Halloween 2020

Yö oli yllättävän valoisa, sillä tänä yönä taivaalla paistatteli täydessä koossaan oleva täysikuu. Koko kuluneen viikon ajan sade oli piiskannut maata, eikä viime viikkoisesta ensilumesta ollut tietoakaan. Ainoastaan vuorten huippuja koristivat valkoiset lumihatut. Nyt onneksemme sadepilvet väistyivät yötä vasten ja taivas kirkastui. Maalta päin puhalsi merelle kylmä alkutalven tuuli. Yöt pysyttelivät lämpötilaltaan vielä hieman nollan yläpuolella, mutta päivisin oli huomattavasti lämpimämpää. Lämpimästi pukeutuneena ja hevosten höyryävään lämpöön nojautuen, pärjättäisiin vielä hyvin vaeltaa tämä yö.

Hevosten ja ratsastajien heijastimet kiiluivat kentällä, kun osoittelin heitä kypärässäni kiinni olevalla otsalampulla. Ihastelin muiden ratsastajien panostusta pukeutumiseensa, sillä tänä vuonna pukukilpailu oli selvästi motivoinut ihmisiä antautumaan täysin luovuudelleen. Itse olin pukeutunut samaan asuun kuin kahdeksan vuotta sitten samalle vaellukselle, nimittäin Pikachuksi. Asu oli tarvinnut hieman päivitystä vuosien jälkeen, mutta salamanmuotoinen häntä sekä keltaiset sarvet ajoivat edelleen samaa asiaa. Mustan tamman punaisen loimen olin koristellut Pokémon -palloksi ja simppelisti asetellut sen satulan päälle. Loimen etuosassa sijaitsi Pokémon -pallon ”nappi”, joten Lidia näytti edestäpäin katsottuna pikemminkin Pokémon -kuutiolta kuin pallolta. Asuni olisi ehkä vaatinut sittenkin pyöreämmän puskaponin.

- Käydään vielä nimet läpi niin tiedän, että kaikki ovat mukana! Sitä mukaan, kun huudan nimiä, niin tulkaa jonoon meidän perään! Huutelin Lidian selästä. Kentällä kaikuivat vuorotellen nimet sekä niiden ”paikalla” tai ”täällä” -vastaushuudot. Ratsastajat ohjasivat ponejaan niin kauniiseen possujonoon kuin mahdollista, sillä tänä vuonna oli jälleen mukana ennätyksellisen suuri porukka. Huutaessani viimeisen nimen, Svenin, madalsin hieman ääntäni. Miehen ”täällä”  -huudahdus sai pulssini nousemaan. Sven saisi olla ohjaamassa kärryjä, eikä minun vaelluksellani roikkumassa peräankkurina.

Kärryihin köytetty risteytysponi, Aage odotteli kentän ulkopuolella. Kyydissä olevat Beata, Lilja ja Mathilde odottelivat jonon rakentumista. Aage kulkisi jonon perässä, hieman sovellettua reittiä pitkin, Beatan ohjaamana. Nuoremmat tytöt vaikuttivat hyvin innostuneilta päästessään ensimmäistä kertaa isompaan maastovaellukseen mukaan, vaikkakin kärryjen kyydissä. Ainakin heidän takapuoliaan oli lämmittämässä tallin pehmein lampaantalja sekä harteilla olevat lämpimät fleeceviltit.

- Sitten lähdetään! Issikoilla kulkevat voivat kokeilla sitä tölttiä aina ravikohdissa! Tölttiä nostaessa muistakaa pitää vatsa tiukkana mutta ne perslihakset rentoina! Lyhyet ohjaimet ja hieman voitte nostaa käsiä ylemmäs!

Ohjasin tamman kohti kentän avointa porttia ja mietin hiljaa itsekseni: ”Ei muutakuin matkaan…”


Alkukävelyjen jälkeen, kiersimme Tjeldbergtindin vuoren pohjoispuolelta hevosten ravatessa vielä alkutahmeuttaan pois. Osanin kylän katuvalojen valaistuksessa, kaarsimme vuoren vierustassa menevää reittiä pitkin oikealle ja aloimme lähestyä polkujen risteystä.
- Ja käyntiin! Huusin jonon alkupäästä, samalla kun pidättelin oman hevoseni hidastamaan vauhtiaan. Käännyimme vuoren vierustalta pois ja lähdimme suuntaamaan kohti merelle päin.
- Kohta ylitetään tuttu E10 valtatie! Tehdään niin että vasta kun jokainen on päässyt tien varrelle, teemme kaikki yhtä aikaan ylityksen ripeään tahtiin!

- Ja tien yli! Huusin ääni kaikuen asvalttia pitkin ja kaikki käänsivät nelijalkaisensa samanaikaisesti.

Annoimme hevosten kulkea rauhassa merenrantareitin, jotta itse pystyimme samalla ihastelemaan alapuolellamme näkyvää tummaa merta. Ilman kuun valaisemaa valkoista heijastusta, ei olisi pystynyt erottamaan milloin horisontissa meri päättyi ja taivas alkoi.

