2020/08/29 - 1 - Lauantaiaamu, koululuokat

Kisa-aamu oli koittanut nopeammin, kuin olin ehtinyt edes ajatella. Eilen nautittiin vain luokkien katsomisesta Joonan kanssa ja Janni auttoi mua läpiratsastamaan Jätkää, jotta tänään saataisiin ruuna nopeasti rennoksi aamun koululuokkaa varten. En voi sanoin ylistää, kuinka taitava ratsastuksenopettaja meillä on, sillä mulla oli heti aamusta varma fiilis, ja Jätkäkin vaikutti suht rauhalliselta. Theon läsnäolo viereisessä karsinassa oli varmasti tehnyt myös tehtävänsä.

Kahdeksalta, kun tulimme Joonan, Jannin, sekä Jassun kanssa laittamaan hevosia kuntoon, oli Seppeleen pihassa jo täysi hulina päällä. Kilpailijoita, groomeja, sekä muita toimijoita sinkoili sinne tänne. Osa kilpailijoista näytti jopa stressaantuneilta tiukoissa nutturoissaan, siinä missä jotkut groomit näytti nukahtavan pystyyn kahvikuppi kädessään. Jälkimmäisellä viittaan lähinnä Jassuun, jolta kysyin jo kolmatta kertaa saman asian, ennenkuin sain vastauksen.
”Jassuu? Kuuleeko Jassu?” nainen havahtui kutsuuni ja suuntasi katseensa minuun kohteliaasti sen jälkeen kun oli tuijottanut tyhjyyteen Luoja ties miten kauan. Siemaisu nyt jo varmasti jäähtyneestä kahvista viesti minulle, että voin kertoa asiani ja tulisin varmasti kuulluksi.
”Niin, haluutko auttaa mua sitomaan tän pehkon jotenkin päin siististi kiinni, ennenkuin meen lämppäämään Jätkää?”
”Joo, miks ei. Tota sopiiko tossa viiden minuutin päästä? Voisin käydä täyttämässä tän kupin.” nainen kohotti Norjan lipulla kuvioitua termosmukia ja odottamatta vastaustani hän oli jo menossa kohti kanttiinia. Sillä aikaa mä sidoin jätkän viimeiset sykeröt kiinni ja jäin ihastelemaan puhdasta, komeaa ruunaani. Mihin mä mitään miehiä tartteisin, kun mulla oli tällainen hurmuri. Ja siinä samassa ajatuksessa mielikuviini lävähti Christianin teräväpiirteiset kasvot. Nyt ei todellakaan ollut aikaa ja resursseja tällaiseen haaveiluun ja palautin ajatukseni tähän hetkeen. Silti sisimmissäni toivoin, että Christian olisi ollut täällä.

Siinä me seisottiin. Jätkän kanssa kouluradan ulkopuolilla seuraavina menossa areenalle. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta katsomo oli täynnä väkeä. Mulla tuli pienimuotoinen flashback Sommersolverviin, mutta Janni psyykkasi mua keskittymään nykyhetkeen. Kellon kilahtaessa Janni taputti Jätkää takamukselle ja mä kehotin ruunaa ravaamaan kouluaitojen sisälle.
”Tsemppiä!” toivotti nyt jo herännyt Jassu, joka oli pukenut kasvoilleen hieman jännitystä ja ylpeyttä sisältävän hymyn. Kyllä mullakin oli itsevarma olo norjan lipulla varustetussa kisatakissa, kun Jätkä ravasi allani hyvässä muodossa ilman ylimääräisiä höntyilyjä. Ihan kuin oltaisiin oltu kotona kentällä, eikä yleisöstä tai muusta hälinästä olisi tietoakaan. Vain minä, hevoseni ja kohoavat vuoret ympärillä. Tiesin, että ainakin Mia, Hilla, sekä Amira oli katsomossa kannustamassa mua ja myöhemmin samassa luokassa starttaavia Joonaa ja Jassua. He olivat aamulla käyneet jaboilla moikkaamassa meitä ja ratsujaan, ennenkuin katosivat aamupalalle. Vaikka ymmärsin peräti kolmea kieltä, mitä täällä puhuttiin, erottui Norjaksi huudetut kannustukset hyvin katsomosta. En kerennyt paikantaa porukkaa huutojen takana, ennenkuin olin jo tuomarinpöydän edessä tervehtimässä tuomaria. Hengitin syvään sisään ja tyhjensin keuhkoni hetken päästä kokonaan. Rentouduin parhaani mukaan ja tunsin Jätkän tekevän samoin. Psyykkasin meidät jonkinlaiseen kilpailutilaan ja siinä fiiliksessa koko rata menikin lähes sumussa. Kaikki tuntui sujuvan hyvin. En ainakaan muista, että olisi tapahtunut mitään kauheita floppeja, eikä Jätkä höntyillyt kertaakaan. Olin radan jälkeen niin ylpeä ruunasta, että millään muulla ei ollut väliä.

