Ronjas dagbok

Lumi oli tullut ja mennyt, vain vuorten huipuilla pysyi lumi. Tiet olivat sulaneet, joskin hieman mutaisessa kunnossa. Kaamosajan puolenpäivän valonkajastus valaisi maisemaa. Istuin Ronjan lämpöisessä selässä ja katselin edessäni puolelta toiselle keinahtelevaa pystyharjaa. Se ei kyllä ollut enää kovin pystyharja, sillä en ollut leikannut harjaa kisojen jälkeen. Lopputalvesta Ronjalla olisi varmaan ihan tavallisen mittaiset jouhet, joita pääsisi ehkä letittämäänkin, ennen kuin trimmaisin tammalle kesätukan.

Kulunut kuukausi on ollut vauhdikas, ja töiden puolesta luvassa olisi vielä yksi kiireinen viikko, kun kuluvan jakson arvioinnit pitäisi saada valmiiksi, ja oppilaidenkin pitäisi saada työnsä valmiiksi, jotta päästäisiin ansaituille joululomille. Joulun suunnitelmat olivat vielä hieman auki, ilmeisesti itse joulun viettäisin Steenin perheen kanssa täällä, mutta ehkä uudeksi vuodeksi lähtisin Moldeen. Tai jo välipäivinä, niin ehtisin Lofooteille vuoden vaihteen juhlintaan mukaan. Ja Steen lähtisi varmasti myös käymään Moldessa.

Kuukausi sitten olin uskaltanut kysyä Steeniltä, että oltaisiinko me yhdessä. Se kannatti, sillä maanantaina juhlistaisimme ehkä pienesti ensimmäistä kuukausipäivää. Steeniä se lähinnä nauratti, että muistin jokaisen päivämääränkin, milloin jotain on tapahtunut. Kai me likat oltiin semmoisia, ja sitten vanhoina me ihmeteltäisiin, kun mies ei muista edes hääpäivää. Onneksi joulu oli helppo muistaa. Steen vain myhäili, jos puhuttiin yleisesti joululahjoista – niin minäkin, mutta töissä ja kotona yksin ollessani neuloin ja neuloin. Neuloin villapaitaa Steenille, saman tyylistä, kuin omanikin olivat. Aloitin pääntiestä ja kuvioista, ja lopuksi neuloin loppua, yksiväristä paitaa kyllästymiseen asti.

Matiaksen lapaset olivat olleet paljon nopeampi projekti, vaikka olinkin valinnut kaikki mahdolliset kuvioinnit. Siinäpä esittelisi abipojille “kuviksen maikan omin kätösin tehtyjä rukkasia”, tosin tuntui, ettei se pienestä rukkasiin viittaamisestakaan jättänyt minua rauhaan. Pikkujoulujen jatkoillakin se oli jauhanut jostain mistelinoksista ja suuteluaikeistaan. Onneksi tajusi pitää näppinsä erossa minusta, hyh. Sehän oli mun oppilas.

Mutta siitä yhteiskuvasta ja koko amazing racesta jäi ihan hauska muisto! Kisa oli mennyt paljon paremmin, kuin mitä ensin pelkäsin Matiaksen julistettua minut parikseen. Me oltiin keskitytty kisaamiseen, no, ehkä vähän myös kinasteluun, tehty parhaamme ja voitettu. Ja lopulta nökötetty yhteiskuvassa jäätävän ison, possun muotoisen “Voittopiparin” kanssa. Melkosta, sai abipoika sekä rukkaset että piparia, ja ajatus sai minut hieman hykertelemään. Voi poikaa, keskittyisi vaikka siihen Ellaansa.

Ison piparin puolikkaan lisäksi olin saanut ison lahjakassillisen suomalaisia tuliaisia lahjaksi joulupukilta. Lahjan antajaksi paljastui suomalaistaustainen Nea, joka matkasi kyydissäni kisoihin ja takaisin. Lahja oli ihana – suomalaisia jouluherkkuja sekä aivan valloittava muumimuki! En ollut oikein koskaan katsonut muumeja, niiden hassun kuuloista suomenruotsia oli hieman vaikea ymmärtää, mutta hahmot olivat sympaattisia. Etenkin tässä mukissa, jossa muumipeikko ja niiskuneiti halasivat. Mulle tuli niistä mieleen minä ja Steen, ja siksi kai kaivoinkin muumimukin aina uudestaan kaapista, kun keitin teetä.

Lofoottien parhaalla ystävälläni Nitalla meni tosi tosi hyvin. Hän oli onnesta soikeana, kun Miika oli yllättäen matkustanut tänne useiksi viikoiksi, ja pari viikkoa sitten Nita oli ilmoittanut, että häntä saisi vastedes kutsua tyttöystäväksi! Me taidettiin muiden tallilaisten mielestä olla vain ällösöpöjä nuoria pareja miehinemme, mutta minusta oli ihanaa jakaa Nitan kanssa samanlaisia kokemuksia ja tunnelmia.

Viime viikonloppuna Nita oli järjestänyt ihanat illanistujaiset lauantaivakkaritunnin jälkeen, joissa muutkin pääsivät tutustumaan Miikaan paremmin. Nyt, kun hevosrekallinen porukkaa oli Suomessa kisamatkalla, olimme miettineet, että voisimme tehdä jotain hauskaa. Onneksi oli vielä iltapäivä aikaa keksiä menoa tälle lauantai-illalle. Viime viikonloppuna minun oli ollut tarkoitus lähteä Nitan ja Danten matkaan tutulla kisapaikalla järjestettäviin näyttelyihin, mutta olin unohtanut ilmoittautua. Ja nyt kun ajattelin asiaa tarkemmin, niin karvapalloksi muuttunut Ronja ei olisi ehkä ihan edustanut itseään. Ensi kesänä sitten, kun sillä olisi taas kesäkarva ja kesätukka.

