2020/08/27 - 1 - Matka Suomeen

En muista olinko ikinä ollut näin aikaisin tallilla. Kello näytti 03.45 ja aurinko heitti aamun ensimmäiset säteet peltojen ylle saaden aamukasteen kimaltelemaan heinikossa. Hevosauto tönötti tallin pihassa ikkunat huurteessa ja Karla mätti rekkaan kuiviketta hevosille. Tallissa oli vielä suht rauhallista. Paikalla oli ainoastaan Jassu ja Joona, jotka harjasivat heiniä mussuttavia ratsujaan.
”Jos oot nopee, niin kerkeet vielä mukaan. Käydään kävelyttämässä hevosia ennenkuin laitetaan ne koppiin.” Jassu huikkasi.
Heitin rinkkani tallitupaan odottamaan ja nappasin Jätkän sinisen riimunarun karsinan ovesta.
”Hei mussu. Ooks valmis lähtee kisoihin?” lässytin ruunalle ja annoin porkkanapalan kädestäni. Pujotin riimun päähän ja talutin Jätkän Theon ja Jurin perässä ulos tallista.

Väsyneenä viileä aamu tuntui jäätävältä ja puolentunnin kävely ikuisuudelta. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin pirstymään, vaikka mun jutut oli edelleen todella väsyneitä. Takaisin tallille päästyämme siellä oli jo koko kisa porukka täydessä työnteossa. Christian nojaili satulahuoneen oveen, joten käytin tilaisuuteni hyväksi.
”Hei, sulla ei vissiin oo mitää tekemistä just nyt?” kysyin miehen alulta, joka näytti lähes torkkuvan.
”Ei, kuinka niin?” sain vastauksen pitkän haukotuksen jälkeen.
”Haluisiks millään harjaa Jätkän ja iskee sille suojat jalkaan? Mun pitää tarkistaa vielä, et mul on kaikki tarvittavat mukana.”
Vastaukseksi Chrise nappasi riimunarun multa väsyneen verkkaisilla liikkeillä ja talutti ruunan karsinaansa.
”Kiitos!”.
”Sä jäät yhden velkaa.”.

Satulat, läjä satulahuopia, pintelit, suojat, suitset, varaohjat, korvahuppu, harjapakki sekä pari fleeceloimea. Vihaan sitä tunnetta, kun tuntuu, että jotain jää. Onneksi Seppele Cup oli sen verran iso tapahtuma, että siellä luultavasti olisi jälleenmyyjien kojuja. Jos jotain jäisi, saisin varmasti jostain paikan päältä ostettua tarvitsemani. Sitä paitsi, äitini opetti aina, että se mitä ei oo, sitä ei tarvita. Hengitin syvään ja nappasin Ikeakassin – tuo Jumalan lahja ihmisille – kantoon ja vein sen hevosrekan etuosaan.

Kello lähenteli puoli kuutta, kun aloimme lastaamaan hevosia kyytiin. Kahdeksan hevosen lastaamiseen kului yllättävän paljon aikaa, kun piti käännellä rekan seiniä ja miettiä, missä järjestyksessä hevoset lastataan. Myös kaiken maailman tarkistukset veivät aikaa. 15 yli kuusi kaikki oli kuitenkin kyydissä, hevosilla oli vettä sekä heinää, ja Christian, Karla, sekä Petter seisoivat tallipihalla vilkuttamassa meille.
”Lykke til!” Karla huudahti vielä juuri ennenkuin suljin oven ja rekka nytkähti liikkeelle.
”Joko jännittää?” kysyi vieressäni istuva Joona.
Kaivoin repustani sinisen rusetin, jota heilutin miehelle virne kasvoillani.

Tallin suurin tähän mennessä järjestetty kisareissu toi elävästi mieleen flashbackeja toukokuiselta Hannaby Hanami Weekiltä, paitsi että matka olisi tällä kertaa vielä pidempi. Ja mun pitäisi ajaa Eteläiseen Suomeen asti monikymmentonnisella kahdeksan hevosen rekalla. Aivan mahtavaa! Enkä ollut ihan varma, joutuisinko kaiken kukkuraksi ajamaan koko matkan ypöyksin. Jäin pohtimaan, olikohan Joonallakin CE-kortti lastatessani omia vaihtovaatekassejani rekan sivusta aukeaviin tavaratilaluukkuihin.

