Shelyesin Foorumi
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Samvaisin metkut

Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Catu Ti 17 Marras 2020, 08:07

Puolenhehtaarin Samvais
shetlanninponi, ruuna, rautiaankirjava, sk. 103cm
Shelyesissä 11/2020 -->
Catu
Catu

Viestien lukumäärä : 121
Join date : 24.08.2014
Karma : 3

Bert tykkää tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Frida To 19 Marras 2020, 17:25

1⁂ Hoitoponi!

Meillä oli hoitoponi! Ihan oma hoitoponi! Olin ollut maanantaista asti super onnellinen. Mamma ja mor olivat muistuttaneet, että olisin voinut kysyä heiltä ensin, mutta antoivat mulle luvan käydä koulun jälkeen tallilla. Eilen me sovittiin Mathilden kanssa, että mentäisiin tänään yhdessä hoitamaan Samia. Koulun pihasta lähti bussi, joka vei melkein tallille asti, ja sieltä piti vain kävellä hetki. Tai oli se aika pitkä matka tänään, kun olimme aina tulleet autolla emmekä kävellen. Ja tallin pihankin läpi oli vielä piitkä matka pihatoille.

Pihalla vastaan tullut Catu opasti, että saisimme touhuta Samin kanssa pihattotarhassa ja pihattotallissa, mutta jos haluaisimme lähteä tallista ulos, niin pitäisi kysyä joku vanhempi ja kokeneempi tallilainen mukaan. Se sopi hyvin! Menimme tarhaan ja talutimme Samia siellä, ennen kuin toimme sen käytävälle, niinkuin tunteja ennen ponit otetaan käytävälle. Se me osattiin. Ja me harjattiin Samia tosi kauan, ja putsattiin kaviot, ja selvitettiin jouhia, ja tehtiin lettejä. Tai jotain sinne päin. Ne purkautui heti, koska eihän me tiietty missä Samin ponnarit on. Jos hepoilla ees on ponnareita.

Meillä oli tosi hauskaa, ja lopuksi päästimme Samin takaisin tarhaan kavereiden luo. Mathilden äiti haki meidät tallilta – ensimmäinen päivä hoitajana oli ihana!

sam1.jpg

4. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
Frida
Frida

Viestien lukumäärä : 13
Ikä : 9
Paikkakunta : Nyby
Join date : 02.11.2020
Karma : 0

Jassu, Beata, Catu, Amira, Ella-Amalie, Sonia, Mathilde and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Frida Pe 20 Marras 2020, 16:48

2⁂ Lunta

Meillä oli ollut niin hauskaa, että mankusimme lupaa päästä tallille heti uudestaan. Onneksi kellään ei ollut mitään sitä vastaan. Toki Fiona oli kateellinen, että hän sai käydä vain päiväkodissa. Mutta hän oli liian pieni aloittamaan harrastuksen. Ehkä ensi vuonna, kun hän täyttäisi viisi, sitten hän olisi tarpeeksi vanha.

Ja Filipiä nyt ei kiinnostanut, kunhan sai nähdä kavereita kylillä ja pääsi talvella laskettelemaan. Mor oli jo hankkinut heille kausikortit, ja kohta mor ja Filip alkaisivat käydä laskettelemassa. Minua ei kiinnostanut mennä mukaan, halusin tallille, Sam-ponin luokse!

Olimme Mathilden kanssa taluttamassa Samia tarhassa iltapäivän pimeydessä, kun yhtäkkiä alkoi sataa lunta! Lunta, minulle se oli ensilumi. Mathilde kertoi, että tänä syksynä satoi jo kerran lunta, mutta Trondheimissa ei ollut satanut. Lumisade oli hauskaa (tosin Sam ei tainnut perustaa siitä kun tytöt hyppeli innoissaan pitkin mutaista tarhaa ja raahasivat Samia narusta pitäen mukanaan), mutta hetken päästä se kasteli vaatteet.
"Mennään harjaamaan meidän lumiponi", ehdotin. Mathilde nyökkäsi ja avasi tallin oven.

sam2.jpg

Ja meillä oli hauskaa Samia harjatessamme. Ja juuri, kun veimme ponin ulos takaisin, Sandra ja Linnéa astelivat talliin.
"Täällä on meidän pikkuponitytöt", Sandra ilmoitti. "No, mites teidän hieno uljas hoitoponi? Mepäs mennään hakemaan nyt Flamme harjattavaksi, tehkää tilaa. Se on sentään yksityishevonen", Sandra jatkoi ja Linnéa nyökytteli.
"Ja Sam on tallin uusin poni, jota kaikki toivovat tunneille ja harmittelevat, kun jäivät ilman hoitajan paikkaa", näpsäytin takaisin. "Tule Mathilde, lähdetään kotiin."

5. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
Frida
Frida

Viestien lukumäärä : 13
Ikä : 9
Paikkakunta : Nyby
Join date : 02.11.2020
Karma : 0

Jassu, Catu, Amira, Ella-Amalie, Sonia, Mathilde, Elisa and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Frida Ma 30 Marras 2020, 12:18

3⁂ Tunnilla

Olin käynyt nyt kahdella vakiotunnilla ja kolmella alkeisjatkotunnilla. Tänään oli siis jo kuudes ratsastustuntini Shelyesissä! Sen lisäksi olin ollut jo kokonaiset kaksi viikkoa Samin apuhoitaja luokkakaverini Mathilden kanssa. Toissapäivänä olimme juhlineet pikkujouluja, ja olimme seuranneet tallilla johonkin kilpailuun osallistuvia vanhempia tallilaisia, ennen kuin meidät vietiin merenrannan hienoon ravintolaan syömään jouluruokia. Ruuat oli olleet vähän liiankin hienoja minun makuun, mutta oli siellä ollut lastenkin jouluruokia, ja paljon herkkuja jälkiruuaksi! Ja voitko uskoa, itse joulupukki tuli sinne jakamaan lahjoja! Mutta minulle ei kuulemma ollut lahjaa. Olin mönkinyt tyhjään pussiin löytämättä enää yhtään lahjaa sitten, kun pukki oli väittänyt jakaneensa viimeisen lahjan. Mutta ukko oli hymyillyt ja luvannut tuoda jouluna minulle paljon lahjoja, ja en malttanut nyt odottaa, että pukki tulisi käymään meillä. Mutta siihen oli vielä niiin monta viikkoa!

Olin saanut tänään alkeisjatkoon iki-ihanan Sam-shettiksen. Älä kerro kellekään, mutta se oli oikeastaan jo mun suosikkiponi. Mut ei saa sit kertoa sitä Trondheimin Bella-shettikselle! Olikohan Bellalla ikävä mua? Mulla ainakin oli sitä, mutta Sam ei ollut yhtään hassumpi. Olin ratsastanut myös Wildalla ja Dimonalla, joka oli kamalan iso, ja jopa Feitlillä, joka oli vielä paljon isompi, suorastaan valtava. Jos se ei olisi niin pulska ja karvainen, voisin juosta sen vatsan alta juuri lainkaan kumartumatta. Tai no, ehkä vähän liiottelin, mutta oli sitä ollut kauhean vaikea harjata, ja mamman oli pakko nostaa mut sen selkään.

Mutta Sam oli oikein mulle sopivan kokoinen poni! Ylsin harjaamaan jopa sen päätä ja korvan takaa, paitsi jos se kiskoi ja viskoi päätään. Mutta yleensä se oli ihan kiltti. Ja ainahan joku oli vahtimassa ja auttamassa, vaikka osasinhan minä jo itse, ainakin melkein! Olinhan sen apuhoitaja!

Mathilde oli saanut ratsuksi Stellan, jonka hoitaja Freya oli auttamassa meitä harjaamaan ja varustamaan hevoset. Sandra ja Linnéa menisivät jollain päätallissa asuvilla hevosilla, joten he eivät olleet pihattotallissa häiritsemässä meitä. Ne olivat päässeet Flamme-yksärin apuhoitajiksi, ja leuhkivat asialla tuon tuosta. Se oli ärsyttävää.

Kun Sam ja Stella olivat valmiita, Freya lähti taluttamaan niitä maneesin. Freya ja ponit kävelivät ihan hullun nopeasti! Mun ja Mathilden oli vaikea pysyä heidän kannoillaan. Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt Freyalta, voiko hän vain jo nostaa meidät ponien satuloihin, niin ei tarvisi kipittää perässä. Mutta en kehdannut. Ja Mathilde nyt ei ikinä uskaltaisi kysyä sellaista hoitajalta, niin kävelimme vain hiljaa ponien perässä.

Maneesissa Freya tiukkasi satulavyöt, auttoi meidät selkään ja lyhensi vielä jalustinhihnat meille sopiviksi jonkun pitkäkoiven jäliltä. Mutta sitten hän lähti ja jäimme keskenämme muiden tuntilaisten kanssa. Stella ja Sam lähtivät kävelemään minne sattuu heti, kun Freya lähti, ja koitimme ohjata hevoset uralle seinän viereen. Catu oli mukava opettaja ja alkoi heti opastamaan meitä. Hän aina hymyili ja kannusti, mikä oli musta tosi kivaa.

Tunti oli kiva. Me mentiin voltteja ja ravia ja puomeja. Samin ravi pompotti, mutta se oli vain hauskaa. Ehkä joku kerta me laukattaisiin? Joskus olisin niin iso ja taitava, että saisin laukata joka tunnilla. Mutta nyt me mentiin vaan käyntiä ja ravia ja kaikkia hauskoja tehtäviä. Ja olisi sillä Feitlillä kai voinut töltätä, mutta en ollut osannut. Ehkä oppisin vielä.

7. / #Tarinatempaus2020 / 2.11. / #OTsuoritus
Frida
Frida

Viestien lukumäärä : 13
Ikä : 9
Paikkakunta : Nyby
Join date : 02.11.2020
Karma : 0

Catu, Ella-Amalie, Sonia, Nita, Elias and Emilie tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde Ke 02 Joulu 2020, 09:08

✎ Ensimmäinen ratsastus Samilla
maanantaina 30. marraskuuta 2020

Sain maanantain tunnille vih-doin ja viimein Samin! Se on maailman paras poni, se oli niin kiltti ja uskalsin tehdä sen kanssa mitä vain, laukassakaan ei jännittänyt yhtään.

Samvaisin metkut 50630451887_4e4e8c759a_z

Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Catu, Ella-Amalie, Sonia, Matias B., Aurora, Nita and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde La 12 Joulu 2020, 10:38

✎ Käärmeitä paratiisin portilla
lauantaina 12. joulukuuta 2020

Oli hiljaista. Jotain puuttui, sen huomasi heti kun tallin pihaan loi ensimmäisen silmäyksen. Tarhoja oli useampi tyhjillään, karsinoista puuttui niiden asukkaita eikä pihamaalla sinkoillut ihmisiä kuten yleensä. Kaamoksen ikuinen yö ja ankara pimeys tuskin pelkästään oli karkoittanut tallilaisia, vaan jotain muuta oli varmasti meneillään.

Näin pihattotallissa Flammen kimpussa hääräävän Sandran, joten lähestyin häntä vilkuttaen.
Sandra tervehti ja jatkoi rapaisen hoitoponinsa kuuraamista. "Kannattaa varmaan hakea Sam harjattavaksi, nää on ihan mutaisia kaikki."

"Missä kaikki on?" halusin tietää vastauksen heti, sillä ilma tuntui salaperäiseltä. "Raffeakaan ei näkynyt missään ja niin moni tarha oli typötyhjänä. Onks ne kaikki myyty?"
"Jotkut kisat vissiin", Sandra kertoi ja laskeutui puiselta pikkujakkaralta alas. Hän tarvitsi sitä avukseen, sillä ei olisi muuten ikipäivänä ylettynyt harjaamaan Flammen päätä. Järjestely näytti huteralta. Olin onnekas saadessani olla pienen Samin apuhoitaja, sillä pärjäsin sen kanssa ilman kepulikonsteja.

Linnéa saapui satulahuoneesta käytävälle ja säpsähti hieman nähdessään minut. Reaktio oli niin huomaamaton, että luulin hänen vain tökänneen kengänpohjansa ikävästi betonilattiaan. Miksi hän nyt minua olisi säikähtänyt, ennenkuulumatonta.
Hän osasi kertoa Shelyläisten lähteneen isoihin kilpailuihin Suomeen, hän oli nähnyt kuinka hevosia oli torstaina lastattu hevosrekkaan ja kuinka iso ryhmä tallilaisia oli pakkautunut ahtaaseen penkkirivistöön rekassa.

"Pelkäsin jo, että tallilla menee huonosti ja ovat päättäneet vähentää hevosiaan. Just kun olin päässyt apuhoitajaksi, niin mun hoitoponi olisi varmaan myyty", sanoin ja helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni.
"No eihän ne nyt Samia myis, vastahan se tuli. Joku vanha ja väsynyt Aage ehkä" vastasi Linnéa.

