan taakseni, päästäkseni pois heidän luotaan. Kuljin puolijuoksua isoon talliin, jonka ovien sisäpuolelle jäin kihisemään kiukustani. Täällä ei onneksi ollut ketään, kuka olisi voinut nähdä minut tällaisena. Tänään ei ollut tunteja ja puoli tallia oli Suomessa. Todettuani, että myöskään hevosia ei ollut sisällä, päätin päästää kaiken kiukun ulos. Halusin kerrankin huutaa, karjaista niin, että keuhkoissa tuntui. Lopulta suustani pääsi vain hento "Ähh!!" ja potkusta seinään sain vain kipeän varpaan.

Katselin kuinka polttelevat kyyneleet tipahtelivat vuoron perään värjäten betonilattialle pieniä, tummia laikkuja. Kuulin rapsahduksen ja siinä samassa lattialle leijaili paperiarkki. Siinä oli kuva Samista valmiina tunnille, otsatukka letitettynä ja turparemmi huolettomasti vinossa. "Sam hakee hoitajaa" luki isolla paperin yläosassa.

"Faen nej..." mutisin äänettömästi.

Tarkistin vielä, että ketään ei ollut lähipiirissä. Sen jälkeen nostin paperiarkin, revin sen kahteen kappaleeseen ja sulloin sen takkini taskuun.

Minultahan ei kukaan Samia veisi.

✎ (Edelleen vähän kaalinhajuinen) kohtaaminen Bieberin kanssa
torstaina 17. joulukuuta 2020

Sovimme Fridan kanssa pesevämme Samin jostain syystä hieman kauranjyväiset harjat sillä aikaa kun Sam olisi kuuden-seitsemän aikaan ratsastustunnilla. Pakkasimme pyyhkeen, pesuaineen ja harjat yhteen Samin ylimääräiseen ämpäriin ja asettelimme ne ison tallin vesikarsinan lattialle. Sen hanasta sai huomattavasti lämpimämpää vettä kuin pihattotallin ulkoletkusta, josta tuli talviaikaan pelkkää jäävettä (joinain päivinä ei tullut sitäkään vähää).

Sen jälkeen tulikin heti tenkkapoo. Kummallakaan meistä ei ollut pienintä aavistustakaan miten harjoja pestiin.

Frida oli jo neuvokkaana tyttönä lähdössä hakemaan aiemmalta koulutunnilta palanneilta ratsastajilta apua, kun vedin hänet takaisin vesikarsinaan.
"Mä sain mun puhelimen takas vihdoin. Oon aika satavarma, että Youtubesta löytyy neuvot tähänkin pulmaan", ehdotin ja aloin selata eri videovaihtoehtoja. "Löyty! Beste vaskemetode for børster!"

Ohjeiden mukaisesti suimme ensin käsiä apuna käyttäen Samin harjoista irtokarvoja, jotka pöllysivät ilmassa kuin lumihiutaleet taivaalla. Harjat, kumisuat ja muut aseteltiin pesuveden pinnan alle ja märille harjoille toistettiin sama sukiminen. Tuntui liian helpolta. Apuhoitajana oleminen ei ollut yhtään niin vaikeaa, kuin mitä olin sen pelännyt olevan. Kumisuan peseminen oli kieltämättä vähän ällöä, sillä siitä jäin sellaista vaaleaa töhnää kynsien alle.

Videon lopussa opastettiin vielä harjojen kuivaus. Ettekä ikinä arvaa, sekin tehtiin samalla tavalla sukimalla! Sitä piti toistaa niin kauan, että vesipisaroita ei enää lennellyt. Sen jälkeen harjat aseteltiin puhtaalle pyyhkeelle kuivumaan.

"Älkää tytöt niitä siihen jättäkö muiden tielle, viekää vaikka yläkerran pöydälle" tuttu ääni sanoi takaamme.

Minun Petterini. Jalat olivat valahtaa voimattomina altani kuullessani tuon sulosoinnun ja viimeistään nähdessäni tuon komean partasuun nousi poskilleni tulenpolttava kuumotus. En kehdannut sanoa mitään, en edes katsoa silmiin. Menin aivan lukkoon. Ja siinä samassa Petter olikin jo lipunut pois näköpiiristä. Olisinpa uskaltanut edes hymyillä.

Heitin harjat vauhdikkaasti takaisin ämpäriin ja ojensin sen Fridalle, hän menisi edeltä kun kävisin itse ensin vessan puolella. Jännäpissi ei ollut mikään vitsi.

Kun tulin vessasta minua vastaan käveli uhkaava joukkio, jonka näkemistä en varsinaisesti ollut odottanut. Enkä myöskään ollut ikimaailmassa kuvittellut törmäämistä heihin täällä, tallilla.

Vastaan tulivat Bieber ja kumppanit. Yhtä koppavasti ja suurieleisesti kuin tapaisimme jälleen koulun ruokalassa. Ilmapiiri ei enteillyt hyvää. Kaikenlisäksi minulla ei ollut ketään apunani, jos he taas ajattelisivat kampata minut.

Yksi seikka vei huomioni. Se ei ollut Bieberin heittotukka, eivätkä hänen säihkysilmänsä. Bieberillä oli nimittäin jalassaan suureksi hämmästyksekseni tuliterät ratsastussaappaat ja kiiltävä kypärä keikkui hänen käsivarressaan. Oli ratsastusvaatteita muillakin hänen seuralaisillaankin, mutta siihen olin jo tietysti tottunut. En ollut aiemmin nähnyt ratsastavaa poikaa. Pidin sitä urbaanina legendana, eihän sellaisia ollut olemassa. Ne olivat samassa kategoriassa hammaskeijujen ja yksisarvisten kanssa. Ei totta.

Yritin livahtaa huomaamattomasti porukan ohi, mutta yksi tytöistä tukki tieni ojentaen kätensä seinää vasten.
"Palauta ne."

Vaaleahiuksinen tyttö puhui hyvin painokkaasti, katsoi syvälle silmiini eikä aikonut päästää minua ohitseen.

Korvissa alkoi humista. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä tyttö puhui, mutta kyse ei todellakaan ollut mistään mukavasta. Tunsin, kuinka puna alkoi jälleen levitä kasvoilleni. "...palauta... mitkä?"
"Ne helvetin kengät", toinen tyttö sanoi astuen askeleen lähemmäs. Pian minut oli piiritetty jokaisesta suunnasta. Jokainen latoi syytöksiä, nimitteli ja kuvannoillisesti sylki päälleni. Eikä minulla ollut edelleenkään hajuakaan mistä minua syytettiin. Alkoi vavistuttaa. Tämä oli todella pelottava tilanne.

"Älä esitä tyhmää, varas. Sä oot vieny Lucaksen valkoiset conssit."

Jaaaaa sieltä se taas tuli. Itku. "Ei mulla edes ole Converseja!"

Lucas (= Bieber) avasi ensimmäistä kertaa suunsa. "Nähtiin ne sulla koulussa."
Poika pyöritteli pitkää raippaa käsissään kuin vanha tekijä. Se suhahti välillä hyvin läheltä, kunnes taas pyörähti Lucaksen selän taakse ja asettui kohti maata. Lucas naputti kädensijaa odottavasti.

"Ne ei oo Converset!" nyyhkytin painuessani kasaan tallinseinää vasten. "Äiti osti ne Kjøp Megasta vuosi sitten. Ne makso kakskymppiä, eikä ne ollu edes alennuksessa!"

Minut piirittäneet tytöt näyttivät siltä, kuin olisivat saaneet hyökkäyskäskyn, mutta Lucas taltutti verenhimoiset pitbullinsa yhdellä kädenheilautuksella.

Pyyhkäisin kyynelistä märkiä silmiäni ja nostin katseeni. Katsoin ensimmäistä kertaa suoraan Lucasta silmiin. Hän näytti kummastuneelta ja oli nyt varmasti vähintään yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Silmissä välähti pieni toivonpilkahdus. Ehkä hän syvällä sisimmässään alkoi uskoa, että minä en tiennyt hänen kadonneista kengistä mitään.

Mutta en olisi edes halunnut uskoa, mitä seuraavaksi kuulin.

_________________________________


Nousin haparoivin, jännityksestä tärisevin askelin tallin yläkertaan. Hämärässä valaistuksessa näin Fridan asettelemassa Samin harjoja pyyhkeen päälle sydämen muotoon. Kun kerroin Fridalle alhaalla tapahtuneesta välikohtauksesta, aloin uudelleen itkeä.

✎ Itse valtiaat
maanantaina 25. tammikuuta 2021

Katulamppujen keltainen valo sokaisi muutaman sekunnin välein muuten niin mustaa maisemaa. Mustaa mieltä ne eivät kuitenkaan valaisseet. Joululomalla olin saanut hetken hengähtää, kun ei tarvinnut mennä kouluun muiden kampittavaksi eikä tallilla kukaan päässyt ahdistamaan nurkkaan ja kivittämään. Mikään loma se ei kuitenkaan ollut, vietin sen yksin omissa oloissani ilman että kukaan otti minuun yhteyttä. Edes Frida ei ollut laittanut viestiä. Ehkä Frida oli lähtenyt matkoille.

Äiti kurtisti kulmiaan näyttäen mietteliäältä. "Mathilde, miksi et ole nähnyt Sandraa aikoihin?"


Hän oli lyönyt viimeisen naulan arkkuun, jota ystävyydeksi kutsuttiin. En vastannut äidin kysymykseen, painauduin vain syvemmälle kaulaliinani taakse.

Suuntasin ensimmäisenä tuttuun tapaan ilmoitustaululle. Minulle oli laitettu tänään Raffe, valtava, vähän niiden pystytukkien näköinen hevonen. Tämä tarkoitti sitä, että minun olisi pyydettävä apua selkäännousussa. Enkä kyllä saisi satulaakaan itse selkään. Onnekseni Raffe oli kuitenkin jo aiemmalla tunnilla, joten se olisi valmiiksi varustettuna maneesissa kun tuntini alkaisi. Helpotus valahti lävitseni. Tänään selviytyisin ehkä siis puhumatta kenellekään.
Huomasin myös, että lukuisten hoitohevosilmotusten seassa ei näkynyt uutta ilmoitusta Samille. Joko kukaan ei viitsinyt tehdä uutta aiemman "kadonneen" ilmoituksen tilalle, tai sitten Sam oli löytänyt itselleen vastuuhoitajan.

Koska olisi vielä kaksikymmentä minuuttia ennen tuntini alkua, ajattelin käydä rapsuttelemassa Samia pihaton puolella ja käydä katsomassa, olisiko Frida siellä.

Ei ollut.

Sen sijaan joku vaaleahiuksinen, minua vanhempi tyttö oli juuri pyydystämässä Samia aitauksesta. Hän näytti vähän liian pitkältä ollakseen Samin ratsastaja, eikä Samia oltu merkitty seuraavalle tunnille lainkaan. Sen täytyi olla siis Samin uusi hoitaja.

Enkä todellakaan mennyt esittäytymään. Käännyin kannoiltani pysähtymättä ympäri ja liukenin paikalta.

Sydän jyskytti rinnassa liukastellessani kohti maneesia. Tämän ei pitänyt mennä näin...