Odotin innolla aaton aaton jouluvaellusta. Halloweenvaellus oli ollut niin mukava tapahtuma, olisi kiva päästä uudestaan isolla porukalla maastoon. Olisipa silloin lunta! Rakastin maastoilua, nytkin olin kulkenut Ronjan kyydissä pitkän maastolenkin ajatuksiini uppoutuneena. Kohta olisi taas pimeää, joten otetaanpa laukkapätkä ennen kotiin kääntymistä.

“Ette oo tosissanne”, Miika höpisi suomeksi epätoivoisena saaden Steenin kulmat kohoamaan. “I mean that’s a crazy idea”, hän naurahti.

Se oli ollut miesten reaktio, kun olin Nitan kanssa nauraen ehdottanut, että miehet pääsisivät maastoilemaan. Olimme istuneet ravintolassa lauantai-iltana hyvästä seurasta nauttien ja nauraen, ja pohtineet, mitä tekisimme sunnuntaina.

“Tallillahan ei ole juuri ketään, kun kaikki ovat Suomessa”, Nita huomautti. “Ei teitä kukaan ole katsomassa ja kritisoimassa, etenkin, jos lähdetään maastoon.”

“Niinpä, hyvin se menee! Mäkin selvisin Dantella”, kannustin Miikaa.
“Ai, ja mun pitäisi selvitä yhtä hyvin kuin sinä, joka ratsastat ilman varusteita?” Miika irvisti, ja nauroimme.

Steen oli ideaa kohtaan lähes yhtä skeptinen, mutta viikkojen aivopesu oli tuottanut tulosta. Hän oli jo käytännössä suostunut.

Niinpä tapasimme sunnuntaina aamupäivällä tallilla. Kaamos oli alkanut, eikä auringon säteitä oltu nähty aikoihin. Sen sijaan tuntui, että auringonnousu kesti ikuisuuden nousematta koskaan, ja aurinko laski tuntitolkulla, vaikkei se edes noussut. Olin häkeltynyt kaamoksesta - olin aina kuvitellut, että valo vain sarastaisi pari tuntia valaisematta maisemaa kunnolla, mutta täällä oli yllättävän valoisaa! Ja kaunista. Kauneinta oli, kun ohut pilvipeitto värjääntyi vaaleanpunaiseksi.

Miika nojaili karsinan seinään kädet taskuissa Nitan tarkistaessa Danten kavioita, kun tulimme talliin.
“Moi, tehän ootte jo vauhissa”, naurahdin. “Me taidetaankin mennä hakemaan Ronja”, hymyilin Steenille.

Pihattotallin varustehuoneessa noukin Ronjan harjakassin hyllyltä ja tuumin: “Tuossa on Ronjan ratsastushuopa, otat varmaan sen mieluummin, kuin tuon pelkän satulahuovan.” Steen nyökkäsi ja otti huovan. “Niin, ja tuossa on suitset”, sanoin niitä osoittaen.

“Eikö näissä ole sitä metallista osaa?” Steen ihmetteli.
“Ei, eikä siinä satulassa ole jalustimia, mutta pärjäät kyllä. Voin vaikka taluttaa”, hymyilin leveästi.
“No eikä! Kyllä minä nyt sen verran pärjään. Eihän me kovaa mennä, kun te likat olette jalan”, mies naurahti hurmaavasti.

Laitoimme Ronjan varusteet karsinan oveen odottamaan.
“Tämä ovi vie suoraan tarhaan, niin pujahdetaan tästä vain vaivihkaa”, kerroin. “Vaikka harvoinpa hevoset on oven takana odottamassa, pihattoon ne mieluummin menee kuin tulisivat töihin!”

Siellä Ronja nököttikin, kaviot hieman mutaiseen metsämaahan uppoutuneina heinäkasan äärellä. Harja oli keikahtanut toiselle sivulle ja parta kasvanut pitkäksi. Päästyäni ponin luokse rapsutin sitä kaulalta, ja sormet upposivat pehmeään turkkiin lähes näkymättömiin.
“Melkoinen karvapallo olet”, naurahdin ja pujoitin riimun tamman päähän. “Sie saat taluttaa!”

Steen oli lähes yhtä vähäisesti hyödyksi Ronjaa hoitaessa kuin Miika päätallissa, mutta oli ylipäänsä mukava saada seuraa ja päästä selittämään kaikkia hevosjuttuja.

Pian olimme kuitenkin tallin pihalla, ja Nita selitti Miikalle selkään nousemisesta jakkaralta. Pari jutteli jotain suomeksi, ja Nita meni pitämään toisen puolen jalkkaria vastaan.

“Ja sinut mie punttaan kyytiin”, sanoin Steenille. “Otan sua jalasta ja kolmosella ponnistat toisen jalan selän yli”, ohjeistin ja laskin kolmeen.
“Hyvinhän se meni! Miltä siellä tuntuu?”
“Hassulta”, Steen sanoi nojaten käsillään Ronjan säkään. Tamma otti askeleen.
“Hui, kuin täällä pitäisi pysyä”, mies naurahti epäuskoisena.
“Kyllä se helpottuu, kun Ronja alkaa kävelemään tasatahtiin ja suoraan”, nauroin. “Ja voit ottaa siitä tai harjasta tukea, Ronjaa ei tukista vaikka pitäisi tukasta kiinni.”

Miika koki olevansa hurjan korkealla, mutta hänellä oli jalustimet tukena ja turvana.
“Noniin, cowboys, eiköhän lähdetä!”