"Aiotko hakea Samin vai et?" iski Sandra.
"Joo, joo", nyökkäsin ja tartuin seinällä roikkuneeseen vihreään riimuun.

Sam löytyi pihaton edustalta syömästä Brellan kanssa (olin oppinut jo aika hyvin hevosten nimiä, etenkin pihattolaisten). Feitli ja Stella kisailivat kauempana kuralammikoiden loiskeessa, mutta nämä kaksi suursyömäriä eivät varmasti liikauttaisi jäsentäkään ennen kuin kaikki pihattoon tarjoiltu heinä olisi tuhottu. Ensimmäisellä yrittämällä Sam vaihtoi laiskasti paikkaa, kun näki minun lähestyvän häntä. Kun kolmannella yrittämällä pääsin jo kosketusetäisyydelle asti, se alkoi salamannopeasti heilutella päätään niin, että en ollut saada ujutettua riimua sen päähän. Lopuksi se keksi vielä kääntää takapuoltaan suuntaani uhitellakseen.

Pyytäisinkö apua?

Ai noilta kahdeltako? Haluaisinko antaa heille lisää aihetta pilkata minua? En ikinä!

Keräsin kaiken rohkeuteni ja kävelin "kolme askelta eteen, kaksi taakse"-tekniikalla vaappuen Samin vierelle. Olin jo luovuttaa siinä kohtaa kun Sam esitteli minulle takajalkojensa notkeita akrobatialiikkeitä, mutta lopulta otin sen otsatukasta kiinni ja lassosin ponin riimulla. Sen jälkeen kaikki oli ihan helppoa! Sam ei enää tehnyt mitään tyhmää sen jälkeen kun olin ottanut erävoiton siitä heinäkasalla.

Ylpeänä saavutuksestani palasin takaisin pihattotalliin ja tein nopean ratkaisun laittaa Sam ensimmäiseen vapaaseen karsinaan hoitotoimenpiteiden ajaksi. Flamme oli nimittäin kiinnitettynä käytävälle, eikä siihen oikein mahtunut muita samanaikaisesti. Enkä kyllä löytänyt enempää kiinnityskoukkujakaan, täytyisi ehkä tarkistaa asia kun Flamme olisi poistunut. Noihin pystytukkaisiin ei nimittäin ollut edelleenkään luottaminen, joten kauhean lähelle en vieläkään haluaisi mennä.

"Mathilde hei, olitko muuten ajatellut osallistua siihen joulumaastoon?" kysyi Sandra, joka oli ilmestynyt karsinan ovelle.
En ollut kuullutkaan koko joulumaastosta. "En tiedä. En oo koskaan ratsastanu vielä maastossa."
"Ei kai tarviikaan, siinä lapussa luki, että voi osallistua myös kärryiltä mukaan. Etkö sä ollut kärryillä mukana siellä halloweenjutussa?"
Nyökkäsin. Siitä tapahtumasta ei ollut hirveästi muistoja, muuta kuin se, että olin unissani palellut kovasti yön pimeydessä kärrytellessämme. Ei siis kovin kaksisia muistoja, tuskin lähtisin uudestaan ennen kuin saisin itse ratsastaa joukon mukana (Samilla tietty). "Missä sellanen lappu oli?"

Sandra pyöräytti dramaattisesti silmiään, mutta hymyili kuitenkin kauniisti perään. "Daa? Ilmoitustaululla. Sillä samalla korkkipohjalla oli myös ilmoitus siitä, että Samille haetaan oikeeta hoitajaa."

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Joku voisi saada paikan ja omia Samin itselleen. Mitä jos hoitajaksi valittaisiin henkilö, joka ei enää antaisi meidän käydä Fridan kanssa harjailemassa Samia? Me oltiin hoidettu Samia paljon kauemmin kuin se, kuka ikinä hoitajaksi ryhtyisikään. Sen pitäisi muistaa se. Sam oli meidän.

Ajatukset Samin tulevasta hoitajasta pyörivät edelleen vimmatusti mielessäni, kun etsin satulahuoneesta Samin tavaroita. Yleensä Frida oli hakenut ne kun minä olin jäänyt siksi aikaa paijailemaan Samia. Pihattotallin satulahuone ei kuitenkaan ollut järin iso, joten uskoin löytäväni harjapakin ennen pitkää. Tovin etsittyäni silmäni osuivat lattianrajassa maanneeseen loimimyttyyn, joka muistutti muodoltaan vahvasti harjapakkia. Loimen valuttua päältä pois esiin putkahti Samin nimi ja tuttu vihreä loota. Olivatkohan nämä Samin loimia? Saisinko loimittaakin sen joku päivä? Sitä odotin kovasti! Kaikki oikeat hoitajat aina loimittivat hevosia!

Jo valmiiksi myllerryksessä pyörinyt pääkoppani sai vielä lisää pohdittavaa, kun avasin harjapakin.

Se oli tyhjä.

Sanomatta sanaakaan astelin takaisin satulahuoneeseen ja tutkin loimimytyn läpikotaisin vain todetakseni, että ne eivät ainakaan olleet tippuneet sinne. Katselin ympärilleni. Paljon satuloita ja suitsia, erivärisiä harjapakkeja, ruokaämpäreitä, jotain nahkanaruja roikkumassa... Mutta missään ei näkynyt pientä läjää, joka olisi täynnä shetlanninponin harjoja. Tämä oli kummallista.

Kuulin tukahdettuja naurun tirskahduksia käytävän puolelta. Raotin hieman satulahuoneen ovea, mistä näin Sandran ja Linnéan supattelemassa Flammen mahan alitse. Minut hoksatessaan he väänsivät naamansa takaisin peruslukemille (aika huonolla menestyksellä he pidättelivät nauruaan) ja olivat kuin eivät huomaisikaan minua.

"Satutteko tietämään missä Samin harjat on?" kysyin ja samassa päättelin, että he olivat varmasti piilottaneet harjat jonnekin. Niinpä tietysti. Sen takia he olivat olleet niin mukavia minulle tänään (eli eivät ilkeilleet niin pahasti) ja tirskahtelivat kun lähdin etsimään kadonneita harjoja.

"Ei..." yritti Linnéa sanoa pärskähdystensä välistä.
"Ei harmainta aavistustakaan", täydensi Sandra, joka ei edes pystynyt kääntymään minuun päin.

"Voitteko nyt vaan sanoa mihin ootte laittanu ne?" hämmennyin itsekin kuinka rohkeasti sen sanoin. Olin edelleen ilmeisesti varsin itsevarmana kurittoman ponin tarhastapyydästämisen jälkeen.

"No ei me tiedetä!" Sandra korotti ääntään ja lopulta katsoi silmiini. "Ehkä sä oot ite unohtanu ne jonnekkin."

Siinä samassa koin niin monta tunnetilaa, että en ollut koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Voisin kuvailla sitä niin, että minua suututti niin valtavasti, että alkoi oikein itkettää. Samanaikaisesti tunsin savun nousevan korvistani, kun kyyneleet puskivat silmäkulmistani ulos. Koulussa olisin vielä tämän kestänyt, mutta en tallilla. Kaikista pahinta oli nöyryyttää minua hoitoponini kustannuksella. Teki mieli huutaa, oikein karjua, potkaista vaikka seinää.

Sitä en kuitenkaan tehnyt. Peittääkseni tunnetilani ampaisin ulos pihattotallista jättäen Sandran ja Linnéan taakseni, päästäkseni pois heidän luotaan. Kuljin puolijuoksua isoon talliin, jonka ovien sisäpuolelle jäin kihisemään kiukustani. Täällä ei onneksi ollut ketään, kuka olisi voinut nähdä minut tällaisena. Tänään ei ollut tunteja ja puoli tallia oli Suomessa. Todettuani, että myöskään hevosia ei ollut sisällä, päätin päästää kaiken kiukun ulos. Halusin kerrankin huutaa, karjaista niin, että keuhkoissa tuntui. Lopulta suustani pääsi vain hento "Ähh!!" ja potkusta seinään sain vain kipeän varpaan.

Katselin kuinka polttelevat kyyneleet tipahtelivat vuoron perään värjäten betonilattialle pieniä, tummia laikkuja. Kuulin rapsahduksen ja siinä samassa lattialle leijaili paperiarkki. Siinä oli kuva Samista valmiina tunnille, otsatukka letitettynä ja turparemmi huolettomasti vinossa. "Sam hakee hoitajaa" luki isolla paperin yläosassa.

"Faen nej..." mutisin äänettömästi.

Tarkistin vielä, että ketään ei ollut lähipiirissä. Sen jälkeen nostin paperiarkin, revin sen kahteen kappaleeseen ja sulloin sen takkini taskuun.

Minultahan ei kukaan Samia veisi.
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Beata, Catu, Amira, Ella-Amalie, Sonia, Elisa and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde To 17 Joulu 2020, 19:23

✎ (Edelleen vähän kaalinhajuinen) kohtaaminen Bieberin kanssa
torstaina 17. joulukuuta 2020

Sovimme Fridan kanssa pesevämme Samin jostain syystä hieman kauranjyväiset harjat sillä aikaa kun Sam olisi kuuden-seitsemän aikaan ratsastustunnilla. Pakkasimme pyyhkeen, pesuaineen ja harjat yhteen Samin ylimääräiseen ämpäriin ja asettelimme ne ison tallin vesikarsinan lattialle. Sen hanasta sai huomattavasti lämpimämpää vettä kuin pihattotallin ulkoletkusta, josta tuli talviaikaan pelkkää jäävettä (joinain päivinä ei tullut sitäkään vähää).

Sen jälkeen tulikin heti tenkkapoo. Kummallakaan meistä ei ollut pienintä aavistustakaan miten harjoja pestiin.

Frida oli jo neuvokkaana tyttönä lähdössä hakemaan aiemmalta koulutunnilta palanneilta ratsastajilta apua, kun vedin hänet takaisin vesikarsinaan.
"Mä sain mun puhelimen takas vihdoin. Oon aika satavarma, että Youtubesta löytyy neuvot tähänkin pulmaan", ehdotin ja aloin selata eri videovaihtoehtoja. "Löyty! Beste vaskemetode for børster!"

Ohjeiden mukaisesti suimme ensin käsiä apuna käyttäen Samin harjoista irtokarvoja, jotka pöllysivät ilmassa kuin lumihiutaleet taivaalla. Harjat, kumisuat ja muut aseteltiin pesuveden pinnan alle ja märille harjoille toistettiin sama sukiminen. Tuntui liian helpolta. Apuhoitajana oleminen ei ollut yhtään niin vaikeaa, kuin mitä olin sen pelännyt olevan. Kumisuan peseminen oli kieltämättä vähän ällöä, sillä siitä jäin sellaista vaaleaa töhnää kynsien alle.

Videon lopussa opastettiin vielä harjojen kuivaus. Ettekä ikinä arvaa, sekin tehtiin samalla tavalla sukimalla! Sitä piti toistaa niin kauan, että vesipisaroita ei enää lennellyt. Sen jälkeen harjat aseteltiin puhtaalle pyyhkeelle kuivumaan.

"Älkää tytöt niitä siihen jättäkö muiden tielle, viekää vaikka yläkerran pöydälle" tuttu ääni sanoi takaamme.

Minun Petterini. Jalat olivat valahtaa voimattomina altani kuullessani tuon sulosoinnun ja viimeistään nähdessäni tuon komean partasuun nousi poskilleni tulenpolttava kuumotus. En kehdannut sanoa mitään, en edes katsoa silmiin. Menin aivan lukkoon. Ja siinä samassa Petter olikin jo lipunut pois näköpiiristä. Olisinpa uskaltanut edes hymyillä.

Heitin harjat vauhdikkaasti takaisin ämpäriin ja ojensin sen Fridalle, hän menisi edeltä kun kävisin itse ensin vessan puolella. Jännäpissi ei ollut mikään vitsi.

Kun tulin vessasta minua vastaan käveli uhkaava joukkio, jonka näkemistä en varsinaisesti ollut odottanut. Enkä myöskään ollut ikimaailmassa kuvittellut törmäämistä heihin täällä, tallilla.

Vastaan tulivat Bieber ja kumppanit. Yhtä koppavasti ja suurieleisesti kuin tapaisimme jälleen koulun ruokalassa. Ilmapiiri ei enteillyt hyvää. Kaikenlisäksi minulla ei ollut ketään apunani, jos he taas ajattelisivat kampata minut.

Yksi seikka vei huomioni. Se ei ollut Bieberin heittotukka, eivätkä hänen säihkysilmänsä. Bieberillä oli nimittäin jalassaan suureksi hämmästyksekseni tuliterät ratsastussaappaat ja kiiltävä kypärä keikkui hänen käsivarressaan. Oli ratsastusvaatteita muillakin hänen seuralaisillaankin, mutta siihen olin jo tietysti tottunut. En ollut aiemmin nähnyt ratsastavaa poikaa. Pidin sitä urbaanina legendana, eihän sellaisia ollut olemassa. Ne olivat samassa kategoriassa hammaskeijujen ja yksisarvisten kanssa. Ei totta.

