2020/09/05 - 1 - Yllätys

Olin koko viikon pohtinut jotain pientä yllätystä tai oikeastaan kiitosta muille tallilaisille menneistä kuukausista. Kesä tuntui lentäneen ohitse ja en oikein ymmärtänyt miten oli jo syyskuu, vaikka ulkona näytti ja tuntui syksyltä.

Olisi ollut mahtavaa kokea Norjan syksy, mutta vielä ei ollut sen aika. Ehkä jonain toisena vuonna. Olin onnistunut neuvottelemaan Jassun kanssa itselleni vielä yhden vapaapäivän ennen lähtöäni, muka hoitaakseni joitain asioita. Tai siis joo, hoidinhan mä oikeasti, kun kävin kaupoissa hakemassa hieman juhlavampia kertakäyttöastioita sekä hieman juoma- ja ruokatarvikkeita. Palattuani takaisin Shelyesiin toivottavasti niin, että kukaan ei nähnyt minua, pistin suunnitelmani tulille ja valtasin kirjaimellisesti Jassun keittiön. Olin edellisenä yönä leiponut valmiiksi juustokakun, jonka olin taktisesti piilottanut jääkaappiin ja nyt jäljellä olisi enään lämpimän ruuan, sekä mocktailin valmistus.

Olin edeltävänä viikonloppuna testannut pariakin eri ruokaa, joita olin maistattanut Catulla, sekä vastahakoisesti tehtävään nakitetulla Christianilla, sekä parilla muulla tallille jääneellä ja lopulta löytänyt juuri oikeat ainesosat, joilla toivottavasti sain sellaisen pastan aikaan, josta suurin osa tykkäisi. Koska en ollut ihan varma mitä kaikkia ruoka-aine allergioita ihmisillä olisi olin yrittänyt valita mahdollisimman pitkälle vegaanisia ja gluteiinittomia sekä soijattomia tuotteita, kuitenkin mausta tinkimättä. Oikeastaan olin vahingossa tehnyt empiiristä tutkimustani koko sen ajan mitä olin Norjassa ollut, joten nyt siitä oli vihdoin hyötyä ja se myös nopeutti kauppareissuani suuresti.

En tiedä miten siinä onnistuin, mutta jotenkin sain siirrettyä kaikki tarvittavat sisältä taukotilaan ja kaiken ollessa valmiina lähdinkin kiertelemään pitkin Shelyn tiluksia kutsuen kaikki taukotilaan. Kaikki olivat hieman ihmeissään että mitä olisi tapahtumassa, mutta nähdessään esille laittamani tarjoilut kaikkien katse muuttui hämmennyksestä innostukseen.

Kerroin jo paikalla olijoille mitä olisi tarjolla ja jatkoin samaa selvitystä myös myöhemmin paikalle saapuneille, jotka olivat yhtä pöllämystyneitä taukotilan tarjoiluista, kuin kaikki muutkin jo paikalle ennättäneet. Nähdessäni yllätykseni onnistuneen, tunsin itseni tyytyväiseksi ja tästä olisikin hyvä jatkaa viimeiseen iltaan Norjassa ennen seuraavana aamuna koittavaa viimeistä aamutallia.

Olo tuntui varsin voipuneelta edelleen Suomen reissun jäljiltä, vaikka samaan aikaan osa musta lallatteli voitonlaulua siitä, että olin juuri matkustanut maahan jossa en ollut koskaan käynyt.
Ja olihan se ollut siistiä! Olin lähettänyt Steenille niin monta kuvaa, että kaksoisveljeni oli ollut jo hermoromahduksen partaalla, sekä hihitellyt riemuani niin monelle tallikaverilleni kuin olin suinkaan ehtinyt.
Mutta paluu arkeen kuitenkin toi taas tietynlaista rutiinia ja balanssia elämään, eikä sekään tuntunut laisinkaan pahalta. Raffellakin oli kaikki varsin hyvin, sillä ruunaa oli tänään ratsastanut nuori tyttö, joka oli varustautunut jopa kahden kaverin voimin tunnilleen. Tytöt näyttivät nauttivan täysin sydämin pikkuisen voikon harjaamisesta ja lyhyen rupattelutuokion jälkeen suuntasin taukohuoneeseen.