"Mathilde!" Frida supatti katsomon penkiltä ja taputti viereistä istumapaikkaa. Hiivin kiireen vilkkaa Fridan luokse, enkä ehtinyt edes kunnolla istuututa, kun tokaisimme yhteen ääneen:


Joku kääntyi katsomaan meitä paheksuvaksi, pyöritti silmiään ja kiinnitti katseensa takaisin ratsastustuntiin. Eikö hän ymmärtänyt, kuinka järkyttävä tilanne tämä oli?! Joutuisimme jakamaan hoitoponimme jonkun tuntemattoman kanssa! Ei minua kiinnostanut tutustua keneenkään! Ei käy!

"Mitä me tehdään nyt?"
"No ei ainakaan anneta periksi."
"Mennäänkö sanomaan sille moi?"
"Ei todellakaan mennä!!"
"Mitä me sitten tehdään?"
"Kerrotaan sille, että me määrätään täällä. Että me valitaan omat päivät ja niinä päivinä ei muut saa koskea Samiin."
"Mathilde hei, ei kai se nyt noin voi mennä..."
"Meneepäs!" sanoin liki huudahtaen. Huitaisin kädellä toppuuttelevasti sen naisen suuntaan, joka oli taas kääntynyt meitä kohden.

"Ääntä pienemmälle, tytöt" hän sihisi.

Janni toivotti alkeisjatkotuntilaiset tervetulleiksi ratsujensa luokse ja kiitti edellistunnin ratsastajia.

"Puhutaan tunnin jälkeen", sanoin ja singahdin Raffen luokse.
_________________________________________________

Tunnin jälkeen istuimme kentän aidalle punomaan suunnitelmaa.

"Onko tämä se sellainen sotasuunnitelma?"
"..." jähmetyin ja katsoin Fridaa korostetun tympääntyneesti. "Suunnitelma vaan."

Sovimme Fridan kanssa, että hän astelisi nyt suorinta tietä pihattotalliin ja kertoisi määrätietoisesti uudelle hoitajalle, kuinka asiat Samin kanssa hoidettiin. Fridan tulisi tuoda ilmi, että me olimme täällä jo kauan ennen uuden hoitajan tuloa ja me tunsimme Samin paremmin. Siksi me saisimme oikeastaan päättää asioista. Minä ja Frida saisimme maanantain (koska meillä oli silloin ratsastustunti), tiistain - keskiviikkoa ei koska Fridalla oli silloin joku viulutunti tai jotain muuta yhtä turhanpäiväistä - torstain, perjantain ja lauantain (koska silloinkin meillä oli välillä tunti). Eli uusi hoitaja saisi halutessaan käydä keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Halutessaan ehkä välillä torstaisin, koska meillä oli silloin kahteen asti koulua ja ei välttämättä jaksettu enää sen jälkeen lähteä tallille. Sillä aikaa kun Frida hoitaisi homman, niin minä odottaisin parkkipaikalla milloin kyytimme saapuisivat. Osuuteni oli siis vähintään yhtä tärkeä kuin Fridan.

"Sori, mut keskiviikko ja sunnuntai ei oikein sovi mun aikatauluihin."

Ei pyhä jysäys, että säikähdettiin! Kylmä sähköimpulssi sykähti lävitsemme niin nopeasti, että silmissäkin näkyi välähdyksiä. Tai sitten se johtui siitä, että olimme säikäyttelijän takia tipahtaneet aidalta alas "huiii saakeli"-huutojen saattelemana.

Kova ja kylmä maa ei tuntunut yhtään niin epämukavalta kuin olin ajatellut. Eikä sattunutkaan niin paljon kuin kuvittelin. Olin tippunut suoraan Fridan päälle, joka pehmitti laskuani mukavasti vaikka noin pienestä tytöstä ei kovin suurta laskeutumisalustaa saanutkaan.

Pitkien kapeiden koipien päästä meitä yläviistosta katseli se sama vaaleahiuksinen tyttö, joka oli kaapannut Samin pihattotarhasta aiemmin.

"Mä oon Julia. Ja te ootte varmaan Frida ja Mathilde. Meidän pitäisi ilmeisesti vähän sopia käytännöistä."

✎ Rakkaudesta se hevonenkin potkii
lauantaina 24. huhtikuuta 2021

Tämä on kyllä yksi loputon suo, ajattelin, kun harjasin talviturkkiaan tiputtavaa Sam-ponia pihattotallin ulkopuolella. Olin sitonut ponin pihaton lankkuaitaan niin vedenpitävällä umpisolmulla että saisin sitä tuskin edes auki, mutta en osannut muita solmuja kuin umpisolmun ja rusetin, ja rusetti ei ollut pysynyt paksussa riimunnarussa. Käteni alkoivat jo väsyä, mutta pitkää ruskeaa karvaa irtosi vielä jokaisella harjanvedolla eikä loppua ollut näkyvissä.

Sen sijaan näkyvissä oli ongelmia. Lempparihoitajani Julia käveli joutuisasti kohti vetäen perässään sinisiä, nitiseviä  koppakärryjä. Purin hammasta yhteen ja toistelin mielessäni "not today Satan, not today..." toivoen, että Julia kääntyisi pihattotallin kohdalla jonkun toisen ponin puoleen. Onnetar ei kuitenkaan suosinut minua tälläkään kertaa. Eihän se ikinä suosi.

Julia asetteli kevään rapaamat kärryt aidan pieleen ja rapsutti Samia voimakkaasti lässyttäen. "Hei mamman pallero, onko Mathilde harjannut sut tänään tosi puhtaaksi, onko?", jonka jälkeen seurasi salamyhkäinen käsi taskuun-käsi turvalle-mussuti mussuti -keissi mikä selittikin sen miksi Sam oli niin innostunut aina nähdessään vanhimman hoitajansa. Vai että lahjonta oli otettu käyttöön. Minä pistäisin vielä paremmaksi ja ottaisin aseekseni lahjonnan lisäksi myös kiristyksen ja uhkailun, mikäli Sam vaihtaisi kokonaan Julian leiriin. Tyttö ei tervehtinyt minua, joten minäkään en sanonut sanaakaan. En kuitenkaan uskaltanut jatkaa harjausta ennen kuin tietäisin, millä aikeilla Julia oli.

"Lähetkö mukaan kärryttelemään?" se kysyi.

Se, ei hän. Minulle Julia oli se.

Kohautin olkiani. Olin edelleen erittäin mustasukkainen siitä, että Samilla oli minun ja Fridan lisäksi vanhempi vastuuhoitaja, joka loppupeleissä saisi päättää hoidokkinsa asioista. Tähän mennessä homma oli mennyt pääpiirteittäin niin, että minä ja Frida saimme aina puunata mudan kuorruttama poni kiiltävän puhtaaksi josta Julia sitten nappasi Samin liikutettavaksi. Meille jäi aina ne tylsimmät hommat, eikä koskaan päästy tekemään mitään mielenkiintoista kuten taluttelemaan tai vaikka leikkimään agilityä. Jassu ei ollut vieläkään antanut meille lupaa ratsastaa Samilla itsenäisesti. Toivottavasti sen aika olisi pian, sillä kesällä siirtyisin kuitenkin jo helppo C-tasoiseen ryhmään enkä ollut enää mikään aloittelija ja janosin päästä ratsastamaan hoitoponillani myös ihan itsekseni.

Koska minulle ei olisi jäänyt muutakaan tekemistä siksi aikaa kun Sam lähtisi lenkille, päätin suostua ja kävin istumaan kärryille Julian valjastettua Samin.

Julia ohjasi hoidokkimme päätallin ohitse kohti leirimökkejä ja niiden takaa aukeavia maastoteitä. Maneesin ovella nojaili Lucas tallihaareminsa kanssa, jonka näkeminen sai minut painautumaan syvemmälle piiloon Julian taakse. Varmuuden vuoksi naamioiduin vielä tuulitakin kauluksien varjoon ja vedin lippalakkia syvemmälle päähän.
"Onks toi susta söpö vai?" Julia kiusoitteli ja tökkäsi kyynärpäällä olkapäähäni. (Käyttäisin tätä todistusaineistona fyysisestä väkivallasta mikäli tilanne joskus vaatisi.)

Vastasin hyvin ripeästi, että ei helvetissä - jonka jälkeen läpsäytin käteni voimakkaasti suulleni. Tiesin kyllä kirosanoja ja olin niitä alkanut jonkin verran käyttääkin kavereiden keskuudessa, mutta en päästellyt niitä ikinä aikuisten kuullen. Mutta Lucaksen näkeminen kuitenkin aiheutti aina niin suuren tunnekuohun, lähinnä pelkoa ja suuttumusta, että sammakoiden pääseminen suusta ei ollut ihme. Minä rakastin Petteriä, en Lucasta.

"Vihaan sitä" korjasin heti perään, ettei Julia missään nimessä alkaisi epäillä minun ihastuneen Lucakseen.
Julia hymyili. "Niin, niin. Rakkaudesta se hevonenkin potkii."

Ahaa no tekeeköhän Samkin sitten niin Julialle...

Kärrylenkki oli kamalan kiusallinen. Emme puhuneet Julian kanssa juuri mitään ja keskityin koko matkan siihen, etten varmaankaan koskettaisi reidelläni Juliaa. Oma tila ja silleen. Ravissa oli vähän paha, kun Sam hytkytti kärryjä niin, että luisuin vaivihkaa kokoajan sentti sentiltä Julian puolelle.

Puolen tunnin jälkeen Sam parkkeerattiin takaisin lankkuaidan eteen ja nousimme kyydistä. Takapuoli oli ihan puutunut siinä kovalla puupenkillä istuessa. Vetristelin siinä muina miehinä jalkojani kun Julia totesi: "Mä voin kyllä hoitaa Samin loppuun, niin lähe sä vaan jo kotiin! Sullahan on varmaan kohta nukkumaanmenoaikakin."

AAAAAAAAAAAARRRRGGGGGHH. Pää oli siinä kohtaa niin täynnä ärsytystä, että lähdin polkemaan kotiin vastaamatta Julialle mitään.

"Lähe sä vaan kotiin."
"Mä hoidan tän."
"Minä, minä, minä."

Kotona vuodatin glitterinhohtoiseen muistivihkooni kaiken vihani Juliaa ja Lucasta kohtaan ja piirsin pari pilapiirrosta molemmista.

✎ Hätä ei lue lakia
keskiviikkona 7. heinäkuuta 2021

"Siellä se taas menee."

Tuhannet terävät ruusunpiikit raapivat paljaita käsivarsiani kun työnnyin Fridan perässä syvemmälle ruusupenkin varjoihin, jonne kävimme kyykkyyn ja jossa siirtelimme terälehtiä edestä nähdäksemme paraatipaikalle. Oli suoranainen onni, että tallilla kasvoi näinkin kookkaita kukkapuskia, joihin kaksi (kohta) kahdeksanvuotiasta mahtui sujahtamaan mennen tullen salapoliisitehtäviinsä. Nostin hitaasti ja hiiren hiljaa kämmeneni korvilleni, muodostin niistä pienet kupit ja suljin silmäni keskittyäkseni paremmin.

"Mitä sä oikeen teet?" kuiskasi Frida, joka oli kyykyssä kuin pieni kivi kokonsa puolesta.
"Kuuntelen. Shh!"