Olimme hetki sitten käyneet vielä viimeisen talutusretken Katyan ja Joonan kanssa. Groomit ja työntekijät olivat taluttaneet kaikki kyytiin tulevat hevoset huolellisesti, jotta matka sujuisi kaikkien osalta mahdollisimman kivuttomasti. Onneksi tallilaisten työmotivaatioon pystyi aina luottamaan ja uutterimmat apurit olivat olleet paikalla jo puoli neljän aikaan, vaikkakin Christian oli haukotellut noin viiden sekunnin välein kantaessaan Jurin varusteita rekkaan. Petter taas näytti siltä, että se oli tälle aamua ehtinyt juosta jo puolimaratonin, joten nakitin sen ilomielin värkkäämään orilleni kuljetussuojia jalkaan ja raahaamaan sen oritallista lähemmäs rekkaa.
Autonvuokrausfirman työntekijät olivat (luojan kiitos) peruuttaneet rekan niin lähelle Shelyesin tiluksia kuin olivat uskaltaneet, vaikkakaan ihan parkkipaikalle asti suuri auto ei ollut taipunut. En olisi itse ikipäivänä uskaltanut taiteilla noin isolla autolla pakki päällä luoja ties kuinka kaukaa, enkä saanut päähäni, missä ihmeessä ne olivat edes saaneet tuon kokoisen kulkuvälineen käännettyä. Lieköhän olivat pakittaneet varikolta saakka.

Hevosrekka oli kaikin puolin komea peli. Siinä oli väliseinät kahdeksalle hevoselle, runsaasti säilytystilaa ja istumapaikat kuudelle ihmiselle. Rekan etuosassa oli myös vessa sekä pieni asumistila, joka oli kätevästi muunneltavissa syömiseen ja yöpymiseen. Tarkoituksena oli pitää nukkumatauko hieman Oulun pohjoispuolella erään vanhan ystävättäreni tallilla, jonne hevosille oli aidattu mukavat pikku tarhat jaloittelua ja laiduntamista varten. Kokonaisuudessaan matka kestäisi näin suurella rekalla hitaasti ajaessa varmaan vuorokauden verran, joten oli hyvä olla ajoissa.

Rekan kyydissä matkaan lähtivät minun lisäkseni Joona, Janni ja Katya sekä groomeiksi lupautuneet Annike ja Lilja, eikä minulla ollut epäilystäkään, ettemmekö olisi pärjänneet kahdeksan hevosen kanssa. Kaikilla meistä (poislukien groomit) oli runsaasti kokemusta kisareissuista, ja matka oli suunniteltu niin hyvin, että pystyimme lähtemään reissuun luottavaisin mielin. Lilja oli ottanut mukaansa myös Malla-shelttinsä, joka istui kiltisti päärakennuksen nurkalla ja tutkaili maailman menoa. Loput porukasta tulisivat huomenna lentokoneella perästä. Olin pestannut lentomatkustajaporukan vastuuhenkilöksi Sonian, joka lupasi huolehtia, että kaikki pääsisivät matkaan eivätkä eksyisi Oslon tai Helsinki-Vantaan lentokentillä. Svolvær-Hellen kentällä ei voinut eksyä, sillä se oli kokoluokaltaan jotain säälittävän ja liikuttavan välimaastosta. Mutta olihan se nyt koostaan huolimatta kätevä, herranjestas. Sentään osa porukasta säästyisi tuskastuttavan pitkältä ajomatkalta.

Petter talutti korvat hörössä lompsuttelevan Jurin ensimmäisenä rekkaan, johon se asteli tottuneesti kuin vanha tekijä konsanaan. Jurin perään Joona talutti Theonsa, sillä yritimme tunkea muutaman ruunan harhauttamaan Juria mukaan lastattavien tammojen läsnäololta. Theon perään Christian toi Jätkän ja Katya puolestaan kävi hakemassa Pål-ruunan. Karla sai taistella Raffen kanssa pitkän tovin, ennen kuin eestikki uskalsi astella rampin ylös rekan kyytiin. Raffe ei ollut varmaan eläissään nähnyt hevosrekkaa, joten onneksi se ei kuitenkaan reagoinut siihen niin vahvasti kuin tavalliseen hevostraileriin, vaan tyytyi steppailemaan epäluuloisesti ja jahkailemaan hetken lastausrampin edustalla, kunnes se uskalsi astella muiden ruunien joukkoon. Rekan sisätilojen hyvä valaistus teki siinä varmasti osansa.