Jättäessämme meren taaksemme ja ylittäessämme jälleen E10:n, saavuimme Tjeldbergtindin eteläiselle puoliskolle. Selitin kovaan ääneen aloittavamme nyt tiukemman laukkaosuuden, sillä tarkoituksena oli kiertää Prestvatnetin järvi laukassa ympäri. Alkuun lyhyempi ravipätkä vuoren seinustaa lähestyen ja sen jälkeen hallittu, jonossa pysyvä laukka. Vältettäisiin toisten ohittaminen, jotteivat hevoset pääsisi kilpailuhenkisyyden makuun. Risteykseen saavuttaessa kaartaisimme oikealle ja jatkaisimme laukassa Prestvatnetin järven pohjoispäähän asti. Pohjoispäässä sijaitsivat vilkkaammat risteyskohdat, jotka meidän tulisi kulkea muita mahdollisia yökulkijoita kunnioittaen käynnissä. Jälleen järven länsipuolella voisimme nostaa laukan ja laukata koko järven ympäri. Lounaassa oleva risteyskohta kuljettaisiin näkyvyyden kannalta joko käynnissä tai laukassa.

Ravattuamme hetken puiden ympäröimässä metsässä huusin jälleen: - Ja sitten nostetaan laukalle!

Hevoset alkoivat selvästi pääsemään jyvälle, mitä tähän aikaan yöstä oli tarkoitus tehdä ja takaani kuului muutama innostunut pärskähdys. Tuulen humistessa korvissani, annoin Lidian päästellä rauhassa vauhtiaan kovemmaksi ja nautin itsekin vauhdin huumasta. Prestvatnetin kiertäminen tuntui hyvältä ja pääsimme jatkamaan laukassa lounaassa olevan risteyskohdan, hyvän kuunvalaistuksen ansiosta.

- Hyyyvä… Sitten käyntiin! Huusin edessä, kun olimme laukanneet järven kokonaan ympäri. Kuuntelin takaani kuuluvia ”käyntiin” -huudon kaikuja sekä hevosten kavioiden töminää vasten polkua. Sammutin otsalamppuni valon ja kurkkasin taakseni: - Ovatko kaikki mukana? Yritin pimeässä siristellä silmiäni sekä laskea ratsukoita.


Yhtäkkiä näin pimeydestä jonkun ratsukon lähestyvän meitä. Hevosen tömisevät raviaskeleet kaikuivat metsän puista. Vasta noin parin metrin etäisyydellä, tunnistin saapuvan suomalaisen puoliverisen. Sven…
- Catu! Sven huudahti lähes hengästyneenä. Pysäytin Lidian pidätteillä ja käänsin hevosen turvan Sveniä kohti. Katsoin miehen valkoiseksi valahtaneita kasvoja kulmat kurttuisina.
- Minkä aaveen sä siellä perällä oikein näit? Kysyin yllättyneenä.
- Tuutko käymään tuolla, Sven nielaisi selväeleisesti ja yritti osoittaa pimeyteen, josta oli juuri saapunut. Tuijotin miestä epäuskoisena. En silti voinut jättää miesrukkaa siihenkään. Tytöt alkoivat vieressämme supattelemaan ”mitä oli oikein tapahtunut?” ja ”onko jollekin sattunut jotain?”

Ravasimme Lidian ja Jurin kanssa koko letkan ohitse, Sven edellä ja minä perässä. Odottakaa tässä, älkääkä liikkuko mihinkään! Olin huutanut ennekuin olin päättömästi lähtenyt Svenin perässä pimeyteen. Ohittaessamme viimeisenkin ratsukon, napsautin otsalamppuni valokeilan takaisin päälle.

Svenin selkä kimalteli kirkkaassa ledivalossa. Jatkoimme vielä jonkun verran metsäpolkua pitkin, kunnes Sven nosti kätensä pysähtymisen merkiksi ja hiljensimme vauhtia. Svenin saatua Jurin pysähtymään, mies laskeutui hevosen selästä ja katsoi suoraan valokeilaani käsi silmiensä edessä.
- Näin tuolla jotain… Sven osoitti metsään, melko lähelle maassa kulkevan polun reunaan.

Suuntasin valokeilan Svenin osoittamaan suuntaan ja minulla meni hetki saada kohdennettua katseeni siihen, mitä Sven tarkoitti sanalla jotain.

Tuuhean puskan juurikosta pilkottivat esiin valkeat sormet. Selkääni pitkin kirivät vilunväristykset.

- Miten sä näit ton? Kysyin lähes kuiskaten. En malttanut edes odottaa Svenin vastausta, kun kysyin jo seuraavaa asiaa: - Mikä se on? Tollo. Sormethan siellä.

Sven ei edes viitsinyt vastata mikkihiiri -kysymyksiini.

- Pitäskö meidän…? Aloitin kysymyksen, mutta Sven keskeytti minut: - Varmaan…

Laskeuduin alas maan tasalle ja kiersin hyvin kaukaa polun reunalla olevat… sormet… Näkyvissä oli juuri ja juuri sormien kaksi ensimmäistä niveltä eikä puskan tiheyden vuoksi pystynyt arvioimaan olivatko ne kiinni jossain. Kävelin aivan Svenin vierelle, taluttaen Lidiaa perässäni. Sven tuoksui hyvälle, mutta itse haisin varmasti kylmälle hielle, pelolle.

