59 osumaa on löytynyt haulle 0

# Tallikirja 2017 -->

Tänään ei satanut. Mun lähtiessä ajamaan koulusta kotia kohti jopa aurinko oli yrittänyt pilkistellä pilvien raoista. Niinpä mä päätin, että tästä tulisi hyvä iltapäivä. Koko päivästä ei enää ehtisi tulla hyvä, mutta jos edes iltapäivästä.

Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet ja nappasin myös eilen ostamani suojat mukaan tallille. Shelyesissä oli hiljaista tähän aikaan päivästä, vain se perseentuijottelija näkyi kuskaavan puruja oritalliin. Se oli sitten kuitenkin paljastunut syyttömäksi koko koirantappokeissiin, mutta mä en luottanut siihen kaveriin silti pätkääkään. Onneksi sitä näkyi aika harvoin tallilla, ja vielä harvemmin missään muualla. Tietäisiköhän Madde siitä lisää?

Tegur möllötti vihreän sadeloimensa alla tarhan nurkassa Aagen, Arnen ja Raffen etsiessä maasta vielä päiväheinien viimeisiä jämiä. Se ei laittanut vastaan, kun mä naksautin riimunnarun kiinni sen vihreään riimuun ja lähdin taluttamaan kohti tyhjillään olevaa päätallia. Kävimme ensimmäiseksi jalkapesulla, minkä jälkeen sidoin ruunan käytävälle kahdelta puolelta kiinni, ettei sen juuri huuhdellut jalat sotkeentuisi puruissa.

Puettuani Tegurille kaikki muut varusteet paitsi suitset nappasin siitä kuvan instastoryyni. Laitoin kuvan päälle tekstin: ”Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin ”. Suojien viereen tägäsin Rytterhusin ja alanurkkaan vielä Shelyesin, ja sen jälkeen pääsin vaihtamaan omia ratsastuskamojani.

Olimme Tegurin kanssa maneesissa hyvissä ajoin kävelemässä, Tegurilla tietysti myös mun oma musta villakangasloimi päällä. Enhän mä tietenkään halunnut, että ruunan selkä tai takapää kylmettyisi ja menisi jumiin. Viittä vaille neljä mä riisuin loimen maneesin laidalle ja aloin hölkkäillä kevyessä ravissa ympäri maneesia taivutellen ruunaa ympyröillä. Janni ilmestyi maneesiin tasan neljältä kahvikuppinsa kanssa ja katseli hetken mun raviverryttelyä.
”Tuupa sit tähän mun ympärille keskiympyrälle ja aloitetaan ihan käynnissä”, nainen aloitti parkkeeraten itsensä selkäännousujakkaralle keskelle maneesia. ”Ota vaan heti alkuun vähän tiiviimpi tuntuma edestä ja alotetaan sillä, että väistätät ensin takapäätä ulos avoimilla sivuilla. Yrität keskittyä tuntemaan sun istuinluut ja ratsastat pääasiassa istunnalla sen väistön. Tegur ei oo vielä niin laitostunut, ettei sillä voisi tehdä niin.”

Osasinhan mä tietysti väistättää istunnalla, ja pari kertaa pohkeella autettuani Tegur ymmärsi mitä mä siltä pyysin. Seuraavaksi Janni laittoi meidät pienentämään ja suurentamaan ympyrää väistättämällä, mikä ei enää ollut juuri sen vaikeampaa, kun olimme päässeet hyvään flowhun. Flow katosi hetkeksi maneesin oven kolahtaessa, mutta tulija oli vain Madde, joka kietoutui mun villaloimeen ja valmistautui kuvaamaan sitten, kun menisimme jotain käyntiä mielenkiintoisempaa.

Janni laittoi meidät tekemään vielä muutamia takaosakäännöksiä, joita sunnuntain ohjelmassa myös olisi, mutta Tegur tietysti hoiti ne kuin vettä vaan eikä mun tarvinnut isommin sitä yrittää edes ratsastaa takaa aktiivisemmaksi. Siirryimme seuraavaksi suoraan laukkatyöskentelyyn, ja siirryimme myös pois keskiympyrältä. Janni laittoi meidät ensin kokoamaan laukkaa pitkillä sivuilla, ja hetken päästä tulimme kootussa laukassa puoleen väliin pitkää sivua ja loput sitten keskilaukassa, ja ennen kulmaa taas koottuun laukkaan. Tegur kuumui hieman ja kokosi kyllä laukkaansa, mutta jäi pompottamaan ehkä vähän liikaa ylöspäin. Keskilaukassa se puolestaan valahti edestä vähän liiaksi, mutta Janni muistutti mua keskivartalon tuesta ja muoto ja tahti alkoivat säilyä paremmin. Temponvaihteluiden sujuessa paremmin Janni laittoi meidät kahdeksikolle, ensin niin, että pituushalkaisijan päällä tehtiin laukanvaihto käynnin kautta. Sen jälkeen jatkettiin aina koko kahdeksikko samaa laukkaa, ja sen jälkeen vasta vaihto, jolloin toinen ympyrä mentiin vastalaukassa. Sunnuntain radalla vastalaukkaa mentäisiin vain loivien kiemuroiden verran, mutta tämä oli varsinkin mulle hyvää treeniä siinä, etten alkanut yliratsastaa vastalaukassa, vaikka ruuna ei siinä olisikaan täydellisesti yhtä tehokas kuin myötälaukassa. Laukanvaihdot käynnin kautta tuottivat haasteita siinä, etten mä saanut ruveta ennakoimaan vaihtoa liikaa, koska sitten Tegur vaihtoi suoraan tai otti ehkä korkeintaan kaksi käyntiaskelta.

Janni antoi meidän puuskuttaa hetken käynnissä, ja sen jälkeen aloitimme ravityöskentelyn. Sunnuntain radassa ei ollut raviohjelmassa oikeastaan mitään erityistä, joten otimme aluksi muutamat väistöt myös ravissa ja ratsastimme sitten voltteja ja volttikahdeksikkoja pitäen huolen taipumisesta. Testailimme myös radan mun mielestä vaikeinta kohtaa, jossa piti harjoitusravissa antaa hevoselle pidempää ohjaa voltilla muutaman askeleen ajan, ja vahtia, että hevonen pysyi takajaloilla myös pidemmällä ohjalla. Mun vatsalihakset alkoivat jo vähän kärsiä, ja kokoamisasteen pitäminen pelkällä istunnalla oli vähän työn takana.
”Mä en väitä, että sun lihaskunto olis mitenkään huono”, Janni aloitti. ”Mutta varsinkin keskivartaloa kannattaa treenata paljon, että sä pystyt pitämään sen isoliikkeisenkin valtamerialuksen siinä sun alla ihan pelkällä istunnalla. Jos sä olet yhtään löysä, niin se karkaa heti lavoille.”
Eli tänään oli illalla vuorossa vielä keskivartalotreeni. Mä kyllä tunsin kaikissa lihaksissani jo hiipivän heikotuksen, mutta en antanut sille tilaa vielä viimeisissä välikäynneissäkään, pyysin vain Maddelta vesipulloni. Tästä oli maksettu, ja tämä hoidettaisiin loppuun asti.

”Loppuun asti” tarkoitti vielä sunnuntain A:n radan ratsastusta läpi. Ravisisääntulo ja muutkin alun ravihommat sujuivat hyvin, koska ohjelmassa ei edes vaadittu koottua ravia tai keskiravia. Ohjien myötäys puoliympyrällä oli ihan täysi katastrofi, koska mulla ei yksinkertaisesti enää riittänyt voimat pitämään ruunaa hallinnassa pelkällä istunnalla sen halutessa valua pidemmäksi. Janni huomautti siitä heti, ja mua vähän ärsytti, koska ihan kuin mä en olisi tiennyt jo itsekin, että se meni huonosti. Takaosakäännöksen sujuessa lähes täydellisesti mun itsetunto alkoi kuitenkin taas palailla, ja siirryin laukkaohjelmaan siinä mielentilassa, että tästä perkele selvittäisiin. Laukka oli onneksi Tegurin vahvin askellaji, ja ainut haaste oli laukanvaihdot käynnin kautta, joissa mä aloin taas vähän ennakoida. Lopen uupuneena mä taputin Teguria kaulalle lopputervehdyksen jälkeen, ja hetken mä olin ihan varma, että pyörryn hevosen selkään.

Jannin palaute meni multa pääosin ohi. Kaikki sen sanat muovautuivat mun päässä vain siihen, että mun pitäisi treenata lisää. Ja paljon. Tallissa parin poseerauskuvan jälkeen Madde ojensi mulle proteiinipatukan, enkä mä viitsinyt edes kieltäytyä. Se muija oli pelottavan perillä kaikesta. Tiesi kaiken, muttei viitsinyt jakaa muille informaatiota, jonka ei katsonut niille kuuluvan.

”Ai niin, arvaa mitä”, mä aloitin hörpättyäni vesipullostani riisuessani Teguria loppuun.
”Se prinsessa jakoi sen sun storyn”, Madde vastasi, ennen kuin mä ehdin sanoa enempää.
”Joo. Kuvitteli varmaan, että mä luulisin, ettei se ottanut sitä vittuiluna.”
”Ihmisen tyhmyydellä ei ole rajaa”, Madde totesi, heilautti kiharoitaan ja lähti. Eikä mulla taaskaan ollut hajua, että minne.

Princess Emilie

Eipä mennyt aikaakaan, kun Astlyrin instagram-storyyn ilmestyi päivitys sen uudista ja upeista kisavaatteista, mitkä se oli käynyt Rytterhusista shoppailemasta piirinmestaruuksia varten. Milloinpa muutenkaan se siellä kävisi kuin just silloin, kun mä olin saikulla töistä enkä päässyt vittuilemaan sille tiskin takaa. Mä näin niin sieluni silmin sen myrkkykäärmeen mielistelemässä paikan omistajaa ja samalla myös mun pomoa, Heddaa. Mua vähän oksetti ja mä suljin sen storyn äkkiä, ennen kuin mä oikeasti joutuisin juoksemaan vessaan laattaamaan. Mä painoin mun puhelimen näytön pimeäksi ja keskityn jälleen Frendeihin, jotka pyörivät olkkarin tv:ssä. Frendit oli sarja, mikä sai mut aina paremmalle tuulelle ja niin sai nytkin. Sai se mut kyllä itkemäänkin niin kuin tälläkin kertaa, kun katselin Chandlerin kosivan Monicaa. Yhtäkkiä mun puhelin tärähti uuden ilmoituksen merkiksi, ja kyyneleiden sumentamilla silmillä näin silti selvästi näytöllä olevan ilmoituksen.

(princessemilie): astlyrmyhrvold.eq mentioned you in their story.

Tottakai se kerkesi näkemään sen epäonnisen emojin sekä tykkäyksen. Mä avasin hieman kauhulla instagramin, koska Astlyrin ollessa kyseessä, vastassa voisi olla ihan mitä tahansa. Mun näytölle avautui sen muijan ällöttävän täydellinen poseeraus, edelleen niissä täydellisissä, uusissa vaatteissa. Mun olisi tehnyt mieli sulkea se saman tien, mutta mun oli pakko painaa story pysähdyksiin, jotta näkisin mitä se oksettava ällötys oli kirjoittanut kuvaan nii pienellä präntillä, että Hedda tuskin edes siitä saisi mitään selvää.

"Tosi kivoja vaatteita teillä myynnissä! Ihan vakkaripaikka. Eikä vähiten lempparimyyjä @princessemilie n ansiosta! "

Sen luettuani mua alkoi oksettamaan niin paljon, että mä nakkasin peitot ja viltit päältäni, hoippuen juoksin olkkarin poikki eteisen vieressä olevaan vessaan, polvistuen avasin pöntön kannen ja annoin kaiken tulla ulos. Kaiken sen inhon, ällötyksen, raivon, turhautumisen ja vihan, mitä se muija sai mut tuntemaan. Se ällötys oli mun punainen vaate. Aikani vatsahappoja yökittyäni mä nousin ylös, suljin pöntön kannen ja vedin sen katsomatta sinne päinkään. Mä halusin vaan unohtaa sen myrkkykäärmeen, mutta se oli ihan mahdotonta, kun se muistutteli olemassaolostaan ja täydellisyydestään myös silloin, kun mä makasin kuolleena kotona jo kolmatta päivää. Kädet, hampaat ja naaman pestyäni mä laahustin takaisin sohvalle ja kääriydyin viltteihin ja peittoihin, otin sohvalla lojuvan puhelimen käteeni ja menin takaisin instagramiin. Mä repostasin Astlyrin storyn omaani tekstillä "Ilo on minun puolellani ". Mä en voinut antaa sen bitchin voittaa. Mä laitoin puhelimen kiinni ja jatkoin Frendien katselua sen aikaa, kun jaksoin silmäni auki pitää.


Mä heräsin siihen, että mun paita oli ihan litimärkä kuumeen laskettua vähäksi aikaa jossain vaiheessa, ja samaan aikaan mua paleli enemmän kuin koskaan. Mä en tiennyt paljonko kello oli, mutta ulkona oli pimeää ja vain keittiössä oli hellan yläpuolella oleva lamppu päällä. Mä hapuilin sohvapöydällä lojuvan kuumemittarin käteeni, painoin sen päälle ja tyrkkäsin sen kainalooni jo noin sadatta kertaa muutaman päivän sisällä. Mä tuijotin mittarin digitaalista näyttöä ja katselin, kun lukemat nousivat aluksi hurjaa tahtia, hidastaen sitten nopeuttaan. Mä katsoin kauhistuneena luvun muuttumista ensin 39:stä 40-alkuiseksi ja sitten lopulta pysähtyessä. 40,3 astetta. Mua huimasi, kun mä nousin sohvalta, mutta mä silti jatkoin kävellen kohti vanhempien makuuhuonetta. Mun näkökenttä sumeni, kun mä avasin makuuhuoneen oven.

"Äiti", mä ehdin vinkaista, ennen kuin mulla pimeni päässä ihan kokonaan ja mä kaaduin suoraan naamalleni kylmälle ja kovalle lattialle.




"Taivas", mä henkäisin, kun mä avasin hitaasti silmäni ja ensisilmäykselläni näin vain valkoista sekä sokaisevaa, kylmää valoa.

"Voi tyttöparka", kuului matala miehen ääni mun vierestä, ja mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun se vielä jatkoi puhumistaan hieman kyllästyneen oloisesti, "Ei tämä ole taivas, vaan sairaala. Tai terveyskeskus."

"Luojan kiitos mä en kuollut", mä mumisin ja sain lopultakin katseeni tarkennettua kunnolla.

Mä tosiaan olin sairaalassa, tai terveyskeskuksessa, ja mä makasin sairaalasängyssä sairaalavaatteissa, monen peiton alla. Mun vasemmassa kämmenselässä oli kanyyli ja siinä kiinni tippaletku, ja mun naamalla oli happiviikset. Mun jokaista jäsentä särki, mun päässä jyskytti hullun lailla ja vapaalla kädelläni sitä tunnustellessani löysin otsasta valtavan patin. Eipä ihme, että sattui. Olin juuri kysymässä viereisessä sängyssä makaavalta mieheltä, missä kaikki hoitajat olivat, kun mä sain valtavan yskänpuuskan, mihin mä meinasin tukehtua, ja sitten niitä hoitajia olikin jo koko huone täynnä miehen painettua hälytysnapista apua.

"Sulla on paha influenssa, sä pääset aikaisintaan keskiviikkona kotiin", oli ainoa lause, mitä lopulta mun mieleen jäi kaikkien hoitajien hössötyksestä. Ne kyselivät mun oloa, selittivät jotain tippaletkusta ja antibiooteista ja nesteytyksestä ja ruokailuista ja mahdollisista ruoka-aineallergioista, ja lopulta mun vakuutettua oloni ihan kohtalaiseksi ne häipyivät. Ja samalla vannottivat soittamaan kelloa heti, jos jotain asiaa tulisi.


Kello oli 8:02 ja päiväksi puhelin kertoi tiistain, kun mä lopultakin sain sen käteeni. Mutsilta oli tullut viesti koko Iversenin perheen ryhmään, missä se kertoi ensin kymmeneen kertaan rakastavansa mua, ja että se oli musta huolissaan, ja että sen piti lähteä töihin, mutta se tulisi töiden jälkeen käymään. Iskältäkin oli tullut viestiä, ja myös isoveljet oli laittaneet tsempit ja paranemiset. Mä vastasin niiden huolestuneisiin kyselyihin ja viesteihin, ja avasin sitten Ellalta jo eilen illalla tulleet tulleet whatsapp-viestit.

"Jassu osti ponin."

"SHETLANNINPONIN?!?"

"Ja nyt Jassu ja varsinkin Janni haluaa, että me ratsastetaan sillä ennen kuin se aloittaa lasten tunnit."

"Se on ilmeisesti aika villi ja kuriton tapaus."

"Ja sen nimi on Puolenhehtaarin Samvais eli Sam."