Hetken kävelyn jälkeen Steen toipui järkytyksestä ja oikaisi kroppansa istumaan suorassa.
“Mitä näillä tehään?” hän kysyi nostaen ohjia.
“Ohjataan hevosta, mutta ensin pitää ottaa niistä tiukempi ote”, selitin. “Sillei, ettei ne lerpu, vaan ohja on suorana hevosen päästä sun käteen, joka sitten joustaa hevosen pään liikkeen mukaan”, jatkoin ja havainnollistin liikettä omilla käsilläni.

Steen koitti kasata ohjia tiukemmalle, jolloin katsoin, miten Miikalla menee. Hänellä oli vielä pitkät ohjat, joita hän kannatteli hulvattoman ylhäällä. Se näytti niin hauskalta!

Miehet tuntuivat tottuvan olotilaan hevosen selässä yllättävän nopeasti. Ohjeistimme heitä vain, jos he jotain kysyivät – liika info saisi heidät varmaan vain yliajattelemaan. Nyt oli tärkeä vain keinahdella askeleen rytmissä ja löytää mukava olotila kyydissä.

Saatoimme Nitan kanssa jopa unohtaa miehet hetkeksi taaksemme, kun kävelimme jutellen ja nauraen heidän edellään.

“Haluutteko kokeilla mennä vähän vauhikkaammin?” käännyin kysymään.
“Mie en taida”, Miika totesi. “Jos Danten ravi on kerran vähän haastavaa.”
“Entä Steen?” kysyin hymyillen.
“Enpä tiedä..”
“Ihan lyhyt pätkä vain! Ehkä Ronja nostaa töltin, se on tasaista”, kannustin. “Pidät vain ohjat tiukalla ja puristat vähän pohkeillasi sen kylkiä”, sanoin ja aloin jo maiskuttamaan ja hyppelehtimään eteenpäin.

Muutaman sekavan askeleen Ronja nosti töltin, se teki sen nykyään niin mielellään, ja lyhyen pätkän jälkeen Steen alkoi mumisemaan jotain epäselvää ja pysähdyin, jolloin Ronjakin hidasti.
“No, selvisit hengissä?” kysyin.
“Nojoo, mutta ei tämä nyt ihan mukavaltakaan tuntunut”, Steen totesi säkään nojaten ja keikutteli lantiotaan hakien mukavampaa istuntaa.
“Vai niin”, virnistin.

Niinpä menimme loppureissun käyntiä. Se taisi olla kaikkien mielestä ihan mukavaa! Ainakin tänään, huomisista lihasjumeista en ole vastuussa.

Lumi on peittänyt maan, kun pitkä hevosletka kulkee jouluisiin asuihin ja heijastimiin sonnustautuneina. Hevonen lämmittää jalkoja, ja pitkäksi kasvanut vuonoharja heilahtelee puolelta toiselle käynnin tahdissa. Maisemat ovat ihanat, ja kaiken kruunaa kaamoksen vaaleanpunainen hehku taivaalla. Hyvää joulua kaikille! <3

Stordahlien lukaali oli valtava ja moderni ja tunsin itseni kovin pieneksi istuessani sohvalla katsellen muiden touhotusta. Olin toki tottunut jouluhärdelliin viiden pikkusisaruksen vuoksi, ja tällaista kai meilläkin olisi sitten, kun kaikki olisivat aikuistuneet.

Stordahlien vanhemmat olivat ystävällisiä ja lämminhenkisiä, ja niin olivat myös Sonian ja Steenin isosisarukset Sylvi ja Stefan, jotka tapasin ensimmäistä kertaa. Pääsisin tutustumaan heihinkin varmasti tulevina päivinä – nyt jäin vain hiljaa istumaan sohvalle Steenin kainaloon vastaten, jos jotain kysyttiin, muuten vain tilannetta seuraillen.

Autoin Soniaa lämmittämään takan, ja ihailimme hetken tulen loimua ennen saunan kiukaan sytyttämistä. Illalla varmasti saunoisimme, mutta enemmän odotin meidän yllätysohjelman edistymistä.

Kohta olisi minun ja Steenin aika poistua vähän valmistelemaan asioita, mutta ensin syötäisiin hyvin. Ruokapöydän ääressä pääsin kertomaan enemmän itsestäni ja kuulemaan jo vähän lisää vanhemmista sisaruksista.

Valkoisen valheen turvin pääsimme lähtemään Steenin kanssa tallille. Ørsvågværistä ei ollut kuin vähän pidempi matka kuin Kabelvågista – näin hieno niemi ihan lähellä kaupunkia. Ihmekös, että puolet niemestä oli leirintäalueen maata, ja loppupuoli hulppeiden huviloiden luvattu maa.

“Kyllä on jännittävää”, totesin Steenille kurvatessamme pihalta tielle. Vatsani oli täynnä perhosia.
“Jännittävää nähdä uusi hevonen viimein, ja vielä jännittävämpää nähdä Sonian reaktio!”

Steen nauroi.
“Kyllä se kohta helpottaa, ei ole pitkä matka.”
“Niinpä! Mieti, miten jännää oli hakea Ronja useamman tunnin matkasta”, huomautin. Tässä hetkessä oli yllättävän paljon samaa kuin siinä elokuisessa päivässä.

Lyhyen, mutta lähes loputtomalta tuntuneen ajomatkan jälkeen olimme tallin pihassa. Huomasin Jassun päärakennuksen ikkunassa – hänkin varmasti odotti Sonian saapumista tallille.

Kaikki muut odottivat Soniaa paikalle, mutta tyttö itse luuli viettävänsä tavallista aattoiltaa tallista tietämättömänä.

Kun ehdimme tallin pihaan, käveli Jassukin talonsa ovelta takkia päälleen vetäen.
“Menipä teillä iltaan asti, olen odotellut malttamattomana”, nainen naurahti.
“Hyvä että olen itsekään malttanut odottaa”, vastasin. “Joko Cormac on täällä?”
“On, se tuotiin jo päivällä, kuljettaja taisi haluta ehtiä aattoillan viettoon kotiin”, Jassu kertoi.