Lähestyimme Svenin kanssa vierekkäin puskaa kohti, hevoset perässämme. Pidin otsalamppuni visusti kohdistettuna puskassa.

Päästyämme tarpeeksi lähelle, Sven katsoi kalpeita kasvojani, vielä kuin kysyen hyväksyntää seuraavaan liikkeeseen. Nyökkäsin vastaukseksi.

Sven kurotti oksista kiinni ja veti hiljalleen niitä sivummalle, jotta saisimme paremman näkyvyyden.

Kaikki tapahtui niin nopeasti.

Ne sormet kietoutuivat Svenin ranteen ympärille, pitäen Sveniä tiukassa otteessa.

Mä kiljuin.

Sitten havahduin, kun joku nauro.
Ja ai että se olikin makea nauru.

- STEEN! FY FAEN! Huusin, kun näin tutun, Sonian kaksoisveljen roikkuvan Svenin kädestä.

Myös Sven nauroi; ne olivat jutkuttaneet mua. Steenin ruskeat silmät kiiluivat kuun valaisemina.
- Hei ei huono, Sven sanoi naurunsa keskeltä Steenille.
- Koska vaan uudestaan, Steen hymyili.
Murahdin sykkeeni pamppailun keskeltä.


- Eiköhän jatketa matkaa, huusin kaikille samalla kiroten mielessä, kun ravasin Lidian kanssa letkan ohitse.

Hevoset saivat verrytellä nyt pidemmän matkan käynnissä ja samalla venytellä pitkillä ohjilla kaulojaan. Kävelimme puustoisessa maisemassa, lähestyessämme samalla Shelyesin lähistöllä olevaa suurinta järveä, Stor Kongsvatnetia. Naapuritallimme Brynhildin lähikylän Våganbynin valot näkyivät jo edessämme ja jatkoin ohjeiden huutelua kanssaratsastajille: - Tien ylitys taas samaan tapaan kuin E10:llä tehtiin! Tien yli päästyämme voidaan ottaa jälleen laukkapätkä oheisella pellolla, mutta pellon jälkeen ravataan rauhassa järven vierustaa pitkin, kunnes aletaan nousta vuoren seinustaa hieman ylöspäin!

Kaikki tekivät työtä käskettynä. Pellolla hevoset innostuivat ja kuulin, miten kauempaa takaa kuului naureskelevien tyttöjen ääniä. Wilda taisi innostua ohittelemaan edellä olevaa Feitlia. Tytöt saivat kuitenkin jonon pysymään kasassa ja kaikki alkoivat siirtymään käskyjäni noudattaen raviin.

Stor Kongvatnetin pinta oli täysin tyyni. Lämpötila oli luultavasti laskenut nollaan, sillä hengityksemme höyrystyi edessämme ja levisi ympärillämme huuruiseksi vanaksi. Jostain järven toiselta puolelta kaikui pöllön huhuilu.

- Ja sitten siirrymme käyntiin! Huusin ennen kuin lähestyimme vuorta ylöspäin kulkevaa polkua. Maastopolku kierteli vuoren seinämää pitkin ja ponit vaelsivat yössä turvallisin mielin. Tätä reittiä Shelyesin ponit olivat sahanneet edestakaisin jo tottumiseen asti. Nousumme johdatti meidät noin 150 metriä merenpinnan yläpuolelle ja Stor Kongsvatnettin suuruus avautui alapuolellamme. Kuu tervehti meitä edelleen ystävällisesti ja valaisi polkuamme eteenpäin.

Laskeuduimme jälleen alemmas vuoren reunaa pitkin ja muistutin kaikkia pitämään ohjia löysällä, jotta hevoset pystyivät rauhassa etsimään tasopainonsa alamäessä. Järveen laskevan puron kohdilla korotin ääntäni: - Kun päästään takaisin järven vierustalle, niin otetaan viimeinen laukka plus ravi pätkä!

Viimeisten vauhdin tuulahduksien puhaltaessa kasvojani tunsin lämmön sisälläni. Hyvin onnistuneen vaellusreissun jälkeen maistuisivat taukotuvassa odottavat lämmin kaakao sekä makuupussi.

Kiitos vaelluksesta ja hauskaa halloweenia kaikille!


PIKAMAKSU -VAIHTOEHDON KYSYMYKSET (kaikkiin vastattava vähintään yhdellä lauseella)

1. Mikä oli mielipiteesi halloweenvaelluksesta? Tulisitko uudelleen?
2. Mitä tapahtui hevosletkassa sinä aikana, kun Catu oli jekutettavana?
3. Pelottiko sinua tai hevostasi missään vaiheessa?

Kehystarina on saapunut!

Tosiaan osallistumisen pukukilpailuun pystyy kuittamaan maksun yhteydessä niin, että joko maksun tarinassa kerrotaan yksityiskohtaisesti halloween -puvustasi sekä hevosen koristelusta tai kuvassa, jossa näkyy niin sinä kuin hevosesi!

Pukukilpailuun osallistuvien on lähetettävä kuvaus/kuva viimeistään 16.11.!

Yökyläily -toppa on avattu Tarinointi -alueelle (klik)! Sinne saa vapaasti kirjoitella yöpymisestä taukotuvassa 31.10.-1.11.2020 väliselle yölle!
Luethan vielä Tarinointialueen ohjeet, mikäli et ole niihin vielä tutustunut!