Jassu oli lähtenyt heti mun radan jälkeen takaisin ratsunsa selkään ja Janni oli mua vastassa kentän laidalta. Hänelläkin oli kohta jo lähtö Joonan luo, mutta hän kerkesi kehumaan mua onnistuneesta suorituksesta. Siinä kohtaa tiesin, että se oli oikeasti mennyt hyvin, enkä vain ollut kuvitellut asiaa. Lähdin taluttelemaan Jätkää ja antamaan sille sen jälkeen vettä ja heinää. Olimme suht alkupäässä lähtemässä, joten meidän jälkeen oli vielä reilu parikymmentä lähtijää, ennenkuin edes tarvitsi ajatella palkintojen jakoa. En siinä kohtaa kuitenkaan vielä uskonut, että me oikeasti voitaisiin sijoittua, vaikka rata olisi mennyt täydellisesti. Meitä vastassa oli kuitenkin paljon kovempia tekijöitä, kuten Joona Theon kanssa, jolle olin naljaillut sinisen rusetin kanssa, joka nyt koristi Jätkän häntää. Tällä hetkellä hieman kaduin sitä naljailua ja itsevarmuutta, sillä tein itsestäni varmaan täydellisen idiootin, kun Joona pesisi meidät mennen tullen.


Olin juuri kiskomassa täytettyä sämpylää kitusiin, kun Sonia juoksi kanttiinille.
”Katy! Sä oot kymmenen parhaan joukossa!” hän huusi ja mulla meinas mennä juuri haukkaamani leipäpala henkeen. Nielaisin sen nopeasti, jotten tukehtuisi siihen paikkaan.
”Että mitä?”
”Niin! Sun pitää mennä palkintojen jakoon, muut on jaboilla laittamassa Jätkää edustuskuntoon.”
Mä en vieläkään tajunnut mitä on meneillään. Jo pelkästään kymmenen parhaan joukossa oleminen oli enemmän kuin osasin kuvitella. Tungin loput sämpylästä suuhuni ja lähdin hölkkäämään Sonian perässä Jaboille, jossa mua odotti lauma iloisia kasvoja. Joona ja Jassu purkivat ratsujensa varusteita pois, joten he eivät ilmeisesti olleet pärjänneet niin hyvin, vaikka olisin kuvitellut, että molemmilla menee mua paremmin. Heillä oli kuitenkin leveät hymyt kasvoillaan ja Jassu oli selkeästi ylpeä meidän pienen tallin koko porukasta. Siinä jaboilla seisoi koko lössi ja Jätkä kaiken keskipisteenä täydessä tällingissä. Janni punttasi mut selkään ja suoristi Jätkän rusetin. Se pirun rusetti. Se, jonka laitoin häntään ihan aiheesta. Itsevarmuuteni palasi takaisin ja yritin näyttää siltä etten lähtisi lentoon satulasta minä hetkenä hyvänsä.

Kuuluttaja alkoi puhumaan ja koko tallipoppoo jännitettiin, että mitä sieltä kovaäänisistä kuuluu. Olin varma, etten päässyt sijoille saakka, mutta kun kuulin oman nimeni, en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Jäädyin siihen paikkaan, enkä tiiä meinasinko revetä itkemään onnesta.
”Katya mene!” Jassu patisteli. ”Vai pitääkö sut taluttaa sinne?”
Ei pitänyt. Annoin Jätkälle toisen kerran ohjeet kävellä kouluratojen sisään. Sijoittuneet kuulutettiin viidennestä ensimmäiseen, joten kenttä oli palkinnon jakajia lukuunottamatta tyhjä. Asettelin Jätkän rivin ensimmäiseksi ja otin palkinnot vastaan hymy ja lähes hysteeriset kyyneleet kasvoilani. Seuraavat hetket meni täysin pimennossa. En edes kuullut muiden sijoittuneiden nimiä. Istuin vain Jätkän selässä yrittäen kerätä itseäni, jotta näyttäisin asialliselta. Onneksi pieni kerros ripsiväriä oli vedenpitävää, joten mun ei tarvinnut murehtia siitä. Seuraavassa hetkessä laukkasimme kunniakierroksella. Annoin Jätkän painella vapaaseen tahtiin. Ruunakin tuntui nauttivan huomiosta, eikä sen laukka ollut ollenkaan vyöryävää, vaikka siltä olisi voinut sellaista odottaa. Mun onnekseni se laukkasi kauniisti ja hallitusti, mutta silti täynnä intoa. Jos jotain pitää norjalaisista tietää, niin he tuppaavat olemaan äänekkäitä ja se ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ai että mä rakastan tätä jengiä!

