29.11 Koulutunti ilman jalustimia

Seppele cup lähestyy, ja sitä silmällä pitäen pitää Janni halukkaille oikein kunnon koulurääkin. Sunnuntaina 29.11 maneesissa kello 17:00 pidettävällä tunnilla ristitään jalustimet kaulalle heti alkujaan, sillä nyt laitetaan vatsalihakset kunnolla töihin!


Osallistujat: (6/6)
Madde - Lidia
Anie - Bumi
Ella - Figaro
Emilie - Tegur
Sonia - Raffe
Amira - Sidney

Ilmoittautuminen:
Ilmoita alle hevostoiveesi, Seppele Cupiin osallistuvat saavat lähtökohtaisesti ratsastaa tunnin samalla hevosella kuin osallistuvat kilpailuihin. Viim. ilmoittautumispäivä on 28.11.

Maksu:
Mitä kaikkea muutamassa minuutissa ehtiikään tapahtua? Kirjoita lyhyehkö kuvaus jostakin hetkestä: valitsemastasi kohdasta tuntia tai yksittäisestä tehtävästä. Kuvaile esimerkiksi viiden minuutin mittaista ajanjaksoa mahdollisimman yksityiskohtaisesti, hetkeä maalaillen!

Kehys:

1. Alkukäynnit pitkin ohjin, jalustimet ristitään kaulalle heti alkuun.
2. Verrytellään hevoset ravissa molempiin suuntiin, päätyihin tehdään suuret ympyrät, joilla haetaan asetusta sekä vasta-asetusta. Ympyröillä saa istua alas harjoitusraviin, pitkillä sivuilla kevennetään (ilman jalustimia, tietenkin, mwahahaa).
3. Annetaan hevosten (ja ratsastajien) levähtää hetki käynnissä samalla, kun Janni selittää seuraavaa tehtävää.
4. Ryhdytään tekemään kiemurauraa, ensin pari kertaa käynnissä, sitten pari kertaa ravissa.
5. Lisätään tehtävään laukkaa niin, että kiemurauralla tehdään laukka-käynti-siirtymiä kuvan mukaisesti: kuvassa sinisellä merkityt kohdat mennään käynnissä, vaaleanpunaiset laukassa. Pitkä sivu ravataan.
6. Tehdään sama tehtävä muutamaan otteeseen toiseen suuntaan.
7. Loppuravit istutaan alas harjoitusraviin.
8. Loppukäynnit pitkin ohjin.


(mittasuhteet on päin v*ttua mutta olkoot)

Tunnin kehys tullut

Jannin koulutunti oli juurikin niin jannimainen kuin olin odottanutkin. Ponnaripäinen nainen oli jälleen pistänyt meidät lujille – se oli halunnut, että sen treeni tuntuisi jokaisessa, pienimmässäkin solussa, ja siinä se toden totta oli onnistunutkin.

Oli loppuravien aika, ja ollakseni täysin rehellinen mä olisin ollut jo valmis lopettamaan tunnin kokonaan, olin ollut jo minuutteja sitten. Vaikka tiesin, että tunti oli lähestulkoon taputeltu, viimeiset minuutit tuntuivat venyvän ja venyvän kohtuuttoman pitkiksi. Jalkoja särki ja pakotti – sain hädin tuskin kätkettyä tuskaisen irvistyksen, kun ravasimme pitkää sivua Jannin haukankatseen alla. Sisäreisissä tuntui jomotus ja hankaava kipu, kuka ties olin onnistunut saamaan sinnekin hiertymän.

Raffekin oli hionnut. Sen suusta roiskahteli vaahtoa valkeina helminä maahan ja sen ryntäille, korvat olivat kääntyneet kuuntelemaan mun vaimeaa ääntäni, kun tsemppasin sekä kullanruskeaa ponia että itseäni jaksamaan vielä viimeiset hetket. Hikinorot valuivat selkääni pitkin, liimasivat aluspaidan kiinni nihkeään ihoon ja saivat olon entistä tukalammaksi. Vaikka vielä oli kuuma, tunnin loputtua kylmyys tulisi nopeasti kropan jäähtyessä ja kosteuden pureutuessa vaatteiden läpi ja koko vartaloon.

Pitkän sivun puoliväli. Raffen askel sekoittui kipureseptorien lähettämiin synapseihin, rytmi synkronoitui täysin samaksi. Kypärän alta karannut, hien kostuttama vaalea hiussuortuva valui silmille. Sipaisin sen pois nopealla käden liikkeellä.

No pain, no gain, huomasin ajattelevani. Maneesin pääty alkoi lähestyä, pitkä sivu oli tuntunut loputtomalta valtatieltä, kilometrien mittaiselta. Juuri ennen kääntymistä lyhyelle sivulle Jannin ääni kaikui pitkin tyhjiä katsomoita ja maneesin seiniä.

