2020/08/28 - 2 - Perjantai-ilta

Katselin arvioiden jabakarsinassaan möllöttänyttä valkohallakkoa vuonohevosta. Hilla, sen Jassu oli mulle valinnut kilpaponiksi.

“Se on oikein taitava, ja etkös sä sillä ole pari kertaa mennytkin!” nainen oli vouhottanut, kun se vain halusi haalia Seppele Cupin täyteen shelyesläisiä osallistujia. Olin nyökännyt hyväksyvästi. Nappisilmäinen Hilla oli ihan kiva. Ja Figaron oli parempi tottua uuteen kotiinsa -- mikä tuntui olevan sille harvinaisen vaikeaa -- ennen kuin oli sen aika lähteä mukaan kilpailemaan jonnekin ulkomaille.

“Ella-Amalie?” mua kutsuttiin takanani juuri ennen verryttelyalueelle siirtymistä. Kyllä mä tiesin katsomattakin, kuka se oli. Vaaleatukkainen tyttö hymyili mulle maireasti asettuen rennosti nojailemaan Hillan jaban oveen.
“How great to see you again!” se sanoi, ja mä vain huokaisin. En tiennyt, miksi se tällä kertaa halusi kiusata mua, mutta halusin siitä vain nopeasti eroon.

“Look, I should go--”, yritin, vaikka Inkeri ei koskaan olisi päästänyt mua niin helpolla.

“Well, don’t you have a minute or two to share with your favorite cousin, huh?” tyttö myhäili hunajaisesti kyräillen samalla ympärilleen.

“Actually--”

“I’m here to warn you”, Inkeri virnisti keskeyttäen mut täysin ja veti kädet puuskaansa. “About Sven.”

Että se kehtasi, vaikka aivan varmasti näki, että mulla oli luokka alkamassa. Inkerin naama olisi voinut olla sanakirjassa kohdassa “kuinka pilata Ella-Amalien kilpailusuoritus, päivä ja koko elämä”. Mun kasvot kääntyivät epäluuloiseen kurttuun, kun toinen kulmani nousi uteliaisuudesta ylös.

“After you left that after ride-party in Norway”, Inkeri aloitti, jonka jälkeen se huokaisi suorastaan liioitellun raskaasti, “I saw him with the girl with curly hair, you know, what was her name, Catu? Something like that.”

“What do you mean ’with her’”, mä ennemmin totesin tiukasti kuin kysyin. Pulssi oli kiihtynyt jo niin, että pelkäsin mun sydämen räjähtävän ulos rinnasta ellei se rauhoittuisi pian. Kyllähän mäkin olin nähnyt Svenin ja Catun yhdessä, mutta silloin ne olivat vain jutelleet, vaikka mielikuvitukseni oli yrittänyt keksiä paljon muutakin. Oliko siellä käynyt jotain muutakin?

“They had a thing back then, years ago, and based on what I saw I’m pretty sure it’s not over yet”, Inkeri kohautti olkiaan kallistaen päätään pahoittelevasti. “I know you’re in love with him, and I’m terribly sorry I’m the one to tell you this but I thought it’s my duty. He’s not the one for you.”

“Fuck off”, mä sanoin hiljaa, lähes kuiskaten.

“Even such princesses like you do not always get what they want”, toinen mussutti tyytyväisenä, kun sen suupielet kääntyivät taas makeaan virneeseen.

“Fuck off!” ärähdin kovempaa, jolloin Inkeri nosti kätensä ilmaan ja käveli vihdoin pois. Se oli tehnyt sen taas. Se oli saanut mut raivon partaalle, mun kädet vapisemaan ja mun mielen horjumaan. Catu ja Sven. Miksi Sven ei ollut kertonut mulle itse? Toisaalta, miksi olisi? Eihän sen tarvinnut. Koulurata, mä sitten vielä kasasin itseni, muistele rataa.

Kaikki muut olivat lähteneet verryttelemään jo aikaa sitten, kun mä vain edelleen seisoin paikallani pöllämystyneenä, eivätkä mun jalat olisi halunneet liikkua. Siinä mielentilassa mun olisi pitänyt unohtaa koko kilpailut, perua luokkaosallistuminen ja matkata ensimmäisellä lennolla takaisin kotiin.

Mutta mä en ollut luovuttaja, ja siksi mä en tehnyt niin. Pakotin itseni liikkeelle, vaikka jokainen askel tuntui raskaalta. Ennen radalle menoa ehdin verrytellä Hillaa ehkä kaksi minuuttia, jonka aikana en pystynyt miettimään mitään muuta kuin Inkerin sanoja. Puhuiko se edes totta? Vaikka oliko sillä väliä? Itsehän sä annoit sille Steinbakkille pakit, alitajuntani yritti muistuttaa, ja kyllähän mä nyt sen tiesin. Ei se ollut mulle tilivelvollinen, sitähän se itsekin aina sanoi. Se sai olla kenen kanssa halusi, etenkin Catun. Ihan sama. Se oli sitten jatkanut elämäänsä ja hyvä niin. Mulla ei ollut oikeutta siihen puuttua.

Ratsastin radan rutiinilla. Hilla hörähti. Olin kolmastoista.

Epäonnenluku, vaikken sellaisiin uskonutkaan.

Munkin piti vain jatkaa elämääni.