"Mitä helvettiä, Theo?" kysyin ymmälläni hevoseltani sen laskeuduttua hetkeksi takaisin maan pinnalle kaikilla neljällä jalallaan.

Theo muistutti enemmän juuri räjähtämäisillään olevaa dynamiittipötköä, kuin hevosta taluttaessani sen aamulla ulos jabasta pienelle jaloittelulle ennen kuin alkaisin laittamaan sitä kuntoon aamun koululuokkaa varten. Suuri, musta hevonen herätti huomiota ja keräsi katseita esitellessään kaikki osaamansa kevätjuhlaliikkeet roikkuessani itse liinan päässä. Käsihevosalueella ei ollut onneksi tungosta Theon riekkuessa miten sattuu, mutta erittäin noloa se silti oli hevosen ollessa yleensä kisapaikoilla varsin mallikelpoisesti käyttäytyvä yksilö.
"Ootko sä nielaissut pommin vai mitä ihmettä yön aikana on oikein tapahtunut? Imit Jätkän kaiken eilisen pöllöenergian itseesi? Sen tehtävän oot ainakin suorittanut hyvin perusteellisesti", mutisin ruunalle vilkastessani Katyaan ja Jätkään päin. Suomenhevosruuna käveli rennon letkeästi omistajansa taluttamana, eikä eilisestä hötkyilystä ollut tietoakaan.

Theon käytös taas ei todellakaan luvannut hyvää parin tunnin päässä häämöttävää koulustarttiamme ajatellen.


Theon sählääminen ja hosuminen jatkui myös laittaessani sitä kuntoon starttia varten. Yleensä ruuna nautti harjaamisesta, rapsutteluista ja kaikenlaisesta huomiosta, mutta nyt se pyöri levottomasti ympäri jabaansa ja tuijotteli kauas tyhjyyteen korvat höröllä, sieraimet suurina ja silmät levinneinä lautasen kokoisesti hirnuen välillä kimeästi.
"Tarviitko sä apua?" kysyi blondi, nutturapäinen tyttö joka oli ilmestynyt Theon jaban ovelle tarjoamaan apuaan.
"Kiitos Hilla, mutta mun on ehkä parempi laittaa tää ihan itse tänään kuntoon, ellet ihan välttämättä halua itselle murtunutta nenää tai tallottuja varpaita", huokaisin syvään ja nyökkäsin mustaa ruunaa kohti. "Mulla on jo yks."
"Murtunut nenä?"
"Tallottu varvas, ja ihan pirun kipeä sellainen. Kohta varmaan se murtunut nenäkin."
"Auts... No jos tarviit apua, niin huikkaa", tyttö henkäisi ja jatkoi matkaansa jabarivistöä hieman eteenpäin.
Theo hirnui jälleen kimeästi ja jatkoin ruunan letittämistä vedettyäni ensin muutaman kerran syvään henkeä yrittäen kerätä kärsivällisyyttä ruunan kanssa.
Ehkä se rauhoittuisi sitten, kun päästäisiin verkkaamaan asti.


Mä en yleensä ollut kovin jännittäjätyyppiä kisoissa, mutta nyt mua hermostutti enemmän kuin ennen viimeistä SM-starttiani edellisellä hevosellani Santulla. Yritin olla näyttämättä sitä kaikille tallimme tytöille, jotka kipittivät edestakaisin katsomon ja verryttelyalueen väliä luokassa starttaavia Shelyesin ratsukoita tsempaten. Oikeasti mun kädet ja jalat tuntui olevan kuin makaronia kiivetessäni ratsuni selkään. Olimme tulleet Theon kanssa aluksi treeniaukiolle hölkkäilemään ennen, kuin siirtyisimme maneesiin varsinaista verkkaa varten. Tulta ja tappuraa oleva musta ruuna potkaisi äkäisesti takajalallaan ilmaan istuutuessani satulaan ja ottaessani ohjaa tuntumalle, eikä se ainakaan helpottanut oloani. Ruuna käyttäytyi kuin karhu, joka oli herätetty talviuniltaan kesken kaiken ampumalla piikki takapuoleen.