Yritin livahtaa huomaamattomasti porukan ohi, mutta yksi tytöistä tukki tieni ojentaen kätensä seinää vasten.
"Palauta ne."

Vaaleahiuksinen tyttö puhui hyvin painokkaasti, katsoi syvälle silmiini eikä aikonut päästää minua ohitseen.

Korvissa alkoi humista. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä tyttö puhui, mutta kyse ei todellakaan ollut mistään mukavasta. Tunsin, kuinka puna alkoi jälleen levitä kasvoilleni. "...palauta... mitkä?"
"Ne helvetin kengät", toinen tyttö sanoi astuen askeleen lähemmäs. Pian minut oli piiritetty jokaisesta suunnasta. Jokainen latoi syytöksiä, nimitteli ja kuvannoillisesti sylki päälleni. Eikä minulla ollut edelleenkään hajuakaan mistä minua syytettiin. Alkoi vavistuttaa. Tämä oli todella pelottava tilanne.

"Älä esitä tyhmää, varas. Sä oot vieny Lucaksen valkoiset conssit."

Jaaaaa sieltä se taas tuli. Itku. "Ei mulla edes ole Converseja!"

Lucas (= Bieber) avasi ensimmäistä kertaa suunsa. "Nähtiin ne sulla koulussa."
Poika pyöritteli pitkää raippaa käsissään kuin vanha tekijä. Se suhahti välillä hyvin läheltä, kunnes taas pyörähti Lucaksen selän taakse ja asettui kohti maata. Lucas naputti kädensijaa odottavasti.

"Ne ei oo Converset!" nyyhkytin painuessani kasaan tallinseinää vasten. "Äiti osti ne Kjøp Megasta vuosi sitten. Ne makso kakskymppiä, eikä ne ollu edes alennuksessa!"

Minut piirittäneet tytöt näyttivät siltä, kuin olisivat saaneet hyökkäyskäskyn, mutta Lucas taltutti verenhimoiset pitbullinsa yhdellä kädenheilautuksella.

Pyyhkäisin kyynelistä märkiä silmiäni ja nostin katseeni. Katsoin ensimmäistä kertaa suoraan Lucasta silmiin. Hän näytti kummastuneelta ja oli nyt varmasti vähintään yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Silmissä välähti pieni toivonpilkahdus. Ehkä hän syvällä sisimmässään alkoi uskoa, että minä en tiennyt hänen kadonneista kengistä mitään.

Mutta en olisi edes halunnut uskoa, mitä seuraavaksi kuulin.

_________________________________


Nousin haparoivin, jännityksestä tärisevin askelin tallin yläkertaan. Hämärässä valaistuksessa näin Fridan asettelemassa Samin harjoja pyyhkeen päälle sydämen muotoon. Kun kerroin Fridalle alhaalla tapahtuneesta välikohtauksesta, aloin uudelleen itkeä.
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Beata, Petter, Catu, Ella-Amalie, Sonia, Elisa and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde Ti 26 Tammi 2021, 14:19

✎ Itse valtiaat
maanantaina 25. tammikuuta 2021

Katulamppujen keltainen valo sokaisi muutaman sekunnin välein muuten niin mustaa maisemaa. Mustaa mieltä ne eivät kuitenkaan valaisseet. Joululomalla olin saanut hetken hengähtää, kun ei tarvinnut mennä kouluun muiden kampittavaksi eikä tallilla kukaan päässyt ahdistamaan nurkkaan ja kivittämään. Mikään loma se ei kuitenkaan ollut, vietin sen yksin omissa oloissani ilman että kukaan otti minuun yhteyttä. Edes Frida ei ollut laittanut viestiä. Ehkä Frida oli lähtenyt matkoille.

Äiti kurtisti kulmiaan näyttäen mietteliäältä. "Mathilde, miksi et ole nähnyt Sandraa aikoihin?"

"Palautat ne viimeiseen koulupäivään mennessä, tai me näytetään sulle, ettei meille kannata ryppyillä."
"Mä en ole vieny niitä!"
"Just joo. Sulla taitaa olla tosi hyviä frendejä, kun ne vasikoi sun tekemisiä."
"...mitä?"
"Sandra kerto koko jutun."

Hän oli lyönyt viimeisen naulan arkkuun, jota ystävyydeksi kutsuttiin. En vastannut äidin kysymykseen, painauduin vain syvemmälle kaulaliinani taakse.

Suuntasin ensimmäisenä tuttuun tapaan ilmoitustaululle. Minulle oli laitettu tänään Raffe, valtava, vähän niiden pystytukkien näköinen hevonen. Tämä tarkoitti sitä, että minun olisi pyydettävä apua selkäännousussa. Enkä kyllä saisi satulaakaan itse selkään. Onnekseni Raffe oli kuitenkin jo aiemmalla tunnilla, joten se olisi valmiiksi varustettuna maneesissa kun tuntini alkaisi. Helpotus valahti lävitseni. Tänään selviytyisin ehkä siis puhumatta kenellekään.
Huomasin myös, että lukuisten hoitohevosilmotusten seassa ei näkynyt uutta ilmoitusta Samille. Joko kukaan ei viitsinyt tehdä uutta aiemman "kadonneen" ilmoituksen tilalle, tai sitten Sam oli löytänyt itselleen vastuuhoitajan.

Koska olisi vielä kaksikymmentä minuuttia ennen tuntini alkua, ajattelin käydä rapsuttelemassa Samia pihaton puolella ja käydä katsomassa, olisiko Frida siellä.

Ei ollut.

Sen sijaan joku vaaleahiuksinen, minua vanhempi tyttö oli juuri pyydystämässä Samia aitauksesta. Hän näytti vähän liian pitkältä ollakseen Samin ratsastaja, eikä Samia oltu merkitty seuraavalle tunnille lainkaan. Sen täytyi olla siis Samin uusi hoitaja.

Enkä todellakaan mennyt esittäytymään. Käännyin kannoiltani pysähtymättä ympäri ja liukenin paikalta.

Sydän jyskytti rinnassa liukastellessani kohti maneesia. Tämän ei pitänyt mennä näin...

"Mathilde!" Frida supatti katsomon penkiltä ja taputti viereistä istumapaikkaa. Hiivin kiireen vilkkaa Fridan luokse, enkä ehtinyt edes kunnolla istuututa, kun tokaisimme yhteen ääneen:

"SAMILLA ON UUSI HOITAJA!"

Joku kääntyi katsomaan meitä paheksuvaksi, pyöritti silmiään ja kiinnitti katseensa takaisin ratsastustuntiin. Eikö hän ymmärtänyt, kuinka järkyttävä tilanne tämä oli?! Joutuisimme jakamaan hoitoponimme jonkun tuntemattoman kanssa! Ei minua kiinnostanut tutustua keneenkään! Ei käy!

"Mitä me tehdään nyt?"
"No ei ainakaan anneta periksi."
"Mennäänkö sanomaan sille moi?"
"Ei todellakaan mennä!!"
"Mitä me sitten tehdään?"
"Kerrotaan sille, että me määrätään täällä. Että me valitaan omat päivät ja niinä päivinä ei muut saa koskea Samiin."
"Mathilde hei, ei kai se nyt noin voi mennä..."
"Meneepäs!" sanoin liki huudahtaen. Huitaisin kädellä toppuuttelevasti sen naisen suuntaan, joka oli taas kääntynyt meitä kohden.

"Ääntä pienemmälle, tytöt" hän sihisi.

Janni toivotti alkeisjatkotuntilaiset tervetulleiksi ratsujensa luokse ja kiitti edellistunnin ratsastajia.

"Puhutaan tunnin jälkeen", sanoin ja singahdin Raffen luokse.
_________________________________________________

Tunnin jälkeen istuimme kentän aidalle punomaan suunnitelmaa.

"Onko tämä se sellainen sotasuunnitelma?"
"..." jähmetyin ja katsoin Fridaa korostetun tympääntyneesti. "Suunnitelma vaan."

Sovimme Fridan kanssa, että hän astelisi nyt suorinta tietä pihattotalliin ja kertoisi määrätietoisesti uudelle hoitajalle, kuinka asiat Samin kanssa hoidettiin. Fridan tulisi tuoda ilmi, että me olimme täällä jo kauan ennen uuden hoitajan tuloa ja me tunsimme Samin paremmin. Siksi me saisimme oikeastaan päättää asioista. Minä ja Frida saisimme maanantain (koska meillä oli silloin ratsastustunti), tiistain - keskiviikkoa ei koska Fridalla oli silloin joku viulutunti tai jotain muuta yhtä turhanpäiväistä - torstain, perjantain ja lauantain (koska silloinkin meillä oli välillä tunti). Eli uusi hoitaja saisi halutessaan käydä keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Halutessaan ehkä välillä torstaisin, koska meillä oli silloin kahteen asti koulua ja ei välttämättä jaksettu enää sen jälkeen lähteä tallille. Sillä aikaa kun Frida hoitaisi homman, niin minä odottaisin parkkipaikalla milloin kyytimme saapuisivat. Osuuteni oli siis vähintään yhtä tärkeä kuin Fridan.

"Sori, mut keskiviikko ja sunnuntai ei oikein sovi mun aikatauluihin."

Ei pyhä jysäys, että säikähdettiin! Kylmä sähköimpulssi sykähti lävitsemme niin nopeasti, että silmissäkin näkyi välähdyksiä. Tai sitten se johtui siitä, että olimme säikäyttelijän takia tipahtaneet aidalta alas "huiii saakeli"-huutojen saattelemana.

Kova ja kylmä maa ei tuntunut yhtään niin epämukavalta kuin olin ajatellut. Eikä sattunutkaan niin paljon kuin kuvittelin. Olin tippunut suoraan Fridan päälle, joka pehmitti laskuani mukavasti vaikka noin pienestä tytöstä ei kovin suurta laskeutumisalustaa saanutkaan.

Pitkien kapeiden koipien päästä meitä yläviistosta katseli se sama vaaleahiuksinen tyttö, joka oli kaapannut Samin pihattotarhasta aiemmin.

"Mä oon Julia. Ja te ootte varmaan Frida ja Mathilde. Meidän pitäisi ilmeisesti vähän sopia käytännöistä."

Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Beata, Petter, Catu, Ella-Amalie, Sonia, Matias B., Aurora and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Julia M. Su 21 Helmi 2021, 15:34

14.2. - Ihan tavallinen sunnuntai

Kuukaudessa olin oppinut tulemaan hyvin toimeen Samin hoitaja-apulaisten kanssa. Aina se ei ollut helppoa, sillä tytöt olivat todella mustasukkaisia ponista.
"Älä välitä", oli Jassu sanonut naurahtaen.
"Samin hoitaminen on tytöille todella tärkeää", hän jatkoi. Ja oikeassahan hän oli. Mitä enemmän pyysin tyttöjä mukaan hoitotoimenpiteisiin tai taluttamiseen, sitä paremmin meidän kolmen yhteistyö sujui.

Tänään me kuitenkin olimme Samin kanssa kahdestaan. Olin harjannut ponin huolellisesti ja lähdin lopulta taluttamaan sitä kohti maneesia - taskut täynnä herkkuja tietenkin. Tänään Samista kuorittaisi temppuponi.

Avasin maneesin oven vain huomatakseni, että se ei ollut tyhjä. Maneesin toisessa reunassa seisoi Sonia nuoren hevosen kanssa. Heillä vaikutti olevan samoja suunnitelmia.
"Moi", huikkasin ovelta niin äänekkäästi, että nainen kääntyi katsomaan.
"Moi!" hän vastasi iloisesti.
"Voidaanko tulla?" kysyin. Sonia kuikuili taakseni ja huomasi, että olimme Samin kanssa kahden.
"Joo, tulkaa vaan!"

Lähdin taluttamaan Samia toisella puolella maneesia. Teimme hieman peruutusharjoituksia ja muita tehtäviä maastakäsin.
"Miten teillä on mennyt?" kysyin Sonialta. En tuntenut naista hyvin, tiesin hänet nimeltä ja sen verran, että hän oli saanut hevosen vasta viime jouluna.
"Tosi hyvin", nainen sanoi ja silitti orin selkää hymyillen leveästi.
"Cormac on aivan ihana", Sonia jatkoi ja työnsi päänsä orin lapaa vasten.
"Kuinka itse olet kotiutunut?" hän kysyi. Kaivoin taskusta porkkananpaloja, joita syötin Samille.
"Ihan hyvin. Koulussa on välillä vaikeaa, kun kieli on ihan vieras, mutta hiljalleen. Ja tallilla on ollut kivaa. Vaikka harmi, että en pääse ratsastamaan Samilla", sanoin ja laitoin ruunan jälleen peruuttamaan. Sam ei ollut pienimmästä päästä, eli olisin hyvin voinut ottaa sen kanssa hieman käyntitehtäviä myös selästä käsin, mutta oli kuitenkin ajateltava ponia.
"Niin. Mutta voithan sä aina ajaa sillä", sanoi Sonia ja kaivoi puhelimen taskustaan.
"Ai kello onkin jo noin paljon! Me mennään nyt, pitäkää hauskaa", Sonia toivotti ja lähti kävelemään Cormacin kanssa maneesin oville.