Huonon norjanvääntämisen olisi kuurokin tunnistanut Juliaksi. Miten hän ei ollut vieläkään oppinut kieltä, vaikka oli ollut täällä (meidän kiusanamme) jo monta kuukautta? Ensinnäkin Julia, ei se ei ole fint väder vaan fint vær. Toisekseen nyt ei ole edes mitenkään erityisen hyvä sää, joten älä valehtele.
Näin, kuinka Jassu nojaili talikon kanssa maneesin seinämään ja nyökytteli innoissaan Julialle, joka kertoi kiihkeästi tarinaansa kädet vispaten. Hän piirsi käsillään ilmaan pienen suorakulmion, näytti kuin hän olisi kirjoittanut ilmaan jotain ja suorastaan puhkesi intoon.

"...oma poni! Niin ne lupas!"

Siirsin toisen käteni nopeasti korvalta Fridan käsivarrelle ja aloin taputtaa sitä kuin morsettaen. Raportoin kaiken kuulemani: "Ne lupas... Oma poni... Suomi... Sam..."

Järkyttynyt Frida läpsäytti molemmat kätensä suunsa eteen, jotta ei alkaisi huutaa. Jääkylmä aalto valahti läpi vartaloni kun yhdistelin palapelin palasia kuulemastani. Oma poni, Sam, Suomi. Jep. Samista tulisi Julian oma poni ja se muuttaisi Suomeen. Sillä hetkellä maailma pysähtyi.

Pysähtyneen maailman kuitenkin rikkoi Frida, joka ampaisi ruusupuskasta juosten pihattotallin suuntaan. Juostessani hänen perässään tunsin kuinka tuulen lennättämät kyyneleet läpsähtelivät omille kasvoilleni ja jouduin pitämään silmiä kiinni koko juoksumatkan toivoen löytäväni sokkona perille (oli ehkä alkanut vähän myös sataa). Frida itki valtoimenaan ja kun hän lopulta pysähtyi aidalle, aukesivat myös omat kyynelkanavani.

Seisoimme molemmat pihaton aidalla itkien äänekkäästi syleillen toisiamme ja katsellen viimeistä kertaa hoitoponiamme Samia. Ulvoimme niin lujaa kuin keuhkoistamme lähti, naamat turvonneina ja posket litimärkinä kyynelistä. Henki oli salpautua kaikesta rään määrästä, jolloin vähän väliä itkuhuuto poikkesi nenän ryystämisen ajaksi, jonka jälkeen se taas jatkui yhtä teatraalisena kuin oli alkanutkin.

"Byäää, me ei haluta että sä lähet!" nyyhkytti Frida.
"Yhyy wäää, byää.... WÄÄÄÄÄ!!!" vastasin itkien kohti taivasta.
"Me ollaan opittu sun kanssa niin paljon!"
"Niin paljon muistoja!"
"En... BYÄÄÄÄ, en anna tätä Julialle ikinä anteeksi!"
"Ei ikinä!!"
"Miks just meille käy näin!"
"Yäää elämä on liian rankkaa! En halua elää ilman sua Sam!"

Rykiessäni taas räkää syvemmälle nieluun näin sivusilmällä jonkun kävelevän takaviistossamme. Se oli Jassu. "Ööh, Frida.." tökkäsin Fridaa koko ruhollani ja tiirailin silmäkulmastani Jassua kehtaamatta edes liikauttaa päätäni.

Jassu oli kieltämättä kummastuneen näköinen. "Mitäs ne tytöt täällä noin itkee?"

Minusta oli sillä sekunnilla tullut kuin kivetty patsas, eikä vartaloni reagoinut enää mihinkään käskyihini. Frida sen sijaan kääntyi juosten ympäri, hyppäsi syleilemään Jassua ja antoi kyynelten valua naisen takinhihoihin.

"Älä tee tätä meille Jassu! Älä pliis myy Samia Julialle!"
Jassu näytti siltä, ettei todellakaan tiennyt mitä tässä tilanteessa olisi kuulunut tehdä. Hän piti käsiään ylhäällä kuin Frida olisi ollut jokin rutto, mutta lopulta laski vastentahtoisen näköisenä toisen kätensä taputtaakseen Fridaa selälle. "Ööm, okei... Kiitos... neuvoista? Pitää pitää mielessä."

"WYÄÄÄ ET SAA!! ET SAA MYYDÄ SAMIA!!" itki Frida. Huomasin, että aivojeni toimintahäiriö oli viimein lakannut ja jalkani toimivat taas, joten kävelin heidän luokseen ja käperryin Jassun vapaaseen kainaloon.
"Tää on mun elämäni kauhein päivä", mutisin painaessani pääni syvemmälle takin liepeisiin. Näin kuinka iso klimppi valui nenästä suoraan takin taskuun. Voi helekutti.

Jassu työnsi meidät molemmat käsivarren mitan päähän ja kyykistyi eteemme. Hän katsoi meitä lempeästi, mutta ehdottomasti hämillään, ja sanoi rauhallisesti: "En tiedä mistä puhutte, mutta en ole aikeissa myydä Samia. Joten tytöt, vetäkääpä vähän happea ja menkää jatkamaan elämäänne Samin kanssa." Tämän sanottuaan Jassu rullasi kottikärryn kanssa tiehensä.

Tuijotin edelleen maata. Olin sanaton. Niin oli myös Frida, joka alkoi lopetella itkukohtaustaan enää pienesti niiskuttaen. Nostin katseeni suoraan sateiselle taivaalle ohittaen Fridan katseen.

"No ehkä mä kuulin sit väärin."

✎ Tuu tuu tupakkarulla
maanantaina 26. heinäkuuta 2021(- tiistai 27. heinäkuuta 2021)

Istuin ratsastustuntini jälkeen Wildan karsinan edessä puhdistamassa sen satulahuopaa irtokarvoista. Pieni läsipää yritti toistuvasti työntää turvallaan karsinan ovea auki, jota en halunnut lukita ennen kuin olisin kokonaan valmis. Pihattotallin karsinoiden salvat olivat ihan hiivatin jäykkiä, eikä olisi ensimmäinen kerta kun salpa olisi jämähtänyt pysyvästi kiinni. Kerran niin kävi Dimonan karsinassa kun olin vielä sisäpuolella. Se vasta olikin pelottavaa!

"Mahdat olla iloinen, että Julia lähti" sanoi sinitukkainen tyttö värikäässä villapaidassa. Hän oli astellut talliin hassun näköisen kirjavan, Ronjan, kanssa. Nostin toista kulmakarvaani. Jaahas, jaahas. "Etkös sä olekin Samin apuhoitaja?"

Nyökkäsin. Odotin, että tiedonantajani kertoisi lisää mutta harmikseni keskustelu päättyi siihen. Ehkä olisi pitänyt vastata jotain, niin kai keskustelut yleensä etenevät.

Nousin betonilattialta kurotellakseni Ronjan karsinaan. "Mihin se lähti?", hento ääneni pihisi ja katkeili niin, että en ollut varma tytön edes kuulleen mitä sanoin.

Sinitukka hymähti ja kertoi Julian muuttaneen takaisin Suomeen.

Voi pojat! Kiiruhdin salamana viemään Wildan tavaroita takaisin satulahuoneeseen, viiletin ohi sinitukan tallinpihalle, palasin takaisin lukitsemaan Wildan karsinan oven ja painuin vauhdikkaasti takaisin ulos. Kaivoin puhelimen taskusta ja näppäilin Fridan numeron. Kello oli jo aika paljon, puoli kahdeksan, mutta ehkä Frida ei ollut vielä nukkumassa.

"Moi... Jäikö multa jotain tallille vai?" Frida vastasi puheluun.
"Ei! En tiedä. Ihan sama! Haluutko, että käyn tarkistamassa?"
"Öö... En mä tiedä, sähän se soitit mulle. Mitä asiaa?"

Sydän pamppaillen vedin keuhkot täyteen ilmaa ja kiljaisin puhelimeen: "JULIA ON LÄHTENY POIS NORJASTA!"

Minun oli siirrettävä puhelinta kauemmas korvaltani kun Frida alkoi kiljua onnesta luurin toisessa päässä. Nyt Sam oli meidän kokonaan! Sovimme Fridan kanssa tulevamme huomenna aamulla hoitamaan yhdessä Samia, ehkä saisimme Jassulta luvan talutella sitä lähipoluilla (kenttälläkin kävisi hätätapauksessa). Edelleen innosta puhkuen toivotin Fridalle hyvät yöt ja hymyilin leveästi vielä puhelun päätyttyäkin.

Sam oli ollut juuri samalla He C-tunnilla kuin minäkin, joten koska se oli vastikaan harjattu puhtaaksi valitsin päivän puuhakseni puhdistaa pihaton suolakiven. Nostin suolakiven telineestä ja huomasin sen olevan hyvin, hyvin likainen. Edes Sam ei halunnut ottaa siitä maistiaista kun yritin tarjota sitä sille. Pihattotallin kaikki löytyneet pesusienet olivat vähintään yhtä saastaisia, joten otin suolakiven kainaloon ja painelin päätallin vintille taukotupaan.

Lopulta Dellan kaapista löytyi avaamaton pakkaus pesusieniä. Varmistin selustani ja avasin rapisevan paketin niin hiljaa kuin ikinä pystyin. Huokasin vasta, kun vaaleansininen pesusieni oli käsissäni ja olin päässyt turvallisen etäisyyden päähän Dellan kaapista.

Istuin taukotuvan sohvalle ja aloin hangata suolakiveä. Yllättävän nopeasti kävi ilmi, että se oli sairaan tylsää puuhaa eikä kivi muuttunut sen puhtaammaksi vaikka kuinka hinkutti.

Pistin pitkäkseni, potkin tallikengät jalasta ja sukelsin Instagramin maailmaan. Mikähän se Petterin nikki taas oli?
Kehtaisinko painaa "Seuraa"-nappulaa? Tunnistaisiko Petter minut? Pitäisikö ottaa uus selfie tohon pikkukuvaksi? Ei mulla enää noin lyhyet etuhiukset oo.

Pian alkoivat silmäluomet tuntua raskailta ja silmät lupsua kiinni. Havahduin kun kännykkä kolahti kädestäni lattialle, mutta väsymys oli kovempi kuin halu nostaa puhelin. Ajauduin unten syvään maailmaan ja tallin sohva tuntui maailman pehmeimmältä kehdolta.

Unessani Petter istui vierelleni ja laski kätensä kyljelleni. Hän silitti isolla lämpimällä kädellään minua ja kuiski hiljaa nimeäni.

"Hei..."

"Hei... Herää. Hei!"

Jehna se ei ollutkaan unta.

"Mitä sä teet täällä tähän aikaan?" Petter kysyi, eikä päästänyt otettaan irti. Yritin vasta saada selkoa että mikä maa mikä valuutta ja silmät pyörivät pelikoneen lailla päässä. Näkö alkoi pikkuhiljaa terävöityä ja ymmärsin nukahtaneeni kesken suolakiven pesun.

"Mitä kello on?" ihmettelin ja hieroin unihiekkaa silmistäni.
"Seittemän."

Taisin edelleen nähdä unta.

Siitä huolimatta, että olisin voinut olla Petterin siliteltävänä vaikka kuinka pitkään, nousin ja aloin taputella taskujani. Avaimet, pyörän avain, puhelin.. PUHELIN. MISSÄ PUHELIN.

Petter ojensi puhelimeni lattialta. Samassa näyttö avautui (hitto olisi pitänyt asentaa joku pääsykoodi, mutta tiedän unohtavani sen heti) ja näytölle lävähti Petterin Instagram-tili. Petter katsoi puhelinta. Minä katsoin puhelinta. Silmäni suurenivat järkytyksestä, Petterin silmät sen sijaan menivät pieniksi viiruiksi.