Raffen perään kävin hakemassa Hillan, joka sekään ei ollut ihan ummikko kisamatkoilla: valkohallakkoa tammaa oltiin käytetty jonkin verran valjakko- ja koulukisoissa ennen kuin se aloitti tuntihevosen uransa Shelyesissä. Hillan jälkeen Petter kävi noutamassa Amiran Sidney-ponin, joka sekin kapusi tottuneesti rekan kyytiin. Viimeisenä kyytiin lastattava Feitli puolestaan vaikutti hämmästyneeltä, että mihin kummaan se oikein tänään joutuisi, mutta tapansa mukaan se ei aiheuttanut sen suurempaa harmia sitä taluttavalle Christianille. Takkuturkkinen issikka oli alkanut kasvatella jo talvikarvaansa, ja olimme jo Karlan kanssa eilen naureskelleet, josko sille pitäisi suorittaa pikaklippaus että sillä kehtaisi esiintyä kisakentällä, kun olin tilannut Karlalta Jurille vielä hieronnan ennen kilpailuihin lähtöä.

Juuri ennen lähtöä kävimme hakemassa päärakennuksen autotallista lentokoneella perästä tulevien kilpailijoiden ja groomien tavarat, jotka olin pyytänyt laittamaan siististi ikeakasseihin, sekä mukaan lähtevien hevosten varusteet, jotka kukin oli siististi pakannut matkaan ja laittanut keskellä autotallin lattiaa seisovien satulapukkien päälle. Otimme mukaan kaiken varalta vielä vaihto-ohjia, päitsiä ja muuta kulutustavaraa tavaroiden katoamisen tai rikkoontumisen varalle. Chrisu ja Petter raahasivat rekkaan heinät matkaa varten ja varmistivat, että rekan vesisäiliö oli riittävän täynnä. Minun pulssini taas alkoi pikkuhiljaa jo kohota, kun kapusin hytin vasemmalta puolelta jumalattoman korkealla olevalle kuskin penkille. Siitä olikin hetki, kun viimeksi olin ajanut tämänkokoista hevosrekkaa: tarkemmin sanottuna varmaankin 2016, kun olin käynyt uusimassa ajolupani. Katya, Janni ja Joona istuutuivat viereisilleni penkeille, ja Lilja ja Annike jäivät asuintilan puolella oleville istuimille. Malla-koirakin kiinnitettiin valjaistaan turvavöihin, joten matka saattoi alkaa.

Dieselmoottori hyrähti käyntiin, ja vilkaisin sivupeilistä vielä viimeisen kerran taaksemme jääviä vilkuttavia tallityöntekijöitä. Pitkä matka saisi alkaa.

Puhelimeni kello näytti tasaa neljää yöllä. Isä oli juuri herättänyt minut, koirani sekä matkatavarani. Ne odottivat jo eteisessä. Syödä en ehtinyt, isä sanoi, että ostan matkalla syötävää. Nälkään oli tyydyttävä. Vaikka isä olikin hieman äreissään siitä, että joutuisi viemään minua aamuyöllä tallille, hän lupasi viedä minut sinne, koska toisaalta itsekin odotti matkaani Suomeen. Auton moottori jyrähti käyntiin, ja niin matka saattoi alkaa. No, matka tallille, ei vielä ihan Suomeen. Sora rapisi auton renkaiden alla. Yläkerran ikkunaan syttyi valo. Äiti siellä suruissaan vilkutti. Hän luuli, että joutuisin ties mihin jorpakkoon, mutta väärässä hän on. Malla nukkui rauhassa sylissäni, välillä vilkaisten ikkunasta ulos.


Auto pysähtyi. Malla oli nyt jo hieman reippaampi, eikä sitä enää väsyttänyt, kun saavuttiin Shelyesiin. Iso hevosrekka oli peruutettu pihalle
”Huh!” isä sanoi.
”Lilja! Sun apua tarvitaan. Hevosten omistajat ovat jännityksestä sekaisin, eikä käteni riitä pakkaamaan kaikkea.” Jassu puuskahti. Joona näytti olevan ainoa selvillä oleva. 30-vuotias mies oli juuri kaapannut kolme harjapakkia sekä yhden satulan kyytiinsä.


Hevoset oli lastattu, tavarat messissä, sekä hevosrekan kyytiin tulevat matkustajat. Annike oli minun lisäkseni uskaltautunut groomiksi, sekä muut tallilaiset Joona, Janni sekä Katya. Muut tulisivat lentokoneella takaisin. Malla istui vieressäni silmät tuikkien, se näytti olevan innoissaan matkasta.