Mä luin pieni hymynkare huulillani Ellan viestejä. Sam. Se kuulosti ihan hauskalta pikku ponilta, enkä mä malttanut odottaa, että mä pääsisin kotiin ja tallille. Ainakin huomiseen asti mun pitäisi lojua osastolla. Mulla oli nyt ihan hyvä olo yskästä huolimatta, koska kuume oli viimein saatu hallintaan suoraan suoneen tiputettavien särkylääkkeiden ja antibioottien ansioista. Mua turhautti olla kipeänä, kun mun oikeasti pitäisi olla koulussa sekä lisäksi tallilla treenaamassa tulevia kisoja varten. Mä vastasin Ellan viesteihin ja kerroin sille jälleen kerran tilannekatsauksen ja ilmaisin olevani vapaaehtoinen ratsastamaan Samilla, kunhan vaan kotiin joskus pääsisin.

Instagram-story päivittyi myös. Mä otin kuvan, missä näkyi tippapussi ja -letku, kanyyli ja sairaalasänky. Tekstiksi kirjoitin "day four, alive. barely, but still", paikkatägiksi laitoin Våganin kunnan terveyskeskuksen ja lisäsin mukaan vielä pari gifiä. Mä painoin alanurkassa olevaa pientä profiilikuvaani ja video latautui kaikkien nähtäville. Mä otin vielä selfien, missä mä hymyilin vähän ja pidin huolen, että kuvassa näkyi mun happiviikset sekä vaaleanpunainen sairalaalapaita. Kirjoitin kuvaan "this is how I get ready for the upcoming show" ja postasin senkin storyyn.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 5, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Mun rinnassa velloi iso, musta möykky ennen valmennusta. Mä taluttelin Lidiaa tallipihalla ja mietin tulevia kisoja. Nyt, kun kaikki kauheudet olivat ohitse pystyin taas keskittymään NVRK:hon, mutta aika tuntui loppuvan kesken. Mulla ei ollut enää paljoa aikaa treenata ja se huolestutti mua suuresti. Raffen kanssa mua ei jännittänyt niin paljoa, mutta Lidia oli mulle vielä vieras hevonen enkä tiennyt miten ehtisin hiomaan meidän työskentelyämme riittävälle tasolle ennen h-hetkeä.

Lidia oli Raffeen verrattuna valtava. Sen mä huomasin jo ennen selkään nousua, mutta selästä käsin se oikein korostui. Mua hermostutti alkuverryttelyssä ihan helvetisti. Lidia tuntui niin erilaiselta Raffeen verrattuna ja mun takaraivoon hiipi inhottava tunne siitä, että ratkaisuni ilmoittautua myös metriluokkaan oli ollut huono veto.

Katsomoon oli kerääntynyt ihmisiä ja yritin olla ajattelematta niitä, kun aloitimme. Lidia tuntui jähmeältä kuin puolikuiva betoni ja kurja tunne voimistui mun mielessäni. Yritin kuitenkin keskittyä valmennukseen ja pitää päässäni huutelevat pirut taka-alalla.

Huonoin menestyksin.

Mä en ollut varmaan koskaan ollut yhtä turhautunut ja yhtä häpeissäni. Meidän työskentelymme näytti varmasti aivan mielipuoliselta. Musta tuntui että mä en saanut Lidiaan minkäänlaista eloa – puomit kolisivat maahan samaan tahtiin mun itsetuntoni kanssa.

Mä näin, että Teguria ratsastava tyttö katsoi mua nenänvarttaan pitkin ja hymyili pilkallisesti. Purin huultani ja painoin katseeni Lidian harjaan. Joona, joka käveli lähemmäs, oli kurtistanut kulmiaan mietteliäänä. Mä en kehdannut edes katsoa siihen päin, pidättelin vain kyyneleitä.

“Tuupas alas niin nostat nuo puomit paikoilleen.”

Niskassa tykytti kun liu’uin alas satulasta ja ojensin ohjat Joonalle vilkaisemattakaan mieheen. Tunsin miten mun naama oli varmasti kirkkaan punainen, kun tartuin maneesin hiekassa retkottavaan puomiin ja nostin. Mun rannetta vihlaisi niin, että mun henki meinasi salpautua, mutta purin hampaita yhteen, sillä en aikonut vahingossakaan näyttää ulospäin, että muhun sattui.

Kun mä olin saanut puomit paikalleen, mun ranne tuntui olevan tulessa. Tunsin tasaisesti sykkivän kivun noustessani takaisin Lidian selkään ja painoin pohkeet sen kylkiin. Osa musta olisi halunnut luovuttaa, sanoa Joonalle että mä en pystynyt tähän, mutta osa musta halusi entistä kovemmin yrittää. Näyttää yleisölle ja sille Tegurin ratsastajalle, etten mä ollut mikään luuseri. Ennen kaikkea näyttää se Joonalle.

Joku tahdonvoima mussa oli ja se näkyi, sillä vihdoin musta tuntui että mä aloin ratsastamaan Lidiaa. Tammakin tuntui heräävän ihan uudella tavalla eloon ja musta möykky mun rinnassa pieneni piirun verran, kun ensimmäisellä esteellä ei kuulunutkaan puomien kolinaa.

Mä en kuitenkaan ollut tyytyväinen mun suoritukseen, vaikka lopputunnista me suoriuduttiinkin metrisestä radasta melko vähäisin kolinoin ja uusintatiet kirvoittivat Joonalta jopa kehuja. Musta tuntui, että ylsin parhaimmillanikin vain alempaan keskitasoon eikä se ollut riittävä suoritus. Mä olin mokannut. Mä olin haukannut liian ison palasen. Mä en ollut riittävän hyvä.

Vastasin Joonan hymyyn väkinäisellä hymyllä ja poistuin maneesista ensimmäisenä. Ja annoin itseni itkeä.


Kiitos valmennuksesta!

Princess Emilie

Mä en muistanut, koska mä olisin ollut yhtä kipeä kuin nyt. Varmaan joskus pikkupentuna, koska tunnetusti mä olin just se tyyppi, joka ei koskaan ollut kipeänä. Paitsi tietysti nyt, kun oli maailman surkein ajoitus tulla kipeäksi, mulle nousi järkyttävä kuume, mikä ei tuntunut laskevan, ei sitten millään. Koko loppulauantai meni ihan sumussa sen jälkeen, kun selvisin kotiin tallilta. Mä en muistanut koko päivästä muuta, kuin Astlyrin Robinin selässä ja Madden sihisemässä mun korvaan niin paljon kuin vain kerkesi. Niin, ja oli mulla mun kameran rullassa myös videot Ellasta ja Figarosta. Ella oli kysellyt multa niitä videoita jo useaan otteeseen, mutta mä olin ihan pihalla koko elämästä ja en millään meinannut pysyä edes hereillä. Mä olin ilmeisesti houraillutkin jotain jossain vaiheessa, joten mutsi oli huolestuneena pakottanut mut sohvalle lojumaan omasta huoneestani. Niinpä otin sen ohjeistuksen mukaan kahta eri särkylääkettä vuorotellen ja yritin saada kuumeen laskemaan edes puolella asteella. Mä yritin katsoa Netflixiä ja selata instagramia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään.

Sunnuntai meni aikalailla samoissa merkeissä. Sunnuntain ja maanantain välisen yön mutsi pakotti mut nukkumaankin sohvalla mun oman, yläkerrassa sijaitsevan huoneen ja ihanan pehmeän pedin sijaan, jotta se kuulisi sen ja faijan makuuhuoneesta, jos mä lähtisin kuumehouruissani harhailemaan keskellä yötä jonnekkin pihalle. En mä lähtenyt, mutta sen sijaan mä tukehduin ja hikoilin hulluna ensin kuumeen laskiessa viimein vähän sen särkylääkecocktailin jäljiltä, ja lähes heti sen perään tärisin kuin horkassa kuumeen lähtiessä jälleen nousuun. Kello oli 3:58, kun mä mittasin kuumeeksi 39,4 astetta, otin kuvan mittarista ja särkylääkepaketista ja postasin sen mun ig-stooriin tekstillä "day two, kuolema korjaa". Enkä mä valehdellut tippaakaan. Mulla ei ollut koskaan ollut yhtä hirveä olo, ja mun teki mieli mennä herättämään äiti ja kömpiä sen kainaloon itkemään. Sen sijaan mä käperryin sohvalle Minnien kanssa ja hautauduin kahden peiton sekä kolmen viltin alle.


"Emilie? Emi? EMI?" Mä avasin mun silmät ja mä näin mun naaman edessä hysteerisen mutsin, "Ootko sä sä elossa, herranjumala vastaa nyt edes jotain?!"

"Mitä hittoa sä siinä hössötät, tietty oon", mä mutisin unenpöpperöisenä ja suljin silmäni uudestaan, "Mitä kello on?"

"Puoli kuusi… iltapäivällä. Ootko sä nukkunut koko sen ajan, kun mä ja isä ollaan oltu töissä?"

"Mee siitä häiriköimästä ja anna mun nukkua", mumisin sille silmät edelleen kiinni ja yritin työntää sen pois.

Ei se antanut, vaan se kiskoi mut istumaan, tyrkkäsi kuumemittarin kainaloon, päästi Minnien aidatulle takapihalle pissalle ja kiiruhti keittiöön laittamaan mulle jotain syötävää.

"Sano sit heti kun se piippaa", se hössötti mun yrittäessä saada itseäni takaisin tähän maailmaan.

Olinko mä ihan oikeasti nukkunut yli kolmetoista tuntia vai kuvittelinko mä vain kaiken? Mä hapuilin puhelimen käteen, ja kun lukitusnäytön kello sanoi ajaksi 17:41 ja alla luki Mandag 9. November, mä viimein ymmärsin mitä päivää ja aikaa tässä oikein elettiinkään.


Ja samalla mä muistin sen. Joonan NVRK:n esteosuudelle valmentavan estevalmennuksen, mihin Astlyr oli sunnuntaina osallistunut Tegurin kanssa. Mä olin sen päivän ollu ihan sumussa, enkä mä ollut suonut ajatustakaan sille Idiootille. Enkä kyllä oikeastaan yhtään muillekaan. Ellan huolestuneisiin kyselyihin mä olin jotenkin saanut vastattua ja ne Figarovideot olin myös lähettänyt sille noin kymmenennen pyynnön jälkeen, mutta muuten mä olin ollut ihan ulapalla ihan kaikesta. Mä laitoin whatsapissa Ellalle pikaisen tilannekatsauksen ja avasin sitten mun instagramin, joka oli suorastaan räjähtänyt sen reilu kolmentoista tunnin aikana, kun mä olin sitä ollut avaamatta. Mun dire oli tupaten täynnä viestejä mun yöllisen stoorin takia, ja mä päivitin stooriin uuden kuvan. Otin kuvan mutsin tekemästä smoothiebowlista, kirjoitin tekstiksi "day three, still alive" ja vaihdoin heppainstagramin puolelle lukematta yhtäkään direviestiä.

Heppainstagram oli tottakai täynnä sitä itse neiti täydellisyyttä, eli Astlyr Myhrvoldia. Siellä se hehkutti Robinia, eikä luonnollisesti maininnut sanallakaan sitä perjantain katastrofituntia, millä Tegur kulki suurimman osan ajasta kuin mikäkin kirahvi. Ehei, se oli laittanut lauantailta täydellisiä kuvia täydellisestä Robinista ja leikannut videoon vain parhaat pätkät niin kuin mikäkin maailmanluokan influensseri. Sitä se ei todellakaan ollut muutamalla seuraajallaan. Robin sitä, Robin tätä, ja vittu Robin vielä tuotakin. Hyi hitto, mua yökötti sen muijan päivitykset orista, joka oikeasti oli hieno kuin mikä, ja mä scrollasin äkkiä alaspäin.

Seuraava päivitys oli Ellan tekemä, myöskin lauantaisesta valmennuksesta. Se oli tägännyt mut videoiden kuvaajaksi, ja mä kiiruhdin kommentoimaan päivitystä muutamalla emojilla sekä "super" tekstillä. Mä selasin vielä vähän alaspäin, ja seuraavaksi vastaan tuli tottakai Astlyrin päivitys eilisestä estevalkasta Tegurin kanssa. Se oli laittanut ekaksi kuvan siitä ja Tegurista, ja swaippaamalla pääsi videoon, minkä arvatenkin Madde oli kuvannut. Videoon oli Astlyrille tyypilliseen ja oksettavaan tyyliin tietysti myös leikattu vain parhaat pätkät ja äänet se oli jättänyt päälle, jotta kaikki voisivat kuulla Joonan ylistävät kommentit siitä ja Tegurista. Mä pidin parhaillani mun peukaloa videon päällä samalla kun scrollasin hieman alaspäin lukeakseni Astlyrin kirjoittaman oksettavan soopan, kun mun jo unohtama kuumemittari piippasi niin, että mä hätkähdin ja pomppasin melkein puoli metriä ilmaan säikähtäessäni ääntä pahanpäiväisesti.

"39,4 astetta", mä ilmoitin mutsille, joka istui keittiön pöydän ääressä syöden omaa smoothiebowliansa.

Se toi mulle taas särkylääkettä vesilasin kera, ja mä otin lääkkeet vastaanpanematta olon ollessa jälleen aivan hirveä. Se toi mulle vielä toisenkin vesilasin, ja mä join senkin, koska mulla oli varmaan ihan jäätävä nestehukka sen yöllisen kuumeenlaskusta johtuvan hikoilemisen ja yli kolmentoista tunnin nukkumisen jälkeen. Mä lysähdin takaisin sohvalle kaikkien peittojen ja vilttien alle, otin Minnien kainalooni ja tartuin taas puhelimeeni instagramin avaten.


Ja silloin mä näin sen. Pienen, punaisen sydämen sen julkaisun alla, missä itse neiti täydellisyys hehkutti Robinia maasta taivaisiin. Mä menin pieneen paniikkiin ja yritin poistaa tykkäystäni kuvasta, mutta sen sijaan mun puhelin sekoili omiaan ja se meni ja kommentoi sen saman pienen, punaisen sydämen siihen kuvaan.

"FY FAEN", mä kiljaisin niin kovaa, että mutsi juoksi olkkariin luullen varmaan, että mä sain sydärin tai jotain muuta vastaavaa. Niin mä sainkin, mutta henkisesti. Mä huidoin mutsin painumaan vaikka pisiä nypläämään, ja kädet täristen sain kuin sainkin lopulta poistettua sekä tykkäyksen, että sen mun kommentoiman pienen, punaisen sydämen siitä julkaisusta.

Mä suljin instagramin toivoen, että Astlyr ei olisi ehtinyt huomata mun mokaa.

Ainakaan vielä toistaiseksi se ei ollut tullut kuittailemaan.

Still alive.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 4, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

8.11.2020
xoxo Anie #NVRK2020 5HM

Dum, dum, dum, dum, dum, dum, dum… DUM!

Kiristellessäni Bumin satulavyötä maneesissa isänpäivänä, kun mielialani oli muutenkin matalalla, mietin miksi olin tehnyt tämän itselleni. Tai Bumille! Olin aivan saatanan pässi! Ensi viikolla me starttaisiin kisoissa, joihin en halunnut osallistua. Silti en kehdannut ottaa osallistumisia pois, koska tekosyyni olisi idioottimainen.

Olin kännissä. Ihme, etten osallistunut vaativa B:hen ja 120cm.

Huomautuksena vain, että mä omistin kyllä kisavaatteet. En kuitenkaan pitänyt kisaamisesta, eikä mulla ollut hevosta sitä varten, että voisin vuodattaa sinne kaikki rahani. Rahoille paljon parempi sijoituskohde oli baarit ja ruoka. Eivät rahoja syövät ratsastuskilpailut. Sekä niitä varten pakolliset valmennukset, kun olit saatana hypännyt hevosella ehkä jopa kaksi kertaa aikaisemmin.

”Fy faen”, mutisin itsekseni, kun pujotin saappaan kärjen jalustimeen ja pyysin Bumin eteenpäin.

Onneksi valmennusryhmä ei koostunut mistään pikkulapsista. Olisi järkyttävän noloa vanhempana ratsastajana esittää joillekin alakouluikäisille, miten hevosella ei ratsastettu. Matias ja Nita eivät tosiaan olleet mitään alakoululaisia, vaan tuttuja meidän yhteisestä yksityisvalmennuksesta. Heidän lisäksi tosin oli myös joku pikkumuksu, jonka nimeä en edes tiennyt.

Bumi tuntui tänään vähän kivemmalta kuin viimeksi Joonan valmennuksessa. Olin löytänyt jotain nappuloita tamman ohjastamiseen, mutta tosiaan hyppäämisen suhteen olin vielä aivan hukassa. Enkä uskaltanut myöntää sitä Joonalle.
”Jooo, en mä tätä osaa hypätä ja olin vielä kännissä, kun kisoihin osallistuin!”

Ja niin… siinä se nähtiin, kun alkuverryttelyjen jälkeen hypättiin. Bumi meinasi kiertää oikealle, mä murisin sille ja me kiemurreltiin esteelle, hypättiin se aivan puomien juuresta – tosin pointsit siitä, että puhtaasti. Seuraavaksi me hypättiin liian kaukaa kenguruloikalla, joskus taas ihan ookoo, kun taas seuraavaksi ihan miten sattuu.

”Ole itse rennompi selässä, Anie. Anna selkeät avut, ota paremmin ulkoa”, Joonan ohjeistuis raikui maneesissa.
”Fy faen”, mutisin jälleen itselleni.

Sitten mä löysin klikin! Sen, joka olisi pitänyt löytyä jo aikaisemmin. Hypyt alkoivat sujua – eivät nyt varsinaisesti laadullisesti hyvin – eikä tekeminen tuntunut selkään kamalalta. En tiedä mikä se klikki oli ja mistä se löytyisi enää tämän valmennuksen jälkeen. Mun pitäisi kysyä sitä Joonalta.
”Mistä löytäisin klikin?”