Kauaa en mäkään Shelyesissä ollut ehtinyt aikaani viettää, mutta astuttuani sisälle ovesta pystyin heti laskemaan, etten koskaan ollut nähnyt taukotilaa niin täytenä kuin nyt. Oven suulla notkuivat Christian ja Jassu, ja katsahdettuani heitä kysyvästi Jassu töytäisi mua ystävällisesti sisemmälle.
“Otahan säkin osaa tarjoiluun, nyt on Karlan läksiäiset!”
Katseeni kulki hetkisen aikaa väkijoukossa, ennen kuin huomasin Karlan, joka hymyili varovasti katetun tarjoilupöydän luona.
“Karla!” hihkaisin päästyäni lähemmäs. Tyttö hätkähti - emme olleet luonnollisesti ehtineet tutustua kummemmin – mutta kumartui kuitenkin vastaamaan halaukseeni.
“Voi miten söpöt juhlat!”
Hymyilin Karlalle ja mielessäni harmittelin, että Shelyesin kesätyöntekijä teki jo nyt lähtöä. Karla kun vaikutti oikein aidolta ihmiseltä sekä mukavalta persoonalta.

Mä luulin, että Karla olisi ollut ns. vakiovarustusta tallilla ja siksi ollut erittäin yllättynyt, kun se oli käynyt nykimässä porukkaa taukotilaan selittäen jotain syömisistä sekä läksiäisistä.

"Harmi, että lähdet", sanoin Karlalle enkä valehdellut tippaakaan. Pidin uusiin ihmisiin tutustumisesta enkä lyhyen Shelyes-"urani" aikana ollut vielä ennättänyt Karlan kanssa tekemisissä olla kovin hirveästi. Nimeltä ja ulkonäöltä hänet tiesin ja olin tietenkin jotain hänen kanssaan jutellut, mutta muuten kyseinen naishenkilö oli jäänyt minulta vähän hämärän peittoon.

Karla ei ennättänyt muuta kuin hymyillä vähän surumielisen oloisesti toteamukselleni, sillä Sonia pölähti paikalle ja kapsahti naisen kaulaan.
Minä jätin kaksikon omaan rauhaan, pyörähdin tarjoilujen puoleen ja lapoin lautaselle Karlan valmistamia pöperöitä.
"Onko täällä aina tällaiset tarjoilut kun joku lähtee?" kysäisin ja tuuppasin kevyesti vieressäni seisovaa Ellaa kyynärpäällä käsivarteen.
Nainen pudisti päätään vaaleat hiukset heilahtaen.
Vaikka mä sosiaalinen persoona olinkin, niin kyllä se oli Ella-Amalie, jonka seuraan tallilla useimmiten lyöttäydyin. Sen "syy", että mä ylipäätään olin Shelyesiin tieni löytänyt.

Ja hyvä niin! Viihdyin siellä.
Olihan tallilla toki muitakin tuttuja kasvoja koulu(je)n käytäviltä.
Jopa meidän kuviksen maikka, joka ei varmasti kovin montaa vuotta vanhempi minua ollut.

Oli siitä ollut Karlan kanssa puhetta, lähdöstä nimittäin. Viikossa ehti tutustua toiseen melko hyvin, varsinkin, kun Karla oli ollut ensimmäisinä päivinä apunani tallilla. Siksi oli hieman haikeaa, kun Karla tuli kesken Danten harjaushetken huhuilemaan kaikkia taukotilaan, jonne hän oli järjestänyt ihanat yllätysläksiäiset.

Ruoka oli hyvää ja seura sitäkin parempaa. Suurin osa tallilla sillä hetkellä olleista oli kokoontunut taukotupaan syömään ja juhlimaan, ja Karlan kesää tunnuttiin muistelevan kaikin puolin iloisilla ja mukavilla tarinoilla. Oli mukava kuulla, mitä kaikkea Shelyesissä oli ennen tuloani tapahtunut, ja Karla näytti olevan samaan aikaan iloinen viettämästään kesästä tallilla sekä hieman surullinen, kun kesä loppui kuitenkin niin lyhyeen.

"Karla", huikkasin naiselle, kun ilta alkoi olla lopuillaan ja minun täytyi vielä lähteä hoitamaan Dante iltakuntoon.
"Kiitos vielä kaikesta avusta Danten kanssa. Niin ja muuttoavusta tietysti", sanoin Karlalle samalla halaten tätä ystävällisesti.
"Kaikkea hyvää tulevaan, ja toivottavasti törmäillään joskus vielä Shelyesissä."