Kiitos kaikille vielä osallistumisesta!

31.10.2020
#halloweenvaellus xoxo Anie asu 6HM

Tallin halloween tunnelmassa oli hauska varustaa Bumia yöllistä vaellusta varten. Melua piisasi, kun melkeinpä jokainen oli lähdössä. Pukuloisto oli huikea, vaikka itse en varsinaisesti pitänyt halloweenista. Inhosin kauhuelokuvia ja silti pukeuduin sellaisen leffan innoittamana Pennywise-pelleksi. Käytin kaikkea, mitä sattui vaatekomerosta löytymään valmiiksi. Meikki oli helppo, valkoinen pohja ja punaisella viivat suupielistä yli silmien.

Asun valitseminen sitten veikin hetken, mutta lopulta tuunasin vanhasta valkoisesta tyllihameesta sopivan riekaleisen – sen jämät olin päättänyt letittää Bumin harjaan. Kylmyyden varalta puin jalkaan kunnon urheilukerroksen valkoisten thermosukkahousujen alle sekä paksun villapaidan. Punaisten hiusten ansiosta mun ei tarvinnut kuin pistää ne saparoille.

Letitin parasta aikaa Bumin harjaan roikkuviksi nauhoiksi hameestani ylijääneitä tyllejä. Bumi mulkoili mua siihen malliin, että mitä sä akka tähän aikaan illasta oikein teet. Joku huuteli välitietoja – pian mentäisiin, joten hepoille varusteet niskaan, jos oli valmista. Bumi ei varmasti tykkäisi, jos pukisin sille kauheat määrät somisteita, joten sen Halloween pukeutuminen jäi tosiaan harjan koristeisiin. Olin onnekseni löytänyt lähivarustekaupasta valkoisen heijastinratsastusloimen, joten se sopi loistavasti meidän asuun.

Ja kaikki varmasti näkisivät meidät!

En vielä tiennyt kunnolla mitä Bumi tekisi maastossa, jonka takia puin sille suosiolla martingaalin. Ohjeistusta kunnioittaen – hah, kerran elämässä – laitoin vielä ruskeiden suojien päälle omat heijastimet sekä puin ylleni heijastinliivin. Uskoin kyllä loimen olevan tarpeeksi kirkas, mutta en silti viitsinyt olla ainut, joka ei varustautunut oikein.

Porukka lähti ulos innoissaan ottamaan asuistaan kuvia sitä mukaan kuin saivat itsensä valmiiksi. Taputin Bumia kaulalle, kun se oli valmis ja lähdin itsekin jo pihalle odottamaan lähtöä. Kello oli jo kymmentä vaille kymmenen, joten hiljalleen kaikki olivat lyöttäytyneet lähtöpisteelle. Nousin Bumin selkään ja annoin sen sitten kävellä kentällä löysemmällä tuntumalla siihen asti, että Catu huuteli meidät matkaan.

Puheensorina kaikui metsässä, kun porukka kulki enemmän ja vähemmän jonossa. Jotkut hevoset ottivat rennommin, kun saivat kulkea toisen rinnalla yöllisen lenkkeilyn. Nämä parivaljakot olivat myös aika hyvä blokkaus hieman innokkaimmille hevosille. Bumi itsessään kulki suhteellisen kiltisti jonossa, vaikka jotkut hämärät varjot saivat sen varuilleen. Itsekin huomasin katsovani jokaista näkyvää varjoa epäileväisesti.

Entä jos Sonian stalkkeri olisi myös meidän matkassa?

Hyrr… typerä ajatus. Kirensin Bumin tuntumaa ja siirsin katseeni visusti edellä menijään. Mutta oliko tuo oksan heilautus vain mielikuvitustani?

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

Iskä halus taas pilata kaiken. Se oli nyt yhtä-äkkiä saanut päähänsä että mä en saisikaan osallistua Shelyesin yömaastoon ja jäädä tallille yöksi, vaikka mä miten perustelin sille sen, että tallilaiset oli mun ainoat ystävät Norjassa. Maastoonhan olisi oikeasti lähdössä ainut kai ystäväksi luokiteltava ihminen ja sitten yökyläilijöistä mä en tuntenut oikeastaan ketään kunnolla, mutta iskän ei tarvinnut tietää sitä.

Oli vaadittu tosi monta rumaa sanaa ja uhkausta, että mä olin saanut sen edes soittamaan Jassulle ja sitten iskällä ja Jassulla oli ollut pitkä ja tiivissanainen keskustelu puhelimessa ja jollain tavalla nainen oli saanut vakuutettua iskän siitä että mä sain osallistua ja näin ollen mä olinkin pakkaamassa reppuani minkä voisin jättää tallille vaelluksen ajaksi, mutta minkä sisällöllä pärjäisin yön.

Kun kaikki oli valmiina mä hyppäsin mun pyörän selkään ja lähdin polkemaan kohti Shelyesiä, jossa oli jo tosi paljon porukkaa laittamassa ratsujaan valmiiksi ja pukemassa niitä vaikka ja minkälaisiin halloween asuihin. Mä en ollut itse keksinyt mitään, joten mä olin varmaan koko porukan alipukeutunein, mutta se ei mua haitannut. Mä nautin siitä että mä olin päässyt edes mukaan koko retkelle ja yritin kehua parhaani mukaan kaikkien asuja, varsinkin sen kirjavan vuonohevosen sekä sen vähän pelottavan oloisen tytön, joka on yleensä sen Christianin kaverin Matiaksen kanssa.