”Tarkkaavaisuutta kolmosen ja nelosen väliseen pitkään lähestymiseen. Älä annan kummankaan keskittymisen herpaantua”, Joona huuteli kommenttia, kun olimme tulleet kyseisen linjan.
Okei, okei, keskittyminen. Olikohan se siellä, mistä olin löytänyt klikin? Me tultiin linja uudelleen. Ensin kolmosesteen hyppy, sen jälkeen laukanvaihto, koska eihän Bumi vaihtanut sitä esteen päällä. 10 ja 9 esteen välistä yrittäen pitää sama tempo ja kohti nelosta. Yy – kaa – koo – nee – vii – kuu – hyppy! Piru! Se meni hyvin!

”God! Gi den ros!”
”Flink pike!”

Vielä me hypättiin koko rata. Päätin tulla 70cm korkuisena ihan vaan, koska se oli vaativampi taso meillä ensi viikonloppuna. Oikeasti! Jos sai kännissä idean ilmoittautua kisoihin, niin millä todennäköisyydellä luokat olivat niin järkevät? 60 ja 70?
Overraskende for en gangs skyld.

Valmennuksen päätyttyä ratsastin Matiaksen ja Usvan rinnalle. Hymyilin miehelle.
”Lyödäänkö vetoa?”
”Mistä?” Matias kysyi ja iski hurmurihymyn päälle.
”Seitskyt luokan voittanut tarjoaa oluen ja toisenkin. Vai ootko liian pyse?”
”Absolutt ikke! Han fanget.”
”Flott!”

Ohjasin Bumin pois Usvan viereltä, koska omani näytti Usvalle hevosten kansainvälistä merkkiä.

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Mun polvi oli alkanut onneksi jo toipua, eikä se ollut enää kuin noin puolitoista kertaa paksumpi kuin toinen polvi. Siispä mä olin tänäänkin ehtinyt hyvin lenkkeillä aamulla, minkä jälkeen suuntasin tallille ja suoraan maneesiin auttamaan radan rakentamisessa. Kerkesin katsella hetken aikaa ensimmäisen ryhmän valmennusta. Madde oli saapunut kannustamaan ja videoimaan mun treenejä, ja mun onneksi Emiä ei näkynyt katsomossa. En kaivannut sitä pikkuprinsessaa vittuilemaan mulle enää yhtään enempää tällä viikolla.
”Se on kuumeessa kotona”, Madde tiesi informoida, ennen kuin mä ehdin edes kysyä. Se sopi mulle oikein hyvin. Ei tulisi todennäköisesti huomennakaan vittuilemaan, ainakaan naamatusten.

Kävelytin Teguria kunnolla ensimmäisen ryhmän aikana. Tälle päivälle mä olin etsinyt sen vihreän fleeceni, jota en käyttänyt yleensä koskaan, mutta se mätsäsi Tegurin varusteisiin ihan kivasti. Pitihän sitä nyt valmennuksissa näyttää hyvältä. Tegur vaikutti paljon perjantaita rennommalta, ja alkuverryttelyssä se tuntui vähän turhankin rennolta hipsutellessaan muina kouluhevosina pitkin uraa. Joona komensi mua ratsastamaan sitä aktiivisemmaksi ja terävämmäksi, mutta se ei meinannut sujua vielä verkkahyppyjenkään aikana, vaan Tegur löllähteli löysästi pitkässä laukassa esteistä yli. Tehtävien pituuden noustessa sen mielenkiintokin tuntui vähän heräävän, ja varsinkin suhteutettu kutoselta seiskalle sujui jo paremmin Tegurin siirtyessä takajaloilleen ja laukatessa rytmikkäämmin.

Ensimmäinen radanpätkä oli vielä vähän löysää tekemistä ja mua jännitti etenkin tiukat käännökset aika paljon, koska tippuminen ja polven telominen pahemmin tässä vaiheessa olisi ollut ehkä pahinta, mitä mulle olisi voinut käydä. Ja tippuminen olisi ollut pahinta, mitä mun itsetunnolle olisi voinut käydä. Toinen radanpätkä oli jo vähän parempi, vaikka etenkin sarjalla mä en uskaltanut ratsastaa esteiden välissä juuri ollenkaan, kunhan vain keskityin pitämään jalan kiinni, painon vähän takana ja kädet Tegurin lyhyessä harjassa, että mulla olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet pysyä kyydissä. Ja pysyinkin, mutta Joona joutui muistuttamaan mua siitä, että myös sarjalla oli mahdollista ratsastaa eikä vain matkustella. Kolmas radanpätkä olisi pitänyt mennä uusintatahdissa, mutta mulla oli tuoreessa muistissa torstain tunnilta kääntämisen hankaluus, ja mä keskityin vähän liikaa saamaan ruunan taipumaan rehellisesti mun pohkeen ympäri. Se toki oli myös hyödyllistä, mutta laukka olisi saanut edetä huomattavasti paremmin.

Olisimme voineet hypätä koko radan meidän kisakorkeudella, mutta mä valitsin mennä sen 90-senttisenä. Jos me selvittäisiin 90 sentin radasta valmennuksessa, me selvittäisiin 80-senttisestä kisoissa vaikka silmät kiinni. Tegurille 90 cm ei tuntunut juuri missään, vaikka sillä tunneilla ei yleensä sellaisia esteitä ainakaan ratana hypättykään.

Mä en tiedä, mistä se itsetuntoboosti ennen suoritusta kumpusi, mutta nostaessani laukan omalla vuorollani mä tiesin, että meidän oli näytettävä sekä Joonalle että kaikille katsomossa istuville sekä kaikille mun heppainstagramin seuraajille, että me pystyttäisiin tähän, ja me pystyttäisiin myös kisarataan sunnuntaina. Nostin kädet vaistomaisesti hieman ylemmäs ja survaisin pohkeeni kiinni ruunan kylkiin. Se nosti päätään ja koko etukroppaansa ylemmäs mun käsien mukana ja liimasi katseensa korvat hörössä ensimmäiselle esteelle. Nyt mentäisiin eikä meinattaisi, perkele.

Ensimmäinen linja kakkoselta kolmoselle oli suorastaan pelottavan pitkä, mutta mä keskityin pitämään rytmin yllä Tegurin imiessä voimakkaasti kohti kakkosta. Paikka jäi pidentyneessä laukassa vähän kauas, mutta ei niin kauas, ettemmekö olisi pystystä selvinneet puhtaasti. Heti esteen jälkeen nyppäsin Tegurin ylös ehkä vähän turhankin voimakkaasti ja käänsin sen niin tiukasti kuin 176-senttisen ruunan vain pystyi, ja se kääntyi kuin kääntyikin vitosen edestä kohti kolmatta estettä. Okseri ylittyi kivasti, vaikka tulimmekin vähän pohjaan, ja ruuna kääntyi ykkösen ja ysin välistä kohti pitkää sivua. Laukanvaihtoja en ehtinyt esteiden päällä ajatella, mutta Tegur onneksi vaihtoi ne esteiden välissä helposti ja isommat kaarteet se pystyi menemään vastalaukassakin täysin ongelmitta.

Neloselta vitoselle tuntui olevan pitkä kuin nälkävuosi ja annoin Tegurin pidentää askelta reippaasti ennen päätyä, jossa otin sen kaarteessa kiinni pitäen pohkeet kuitenkin lähellä, jotta laukka säilyi. Vitoselta kutoselle oli hauskan helppo tie, jossa pystyin keskittymään ruunan taivuttamiseen ja muokkaamaan reittiä vähän tiukemmaksi verryttelyssä tehtyyn verrattuna, ja sain kuin sainkin oikein hyvän tien pystylle. Tegur oli suhteutetulla ennemminkin pitkä kuin lyhyt, joten Sidneyn tungettua väliin seitsemän laukkaa me tultiin se näppärästi viidellä. Päädyssä sain Tegurin kuitenkin taas rytmikkäämmäksi ja lyhyemmäksi, jotta saimme käännyttyä ja suoristettua hyvin ennen sarjaa tekemättä ikuisuuden pitkää tietä sinnekin. Sarja ei jännittänyt mua enää niin paljoa, vaikka 85-senttiset pystyt näyttivätkin pelottavan isoilta. Kahden askeleen mittaisessa välissä mä muistin tällä kertaa istua alas, tehdä puolipidätteen ja sitten vasta lähteä seuraavaan hyppyyn.

Sarjan jäljiltä Tegur oli mukavan lyhyt ja terävä, joten sain sen juuri ja juuri käännettyä ennen kakkosestettä, ja suoran linjan ysille saatuamme annoin ruunan taas venyttää askeltaan reippaastikin. Muutama askel ennen estettä piti kuitenkin ottaa se hyvin kiinni, tehdä mahdollisimman pieni hyppy ysille ja alkaa jo esteen päällä valmistella kääntymistä vasemmalle. Emme kuitenkaan saaneet kaikista pienintä tietä kympille, koska Tegur ei ihan pikkuponien tapaan kääntynyt, mutta pääsimme okserista kuitenkin puhtaasti yli ja saimme taas kiihdytellä kohti estettä numero yksitoista. Sen ja kahdentoista väliin jäi vähän ikävän iso kaarre, enkä lähtenyt kokeilemaan Amiran tekemää reittiä kahdeltatoista kolmelletoista, vaan kiersimme ysin ja jatkoimme ehkä vähän turhan vauhdikkaasti pitkän sivun keskellä olevalle viimeiselle esteelle. Maalilinjan jälkeen Tegurkin alkoi olla jo mielestään suorittanut tarpeeksi, ja Joonalta emme saaneet kuin kehuja ja kehotuksen harjoitella kääntämistä vaikka pienillä kavaleteilla sillä hannunvaakunatehtävällä, jota se oli laittanut kauhupuomitunnin tuntilaiset treenaamaan alkuviikosta. En luvannut ottaa sitä repertuaariin, koska mulla ei varsinaisesti ollut mahdollisuutta treenata itsekseni, mutta ensi viikon koulutunneilla voisin varmasti keskittyä laukassa kääntämiseen. Loppuravien aikana Madde näytti mulle peukkua, enkä mä voinut kuin hymyillä takaisin, vaikka keventäminen sai mut lähes irvistämään joka askeleella polven takia.


Kiitos valmennuksesta! #NVRK2020 / merkintä 11, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Meitä oli ollut iso porukka rakentamassa esteitä ennen kuin ekan ryhmän oli aika mennä laittamaan hevoset kuntoon ja alkaa verkkaamaan niitä. Mä olin yrittänyt alkaa kantamaan puomeja, ennen kuin mut oli käskytetty laittamaan estenumeroita Joonan ohjeiden mukaan, samalla kun muut nosti esteitä mustahiuksisen miehen huikkiessa ohjeita kiertäessään esteitä ja mittaillessaan vielä kerran etäisyyksiä.

Mä en ollut varma ketä kaikkia Joonan tämän päivän estetreeneihin oli ilmoittautunut, joten kävellessäni katsomaan kenet mies oli laittanut minulle tuntiratsuksi, iskän ilmoittaessa minut tunnille. Katsellessani listaa tunnin osallistujista mua alkoi pelottamaan enemmän kuin silloin kun olin esittänyt iskälle ajatuksen siitä että mä haluaisin osallistua näihin valmennuksiin, jotta mä saisin treenattua vielä vähän ennen kisoja. Mun ryhmässä muut ratsastajat olivat aikuisia, ja mä en oikeastaan tuntenut niistä ketään ja ne kaikki olivat kuitenkin ihan varmasti ratsastanut pitempään kuin mä, niin en mä enää tiennyt että olisiko mun mitään järkeä osallistua koko valmennukseen.

Kuitenkin mä urheasti lähdin hakemaan Vennin varusteita sen karsinalle ja lopulta vuonohevosen sen tarhasta. Kun mä sain Vennin sen karsinaan mä sidoin sen kiinni ja aloin availemaan sen loimen solkia. Mun kädet tärisi ihan hulluna, koska mua jännitti niin paljon tuleva valmennus. Matias oli varmaan ainut, jonka mä tiesin edes nimeltä. Nita tai Anie ei sanonut mulle mitään, mutta mä muistelin että Nita taisi olla se, jolta mä pyysin silloin talkoopäivänä apua. Mä en saanut Vennin loimea laitettua loimelle varatulle paikalle, joten mä tyydyin vain yrittämään saada sen tosi nätisti käytävälle, ennen kuin mä aloitin harjaamaan vaaleaa karvaa ja laittamaan tuntiratsuani valmiiksi.

Mitä lähemmäs varustamista ja maneesiin siirtymistä mä pääsin sitä enemmän mua, alkoi pelottamaan, ja musta tuntui että mä vain nolaisin itseni koko valmennuksessa ja että kaikki pitäisi ihan tyhmänä sitä että mä olisin lähdössä johonkin kisoihin, kun mä en edes osaisi ratsastaa kotona. Kuitenkin mä yritin parhaani mukaan tsempata itteeni ja saatuani Vennin varustettua, mä lähdin taluttamaan vuonotammaa maneesiin. Maneesissa oli jo Nita ja sen tamma, sekä vissiin Anie ja sen hevonen. Pian mun ja Vennin jälkeen tuli vielä Matias ja se vaalea poni millä se usein ratsasti. Mä kiristin Vennin vyön ja laskin sen jalustimet, ennen kuin nousin vuonotamman selkään ja pyysin sen liikkeelle. Kirjavalla hevosella ratsastava Nita hymyili mulle kun se varmaan tajusi että mä jännitän. Mä yritin hymyillä sille takaisin, mutta mun katse vain hakeutui Vennin niskaan, ja mä päätin että mä yrittäisin vain vähän kävellä ja ravailla vähän ennen kuin Joona tulisi maneesiin ja mä pääsisin toivottavasti kääntämään ajatukseni johonkin muuhun kuin panikoimiseen.

Katsoessani kaikkia esteitä nyt kun ne oli valmiina, mä olin tyytyväinen siihen, että niissä oli numerot, koska mä en tiennyt että miten mä saattaisin tässä jännityksessäni muistaa noin monta estettä. Onneksi me aloitettiin lopulta tehtävät niin, että ensin hypättiin vain neljä estettä niin, että ykköseltä kakkoselle oli tosi pitkä matka, koska ne oli oikeestaan eri päissä maneesia ja sitten pitikin kääntyä heti vasemmalle ja hypätä vinossa oleva okseri, ennen kuin oli taas pitkä matka nelos esteelle. Ekalla kerralla mä en uskaltanut pyytää Venniä laukkaamaan reippaasti koska musta tuntui että mä ihan varmasti sekoaisin esteissä ja hyppäisin vahingossa väärän ja kaikki vaan naurais mut ulos maneesista.

Kuitenkin hiljalleen mä aloin kuitenkin uskaltamaan ratsastaa Venniä reippaammalle laukalle ja me saatiinkin sen kanssa kivoja hyppyjä, vaikka välillä se vähän kolistelikin puomeja. Toisella pätkällä Joona kertoi että me päästäisiin kokeilemaan sarjojen hyppäämistä. Ekana meillä oli vähän oikealle kääntävä kaarre neloselta vitoselle ja sitten kutoselta seiskalle oli ensimmäinen pitkä väli johon, Joona ohjeisti ottamaan kuusi laukka-askelta ja 8a-8b sarjalle piti sitten saada kaksi laukka-askelta.

Mua vähän jännitti lähteä tähän tehtävään, ja mä olinkin tyytyväinen että Nita ja Dante hyppäsi tehtävän ensin ja sitten vielä Matias ja Usva, niin mä sain katsoa vähän niiltä mallia. Eka väli sujui meillä ihan hyvin ja toisella me sitten kolisteltiinkin taas puomeja.
”Se meni hyvin Nea. Tohon kutosen ja seiskan väliin Venni tuli vähän hitaasti, niin se otti sinne yhden ylimääräisen laukka-askeleen ja tuossa toisella välillä se ei sitten oikein meinannut enään mahtua niin siksi se kolisutteli puomeja. Tulkaa heti uudestaan ja muista ratsastaa Venniä vähän reippaammaksi heti kun lähdet ekalle esteelle ja sä voit vaikka laskea laukka-askeleet heti kun Venni on vain hypännyt esteen jos se helpottaa sua” Joona ohjeisti ja mä siirsin Vennin uudelleen laukkaan.

Venni hyppäsi vitosen hyvin ja kutoselle se otti kans hyvän hypyn.
”En-to-tre-neljä-viisi-kuusi” kerkesin laskea, juuri ennen kuin Venni lähti hyppyyn. Mulla meni vähän ajatukset sekaisin ja unohdin ihan täysin laskea toiset askeleet vaikka Venni hyppäsikin kivasti.
”Okei, nyt näytti jo paljon paremmalta. Sä voit kisoissakin laskea askeleet niin jos se helpottaa ratsastamista”

Lopuksi hypättiin vielä sellainen pätkä missä piti tehdä paljon käännöksiä ja sitten saatiin vielä hypätä koko rataa. Joona ohjeisti että me voitaisiin tehdä vielä vähän pidempiä teitä ja vain kokeilla opetella ratsastamaan rataa sen sijaan että me kokeiltaisiin vielä tässä kohtaa keskittyä tiukkoihin teihin ja ajan ratsastamiseen. Lopulta mä olin tosi tyytyväinen meidän menoon koska me saatiin hyviä hyppyjä alle ja mä en tippunut tai nolannut itseäni kokonaan vaikka samassa ryhmässä oli myös paljon osaavampia ratsastajia, jotka oli ratsastanut varmaan niin kauan ku mä olin ollut elossa.