“Mitäs sä teet nyt aattoiltana?” kysyin Jassulta, kun lähdimme kävelemään kohti oritallia.
“Catu on tulossa käymään, kunhan saa perhejoulunsa vietettyä”, Jassu vastasi.
“Oi, kiva! Eikös sun suku asu Suomessa?” kysyin. Olin aina ihmetellyt ratsastuskoulun suurta suomalaista kävijäkuntaa, mutta olin jossain vaiheessa kuullut, että Jassu on itse Suomesta.
“Joo, siellähän ne”, nainen totesi.

Tuntui jotenkin surulliselta, että hän oli yksin ulkomailla työssä, josta ei saanut vapaata edes sukujoulua varten. Tallin pitämisen täytyi olla todellakin hänen intohimo ja elämäntapa, joka menee kaiken edelle.

Emme ehtineet jäädä surkuttelemaan asiaa, sillä olimme aivan tuota pikaa oritallissa. Jassu johdatti meidät Cormacin karsinalle, ja sieltähän tumma, komea ori katseli meitä korviaan höristellen.
“Eikö ole upea”, Jassu henkäisi.
“On todella”, vastasin. “No hei”, höpötin Cormacille tarjoten kättäni nuuhkittavaksi. “Oletko tämän joulun suurin yllätysori?”
“Niin hienoa saada näin uljas ja tavoitteellinen hevonen talliin.”
“Niin, eikö tämä ole tai ainakin tule olemaan kilpahevonen?”
“Kuulemma”, Jassu vastasi. “Sonia tulee ilahtumaan ikihyviksi.”

Cormac oli oikein siistissä kunnossa, joten oria ei tarvinut oikeastaan puunata sen kummemmin. En halunnut letittää harjaa tai muuta – ori oli oikein hyvä juuri noin.
“Mitähän se tykkää havukranssista”, naurahdin. “Steen, haluatko hakea sen autosta?”

Pian sovitimmekin jo kranssia orin kaulaan. Hieman se pälyili ja ihmetteli, kun pujoitimme orin pään kranssin läpi, jotta sen sai kaulalle. Yllättävän rauhallisesti se otti tilanteen, ja tuntui unohtavan asian sitten. Niin paljon uusia ihmisiä, uusia hevosia, uusi talli.

“Sopii sille niin hyvin”, Steen tuumasi mittaillen oria katseellaan. “Näyttää ihan isolta joululahjalta”, hän jatkoi saaden meidät nauramaan.
“Ehkä voisit jo soittaa Sonialle?”
“Mitä mä sanon sille?”
“Öö.. Auton jääminen penkkaan ei ainakaan ole enää uskottavaa.”
“Ehkä vain, että auto ei lähde käyntiin?”
“Luuletko, että se uskoo sen? Osaanhan mä katsoa, miksi auto ei lähtisi käyntiin.”
“No keksitkö parempaa? Se on ihan hyvä, pääasia että ne tulee hakee meidät.”

Steen lähti soittamaan ja minä totesin, että nyt olisi hetki luppoaikaa.
“Lähden moikkaamaan Ronjaa, se on varmaan ulkona”, totesin Jassulle.
“Joo, mie jään paijaamaan tätä uutta herraa”, nainen hymyili.

Lähestyessäni pihattotallin valoja näin jo häivähdyksen kirjavasta ponistani.
“Ronjaa, oletko siellä?”
Poni nosti päätään ja lähti höristen liikkeelle kohti tarhan aitaa. Aidalle päästyäni hautasin ponin pään syliini ja paijasin sen pitkää turkkia, rapsutin korvan takaa ja höpisin sille. Pian Ronja haistoi taskuni – siellä oli jouluomena, kuivaa leipää ja porkkanaa Ronjalle.
“Voi sinua herkkusuuta, tahdotko sinäkin osasi jouluherkuista?”

Annoin herkut Ronjalle ja juttelin samalla ponille.
“Sonia saa kohta oman hevosen, eikö ole jännittävää. Toivottavasti se tykästyy hevoseen yhtä lailla kuin minä sinuun, mitä luulet?”
Ronja vain rouskutti herkkujaan ja hamusi niiden palasia lopulta maastakin. Pöyhötin tamman pitkäksi kasvanutta pystyharjaa.
“Taidan lähteä katsomaan, joko Sonia on pian täällä. Tulen sitten ehkä käymään tässä vielä, mutta muuten saat kyllä vapaapäivän.”
Katsoin ponia vielä hetken.
“Gledelig jul, Ronja”, kuiskasin, ja käännyin takaisin tallia kohti.

Kävelin tallipihalle, jolloin Steen ja Jassu kurkkivat oritallin ovesta, ja huikkasivat, että he toisivat kohta Cormacin ulos. Onneksi Jassu sanoi sen hiljaa, sillä ihan hetkeä myöhemmin Sonia käveli minua vastaan vanhemmat vanavedessään. Sonia meinasi jo sanoa jotain, mutta hyssyttelin häntä olemaan hiljaa.

Olin niin täpinöissäni, etten keksinyt itsekään sanottavaa. Spontaanisti vain halasin Soniaa, saaden tytön lähinnä hämmentymään.
“Tänne päin”, sanoin ottaen häntä kädestä. Ihmetys, odotus ja jännitys taisi vallata meistä molemmat, ja puristimme hysteerisen voimalla toisen kättä. Olihan tämä jännittävää. Sonian ilme oli jokseenkin epäuskoinen ja pölmästynyt, kun saavuimme oritallin eteen. Jouduimme ihan hetken odottamaan, kunnes Steen talutti Cormacin ulos.

Tumma, iso komea ori kauniin kranssin koristamana. Yllään vain aattoillan tähtitaivas. Korvat höristen se katsoi meitä nähdessään jälleen uusia ihmisiä.