Lopulta kaikki oli ratsujensa selissä ja me päästiin lähtemään meidän retkelle joka koostui erilaisista keskusteluista ja isosta määrästä naurua ja vissiin kai joidenkin tyhmistä vitseistäkin. Palatessamme maastosta ei mua väsyttänyt ollenkaan ja hoitaessani Hillaa pois mä yritin vähän tutustua Venniä hoitavaan Hillaan koska muille mä en uskaltanut puhua jostain syystä. Lopulta kaikki ratsut oli yöpuulla ja seuraavaksi oli aika ratsastajien yöpuun.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 12 / 1.10.2020

Olin saanut laittaa omat käsityötaitoni koetukselle, kun olin ähertänyt Usvalle punaista "paitaa" sekä nallenkorva-pantaa ja itselleni kypärän suojusta.
Olisi voinut ehkä luulla, että vaikein osio olisi ollut etsiä itselleni vaatteet päälle, mutta ihan reippaasti mä olin erääseen vaateliikkeeseen kävellyt ja ilmoittanut haluavani pinkit legginsit sekä paidan. Sattumalta olin löytänyt samaiselta (tyttö)lastenosastolta heijastavan pinkin liivinkin, joka kruunasi koko komeuden.

Vielä Usvalle heijastavat pintelit jalkoihin niin me oltiin ihan valmiita Halloween-vaellukselle.

Mä meinasin unohtaa koko halloweenvaelluksen pukukilpailun, mutta onneksi löysin vielä kauppoja kiertelemällä sopivat asusteet. Mulle oli laitettu ratsuksi Dimona, jonka pilkullisesta olemuksesta koko idea lopulta lähti. Mikäs nyt sopisi paremmin kuin pukeutumalla Cruella de Viliksi, pilkullisen ratsunsa kanssa? Turkistakki ei onneksi ollut dalmatialaisten eikä minkään muunkaan eläimen karvasta vaan lampaanvillasta, joten eläimiä ei vahingoitettu puvun takia eikä kylmäkään tullut. Ja ylisuuri peruukki meni loistavasti ratsastuskypärän päälle! Dimonalla oli myös hauska mennä maastossa, laukkaosuuksilla pieni poni innostui välillä kunnollakin eikä hidastellut kuten eräs Aage..

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 30.10.2020

"Tää oli ihan täydellinen idea!!!"

Joona peilaili minun käsialaani olevia luurankomaisia kasvojaan mun pienestä käsipeilistäni ja virnisti sitten leveästi.

"No, morsiameni, lähdetkös kanssani hyytävälle häämatkalle Tjeldbergtindin vuoren ja Stor Kongsvatnetin ympäri?"
Huitaisin miestä oranssin sävyissä loistavalla morsiuskimpulla.
"Au! Voi olla, että tästä avioliitosta tulee lyhyempi kuin kuvittelinkaan!"
"Noniin, herra luuranko, eiköhän haeta meidän luurankohevoset, jotta päästään joskus lähtemäänkin!"

Olimme maalanneet myrkyttömillä väreillä Robiniin ja Theoon hevosen luurangot. Theo näytti mustaa karvapeitettä vasten valkoisina hohtavien luidensa ja jäänsinisten silmiensä kanssa oikealta aavehevoselta, joten pyysimme Katyaa nappaamaan meistä sen kanssa kuvan oritallin edustalla. Theo katseli ympärillään hyöriviä, toinen toistaan kummempia otuksia korvat höröllä. Se pörisi ja hörisi joka suuntaan eikä näyttänyt osaavan päättää, tulisiko sen nyt juosta henkensä edestä karkuun siniseksi muuntautunutta Figaroa tai lähellämme hyörivää, kerrassaan hyytävän kauniiksi jääkuningattareksi pukeutunutta Auroraa. Kaikki olivat selkeästi käyttäneet kaiken mielikuvituksensa ja osaamisensa: pukuloisto oli henkeä salpaavan upeaa.

Kun kuvat oli otettu, hain Robinin (joka näytti Theon rinnalla lähinnä säälittävältä ja lupsakalta eikä laisinkaan pelottavalta luurangolta), puin heijastinliivin ja kypärän ylleni ja napsautin päälle kypärään kiinnitetyn otsalampun. Pian hevosletka lähti kiemurtelemaan eteenpäin, perässään Beata ja kärryjen eteen asetettu Aage.

"Vapiskaa, aaveet ja kummajaiset, shelyjengi tulee!" Joona huusi. Tästä tulisi mahtava yö.