Talutettuani Vennin talliin mä hoidin ponin leveän hymyn siivittämänä pois, ennen kuin vein sen takaisin tarhaan ja kävin pesemässä sen varusteet pois, ennen kuin kerkesin hetkeksi vielä seuraamaan toisen ryhmän valmennusta ja auttamaan esteiden siivoamisessa.

#NVRK2020

Robinin päiväkirja

Pimeys oli laskeutunut Shelyesin pihamaalle, kun työpäiväni oli viimein pulkassa ja viimeisetkin alkeiskurssilaiset olivat kadonneet tallin käytäviltä kailottamasta. Lapset olivat ihan jees, ajattelin, mutta kiintiö oli minullakin. Heti alkeisjatko-tunnin perään pidetty alkeistunti alkoi jo hieman puuduttaa. Mulla oli mennyt koko päivä pää kolmantena jalkana juostessa ja asioita hoitaessa, joten en ollut mitenkään ehtinyt ratsastaa Robbaria ennen tuntien alkamista. Lisäksi pikkuponi Samin saapuminen oli saanut mulla pasmat aivan sekaisin ja verenpaineen uhkaavaan nousuun: ei ollut mennyt varmaan edes puolta tuntia Samin saapumisesta, kun se poni oli jo ollut kömpimässä pihaton aitojen alta karkuteille. Olimmekin saaneet ensitöiksemme askarrella pihaton alimman lankun alle sähköaidan, jotta se pikkuriiviö pysyisi jatkossa aitojen oikealla puolen.

Mutta ei auttanut valitus eikä murhe, vaan mun oli vielä kiivettävä Robinin satulaan, vaikka yötöiksihän mulla taas menisi. Sunnuntain ratsastuskoulupiirimestaruudet häämöttivät edessämme, enkä ollut uhrannut kilpailulle tuskin puolittaista ajatustakaan. Joona niistä oli toki vouhottanut innosta soikeana, mutta itse olin keskittynyt niin vahvasti omien oppilaideni koutsaamiseen, että oma suoritukseni oli jäänyt kokonaan unholaan. Emme olleet kilpailleetkaan Robinin kanssa hetkeen, joten odotukseni radan suhteet eivät olleet mitenkään järisyttävän korkealla, mutta silti. Kyllä minä parisuhdekriisin saisin aikaan, jos Joona peittoaisi minut koululuokassa.

Robin rouskutti jo tyytyväisenä heiniään, kun harjasin sen pikaisesti ja heitin mustan koulusatulan sen selkään. Sitä ei selkeästikään olisi huvittanut lähteä enää hommiin, mutta se seurasi kuitenkin kiltisti (vaikkakin jokseenkin vastentahtoisesti) minua oritallista maneesiin.

Maneesi oli autio, kun kiipesin Robinin satulaan. Käveltyäni pari kierrosta siirsin Robinin rennon letkeään raviin, jumppailin molempiin suuntiin loivia kaarteita tehden ja lämmittelin sitä ennen kuin siirryin varsinaisiin tehtäviin.

Hioimme Robinin kanssa kouluratamme osia, etenkin takaosakäännöksiä, joissa Robin jäi helposti melko heikoksi, sekä pysähdyksiä. Robin tuntui aluksi kamalan hitaalta, mutta pikkuhiljaa se heräsi ja alkoi löytää energiaa takaosaansa. Tunsin, miten hevonen allani nosti selkäänsä ja ponnisti takajaloilla kunnolla alleen esittäen mitä lennokkainta ja irtonaisinta ravia.

Minua hymyilytti, kun lopulta annoin Robinille pitkän ohjan ja taputin sitä kaulalle. Ehkei kilpailustamme tulisikaan niin tuhoon tuomittu, kuin olisin kuvitellut!

Samassa maneesin ovi aukesi.
”Täällähän sä oot! Etkö sä malta lähteä kotiin ollenkaan?” Joona huhuili maneesin ovelta.
”Pakkohan mun on treenata, jos meinaan hakata teidät sunnuntaina!”  virnistin. Joona näytti mulle kieltä.

”Ei mulla mee enää kauaa, käyn heittämässä tän talliin ja annan sille sen safkat, niin sit voidaan lähtä.”
”Hyvä”, Joona vastasi, kun hyppäsin alas Robinin selästä ja talutin hikisen mutta tyytyväisen tummanruunikkoni hänen ohitseen. ”Mutta älä kuvittelekaan, että voittaisit meidät! Me ollaan kuule lyömättömiä Theon kanssa!”
”Sehän nähdään!”

Tästä saataisiin aikaan vielä vuosisadan kriisi.


________________________
Merkintä 12!!!, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Mun polvi oli kirjava. Siihen sattui ihan saatanasti, mutta 800 milligrammaa buranaa vei pahimman terän pois. Tän päivän lenkki oli vaihtunut uimahalliin, koska mä en halunnut riskeerata isompaa vammautumista näin lähellä kisoja. Perjantain koulutuntia mä en kuitenkaan jättänyt väliin, koska koulutunti olisi polvelle paljon kevyempi kuin estetunti. Ja koko viikonlopun olisi valmennuksia, joita mä en todellakaan skippaisi.

Tegur puolestaan oli vähintään yhtä lennokkaalla tuulella kuin eilen. Se ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Päivällä käyty keskustelu Bergistä kalvoi mua edelleen, ja koko maailma tuntui olevan mua vastaan tänään. Madde onneksi oli myös samalla tunnilla. Valitettavasti siellä olivat myös Emilie ja Ella-Amalie, joista ensimmäinen oli tuupattu tänäänkin sen pikkuruisen pilkkuponin kyytiin. Mä en voinut olla kommentoimatta sitä Maddelle, sen verran ääneen, että pikkuisetkin kuulivat, vaikka melkein hävettikin Jannin ilmestyessä kuuloetäisyydelle.

Tegur oli tänään kuin mikäkin kirahvi kuunnellessaan jokaista tuulen raksahdusta hallin nurkissa ja jännittyessään niistä jokaisesta. Mä en varmaan auttanut asiaa pelätessäni tippumista ja pahempaa loukkaantumista. Samaan aikaan Janni kehui kääpiöprinsessaa kääpiöponin selässä, ja mua melkein itketti, kun hävetti ja vitutti niin paljon. Siirtymisistä ei meinannut tulla mitään Tegurin kipittäessä jännittyneenä ja selättömänä karkuun mun apuja, eikä sen tavanomaisesta rentoudesta ollut tietoakaan. Janni ei varmaan edes ottaisi mua valmennukseen huomenna, kun mulla meni näin huonosti.

”Se Astlyr aistii sun jännittymisen. Jos sä et tippunut siltä eilenkään niin et sä varmasti tänäänkään tipu, että yrität vaan rentoutua. Tuut vaikka uran sisäpuolelle tekemään käynnissä siirtymisiä askellajin sisällä ja vähän väistöjä, niin saat sen paremmin kuulolle ja ittes rentoutumaan. Ja muista hengittää.”
Mä olisin voinut kuolla häpeästä. Käyntityöskentelyä uran sisällä samaan aikaan kun muut tekivät laukka-käyntisiirtymisiä. Emilie väläytti mulle kirkkaan hymyn laukatessaan uraa pitkin mun ohi pikku Dimonansa kanssa, ja mä hetkein toivoin ratsastavani jollain Tammalla, joka olisi monottanut Emilieä naamaan sen laukatessa liian läheltä. Harmi että Tegur oli ruunana vähän liian chill eikä korvaansa lotkauttanut matalan kaksikon suuntaan.

Käyntityöskentely sai kuitenkin meidät molemmat vähän rentoutumaan, ja pääsimme lopulta tekemään laukkasiirtymisiä muiden kanssa. Janni antoi hyvän vinkin hakea avotaivutusta koko ajan, jolloin Tegurilla oli niin paljon ajateltavaa mun avuissa ettei se ehtinyt spookata ihan jokaista rasahdusta. Mun itsetunto palaili pikku hiljaa siirtymisten onnistuessa, eikä huominen kouluvalmennus enää tuntunut niin maailmanlopulta kuin vielä hetki sitten.

Loppuverryttelyjen jälkeen mä olin oikeastaan jo ihan tyytyväinen meidän tämänpäiväiseen suoriutumiseen. Emi ei selkeästi ollut omaansa, koska sen piti ruveta vielä vittuilemaan tunnin lopuksi. Mutta se ei enää tuntunut missään. Mä tiesin, että huonoimmillammekin olimme Tegurin kanssa noin tuhat kertaa parempia kuin Emi ja Dimona ikinä. Se pikkuprinsessa ei mun nenille hyppisi. Ja huomenna mä näyttäisin Robinin selässä, että mä osasin ratsastaa. Toisin kuin se puolituinen.

# Tallikirja 2017 -->

Torstain estetunnille Janni oli antanut mulle Tegurin, että voisin treenata sen kanssa kunnolla ennen NVRK:ta. Tegur oli saanut illan ensimmäisen tunnin jälkeen lepäillä karsinassa hetken, joten mun ei tarvinnut sitä oikeastaan enää harjata isommin, kunhan tarkistin, että satulan ja suojien kohdat oli kunnolla harjattu. Sen jälkeen puin ruunalle jännesuojat etujalkoihin, estesatulan ja suitset ja lähdin taluttamaan ruunaa maneesiin muutamaa minuuttia ennen seitsemää.

Tegur tuntui piristyvän jo nähdessään Jannin kantamassa puomeja pituushalkaisijalle ja menin auttamaan sitä nostelemalla tolppia puomien luokse Tegurin kävellessä reippaasti perässäni.
”Sillä näyttää olevan nyt jo virtaa”, Arnea taluttava Hilla naurahti laskiessaan tolpan puomin toiseen päähän harmaan ponin luimistellessa Tegurille.
”Joo se vaikuttaa olevan ihan fiiliksissä jo nyt”, mä naurahdin ja lähdin taluttamaan ruunaa takaisin puomivaraston luo.

Alkuraveissa teimme nelikaarista kiemurauraa ylittäen pituushalkaisijalla pitkittäin olevat puomit, jotka myöhemmin nostettaisiin esteiksi. Tegur oli innolla menossa, ja mä jouduin jarruttelemaan sitä aika paljon.
”Yrität Astlyr siinäkin vaikka kevennät ja alhaalla ollessa oot esteistunnassa, niin koittaa pystyä jarruttamaan sitä istunnallakin eikä vaan ohjalla. Rento käsi, muuten se jännittyy ja alkaa mennä vaan kovempaa. Kevennät mahdollisimman raskaasti vain”, Janni huuteli yhden kaaren keskeltä. ”Ja keskityt aina suoristamaan sen kaarteiden välissä ja taivuttamaan kunnolla, niin sillä ei oo aikaa tohottaa niin vauhdilla, kun se joutuu ajattelemaan.”
Jannin ohjeilla tai ehkä päästyään alkuinnostuksesta yli Tegur alkoi rentoutua ja esittelikin oikein kelvollista ravia suurimman osan ajasta, vaikkei se toki aivan kouluratsastukseen sopivassa muodossa ollutkaan. Esteverkassa pyrin kuitenkin lähinnä saamaan sen kunnolla ylämäkeen huolehtimatta pään ja kaulan asennosta liikaa, vaikkei tällä hevosella ollutkaan tapana painua edestä matalaksi samalla tavalla kuin joillain vuonispalleroilla tai esimerkiksi Aagella, jonka selässä istuva tyttö näytti hikoilevan jo nyt.

Alkuravien jälkeen otimme ensin laukkaa uraa pitkin, jonka jälkeen siirryimme isolle keskiympyrälle, tai pikemminkin soikiolle, laukaten reunimmaisten puomien yli. Sain Tegurin laukan pompottamaan hyvin takajaloilla, jolloin puomille tähtääminen oli joka kerta melko sujuvaa, vaikka huonojakin lähestymisiä sattui ruunan kiihdytellessä omiaan. Pian siirryimme tekemään kolmikaarista kiemurauraa laukassa tehden laukanvaihdot puomien päällä, ja parin onnistuneen kierroksen jälkeen Janni nosti puomit irti maasta noin 50 sentin korkeudelle.

”Tullaan ensin kolmikaarisena niin, että skippaatte ton keskimmäisen, eli päädystä ensimmäiselle esteelle, siinä laukanvaihto, iso kaarre, suoristus ja tonne viimeselle, jossa vaihdatte taas laukan. Sit hyvä kaarre päätyyn, ja siellä käyntiin, saatte kävellä tän pitkän sivun niin ei tuu ruuhkaa ja helpompi väistellä suorittavia.”

Ensimmäinen kolmikaarinen meni käytännössä aivan metsään. En saanut innokasta Teguria taipumaan ensimmäisessä kaarteessa sen puskiessa mun pohjetta vastaan, joten tulimme vinossa ensimmäiselle esteelle ja laukanvaihtokin jäi haaveeksi. Kaarteessa sain Tegurin onneksi sen verran avuille, että sain laukan vaihdettua, ja toiselle esteelle lähestyminen sujui vähän paremmin, vaikka tällä kertaa en ihan osannut kääntää oikeassa kohtaa ja lähestyminen oli taas vähän vinossa. Ehdin kuitenkin valmistella vaihdon, ja viimeinen kaarre oli jo vähän parempi.
”Voit Astlyr ottaa vaikka alkuun ympyrän laukassa, että saat avut läpi ennen lähestymistä, jos tuntuu että tarvii”, Janni ohjeisti meidän päästyä tehtävän loppuun. Meidän oli aivan turha haaveilla sijoituksista NVRK:n esteluokissa, jos kääntäminenkin oli jo näin vaikeaa. Toinen kierros onneksi sujui jo paremmin, ja seuraavaksi tulimmekin jo taas nelikaarista kiemurauraa, jossa kaikki kaarteet olivat yhtä jyrkkiä ja hyppyjä yksi enemmän. Tässä tehtävässä rytmi säilyi jo paremmin, ja laukat vaihtuivat käytännössä aina jo esteellä.

”Sitten loppuun harjotellaan vinoja lähestymisiä. Kisaradalla teillä ei oo mahdollisuutta tehdä volttia ja ottaa uutta lähestymistä, jos teillä tulee huono linja esteelle. Tai on, mutta siitä tulee turhia virhepisteitä. Toki joskus joku voltti voi olla turvallisuussyistä ihan paikallaan, mutta lähtökohtaisesti ei kannata niitä tehdä. Alotetaan sillä, että tullaan lävistäjällä toi keskimmäinen este, eli lähdette uralta reippaasti aiemmin kuin suoralle linjalle tarvis, suoristatte kohti estettä niin että teille tulee noin 45 asteen kulma teidän linjan ja esteen väliin, ja esteellä vaihdatte laukan ja jatkatte päätyyn. Astlyr voi alottaa.”
Tehtävä ei ollut hankala, muuten kuin sen osalta, että Tegur lähestyi estettä vähän turhan vauhdilla piittaamatta mun epätoivoisista jarrutusyrityksistä paskan vertaa. Viimeisillä askelilla keskityin vain johtamaan niin, että laukka vaihtuisi, ja vasta päädyssä otin hevosen kunnolla kiinni. Hyppy lähti aivan järjettömän kaukaa, mutta onneksi este oli pieni, eikä Tegurilla ollut vaikeuksia päästä siitä yli. Mäkin ehdin siihen varautua ja pysyin onneksi aivan hyvin kyydissä. Janni laittoi meidät kuitenkin tulemaan uudestaan ennen tehtävän vaikeuttamista, ja toisella kerralla mulla oli poni vähän paremmin lapasessa.
”Voitais kattella sille ainakin martingaali sunnuntaiksi”, Janni totesi. ”Ja jos silloinkin näyttää vielä mahdottomalta, niin vois kokeilla jotain vähän vahvempaa kuolainta, kun se tuntuu nyt ryysäävän esteille vähän turhan vauhdilla. Se yleensä kyllä pysyy lapasessa ihan nivelelläkin, mutta sillä on nyt varmaan kylmyydestä tai hyppytauosta virtaa. Niin en tiedä kuinka se sitten kisatilanteessa muistaa kuunnella.”

Seuraava tehtävä oli kolmikaarinen, joka oli oikeastaan vain iso loiva kiemura, jossa hypättiin kahden reunimmaisen esteen yli samaan tyyliin vinolla linjalla. Se oli taas helpompaa, kun Tegurilla ei ollut kaikista pisin mahdollinen suora kiihdytyskaistana, vaan sen piti kääntyä jo puolessa välissä maneesin pituutta. Toiselle esteelle lähestyminen varsinkin oli jo hyvä, kun ratsastin käytännössä suoraan maneesin nurkkaa kohti. Lopuksi tulimme vielä nelikaarista samaan malliin, mutta tällä kertaa ei ollut mitään mahdollisuutta yrittää ehtiä uralle asti esteiden välissä. Tegur ei oikein taipunut ihan niin kuin mä olisin toivonut, ja viimeisen esteen keilasimme maahan. Ei siksi, että Tegur olisi osunut puomiin, vaan koska mun polvi kopsahti tolppaan. Se sattui ihan saatanasti, ja mulle turskahti vedet silmiin pelkästä kivusta.
”Sattuiko pahasti?” Janni kysyi heti rynnätessään kokoamaan estettä uudelleen.
”Ei yhtään”, mä valehtelin kyynelten läpi, ja olin onnellinen siitä, että tunti loppuisi pian. Onneksi se oli vasen polvi, jota mä en tarvitsisi autoa ajaessa. Totta kai mulla oli automaatti.