Ajattelematta asiaa lähdin juoksemaan tallin portaita alas jättäen puhelimeni hämmentyneelle Petterille. Juoksin suoraa tietä polkupyöräni luo ja poljin minkä jaloistani pääsin kohti kotia.

Tämä oli aivan hirveää!! Kaiken lisäksi kuolisin, jos äiti yrittäisi soittaa eikä saisi minuun yhteyttä. Mun täytyi ehtiä kotiin, ennen kuin äiti huolestuisi.

Suussa maistui veri ja jaloissa ei ollut enää tuntoa kun käännyin Remalta Osaniin vievälle tielle. Mäkeä alaspäin lasketteli omalla pienellä pyörällään Frida, joka säteili iloisuutta leveän hymynsä kanssa.

"Sä et ollu kotona kun tulin hakemaan sua, niin ajattelin lähteä jo polkemaan tallille. Joko mennään?"
"Nyt ei ehi Frida!" huusin. "Ja jotain aivan käsittämättömän noloa tapahtu just, enkä oo tulossa tallille ainakaan lähiaikoina!!" jatkoin ja ohitin Fridan kuin tuli hännän alla. Tein mielessäni ristin merkkiä ja toivoin niin kovasti, että ehtisin kotiin ennen kuin äiti huomaisi jättäneeni puhelimen tallille.

Kotiamme edelsi pitkähkö mäki, jonka ajaksi jouduin nousemaan satulasta taluttamaan pyörää. Olin niin väsynyt, en jaksanut enää pyöräillä metriäkään. Naapurin postilaatikon kohdalla kurkistelin varovasti joko vihainen äiti olisi ovella vastassa läksyttääkseen minua.

Ei ollut.

Meidän pihassa oli poliisiauto.

Pysähdyin ja mietin, mitä ihmettä oli oikein tapahtunut. Kaksi poliisisetää tuli ulos ulko-ovestamme, isä ja äiti  heidän perässään. Sitten kaikki neljä hyppäsivät poliisiauton kyytiin. Jotain kamalaa oli tekeillä. Äiti ja isä olivat takuulla tehneet jonkun rikoksen, kun poliisit tulivat heitä oikein kotoa hakemaan. Apua.

Jätin pyörän sijoilleen ja luikin viimeisillä voimillani tien toisella puolen olevaan metsikköön. Katselin kuinka poliisiauto peruutti pihateitä pitkin, ajoi pienen matkaa autotietä ja... Ja pysähtyi pyöräni kohdalle. Olin jättänyt vihjeen itsestäni! Nyt he tulisivat pidättämään minutkin!!

Ennen kuin poliisit ehtivät astua jalallaan ulos autosta olin jo pinkaissut matkaan ilman määränpäätä.

✎ Kääpiöiden kasvumietteitä
keskiviikkona 29. joulukuuta 2021

"Jassu soitti", äiti totesi komennettuaan minut keittiönpöydän ääreen. Laahustin paikalle, nappasin pöydältä vastaleivotun piparin ja sain kipakan läpsyn sormilleni ennen kuin olin ehtinyt sitä edes suuhuni.

"Onks nää jotain koristeita vai?"
Äiti katsoi suuntaani tuimana. Hän asetteli piparin takaisin paikalleen, käänsi herkkukulhoa ja pyyhkäisi sen jälkeen liinalla muruset sen reunalta. "En vielä ehtinyt ottaa niistä kuvaa."

"Joka tapauksessa", hän aloitti. "Jassu oli sitä mieltä, että jos et ala taas käymään sen lihavan pikkuponin luona niin hän antaa hoitohevosesi jollekin muulle."
"Mutta kun en kehtaa mennä sinne", vastasin painaen katseeni maahan.

Joku hipaisi minua säärestä, joten nostin varovasti pöytäliinaa ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Minua nimittäin tuijottivat pienet, siniset silmät - pikkuveljeni Mathias oli piilossa pöydän alla ja muruset suunpielien ympärille paljastivat hänen aikeensa. Hän nosti hitaasti sormen huulilleen.

"No miten sä kehtaat käydä ratsastustunneilla, muttet hoitamassa? Kuule, jos sä poltat siltas tonne tallille niin ymmärräthän, että täällä ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa."
Äidin saarnat tuntuivat aina raipaniskuilta selkään. Tunneilla käyminen oli ihan eri asia, kun sinne saattoi saapua vasta tunnin alettua ja lähteä kotiin heti selästä noustua. Silloin ei tarvinnut käydä läpi sitä häpeää, joka kesäisestä karkureissustani oli seurannut, koska pystyin välttämään kaikkien tuomitsevat katseet nopeilla täsmäkäynneilläni. E-ten-kään Petteriin en halunnut enää ikinä törmätä!!!

"En oo menossa", sanoin kun äiti avasi ulko-oven ja osoitti auton suuntaan. "Et voi pakottaa mua."
Kuin painottaen tarkoitustaan, äiti osoitti avaimella kohti autoa entistäkin topakammin. "Nyt, Mathilde."
"En."
"Älä väitä vastaan."
"EN TULE!!"
"Ala tulla. Kolme, kaksi, yksi..."
"EEEENNNN TULE IKINÄ!!!!!"

Kun maaginen taikakello hupeni kolmosesta nollaan, äiti lähestyi minua korkokengät kopisten, nappasi paidastani kiinni ja nosti minut olkapäälleen. Huusin kuin syötävä, sillä pelkäsin tallille menoa. "PÄÄSTÄ IRTI!!!!" rääyin ja olin niin tunnekuohun vallassa, että aloin itkeä. Hakkasin nyrkeillä kantajani selkää, potkin jaloillani kaikkea mitä matkan varrelle osui ja lopulta onnistuin nappaamaan kiinni ovenkarmista. Valitettavasti hävisin voimissani äidille ja hän riuhtaisi minut nopeasti siitä irti. "LOPETA!!! PÄÄSTÄ MUT IRTI!!!"

Naapuritalon vaari oli hakemassa aamulehteä ja selvästi hämmästyneenä hidasti vauhtiaan entisestään, jotta näkisi koko esityksen. Siinä olisi viimeinen oljenkorteni.
"KIDNAPPAUS!!!! APUA!! KIDNAPPAUS!!!!"

Valitettavasti naapurin vaari vain heilautti kädellä äidille, joka sai sullottua minut auton takapenkille ja kiirehti kuljettajanpaikalle käynnistämään autoa. "Helvete, Mathilde" hän sihisi kiukusta katumaasturin hyrähtäessä käyntiin. Nastat ropisten auto kaarsi pihatieltä pois, kohti Remaa ja kääntyen Kongsvatnveinille kohti Shelyesiä.

Kurkku alkoi kipeytyä kaikesta huutamisesta ja räkää valui poskille raivoitkusta johtuen. Kehtaisiko äiti todella jättää minut tämän näköisenä tallille?

No juu. Siinä vaiheessa kun äidin auton takavalot hiipuivat näkyvistä, totesin hiljaa mielessäni, että todellakin kehtasi. Tai ajattelin enemmänkin, että ettäs kehtasi.

Vilkaisin molempien olkieni yli - ei ketään näkyvissä. Kipaisin vauhdilla pihattotallin nurkalle, mutta niin peloissani, että hätkähtelin jokaiselle kolaukselle ja rasahdukselle minkä kuulin. En tiedä miten selviäisin tästä. Mitä sanoisin, kun törmäisin ensimmäiseen ihmiseen. Tai MITÄ HE SANOISIVAT! Miten he alkaisivat supattaa minut nähtyään ja tiesin kyllä täsmälleen, mistä siinä keskustelussa olisi kyse. Ristin sormeni ja rukoilin siltä jeesukselta, että Sandra ei olisi tänään tallilla.

Aitaus oli poneja lukuunottamatta tyhjä ja sisällä pihattotallissa oli vain se ihana Ronja ja sen omistaja. Sanottiin sitä Fridan kanssa Smurffiksi.

Frida. Se oli ollut niin keskittynyt sen nokkahuilutunteihin, ettei sekään ollut juuri tallilla käynyt. Nähtiin kyllä koulussa, mutta Frida oli viettänyt vähän liian paljon aikaa meidän luokan toisten tyttöjen kanssa eikä enää niin paljon minun kanssani. Ehkä sekin oli huomannut miten nolo oikein olin.

Sam juoksi parhaansa mukaan pakoon kun yritin saada sitä kiinni. Heinä oli huomattavasti huokuttelevampaa seuraa kuin minä (enkä edes ihmettele). Tätä taistelua en kuitenkaan jaksanut käydä läpi, joten hain harjapakin pihaton puolelle ja harjasin Samin läpi ulkosalla. Selän päälle kinostunut lumi kertoi, ettei Sam ollut tänään vielä juossut yhdelläkään tunnilla ja kellon lähestyessä jo seitsemää sille tuskin enää tämän päivän aikana ratsastajaa ilmestyisikään.

Muhkeaan talviturkkiin katosi koko pääni kun hautasin kasvoni Samia vasten kuullessani askelia tieltä. Joo, no en mä tiiä riittääkö meijän taidot sinne kuitenkaan"... ..."Haha, no älä! Se ei saa sitä menee ees muodossa!" Äänet eivät  olleet tuttuja minulle. Otin haparoivia sivuaskelia kun Sam väisteli epätavallista painetta kyljissään, ja lopulta se otti kokonaan jalat alleen. Siinä minä sitten seisoin, täysin aseetta. Ihan kuin olisi alasti ollut.

En tiedä keitä tytöt Fellan ja Vennin kanssa olivat, mutta ohiratsastaessaan heidän keskustelunsa hiipui nähdessään minut nököttämässä pihatossa yksinäni ja lopulta he nostivat kätensä vilkutukseen. He eivät kuitenkaan jääneet ihmettelemään tätä omituista hiipparia sen enempää, vaan kiivas keskustelu jatkui välittömästi heidän poistuessa kohti isoa tallia.

Äiti tulisi hakemaan vasta tunnin kuluttua. Voisin käyttää sen istumassa tässä pihaton kannon päällä ja katselemalla Samvaisia kun se komensi jotain pilkkupehvaponia pois heinäkasalta. Olikohan Sam vähän jopa kasvanut poissaoloni aikana? Kuinka vanhoiksi hevoset ylipäätään kasvoivat?

Tulisiko Samista isona yhtä iso kuin Stellasta?

Koska kyllähän sen piti kasvaa kanssani samaa tahtia, jotta voisin ratsastaa sillä ikuisesti.

✎ Ennen pitkää ei ole muuta vaihtoehtoa
perjantaina 11. helmikuuta 2022

Samin hoitovihko lepäsi pöydällä ja sivut huusivat tyhjyyttä.

Tai ei varsinaisesti, sillä viime aukeamat olivat täynnä Samin uUdEn VaStUuHoItAjAn tapahtumarikkaita kertomuksia heidän yhteisestä elostaan. Miten kiva Sam oli ollut tunnilla, kuinka cool poni se oli ja miten Sam vaikutti hänelle niin sopivalta ponilta bla bla blablablablaa turhanpäiväistä löpinää ei kiinnosta ei kiinnosta eikiinnostaeikinnostaaaaa.

Minulla ei kuitenkaan ollut mitään kirjoitettavaa sinne. Ei enää, sillä olin tänäänkin saapunut turhaan tallille sillä Kjell () oli jo paraikaa ratsastamassa Samilla lumisella kentällä kun astuin autosta ulos.