________________________
Merkintä 7, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

En ollut aivan varma, miten Dante suhtautuisi kahiseviin asuihin, näköä peittäviin naamareihin ja muihin roikkuviin härpäkkeisiin, joten ajattelin pukeutua halloweenvaellukselle varman päälle. Omasta kaapistani löytyi vanha penkkaripuku, johon kuului vielä iso merirosvohattu. Kypärän alle se ei kuitenkaan mahtuisi, joten tyydyin tallilla pelkästään huiviin. Dantelle puolestani laitoin Jack Sparrown tavoin hiuskoristeen sekä oman huivini kanssa sävy sävyyn sopivan punaisen huivin. Ei ehkä se kaikista pelottavin saati koristelluin asu, varsinkaan jos vertasi Auroran kruunuun, Ellan hiustenpidennyksiin, Elisan tekemään ihanaan värikkääseen pukuun, Matiaksen kypärästä nouseviin korviin, Ylvan peruukkiin saati Jannin suunnittelemiin meikkeihin. Mathilden puvusta puhumattakaan, en meinannut edes tunnistaa tyttöä lakanan alta. Joka tapauksessa puvusta tuli ihan meidän näköinen: hillitty, yhteensopiva ja Dantelle turvallinen.

Mun oli pakko myöntää, etten todellisuudessa ollut juurikaan ajanut kellään pitkään aikaan. Hetan kanssa hölkkäiltiin välillä pitkin metsiä, mutta loppuajasta vähemmän, kun poni tuntui tarvitsevan enemmän taivuttelua ja läpiratsastusta, kuin varsinaisesti vain liikuntaa. Usvan kanssa alkuun oli ajettu muutaman kerran viikossa, mutta sekin oli viime aikoina jäänyt. Aage tosin ei varmaan olisi mitenkään päin vaikeasti ajettava, isoin ongelma tulisi olemaan letkan perässä pysyminen.

Valjastus sujui kuitenkin aika tottuneesti, enkä mä oikeastaan tarvinnut vieressä hyörivän Jassun apua muuten kuin sopivien varusteiden etsimiseen. Lopulta meillä oli kuitenkin Aagen perässä kärryt, joihin ehkä mahtuisimme tyttöjen kanssa juuri ja juuri. Mä olin ottanut varaslähdön jouluun ja ripustanut Aagen niskahihnaan poronsarvet. Itselleni mä olin kerännyt kaapista kaikki vaatteet mitkä löysin ja siihen päälle pukinparran ja punaisen kaavun, koska mitäpä halloweenvaellus olisi ilman joulupukkia? Sittemmin mä aloin epäillä, että Mathilde uskoi vielä joulupukkiin, ja mietin, olisiko tämä liikaa sille. No, ehkä se oli nähnyt feikkipukkeja ennenkin, jossain ostarilla.

Mathilden äiti halusi ymmärrettävästi ottaa vielä kuvan lakanaan pukeutuneesta tytöstään kärryjen kyydissä, ja kun letka alkoi olla valmis, hyppäsimme myös Liljan kanssa kärryille. Aage ei ensin ihan tajunnut, että ohjastuntumasta piti lähteä liikkeelle, mutta mä olin onneksi saanut lainaan ajopiiskan, jolla kutittelin keltaisen ponin pyllyä, ja viimeistään kavereiden liikkuessa nurkan taakse laiskimus tajusi itsekin liikkua.

Mathilde taisi nukahtaa jo ennen ensimmäistä ravipätkää. Tyttöparka oli varmaan ensimmäistä kertaa elämässään näin myöhään hereillä. Liljalla sen sijaan tuntui olevan kovin paljon asiaa, ja häntäkin tuntui jännittävän vähän olla pilkkopimeällä liikkeellä pelkkien tallilaisten kanssa, ja varmaan ensimmäistä kertaa elämässään hevosen kärryillä. Kävellessämme hissuksiin Prestvatnetin luoteisosassa odotellessamme letkaa niiden laukatessa järven ympäri, mulle tuli mieleen niin huono juttu, etten mä kehdannut sanoa sitä edes ääneen Liljalle, joka oli pikkuhiljaa rentoutunut. Kärryjen kyydissä oli nimittäin joulupukki, ja joulumuori, joka oli vihdoin saanut tarpeekseen työmatkailevasta miehestään ja yksinkertaisesti kuollut tylsyyteen. Omalle maailman huonoimmalle vitsilleni hihitellessäni Lilja kysyi, mikä mua nauratti, mutta vastasin vain ”ei mikään”, ja yritin pitää naamani peruslukemilla.

Saavuimme perille vähän muita myöhemmin ratsastajien otettua pitkän laukkapätkän vain vähän ennen tallille paluuta, eikä Aagen töppöjalat ja matala liikkumismotivaatio ehtineet saada letkaa kiinni ennen loppukäynneiksi otettavaa pätkää. Mathilde onneksi nukkui onnellisena, eikä ehtinyt jännittää. Liljaa taisi vähän taas jännittää jäädessämme kolmestaan pimeyden armoille, ja mun oli pakko myöntää, etteikö muakin olisi vähän jännittänyt. Mun otsalamppuni ei nimittäin kovin paljoa valaissut, ja toi lähinnä mieleen Slendermanin.

Pääsimme kuitenkin turvallisesti perille, jossa Mathilden äiti jo odottelikin, ja kantoi nukkuvan kummituksensa auton takapenkille jatkamaan unia. Nainen kiitteli mua huolenpidosta ja lähti sitten ajelemaan kotia kohti. Lilja kiitti kohteliaasti kyydistä, ja lähti sitten etsimään omaa paluukyytiään parkkipaikalta. Aage puolestaan vaikutti vain onnelliselta, kun irrotin kärryt sen perästä ja talutin ruunan karsinaansa mässyttämään iltaheiniä. Mäkin olin onnellinen, että reissusta oli selvitty ilman isompia kommelluksia.