Tulimme tehtävän vielä onnistuneesti 50 sentin korkeudella, jonka jälkeen Janni nosti esteet halukkaille vielä noin 80 senttiin. Se ei ollut lähelläkään Tegurin äärirajaa, mutta meidän kisakorkeus se oli, joten mä halusin tehdä vielä tehtävän silläkin korkeudella, vaikka mun polveen sattui niin paljon, että jokainen laukka-askel sai mut lähes huutamaan kivusta. Onneksi esteiden korkeus sai Tegurin vähän terävöitymään, ja tehtävä sujui paljon paremmin tällä kertaa ruunan kuunnellessa mua huomattavasti paremmin.

”Ootko varma ettei sattunut?” Janni kysyi vielä mun kantaessa puomeja loppukäyntien aikana pois.
”Joo oon”, mä vastasin, vaikka nainen kyllä näki mun kyynelten raidoittaman naaman ja lievästi ontuvan kävelytyylin.
”Mä voin kyllä hakea sulle siihen kylmäpakkauksen”, nainen tarjoutui vielä.
”Ei ihan totta tarvi. Mustelma siihen varmaan vaan tulee”, mä vastasin, ja todella toivoin olevani oikeassa.

Tallissa mä kuitenkin hieroin kylmälinimenttiä ensin Tegurin jalkoihin ja sitten varovasti omaan polveeni, joka alkoi olla jo pelottavan kirjava. Oli siihen näköjään pieni haavakin tullut. Onneksi mun ratsastushousut olivat mustat, eikä veritahra näkynyt päällepäin.

Princess Emilie

Mua otti niin paljon päähän, kun en ollut ollut riittävän nopea ehtiäkseni ilmoittautumaan Jannin kouluratsastusklinikkaan, ja vielä enemmän mua vitutti kun sain kuulla, että Astlyr, se aivan helvetin idiootti tyhjäpää, saisi Robinin lainaan valmennukseensa. Mä en ihan oikeasti voinut käsittää, että miksi helvetissä juuri se lipputanko saisi kunnian kiivetä sen tummanruunikon fwb-orin satulaan. Robin oli ratsastuksenopettajamme, Jannin, silmäterä ja sillä pääsi ratsastamaan vain harvat ja valitut. Janni varmaan jättäisi Joonankin alttarille, mikäli sen pitäisi valita hevosensa ja miehensä väliltä. Ja tottakai se muija, joka oli tiukkaan kierrettyä korkkiruuviakin kierompi, valittiin kaikkien innokkaiden joukosta. Sen Jannin alituinen, ällöttävä mielistely oli sitten ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Mulla melkein nousi oksennus kurkkuun, kun kuvittelin sen blondin puhumaan ratsastuksenopettajallemme kaikista hunajaisimmalla ja makeimmalla äänellään. Sen muijan olisi sietänyt hävetä, mutta mä en oikeastaan voinut olla täysin varma siitä, että tiesikö Astlyr edes, mitä häpeä tarkoitti. Luultavasti ei.

Oli lauantai-aamu, kello vasta puoli yhdeksän, ja mä olin jo käyttänyt koirani aamulenkillä sekä käynyt salilla tekemässä keskivartalolihastreenin. Tottahan mun piti sinne ehtiä vielä ennen tallille lähtöä, jotta sain vatsalihaksiini tuntumaan sen poltteen, minkä olisin aivan takuuvarmasti saanut myös Jannin valmennuksesta. Itseasiassa klinikkaan olisi vielä mahtunut mukaan helppo C -tasoiseen ryhmään, mutta mä en todellakaan mennyt sinne saattamaan itseäni naurunalaiseksi sen pikku kipittäjän, Dimonan, kanssa. Jo ne muutamat tunnit ja tulevat kisat olivat aivan riittämiin. Mä olin eilen haukkunut Tegurin ja Lidian kirahviksi ja karhuksi niiden lipputankojen kuullen, mutta olihan mun pakko myöntää, että oikeasti ne painivat aivan eri luokassa, kuin pikku Dimona. Erityisesti Tegur. Se torinhevosruuna oli näyttävä ilmestys ja älyttömän taitava kouluratsu. Sillä oli ilo ratsastaa. Mun harmikseni Tegur oli niin suuri, ja minä niin pieni, että harvemmin mä sillä pääsin ratsastamaan. Yleensä joko Madde tai Astlyr saivat sen ratsukseen, ja mä menin poneilla, jotka olivat mulle sopivamman kokoisia ratsuja. Mua harvemmin harmitti mun pituuteni, tai oikeastaan sen olemattomuus, mutta Tegurin Shelyesiin saapumisesta asti mua oli se harmittanut hieman enemmän kuin aiemmin.


Mä olin jo ajoissa tallilla, koska mä halusin saada parhaat paikat maneesin katsomosta. Mä aioin seurata Jannin demon sekä kaikki valmennukset alusta loppuun asti silmä tarkkana ja ottaa niistä irti kaikki, mitä vain oli saatavissa itse ratsastajana osallistumatta. Maksu oli kuunteluoppilailta vapaaehtoinen, mutta mä olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ilmaiseksi ei Jannin tulisi klinikoita pitää. Ne olivat loistavia tilaisuuksia oppia maailmanluokan kouluratsastajalta. Joonakin pitäisi huomenna valmennuksia, esteillä, enkä mä vielä tiennyt, menisinkö katsomaan vaiko en. Mä en esteitä hypännyt juuri koskaan, koska mä olin ihan puhdas kouluratsastaja ollut jo useamman vuoden ajan. Mutta mua houkutteli ajatus siitä, että Astlyr osallistuisi Joonan valmennukseen Tegurin kanssa. Se olisi lähes pakko päästä näkemään, koska sitä muijaa mä vihasin koko sydämestäni.

Ella saapui maneesiin pian mun jälkeen, ja se toi lämmikettä mukanaan. Mä otin kiitollisena vastaan Figaron enkkuviltin ja käärin sen tiukasti ympärilleni. Ulkona ei ollut edes kovinkaan kylmä ilma, mutta luvassa olisi useampi tunti paikallaan istumista, joten viltti tuli todellakin tarpeeseen. Mä olin pukeutunut aika huonosti, ja mua hytisytti vähän jo valmiiksi Jannin ratsastusdemon alkua odotellessani. Onneksi mulla oli mukanani iso vanijalatte, jonka olin vielä hakenut mukaani kahvilasta ennen tallille tuloa. Sen hörppiminen lämmitti mukavasti sormia ja koko koppaa. Mua myöskin lämmitti, ei tosin yhtään mukavasti, lipputankojen ylimieliset kommentit niiden tullessa myös katsomoon istumaan.

"Eikö noiden kannattaisi istua vähän kauempana tosta potkulaudasta, että näkisivät sen yli?" taaksemme, hieman oikealle istumaan asettunut Idiootti nro. 1 supatti juuri sillä äänenvoimakkuudella, että se varmasti tiesi mun ja Ellan kuulevan.

"Ei ne varmaan edes tiedä, että niiden pitäisi nähdä jotain. Kunhan ovat tulleet tänne muiden perässä", kuulin Idiootti nro. 2:n vastaavan.

Mä käännyin penkillä ympäri ja mulkaisin niitä Idiootteja niin pahasti, kuin ikinä vain pystyin. Mun käännyttyä takaisin oikein päin Ykkönen pysyi vaiti, Kakkonen yritti vielä jatkaa mutta Ykkönen hiljensi sen vihaisella sihinällä Jannin aloittaessa demonsa. Ymmärsi se näköjään edes jotain.


Idiootit jäivät vielä katsomoon istumaan, kun Ella poistui paikalta Jannin upean demon jälkeen. Sen piti mennä laittamaan Figaro kuntoon omaa valmennustaan varten, mutta mä jäin seuraamaan ensimmäistä ryhmää. Se oli vain noin helppo C -tasoinen, mutta Jannin opeista sai aina jotain kyllä irti. Ja niin mä sain tälläkin kertaa, ja mä suorastaan pursusin motivaatiota jo siinä vaiheessa, kun oli Ellan ryhmän vuoro. Mä kaivoin puhelimeni taskustani valmiiksi asemiin, koska mä tulisin tietysti ottamaan siitä ja Figarosta paljon videoita, niin kuin hyvän ystävän velvollisuuksiin kuuluikin. Mua hytisytti ja tärisytti hetki hetkeltä vain enemmän ja enemmän, ja mä käärin ylleni myös sen toisen villaviltin, minkä Ella oli maneesiin tuonut ja myös jättänyt minulle lähtiessään itse pois. Se onneksi tiesi, millainen vilukissa mä olin.

Idiootti nro. 1 hävisi katsomosta jossain vaiheessa Ellan ryhmän valmennusta, mutta se toinen, vähintään yhtä Idiootti nro. 2 jäi vielä katsomaan. Totta kai se toivoi, että Ella epäonnistuisi Figaron kanssa, jotta saisi kuittailla siitä pitkään.

"Eihän tuo poni kulje millään tapaa oikein päin", se sihisi käärmemäisellä äänellään mun korvaan ylemmältä penkiltä, "Ja Ellakin istuu ihan miten sattuu. Kyllä muuten huomaa, että on iskän maksama poni."

"Hah, oot vaan kateellinen, kun oma iskäsi häipyi jonnekin Osloon jättäen lapsensa tänne syrjäkylään homehtumaan", mutisin sille happamasti, "Ihan on oikein kyllä sun kaltaiselle myrkkykäärmeelle."

Se oli aikeissa vastata mulle jotain ja aloittikin jo lauseensa astetta kovemmalla äänellä, mutta vaikeni huomatessaan Jannin myrkyllisen katseen. Mä käännyin hymyilemään sille oikein iloisesti ja keskityin sitten jälleen videoimiseen. Mun sormet olivat aivan umpijäässä, mutta siitä huolimatta mä tasaisin väliajoin aloitin ja lopetin videon, sekä pidin huolen siitä, että kaikki kehut ja hyvät pätkät tulivat nauhalle.


Syy Astlyrin katoamiselle selvisi myös valitettavasti aika pian. Mä ehdin jo toivoa, että se olisi kompastunut omiin kilometrikoipiinsa ja vaikka kuollut, mutta se ilmestyikin maneesiin Robinia taluttaen jo pian Ellan ryhmän aloituksen jälkeen. Ja tietysti sen viininpunainen ratsastustakki oli juuri samaa sävyä hevosen satulahuovan ja pinteleiden kanssa. Mua turhautti aivan ekstrapaljon, kun se kiipesi orin koulusatulaan, ja kehtasi vielä hymyillä ja iskeä mulle silmää sieltä katsomon ohi kulkiessaan. Mä en sitä luonnollisesti sille näyttänyt, vaan mä hymyilin sille mahdollisimman iloisesti ja nostin vielä peukalonkin pystyyn ihan vain vittuillakseni.

"Sano hyvästit parhaalle ystävällesi, Robin ei takuulla kauaa jaksa tuon selässä keikkumista", mä sihahdin edelleen mun takana istuvalle Idiootti nro. 2:lle.

"Sä et kauaa kestä katsella, miten hyvältä Astlyr ja Robin näyttää yhdessä", se laukoi takaisin ja mä vain tuhahdin pyöritellen silmiäni.


Mä jouduin valitettavasti toteamaan Madden sanat aivan oikeaksi. Ne näytti niin hyvältä, että mun olisi tehnyt mieli ensin juosta maneesista ulos kiljumaan ja sitten ajaa kotiin itkemään, mutta mä kovetin itseni ja viimeisillä itsehillinnän rippeilläni pakotin itseni jäämään katsomoon istumaan koko valmennuksen ajaksi. Mä en todellakaan suonut niille Idiooteille lipputangon mittaisille myrkkykäärmeille sitä iloa, että mä olisin poistunut maneesista ennen aikojani. Sen sijaan mä istuin kuuntelemassa Jannin kehuja sekä Kakkosen vahingoniloisia kommentteja, mitä se jatkuvalla syötöllä supisi mulle. Valmennuksen loputtua mua vitutti ja lisäksi paleli niin paljon, että mä suorastaan tärisin noustessani viimein ylös maneesin katsomosta. Mä väläytin Idiooteille parhaan hymyni, täristen kävelin talliin viemään Figaron viltit Ellalle ja ajoin kotiin palelemaan. Mä tärisin kotona vielä tunnin ja lopulta mutsi pakotti mut mittaamaan ruumiinlämmön, koska mä näytin kuulemma sen mielestä niin kalpealta.

Mulla oli 39,2 astetta kuumetta.

Mä jouduin siirtämään maanantaisen äänestyksen alun myöhemmälle.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 3, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

24.10.2020 (JHC #4) Lauantain yleisvakkari

Dimonan söpöt pikku askeleet tikittivät mun alla meidän ravatessa alkulämmittely raveja. Kentän aidan tolpat vilistivät näkökentän laidalla, kun mä unohduin tuijottelemaan tamman korvia. Mä olin nähnyt, kuinka Mathilde oli ennen tuntia lykännyt Jassun käsiin erehdyttävästi kakulta näyttävän paketin, ja nyt mä mietin olisiko munkin pitänyt tuoda tuntilaisille kakkua. Mähän kun olin lentänyt Venniltä ihan samanlailla tantereeseen kuin Mathildekin. Ehkä mä odottaisin seuraavaan kertaan, kun tippuisin? Tai toisin ensi tunnille? Vai olisko se tyhmää tuoda kaksi tuntia myöhässä? Ehkä Jassu ei pahoittaisi mieltään nyt, kun se sai jo yhden kaku-
"Dimonalle vähän pohjetta lisää. Sehän ravaa, kuin täi tervassa", Jassu napautti keskeltä puomeja kantaessaan. Hetkinen, puomeja? Päästäisiinkö me vihdoin hyppäämään?

Mä vähän petyin, kun raidalliset puomit jäivät vain maan tasalle odottamaan. Mä olin nimittäin osallistunut mun ihka ensimmäisiin este(- ja koulu)kisoihin ja toivoin pääseväni taas hyppäämään ennen kuin marraskuun 14. koittaisi. Torstain tunnilla Janni oli kyllä sanonut, että me päästäisiin vielä hyppäämään jonkun kerran ennen ratsastuskoulujen piirimestaruuksia. Dimona oli vähän reipastunut alkutunnista ja, me saatiin ensimmäisenä tulla päivän tehtävä, jonka ideana oli lyhentää ja pidentää askeleita puomien avulla. Pilkkuponi oli sen verran kääpiökokoinen, että sitä joutui hoputtamaan ihan huolella, jotta sen sai vain neljällä askeleella tehtävästä kunnialla läpi.

"Muista pitää istunta ja jalka rentona, mutta jäntevänä", Jassu taisi nähdä mun kysyvän kulmien kohotuksen, sillä se jatkoi naurahtaen, "mä tiedän, sitä on vaikea toteuttaa ja selittää. Nyt kävi niin, että, kun annoit pohjetta, sun jalka jännittyi siihen malliin, että se sai sun koko istunnan jäykäksi ja se toimi Dimonalle hidastavana apuna, vaikka annoitkin pohjetta samaan aikaan. Muuten hyvä. Linnea voit tulla sieltä seuraavaksi."

Laukan laskeminen oli aika vaikeaa, mutta kun sen hoksasi, se sujui paljon paremmin. Dimona innostui melkoisesti laukkapuomeista, ja vaikka olisi ehkä pitänyt, en oikein malttanut hidastaa tammaa, kun se teki hassuja hyppyjä aina viimeisen puomin päälle. Jassun ilmeestä päätellen se kyllä huomasi mitä tein, muttei sanonut mitään. Pinkki otsapanta vilkkui aina välillä sivuilta, kääntäessäni Dimonaa viimeisen kierroksen jälkeen ympyrälle.

"No niin, sitten voitte päästää vähän ohjaa löysemmälle ja siirtyä uralle ravaamaan. Kevyttä ravia jokaiselle pari kierrosta, ja sitten, kun tuntuu hyvältä, niin voitte siirtää mahdollisimman pienillä avuilla käyntiin…"

Merkintä 11, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020 | #NVRK2020

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Madde yritti vielä jatkaa jotakin pikkuprinsessoista Jannin aloittaessa demonsa, mutta mä sihisin sille vihaisesti, että se pitäisi turpansa kiinni. Maddea ei ehkä hirveästi kiinnostanut demo, vaan enemmänkin nähdä Ella kohta mokaamassa ylihintaisen poninsa kanssa, mutta mä halusin nähdä jokaisen eleen ja painonsiirron, mitä Janni teki hevosensa selässä. Koska jos mä mokaisin Robinin kanssa, pikkuprinsessat ei antaisi mun unohtaa sitä ikinä.