Kävelin tallipihaa poikki kohti taukotuvalle, kunnes näin turkoosien hiusten kulkevan päättäväisesti kohti tallin parkkipaikkaa. Noita hiuksia ei voinut olla tunnistamatta Jassun kertomien uusien hoitajien kuvausten perusteella. Yritin kiirehtiä askeleitani ja huikkasin nuorelle naisenalulle tervehdystä ja nappasin hänen katseensa minuun.
- Moi, hieman ujon tuntoinen vastaus kuului tytön suusta.
- Olen Catu, taidat olla uusi täällä? Yritin saada tyttöä hieman tuntemaan oloansa kotoisammaksi.
- Joo, hevoseni muutti tänne pari viikkoa sitten… - Olen Aurora.
- Aivan, jännää ettei olla vielä törmäilty! Olen täällä töissä, jatkoin keskustelua.
- Oon ehkä tainnut olla hyvin piilossa pihattotallissa tai maastoissa, Aurora alkoi rentoutua ja naurahti ihmettelylleni. - Nyt tosin meinasin lähteä kotia päin, Aurora jatkoi.
- Ai, etkö tule Karlan läksiäisjuhliin? Vastasin ihmetellen, vaikka osasin jo arvella, ettei Aurora vielä ollut kerinyt kotiutua tallille niin paljon, että olisi perillä kaikesta menosta ja melskeestä.
- Ai onko semmoiset tänään? Miksi hän on lähdössä?
- Joo, ne on taukotuvassa, vintillä! Karlan kesätyöt loppuvat huomenna, hän lähtee takaisin Suomeen, selitin samalla kun etuhiukseni heiluivat selittävien käsieni tahtiin, kun osoitin ison tallin suuntaan.
- Ahaa… Aurora vastasi vielä hieman ujostellen. Tyttö taisi hieman jännittää kaikkien uusien ihmisten tapaamista samaan aikaan.
- Tulisit nyt, pääset tutustumaan uusiin ihmisiin! Yritin houkutella tyttöä mukaani, jossa vielä onnistuinkin. Osasin silti olla melko hyvä vakuuttelemaan, että sosialisoituminen olisi hyväksi jokaisen mielenterveydelle. Vaikka en juuri näillä sanoilla sitä ilmaissutkaan. Lähdimme yhdessä Auroran kanssa kävelemään kohti isoa tallia ja selitin samalla tytölle, ketä kaikkia saattaisi läksiäisistä löytyä sekä mistä heidät tunnistaisi ja kuka olisi kenenkin hoitaja/omistaja/vuokraaja.

Karla oli aikaisemmin käynyt nappaamassa isosta tallista porukkaa vintille ja ihmisiä olikin hyvin jo saapunut paikalle; Christian, Jassu, Sonia, Matias, Nita ja Ella osuivat ensimmäisenä silmiini. Karla otti minut ja Auroran ystävällisin halauksin vastaan. Kiitin tyttöä koko kesän aikaisesta työurakasta ja taoin tyttöön uskoa, että palaisi vielä jatkossakin Lofooteille ja Shelyesiin. Olin hyvin kiitollinen siitä, että Karla oli päättänyt hakea Shelyesiin kesätöihin. En tainnut olla koko kesän aikana muistaa osoittaa kiitollisuuttani tytölle, hän tuskin edes oli ymmärtänyt, miten suuri apu hänestä olikaan ollut. Halasin tyttöä vielä uudelleen kiittelyjen jälkeen ja tunsin, miten pala nousi kurkkuuni ja silmäkulmani vetistyivät.
- Älä Catu! Mä olen tässä kokoajan yrittänyt vältellä tätä vetistelyä! Karla yritti huumorisesti imeä kyyneliäni takaisin kyynelkanaviin. Hymyilin ja totesin, ettei hyvästeistä pitäisi olla huolissaan. Tyttö varmasti palaisi vielä.
- Ehkä mun on parempi siirtää suruni tuon tarjoilupöydän suuntaan ja syödä yksinkertaisesti itseni täyteen, vastasin humorisesti. Karla osoitti tarjoilujen suuntaan ja tunnistin tuttuja herkkuja, joita olin juuri edellisenä viikonloppuna saanut muun muassa Christianin ja muutaman muun kanssa maistella. Huomasin nälän yllättäneen minut ja tuijottelinkin nälkäisillä silmilläni ruokia. Minulla oli paha tapa syödä silmilläni enemmän, kuin mihin vatsani edes pystyi.