Kävelin lamppujen valaisemalla tallipihalla Stellan mustat nahkaohjat toisessa kädessäni. Toisella pitelin pitkää valkoista hametta ylhäällä, ettei se heittäytyisi mutaiseen maahan, eikä sen jälkeen olisikaan enää niin valkoinen. Taivas oli tumma ja tähtiä näkyi hieman rakoilevien pilvien rei’istä. Puita heilutti kevyt tuuli, ja sää olikin täydellinen halloweenvaellukselle. Kieltämättä jännitti astella oman luomukseni kanssa muiden hienojen asujen joukkoon ja kätenikin hieman tärisivät, kun kiinnitin vielä viime hetkellä valkoisen viitan ylleni. Olimme Stellan kanssa pukeutuneet enemmän tai vähemmän tavanomaiseksi haamuratsastajaksi ja sen aavehevoseksi. Ratkaisuni oli ollut onneksi melko simppeli toteuttaa, vaikken ollut käsitöissä koskaan hyvä ollutkaan.

Kipusin vaivalloisesti mekkoineen päivineen Stellan selkään. Pian lähdimmekin liikkeelle ja Stellan keinuttava askel sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi, vaikka aina, kun jossain rasahti oksa, olin valmiina hyppäämään täysillä kuuhun, jos näkisin edes jotakin epämääräistä liikettä pusikossa. Raivasimme letkassa pitkiäkin matkoja, ja viimeisetkin unenrippeet vaihtuivat vauhdinkyyneleiksi, kun laukkasimme täysillä Prestvatnetin ympäri. Kuu valaisi taivaalla menoamme, eikä oksien rasahtelut ollut loppuakohden niin pelottavia kuin alkumatkasta. Ehkä olin vain jo turtunut niille, mutta maastoreissun jälkeen oli mukava kyllä pujahtaa lämpimään makuupussiin ja nukahtaa heti.

Mä en ollut vieläkään saanut lääkäriltä lupaa ratsastukseen. Enkä varsinkaan Jannilta. Me oltiin naisen kanssa käyty niin monta tulikiven katkuista keskustelua siitä aiheesta, että lopulta olimme lopettaneet koko aiheesta puhumisen maanantain jälkeen, koska lopputuloksena oli aina paha mieli molemmilla. Tiistaina, Steenin luona olleessa Sonianpiristyspizzaillassa, Janni vain mulkaisi mua erittäin kylmästi, kun Sonia tiedusteli, että osallistuisinko mä Halloweenvaellukselle. Vaellusta edeltävänä päivänä, Jannin saavuttua illalla kotiin tallilta, mä kuitenkin nostin kissan vielä viimeisen kerran pöydälle, ennen kuin tungin sen mikroon.

"No jos kerta sua ei saa mikään pysymään pois satulasta, niin sitten me ainakin mennään ja tehdään parhaamme sen eteen, että voitetaan se pirun pukukisa", kuului lopulta Jannin suusta pitkän vääntämisen lopuksi, "Mulla on jo idea."

"Nyt sä puhut asiaa", mä virnistin varovaisesti ja annoin naiselle suukon poskelle, "Mitä sulla on mielessä?"

"Meidän pitää käydä huomenna vähän kaupoilla… ja kirppiksellä", se totesi salamyhkäisesti ja suli itsekin pieneen hymyyn.




Jannin idea luurankosulhaesta ja -morsiamesta paljastui aivan loistavaksi, oikeastaan täydelliseksi tulevia häitä ajatelln, ja mä pidin huolta siitä, että se myös tiesi sen. Että se nyt ei vaan menisi perumaan koko hommaa ja pakottaisi mua sittenkin pysymään pois hevosen selästä. Kyllä muakin vähän jännitti nousta Theon kyytiin pitkän tauon jälkeen. Se hevonen oli kuitenkin sen verran arvaamaton sopivalle päälle sattuessaan, että ymmärsinhän mä, miksi Janni ei ideasta ollut riemastunut. Tai no, ei kai oikeastaan kukaan muukaan.

Pelkkä satulaan nouseminen tuotti haasteita Theon ollessa silminnähden järkyttynyt kaikista upeista asuista, mitä Halloweenvaellukselle osallistujat olivat saaneet aikaan. Luurangoksi maalatun hevoseni sieraimet olivat levinneet ja se puhisten tuijotteli jäänsiniset silmät lautasen kokoisina kaikkia kummallisuuksia. Ehkä kaikista eniten Theo tuijotteli Ellaa ja Figaroa, eikä se suostunut menemään siniseksi maalattua ponia lähellekään. Myös Pennywise-pelleksi pukeutuneen Anien kädessä olevat punaiset ilmapallot saivat aikaan kunnon slaagin, joten yksissä tuumin päätimme, että nainen hevosineen saisi kulkea jonossa vasta jossain Theon takana, samoin kuningatar Ella vesihevosineen.