Theo hirnui kimeästi astellessamme maneesiin ovesta sisään verkkaamaan muiden hevosten sekaan. Ruuna oli edelleen jännittynt kuin viulunkieli, vaikka olin jo ennen maneesiin tuloa yrittänyt ratsastaa ruunaa rennommaksi puolen tunnin ajan. Tuloksetta.
"Tsemppiä!" huikkaisin Katyalle ja Jätkälle, jotka poistuivat maneesista samalla hetkellä kohti kisa-areenaa Janni vanavedessän.
"Kiitti, samoin!" tuo vielä huusi ennen kuin katosi näkyvistä.
"Sitä me tarvitaan. Yritä nyt käyttäytyä kunnolla", mutisin Theolle ennen kuin siirsin hevosen raviin, erittäin jännittyneeseen sellaiseen, mutta raviin nyt kuitenkin.
Ruuna alkoi viimein hieman rentoutumaan verkan kuluessa, mutta se ei edelleenkään ollut oma itsensä. Sen häntä pyöri joka kerta, kun hipaisinkaan kylkiä pohkeellani ja muuttui kovaksi suustaan. Ruunan rinta oli valkoisen kuolavaahdon peitossa Jannin tullessa takaisin maneesiin Katyan ja Jätkän suorituksen jälkeen.
"Niillä meni tosi hyvin", nainen hymyili leveästi ja puikahti maneesin katsomoon istumaan.
"Huippua!" huokaisin vaisusti hymyillen kävellessämme tämän luokse. "Meillä ei, kato nyt tätä kuolapetteriä... Mä en tiedä mikä ihme tähän on iskenyt."
"Se on ihan kuin kiimainen tamma olisi, mutta onkin ruuna", Janni totesi ja hymy pyyhkiytyi tämän kasvoilta vaihtuen tiukan vakavaan ilmeeseen.

Siirsin ruunan takaisin raviin jatkaen verryttelyä. Meillä olisi vielä viisitoista minuuttia armonaikaa. Se ei ollut paljon.


"Seuraavaksi ratsastaa Joona Vuorinen hevosellaan Velvezuelas Thestral, valmistautuu Jasmine Lundén ja Adore Uriah", kentän laidalla olevat kaiuttimet pauhasivat kuuluttajan puhuessa mikrofoniin. Mulla oli niin huono olo jännityksen vuoksi, että ihan oksetti ravatessamme Theon kanssa kouluaitojen välistä radalle kohti pysähdystä ja alkutervehdystä. Se ei mennyt tasajaloin, mutta ainakin Theo pysähtyi. Olihan ruuna auttamatta kuolainta vasten ja pohkeen takana, mutta enää asiaan ei voinut vaikuttaa. Nyt olisi vain ratsastettava niin hyvin kuin tällä dynamiittipötköllä vain tänään voisi. Enää ei voisi paeta paikalta, joten kokosin ohjat takaisin käsiini ja siirsin ruunan koottuun raviin aloittaakseni ohjelman.

Raviohjelmassa pakka pysyi vielä jotenkuten kasassa ja käyntikin meni juuri ja juuri ilman rikkoja, mutta laukkaohjelmaan siirtyessämme se hajosi ihan lopullisesti. Keskilaukka venähti pitkäksi kun Theo ei tullut ensimmäisestä eikä toisestakaan pidätteestä takaisin ja jouduin käyttämään vahvempia apuja saadakseni laukan koottua jälleen kasaan, josta ruuna tietysti jännittyi entisestään. Loppuohjema menikin sitten ihan plörinäksi ja ratsastin lopputervehdykseen rajun pettymyksen painaessa rinnassa raskaasti, aiheuttaen kurkkuun ahdistavan ja puristavan tunteen.


Loppuverryttelin Theon treeniaukiolla melkoisessa sumussa yrittäen saada ajatuksiani kasaan ja mustaa ruunaa rentoutumaan. Ajatukset olivat yhtä vuoristorataa siihen asti, että saavuin Theon kanssa takaisin jaboille ja sain vastaani maailman iloisimman talliporukan. Katya ja Jätkä olivat sijoittuneet luokassa viidensiksi, erittäin ansaitusti. Ratsukko oli painanut älyttömästi duunia ja rehkinyt valmennuksissa siitä päivästä asti, kun tuo rautiaankimo suomenhevosruuna Shelyesiin saapui. He olivat menestyksensä eteen vuodattaneet niin paljon sekä verta, hikeä että kyyneleitä etten muuta voinut kuin virnuilla tyhmästi ontuessani kipeän varpaani kanssa onnittelemaan naista saavutuksestaan.
"Yhden asian Theo teki sentään ihan täydellisesti", nauroin Katyalle päästäessäni tämän syleilystäni. "Piti huolen siitä, että te pääsette loistamaan radalla!"