Kerätessäni kertakäyttölautaselleni hävyttömän määrän ruokaa huomasin silmäkulmastani Auroran löytäneen seuraa sohvalta, hän oli istahtanut toisen uuden Shelyes-kasvon viereen, nimittäin Nitan. Samaan aikaan kuulin Ellan ja Matiaksen keskustelevan kiivaasti jostain abijutuista keittotasojen äärellä. Itse olin abivuoteni viettänyt Espanjan auringossa, joten en juurikaan pystynyt samaistumaan Norjan abivuosien kiihkeisiin russebussi -juttuihin. Päädyin kuljettamaan ruokalastini sekä itseni sohvan vieressä olevalle nojatuolille, jossa Christian istuskeli.
- Oisko tässä käsinojalla tilaa?
- No jos uskallat siihen vaan istua, Christian aloitti. – Olisi tässä sylissäkin ihan tilaa, poika jatkoi silmäänsä vinkaten. Ei varmaan löytynyt yhtäkään tyttöä tästä huoneesta, jolle Christian ei tuota herjausta olisi heittänyt. Jos se liikkui, mutta sen housuista ei löytynyt uloketta, se oli kelpo kuulemaan iskulauseita.
- Jäisit poikaraukka kyllä tämän rahdin alle niin, ettei sua enää löytyisi sieltä… Vastasin pojalle ja istahdin käsinojalle. Aloin tunkemaan ruokaa suuhuni ja tunsin, miten vatsani kiittäisi pian.
- Onkos vaikeuksia ollut tällä viikolla? Christian yritti hieman udella.
- Kuinkas niin? Kysyin pojalta suu täynnä ruokaa, ilman että edes peitin suutani. Christian katsoi hieman etoen, mutta jatkoi: - No draamakuningas on saapunut taas keskuuteemme…
- Täh? Jouduin kysymään tarkennusta Christianin selvälle v:mäisyydelle.
- Sven tuli takas töihin
- Aaa… Aloitin lausettani ja nielaisin suuni tyhjäksi. – No meillä on ainakin nyt mennyt todella hyvin ja musta tuntuu, että Sven todella on tykänny tulla takaisin
Vastaukseni sai minut miettimään toden teolla kulunutta viikkoa. Svenin kanssa viestittely tupari -kutsuni jälkeen oli todella rikkonut jään ja meillä oli ollut jopa hauskaa toistemme seurassa.
Christianin piikittelevä kommentti herätti minut takaisin maanpäälle: - No se mies ei muuta tullut täältä hakemaan kuin naisia
- Mikä sua siinä Svenissä niin ärsyttää muka? Kysyin jo hieman ärtyneenä. En yleensä pitänyt toisten ihmisten puhumisesta heidän selän takana.
- No se nyt on tollane norskapelle… Naisia viettelee jokasella nurkalla, mutta miehille on yks kusipää
- Ja säkö olet nyt paras puhumaan tollasesta käytöksestä? Katsoin Chrisua kulmien alta ja jatkoin:
- Ehkä te kaks voisitte laskea ne *ruma sana* pois käsistänne ja tutustua todella toisiinne…
Christian nauroi.  ”Uskomatonta alfailua…” mietein vain itsekseni ja pudistin päätäni.
- No hei, mites sulla muuten? Miten koulu on lähtenyt? Christian jatkoi vaihtamalla puheenaihetta, miehenalku selvästi osasi tulkita ärtymykseni.
Lepyin hieman ja tungin juustokakkua suuhuni.
- Itseasiassa todella hyvin… Oon todella tykännyt ja musta tuntuu, että viimeinkin oon löytänyt jotain mistä pidän, aloitin selittelyä ja jatkoin: - Mullahan on ens viikolla se muutto ja sitä nyt jännityksellä odotan… En voi uskoa, että oon valmis oikeesti jopa asettumaan aloilleni
- Varo vaan, ettet joinakin pimeinä kaamoksen tunteina lähde taas vetelemään jonnekin päin maailmaan, Christian kommentoi.
- Ehkä maailma saa nyt odottaa, hymyilin vastaukseksi ja jatkoin juustokakun syömistä.

Karla liittyi seuraamme ja keskustelimme vielä tovin kuluneesta kesästä sekä yhteisistä kommelluksista. Että aika oli kulunut nopeasti. Halasin ja kiitin Karlaa vielä useamman kerran illan aikana; tyttö oli todellinen kimpale kultaa.