"Ulos."
"E."
"Ulos, tai perun sun ratsastustunnit tältä istumalta", äiti kihisi hampaidensa välistä ja suti tiehensä kun olin vasta puoliksi ulkona autosta.

Eihän me mitään päiviä oltu saatu sen Kjellin ja Fridan kanssa sovittua. Eikä siitä edes tulisi mitään, kun en voinut ennakoida omaa tallilla käymistäni lainkaan; se oli ennaltavaroittamaton ja äkäinen kiljaisu alakerrasta, että "Vartti niin heitän sut tänään tallille!" jonka mukaan oli tanssittava. Oli sitten tiistai, torstai tai tänään. Oltaisiin joka tapauksessa jatkossakin ristiin paikalla ja aikainen mato Samin nappaisi.

Pyörittelin kynää ruutupaperilla. Suttuinen kasa alkoi pikkuhiljaa muotoitua tunnistettavaksi kuvioksi samalla kun purin hammasta ja  pohdin vaihtoehtojani jatkon suhteen.

Vaihtoehto A) Lopeta ratsastus ja aloita uusi harrastus. Fridan nokkahuilutunneilla olisi varmaan tilaa vielä yhdelle. Ei. Ei kiinnosta siltikään. Minua kiinnosti vain ratsastus ja ainakin meidän luokalla oli ihan out jos ei käynyt ratsastamassa. Tosin olihan tämä tallille lähtö ollut viimeaikoina vähän haastavaa, mutta hyvinä päivinä paloin halusta lähteä tallille etenkin jos tiesin pääseväni ratsastamaan (lol vaan maanantaisin koska apuhoitajana en päässyt edes ratsastamaan).

Vaihtoehto B) Etsi uusi hoitoponi. Helpommin sanottu kuin tehty, olinhan 8-vuotias ja vastuuhoitajaksi piti muistaakseni olla kymmenen. Jassu oli pitkin hampain äidin painostamana päästänyt minut edes apuhoitajaksi, joten tämän vaihtoehdon pystyi melkein vetämään ruksilla samantien yli. Vai pitäisikö kääntyä äidin puoleen? Jos hän kävisi taas vähän kovistelemassa...? Ehkä voisinkin saada uuden hoitoponin! Niin kuin IHAN OMAN!

Vaihtoehto C) Osta oma poni. Muistelin säästöpossuni painoa. Olin tiputtanut sinne viime kesänä tiskikoneen täytöstä saamani kolikot ja sen jälkeen olin vain kaivanut sieltä veitsellä hiluja aina kun teki mieli suklaapatukkaa Remasta. Aika vähissä olivat rahat, poni maksaisi varmasti ainakin joitain satasia joka tapauksessa.

Vaihtoehto D) Tapa Kjell.

Ja viimein ruutupaperille suttaamani kuva oli valmis.

✎ Munajahti
lankalauantaina 16. huhtikuuta 2022

"No seuraatte niitä vaan. Sillähän se selviää."

Kjell (tai Källi kuten me häntä nykyään kutsuimme. Välillä se oli myös Pälli) oli visioinut meille Fridan kanssa kuulemma hauskan munajahdin Shelyesin piha-alueella. Hän nojaili polleana tallin seinään kertoessaan neronleimauksestaan. Ohjeet olivat varsin simppelit: piti vain seurata värikkäitä pääsiäismunia; löydetyltä munalta piti aina olla näkyvyys seuraavalle kunhan vain tarkasti katsoi ja sitä rataa. Kaikki löydetyt munat saisi pistää poskeensa.

Vaikka vihasimmekin Källiä niin muna maistui aina, joten emme kuhnailleet ryhtyessämme tuumasta toimeen. Källi heitti vielä satulan Samin selkään ja lupasi, että ponin selässä munajahti olisi hauskempaa. Mikäs siinä. Kai meillä oli lupa ratsastaa Samilla jos  Källi vahti.

"Noniin! Ensimmäinen muna näkyy kun seisotte tässä aloillanne!" Källi kailotti ja levitti kätensä ilmaan teatraalisesti.
(Mathilden huomautus: Hevosen kanssa ohi marssinut Sonia hidasti kohdallamme vauhtia ja katsoi Källiä näin:   En tiedä mitä se tarkoitti.)

Läpsäisin Fridan hanskoille hänen tarttuessaan Samin jalustimesta kiinni, työnsin hänet etäämmälle ja kapusin itse ponin selkään. Minun vuoroni tänään.

Frida äkkäsi nopeasti ensimmäisen kullankeltaisen foliopäällysteisen suklaamunan pihattotallin ikkunalla. Ohjasin Samin lähemmäksi ja kurottaessani munan suuntaan tunsin kipakan poltteen kämmenselässäni. "Minun", näpäytti Frida. Ihan sama sitten. Nyt piti alkaa katselemaan jo seuraavan perään.

Siellähän se pilkotti! Kentän aidalla kimalteli seuraava aarteemme. Napautin Samin raviin ja kilpailimme Fridan kanssa kumpi ehtisi ensin. Tällä kertaa shetlanninponin tikitikiravi oli voittaja.

"Hitsi, että on hyvää", sanoin sanotuksi mussutukseni lomasta. Puolet herkullisesta suklaamunasta kuitenkin tipahti suustani alkaessani puhumaan, joita yritin yhdellä kädellä pelastaa tippumasta maahan. Ei onnistunut. Siellä nököttivät kuralätäkössä.

Tiirailimme hetken silmät viiruina ympäriinsä, kunnes lopulta silmämme osuivat uuteen suklaamunaan kukkapenkissä maneesin edustalla.

Viimeisenä meitä odotti kolmen munan jättipotti. Lantalan kulmalla... Niinku jes...

"Kjellillä on menny varmaan kauheesti rahaa näihin", vastasi Frida.
"Tuskin on."
"Miten niin? On toikin Bamse-muna ainakin 35 kruunua. Enemmän kuin mun viikkoraha on!"

Kaiken tämän makean aiheuttama öklötys alkoi nostaa päätään. Tungin viimeisen munani toiseen taskuun (ei sinne toiseen missä oli ne munien kaikki yllätykset) ja röyhtäisin.
"Ei se oo maksanu niistä mitään. Se on varastanu ne. Näin sen kerran ryöstöretkellä Remassa. Se pölli suklaata sillonkin."
Teki mieli pyörtyä näistä suklaaövereistä näille sijoilleni.

"MITÄ?!"
Painoin äkkiä sormen suulleni hiljaisuuden merkiksi.
"Onko Källi rikollinen?! Ootko kertonu kellekkään?!" Frida kähisi.
Samassa Fridan takaa alkoi lähestyä lampsien pojan hahmo.

Heilutin sormea vauhdikkaasti kurkkuni edessä sivusuunnassa. HILJAA NYT helvete.

Kjell tarttui Samia kuolainrenkaasta ja sanoi: "Kauheen vakavan näkösiä ootte."

Frida oli niin järkyttyneen näköinen, ettei uskaltanut enää sanoa sanaakaan. Hän vain tuijotti kauhistuneena Källiä, silmät lautasina ja keho jäykkänä kuin rautakanki. Näin Fridan silmistä, kuinka hän pelkäsi Kjelliä. Rikollista.

Korautin kurkkuani. "Ei kun me tässä mietittiin... Että kun sä hait nää Remasta. Niin... Miten sulla on näin paljon rahaa? Teeksä niinku jotain töitä vai?"

Källi tarkasteli minua kulmiensa alta. "Kiittämättömät kakarat."

"Ei, ei! Ei me sillä! Oikeesti kiitos!"
Parempi olla suututtamasta rikolllista.

"Me ei vaan tajuta miks sä halusit tehä tän meille. Niinku... Ei me olla oltu kauheen kivoja aina." (Voi helvete heräispä toi Frida jo koomastaan ettei kaikki puhuminen jäisi mun varaan.) "Nää on maksanukki ihan sikana." sanoin, ja heitin jalkani satulan takakaaren yli. Oli pakko laskeutua alas Samin selästä, ennen kuin tulisi liian huono olo.

"Köyhille kallista, muille saman hintaista" Källi täräytti ja lipui vislaillen pois paikalta.

Källin kadottua päätallin uumeniin, uskalsi Frida vihdoin liikkua. Hän otti jalat alleen heti kun suinkin kykeni, ja juoksimme koko matka tallilta kotiin saakka juoksimme koko matka pihattotalliin, koska pidemmälle ei päästy ennen kuin Fridalle tuli tarve oksentaa kaikki jännitys - ja ehdottamasti makea - pois.

"Aioksä kertoa Kjellistä jollekin?" Frida kysyi.

"En tiiä vielä."

✎ Shakkimatti - vai patti?
lauantaina 15. toukokuuta 2022

"Tän nimi on Luna", sanoin kiinnittäessäni isoon käpyyn viimeisen tikun ja asetellessani sen risuista kyhättyyn aitaukseen. "Mikä rotu tää vois olla? Mitä niitä ees oli?"

"Shettis, russi, vuonis, welsh - ainakin. Mut toi vois olla risteytysponi."

Frida oli ehtinyt tekemään oman risuneliönsä sisään jo kolme käpyhevosta, jotka kaikki olivat kuulemma shettiksiä ja niiden kaikkien nimi oli Sam.

"Ai miks?"
"Ku se näyttää tolta."

Käpyhevoseni pysyi hädin tuskin pystyssä eriparijalkojensa kanssa, joten jouduin painamaan sen syvälle sammaleeseen jotta se ei kellahtaisi kumoon. Sillä oli tehty pienemmästä kävystä pää ja muutamasta heinänkorresta häntä.

"Aha."

"Jos sul ois oma poni, niin millanen se ois?" kysyi Frida. Mietin, että häneltä olisi turha kysyä samaa, sillä kolme identtistä käpy-Samia riitti vastaukseksi.

Minulla ei ehkä ollut unelmaponia. Tai ainakaan mikään ei ollut vielä tuntunut siltä. En ollut löytänyt palavaa yhteyttä minkään tallin ponin kanssa, enkä enää kirjoittanut norjakielen tehtävävihkon sivuille sydämin koristeltuja nimiä kuten ennen. En edes Samin.
Tuntui, kuin olisin jotenkin umpikujassa tämän harrastuksen kanssa. Se ei tuottanut enää samalla tavalla iloa kuin ennen.

"En tiiä", ohitin kysymyksen ja vaihdoin aihetta muistaessani hauskan sattuman, jonka kuulin koulussa kun Frida oli poissa. "Ainiin!! Tiesitkö muuten, että meidän open koiran nimi on Kjell? Elin kerto - hahaha!"

Pyrskähdimme molemmat nauruun.

Hekotellessaan Frida kaatoi vahingossa kaikki kolme Samia ja käpyristeytysponini kumoon, joten päätimme jättää leikit sikseen ja käydä katsomassa joko (oikean) Samin tunti olisi jo päättynyt. Kentällä Grete veti Samia edelleen perässään yrittäessään saada sitä ottamaan edes muutaman askeleen laukkaa, jota se ei tuntunut nostavan vaikka pieni ratsastaja paukutti laukkapohkeita oikein olan takaa.