Ajaa. Totta! Olikohan tallilla shetlanninponille sopivia kärryjä? Ja ennen kaikkea - osaisiko Sam kulkea kärryjen edessä? Miksi en ollut tajunnut sitä aiemmin!
Julia M.
Julia M.

Viestien lukumäärä : 6
Join date : 06.01.2021
Karma : 0

Catu, Ella-Amalie, Sonia, Matias B., Aurora, Løken and Elias tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde La 24 Huhti 2021, 16:24

✎ Rakkaudesta se hevonenkin potkii
lauantaina 24. huhtikuuta 2021

Tämä on kyllä yksi loputon suo, ajattelin, kun harjasin talviturkkiaan tiputtavaa Sam-ponia pihattotallin ulkopuolella. Olin sitonut ponin pihaton lankkuaitaan niin vedenpitävällä umpisolmulla että saisin sitä tuskin edes auki, mutta en osannut muita solmuja kuin umpisolmun ja rusetin, ja rusetti ei ollut pysynyt paksussa riimunnarussa. Käteni alkoivat jo väsyä, mutta pitkää ruskeaa karvaa irtosi vielä jokaisella harjanvedolla eikä loppua ollut näkyvissä.

Sen sijaan näkyvissä oli ongelmia. Lempparihoitajani Julia käveli joutuisasti kohti vetäen perässään sinisiä, nitiseviä  koppakärryjä. Purin hammasta yhteen ja toistelin mielessäni "not today Satan, not today..." toivoen, että Julia kääntyisi pihattotallin kohdalla jonkun toisen ponin puoleen. Onnetar ei kuitenkaan suosinut minua tälläkään kertaa. Eihän se ikinä suosi.

Julia asetteli kevään rapaamat kärryt aidan pieleen ja rapsutti Samia voimakkaasti lässyttäen. "Hei mamman pallero, onko Mathilde harjannut sut tänään tosi puhtaaksi, onko?", jonka jälkeen seurasi salamyhkäinen käsi taskuun-käsi turvalle-mussuti mussuti -keissi mikä selittikin sen miksi Sam oli niin innostunut aina nähdessään vanhimman hoitajansa. Vai että lahjonta oli otettu käyttöön. Minä pistäisin vielä paremmaksi ja ottaisin aseekseni lahjonnan lisäksi myös kiristyksen ja uhkailun, mikäli Sam vaihtaisi kokonaan Julian leiriin. Tyttö ei tervehtinyt minua, joten minäkään en sanonut sanaakaan. En kuitenkaan uskaltanut jatkaa harjausta ennen kuin tietäisin, millä aikeilla Julia oli.

"Lähetkö mukaan kärryttelemään?" se kysyi.

Se, ei hän. Minulle Julia oli se.

Kohautin olkiani. Olin edelleen erittäin mustasukkainen siitä, että Samilla oli minun ja Fridan lisäksi vanhempi vastuuhoitaja, joka loppupeleissä saisi päättää hoidokkinsa asioista. Tähän mennessä homma oli mennyt pääpiirteittäin niin, että minä ja Frida saimme aina puunata mudan kuorruttama poni kiiltävän puhtaaksi josta Julia sitten nappasi Samin liikutettavaksi. Meille jäi aina ne tylsimmät hommat, eikä koskaan päästy tekemään mitään mielenkiintoista kuten taluttelemaan tai vaikka leikkimään agilityä. Jassu ei ollut vieläkään antanut meille lupaa ratsastaa Samilla itsenäisesti. Toivottavasti sen aika olisi pian, sillä kesällä siirtyisin kuitenkin jo helppo C-tasoiseen ryhmään enkä ollut enää mikään aloittelija ja janosin päästä ratsastamaan hoitoponillani myös ihan itsekseni.

Koska minulle ei olisi jäänyt muutakaan tekemistä siksi aikaa kun Sam lähtisi lenkille, päätin suostua ja kävin istumaan kärryille Julian valjastettua Samin.

Julia ohjasi hoidokkimme päätallin ohitse kohti leirimökkejä ja niiden takaa aukeavia maastoteitä. Maneesin ovella nojaili Lucas tallihaareminsa kanssa, jonka näkeminen sai minut painautumaan syvemmälle piiloon Julian taakse. Varmuuden vuoksi naamioiduin vielä tuulitakin kauluksien varjoon ja vedin lippalakkia syvemmälle päähän.
"Onks toi susta söpö vai?" Julia kiusoitteli ja tökkäsi kyynärpäällä olkapäähäni. (Käyttäisin tätä todistusaineistona fyysisestä väkivallasta mikäli tilanne joskus vaatisi.)

Vastasin hyvin ripeästi, että ei helvetissä - jonka jälkeen läpsäytin käteni voimakkaasti suulleni. Tiesin kyllä kirosanoja ja olin niitä alkanut jonkin verran käyttääkin kavereiden keskuudessa, mutta en päästellyt niitä ikinä aikuisten kuullen. Mutta Lucaksen näkeminen kuitenkin aiheutti aina niin suuren tunnekuohun, lähinnä pelkoa ja suuttumusta, että sammakoiden pääseminen suusta ei ollut ihme. Minä rakastin Petteriä, en Lucasta.

"Vihaan sitä" korjasin heti perään, ettei Julia missään nimessä alkaisi epäillä minun ihastuneen Lucakseen.
Julia hymyili. "Niin, niin. Rakkaudesta se hevonenkin potkii."

Ahaa no tekeeköhän Samkin sitten niin Julialle...

Kärrylenkki oli kamalan kiusallinen. Emme puhuneet Julian kanssa juuri mitään ja keskityin koko matkan siihen, etten varmaankaan koskettaisi reidelläni Juliaa. Oma tila ja silleen. Ravissa oli vähän paha, kun Sam hytkytti kärryjä niin, että luisuin vaivihkaa kokoajan sentti sentiltä Julian puolelle.

Puolen tunnin jälkeen Sam parkkeerattiin takaisin lankkuaidan eteen ja nousimme kyydistä. Takapuoli oli ihan puutunut siinä kovalla puupenkillä istuessa. Vetristelin siinä muina miehinä jalkojani kun Julia totesi: "Mä voin kyllä hoitaa Samin loppuun, niin lähe sä vaan jo kotiin! Sullahan on varmaan kohta nukkumaanmenoaikakin."

AAAAAAAAAAAARRRRGGGGGHH. Pää oli siinä kohtaa niin täynnä ärsytystä, että lähdin polkemaan kotiin vastaamatta Julialle mitään.

"Lähe sä vaan kotiin."
"Mä hoidan tän."
"Minä, minä, minä."


Kotona vuodatin glitterinhohtoiseen muistivihkooni kaiken vihani Juliaa ja Lucasta kohtaan ja piirsin pari pilapiirrosta molemmista.
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Petter, Catu, Sonia, Elisa, Matias B., Aurora and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde Ke 07 Heinä 2021, 14:01

✎ Hätä ei lue lakia
keskiviikkona 7. heinäkuuta 2021

"Siellä se taas menee."

Tuhannet terävät ruusunpiikit raapivat paljaita käsivarsiani kun työnnyin Fridan perässä syvemmälle ruusupenkin varjoihin, jonne kävimme kyykkyyn ja jossa siirtelimme terälehtiä edestä nähdäksemme paraatipaikalle. Oli suoranainen onni, että tallilla kasvoi näinkin kookkaita kukkapuskia, joihin kaksi (kohta) kahdeksanvuotiasta mahtui sujahtamaan mennen tullen salapoliisitehtäviinsä. Nostin hitaasti ja hiiren hiljaa kämmeneni korvilleni, muodostin niistä pienet kupit ja suljin silmäni keskittyäkseni paremmin.

"Mitä sä oikeen teet?" kuiskasi Frida, joka oli kyykyssä kuin pieni kivi kokonsa puolesta.
"Kuuntelen. Shh!"

Huonon norjanvääntämisen olisi kuurokin tunnistanut Juliaksi. Miten hän ei ollut vieläkään oppinut kieltä, vaikka oli ollut täällä (meidän kiusanamme) jo monta kuukautta? Ensinnäkin Julia, ei se ei ole fint väder vaan fint vær. Toisekseen nyt ei ole edes mitenkään erityisen hyvä sää, joten älä valehtele.
Näin, kuinka Jassu nojaili talikon kanssa maneesin seinämään ja nyökytteli innoissaan Julialle, joka kertoi kiihkeästi tarinaansa kädet vispaten. Hän piirsi käsillään ilmaan pienen suorakulmion, näytti kuin hän olisi kirjoittanut ilmaan jotain ja suorastaan puhkesi intoon.

"...oma poni! Niin ne lupas!"

Siirsin toisen käteni nopeasti korvalta Fridan käsivarrelle ja aloin taputtaa sitä kuin morsettaen. Raportoin kaiken kuulemani: "Ne lupas... Oma poni... Suomi... Sam..."

Järkyttynyt Frida läpsäytti molemmat kätensä suunsa eteen, jotta ei alkaisi huutaa. Jääkylmä aalto valahti läpi vartaloni kun yhdistelin palapelin palasia kuulemastani. Oma poni, Sam, Suomi. Jep. Samista tulisi Julian oma poni ja se muuttaisi Suomeen. Sillä hetkellä maailma pysähtyi.

Pysähtyneen maailman kuitenkin rikkoi Frida, joka ampaisi ruusupuskasta juosten pihattotallin suuntaan. Juostessani hänen perässään tunsin kuinka tuulen lennättämät kyyneleet läpsähtelivät omille kasvoilleni ja jouduin pitämään silmiä kiinni koko juoksumatkan toivoen löytäväni sokkona perille (oli ehkä alkanut vähän myös sataa). Frida itki valtoimenaan ja kun hän lopulta pysähtyi aidalle, aukesivat myös omat kyynelkanavani.

Seisoimme molemmat pihaton aidalla itkien äänekkäästi syleillen toisiamme ja katsellen viimeistä kertaa hoitoponiamme Samia. Ulvoimme niin lujaa kuin keuhkoistamme lähti, naamat turvonneina ja posket litimärkinä kyynelistä. Henki oli salpautua kaikesta rään määrästä, jolloin vähän väliä itkuhuuto poikkesi nenän ryystämisen ajaksi, jonka jälkeen se taas jatkui yhtä teatraalisena kuin oli alkanutkin.

"Byäää, me ei haluta että sä lähet!" nyyhkytti Frida.
"Yhyy wäää, byää.... WÄÄÄÄÄ!!!" vastasin itkien kohti taivasta.
"Me ollaan opittu sun kanssa niin paljon!"
"Niin paljon muistoja!"
"En... BYÄÄÄÄ, en anna tätä Julialle ikinä anteeksi!"
"Ei ikinä!!"
"Miks just meille käy näin!"
"Yäää elämä on liian rankkaa! En halua elää ilman sua Sam!"

Rykiessäni taas räkää syvemmälle nieluun näin sivusilmällä jonkun kävelevän takaviistossamme. Se oli Jassu. "Ööh, Frida.." tökkäsin Fridaa koko ruhollani ja tiirailin silmäkulmastani Jassua kehtaamatta edes liikauttaa päätäni.

Jassu oli kieltämättä kummastuneen näköinen. "Mitäs ne tytöt täällä noin itkee?"

Minusta oli sillä sekunnilla tullut kuin kivetty patsas, eikä vartaloni reagoinut enää mihinkään käskyihini. Frida sen sijaan kääntyi juosten ympäri, hyppäsi syleilemään Jassua ja antoi kyynelten valua naisen takinhihoihin.

"Älä tee tätä meille Jassu! Älä pliis myy Samia Julialle!"
Jassu näytti siltä, ettei todellakaan tiennyt mitä tässä tilanteessa olisi kuulunut tehdä. Hän piti käsiään ylhäällä kuin Frida olisi ollut jokin rutto, mutta lopulta laski vastentahtoisen näköisenä toisen kätensä taputtaakseen Fridaa selälle. "Ööm, okei... Kiitos... neuvoista? Pitää pitää mielessä."

"WYÄÄÄ ET SAA!! ET SAA MYYDÄ SAMIA!!" itki Frida. Huomasin, että aivojeni toimintahäiriö oli viimein lakannut ja jalkani toimivat taas, joten kävelin heidän luokseen ja käperryin Jassun vapaaseen kainaloon.
"Tää on mun elämäni kauhein päivä", mutisin painaessani pääni syvemmälle takin liepeisiin. Näin kuinka iso klimppi valui nenästä suoraan takin taskuun. Voi helekutti.