Theon silmät ja korvat pyörivät päässä lentoon lähtevän helikopterin propellien lailla mun saatua se viimein asettumaan selkäännousujakkaran viereen. Se seisoi paikallaan ehkä sekunnin, ja siinä ajassa mä kerkesin saada vain vasemman jalkani jalustimeen varoessani liian äkkinäisiä liikkeitä selkäparkaani ajatellen. Mun keikkuessa jakkaralla yhden jalan varassa Theo tietysti otti muutaman sivuaskeleen enkä mä saanut sitä pysäytettyä tai jalkaani pois jalustimesta.

"Theo perk…", mä ehdin murahtaa hevosen lähtiessä liikkeelle, "…ELE!"

Mä löysin itseni kentän märkää hiekkaa maistelemasta ennen, kuin olin edes päässyt hevoseni selkään asti. Sain talliporukan toimesta osakseni paljon vahingoniloista naurua ja kommentointia, sekä muutaman huolestuneen Sattuiko? -kommentin. Janni ei sanonut mitään, vaan tyytyi seuraamaan hiljaa sivusta ja antamaan hyvin vaikeasti tulkittavissa olevan katseen sitä kohti vilkaistessani. Se istui jo Robinin satulassa, ja se oli luonnollisesti myös maalattu luurankohevoseksi teemaamme sopien.

"No ei sattunut", mutisin vastauksen puistellessani hiekkaa vaatteistani, "Muuta kuin ehkä henkisesti."

Ja vähän ehkä myös fyysisesti, sillä selkää poltteli jälleen, mutta siitä mä en sanonut mitään Jannin kuullen.

"Äijä on ihan ruostunut parissa viikossa, ei päässyt edes hevosen selkään ennen kuin päätyi jo maistelemaan hiekkaa", Matias naureskeli Usvan selästä taluttaessani Theon takaisin jakkaran viereen, "Pitäskö meidän nyt varmuuden vuoksi kuitenkin vaihtaa ratsuja, ettei nyt vaan sattuis mitään?"

"Nasu olkoon hiljaa siellä Nalle Puhinsa kanssa tai ei ratsasta tällä Thestralilla enää ikinä", kuittasin virnistäen takaisin ja sain vedettyä suhteellisen sanavalmiin nuorukaisen hiljaiseksi.

Tällä kertaa Theo pysyi tyynen rauhallisena paikoillaan, kuin mitään ei olisi äsken tapahtunutkaan ja pääsin viimein satulaan asti. Mun silmään pisti ja pahasti Theon mustat koulusuitset ja ruskea estesatula -yhdistelmä, sillä tallissa Janni oli vaatimalla vaatinut mua varustamaan hevoseni mustilla suitsilla, koska "ne näyttää paremmalta kuvassa". Niin, no ehkä ne näyttivät, mutta estesatulastani en silti luopunut. En, vaikka mikä olisi. Kukaan täysijärkinen ihminen ei Theon kanssa lähtisi koulupenkillä maastoon. En edes minä. Varsinkaan rikkinäisen selän kanssa.




Vaelluksen jälkeen mä olin aivan rikki, poikki ja puhki saatuani pidätellä hevostani lähes koko reissun ajan sen kytätessä milloin mitäkin pimeydestä erottuvaa kiveä tai männynkäpyä, kaikista Halloween-asuista sitten puhumattakaan. Svenin ja Steenin yhdessä suunnittelema ja toteuttama jekku oli omasta mielestäni aivan mahtava, mutta Theo ei siitä pitänyt sitten ollenkaan. Se kasvoi korkeutta varmaan vielä kymmenen lisäsenttiä ja sen jälkeen yritti poistua paikalta Catun kirotessa pojille sen minkä kurkusta ääntä enää lähti vaelluksen ohjeiden kailottamisen jälkeen. Musta oli ollut mahtavaa päästä ratsaille jälleen ja maastoilemaan tutuiksi tulleilla reiteillä huippuseurassa, mutta oli mun pakko myöntää, että vielä mahtavammalta tuntui päästä takaisin maan kamaralle ja lopettaa selän kiduttaminen.

Me poistuttiin Jannin kanssa viimeisenä oritallista hinkattuamme ikuisuuden hevosiimme myrkyttömillä maaleilla tehtyjä luurankoja irti karvapeitteestä epätoivon vallassa. Kello oli jo vaikka miten paljon, kun lopulta luovutimme ja jätimme edelleen melko maaliset hevoset karsinoihinsa ja suuntasimme isoa tallia ja taukotupaa kohti. Meidän oli tarkoitus yöpyä siellä lähes koko vaellukselle osallistuneen porukan kanssa. Mä tiesin jo tässä vaiheessa, että en tulisi nukkumaan silmäystäkään koko yön aikana. Kova lattia, ohut retkipatja sekä ratsastuksesta itseensä ottanut selkä ei ollut hyvä yhdistelmä, ei sitten alkuunkaan. Selkää vihloi tuskallisesti kiivetessämme portaita ylös taukotupaan, ja mä olin aivan varma siitä, että mä en tulisi ratsastamaan enkä varmaan kävelemään ainakaan viikkoon, varsinkaan lattialla nukutun yön jälkeen. Siitäkään huolimatta en katunut vaellukselle osallistumistani, ja kärsimykseni peittäen virnistin iloisesti jengille, joka taukotupaan oli jo ehtinyt ennen meitä mattimyöhäisiä.