"Sam on kyl vähän tyhmä", huokaisin.
"Häh?"
"No eiks susta?"
"Musta se on maailman paras poni", puolusti Frida, joka oli selvästi loukkaantunut kommentistani.
"Mä en tiiä haluunko mä enää käydä hoitamassa sitä."
"Ootsä tosissas?"
"No emmä tiiä. Mut ei se jotenkin tunnu enää mulle sopivalta ponilta."

Frida nappasi olkapäistäni kiinni. "Meinaatko lopettaa kokonaan ratsastamisen? Oisko tääl joku toinen joka tartteis hoitajaa, jos sä pääsisit jo ihan oikeaks hoitajaks?"

"Emmä tiiä, mähän sanoin jo!"

Riuhtaisin itseni irti Fridan otteesta ja lähdin lampsimaan kohti ruusupuskaa, jonne olin tallille tullessa heittänyt pyöräni.

Kuulin nopeutuvia askelia takaani. "Oikeesti, mikä sua vaivaa!?"

"Anna mun olla!" huusin ja nousin pyöräni selkään.

Tämä oli varmaan sitä ahdistusta, jota äiti poti usein. Kun mikään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, eikä kyennyt keksimään siihen ratkaisua.

Rintaa poltti. Korvia kuumotti ja päässä jyskytti. Päässä myllersi niin, että teki mieli huutaa paha ahdistus pois.

✎ Svolværlaisten salatut elämät
sunnuntaina 26. kesäkuuta 2022

Iso käpy napsahti irti oksastaan ja kopsahti suoraan Samin lautasille.

Pieni shetlanninponi ei siitä hievahtanutkaan, vaan jatkoi onnellisena päiväheiniensä syöntiä männyn varjossa. Sen elämä oli kyllä yhtä kissanpäivää toisensa perään. Ruoka tarjoiltiin suoraan nenän eteen useita kertoja päivässä, palvelijat (eli minä ja Frida - plus Källi, valitettavasti) pitivät huolta kaikista sen tarpeista ja sillä oli oma henkilökohtainen siivoajakin.

Lämmin tuulenvire sai toisenkin kävyn tippumaan. Se varisi neulasten saattelemana Samin selälle, josta se valui jähmettyen loppujen lopuksi ponin harjaan kiinni. Oli tylsää. Fridakin oli vinkuleirillä (siis nokkahuiluleirillä) Narvikissä, joten olin lähtenyt tallille yksin. Heti ensitöikseni Sam oli saanut perusteellisen puunauksen, jonka jälkeen kävin lakaisemassa pihattotallin käytävää. Muuta en keksinyt.

Tavoittelin kädelläni lähimpää männynkäpyä - se oli niin kaukana, että olin luiskahtaa kiveltä alas jolla istuin. Viskasin kävyn raudikkoa kohti sen kummempia ajattelematta, mutta eihän se mennyt sinne päinkään.

Käpy osui hopeaharjaiseen Brellaan, joka nykähti liikkeelle välittömästi ja viestitti Samille happamalla olemuksellaan, että pienempien oli aika poistua ruokapöydästä. Sam livahti tiehensä muutaman laiskan raviaskeleen säestämänä.

"Miitä mitä mitä täällä oikein murjotetaan", paukahti Källin ääni takaani. Källi oli hiipinyt taakseni sen Fellan uuden hoitajan, Safiran kanssa. Keskipäivän aurinko porotti suoraan silmiini, jota yritin estää nostamalla käteni lipaksi päälaelleni.

"Lepo, sotilas" hän jatkoi. "Lähetkö maastoon?"

..Mitä?

Lähtisinkö heidän kanssaan maastoon? Siis minuako kysyttiin mukaan? Olisiko minulla lupa tehdä niin?  En kuitenkaan saanut sanaa suustani. Suu vääntelehti kyllä kuin vastatakseen, mutta huulet pysyivät kiinni.

"Mä meen edellä Wildalla, Safira Fellalla ja sä voit tulla perässä Samilla. Ja joojoo - on Jassun lupa, sitähän sä olit kuitenkin kysymässä", Källin äänellä oli tapana nousta hänen innostuessaan. Nyt ääni kuitenkin vinkaisi pahemman kerran viimeisellä tavulla, jonka johdosta poika oli helahtanut tulipunaiseksi. En ollut varma oliko hän vain yrittänyt painottaa ponnekkaasti viimeistä sanaa, mutta en ainakaan ymmärtänyt vihjettä mikäli siinä sellainen oli.

Safira päästi rehvakkaan naurunpyrähdyksen valloille. "Onks sulla äänenmurros!"

Svolværin aurinko oli tänään armoton. Oli kamalan kuuma, siis jotain kakskymmentä astetta. Aurinko piirsi hiekkatien pintaan tarkkarajaiset varjot kolmesta hyvin erilaisesta ratsukosta. Näytin varjokuvalleni piis-merkkiä, silleen kahella sormella.
Tarkkailin hetken Safiraa ja Källiä. He olivat hyvin keskittyneitä paapattamaan jostain Sommersolvervistä, eivätkä kiinnittäneet minuun lähestulkoon ollenkaan huomiota. Ujutin toisen käden housujeni taskuun ja vedin sieltä hitaasti esiin Samsungin. Taskusta oli tipahtaa isän antama satku, hundre kroner, jolla mun piti hakea kotimatkalla kananmunia ja croissantteja Remasta. Työnsin setelin takaisin taskun pohjalle ja nostin puhelimeni varovasti ilmaan. Sommittelin. Tarkensin.
RÄPS.

Sekunnin murto-osassa Fellan takapää laski tuuman jos toisenkin ja se tanssahteli pienen hetken paikoillaan. Safira joutui vetämään ohjista niin kovasti, että hänen kyynerpäänsä työntyivät kohti tallia. Hän oli kuitenkin aika taitava ratsastaja ja sai villiintyneen hoitohevosensa pian taas hallintaan. "Mikä helvetti se oli?"

Källi käänsi Wildan ympäri. "No toi. Kuule natiainen, kun ratsastat - ratsastat. Sillon ei tehdä mitään muuta samaan aikaan, onko selvä?"

Nyökkäsin.

Kun jatkoimme jälleen matkaamme, avasin näytön lukituksen uudelleen ja klikkasin Instagramin auki.

mathilde13
Samil maastos
#rikollisenkaa #varokaa #shetlanninponi #shelyes #poniratsastaja #maastossa #follow4follow #norwegiangirls

Tavallaan en ollut kyllä ajatellut tätä ollenkaan pidemmälle. Hashtageja kirjoittaessani nousi mieleen hyytävä ajatus; olin lähtenyt keskelle korpea oikean rikollisen kanssa. Ne ei Remassa vieläkään tiennyt kuka niiden pääsiäismunat oli pölliny, koska Frida sano ettei meijän kannattaisi sekaantua asiaan. Hän oli ehkä oikeassa. Frida olisi varmasti myös kieltänyt lähtemästä Källin kanssa maastoon. Minä olin halunnut vain kovasti päästä ratsastamaan, siinä sekavassa mielentilassa ei järkevä ajattelu onnistu.

Källi johdatti meitä yhtä kapenevia polkuja pitkin ympäri metsää.
"Otetaan vähän ravia, okei?"

Okei. Samihan tietysti laukkasi näiden isompien ravin perässä. Ei haittanut. Tarrasin etukaaresta kiinni ja toivoin parasta.

Safira hidasti Fellan tahtia ja ujuttautui vierellemme. Voi hitto, nyt joutuisi varmaan puhumaan. Siirsin katseeni korpimetsän puolelle ja yritin peittää vaivaantunutta olemustani.

"Ootko sä kauankin hoitanu Samia?"
Katseeni oli edelleen metsässä. "Joo."
"Aijaa, niin kuin kuinka kauan?"
"Kauan."
"Kauemmin kuin Kjell?"
"PALJON kauemmin", sanoin painottaen ensimmäistä sanaa.
Safira hymähti. "Ettekä vieläkään oo tän paremmin tutustunu Kjellin kanssa? Etkö pidä siitä? Se on oikeesti tosi mukava."

Annoin katseeni lipua metsästä muutaman metrin päässä lompsivaan Kjelliin. Mietin, että paljastaisinko Safiralle kaiken. Olisiko hän tiedon arvoinen? Pystyisikö hän pitämään salaisuuden?

"No, kun..." aloitin ja pienensin ääntäni supatukseksi, jota hädin tuskin kuuli. "Juttu on niin, että Kjell on...-"

"WUHUU, SAINPAS! JES MATAFAKIN JES!"

Säikähdin ihan pirusti kun Kjell tuuletti Wildan selässä kuin viimeistä päivää, kääntyi vikkelästi meihin päin ja heilutti puhelimensa näyttöä silmiemme edessä. "Se on Shiny Zapdos!! Tajuuttekste kuinka harvinainen pokemon tää on!"

Kjellin yllättävä innostuminen oli keskeyttänyt minut juuri sillä hetkellä, kun olin paljastamassa Safiralle Källin todellisen luonteen.

Koko loppumatkan harmitti. Yritin tekemällä tehdä tilaisuuksia jutella uudelleen Safiran kanssa, ravasin hänen viereensä ja koitin saada hänen huomionsa, mutta Safira oli jälleen liian keskittynyt Källiin. Hittolainen.

Riisuimme Wildan ja Samin varusteet pihattotallin puolella, kun Safira lähti päätalliin hoitamaan Fellan pois ratsastuksen jäljiltä. Sam ja Wilda nököttivät peräkkäin käytävälle sidottuina, Sam etummaisena ja Wilda taaempana. Kumpikaan poneista ei varsinaisesti ollut likaantunut kevyellä maastopyrähdyksellämme, mutta harjasimme ne kuitenkin huolellisesti läpi jonka jälkeen lähdimme viemään kamppeita takaisin satulahuoneeseen.

Olin kompastua kynnykseen, mutta Källi nappasi minua käsivarresta ja esti kaatumiseni.

"Rauhassa nyt, kääpiö. Ei noilla pienillä jaloilla pääse niin lujaa, pitää olla varovainen."

Ellei Kjell olisi rikollinen, niin olisin voinut pitää hänen isoveljesmäistä huolenpitoaan jopa hellyyttävänä.
Yöh, sanoinko just noin. Yöh. Editoikaa tämä pois.

Kjell vilkutti lähtiessään, johon minä tyydyin vain nyökkäämään. Nostin polkupyöräni maasta ja vilkaisin puhelimen kelloa.

16:34

Isi
Muista kananmunat ja croissantit.

Joo lol, tietty.

Sujautin puhelimen toiseen taskuun ja hamuilin toisesta rahojani.

Voi hitto.

Tarkistin taskun vielä uudelleen. Ei voi olla. Vedin koko taskun nurinperin esiin, mutta tyhjä se oli.
Oliko mut just ryöstetty?

✎ Rikollinen palaa aina rikospaikalle
maanantaina 9. tammikuuta 2023

"Voitte antaa pitkät ohjat. Taputtakaa hevosia!"

Nojasin Brellan kaula kohti, sillä en muuten ylettänyt lyhyillä käsilläni taputtamaan sitä. Joo, kyllä - Brellan - olin aivan yhtä hämmentynyt itsekin tuntilistoja katsoessani ja huomatessani sen nimen omani perässä. Miettikääpä siis, että meikäläinen oli juuri ratsastanut tallinomistajan hevosella. Tästä luottamuksenosoituksesta tuli niin hyvä mieli, että tästä olisi aivan pakko postata myös Instagramiin tunnin päätteeksi. Brellasta tuli heittämällä uusi lempihevoseni koko tallissa!