Nähdessään uuden, oman ihmisensä, omistajattarensa, joka ei ollut uskoa todeksi sitä, mitä juuri tapahtui.

“Tässä on Crampton Cormac. Sonia Stordahlin hevonen.”

Olin hankkinut Ronjalle joululahjan, ja nyt joulupäivänä ajattelin ottaa sen käyttöön. Jouluaaton ja aatonaaton lumet olivat harmiksi sulaneet loskaksi ja mudaksi, joten keli oli aika liukas kengättömille kavioille. Juuri hyvä päivä testata ostosta siis!

Olin itsekin saanut ihania joululahjoja. Eniten ilahduin Steenin lahjasta – sain maalaustelineen ja -tarvikkeita. Olin itse neulonut villapaidan hänelle, ja Sonialle hankkinut sievän riimun ja luonnonharjaksisia harjoja Cormacia ajatellen.

Ronjan lahja oli bootsit, nastalliset irtokengät. Ne olivat liilat, niinkuin tamman muutkin varusteet, ja kiinnityksissä oli heijastimet. Pohjassa oli nastat, joten kavion ei pitäisi luistaa.

Sonia lähti mukaani tallille, eihän hän malttanut kotiinkaan jäädä. Olin iloinen tytön puolesta, oli ihanaa nähdä hänet onnesta soikeana hurjan syksyn jälkeen. Hän kuitenkin meni heti oritalliin, ja itse jatkoin matkaa pihatoille.

Ronjasta huomasi heti, että se oli kierinyt onnesta soikeana tarhan mutaisimmassa nurkassa eilisten lumien sulattua loskaksi ja vedeksi. Nyt se seisoi tarhan aidalla katsellen minua höristen. Ei auttanut kuin ottaa tamma sisälle ja alkaa harjaamaan.

Huuhtelin Ronjan jalat ja putsasin kaviot. En ollut käyttänyt ennen bootseja millään hevosella, niin halusin huolella siistiä kaviot. Ronjaa ei onneksi kiinnostanut sen pahemmin, mitä sen jaloille tein, ja sainkin bootsit laitettua sille helposti.

Ratsastin Ronjalla kentälle, joka onneksi oli vapaana, ja päästin sen irti. Kiersimme kenttää ristiin rastiin käynnissä ja ravissa, ja Ronjalla tuntui pysyvän tasapaino hyvin. Pyysin siltä laukkaakin, ja vaikkei kenttä ollut ihan parhaassa kunnossa, niin Ronja tuntui nostavan sen mielellään. Sillä ei toisaalta ollut tapana kiukutella, vaikka ravi tai laukka olisi vaikeaa pohjan takia. Silloin se vain hidasti tai käveli pois.

Harjoittelimme meidän temppuja – kumartamista, pusua, hymyä, peruuttamista, väistöä sun muuta, ennen kuin siirryin ratsaille. Ronjalla tuntui olevan hyvä päivä, joten kokeilin mennä käyntiä, ravia ja tölttiä ihan ilman mitään varusteita. Ronjan pitkäksi venähtäneestä harjasta pystyi jo ottamaan paremmin otetta tasapainon tukemiseksi, ja raipalla ohjasin tarvittaessa suuntaa.

Odotin sitä päivää, kun olisin saanut luottamuksen poniin rakennettua niin lujaksi, että voisimme lähteä näin metsään kävelemään. Täysin vapaana. Muutamalla seuraamallani tilillä pääsin ihastelemaan ratsukkoja, joiden välinen luottamus ja ystävyys riitti vapaana tai kaulanarulla maastoiluun. Voisin ottaa sen ensi vuoden tavoitteeksi!

Lopuksi laitoin Ronjalle suitset takaisin, otin laukkaa molempiin kierroksiin, päälle vähän ravia ja lähdin sitten lyhyelle maastoköpöttelylle loppukäyntejä varten. Kun tulin takaisin, päästin Ronjan vielä tyhjälle kentälle piehtaroimaan. Koitin palkita tammaa, jos se jäi maahan eikä heti noussut ylös, mutta tuloksena oli jatkuvaa makuulle käymistä ja ylös nousemista, eikä niinkään makuullaan pidempään pysymistä. Olisi hauska opettaa tamma odottamaan, että ehdin istahtamaan sen selkään, ja se nousisi vasta sitten jaloilleen.

Vaikkei sitä vielä osattu, niin oli ihana nähdä tamman piehtaroivan onnellisena. Varmaan se piehtaroisi itsensä taas tarhassa ihan mutakuntoon, mutta ainakin se sai elellä rattoisia ponin päiviä. Täällä sillä oli kaikki hyvin ja paljon ponitammoja seurana.

Toinen joulupäivä kului edelleen Stordahlien kanssa. Olin luvannut lounaan jälkeen lähteä Nitan kanssa pitkälle maastolenkille, niin kelpaisi sitten Ronjan lomailla viikko, kun lähtisin Steenin kanssa Moldeen. Meidän pitäisi lentää viikon päästä sunnuntaina takaisin, sillä maanantaina neljäs päivä minulla jatkuu taas työt.

Oslosta pystyi vielä ajamaan päivässä Moldeen tai matkustamaan kätevästi yöbussilla, mutta täältä pohjoisesta Lofooteilta oli jo aivan liian pitkä matka mennä teitä pitkin. Siksi menisimme lentäen pidemmäksi aikaa – ottaisin varmaan tavaksi käydä niin kesä- kuin joululomilla kotikotona, ellei joku kerta perheeni matkaisi lomilla Lofooteille.