Jassu työnsi meidät molemmat käsivarren mitan päähän ja kyykistyi eteemme. Hän katsoi meitä lempeästi, mutta ehdottomasti hämillään, ja sanoi rauhallisesti: "En tiedä mistä puhutte, mutta en ole aikeissa myydä Samia. Joten tytöt, vetäkääpä vähän happea ja menkää jatkamaan elämäänne Samin kanssa." Tämän sanottuaan Jassu rullasi kottikärryn kanssa tiehensä.

Tuijotin edelleen maata. Olin sanaton. Niin oli myös Frida, joka alkoi lopetella itkukohtaustaan enää pienesti niiskuttaen. Nostin katseeni suoraan sateiselle taivaalle ohittaen Fridan katseen.

"No ehkä mä kuulin sit väärin."
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Viivi, Petter, Catu, Ella-Amalie, Sonia, Matias B. and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde Ma 26 Heinä 2021, 17:50

✎ Tuu tuu tupakkarulla
maanantaina 26. heinäkuuta 2021(- tiistai 27. heinäkuuta 2021)

Istuin ratsastustuntini jälkeen Wildan karsinan edessä puhdistamassa sen satulahuopaa irtokarvoista. Pieni läsipää yritti toistuvasti työntää turvallaan karsinan ovea auki, jota en halunnut lukita ennen kuin olisin kokonaan valmis. Pihattotallin karsinoiden salvat olivat ihan hiivatin jäykkiä, eikä olisi ensimmäinen kerta kun salpa olisi jämähtänyt pysyvästi kiinni. Kerran niin kävi Dimonan karsinassa kun olin vielä sisäpuolella. Se vasta olikin pelottavaa!

"Mahdat olla iloinen, että Julia lähti" sanoi sinitukkainen tyttö värikäässä villapaidassa. Hän oli astellut talliin hassun näköisen kirjavan, Ronjan, kanssa. Nostin toista kulmakarvaani. Jaahas, jaahas. "Etkös sä olekin Samin apuhoitaja?"

Nyökkäsin. Odotin, että tiedonantajani kertoisi lisää mutta harmikseni keskustelu päättyi siihen. Ehkä olisi pitänyt vastata jotain, niin kai keskustelut yleensä etenevät.

Nousin betonilattialta kurotellakseni Ronjan karsinaan. "Mihin se lähti?", hento ääneni pihisi ja katkeili niin, että en ollut varma tytön edes kuulleen mitä sanoin.

Sinitukka hymähti ja kertoi Julian muuttaneen takaisin Suomeen.

Voi pojat! Kiiruhdin salamana viemään Wildan tavaroita takaisin satulahuoneeseen, viiletin ohi sinitukan tallinpihalle, palasin takaisin lukitsemaan Wildan karsinan oven ja painuin vauhdikkaasti takaisin ulos. Kaivoin puhelimen taskusta ja näppäilin Fridan numeron. Kello oli jo aika paljon, puoli kahdeksan, mutta ehkä Frida ei ollut vielä nukkumassa.

"Moi... Jäikö multa jotain tallille vai?" Frida vastasi puheluun.
"Ei! En tiedä. Ihan sama! Haluutko, että käyn tarkistamassa?"
"Öö... En mä tiedä, sähän se soitit mulle. Mitä asiaa?"

Sydän pamppaillen vedin keuhkot täyteen ilmaa ja kiljaisin puhelimeen: "JULIA ON LÄHTENY POIS NORJASTA!"

Minun oli siirrettävä puhelinta kauemmas korvaltani kun Frida alkoi kiljua onnesta luurin toisessa päässä. Nyt Sam oli meidän kokonaan! Sovimme Fridan kanssa tulevamme huomenna aamulla hoitamaan yhdessä Samia, ehkä saisimme Jassulta luvan talutella sitä lähipoluilla (kenttälläkin kävisi hätätapauksessa). Edelleen innosta puhkuen toivotin Fridalle hyvät yöt ja hymyilin leveästi vielä puhelun päätyttyäkin.

Sam oli ollut juuri samalla He C-tunnilla kuin minäkin, joten koska se oli vastikaan harjattu puhtaaksi valitsin päivän puuhakseni puhdistaa pihaton suolakiven. Nostin suolakiven telineestä ja huomasin sen olevan hyvin, hyvin likainen. Edes Sam ei halunnut ottaa siitä maistiaista kun yritin tarjota sitä sille. Pihattotallin kaikki löytyneet pesusienet olivat vähintään yhtä saastaisia, joten otin suolakiven kainaloon ja painelin päätallin vintille taukotupaan.

Lopulta Dellan kaapista löytyi avaamaton pakkaus pesusieniä. Varmistin selustani ja avasin rapisevan paketin niin hiljaa kuin ikinä pystyin. Huokasin vasta, kun vaaleansininen pesusieni oli käsissäni ja olin päässyt turvallisen etäisyyden päähän Dellan kaapista.

Istuin taukotuvan sohvalle ja aloin hangata suolakiveä. Yllättävän nopeasti kävi ilmi, että se oli sairaan tylsää puuhaa eikä kivi muuttunut sen puhtaammaksi vaikka kuinka hinkutti.

Pistin pitkäkseni, potkin tallikengät jalasta ja sukelsin Instagramin maailmaan. Mikähän se Petterin nikki taas oli?
Kehtaisinko painaa "Seuraa"-nappulaa? Tunnistaisiko Petter minut? Pitäisikö ottaa uus selfie tohon pikkukuvaksi? Ei mulla enää noin lyhyet etuhiukset oo.

Pian alkoivat silmäluomet tuntua raskailta ja silmät lupsua kiinni. Havahduin kun kännykkä kolahti kädestäni lattialle, mutta väsymys oli kovempi kuin halu nostaa puhelin. Ajauduin unten syvään maailmaan ja tallin sohva tuntui maailman pehmeimmältä kehdolta.

Unessani Petter istui vierelleni ja laski kätensä kyljelleni. Hän silitti isolla lämpimällä kädellään minua ja kuiski hiljaa nimeäni.

"Hei..."

"Hei... Herää. Hei!"

Jehna se ei ollutkaan unta.

"Mitä sä teet täällä tähän aikaan?" Petter kysyi, eikä päästänyt otettaan irti. Yritin vasta saada selkoa että mikä maa mikä valuutta ja silmät pyörivät pelikoneen lailla päässä. Näkö alkoi pikkuhiljaa terävöityä ja ymmärsin nukahtaneeni kesken suolakiven pesun.

"Mitä kello on?" ihmettelin ja hieroin unihiekkaa silmistäni.
"Seittemän."

Taisin edelleen nähdä unta.

Siitä huolimatta, että olisin voinut olla Petterin siliteltävänä vaikka kuinka pitkään, nousin ja aloin taputella taskujani. Avaimet, pyörän avain, puhelin.. PUHELIN. MISSÄ PUHELIN.

Petter ojensi puhelimeni lattialta. Samassa näyttö avautui (hitto olisi pitänyt asentaa joku pääsykoodi, mutta tiedän unohtavani sen heti) ja näytölle lävähti Petterin Instagram-tili. Petter katsoi puhelinta. Minä katsoin puhelinta. Silmäni suurenivat järkytyksestä, Petterin silmät sen sijaan menivät pieniksi viiruiksi.

Ajattelematta asiaa lähdin juoksemaan tallin portaita alas jättäen puhelimeni hämmentyneelle Petterille. Juoksin suoraa tietä polkupyöräni luo ja poljin minkä jaloistani pääsin kohti kotia.

Tämä oli aivan hirveää!! Kaiken lisäksi kuolisin, jos äiti yrittäisi soittaa eikä saisi minuun yhteyttä. Mun täytyi ehtiä kotiin, ennen kuin äiti huolestuisi.

Suussa maistui veri ja jaloissa ei ollut enää tuntoa kun käännyin Remalta Osaniin vievälle tielle. Mäkeä alaspäin lasketteli omalla pienellä pyörällään Frida, joka säteili iloisuutta leveän hymynsä kanssa.

"Sä et ollu kotona kun tulin hakemaan sua, niin ajattelin lähteä jo polkemaan tallille. Joko mennään?"
"Nyt ei ehi Frida!" huusin. "Ja jotain aivan käsittämättömän noloa tapahtu just, enkä oo tulossa tallille ainakaan lähiaikoina!!" jatkoin ja ohitin Fridan kuin tuli hännän alla. Tein mielessäni ristin merkkiä ja toivoin niin kovasti, että ehtisin kotiin ennen kuin äiti huomaisi jättäneeni puhelimen tallille.

Kotiamme edelsi pitkähkö mäki, jonka ajaksi jouduin nousemaan satulasta taluttamaan pyörää. Olin niin väsynyt, en jaksanut enää pyöräillä metriäkään. Naapurin postilaatikon kohdalla kurkistelin varovasti joko vihainen äiti olisi ovella vastassa läksyttääkseen minua.

Ei ollut.

Meidän pihassa oli poliisiauto.

Pysähdyin ja mietin, mitä ihmettä oli oikein tapahtunut. Kaksi poliisisetää tuli ulos ulko-ovestamme, isä ja äiti  heidän perässään. Sitten kaikki neljä hyppäsivät poliisiauton kyytiin. Jotain kamalaa oli tekeillä. Äiti ja isä olivat takuulla tehneet jonkun rikoksen, kun poliisit tulivat heitä oikein kotoa hakemaan. Apua.

Jätin pyörän sijoilleen ja luikin viimeisillä voimillani tien toisella puolen olevaan metsikköön. Katselin kuinka poliisiauto peruutti pihateitä pitkin, ajoi pienen matkaa autotietä ja... Ja pysähtyi pyöräni kohdalle. Olin jättänyt vihjeen itsestäni! Nyt he tulisivat pidättämään minutkin!!

Ennen kuin poliisit ehtivät astua jalallaan ulos autosta olin jo pinkaissut matkaan ilman määränpäätä.
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Viivi, Catu, Janni, Ella-Amalie, Sonia, Nita and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde Ke 29 Joulu 2021, 21:51

✎ Kääpiöiden kasvumietteitä
keskiviikkona 29. joulukuuta 2021

"Jassu soitti", äiti totesi komennettuaan minut keittiönpöydän ääreen. Laahustin paikalle, nappasin pöydältä vastaleivotun piparin ja sain kipakan läpsyn sormilleni ennen kuin olin ehtinyt sitä edes suuhuni.

"Onks nää jotain koristeita vai?"
Äiti katsoi suuntaani tuimana. Hän asetteli piparin takaisin paikalleen, käänsi herkkukulhoa ja pyyhkäisi sen jälkeen liinalla muruset sen reunalta. "En vielä ehtinyt ottaa niistä kuvaa."

"Joka tapauksessa", hän aloitti. "Jassu oli sitä mieltä, että jos et ala taas käymään sen lihavan pikkuponin luona niin hän antaa hoitohevosesi jollekin muulle."
"Mutta kun en kehtaa mennä sinne", vastasin painaen katseeni maahan.

Joku hipaisi minua säärestä, joten nostin varovasti pöytäliinaa ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Minua nimittäin tuijottivat pienet, siniset silmät - pikkuveljeni Mathias oli piilossa pöydän alla ja muruset suunpielien ympärille paljastivat hänen aikeensa. Hän nosti hitaasti sormen huulilleen.

"No miten sä kehtaat käydä ratsastustunneilla, muttet hoitamassa? Kuule, jos sä poltat siltas tonne tallille niin ymmärräthän, että täällä ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa."
Äidin saarnat tuntuivat aina raipaniskuilta selkään. Tunneilla käyminen oli ihan eri asia, kun sinne saattoi saapua vasta tunnin alettua ja lähteä kotiin heti selästä noustua. Silloin ei tarvinnut käydä läpi sitä häpeää, joka kesäisestä karkureissustani oli seurannut, koska pystyin välttämään kaikkien tuomitsevat katseet nopeilla täsmäkäynneilläni. E-ten-kään Petteriin en halunnut enää ikinä törmätä!!!

"En oo menossa", sanoin kun äiti avasi ulko-oven ja osoitti auton suuntaan. "Et voi pakottaa mua."
Kuin painottaen tarkoitustaan, äiti osoitti avaimella kohti autoa entistäkin topakammin. "Nyt, Mathilde."
"En."
"Älä väitä vastaan."
"EN TULE!!"
"Ala tulla. Kolme, kaksi, yksi..."
"EEEENNNN TULE IKINÄ!!!!!"