Aurinko ei enää lämmittänyt niin kamalasti, joten olin pukenut päälleni mustan fleecetakin. Olallani roikkui vanha Canonin kamerani, jonka verukkeella olin pumminut kyydin Seppele Cupiin. Enhän voinut itse osallistua. Hitsi. Yllätin itseni kaipaamassa kisoissa oloa. Sitä jännityksen tunnetta ennen rataa ja voittoisaa tunnetta, mikäli sattui pärjäämään.

Siitä oli jo melkein vuosi, kun olin kisannut Dinolla. Ruunaankosken kisat jäivät viimeisiksi. Ekana päivänä tipuin, toisen päivän sijoitusta en edes muistanut. Nyt olin pujahtanut isojen kisojen tunnelmaan muiden Auburnilaisten kanssa. Olisin tietenkin voinut tulla jo eilen, vaikka omalla autolla, mutta suurin osa porukasta tuli vasta tänään.

Nyt olin livahtanut kentän laidalta katselemaan hieman Seppeleen ympäristöä. Olihan se pieni Auburniin verrattuna. Okeiokei, Dino oli asunut ennen Bellonan syntymistä Purtseilla, johon verrattuna mikä vain paikka oli suuri. Kohotin kamerani tarhaileviin hevosiin. Naksnaksnaksnaks. Tarkastin kuvat jälkikäteen pieneltä ruudulta ja kohottaessani katseeni kohtasin jotain tuttua.

”Herranpieksut!” huudahdin yllättyneen innostuneena.

Täällähän oli tuttuja Norjasta asti! Oliko tosiaan niin, että Shelyesin porukka oli pakannut puskaponinsa ja lähteneet isoihin kisoihin. En edes tunnistanut kaikkia, jotka olivat samassa porukassa.
”Hilsen til hele publikum!” hihkaisin porukalle, joka katsoi minua ensin pitkään hämmentyneenä.
”Hanne?!” Ella ihmetteli ensin, mutta tuli sitten halaamaan.
Tunnistin porukasta Ellan lisäksi Katyan, joka oli vielä Shelyesissä katsonut minua usein vähän liian pitkään. En tiennyt miten olin hänen muroihinsa kussut, mutta en nytkään saanut mitään innostunutta katsetta naiselta.

”Kilpailetko säkin?” kysyin Ellalta. ”Blondilla?”
”Kisaan, mutten Blondilla. Mä myin sen. Oletko sä täällä Dinon kanssa?”
Pudistin vuorostani päätä. ”En. Dinolla on pahaa nivelrikkoa, joten se siitä ei enää ole kisaponiksi. Miksi sä myit Blondin?”
”Liian pieni”, Ella vastasi. ”Voi hitsi! Mitä sä nyt meinaat?”

Kohautin olkiani. ”Myydä sen varmaan. Sillä on myös varsa.. odotas, mä näytän.”
Kaivoin puhelimeni taskusta ja näytin Ellalle rautiaan varsan kuvaa. ”Oih, miten söpö!”
”Se on Bellona.”
”Aiotko pitää sen?”
”Hyrr, en. En mä osaa kouluttaa tommosia”, naurahdin. ”Mä itseasiassa varmaan siirryn etsimään ihan hevosta. Mua puri kisakärpänen.”

Siihen mulla olisi tosin vielä matkaa. Oikean hevosen löytämisessä saattoi kestää. Puhumattakaan siitä kuinka nopeasti joku ostaisi ponin, jolla oli myös varsa. Bellonassa ei oikeastaan edes ollut mitään arvokasta. Dino toki oli kantakirjapalkittu ykköspalkinnolla, mutta siihen se jäi.
”Olisi kiva jutella vähän paremmin”, sanoin, kun halasin vielä hyvästien yhteydessä Ellaa uudestaan. ”Ehkä mä raahaan itseni Norjaan. Mun pitäisikin jutella yliopiston kanssa mun opinnoista.”
”Se olisi mahtavaa!”

Sanoin yleisesti heipat Shlyesin porukalle. Ai, vitsit mun tuli vähän ikävä Norjaan. Ne maastot olivat mahtavat. Ehkä varaisinkin heti ensi viikolla lentoliput.