En tosin usko, että se tapahtuisi. Viisi nuorempaa sisarustani olisi hankalaa ottaa mukaan, eihän seitsemän hengen lomamatkaan olisi varaa. Vaikka tuskin kaikkia edes kiinnostaisi lähteä reissuun. Silloin joskus, kun olin alle kouluikäinen, kävimme muutamalla matkalla, joista minulla ei tosin ole juuri muistikuvia. Sen jälkeen perheessä oli aina vauva. Ja kun viimeisinkin lapsista pääsi kouluun, muutin itse jo Osloon.

Nyt vanhin sisaruksistani oli lukion toisella, nuorin kuudennella. Tenavana taisin toivoa sisarusta, mutta sitten kun niitä viimein ilmaantui, niin olin jo lähdössä kouluun. Reippaana tyttönä päädyin apurin rooliin, eikä sisaruksista tullut kovin läheisiä minulle. Eikä niiden tämänhetkinen teini-ikä auttanut asiaa.

Olisi silti kiva nähdä, mitä kenellekin kuuluu! Steen ei ollut edes säikähtänyt, kun olin jossain vaiheessa kertonut sisarusparvestani – olihan hänelläkin kolme sisarusta. Ehkä me siis selvittäisiin viikko siellä. Ehkä lukiolaiset ovat suostuneet muuttamaan viikoksi samaan huoneeseen, niin meidän ei tarvitse nukkua olkkarin lattialla.


Sää oli pilvinen, ja tienoo hämärtyi kovin äkkiä. Päivän pitenemisen huomasi jo, vaikkei pimeimmästä päivästä ollut viikkoakaan! Joutuisimme Nitan kanssa ottamaan valot ja heijastimet maastoon, sillä pimeys olisi täällä aivan pian, ajattelin hakiessani Ronjaa tarhasta.


Kiitos ihanasta kuvasta Jassulle <3

Ronjalle onneksi oli jalkaheijastimien lisäksi uudet, heijastimelliset bootsit, ja minulle heijastinvaljaat. Pidin niistä enemmän, kuin tuulessa liehuvista heijastinliiveistä. Ja kypärän päällä otsalamppu pysyi paremmin kuin hyvin.

En laittanut Ronjalle mitään selkään – nauttisin tuntumasta hevoseen ja jalkalämmittimenä toimivasta karvapalloponista. Sen talvikarva oli jo niin mahdottoman pitkää ja pörröistä, siihen sai upotettua käden lähes näkymättömiin! Sen harja keinahti jo aika paljon sivulle, enkä malttanut oottaa, että se kasvaisi vielä ja pääsisin tekemään vaikka lettejä.

Nita ja Dante odottivat tallipihalla, kun ratsastin Ronjalla paikalle pihattotallilta. Iloisesti rupatellen lähdimme liikkeelle.

Alkumatkasta, kun hevoset eivät olleet vielä innostuneet vauhdista, Nita kuvasi jonkun pätkän ig-storyyn.
“Oliko sulla jo se ig, voinko merkata sut?”
“Ei tarvi merkkaa, ei kukaan kuitenkaan näkis tililtä mitään”, naurahdin.
“Sun pitäs oikeesti tehä heppa-ig! Ronja on niin söpö”, Nita yllytti.
“Ähh, en mä oo semmonen joka sitä päivittäis.”

Jatkoimme matkaa ja vaihdoimme puheenaihetta. Kerroin meidän suunnitelmia Molde-viikkoa ajatellen, ja että olimme varanneet rantasaunamökin Molden lähellä olevan vuonon rannalta uuden vuoden illaksi.
“Mitä te teette?”
“Kai me mennään jonnekin bilettämään”, Nita pohti. “Ei oo itseasiassa ollut vielä puhetta paikasta, toivottavasti saahaan tallilaisista kerättyä porukkaa samaan paikkaan.”
“No, me ollaan sitten hengessä mukana, mihin nyt päädyttekin!”

Nostimme ravin ja töltin, ja matka jatkui muutenkin reippaasti pimeässä, kylmässä kaamosillassa. Oli mukavaa viettää iltaa hevosten ja hyvän ystävän kanssa – nyt menisikin hetki, että meillä olisi seuraavan kerran lomaa ja näin paljon aikaa hengata! Moldeviikon jälkeen kun alkaisi taas työt. Mutta ei se mitään, nähtiinhän me melkein joka päivä tallilla.

Pitkän maastolenkin jälkeen jäimme edelleen haastelemaan tallin parkkipaikalle ennen kunnon halausta ja uuden vuoden toivotuksia.
“Nähdään sitten ensi vuonna”, sanoin Nitalle hymyillen.
“Joo, pitäkäähän hauskaa Moldessa”, hän hymyili takaisin.
“Pidetään, juhlikaa tekin kunnolla!”

Ensimmäinen työviikko oli mennyt hujauksessa ohi ja nyt oli toisen viikon maanantaikin taputeltu. Viikonlopun suurin sykäys oli Nitan ensimmäinen tatuointi, jota ystävä oli hypettänyt ikuisuuden, ja melkein koko lauantai oli kulunut sen merkeissä. Illalla olinkin saanut leimaa hehkuttavan kuvan ja olin aivan mykistynyt. Se näytti ihan Dantelta! Ihan mahdottoman hieno, mutta samalla ihan kamalan laaja.. En itse uskaltaisi ottaa, mutta Nita oli yllättävän räväkkä!

Tänään olin törmännyt Helkeen tauolla ja olimme vaihtaneet lomakuulumiset. Olimme aloittaneet töissä samaan aikaan syksyllä, mutta olleet molemmat kovin kiireisiä. Jossain vaiheessa hevoset olivat tulleet puheeksi, ja kerrottuani Ronjan asuvan Shelyesissä, oli Helke innostunut ilmoittautumaan tunneille ratsastuskouluun ja olimme moikkailleet tallillakin. Helke oli juhlinut tallin uuden vuoden bileissä, ja kehui juhlien olleen mukavat. Niin Nitakin oli sanonut, vaikka hän oli poistunut jo ennen puoltayötä Miikan kainaloon.. He olivat kyllä ihana pari, harmi, että Miika oli jälleen lähtenyt.