Ei se helppo ollut, eikä varsinaisen kilttikään, mutta tykkäsin sen söpöstä naamasta ja jännästä värityksestä. En kuitenkaan uskaltanut käydä puhdistamassa sen kavioita enää sen jälkeen kun se oli potkaissut seinää Ronjan tyhjässä karsinassa, johon olin sen laittanut hoitamisen ajaksi. Onneksi samalla tunnilla ratsastanut Elin näki ahdinkoni ja lupasi viedä Brellan takaisin pihattoon.

Samkaan ei mennyt enää loppuiltana tunneilla ja se olikin jo palautettu taivasalle, jossa se tyypilliseen tapaansa seisoi heinäpaalilla ja venytti vatsanympärystään.

Mietin hetken jaksaisinko alkaa pesemään sen kamoja, mutta olin vielä niin pää pilvissä Brellasta etten saanut mitään järkevää aikaiseksi. Kävin isossa tallissa vessassa, jonka jälkeen laahustin sohvalle tekemään somepostausta. Kameranrullasta löytyi yksi ei-tärähtänyt-kuva - sen oli siis kelvattava, vaikka Brellalla olikin aika hyökkäävän näköinen ilme ja mun toinen etusormi näkyi alakulmassa. Ylistystä siitä miten sain ratsastaa tallinomistajan jalokivellä ja pari sydänt-.... no, kymmenen sydäntä perään ja julkaise.

sandraheyerdahl9810 Er du fortsatt i stallen? Vi er på parkeringsplassen, kom og få en tur hjem!

Mikäs siinä, tuumin ja lähdin kapuamaan tallin portaikkoa alas.

Parkkipaikalla ei ensin näkynyt ketään. Siellä oli vain kaksi autoa, molemmat pilkkopimeinä eikä kumpikaan niistä edes näyttänyt Sandran äidin Jeepiltä. Pysähdyin pohtiakseni missä kyytini mahtoi olla. Vilkaisin puhelimen kelloa. Eiväthän he vain lähteneet ilman minua?

Tumps.

Tunsin kuinka jokin osui minua olkapäähän.

Tumps.
Tumps, tumps.

Iskut osuivat minua takaraivolle ja kylmä noro alkoi valua niskaani pitkin.  Sitä seurannut isku tulikin edestä, jolloin vihdoin näin mistä oli kyse. Joku heitteli minua lumipalloilla. (Jaa no "joku" oli vähän liioittelua, eihän se voinut olla kukaan muu kuin Sandra ja hänen kätyrinsä.)

"Lopettakaa!" kimahdin, samalla yrittäen suojata kasvoja käsivarsillani. "Stopp det, for helvete!"
"...kiroilu on kiellettyä! Rangaistus tulossa!" kuului ivallinen vastaus ja uusi, tähän mennessä isoin lumipallo läsähti kylkeeni.

Lumipallojen viuhuessa oikealta ja vasemmalta etsin katseellani lähimmän ison männyn, jonka taakse rymistin kädet ojossa turvaan. Sydän hakkasi niin, sillä olin säikähtänyt väijytystä eikä minulla ollut ollut mitään mahdollisuuksia puolustautua avoimella parkkipaikalla.

Tähyilin kyykystä ympärilleni - pitkään aikaan ei näkynyt mitään liikettä.

Sitten näin Sandran nousevan lumikasan takaa ja pinkaisevan kovaan juoksuun kohti seuraavaa piiloaan. Minulla oli kuitenkin käsissäni jo ase valmiina. Männynjuurelta oli löytynyt täydellisen kokoinen, kivikova jääkoppura - joka varmasti tuntuisi luissa ja ytimissä, muahhahhah.

Tähtäsin. Venytin käteni taakse.
Ja heitin jääkökkäreen niin lujaa kuin ikinä kädestäni lähti.

Skirks.

Voi ei. Voi ei, ei ei ei ei!

Pahuksen jääkökkäre oli lentänyt suoraan mustan katumaasturin ikkunasta sisään ja ikkuna lepäsi nyt sirpaleina osin pihalla, osin auton apukuljettajan nahkapenkillä. Sydämessä viilsi niin, että se sattui mahassa saakka. Tämä ei missään nimessä ollut tarkoitukseni.

Rikkoutuneen ikkunan ääni oli herättänyt hämmennystä, sillä parkkipaikalle marssi muutama tallilainen - joista vaaleahiuksinen kaulatatuoitu nainen alkoi manata kuin merimies autonsa nähdessään. Tässä kohtaa Sandra ja Linnéa näyttivät suuntaavan juuri päinvastaiseen suuntaan juosten pois tallialueelta.

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ainakaan en voinut palata tallille. Olisin jäänyt heti kiinni.

Äärimmäisen painava syyllisyydentunto niskoillani päätin lähteä juoksemaan Sandran ja Linnéan vanavedessä kohti kotia.
Toivoen, etten koskaan jäisi tästä kiinni.

✎ Rouva Haugen ja megaluokan pamaus
maanantaina 16. tammikuuta 2023

Väistelin isompien tallilaisten katseita yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton. Mikäli Sandra tai Linnéa olisivat laverrelleet autonikkunan rikkomisjupakasta eteenpäin, minut olisi varmasti nostettu heti hupusta ilmaan tallille astuttuani. Toistaiseksi kaikki oli kuitenkin hyvin.

Äiti vilkaisi kädet puuskassa ilmoitustaulun tuntilistoja. "Dimona?" hän lausahti kysyvästi. Juuri tänään en olisi halunnut äitiä mukaan tallille, mutta hän oli ilmeisesti somemateriaalin tarpeessa ja tyttären kallis harrastus näyttäisi varmasti kadehdittavalta muiden Svolværin mammojen silmissä.

"Se on siellä missä Samkin. Tuu."

Livahdimme ripeästi pihattotallin uumeniin, jossa pystyin hengittämään jälleen. Täällä ei yleensä ollut juuri ketään. Oven narahtaessa auki käytävältä paljastui Kjell, joka pyöritteli kumisukaa Samin likaisella karvalla ja nyökkäsi tervehdykseksi.

"Iltaa Haugenit", Kjell sanoi turhankin kohteliaasti. Hyvä ettei kumartanut ohimennessämme.
Osoitin rautiaan shettiksen suuntaan. "Äiti, tää on Sam."

Kun osoitin hoitoponini suuntaan paljastui hihani alta vanha mustelma, joka oli jo alkanut vihertää. Äidin silmät suurenivat välittömästi, hän tarrasi kädestäni kiinni ja tivasi mistä olin näin valtavan mustelman saanut. Kerroin kaulaliinaani piiloutuen kuinka Sam oli reilu viikko sitten tarrannut käsivarrestani kun olin kiristämässä sen satulavyötä.  Pehmensin tarinaa kertomalla, että ei äitikään pitäisi jos joku kiskoisi hänen vyötään kireämmälle kuin mikä tuntui itsestä mukavalta.

Äiti työnsi nopealla liikkeellä kaulaliinan pois suuni edestä ja pyysi toistamaan sanomani. Hän puntaroi hetken kuulemaansa katsoen pientä karvakasaa hännästä kavionpäihin. "Jaahas. Sellainen sitten. No, onko se sinun ratsusi yhtään kuvauksellisempi kuin tämä karvatoukka?"

Kuulin kuinka Kjell kirskahti ivallisesti, mutta hän peitti nyrpeytensä heti siirtäessäni katseeni häneen. Esittelin äidille pilkullisen Dimonan, joka näytti varsin happamalta karsinan perällä. Kerroin hänelle, että kaikki tallin hevoset olivat kilttejä, vaikka joskus näyttivätkin kärttyisiltä.

Varustin Dimonan itsenäisesti salamavalon välkkyessä, jonka jälkeen siirryimme maneesin ovelle jonottamaan muiden tuntilaisten kanssa tunnille pääsyä. Elisa näytti olevan onnensa kukkuloilla saatuaan tänään Fellan ja Elinillä näytti olevan Stella mukanaan. He juttelivat keskenään, mutta minua ei otettu keskusteluun mukaan. Seisoin vesisateen kastelemana heidän takanaan ja purin alahuultani - olisin halunnut puhua tytöille, mutten keksinyt ensimmäistäkään hyvää heittoa.

Tunnilla ratsastettiin kolmikaarisia ja laukkaympyröitä. Ratsuni oli tänään vähän kenkku, eikä se tahtonut kääntyä aina haluamaani suuntaan, mikä harmitti minua. Olisin halunnut, että äiti olisi nähnyt ratsastukseni parhaimmillaan, mutta tänään se ei sitä ollut. Toivottavasti tuli edes yksi hyvä kuva, minkä voisin itsekin laittaa Instagramiin. Piti vain pitää huoli, että äiti ei löytäisi uusia tunnuksiani, sillä olin joutunut aiemman tilini poistamaan sen jälkeen kun olin alkanut seurata siellä Petteriä. Josta puheenollen, en ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Vieläköhän hän kävi täällä? Vai oliko hän sittenkin saanut potkut Shelyesistä??

Kevennellessäni katsomon ohitse näin salamavalon räpsähtävän ja seuraavaksi tunsinkin, kuinka Dimona heitti niiaten 180 astetta ympäri kuin tuli hännän alla lähtien raivokkaaseen laukkaan juuri päinvastaiseen suuntaan. Koska päätöksiä piti tehdä sekunninsadasosassa, koin parhaaksi ratkaisuksi sulkea silmäni ja toivoa parasta.

Pelkkä toivo ei kuitenkaan tässä riittänyt, sillä pian mahan pohjasta otti kuin vuoristoradassa ja mätkähdin kyljelleni maahan.

"ÄLÄ PÄÄSTÄ OHJISTA!" Janni huusi napakasti lähestyessään kimpaantunutta Dimonaa.

Dimona kuitenkin nykäisi voimalla itsensä otteestani irti ja paineli menemään omia menojaan ilman minua.

Kun sain silmäni vihdoin auki ja kammettua ylös maneesin pohjasta, näin kuinka äiti oli noussut seisomaan katsomon penkiltä. Hän oli valmis antamaan palautetta ratsastuksenopettajalle tunnin laadusta, mutta sai selvästi hengityksensä tasaantumaan ja istahti takaisin aloilleen. "Kaikki okei Mathilde?" hän kuitenkin varmisti.

"Siellä katsomossa ei sitten turhaan häiritä tunnin kulkua ja salamavalo on ehdottomasti suljettava!" napautti Janni ja onnistui tarraamaan Dimonan ohjista kiinni. Äiti huusi vielä vastalauseeksi jotain pimeästä maneesista ja lisävalojen tarpeesta, mutta Janni jätti ammattimaisesti nämä huomioimatta. Hän punttasi minut takaisin selkään ja lähetti meidät vielä uralle loppuraveja varten.

Tunnin jälkeen äiti ei ollut yhtään sen paremmalla tuulella kuin ennen tuntiakaan. Hän oli varsin vaitonainen, ehkä patosi mielessään tulevaa palauteryöppyä tallin Facebook-sivuille tai mikä pahinta - ehkä hän mietti koko harrastukseni päättämistä. Sitä hän ei saisi tehdä! Hänelle pitäisi nyt näyttää kaikki hevosten parhaat puolet, jotta hän ymmärtäisi, että ilman tätä harrastusta en pystyisi elämään.