Kun maaginen taikakello hupeni kolmosesta nollaan, äiti lähestyi minua korkokengät kopisten, nappasi paidastani kiinni ja nosti minut olkapäälleen. Huusin kuin syötävä, sillä pelkäsin tallille menoa. "PÄÄSTÄ IRTI!!!!" rääyin ja olin niin tunnekuohun vallassa, että aloin itkeä. Hakkasin nyrkeillä kantajani selkää, potkin jaloillani kaikkea mitä matkan varrelle osui ja lopulta onnistuin nappaamaan kiinni ovenkarmista. Valitettavasti hävisin voimissani äidille ja hän riuhtaisi minut nopeasti siitä irti. "LOPETA!!! PÄÄSTÄ MUT IRTI!!!"

Naapuritalon vaari oli hakemassa aamulehteä ja selvästi hämmästyneenä hidasti vauhtiaan entisestään, jotta näkisi koko esityksen. Siinä olisi viimeinen oljenkorteni.
"KIDNAPPAUS!!!! APUA!! KIDNAPPAUS!!!!"

Valitettavasti naapurin vaari vain heilautti kädellä äidille, joka sai sullottua minut auton takapenkille ja kiirehti kuljettajanpaikalle käynnistämään autoa. "Helvete, Mathilde" hän sihisi kiukusta katumaasturin hyrähtäessä käyntiin. Nastat ropisten auto kaarsi pihatieltä pois, kohti Remaa ja kääntyen Kongsvatnveinille kohti Shelyesiä.

Kurkku alkoi kipeytyä kaikesta huutamisesta ja räkää valui poskille raivoitkusta johtuen. Kehtaisiko äiti todella jättää minut tämän näköisenä tallille?

No juu. Siinä vaiheessa kun äidin auton takavalot hiipuivat näkyvistä, totesin hiljaa mielessäni, että todellakin kehtasi. Tai ajattelin enemmänkin, että ettäs kehtasi.

Vilkaisin molempien olkieni yli - ei ketään näkyvissä. Kipaisin vauhdilla pihattotallin nurkalle, mutta niin peloissani, että hätkähtelin jokaiselle kolaukselle ja rasahdukselle minkä kuulin. En tiedä miten selviäisin tästä. Mitä sanoisin, kun törmäisin ensimmäiseen ihmiseen. Tai MITÄ HE SANOISIVAT! Miten he alkaisivat supattaa minut nähtyään ja tiesin kyllä täsmälleen, mistä siinä keskustelussa olisi kyse. Ristin sormeni ja rukoilin siltä jeesukselta, että Sandra ei olisi tänään tallilla.

Aitaus oli poneja lukuunottamatta tyhjä ja sisällä pihattotallissa oli vain se ihana Ronja ja sen omistaja. Sanottiin sitä Fridan kanssa Smurffiksi.

Frida. Se oli ollut niin keskittynyt sen nokkahuilutunteihin, ettei sekään ollut juuri tallilla käynyt. Nähtiin kyllä koulussa, mutta Frida oli viettänyt vähän liian paljon aikaa meidän luokan toisten tyttöjen kanssa eikä enää niin paljon minun kanssani. Ehkä sekin oli huomannut miten nolo oikein olin.

Sam juoksi parhaansa mukaan pakoon kun yritin saada sitä kiinni. Heinä oli huomattavasti huokuttelevampaa seuraa kuin minä (enkä edes ihmettele). Tätä taistelua en kuitenkaan jaksanut käydä läpi, joten hain harjapakin pihaton puolelle ja harjasin Samin läpi ulkosalla. Selän päälle kinostunut lumi kertoi, ettei Sam ollut tänään vielä juossut yhdelläkään tunnilla ja kellon lähestyessä jo seitsemää sille tuskin enää tämän päivän aikana ratsastajaa ilmestyisikään.

Muhkeaan talviturkkiin katosi koko pääni kun hautasin kasvoni Samia vasten kuullessani askelia tieltä. Joo, no en mä tiiä riittääkö meijän taidot sinne kuitenkaan"... ..."Haha, no älä! Se ei saa sitä menee ees muodossa!" Äänet eivät  olleet tuttuja minulle. Otin haparoivia sivuaskelia kun Sam väisteli epätavallista painetta kyljissään, ja lopulta se otti kokonaan jalat alleen. Siinä minä sitten seisoin, täysin aseetta. Ihan kuin olisi alasti ollut.

En tiedä keitä tytöt Fellan ja Vennin kanssa olivat, mutta ohiratsastaessaan heidän keskustelunsa hiipui nähdessään minut nököttämässä pihatossa yksinäni ja lopulta he nostivat kätensä vilkutukseen. He eivät kuitenkaan jääneet ihmettelemään tätä omituista hiipparia sen enempää, vaan kiivas keskustelu jatkui välittömästi heidän poistuessa kohti isoa tallia.

Äiti tulisi hakemaan vasta tunnin kuluttua. Voisin käyttää sen istumassa tässä pihaton kannon päällä ja katselemalla Samvaisia kun se komensi jotain pilkkupehvaponia pois heinäkasalta. Olikohan Sam vähän jopa kasvanut poissaoloni aikana? Kuinka vanhoiksi hevoset ylipäätään kasvoivat?

Tulisiko Samista isona yhtä iso kuin Stellasta?

Koska kyllähän sen piti kasvaa kanssani samaa tahtia, jotta voisin ratsastaa sillä ikuisesti.
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Petter, Catu, Matias B., Nita, Madde, Ronja and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Kjell Ke 09 Helmi 2022, 16:49

Alku ja aselepo (ko?), keskiviikko 9.2.2022
#OTsuoritus

“Hva fa-...”

Mä tuijotin Samin toiselle puolelle ihan tyhjästä ilmestyneitä natiaisia. Ne mulkkas takaisin, kuin valmiina repiin silmät mun päästä ja shettiksen riimunnarun itelleen.

“Kuka sä oot?” Kysymys oli simppeli, mut siihen ladattu uteliaan kyräilevä myrkky tihku läpi.

“Hittooko se teille kuuluu?” Täähän alko lupaavasti, mietin.

“No me ollaan Samvaisin hoitajia, apuhoitajia virallisesti mut oikeesti se on melkeen sama asia. Ootsä ryöstämässä sen?”

“No oon, ja vien suoraan makkaratehtaalle. Eiku mä oon Samin uus hoitaja.”

Jotenkin tuli mieleen se länkkäri jonka olin joskus kattonut Espen ja Tommyn kaa. Samin pörhee ruskee selkä oli kun tomunen tanner, risupallojakin löyty – sen verran innoissaan se oli kai kieriny missälie moskassa. Ponin yli me kolme pälyiltiin toisiamme about valmiina kaivaan kuvitteelliset revolverit esiin.

TILULILULIIIIIII

“Me ollaan hoidettu Samia pidempään ku kukaan täällä, et turha kuvitella et pääset omiin!” toinen niistä papatti.

“Niin just! Meillä on omat päivät jatkossaki, Jassu lupas”, pinkinkirjava tyttö sano vähän värisevällä äänellä mut kuitenkin uhkaavaan sävyyn.

WAH WAH WAAAA

“Ja vaikka mulla onkin nokkistunteja niin kyl mä silti täällä aion käydä pitääs huolen et sä et turmele Samvaisii”, lisäs mustatukkanen. “Ja nyt ku Mathildekin käy täällä taas enemmän se pääsee varppina kohta jo oikeeks hoitajaks!”

Mä en osannut kun toljottaa tyrmistyneenä. Mitä häh?

Pinkkivaalee tyttö näytti sekä ylpeeltä et nolostuneelta kaverinsa suitsutuksesta. Nopeesti se kaivo esiin sanallisen aseensa ja tähtäs:

“Joo, et sano vaan jos tarviit apua.”

BANG! VIUUUH! BOOM!!!

Whattefuck! Miksi nää pikkutytöt kuvitteli voivansa isotella mulle? Ne ei voinu olla paljoo Olaa vanhempia, ihan ehdottomasti korkeintaan Alvan ikäsiä. Eli vasta ala-asteella, kun mä olin jo sentään kolmetoista, melkeen aikunen. Ihan nassikoita siis!

Siispä: miksi mä huomasin niiden hirvittävän mua?

Ehkä just siks et ne muistuttia mua Olasta ja Alvasta. Oli käynyt vuosien varrella harvinaisen selväks et pikkusisarukset osas olla maailman kieroimpia, ärsyttävimpiä ja julmimpia otuksia, eikä niille voinu ikinä kunnolla näpäyttää takas kun seuraamukset moisesta oli porukoiden taholta pahempaa luokkaa kun mistään oikeista rötöksistä.

Ja nää, nää itikkalikat täällä tallilla, ne vasta vaarallisia oliskin jos mä ne suututtaisin! Mähän olin ihan uus täällä vielä, ne todella varmaan pystyis savustaan mut pihalle halutessaan. Ja – tätä mä en myöntäis ääneen vaikka oisin jonkun mafioson kuulusteltavana – ehkä ne todella ties enemmän tän tallin meiningistä, tai ainakin Samista, enemmän kuin mä? Inhottava etulyöntiasema mokomilla.

“Hold kjeft, mä mitään apuu tarvii”, ärähdin kaikesta ylläkriiseilemästäni huolimatta. “Eiks mun pitäis sitäpaitti kattoo teiän perään, et ette halaa tätä kuoliaaks?” mä osoitin sanani nimettömälle kauhukaksikolle, mutta katoin kuitenkin meidän skismojen välikappaleeks jo päätynyttä Samia. Se ei onneksi vaikuttanut olevan moksiskaan, otti vaan iisisti ja yritti vähän mutustella mun riimunnaruun tekemääni solmua, jos vaikka aukeaiskin. Pörrötin shettiksen risupalloharjaa ja yritin lunkisti jatkaa sen putsaamista tuntikuntoon, duuni oli jäänyt pahasti kesken.

Kai tässä olis pakko leikkii kivaa, jos en halunnut heti menettää tätä varauksella myönnettyä vastuuta. Ja ehkä jos me tultaisiin juttuun, mä voisin nakittaa kaikki tylsimmät hommat näille yli-innokkaille pennuille? Niinpä mä hampaita kiristellen mutisin:

“Voidaan kyl, öö, sopii niistä päivistä. Tehään yhteistyötä ja silleen.”

Natiaiset vaikutti edelleen epäileviltä, mut mä arvelin et jonkinlaisesta aselevosta saatettaisiin pystyy neuvotteleen näillä eväillä. Mä jatkoin Samin harjaamista, ja sain pidettyä turpani kiinni vaikka tekikin mieli ärähtää hiiteen häiritsemästä Mathildeksi ja Fridaksi lopulta esittäytyneet skidit. Ne jäi siihen viereen, selostamaan ilmeisesti ihan kaiken Samista tietämänsä. Etten mä vaan tekis mitään väärin, ne tuntui ennakoivan. Kuuntelin vaan puolella korvalla, asetelma tuntu ihan nurinkuriselta. Enks mä muka ollut tässä se vastuutyyppi?

Tänään tallille tullessa mulla oli ollut tosi siisti fiilis. Olinhan mä, täällä vasta pari kuukautta tunneilla käynyt, saanut just luvan ruveta hoitajaksi. Ei mulla ollut eilen edes ratsastusta, kunhan luuhasin paikalla muuten vaan, mut Jassu oli puhunut et Samilla ei vielä oikeen ollut vastuuhoitajaa ja mä olin selittänyt kuin mulla oli jo päälle vuosi hoitokokemusta ja kuin olin pistänyt ponini melkein aina kuntoon ite täälläkin käydessäni ja kaikkee, ja ja JA. Se oli oikeesti toivottanut mut tervetulleeks? Hiton jees.

Sam oli cool äijä. Rento, reilu ja jemmassa kasa jekkuja. Se yritti kovasti metsästää mun taskuista herkkuja mun putsatessani sen kavioita. Teki vähän pahaa pistää sille jollain ihmeen glitterillä reunattu satulahuopa. Mä olin hoitajan etuajo-oikeudellani saanut sen tänään hevostenjaossa, vaikka olinkin vähän kyseenalaistanut sitä tuntia vetävälle Catulle.

“Enks mä jo oo vähän pitkä Samille...?”

“No et sä kyllä vielä oo, ei tarvii murehtia! Kyl te vielä ehditte ratsasteleen yhessä, vaikka ei oo varmasikaan huono idea liikuttaa sitä talutellenkin. Tai vaikka pyörillä, Sam on ihan super kärryponina”, Catu-ope oli näyttänyt kannustavaa naamaa. En osannut päättää, ärsyttikö se mua vai ei.

Tunnin alkaessa mä huomasin Mathilden ja Fridan jääneen laidalle katsomaan. Kirosin mielessäni – siellä ne nyt sitten arvioi, vedinkö mä tarpeeksi hienosti arvon Samvaisilla.

“Paremmin kulmiin Samilla, älä anna sen lintsata!”

Jaa lintsata? Mikä mä olin kieltään Samilta oman lempiharrastukseni. Ja mun mielestä me mentiin kulmiin kyllä ihan tarpeeksi hyvin. Ketutuksen siivittämänä mä yritin vähän paremmin pitää sisäpohkeen kovana.