Poninsa selässä hikoilevan Ellan ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen, kun mä talutin Robinin maneesiin heB-ryhmän aikana. Janni oli kuitenkin ratsastanut sillä demossa jo aika kunnolla, eikä se ollut reilussa puolessa tunnissa ehtinyt vielä jäähtyä niin paljon, että mun olisi pitänyt se alusta asti verrytellä, joten me ilmestyttiin halliin vasta vähän edellisen ryhmän aloituksen jälkeen. Katsomossa istuvalle, tyrmistyneen näköiselle Emille mä vain hymyilin ja iskin silmää noustuani ruunikon laadukkaaseen koulusatulaan.

Otin varovasti ohjat tuntumalle, ehkä vähän turhan löysälle, ja aloin asetella oria puolelta toiselle käynnissä ja samalla yritin vilkuilla edellisen ryhmän suorituksia. Tai lähinnä Ellan ja Figaron menoa. Poni oli selkeästi jo terveempi, se liikkui reippaammin ja puhtaammin, mutta näytti edelleen kovin jännittyneeltä. Tavallaan se kulki ihan nätisti, mutta joko Ella ratsasti sen jännittyneeksi, tai sitten se ei osannut ratsastaa poniaan rennoksi sen jännittyessä jostain muusta. Joka tapauksessa mä olisin antanut niille korkeintaan kutosia niistä töksähtelevistä siirtymisistä. Harmi, etten mä ollut koulutuomari.

Puoli kahdeltatoista pääsimme Robinin kanssa siirtymään jaetun maneesin isommalle puoliskolle B-ryhmän siirtyessä ravailemaan toiseen päähän.
”Jatketaan laukassa”, Janni totesi jatkettuani hetken myötä- ja vasta-asetuksia keskiympyrällä.
”Sitä sun on helpoin ratsastaa pyöreäksi, jos vaan pystyt istumaan siellä. Sillä on aika isot liikkeet”, nainen varoitti, mutta joutui toteamaan pelkonsa vääräksi mun nostaessa ensin oikean laukan, koska demon aikana olin kuunnellut, että oikea oli Robinin parempi suunta. Sen laukka oli tosiaan aika iso, ainakin Lidian töksähtelyyn verrattuna, mutta siihen verrattuna se oli myös paljon pehmeämpi ja keinuvampi.
”Vatsalihakset kunnolla käyttöön. Otat sen puolipidätteen käytännössä kokonaan istunnalla, niin se jää siihen sun alle, just noin. Lyhennä vähän ohjaa, ettei sun käsien tarvi vaeltaa noin taakse sitten kun se pyöristyy edestä. Hyvä, sit vaan ahkerasti puolipidätteitä aina kun sä tunnet, että sen etuosa meinaa valahtaa matalaksi. Jes, siinä hyvä!” Janni ohjeisti. Robin ei tosiaan ollut mikään tuntipuksu, mutta mun piti vain keskittyä tarkasti pysymään suorassa ja tasapainossa, ettei se alkaisi puskea mihinkään muualle.
”Sitten voit tehdä joka kirjaimen kohdalle käyntiinsiirtymisen. Laukasta suoraan käyntiin, kolme askelta käyntiä, nosto, pari askelta laukkaa ja taas seuraavassa kirjaimessa käyntiin. Tässä sun pitää koko ajan vahtia, että se pysyy siinä sun alla ryhdikkäänä, koska jos sä annat sen valahtaa sinne etujaloille, niin sä et pysty tekemään näitä siirtymisiä näin nopeasti. Ja tuu vähän irti seinästä tässäkin, niin saat koko ajan vahtia, että se pysyy suorana. Varsinkin näin oikeessa kierroksessa se vähän hämää asettumalla helposti vähän sisäänpäin, vaikka sen pitäis pysyä koko ajan suorana. Okei, tee vaan ensimmäinen siirtyminen kun ehdit.”

Janni ei ollut väärässä sanoessaan tätä haastavaksi tehtäväksi, ja mun vatsalihakset joutuivat toden teolla töihin pitäessään 600 kiloa hevosta mun 55-kiloisen kroppani alla.
”Muista kuitenkin, ettet jää pitämään, koska sitten se jännittyy. Ahkerasti puolipidätteitä, mutta muistat aina myödätä, sekä kädellä että vatsalihaksilla.”
Hiki virtasi mun selässäni, mutta aina peilin ohi ratsastaessani mä näin, kuinka hyvältä me Robinin kanssa näytettiin. Se oli todellakin hieno hevonen, mutta ei tosiaankaan helppo. Emi katseli lievästi jopa vittuuntuneen näköisenä. Ehkä se ajatteli koko ajan sitä säälittävää miniponia, jonka kanssa se joutuisi starttaamaan ensi viikolla. K.N. Specialissa Tegur pesisi Dimonan 100 - 0, jos se muistaisi käyttäytyä vähän paremmin kuin eilisellä koulutunnilla myrskytuulta säikkyessään. Sen verran hyvin se oli käyttäytynyt Suomen reissulla, että mä luotin kyllä ruunaan. Ja helppoon A:han Dimonalla ei ollut mitään asiaa. Eikä ollut kyllä Emilläkään, jos multa kysyttiin.


merkintä 8, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020 / #NVRK2020

# Tallikirja 2017 -->

Perjantain helppo A -tunti oli alkamaisillaan. Edellisen tunnin ratsukot tekivät lähtöä maneesista, kun Madde ja Astlyr olivat ratsuineen jo paikalla. Ohi löntystävä Aage suorastaan höyrysi lämpimien lihasten kohdatessa viileän maneesin ilman.


Madde kiristi Lidian satulavyötä, kun vieressä Astlyr selvitti kurkkuaan ja avasi sanaisen arkkunsa sitten suureen ääneen niin hunajaisella äänellä, ettei se voinut olla tarkoitettu kuin pilkalliseksi ivaksi.
”Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa! Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

Madde vilkaisi olkansa yli ja virnisti nähdessään Emilien taluttavan Dimonaa maneesiin, Ella ja Figaro vanavedessään.

”Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan”, Madde veisteli tyytyväinen virne kasvoillaan. Dimona totta tosiaan olisi mennyt kasvuhormonia saaneesta dalmatialaisesta. Ellan poni Figaro taas oli toista maata, se oli tasokas ja kaunis poni, mutta eihän Madde sitä Ellalle ääneen sanonut. Se olisi ollut itsemurha ja kunnian menettäminen.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte! Voi teitä raukkoja", Emilie laukoi takaisin Ellan kompatessa jotain koulutetuista koirista.


Madde vilkaisi Astlyria vieressään kulmat kohotettuna ja naurahti. Emilie ei selkeästi tainnut tunnistaa hyvää hevosta sen nähdessään, tai niin ainakin Madde ajatteli Emin verrattua intermediate-tason Teguria kirahviin.

”Ihan miten vaan, kääpiöt”, Astlyr naurahti. Maneesin ovea viimeisen lähteneen edellistuntilaisen perässä sulkenut Janni katsahti tyttöjä muttei sanonut mitään. Hänen jäänkylmä katseensa kuitenkin viestitti naisen huomanneen maneesin keskellä tapahtuneen piikittelyn.


Tunti alkoi, ja hetkeksi Maddekin unohti vihamiehensä pikku-eet keskittyessään tunnin tehtäviin. Janni oli kehitellyt heidän päänsä menoksi siirtymisiä, ja Maddella oli täysi työ pitää Lidia reaktiivisena ja tarpeeksi nopeana. Lidia oli kuin suuri valtamerialus, jonka ohjattavuus oli alkuun hidasta ja kankeaa. Se tuntui olevan jäykkä ja kuuro pohkeelle, ja Madde kirosi mielessään, ettei ollut ottanut kannuksia. Tunnin edetessä ja Lidian vertyessä siitä tuli kuitenkin nopeampi, se alkoi edetä hyvässä tahdissä, pehmetä ja lopputunnista tulla kauniiseen peräänantoon.

”Hyvä, just noin Lidian kanssa, siinä on tosi hyvä tahti”, Janni kehui Madden ohittaessa vilttiinsä kääriytyneen ratsastuksenopettajan saaden Madden hymyilemään maireasti. Hymy kuitenkin hyytyi Jannin kehuessa samaan syssyyn vuolaasti, miten Dimona ei ollut koskaan kantanut itseään niin hyvin kuin nyt Emilien kanssa. Emi vilkaisi Maddea ja hymyili ivallisen voitonriemuisesti.


"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta" heitti Emilie tunnin ollessa ohi, kun se talutti pilkullisen poninsa Madden ja Astlyrin ohi kohti maneesin ovea.

”Hva?” sihahti Madde, ”että tolla on otsaa!”
Astlyr oli jo sivaltamassa jotakin nokkelaa takaisin, mutta tytöt siistivät suunsa Jannin tarpoessa heidän luokseen. Hetken verran Madde jo luuli, että ratsastuksenopettaja alkaisi ryöpyttää heitä epäurheilijamaisesta käytöksestä, mutta hän oli (onnekseen) väärässä.

”Sähän et Madde tainnut olla ilmoittautunut ratsastuskoulupiirimestaruuksiin, ethän?” Janni kysyi saaden Madden kohottamaan kulmiaan yllättyneesti.
”En ollut joo.”
”Ei sua innostais lähteä Lidian kanssa? Teillä toi yhteispeli näyttää kuitenkin sujuvan. Olis se arvokasta kokemusta sullekin. Voisit hyvin mennä helpon B:n, ehkä kokeilla sitä A:takin.”

Madde mietti hetken ja tuijotti maneesin ovista katoavan tiikerinkirjavan pikkuponin perään.
”Tiedätkö”, Madde käänsi sitten katseensa ratsastuksenopettajaan ja läväytti tälle leveimmän ja aurinkoisimman hymynsä, ”ehkä mä lähdenkin.”
”Hyvä”, Janni hymyili tyytyväisenä, ”Laitan sulle Lidian ens viikon tunneille. Hyvin se menee, sä handlaat sen kyllä.”


”Varo vaan, poniprinsessa”, Madde sihahti Jannin päästyä kuuloetäisyyden päähän, ”jos alkaa leikkiin Madden kanssa, saa valmistautua häviämään!”

#OTsuoritus #NVRK2020

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Mähän en aikonut missata yhtäkään tilaisuutta missä mulla voisi olla mahdollisuus päästä treenaamaan Vennin kanssa kisoihin, joten niin mä olin kirjoittanut meidän nimet Jannin kouluklinikan osallistujalistaan Elisan ja Stellan alapuolelle. Oli kivaa että Elisa oli samassa ryhmässä sillä me oltiin tutustuttu sen kanssa jonkin verran tunneilla ja muutenkin tallilla pyöriessä ja välillä koulussakin tuli vietettyä aikaa yhdessä.

Mua harmitti että me ei voitu laittaa Elisan kanssa poneja yhtä aikaa kuntoon kun Stella asui pihatossa ja Venni asui päätallissa. Kuitenkin maneesiin päästessämme ja kiristellessämme satulavöitä mä kysyin, oliko se ikinä verrytellyt heppaa omatoimisesti, koska mulle tää olisi eka kerta. Päästyämme satuloihin me mietittiin hetki mitä me tehtäisiin ja päätettiin lopulta että käveltäisiin ja ravailtaisiin hetki ja tehtäisiin vähän ympyröitä.

Oli vaikea olla kuuntelematta ja katsomatta Jannin rastastusta kun se kertoi katsomossa istuvalle porukalle mitä se olisi ratsastajiltakin hakemassa. Oli jännittävää päästä pian ratsastamaan myös noin monen ihmisen silmien alle, koska ei meidän tunteja normaalisti ollut seuraamassa kuin ehkä yksi tai kaksi ihmistä.

Alkuun meidän piti vain kääntää hevosen päätä sen verran että me nähtiin sen silmä ja vähän sieraimen reunaa joko niin että Venni katseli ympyrän sisälle tai ulkopuolelle. Välillä mä meinasin pyytää tammaa liikaa, jolloin se lähti jo kääntymään ihan kunnolla. Ympyrältä me saatiin siirtyä suoralle ja silloin meidän taas piti saada ponit kulkemaan suorassa. Janni joutui huomauttamaan mulle muutaman kerran siitä että mä meinasin katsella vähän liikaa Vennin niskaan sen sijaan että mä katsoisin minne mä menisin. Lopputunnin mä yritinkin tsempata taas katseeni kanssa, samalla kun yritettiin saada muutama kiva ravi-käynti siirtymä aikaan.

Lopuksi Janni katsoi vielä meidän molempien istuntaa ja antoi muutaman vinkin, ennen kuin meidän puolituntia oli ohi ja saatiin käydä vielä vähän kävelemässä toisessa päässä maneesia, samalla kun seuraava ryhmä siirtyi ratsuineen Jannin silmien alle.

#NVRK2020

# Tallikirja 2017 -->

Dimona puhalsi sieraimistaan lämmin ilmaa mun käsille mun laittaessa sitä kuntoon pian alkavaa tuntia varten. Se ei yleensä edes käynyt meidän tunnilla, mutta jotenkin Janni oli saanut mut taivuteltua osallistumaan ensi viikonlopun ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailuihin sen kanssa ”koska se olisi hyvää kokemusta Dimonalle”. Olisi se kai sitten, mutta olisin mä silti sen pikku kipittäjän sijaan sata kertaa mielummin osallistunut esimerkiksi Hillalla, joka oli yksi mun lempparituntiratsuista Shelyesissä yhdessä Vennin, Raffen ja Stellan kanssa. No mutta joka tapauksessa mä olin tunnille menossa Dimonan kanssa, koska me tarvittiin ehdottomasti vielä treeniä. Tiikerinkirjava pikkuponi oli kokonsa ja värityksensä vuoksi lasten suosima, joten sen kanssa sai lähes aina keskustella ihan perusasioistakin.

Mä olin mennyt Dimonalla myös eilisellä tunnilla, ja se oli ollut yhtä vääntöä ponin oltua täysin yhteiskyvytön. Onneksi se kilometrin mittainen lipputanko, jota Astlyriksikin kutsuttiin, ei ollut ollut katsomassa, mutta se sen lipputangon oikea käsi ja samalla myös toinen lipputanko, Madde, oli vain virnistellyt vahingoniloisesti kauniissa peräänannossa kulkeneen Tegurin satulasta. Sekin muija oli olevinaan muka niin olympiatason kouluratsastaja ja Kari Vepsän kaltainen hevoskuiskaaja, mutta kyllä mä vaan muistin sen joskus pentuna itkeneen jo ennen tuntia, koska Arne oli purrut sitä sen raahattua sen kolme kusipäistä kaveria yhtä aikaa sen harmaahallakon vuonisruunan karsinaan. Se suoraan helvetistä kotoisin oleva akka oli tullut vielä kävelemään loppukäynnit mun viereen, mutta onneksi Dimona tuntui vihaavan sitä ihan yhtä paljon kuin minäkin, ja oli potkaissut Teguria vihaisesti sen tultua liian lähelle. Enkä mä ollut edes yrittänyt estää sitä. Potku oli osunut suoraan Tegurin mahan alle, mutta Madden nilkkaan se oli ilmeisesti tähdännytkin ja varsin onnistuneesti, koska toista jalkaansa ontuen se muija oli maneesista poistunut sitä ylisuurta hevosta taluttaen.


Ne lipputangot oli jo Lidian ja Tegurin kanssa maneesissa mun saapuessa sinne pikku Dimonaa taluttaen, ja Ella saapui Figaronsa kanssa heti mun jälkeen.

"Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa", Astlyr naureskeli Maddelle samalla, kun kiristi Tegurin satulavyötä, "Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

"Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan", Madde totesi, kiipesi Lidian satulaan ja mä olisin voinut vaikka oksentaa sitä katsoessani.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte", mä piikittelin takaisin, "Voi teitä raukkoja."

"Mun koira on sentään hyvin koulutettu", Ella lisäsi vielä nasevasti ja mä vaihdoin ilkikurisen katseen sen kanssa.

Ne heittelivät meihin päin ylimielisiä katseita, mutta mä porasin mun jäätävän katseen suoraan niiden ällöttäviin silmiin niin kauaksi aikaa, että ne käänsivät päänsä pois. Mä talutin Dimonan aivan tahallani suoraan Tegurin viereen kaartoon, ja Astlyr sekä Lidian satulassa jo istuva Madde mulkoilivat mua happamasti, mutta siinäpäs mulkoilivat. Mä suorastaan nautin, kun näin niiden muijan turhautuvan, ja vielä enemmän mä nautin siitä ajatuksesta, että ensi viikolla se alkaisi. Nimittäin se äänestys. Se ei todellakaan ollut ollut pelkkää sanahelinää, vaan mä olin tehnyt koko viikon valmisteluita sen eteen. Heti maanantaina, kellon lyödessä kaksitoista mä marssisin suoraan ruokasaliin, keskeyttäisin ruokailuun ja laittaisin sen alulleen. Niiden muijien sietikin pelätä tulevaa.


Tämän päivän aiheena oli siirtymiset sekä askellajien sisällä, että niiden välillä. Eilisestä väännöstä Dimonan kanssa oli selvästi ollut hyötyä, koska tänään siitä ei ollut enää tietoakaan ja pikkuruinen ponitamma paiski hommia koko sydämellään koko tunnin ajan. Meidän yhteistyömme oli sujuvaa ja mä sain pienen toivonpilkahduksen, ehkä me sittenkin selvittäisiin niistä kisoista. Me mentäisiin sinne näyttämään kaikille, mistä puusta meidät oli veistetty. Mä en todellakaan lähtenyt sinne häviämään, mä lähdin sinne vain tavoittelemaan voittoa. Ja niin mä tavoittelin myös joka tunnilta onnistumisia ja hyviä pätkiä.

Mä olin ihan rättiväsynyt ja hikinen tunnin jälkeen ja niin oli Dimonakin, mutta mä oli niin tyytyväinen siihen pieneen, tiikerinkirjavaan ponitammmaan. Se oli tehnyt parhaansa ja suorastaan loistanut käynti-laukkasiirtymisissä. Jannin sanojen mukaan se ei ollut koskaan nähnyt Dimonan liikkuvan sillä tavalla peräänannossa, kantaen itsensä kauniissa muodossa, nostaen selkänsä ylös ja ottaen takapäänsä alleen. Sen, jos jonkun kuuleminen lämmitti mun mieltä ja samalla jäädytti ne palavat helvetin liekit, minkä voimalla Astlyr ja Madde yrittivät mua mulkoilla ratsujensa selästä meidän liidellessä Dimonan kanssa ympäri maneesia. Tegur oli ollut koko tunnin kunnon kirahvi ja kuunnellut kauhuissaan syysmyrskyn aiheuttamaa meteliä, ja Lidia puolestaan oli ollut jäykkä ja kuuro pohkeelle. Mä olin vain hymyillyt niille lipputangoille mitä maireinta hymyäni minun ja Dimonan tanssahdellessa niitä ohi tai vastaan. Ellalla ja Figarolla oli mennyt kivasti, ainakin sen perusteella mitä ehdin ratsukon menoa katsella.

"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta", heitin ivallisesti ennen kuin talutin poistuin maneesista Ellan ja Figaron kanssa, jättäen blondit lipputangot omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Mä niin tiesin, että saisin äskeisestä heitostani kuulla ja pian, mutta mä en välittänyt siitä. Mä muistaisin vielä pitkään niiden myrkkykäärmeiden ilmeet, kun Janni kehui minun ja Dimonan menoa tunnilla. Ja maanantaina alkaisi se äänestys. Sitä mä odotin jo kuin kuuta nousevaa.

_________________________
#OTsuoritus #NVRK2020 - Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

# Tallikirja 2017 -->

29.10.2020

Lidia kelpasi mulle estetunnille. Tai oikeastaan mikä tahansa kelpasi, paitsi Aage. Never again. Janni oli onneksi varmaan sisäistänyt, etten mä suostuisi enää sillä menemään. Kaikista mieluiten mä olisin tietysti ottanut Tegurin, koska pitihän mun silläkin treenata vielä ennen kisoja, mutta onneksi tässä oli vielä parin viikon tunnit ja ensi viikonlopun estevalmennus. Toivottavasti mä saisin Tegurin valmennukseen. Pakkohan mun oli saada, muuten mä peruisin mun kisaosallistumisen, koska en todellakaan menisi sinne nolaamaan itseäni liian vähäisen harjoittelun takia.

Torstain ryhmä oli mun mielestä vähän liian iso esteryhmäksi, koska Jannilla ei koskaan ollut hirveästi aikaa keskittyä yhteen ratsastajaan, ja hyppykerratkin jäivät aika vähäisiksi, kun suorittajia oli niin monta. Vähän myös ärsytti se, että tunnilla oli hirveästi paljon mua nuorempia lapsia, jotka eivät osanneet keskittyä pelkästään omaan tekemiseensä vaan hölöttivät aina tauoilla kavereilleen.

Lidia oli alkuun tapansa mukaan hidas, mutta ottaessamme verryttelyhyppyjä jumppasarjalla se piristyi vähän ja sai takajalkansa mukaan sen verran, että laukka alkoi pyöriä kunnolla.
”Hyvä Asta, se näyttää siinä jo paljon paremmalta ja nyt se oli jo paljon suorempikin siinä sarjalla, kun se eteni eikä jäänyt pohkeen taakse kiemurtelemaan”, Janni kehui, vaikka mä tiesin sen jo itsekin. Tyydyin taputtamaan tamman mustaa karvaista kaulaa nopeasti ja siirsin sen käyntiin.

Tunnin aiheena oli askeleen säätely kahdella eri linjalla, joista toinen oli suora ja toinen kaareva. Kaarevalla se oli paljon helpompaa, mutta suoralla linjalla Lidia oli ensin mielummin vähän pitkänä ja lyhentäminen ei meinannut sujua. Sitten yritin pääty-ympyrällä saada laukan pyörimään paremmin, ja Lidia tuntui tajuavan mitä mä pyysin. Vihdoin onnistuimme tunkemaan kuusi askelta esteiden väliin, ja mä taputin tammaa vähän enemmän tällä kertaa.

Pidentäminen olikin sitten Lidian mielestä jo paljon kivempaa. Hypyistä tuli kuitenkin ensimmäisellä kerralla vähän laakeita, ja jälkimmäinen pysty tulikin alas Lidian ponnistaessa laiskasti.
”Koitat pitää sen takajalkojen päällä ja ryhdissä, vaikka pidennätkin laukkaa, etkä anna sen mennä vain pää viidentenä jalkana, koska sitten niistä hypyistä ei oikeen tuu mitään”, Janni ohjeisti ja laittoi meidät tulemaan uudestaan. Lidia heitti nolon pikku pukin esteiden välissä, ja lähestyminen oli taas huono.
”Ota hetkeksi käyntiin ja vähän kierroksia alas, niin tuutte sit uudestaan”, Janni totesi, ja mua hävetti. Olinko mä tosiaan näin huono, etten mä onnistunut vielä toisellakaan yrityksellä? Jos mä olisin ollut muutaman vuoden nuorempi, mä olisin illalla omassa huoneessani varmaan itkenyt epäonnistumistani. Onneksi mä olin onnistunut vähän kasvattamaan kuortani näissä asioissa, ja kävelytauon jälkeen ryhdistäydyin ja tulimme välin täydellisesti neljällä askeleella ja terävillä hypyillä. No, ehkei sentään täydellisesti, mutta paremmin kuin muut, ja se oli tärkeintä.

Loppuravien jälkeen Lidia oli hikinen ja puuskutti, ja mä huomasin itsekin vähän hengästyneeni. Pitäisi alkaa käydä salilla enemmän, mutta sielläkin tuntui pyörivän vain kaiken maailman tallipoikia nykyään. Ja siellä oli tietysti mahdollisuus törmätä Ellaan, mikä ei varsinaisesti houkutellut. Vaikka törmäsinhän mä siihen perjantaisin tallilla ja muutenkin aina koulussa, mutta salilla se pääsisi liian lähelle. Vaikka ei se kyllä edes vastannut mun viesteihin nykyään. Ja jos ottaisi jonkun kaverin mukaan? Tone varmasti lähtisi, koska salilla oli mahdollisuus törmätä myös Matiakseen. Ja olihan se salin omistajakin aika karkki.


#OTsuoritus / #NVRK2020 / merkintä 3, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Heti Jannin kouluratsastusklinikkaa seuraavana päivänä, eli sunnuntaina 8.11.2020 kello 12-14 Joona pitää maneesissa kaksi estevalmennusta neljän hengen pienryhmissä. Valmennuksissa harjoitellaan radanpätkiä ja uusintateitä ensi viikonlopun Ratsastuskoulujen piirinmestaruuskisoja ajatellen. Ilmoittaudu rohkeasti mukaan valmennuksiin, ja katsomostakin käsin valmennuksia seuraamalla saa varmasti paljon oppeja sekä inspiraatiota tulevaisuuden treeneihin!



Miten pääset mukaan - ilmoittaudu tähän topiciin:
- Ratsastajan nimi
- Hevosen nimi
- Kumpaan ryhmään osallistut ratsusi kanssa  




Maksuvaihtoehdot:
Valmennuksen voi maksaa...
a) tarinalla
b) piirroksella tai
c) runolla

Valmennuksen kehys:

Ratapiirrokseen pääset klikkaamalla tästä

Eilinen Jannin kouluratsastusklinikka oli kerännyt yleisöä runsain määrin ja olinhan mä itsekin tietysti ollut seuraamassa valmennuksia ja ikävöinyt hevosen selkään. Porukka oli mukavasti innostunut myös mun pitämistä estevalmennuksista, ja osallistujiakin oli ilmoittautunut vain yksi vähemmän, kuin olisin ottanut mukaan tällä kertaa. Seitsemästä ratsukosta saatiin koostettua kaksi ryhmää; ensimmäisessä ryhmässä olivat nuoremmat ja kisauraansa aloittelevat ratsastajat sekä kokemattomammat hevoset ja toisessa jo kokeneemmat ja enemmän kilpailleet ratsastajat hevosineen. Kellon lyödessä kaksitoista maneesiin oli runsaiden apukäsien toimesta rakennettu kokonainen esterata, millä tänään harjoiteltaisiin radanpätkiä sekä tietysti uusintateitä tulevia kisoja silmällä pitäen. Mä en itse valitettavasti tolppien ja puomien kantamiseen saanut osallistua kipeän selkäni vuoksi, joten toimin yleisenä ratamestarina ja etäisyyksien mittaajana.

Molempien ryhmien kanssa tehtiin samantyyppisiä tehtäviä, jokaiselle ratsukolle sopivalla tasolla. Alkuverryttelyn jälkeen käytiin radalla olevia yksittäisiä esteitä, linjoja sekä sarja läpi, minkä jälkeen niitä alettiin yhdistelemään lyhyiksi radanpätkiksi. Radasta muodostui sopivasti kolme erilasta radanpätkää: Ensimmäisellä, esteet nro. 1-4 sisältävällä radalla harjoiteltiin muun muassa pidempiä lähestymisiä sekä kakkosestellä nopeaa kääntämistä heti esteen jälkeen. Toisella, esteet nro. 5-8 sisältävällä päästiin linjan sekä sarjan hyppäämisen makuun ja kolmannella, esteet nro. 9-13 sisältävällä radalla aiheena oli uusinta, eli tiukat käännökset ja ajan ratsastaminen. Uusintaa ratsastaessa kannatti kuitenkin pitää mielessä se, että mahdollisimman kovaa vauhtia laukkaaminen ei kuitenkaan aina voita. Hevosen pitää pysyä kontrollissa ja koottuna pakettina, mikäli mielii valita lyhyemmät tiet esteiden välillä. Pitkäksi venähtäneellä, hieman etupainoisella hevosella on melkeinpä mahdotonta ratsastaa tiukkoja käännöksiä.

Valmennuksen loppuun jokainen ratsukko sai ratsastaa radan kokonaisuudessaan alusta loppuun asti valitsemallaan korkeudella. Pyrin mahdollisimman vähän neuvomaan ja auttamaan itse suorituksen aikana, vaan annoin palautetta vasta radan jälkeen. Viimeinen tehtävä oli aivan loistava harjoitus kisoja ajatellen, ja sen jälkeen ratsukko sai halutessaan vielä hypätä jonkun ei-niin-hyvin menneen esteen tai linjan ja korjata radalla tulleet virheet.

#NVRK2020

Kommentit ratsukoille:

Matias & Usva: Usva oli super innoissaan päästessään hyppäämään, ja vauhtia olikin aluksi aika reilusti. Maneesin seinät tahtoivat tulle välillä hieman liiankin nopeasti vastaan, mutta kun sait tamman kunnolla avuillesi ja malttamaan, alkoi meno muuttua järkevämmäksi ja ponnistuspaikatkin osumaan kohdilleen. Sarjaväli meinasi käydä tänään hieman ahtaaksi Usvan hypätessä melko laakoja hyppyjä ensimmäiselle osalle, kun se pääsi hieman turhan pitkäksi lähestyessänne sarjaa.

Nita & Dante: Danten kanssa sinulla oli oikeastaan täysin päinvastainen ongelma kuin Matiaksella Usvan kanssa; jäit välillä jarruttelemaan hieman turhankin paljon. Vaikka maneesissa hypätessä onkin ulkona ratsastetun kesäkauden jälkeen vähemmän tilaa ja seinät tulevat nopeammin vastaan, voisit hieman rohkeammin ratsastaa eteenpäin. Näin myös hypyt ovat sujuvampia ja niihin on helpompi mukautua. Tiukat uusintatiet olivat tänään vahvuutenne, sait Danten kääntymään erinomaisesti myös lyhyemmille teille.

Linnea & Venni: Kiltti ja hyväluonteinen Venni on sinulle aivan nappivalinta ratsuksi mestaruuksiin. Se hyppäsi kaikki esteet mukisematta, vaikka ratsastaja ei vielä kovin kokenut ollutkaan esteillä. Puomit kolisivat hieman turhan usein Vennin laukatessa matalana ja pitkänä, mutta välillä saatuasi sen ryhdistäytymään, punahallakko tamma väläytti todellista potentiaaliaan ja osaamistaan. Tiukkoja uusintateitä ei ehkä Vennin kanssa kannata vielä lähteä yrittämään, vaan sen sijaan ratsastaa huolelliset, pidemmät tiet.

Anie & Bumi: Teillä ei Bumin kanssa yhteisiä hyppykertoja ilmeisesti ollut kovinkaan montaa takana ennen valmennusta, ja sen huomasi niin hyvässä, kuin pahassakin. Perusratsastus esteiden välillä oli sujuvaa, mutta itse esteet ylittyvät milloin milläkin tyylillä. Erityisen paljon haasteita tuotti pitkällä lähestymisellä oleva yksittäinen pysty eli este numero 4/13. Sarjat ja linjat sujuivat tänään hienosti, eikä hieman tiukemmat tietkään juuri tuottanut hankaluuksia.

Sonia & Lidia: Lidia oli iänikuiseen tapaansa alkuun hieman tahmea ja jäykkä, minkä vuoksi puomia tipahteli kuin sieniä sateella. Lopulta, kun sait ihan itse nostella tiputtamanne puomit takaisin kannattimilleen, alkoivat ne kummasti pysymään kannattimillaan paljon paremmin. Uusintatiet onnistuivat jopa hämmentävänkin hyvin päästyänne ensin kunnolla vauhtiin Lidian kanssa, eikä minulla paljoa enää korjattavaa jäänyt radan jälkeen. Muista vain pitää hevonen hereillä ja takaosansa päällä sekä pohkeet kunnolla kiinni, niin selviätte heittämällä metrisestäkin radasta.

Astlyr & Tegur: Sekä Tegurilla, että sinulla oli ilmeisesti jäänyt kouluvaihde päälle menneiden koulutuntien ja -valmennuksen jäljiltä, ja näytittekin verryttelyn aikana vielä aivan väärään seuraan eksyneeltä kouluratsukolta. Olit itse hieman jännittyneenä selässä, joten verkkahypyt menivät miten menivät, mutta valmennuksen loppua kohti meno parani tasaisen varmasti. Isona hevosena tiukat käännökset olivat hieman haastavia Tegurilla, mutta sen vastapainoksi suoriuduitte linjoista ja pidemmistä lähestymisistä parhaiten tämän päivän ratsukoista.

Amira & Sidney: Sidney kävi varsin kuumana koko valmennuksen ajan, mutta sait sen pidettyä silti hyvin hanskassasi. Suorititte jokaisen tehtävän mahtavalla asenteella, ratsastaen tarkasti lähestymisestä laskeutumiseen ja seuraavaa estettä kohti lähtemiseen asti. Olitte aivan elementissänne tiukkoja uusintateitä ratsastaessasi. Sidney on selvästi juuri se poni, joka kääntyy vaikka pennin päällä.

Danten päiväkirja

23.10. - Estetreeniä

Joona ja Bumin omistaja Anie olivat järjestäneet pienelle porukalle estetreenit perjantaiksi. Jokaisella osallistujalla oli hieman erilaiset tavoitteet: Anie ja Bumi hyppäisivät yhdessä ensimmäistä kertaa, Matias puolestaan oli ilmeisesti luvannut liikuttaa Theon tänään Joonan valvovan silmän alla ja me Danten kanssa harjoittelimme tulevia kisoja varten.

"Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa", ähisi Anie hevosensa kanssa. Bumin käytöstä oli huvittava seurata vierestä: toisina päivinä se käyttäytyi todella mallikkaasti, toisina taas, no, vähemmän mallikkaasti.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta", vastasin naiselle ja kiristin Danten satulavyötä. Danten kanssa oli ilo työskennellä, se seisoi niin nätisti paikoillaan, eikä sitä tarvinnut edes sitoa hoitamisen ajaksi. Silitin tamman kirjavaa kaulaa ja lähdin hakemaan ovenpielessä roikkuvia suitsia.

Maneesissa oli jo porukkaa, kun saavuimme sovittuun aikaan paikalle. Myös Sonia oli houkuteltu mukaan auttamaan puomien kanssa.
"Moikka! Alkakaa vaan lämmitellä Danten kanssa, odotellaan Matiasta vielä", sanoi Joona. Anie ja Bumi kulkivat jo pitkin ohjin, ja Matiaskin saapui paikalle sillä hetkellä, kun olin nousemassa Danten selkään.

Aloitimme alkuverryttelyt tuttuun tapaan sileällä. Dantella tuntui olevan todella hyvä päivä, ja se kulki eteenpäin reippaasti. Alkutunnin puomitehtävät sujuivat hyvin, olimmehan Jassun tunnilla viimeksi keskittyneet pitkästä aikaa niiden hyvään ylittämiseen, ja pian pääsimmekin jo hyppäämään matalia ristikoita.

"Tulkaa Danten kanssa ihan rauhassa. Suorat lähestymiset ja säädä vähän askelia lyhyemmäksi. Noin juuri", Joona opasti, kun hyppäsimme ensimmäisiä esteitä.
"Ja mitä ollaan puhuttu siitä liiasta myötäämisestä?" hän jatkoi hyppyjen jälkeen. Oli vaikea muuttaa jotain, mitä oli viime vuosina tehnyt niin tottuneesti, mutta tälläkin kertaa riitti, kun Joona mainitsi yhden kerran heti alkutunnilla asiasta.

"Sitten lähdetään hyppäämään rataa. Keskittykää Danten kanssa nyt vaan mahdollisimman hyviin lähestymisiin. Esteet eivät ole sille liian korkeita, joten hiotaan nyt tekniikkaa kuntoon", Joona sanoi ja seurasi sivusta, kun ylitin viiden esteen radan ensimmäisen kerran. Oli ihan totta, että Dante hyppäsi esteet todella kevyesti, joten eniten keskityimme siihen, että askelista löytyi tarvittaessa pituutta ja tahti pysyisi hyvänä myös silloin, kun askelia lyhennettäisi.
"Hypyt Dantelta sujuu todella hyvin. Dante on sen verran kiltti, että se antaa paljon virheitä anteeksi. Siksi ratsastajalla on se isoin rooli pitää hyvää liikkumista yllä ja tehdä hevoselle hyppy mielekkääksi, eli tukea sopivasti ja rohkaista eteenpäin. Hyvä. Sitten Bumi", sanoi Joona samalla kun me Danten kanssa siirryimme hetkeksi pitkin ohjin käyntiin ennen loppuverryttelyjä.

Ratsastuksen jälkeen puimme tuntia läpi vielä Anien kanssa hevosia hoitaessa. Anie vaikutti mukavalta, vaikka olin saanut hänestä alkuun hieman etäisen vaikutelman. Hän kertoi ensimmäistä kertaa hieman enemmän Bumista ja muutenkin hevosharrastuksestaan.  
"Mut nyt mä lähden käymään röökillä", hän lopetti keskustelun, kun olimme saaneet kirjavat hevoset kuntoon, ja lähti sitten kävelemään ulos. Itse jäin silittämään Dantea ja miettimään, kuinka kisoihin oli enää kaksikymmentäkaksi päivää.


----------

Merkintä 21, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020

#NVRK2020

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Kiillota saappaasi ja laita vatsalihaksesi töihin, sillä nyt tulevat Jannin kouluratsastusklinikat! Lauantaina 7.11 maneesissa järjestettävä klinikkamme keskittyy hevosen suoruuteen ja kevyeksi ratsastamiseen sekä ratsastajan istuntaan. Myös katsojat ovat enemmän kuin tervetulleita, tässä tapauksessa maksu on vapaaehtoinen.

Aikataulu:
10:00-10:20 Jannin ratsastusdemo
10:30 1. ratsastusryhmä: HeC
11:00 2. ratsastusryhmä: HeB
11:30 3. ratsastusryhmä: HeA

Huom! Oppimisen tehostamiseksi jokaiseen ryhmään otetaan vain 3 ratsukkoa, joten ole nopea! Jokaiselle ryhmälle on varattu puoli tuntia, joten verryttele hevosesi ennen oman ryhmäsi vuoroa joko kentällä tai maneesin toisessa päädyssä.

Osallistujat:
Helppo C:
1. Elisa & Stella
2. Linnea & Venni
3.
Helppo B:
1. Sonia & Raffe   
2. Matias & Usva
3. Ella & Figaro
Helppo A:
1. Astlyr & Robin
2.
3.

Ilmoittautuminen:
Ilmoita alle, mihin ratsastusryhmään ilmoittaudut ja millä hevosella. Ota ilmoittautuessasi huomioon ratsastajan taitotaso: HeA -ryhmä on tarkoitettu vain kokeneille ratsastajille, HeC -ryhmään voi ilmoittautua hieman kokemattomampikin.
Ilmoittaudu viimeistään 5.11, kehystarina julkaistaan 7.11.

Hevosen uupuessa on jollakulla (kokeneella) ratsastajalla upea mahdollisuus lainata ratsukseen Jannin silmäterää, Robinia.

Maksu:
Vapaavalintainen tarina tai piirros kehystarinan pohjalta.

Kehystarina:

Janni kirjoitti:Maneesin katsomossa keikkui ihmisiä. Se kuhisi kuin muurahaispesä, kun klinikan alkua odottavat ihmiset kiipesivät istumaan, ojentelivat toisilleen huopia ja vanhoja fleeceloimia lämmikkeiksi ja rupattelivat keskenään. Minä istuin jo Robinin selässä, olin lämmitellyt sen valmiiksi kentällä, ja viritin vyölleni mikrofonin lähetintä.

”Noniin, tervetuloa vaan kaikille! Eiköhän aloteta. Tosiaan, ratsastan ensin itse pienen demon, ja tuossa puolen maissa aloitetaan ratsastusryhmien kanssa.”

Siirsin Robinin keskiraviin. Aloitin esittelemällä sujuvuuden hakemista siirtymisten ja taivutteluiden kautta.
”Siirtymät on hyvä keino hakea hevoseen reaktiivisuutta ja sujuvuutta. Me voidaan tehdä siirtymisiä niin askellajien välilläkin, kuin askellajien sisällä, kuten esimerkiksi ravissa”, selostin, ja esimerkkinä siirsin Robinin keskiravista hitaampaan, koottuun raviin ja siitä taas lisättyyn raviin. ”Tärkeää siirtymissä on pyrkiä niiden sulavuuteen ja pehmeyteen, eikä niin että siirtyminen toiseen askellajiin on ikään kuin porras, jolla siirtyminen töksähtää.”

Suoruuteen paneuduimme taivuttelemalla ensin hevosta molempiin suuntiin.
”Kaikki hevoset ovat jossain määrin toispuoleisia, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Esimerkiksi Robinista huomaa, että se taipuu paljon helpommin oikealle kuin vasemmalle, joten lähden hakemaan suoruutta asettelemalla sitä pienesti vasempaan suuntaan. Peili on tässäkin hyvä apuri! Ulko-ohja pysyy vakaana ja huolehtii, että kaula pysyy suorana. Sisäohja toimii johtavana, ei vetävänä, voi ajatella, että peukalo ohjaa hieman sivulle. Pohkeilla siirretään hevosen etuosa suoralle linjalle.”
Siirryin ratsastamaan suoria linjoja kohti katsomoa, jotta siellä istuskelevat ihmiset näkivät hevosen suoristumisen paremmin.

”Jotta hevonen on suora, täytyy kyetä olemaan itsekin suorassa, paino tasaisesti molemmilla istuinluilla, hieman istuinluiden takaosalla. Jos oikean kohdan löytämisessä on vaikeuksia, voi ensin kokeilla nojata hiljalleen eteen niin kauan, kunnes ei enää tunne istuinluita ja palata sen jälkeen hitaasti keskelle. Sitten nojaa taakse niin pitkälle, ettei enää tunne istuinluitaan. Kun keinahtaa siitä vielä hitaasti hieman takaisin päin, löytää oikean kohdan, jossa tulisi istua.”

Demon loppuun kävin vielä läpi ratsastajan istunnan, sen yleiset virheet sekä vinkit, joita oman istunnan hakemisessa kannattaa pitää mielessä.


Ratsastusryhmissä ryhdyimme toteuttamaan vinkkejäni käytännössä. Asettelimme hevosia ensin käynnissä ja ravissa pääty-ympyrällä tehden myös vasta-asetuksia. Sitten lähdimme suoristamaan hevosia, HeC ryhmässä Elisan ja Linnean kanssa kanssa uralla, HeB ja HeA ryhmissä uran sisäpuolella suorilla linjoilla. Lisäsimme linjoille myös siirtymisiä, HeC-ryhmässä teimme ravi-käynti-siirtymiä, HeB-ryhmässä keskityimme ravi-laukka-siirtymiin ja Astlyrin kanssa HeA-ryhmässä teimme siirtymisiä käynnin ja laukan välillä sekä myös laukan sisällä välillä pidentäen ja välillä lyhentäen laukkaa. Lopuksi keskityimme jokaisessa ryhmässä vielä ratsastajan istuntaan, niiden heikkouksiin ja vahvuuksiin ja pyrimme korjaamaan istunnan virheitä.

________________________
Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020 / #NVRK2020

Kommentit ratsukoille:

Elisa & Stella: Elisalta ja Stellalta päivän harjoitukset sujuivat melko hyvin. Elisan tulisi kuitenkin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota rohkeampaan apujen käyttöön sekä käsiensä asentoon.

Linnea & Venni: Linnean ratsastus oli tänään johdonmukaista ja napakkaa, ja hän pystyi hyvin keskittymään omaan tekemiseensä kuuliaisen ja ahkeran Vennin kanssa. Omaan katseeseensa Linnean tulisi kiinnittää huomiota, nyt katse on usein hevosen niskassa tai jaloissa, ja koko istunta kaatuu hieman eteen.

Sonia & Raffe: Raffe puski selkeästi lapaansa oikealle, ja Sonialla oli alkuun hieman vaikeuksia saada se suoristettua. Sonia handlasi Raffen kuitenkin hyvin, ja parivaljakon yhteistyö oli sujuvaa. Sonian olisi hyvä tarkkailla omaa istuntaansa, joka nyt helposti kallistuu hieman oikealle.

Matias & Usva: Matiaksen ratsastus oli tänään hieman hätäistä, mikä näkyi etenkin siirtymissä: loppua kohden ratsukko kuitenkin tsemppasi, ja siirtymistä saatiin jo melko sulavia. Matiaksella on hyvä keskivartalon hallinta, mutta istunta kaatuu usein hieman liikaa eteen.

Ella & Figaro: Nyt jo huomattavasti pirteämpi ja energisempi Figaro vaikutti oikein näppärältä tapaukselta! Ellalla on siisti ja hyvä perusistunta. Ellan tulisi antaa Figarolle vielä enemmän tilaa hakeutua itse tuntumalle, alkuun ohjan voi pitää melko löysänäkin: näin herkkyyttä vaativa poni saadaan ratsastettua paremmin pehmeäksi ja pyöreäksi.

Astlyr & Robin: Astlyr pärjäsi uuden tuttavuutensa kanssa ihailtavan hyvin saaden jopa tiukan ratsastuksenopettajan myhäilemään tyytyväisenä. Robin on hevonen, joka vaatii paljon puolipidätteitä, mutta myös riittävästi myötäämistä tullakseen pehmeäksi ja kevyeksi: Astlyrin tulisi rohkeasti ensin pidättää ja Robinin tullessa pyöreämmäksi myös antaa sille tilaa olla pyöreä.

16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet

Kiitos tunnista!

Merkintä 13, #Tarinatempaus2020 / #NVRK2020

Figaron päiväkirja

Figaron käytös ei ollut edelleenkään liikahtanut suuntaan tai toiseen. Koko poni oli ollut mulle tähän asti yksi iso suru ja murhe, vaikka kaiken olisi pitänyt olla ihan toisin, eikä tämänpäiväinen tuntikaan ollut mennyt sen kaksisemmin. Mä en ymmärtänyt. Aina kun vilkaisin rautiaaseen ruunaan päin, mun mahassa muljahti ja mielessä alkoi mantran lailla kaikua Miriam Meisfjordin tiukka tokaisu viikon takaisen valmennuksen loppukaneetiksi:

“Sinuna en kyllä starttaisi NVRK:n ratsastuskoulumestaruuksissa ollenkaan. Jos nyt välttämättä tahdot sinne mennä, suosittelisin kokeilemaan korkeintaan helppoa C:tä.”

Pahinta oli, että mä olin jo ilmoittautunut sinne. Heti, kun Figaro oli saapunut; innoissani siitä, että nyt mulla oli vihdoin Blondille seuraaja. Huokaisin ja katsoin poniani jälleen. Sen silmät eivät enää olleet kärsivälliset ja toiveikkaat kuin koeratsastuksessa. Sen silmät olivat surulliset, väsyneet. Se kertoi, että se ei ollut valmis kilpailemaan.

“Ihan kuin se olisi rikki jostain”, kuin tyhjästä mun taakse ilmaantunut Katya tuumasi arvioiden. Mun maha muljahti ympäri uudemman kerran, kun rekisteröin kiharatukkaisen tytön kasvot, enkä tiennyt, johtuiko se siitä, miten paljon mua sattui ajatus mahdollisesti rikkinäisellä ponilla treenaamisesta vai siitä, että mä olin viimeiset kolme päivää miettinyt kuumeisesti Hannen kanssa käytyä keskustelua ja sitä, kertoisinko Katyalle vai en.

“Niin”, totesin. “Mä kyllä varasin ajan Birgitille heti, kun se Meisfjord käski. Se on ylihuomenna.”

“Hyvä”, Katya vastasi pää kallellaan nojaillen karsinan oveen. “Mites ne kisat? Niihin on kuitenkin enää kuukausi.”

“Pakko kai ne on perua. Ellen sitten taas tuu jollain Hillalla”, irvistin muistellen Seppele Cupia, joka oli ollut ihan täydellinen floppi. Mä olin ratsastanut kuin muissa maailmoissa ja Hilla toiminut sen mukaisesti. Epäonnistumisista oppi, mutta mä olisin kyllä kaivannut tähän väliin niitä onnistumisiakin.

“Jep. Vaan eipä meillä Jätkänkään kanssa odotukset ole kovin korkealla. Se Kalla Cup ei mennyt ihan nappiin”, Katya naurahti sitten. “Syytän Christiania. Se ei ollut varsinaisesti kovin hyvä kisahoitaja.”

Mulla oli vaikeuksia pitää naamani peruslukemilla. En voinut sietää epärehellisyyttä, ja Christianin touhut olivat olleet suorastaan oksettavia. Kaiken kruunasi tämä kisahoitajakeissi ja se, että Jätkän sijaan poika oli päätynyt lopulta hoitelemaan jotain aivan muuta. Olin alusta asti tiennyt Christianin olevan lipevä naistennaurattaja, johon kenenkään ei olisi pitänyt sekaantua kuin kaverina, mutta tämä tempaus oli mennyt yli.

Ja se tästä tekikin niin vaikeaa. Kaverina se oli mahtava tyyppi, joka osasi piristää päivää typerillä jutuillaan. Kyllä mua jossain kaiken muun alla sattui Christianin menettäminen, mutta toisaalta, tarvitsinko mä sellaista ihmistä elämääni? Ihmistä, joka käytti muita häikäilemättömästi hyväkseen leikkien niiden tunteilla ja kantamatta lopulta vastuutaan.

Vilkaisin Katyaa, joka silitti Figaron turpaa leperellen sille hiljaa. Se oli upea nainen niin sisältä kuin ulkoakin ja todella ansaitsi elämässään kaikkea muuta kuin paikan Christianin pelinappulana.

“Kuule”, köhäisin lopulta kohteliaasti. “Mikä se sun ja Christianin juttu on tällä hetkellä?”

Katya naurahti kuivasti.

“En mä oikein tiedä. Me sovittiin, että edetään rauhassa ja matalalla profiililla”, kiharatukkainen tyttö sanoi sitten, ja mun teki mieli ravistella sitä hartioista huutaen, että Christianille sellainen todennäköisesti tarkoitti käytännössä villiä sinkkuelämää. Olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi siitä, että matalalla profiililla ja rauhassa oli suora lainaus sen pojan suusta sitoutumiskammon nostettua päätään.

“Okei”, kohautin olkiani. “Mä vaan ajattelin, kun…”

Sanat juuttuivat kurkkuun ja Hannen kasvot ilmestyivät mun ajatuksiin. Hannen, joka oli ehdottomasti mun hyvä ystäväni, jonka en halunnut joutuvan pulaan. Mutta kun Katyan otsa rypistyi, ja se veti kätensä puuskaan, mä tiesin, etten enää voinut juosta pakoon. Olin umpikujassa, ja Katya oli mua jahtaava leijona.

“Kun mitä?” se tivasi tiukasti.

“Mä juttelin Hannen kanssa yksi päivä”, nielaisin. Sydän tuntui hyppivän jossain kurkussa asti, kun Katyan tiivis tuijotus lävisti mun sielua.

“Ja?” Katya odotti, kun mä rukoilin ylempiä voimia armahtamaan viestintuojaa tällä kertaa.

“Ja se kertoi olleensa Christianin kanssa silloin Kallassa”, henkäisin vähän turhan dramaattisesti.

“Olleensa sen kanssa?” Katya vaati tarkennusta painokkaasti.

“Enkä mä nyt puhu mistään ihan viattomasta hengailusta”, vilkuilin ympärilleni lähes kuiskaten.

Katya näytti lievästi ilmaistuna tyrmistyneeltä. Sen silmät salamoivat ja olemus liekehti rovion lailla. Sen koko vartalo liikehti hermostuneena, ja olin aika varma, että se olisi voinut tappaa jonkun.

“Ei jumalauta”, siltä pääsi ennen kuin se marssi päättäväisesti tiehensä tennareiden kopistessa vasten tallin kivilattiaa kuin aikapommin tikitys.

Merkintä 6, #tarinatempaus2020, 2.10.2020