“Voitte hidastaa, loppukäynnit pitkin ohjin.”

No pain, no gain. Huomenna sen totisesti tuntisi. Hymyillen taputin Raffen kaulaa ja kiitin mielessäni, että meillä oli Jannin kaltainen opettaja.


Kiitos tunnista (myöhässä)!

176 senttimetrin korkuinen Tegur oli kuin valtamerilaiva - pitkä, korkea ja muutenkin hirmuisen kolhon oloinen. Olihan se upea ilmestys, mutta auttamatta aivan liian suurikokoinen ratsu melkeinpä kääpiön mittoihin menevälle Emilielle. Valtava, tummanruunikko torinhevosruuna ja tottakai söpön vaaleanpunaisiin vaatteisiin pukeutunut pikkublondi eivät olleet erityisen sopusuhtainen ratsukko, mikä aiheutti huvittunutta tirskuntaa niin tunnin osallistujissa kuin katsomon puolellakin Emilien ilmestyessä paikalle maneesiin ruunaa taluttaen.

Mutta oikeasti Emiä pelotti.

Hän oli syksyn ratsastanut pääosin maailman ihanimmalla, pikkuruisella ja pilkullisella Dimonalla sekä kaikilla muilla tallin tutuilla ja turvallisilla poneilla. Ja sitten heti viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen Janni päätti nakata hänet Tegurin selkään koettamaan onneaan. Emilie ei voinut ymmärtää, miksi ihmeessä tallin suurikokoisin tuntiratsu oli juuri hänen ratsukseen päätynyt. Emilie rakasti poneja, ja erityisesti Dimonalla oli erityinen paikka hänen sydämessää, vaikka hän toisinaan hieman kitisikin pikkuponin metkuista ja osaamattomista alkeisratsastajista.

Tegur huokaisi syvään ja jäi tottuneesti seisomaan paikalleen keskelle maneesia, Emilien ruvetessa tarkistamaan satulavyön kireyttä ja säätämään jalustimien pituutta hänelle sopivammaksi. Kädet jännityksestä vapisten hän veti satulavyötä pari reikää kireämmälle ja laski jalustimet alas. Heti kättelyssä tyttö totesi jalustinhihnojen olevan aivan liian pitkät hänelle ja alkoi tuskastuneena kieputtamaan jalustinhihnoja jalustimien ympärille.

"Ota Emi ne jalustimet vaan kokonaan irti satulasta, ei niitä tänään tarvita", kuului Jannin ääni Emilien korviin juuri, kun tyttö oli saanut jalustimet lukemattomien kieppien jälkeen edes suunnilleen sopivan mittaisiksi ja oli juuri valmistautumassa nousemaan satulaan.

Emin vatsanpohjaa kipristeli ja kauhusta jäykkänä tyttö talutti tummanruunikon ruunan jakkaran viereen. Sydän jyskyttäen hän tarkisti satulavyön kireyden vielä kerran ja sipaisi vaalean hiussuortuvan pois kasvoiltaan. Tuskanhiki valui selkää pitkin kun Emi yritti nousta korkealla selässä keikkuvaan satulaan ja totesi sen olevan mahdotonta ilman jalustimien apua, korkeasta jakkarasta huolimatta. Jannin punttaamana Emi lopulta selviytyi Tegurin täydellisen pehmeästä nahkasta tehtyyn koulusatulaan asti istumaan.

Emilie puristi ohjista kiinni rystyset valkoisina ja painoi pohkeensa kevyseti kiinni ratsunsa kylkiin. Tegur lähti suurin, pitkin askelin löntystelemään uraa pitkin ja Emilie huokaisi hieman helpotuksesta. Ruunan rauhallinen olemus sai rintakehää puristavan ahdistuksen ja pelon edes asteen verran helpottamaan. Kädet täristen hän kaivoi varovasti puhelimen takin taskustaan ja näppäsi pikaisen videon ruunikon ruunan aloittaen ruunan korvien välistä ja siirtyen sitten kuvaamaan peilikuvaansa ohimenevästä maneesin pelistä. Edelleen sydän jyskyttäen blondi avasi Instagramin, lisäsi videon storyyn ja näpytti nopeasti kuvatekstiksi "Send help" ennen videon julkaisemista seuraajille.

Puhelin livahti nopeasti takaisin taskuun ja Emilie paransi otettaan ohjista. Hän suoristi ryhtiään ja silitti sievästi tummanruunikon ruunan kaulaa. Piirun verran jo rennommin mielin hän vilkaisi maneesin ikkunasta ulos pimeään iltaan, Jannin äänen alkaessa kaikuessa maneesissa.

Ehkäpä tästä sittenkin jotenkin selvittäisiin.


Kiitos tunnista näin vaan kolme vuotta myöhässä!!
_________________________
#mökkitempaus