Tunti sujui ihan ok:sti, me tehtiin jotain tarpeeksi tuttuja koulukiemurteluja. Sellasii jotka suju multa yleisesti jo ihan kivasti -- ihan lällärimeininkiä, kyllä mä pian pääsisin vaihtaan kokeneempien tunnille, aattelin. Mä en kuitenkaan voinut olla tuntematta painostavia tuijotuksia niskassani.

“Voi poniparkaa, kun joutuu menemään noin karmeen huonon ridaajan kaa”, mä kuvittelin niiden supisevan mun ja Samin tikatessa ohi.

Kun tuli aika laukata, mä pääsin vajoamaan mielessäni kunnolla maan alle. Sam kyllä meni eteenpäin oikeen mielellään, MUT. Joko mä en osannut antaa tarpeeks selkeitä apuja, tai sit sitä ei yksinkertaisesti huvittanut kuunnella (eka vaihtoehto oli ehkä todennäköisempi), sillä muiden laukkaillessa edes pieniä pätkiä Sam vaan kipitti meneen kiitoravia. Catu yritti huudella mulle rauhallisesti jotain neuvoja, mutta suoraan sanottuna en saanut sisäistettyä niistä mitään. Pari kertaa mä yritin vetää takaisin käyntiin ja kokeilla uudestaan, mut ei. Ei helvetti. Teki mieli ohjata Sam kiitoravaan suoraan takas talliin.

Lopulta me saatiin laukattua ehkä kaks askelta, ja opettaja vuodatti vuolaat kehut niskaan. Ihan turhaa, mä olin jo maani myynyt ja tiesin et tollanen lohduttelu oli mokailevia pikkukakaroita varten. Ja mähän en ollut mokaileva pikkukakara!

Myrtynein mielin mä talutin Samin tunnin jälkeen takaisin tallin käytävälle, onnenpekalla kun ei ollut muita tunteja. Tässähän se kuului talvisin puunata, kun kerran asui pihatossa? En mä viitsinyt kysyäkään, joku aivan varmasti huomauttaisi jos mä tekisin jotain väärin.

Etenkin karvaturriponin sohjoisessa lumessa uineet jalat oli vaikea saada järkevään kuntoon, mutta itsepäisesti mä harjasin ja kuivasin ja puunasin sitä niin ettei kenelläkään, edes Samin kaikkitietävillä pikkuhoitajilla, olisi mitään motkotettavaa. Ne oli kadonneet jonnekin, ja mä olin iloinen ekasta rauhallisesta hetkestä hoitohevoseni kanssa.

“Oot sä uljas otus”, mä kuiskasin Samin kotoisalta tuoksuvaan harjaan. Olo oli tunnin mokailusta huolimatta aika tyytyväinen – kyl tää vielä hyvin lähtis sujuun.  Iskä oli käskenyt tuleen kotiin bussilla, joten mä ehtisin vielä hyvin kylälle hakeen evästä. Silti mulla ei ihme kyllä ollut mikään kiire lähtee tallilta. Ei, vaikka mä tiesin tulevani nyt useena päivänä viikossa auttelemaan Samin kanssa. Pääsisin "ottaan vähän vastuuta, tekis sullekin hyvää", niinko Amalia oli sanonut.

Pihattoon lopulta päästyään Sam näytti viis veisaavan mun yrityksistä saada se näyttään ponilta eikä likapallolta, sillä välittömästi se kävi kyljelleen ja piehtaroi lumimuhjuisessa maassa kuin possu mutakylvyssä.

Ihan oikein, ei oo ainakaan mikään hienohelma, mä huokaisin mielessäni. Jotenkin virnuilutti.

[Kjell & Sam #1]
Kjell
Kjell

Viestien lukumäärä : 7
Ikä : 13
Join date : 08.02.2022
Karma : 0

Jassu, Catu, Hanne, Ella-Amalie, Sonia, Matias B., Nita and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde Pe 11 Helmi 2022, 20:17

✎ Ennen pitkää ei ole muuta vaihtoehtoa
perjantaina 11. helmikuuta 2022

Samin hoitovihko lepäsi pöydällä ja sivut huusivat tyhjyyttä.

Tai ei varsinaisesti, sillä viime aukeamat olivat täynnä Samin uUdEn VaStUuHoItAjAn tapahtumarikkaita kertomuksia heidän yhteisestä elostaan. Miten kiva Sam oli ollut tunnilla, kuinka cool poni se oli ja miten Sam vaikutti hänelle niin sopivalta ponilta bla bla blablablablaa turhanpäiväistä löpinää ei kiinnosta ei kiinnosta eikiinnostaeikinnostaaaaa.

Minulla ei kuitenkaan ollut mitään kirjoitettavaa sinne. Ei enää, sillä olin tänäänkin saapunut turhaan tallille sillä Kjell (💀💀💀) oli jo paraikaa ratsastamassa Samilla lumisella kentällä kun astuin autosta ulos.

"Ulos."
"E."
"Ulos, tai perun sun ratsastustunnit tältä istumalta", äiti kihisi hampaidensa välistä ja suti tiehensä kun olin vasta puoliksi ulkona autosta.


Eihän me mitään päiviä oltu saatu sen Kjellin ja Fridan kanssa sovittua. Eikä siitä edes tulisi mitään, kun en voinut ennakoida omaa tallilla käymistäni lainkaan; se oli ennaltavaroittamaton ja äkäinen kiljaisu alakerrasta, että "Vartti niin heitän sut tänään tallille!" jonka mukaan oli tanssittava. Oli sitten tiistai, torstai tai tänään. Oltaisiin joka tapauksessa jatkossakin ristiin paikalla ja aikainen mato Samin nappaisi.

Pyörittelin kynää ruutupaperilla. Suttuinen kasa alkoi pikkuhiljaa muotoitua tunnistettavaksi kuvioksi samalla kun purin hammasta ja  pohdin vaihtoehtojani jatkon suhteen.

Vaihtoehto A) Lopeta ratsastus ja aloita uusi harrastus. Fridan nokkahuilutunneilla olisi varmaan tilaa vielä yhdelle. Ei. Ei kiinnosta siltikään. Minua kiinnosti vain ratsastus ja ainakin meidän luokalla oli ihan out jos ei käynyt ratsastamassa. Tosin olihan tämä tallille lähtö ollut viimeaikoina vähän haastavaa, mutta hyvinä päivinä paloin halusta lähteä tallille etenkin jos tiesin pääseväni ratsastamaan (lol vaan maanantaisin koska apuhoitajana en päässyt edes ratsastamaan).

Vaihtoehto B) Etsi uusi hoitoponi. Helpommin sanottu kuin tehty, olinhan 8-vuotias ja vastuuhoitajaksi piti muistaakseni olla kymmenen. Jassu oli pitkin hampain äidin painostamana päästänyt minut edes apuhoitajaksi, joten tämän vaihtoehdon pystyi melkein vetämään ruksilla samantien yli. Vai pitäisikö kääntyä äidin puoleen? Jos hän kävisi taas vähän kovistelemassa...? Ehkä voisinkin saada uuden hoitoponin! Niin kuin IHAN OMAN!

Vaihtoehto C) Osta oma poni. Muistelin säästöpossuni painoa. Olin tiputtanut sinne viime kesänä tiskikoneen täytöstä saamani kolikot ja sen jälkeen olin vain kaivanut sieltä veitsellä hiluja aina kun teki mieli suklaapatukkaa Remasta. Aika vähissä olivat rahat, poni maksaisi varmasti ainakin joitain satasia joka tapauksessa.

Vaihtoehto D) Tapa Kjell.

Ja viimein ruutupaperille suttaamani kuva oli valmis.

Samvaisin metkut Kjell10
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Catu, Hanne, Sonia, Matias B., Nita, Tobias and tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Kjell Pe 04 Maalis 2022, 16:50

Vauhdissa Team Samvais, ft. maailman omituisimman näköinen liina: "Skikjøring er jævla kult!"

→  Hiihtoratsastusreissu, joka saattoi tapahtua oikeasti tai ehkä sittenkin vain suunnitelmissa, riippuen siitä uskallettiinko tenaville antaa lupa moiseen.

Samvaisin metkut KNameut

Eiks mun suksissa ookaan pitoo? Hei oho ehkä tää ei ollutkaan niin helppoo... Mathilde miks sä sinkoot mua kohti avantoo??? EI me ei tarvita apuu!!! Hus lähtekää, te valvomaan tulleet vanhukset ja muut, me handlataan tää!!! Frida hoi, missä seuraava hyppyri? Koht lennetään Cool
Kjell
Kjell

Viestien lukumäärä : 7
Ikä : 13
Join date : 08.02.2022
Karma : 0

Jassu, Catu, Mathilde, Matias B., Nita, Tobias and Heini tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Kjell Pe 08 Huhti 2022, 22:46

Perjantai 8.4. -- Tilsatuskaa, liekinheittimiä ja kenties källittyjä huulirasvoja

Perjantain alkeisjatkon ois pitänyt alkaa about NYT, ja mä haaveilin liekinheittimestä.

Hiljaa manaten mä nakuttelin Samin kavioon itsepäisesti jämähtänyttä lumijäämoskaköntsää. Vissiin viimesimmällä kengityskerralla oltiin todettu, et tälle ponille ei noi tilsakumit oikeen sopinut. Just, ookoo, tietenkin. Ihan saamarin kiva juttu.

Vielä kivempi juttu, et joku miljoona vuotta etuajassa paikalle saapuneen tuntilaisen uuno haahuilija-äiti oli rapistellut jotain kirottua leipäpussiaan ihan siinä pihaton vieressä mun hakiessa Samia sisälle. Ovela otus oli nähnyt hetkensä koittaneen. Vähän makeeta mättöö tälle ilmiselvästi nälkää näkevälle raasulle, right? Ruskeanpörheä pallo löyhän riimunnarun päässä oli suhannut salamana ääntä kohti, ja upsistasamvaisia mä olin turvallani pihaton pluskeli-lumivellissä.

Eikä! Siinä! Vielä kaikki!!!! Myös Samin oma matka herkkuapajille oli hidastunut sen kompuroidessa itsensä melkeen kumoon. Ylös kivutessani mä äkkäsin sen kavioiden leijuvan pari senttiä sohjoisen tantereen yläpuolella. Mulle tuli mieleen ne kirkasmuoviset purkki-naru-viritelmät, joita kakarat koulussa käytti välkällä niinku jotenkin puujalkoina. Täällä takahikiällä jopa tenavien leikit oli urpompia kuin Bergenissä, ja selkeesti urpous ulottu myös cooleihin poneihin kuten Samiin.

“Uikauheeta, ootsie kunnossa?”, oli se rapistelija-mamma ulissut aidan takaa. Mä sille mitään vastannut, kahlasin vaan viattoman näkösen Samin kiinni ja talutin levitoijaponin pihattotalliin.

Siinä se nyt sit pönötti, keskellä käytävää kiiltävänä ja kamat päällä, mut kaviot edelleen umpitilsoissa. Flammen kanssa touhuuva Laila oli tunkenut nenänsä asiaan ja huikannut muka avuliaasti et “Hei kannattaa varmaan kattoo vielä noi kaviot”. Niin joo kiitos vaan, ihan ku en ois kattonut ja tuijottanut ja tökkinyt noita kavioita tässä koko ajan??? Olin vähän toivonut et tallin lämmössä ne olis sulanut, mut ei, ne tuntu olevan entistä tiukemmin kiinni. Kaviokoukulla mä sain raaputettua pois vaan pienii onnettomii tilsahileitä. Enhän mä nyt voinu ruveta moukaroimaankaan Samin töppösiä irti? Kyllä mä tiesin et sädettä piti varoo ihan syystä.

Mut et ehkä se liekinheitin nää hoitelis?

Ennen kun mä ehdin miettiin vakavissani Samin vuohiskarvojen kärtsäämistä, mallikkaasti uloslähtöö tiptopissa odottelevan Flammen suunnalta kuulu taas avuntarjouksia. Tällä kertaa vähän toimivampia.

“Hei tota, siis… Liamilla pitäis olla vasara noita varten jossain. Haluutko että käyn etsimässä sen tänne?”

Mä nostin katseeni Samin jaloista ja vilkasin Lailaa vakavana. Vasara? No nyt puhuttiin asiaa! Mutisin jotain myöntävää ja ehkä ainakin vähän tavallista epä-äkäsempää. Ehkä Laila oli sittenkin ihan ok tyyppi.

Lailan kanssa myöhempää tuntiaan venaillut Safira jäi rapsuttelemaan Flammen pystyharjan tyveä. Parin askeleen päässä pari mukulaa (oliks nää ne Flammen apuhoitajat joista Frida ja Mathilde oli juoruillu muka hiljaa keskenään??) – kuvas jotain videoo. Mä kuulin puolella korvalla, kuinka toinen niistä esittäyty puhelimen kameralle Linnéaks ja papatti menevänsä tänään Flammella.