Päästin Dimonan takaisin omaan karsinaansa ja näin, kuinka Elin taisteli ratsunsa satulan kanssa. "Ehtiikö joku auttaa? Täällä pihattotallissa ei ole mitään pikkujakkaraakaan niin en saa nostettua Stellan satulaa", Elin kuikuili käytävälle.

Elin katsoi meihin.
Äiti katsoi minuun.
Minä katsoin hämmentyneenä äitiini ja olin seota sanoissani. "No enhänmin-- siis mit-- MINÄHÄN SE LYHYIN TÄSSÄ OLEN."

Sain äidiltä vastaukseksi päänpyörittelyä. "Ja minä en osaa. No niin Mathilde, mene ystävällisesti auttamaan."
"Nostat sen vaan sieltä selästä pois, mä en ihan oikeasti ylety - kato mua! Mä oon varmaan keskimääräistä lyhyempi yhdeksänvuotias, mun käsi on ton hevosen mahan korkeudella vaikka seisoisin varpaillani ja kädet kohti kattoa!"

Tuhahteleva äiti korjasi takkinsa asentoa, käveli päättäväisenä käytävällä seisovan Stellan luokse ja jäi sitten empimään sen vierustalle. Vaikka Stella oli kiinnitetty riimun molemmin puolin, piti Elin siitä silti tiukasti kiinni. Äiti asettautui Stellan kyljen kohdalle, tarttui satulaa kaksin käsin ja valutti sen selästä pois. Satula melkein tipahti maahan ennen kuin äiti ymmärsi ottaa siitä parempaa otetta.

Hän näytti siltä, ettei tiennyt mitä tehdä satulan kanssa. Jotenkin näin hänen aivotoimintansa läpi. Koska tuossa toisessa suunnassa oli hevosen pää sidottuna kahdella narulla, siitä ei varmasti mahtuisi kulkemaan ison satulan kanssa. Joten hän päätyi kiertämään Stellan taakse, mutta maassa laahanneen satulavyön kilinä säikäytti Stellan - joka säikäytti äidin - ja äidin horjahtaessa hevosen takaosaa kohti, latasi Stella vaistomaisesti takajalallaan äidin suuntaan.

"DRA TIL HELVETE!" parahti äidin suusta, eikä hän ollut vielä valmis sanaisen arkkunsa kanssa vaan perään saatiin myös: "Faen ta deg!"

Elin kiiruhti äkkiä hakemaan satulan kärsivän näköisen äitini sylistä ja hän luikki äkkiä tiehensä sanomatta sanaakaan.

"Ja nyt riitti, Mathilde!"

No niin, sieltä se tulisi. Tähän loppuisi ratsastus. RIP. Omg. No cap.

"Mä olen saanut tarpeekseni näistä elämäänsä kyllästyneistä ratsastuskouluhevosista!"

Katseeni painui maahan. Näin vihaisena äidin päätä ei olisi mitenkään mahdollista kääntää. Kai Frida sitten saisi nämä kaikki minun ratsastusvarusteeni, hän oli niin pieni että ne menisivät hänen päälleen vielä monta vuotta. Mutta miten ikinä kestäisin kuunnella Fridan hevoskertomuksia tallilta, kun en enää itse sinne pääsisi? Tai Sandran kerskailuja? Olin niin maani myynyt kuin olla ja voi.

"Me ostetaan oma hevonen! Kuulitteko! Eikä mitään tällaista kilipäätä kuten nämä teidän hevoset!"

Nostin katseeni hitaasti maasta ja pyyhkäisin silmäkulmaan nousseen kyyneleen. ...Mitä? Vitsailiko äiti?

✎ ”Hän-joka-jääköön-nimeämättä”
lauantaina 19. elokuuta 2023

"-...entä se Sandy?", kysyi Frida, mutta nostin välittömästi käteni ilmaan sen merkiksi, että keskustelu oli ajautunut nyt sopimattomille vesille. Frida väisti kohotettua kättäni vaistomaisesti.

Sandystä ei puhuttu enää. Koko nimeä ei saanut mainitakaan ilman, että se sai vereni kiehumaan ja nyrkit heilumaan. En tiennyt muita keinoja purkaa pahaa oloani, sillä sanoiksi asti sen saanut sitä muodostettua. Pieni sydämeni itki edelleen maailman suloisimman Sandyn perään, joka oli jo hyppysissäni, mutta sitten luiskahti tiehensä kuin märkä saippua kämmenistä. Sen myyjät eivät olleet jaksaneet odotella kuukausi kaupalla että pääsisimme hakemaan ponin kotiin, joten he yhtenä päivänä päättivät myydä Sandyn seuraavalle kiinnostuneelle. Meille he ilmoittivat vain, että "sori, mutta poni ei ole enää heillä". Se oli elämäni kamalin päivä.

"Kerron susta äidille."
"Yhyy-yhyy, ootko sä kymmenen vai viis?" irvailin Fridalle.

Äänensävyni muuttui kuitenkin nopeasti, kun pihattotallin poikki marssi tallinomistaja, Jassu. "Huomenta, tytöt!" Jassu kiirehti ohitsemme kottikärryjen ja talikon kanssa, poninhäntä pomppien askelten tahdissa.

"Hu-huomenta..." vaimea, edelleen ujonpuoleinen tervehdys hädin tuskin pääsi suustani ulos. Frida ei puhua pahahtanut sitä vähääkään.

Kun Jassu oli mennyt matkoihinsa kerättyään tallin käytävälle jääneet Samin kakkakikkareet mukaansa saapui paikalle seuraava maanvaiva; Kjell. Pyöräytin silmiäni ja jatkoin Samin harjaamista, kuin en olisi poikaa huomannutkaan. Harjaaminen oli kyllä yhtä tyhjän kanssa, kun karva oli läpeensä märkä ja vetiset heinänkorret vain työntyivät syvemmälle ponin karvapeitteeseen, eikä niitä tuntunut saavan millään siitä pois.

Kjell tarttui Samin riimuun, rapsutti otsatukan alta ja sujautti sen suuhun pienen herkkupalan. "Ettekö te voisi jo hankkia omat hoitoponit, nyt kun alatte olemaan viimein sen ikäisiä että teille sellaiset voidaan antaa?" hän kysyi. Ei - äänensävy ei ollut kysyvä. Hän vaati. "Sinäkin Mathilde taidat olla jo pian liian pitkä ratsastaaksesi pienillä shetlanninponeilla."

Katseeni kiersi tahattomasti Kjelliä päästä varpaanpäihin. "Sulla ei sitä ongelmaa ainakaan taida olla."

"Oho - tyttöhän puhuu!" naurahti Kjell, kuin ei olisi itse juuri saanut pilkan raipasta. "Mutismi... - poissuljettu" hän luetteli kuvitteellisen listansa kanssa, josta mukamas yliviivasi minulle antamiaan piirteitä. Kjell oli niin rasittava.

"Mulle on sitä paitsi jo luvattu oma poni, niin meidän ei tarvitse enää kauaa sietää toisiamme. Oikeastaan mulla oli jo oma poni vähän aikaa, mutta se myytiin muualle." Pieniä valkoisia valheita, joiden oikeaa laitaa Kjell ei saisi koskaan tietää.

Tuhahduksesta päätellen Kjell ei joko uskonut minua tai sitten hänellä meni sylki väärään kurkkuun yllätyksestä. "No aivan. Niinpä tietysti. Oliko se sellainen kolmekymmensenttinen ja vanulla täytetty, jolla on keppi isketty persuuksiin?"

"Älä jaksa, Kjell", sihahdin ja aloin letittämään Samin takkuista harjaa. Kuitenkin, koska Kjell seisoi Samin pään vieressä, en päässyt kovin pitkälle letitykseni kanssa sillä en halunnut joutua turhan lähelle häntä, joten sain aikaiseksi vain pienen, yksittäisen letin pätkän ponin sään viereen. "Meillä olisi nyt hommia, joten voitko lähteä."

Kjell astui puolikkaan askeleen lähemmäs. "Ei, kun mä tulin tänään hoitamaan Samia. Oon käyny aina lauantaisin siitä lähtien, kun te aloitte keväällä välttelemään velvollisuuksianne apuhoitajina. Joten hus - häipykää itse."

"En!"

Fridasta ei ollut mitään apua. Se seisoi kädet suorina retkottaen ja pää maata kohti painautuneena, eikä sanonut juuta eikä jaata.

"Lähdettepäs!"
"Ei!"

Jo valmiiksi ärtynyt mielentilani vain tulehtui entisestään, mutta koska en uskaltanut heristää nyrkkiä hänelle, tartuin harjapakin sisältöön ja viskasin poikaa pölyharjalla. "Painu hiiteen, oikeasti!"

Harja mätkähti Kjellin kylkeen ja hetken Kjell jo näytti säikähtäneeltä. Hyvä. Se oli tarkoituskin. Saipahan ansionsa mukaan.

"Nyt riittää, ipanat!" kuului tomera komennus takaamme ja ymmärsin, miksi Kjell oli ollut niin säikähtäneen näköinen. "Täällä ei tapella eikä varsinkaan heitellä mitään tavaroita! Minä kuulin koko riitelynne tuonne pihaton puolelle!" Jassu rähjäsi suu vaahdossa.

Katseeni painui Fridan tapaan maahan ja hetkeen en uskaltanut liikahtaa edes raapimaan nenääni, jota alkoi häpeän vuoksi kutittamaan. Läksytys tuntui kestävän ikuisuuden.

"Nyt jokainen teistä pyytää anteeksi ja sen jälkeen suuntaa kotiinsa! Huomenna sitten uusi yritys paremmalla mielellä, onko selvä?"

Kjell nosti päätään. "Mistä mun pitää pyytää anteeksi?" Hän oli joko tyhmä tai tyhmänrohkea, ajattelin.

"Aivan sama, mutta ymmärtääkseni niin lapset tekevät aina kun tappelevat. Hei - mulla olisi nyt kiire, joten jos nyt suoritatte ne anteeksipyynnöt pikaisesti, että ehdin siivoamaan kaikki paskat ennen sadetta. No, hopi-hopi!"

"Anteeksi", Frida ujersi.
"Anteeksi, vaikkakaan en kyllä tiedä mistä", manasi Kjell, joka aivan varmasti pyöritteli juuri paraikaa silmiään.

"....-ksi."
"Mikä oli?" Jassu tivasi.
"...-teeksi", ujersin anteeksipyyntöä niin hyvin kuin pystyin.

Jassu hääti meidät talikonvarrella tiehemme tältä päivältä, joten seisoimme toimettomina pihattotallin ulkopuolella kun tallin ovet vedettiin kiinni. Kjell jäi jotenkin epäilyttävästi seisoskelemaan meidän viereen ilman mitään syytä. Hän katseli taivaalle kerääntyviä sadepilviä, sitten kenkiään ja lopulta katse valui minun ja Fridan puoleen.

"Niin noh, meillä taitaa olla sama suunta kaikilla."

Tuijotin Kjelliä kulmakarvat koholla. "No mene sä edeltä. Ei me sun kanssa kävellä."

Kjell ei jatkanut keskustelua, vaan kääntyi lähteäkseen ja alkoi talsia kohti taajamaa. Odotimme Fridan kanssa kunnes Kjell oli saanut hyvän sadan metrin etumatkan, kunnes lähdimme itse matkaan.

Ja jos matkan varrella Kjell pysähtyi, pysähdyimme mekin. Pyhää, sadan metrin turvaväliä ei milloinkaan rikottu.