Huhujen mukaan Matias oli luetellut kovaan ääneen nussimansa tallilaiset.. Ja sitten päätynyt jälleen Annun kanssa sänkyyn. Ja saanut kenkää pari kertaa alkuillasta. Miten sen pitikin olla niin kovaa jätkää ja vetää jotain tuommoista showta, vaikka likat kerta toisensa jälkeen kivahtivat hänelle siitä ja jopa heittivät kengällä? Ja silti huolivat jätkän sänkyynsä, kuin jonkun kiertopalkinnon, tyttö toisensa jälkeen. Hyh, puistattavaa. Onneksi en ollut paikalla, mitä se olisi minustakin mennyt huutelemaan. Jos piti valita, niin kohtaisin Matiaksen mielummin tallilla, ja selvin päin.

Työpäivän jälkeen matka jatkuikin Shelyesiin. Tallille päästyäni kävin moikkaamassa Dantea tammatarhalla.
“Tietäisitpä, miten arvokas ja rakas olet Nitalle”, hymyilin. “Pääsit sen iholle koko loppuelämäksi, mieti!”
Dante vain huiskautti päätään, kääntyi pois ja palasi takaisin heinien ääreen. Lähdin jatkamaan matkaa pihattotarhalle, olin ajatellut laittaa kentälle pari pientä estettä ja hypätä niitä maastakäsin työskentelyn päätteeksi.

Ronjalla oli oikein reipas päivä, vähän liikaakin energiaa. Libertyssä esteiden hyppiminen sai tamman riehaantumaan pariin pukkiin, joten annoin tamman hetken rauhassa purkaa energioita kannustaen sitä ottamaan vauhtia laukkaan. Oli kivaa katsoa tamman iloista menoa pitkin kenttää, kuin myös hypätä sillä lopuksi, sillä tamma hakeutui itse esteille ja piti laukan yllä, eikä koko ajan yrittänyt laskea raville tai ohittaa esteitä, kuten laiskoina päivinä.

Kun loppukäyntien jälkeen annoin Ronjan piehtaroida kentällä antaumuksella, ehdin vilkaista tallipihan suuntaan. Tuntiryhmä asteli juuri maneesilta päin kohti tallia. Ilta oli taas ehtinyt tuoda pimeyden mukanaan, mutta erotin silti punertavahiuksisen Helken porukasta. Oli mukavaa, että hän oli löytänyt täällä hevosharrastuksen pariin. Hän oli kuulemma tehnyt viime lukuvuoden sijaisuuksia, mutta nyt meillä molemmilla oli pysyvämpi opettajan paikka, vaikka virkaan siirtämistä saisi vielä odottaakin muutaman vuoden.

Kevätlukukausi toi kuitenkin toivoa ja valoa päiviin. Aurinko näyttäytyi kirkkaina päivinä jo parin kolmen tunnin ajan, kyllä kaamos jäikin nopeasti taakse! Se oli virkistävää – oli ihanaa istahtaa viikonloppuisin vapaapäivänä ikkunan ääreen ja antaa auringon valaista. Jos Steen oli töissä, istuin neuletöitteni ääreen, jos hän oli kotona, lähdimme kävelylle virkistäytymään. Steen piti melkein joka päivä hänelle neulomaani villapaitaa, taisi osua lahja nappiin! Vaan niin osui minunkin lahja – Steen oli keksinyt antaa oikein maalaustelineen muutaman tuubin lisäksi! Olin kaamoksen loputtua asettanut telineen olohuoneeni valoisaan nurkkaan ja alkanut jo hahmottelemaan talvista maalausta. En ehtinyt niin paljoa maalaamaan, kun neuloin ja tein keramiikkaa myös, ja tallilla tietysti kului eniten aikaa. Nytkin oli jo aika myöhä ilta, kun pääsin lähtemään pihattotallilta kohti kotia.

Päivänvaloa riitti jo aamusta iltapäivään, ja perjantaina lyhyemmän työpäivän jälkeen ehti hyvin valoisalla maastoon. Vuoren rinteellä oli jonkin verran lunta, ja sekös sai Ronjan riemastumaan! Tamma heitti pari ilon pukkia, ja Auroraa vain nauratti.

Ronjan harja kasvaa, hitaasti mutta varmasti. Yhtä varmasti mutta nopeammin tammasta lähtee talvikarvaa – juuri, kun karvapeite oli niin pitkää, että kämmen vain upposi siihen, alkoi ensimmäiset haituvat varisemaan. Nyt karvaa oli kaikkialla. Talvikäyttöön jääneen halloweenmekon helmat olivat imuroineet itseensä vaikka kuinka paljon Ronjan kirjavuutta. Mutta ilmeisesti tamma tarkeni, Auroralla ainakin oli lämmin ratsastusmekossaan.

Aurora suunnitteli mahdollisesti klippaavansa tamman keväämmällä, niin karvanlähdöstä pääsisi eroon. Jos ponin villat keräisi talteen, voisikohan niistä huovuttaa jotain? Mitähän Ronja edes pitäisi klippaamisesta?

"Hei en näe sua kisojen lähtölistoilla! Kaiva se Ronja sieltä pihatosta pölyttymästä ja pistä kilvan meidän kanssa, siitä tulee hauskaa! :)"

Okei okei, Nita, ehkä maltan olla välillä kotonakin enkä joka käänteessä nauttimassa kesälomasta vuorilla. Niin olin ajatellut ja klikkaillut itseni kisaviikonlopun infosivuille.

Mutta helpot koulu- ja matalat esteluokat oli jo ihan täynnä? Okei, no maastareilla on tilaa. Ehkä me päästään 50-senttisistä yli, ajattelin ja ilmoittauduin. Huh, eihän me oltu treenattu koko kesänä - Ronja oli saanut vain lomailla. Ja kasvattaa harjaansa. Se näyttikin jo ihan issikalta! Niin, en ollut ihan laiminlyönyt hevostani, olin käynyt sitä ihan katsomassa. Ja liikuttanut kerran pari viikossa, mutta ne oli kyllä olleet kaukana treenaamisesta.. Maastolenkkejä Nitan kanssa tai libertyä kentällä, enimmäkseen.

Siksi ilmoittauduin saman tien sekä este- että koulutunnille kisaviikon alkuun. Vähän herätellään Ronjaa, sitten annetaan sen huilata ja kerätä energiaa päivä pari ennen kisoja, ja sitten täräytetään maastoesterata kiitolaukkaa läpi? Eikö se ole ihan hyvä suunnitelma?

Ilmeisesti, sillä selvisimme radasta pelkällä pienellä aikavirheellä! Starttasimme ensimmäisenä ensimmäisessä luokassa, niin ei ehditty jännittämään mitään. Soitellen sotaan ilman suurta stressiä, läpällähän täällä oltiin. Oli oikeastaan hauskaa hyppiä pitkästä aikaa maastareita!

Luokan lopuista ratsukoista kuitenkin neljä selvisivät vielä paremmin radasta ja jäimme viidenneksi, emmekä saaneet ruusuketta. Mutta hei aika hyvin silti?

Kisatunnelma alkoi tarttua minuunkin palkintojen jakoa seuratessa. Ronja oli jo päässyt takaisin heiniä syömään ja minä istuin Steenin kainalossa palkintojenjaon katsomossa.
"Oot sä aika epeli vaikket ruusuketta päässytkään hakemaan", Steen höpisi ja yritti pörröttää mun tukkaa.
"Hei, lopeta!" nauroin ja pitelin miehen ranteesta kiinni.
"Meneekö tukka pilalle", hän kiusasi. Hymähdin ja suin hiukset takaisin ojennukseen. Hetken ratsukoita katseltuani nojasin pääni Steenin olkapäätä vasten ja suljin silmäni. Mielummin istuin tässä kuin palkintokehässä, tässä oli hyvä olla.


Niin oli seuraavalla viikolla Steenin luonakin. Nyt kun olin lomalla, olin Steenin luona lähes kaiken sen ajan, kun en ollut tallilla, vaeltamassa tai pakkaamassa rinkkaa.
"Ihanaa kun oot kerrankin pidempään kotona", Steen sanoi, istui vierelleni sohvalle ja antoi pusun otsalleni.
"Niin on", hymähdin ja nojasin pääni hänen olkapäälleen. Steen kuitenkin ryhdistäytyi sohvan pohjalta ja kurottautui hapuilemaan päivän lehteä sohvapöydältä.

"Katso, Joonan ja Jannin virallinen hääkutsu tuli postissa", mies sanoi ja esitteli kaunista kutsukorttia.
"Onpa hieno. Oot varmaan sanonut, että tuun sun kanssa?"
"Joo, ajat sitten! Nyt ootellaan ihmisten vastauksia kutsuihin ja sitten tiedetään suunnilleen lopullinen vierasmäärä. Kaikenlaista muutakin järjestettävää on vielä.."
Mua alkoi hymyilyttää. Katsoin Steenin tummiin silmiin, mitään sanomatta, ja hänen totinen tuijotus sai minut naurahtamaan.
"No, mikä on noin hauskaa?"
"Ah, ei mikään. Aloin vaan miettiä", mä aloitin ja jäin hetkeksi pohtimaan sanoja. Steen katsoi mua kysyvästi.

"Aloin miettiä, että tää on kyllä kätevää nyt kun oot bestman, niin niinkun on sitten kokemusta, miten tämmöset isommat juhlat järjestetään", mä höpöttelin ja maalailin jo mielessäni meidät Jannin ja Joonan tilalle.
"Niin, toisaalta, tuleehan niitä juhlia aina", Steen vain totesi.
"Niin", hymähdin ja katsoin jonnekin ulos ikkunasta.
"Vai mitä sä ajattelet?"
"Aloin vaan miettimään, että miltähän meidän häät sitten näyttää", totesin, katseeni havahtui kaukaisuudesta takaisin Steenin olohuoneeseen ja käännyin katsomaan häntä hymyillen.

Mutta nyt Steen katsoi kauas ulos ikkunasta.
"Niin joo", hän vastasi ja oli hetken hiljaa. "Eiköhän niistä tule yhtä kauniit juhlat. Ainakin, kun on noin kaunis morsian", hän naurahti ja kaappasi mut syliin.
"Tota haluutko lähteä jonnekin syömään? Ettei mene pelkäksi retkeilypöperöksi tuo sun elämä", hän sanoi ja nousi ylös sohvalta.
"Mennään vaan", vastasin sillä äänensävyllä, jolla suostutaan vaihtamaan puheenaihetta. Jos sitten hääsuunnitelmien sijaan puhuttaisiin vaikka mun tulevista vaellussuunnitelmista ulkona.. Tosin musta oli alkanut tuntua, että. Steen kyllästyi niihinkin. "Ai taasko sä meet", se aina kysyi.

Mutta Pohjois-Norjan vuoret olivat kutsuneet mua jo kauan, ja nyt olin viimein täällä.

Puhelin kilahti. Se oli Nita, niin kuin yleensä.
"Hei kai tekin saitte jo hääkutsut? Mennäänkö joku päivä kattelemaan mekkoja?? <3"
"Joo mennään, ihanaa!", vastasin.

Taidanpa siirtää seuraavan patikan alkua pari päivää, ajattelin hymyillen.