“Mut vaan rästitunnin tietenkin, mä ratsastan vakkarina jo paljon edistyneemmässä ryhmässä”, se selitti maireesti kiinni Flammen ohjissa. Mä tajusin et kaksikosta toinen saatto kai olla se Sandra jonka pitäis ihanjust kiivetä Samin selkään, mut se ei vaikuttanut kovin innostuneelta ponista.

Safira ei joko jaksanut ehkä-Sandraa ja stara-Linnéaa (mä en ainakaan jaksais) tai  vaan halunnut päätyy rästijäkaksikon tallivideolle, sillä huolettomasti se siirty vuoniksen luota silitteleen Samin samettiturpaa.

“Mä luin yhestä hevoskirjasta että jotkut käyttää öljyä kavioissa estääkseen lumipaakut” Safira totes ja hymyili aurinkoisesti Samin yrityksille syödä sen kintaat.

“Öljyy?” mä kysyin hölmistyneenä, ennen kun tajusin miten idiootilta kuulostin.

“Niin tai tervaa, jotkut kuulemma käyttää jopa jotain huulirasvaa.”

Musta liekinheitin olis silti edelleen ollu siistimpi tapa hoitaa asia, mut ymmärsin kyllä ettei Sam varmaan arvostais moista. Onneks Liam saapu paikalle vasaransa kanssa melkeen samalla hetkellä kun tunnin ope huikkas ovelta, et nyt lähettäis. Mä katoin sen duunailua vierestä vähän nolona siitä et se joutu tälleen autteleen.

"Joo mä aattelinki et vasaraa tähän varmaa tarvii, mut ei ollu omaa mukana..." yritin vakuutella koleesti.

Samin saatua kavionsa takas maan pinnalle mä kuitenkin vähän toivoin ettei Liam oliskaan ollut niin järeen tehokas vasaransa kanssa, sillä seuraavaks tää oikeinarvattu-Sandra halus et mä ottasin siitä kuvia Samin selässä. Faen meg mä ruvennut moiseen.

Päätallin lokeroihin jääneessä repussa mua venas toverit Battery ja Pringles, niiden luo mä pakenin taukoilemaan Samin tunnin ajaks (kun rästi-Sandra kuulemma hyieitodellakaaaaan tarvinnu taluttajaa). Ehkä jonkun huolimattoman takintaskusta löytyis kans huulirasva, joka vois vahingossa loikata mun taskuun? Sit mä voisin kokeilla Safiran maintisemaa kikkaa, ja toivottavasti säästyy tältä tilsatuskalta jatkossa.
Kjell
Kjell

Viestien lukumäärä : 7
Ikä : 13
Join date : 08.02.2022
Karma : 0

Jassu, Sonia, Matias B., Nita, Safira and Heini tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde La 16 Huhti 2022, 11:39

✎ Munajahti
lankalauantaina 16. huhtikuuta 2022

"No seuraatte niitä vaan. Sillähän se selviää."

Kjell (tai Källi kuten me häntä nykyään kutsuimme. Välillä se oli myös Pälli) oli visioinut meille Fridan kanssa kuulemma hauskan munajahdin Shelyesin piha-alueella. Hän nojaili polleana tallin seinään kertoessaan neronleimauksestaan. Ohjeet olivat varsin simppelit: piti vain seurata värikkäitä pääsiäismunia; löydetyltä munalta piti aina olla näkyvyys seuraavalle kunhan vain tarkasti katsoi ja sitä rataa. Kaikki löydetyt munat saisi pistää poskeensa.

Vaikka vihasimmekin Källiä niin muna maistui aina, joten emme kuhnailleet ryhtyessämme tuumasta toimeen. Källi heitti vielä satulan Samin selkään ja lupasi, että ponin selässä munajahti olisi hauskempaa. Mikäs siinä. Kai meillä oli lupa ratsastaa Samilla jos  Källi vahti.

"Noniin! Ensimmäinen muna näkyy kun seisotte tässä aloillanne!" Källi kailotti ja levitti kätensä ilmaan teatraalisesti.
(Mathilden huomautus: Hevosen kanssa ohi marssinut Sonia hidasti kohdallamme vauhtia ja katsoi Källiä näin:  Suspect En tiedä mitä se tarkoitti.)

Läpsäisin Fridan hanskoille hänen tarttuessaan Samin jalustimesta kiinni, työnsin hänet etäämmälle ja kapusin itse ponin selkään. Minun vuoroni tänään.

Frida äkkäsi nopeasti ensimmäisen kullankeltaisen foliopäällysteisen suklaamunan pihattotallin ikkunalla. Ohjasin Samin lähemmäksi ja kurottaessani munan suuntaan tunsin kipakan poltteen kämmenselässäni. "Minun", näpäytti Frida. Ihan sama sitten. Nyt piti alkaa katselemaan jo seuraavan perään.

Siellähän se pilkotti! Kentän aidalla kimalteli seuraava aarteemme. Napautin Samin raviin ja kilpailimme Fridan kanssa kumpi ehtisi ensin. Tällä kertaa shetlanninponin tikitikiravi oli voittaja.

"Hitsi, että on hyvää", sanoin sanotuksi mussutukseni lomasta. Puolet herkullisesta suklaamunasta kuitenkin tipahti suustani alkaessani puhumaan, joita yritin yhdellä kädellä pelastaa tippumasta maahan. Ei onnistunut. Siellä nököttivät kuralätäkössä.

Tiirailimme hetken silmät viiruina ympäriinsä, kunnes lopulta silmämme osuivat uuteen suklaamunaan kukkapenkissä maneesin edustalla.

Viimeisenä meitä odotti kolmen munan jättipotti. Lantalan kulmalla... Niinku jes...

"Kjellillä on menny varmaan kauheesti rahaa näihin", vastasi Frida.
"Tuskin on."
"Miten niin? On toikin Bamse-muna ainakin 35 kruunua. Enemmän kuin mun viikkoraha on!"

Kaiken tämän makean aiheuttama öklötys alkoi nostaa päätään. Tungin viimeisen munani toiseen taskuun (ei sinne toiseen missä oli ne munien kaikki yllätykset) ja röyhtäisin.
"Ei se oo maksanu niistä mitään. Se on varastanu ne. Näin sen kerran ryöstöretkellä Remassa. Se pölli suklaata sillonkin."
Teki mieli pyörtyä näistä suklaaövereistä näille sijoilleni.

"MITÄ?!"
Painoin äkkiä sormen suulleni hiljaisuuden merkiksi.
"Onko Källi rikollinen?! Ootko kertonu kellekkään?!" Frida kähisi.
Samassa Fridan takaa alkoi lähestyä lampsien pojan hahmo.

Heilutin sormea vauhdikkaasti kurkkuni edessä sivusuunnassa. HILJAA NYT helvete.

Kjell tarttui Samia kuolainrenkaasta ja sanoi: "Kauheen vakavan näkösiä ootte."

Frida oli niin järkyttyneen näköinen, ettei uskaltanut enää sanoa sanaakaan. Hän vain tuijotti kauhistuneena Källiä, silmät lautasina ja keho jäykkänä kuin rautakanki. Näin Fridan silmistä, kuinka hän pelkäsi Kjelliä. Rikollista.

Korautin kurkkuani. "Ei kun me tässä mietittiin... Että kun sä hait nää Remasta. Niin... Miten sulla on näin paljon rahaa? Teeksä niinku jotain töitä vai?"

Källi tarkasteli minua kulmiensa alta. "Kiittämättömät kakarat."

"Ei, ei! Ei me sillä! Oikeesti kiitos!"
Parempi olla suututtamasta rikolllista.

"Me ei vaan tajuta miks sä halusit tehä tän meille. Niinku... Ei me olla oltu kauheen kivoja aina." (Voi helvete heräispä toi Frida jo koomastaan ettei kaikki puhuminen jäisi mun varaan.) "Nää on maksanukki ihan sikana." sanoin, ja heitin jalkani satulan takakaaren yli. Oli pakko laskeutua alas Samin selästä, ennen kuin tulisi liian huono olo.

"Köyhille kallista, muille saman hintaista" Källi täräytti ja lipui vislaillen pois paikalta.

Källin kadottua päätallin uumeniin, uskalsi Frida vihdoin liikkua. Hän otti jalat alleen heti kun suinkin kykeni, ja juoksimme koko matka tallilta kotiin saakka juoksimme koko matka pihattotalliin, koska pidemmälle ei päästy ennen kuin Fridalle tuli tarve oksentaa kaikki jännitys - ja ehdottamasti makea - pois.

"Aioksä kertoa Kjellistä jollekin?" Frida kysyi.

"En tiiä vielä."

Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Catu, Sonia, Matias B., Nita, Safira, Heini and Kjell tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Mathilde La 14 Toukokuu 2022, 11:27

✎ Shakkimatti - vai patti?
lauantaina 15. toukokuuta 2022

"Tän nimi on Luna", sanoin kiinnittäessäni isoon käpyyn viimeisen tikun ja asetellessani sen risuista kyhättyyn aitaukseen. "Mikä rotu tää vois olla? Mitä niitä ees oli?"

"Shettis, russi, vuonis, welsh - ainakin. Mut toi vois olla risteytysponi."

Frida oli ehtinyt tekemään oman risuneliönsä sisään jo kolme käpyhevosta, jotka kaikki olivat kuulemma shettiksiä ja niiden kaikkien nimi oli Sam.

"Ai miks?"
"Ku se näyttää tolta."

Käpyhevoseni pysyi hädin tuskin pystyssä eriparijalkojensa kanssa, joten jouduin painamaan sen syvälle sammaleeseen jotta se ei kellahtaisi kumoon. Sillä oli tehty pienemmästä kävystä pää ja muutamasta heinänkorresta häntä.

"Aha."

"Jos sul ois oma poni, niin millanen se ois?" kysyi Frida. Mietin, että häneltä olisi turha kysyä samaa, sillä kolme identtistä käpy-Samia riitti vastaukseksi.

Minulla ei ehkä ollut unelmaponia. Tai ainakaan mikään ei ollut vielä tuntunut siltä. En ollut löytänyt palavaa yhteyttä minkään tallin ponin kanssa, enkä enää kirjoittanut norjakielen tehtävävihkon sivuille sydämin koristeltuja nimiä kuten ennen. En edes Samin.
Tuntui, kuin olisin jotenkin umpikujassa tämän harrastuksen kanssa. Se ei tuottanut enää samalla tavalla iloa kuin ennen.

"En tiiä", ohitin kysymyksen ja vaihdoin aihetta muistaessani hauskan sattuman, jonka kuulin koulussa kun Frida oli poissa. "Ainiin!! Tiesitkö muuten, että meidän open koiran nimi on Kjell? Elin kerto - hahaha!"

Pyrskähdimme molemmat nauruun.

Hekotellessaan Frida kaatoi vahingossa kaikki kolme Samia ja käpyristeytysponini kumoon, joten päätimme jättää leikit sikseen ja käydä katsomassa joko (oikean) Samin tunti olisi jo päättynyt. Kentällä Grete veti Samia edelleen perässään yrittäessään saada sitä ottamaan edes muutaman askeleen laukkaa, jota se ei tuntunut nostavan vaikka pieni ratsastaja paukutti laukkapohkeita oikein olan takaa.

"Sam on kyl vähän tyhmä", huokaisin.
"Häh?"
"No eiks susta?"
"Musta se on maailman paras poni", puolusti Frida, joka oli selvästi loukkaantunut kommentistani.
"Mä en tiiä haluunko mä enää käydä hoitamassa sitä."
"Ootsä tosissas?"
"No emmä tiiä. Mut ei se jotenkin tunnu enää mulle sopivalta ponilta."

Frida nappasi olkapäistäni kiinni. "Meinaatko lopettaa kokonaan ratsastamisen? Oisko tääl joku toinen joka tartteis hoitajaa, jos sä pääsisit jo ihan oikeaks hoitajaks?"

"Emmä tiiä, mähän sanoin jo!"

Riuhtaisin itseni irti Fridan otteesta ja lähdin lampsimaan kohti ruusupuskaa, jonne olin tallille tullessa heittänyt pyöräni.

Kuulin nopeutuvia askelia takaani. "Oikeesti, mikä sua vaivaa!?"

"Anna mun olla!" huusin ja nousin pyöräni selkään.

Tämä oli varmaan sitä ahdistusta, jota äiti poti usein. Kun mikään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, eikä kyennyt keksimään siihen ratkaisua.

Rintaa poltti. Korvia kuumotti ja päässä jyskytti. Päässä myllersi niin, että teki mieli huutaa paha ahdistus pois.
Mathilde
Mathilde

Viestien lukumäärä : 58
Ikä : 8
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 07.07.2020
Karma : 2

Jassu, Catu, Matias B., Nita, Heini and Kjell tykkäävät tästä

Takaisin alkuun Siirry alas

Samvaisin metkut Empty Vs: Samvaisin metkut

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa