# Tallikirja 2021 -->

Yleisön pyynnöstä: Tallikirja vuodesta 2021 eteenpäin

Tallikirjaan saa kirjoittaa/piirtää kuka tahansa vakituinen tai satunnaisempi kävijä, jos inspiraatiota löytyy niin antakaa sormien sauhuta.

Tallikirjaan kuuluvat:

• Kuvitteellisille ratsastustunneille osallistumiset, jos ratsuna on jokin muu kuin oma hevonen tai hoitohevonen
  
• Työntekijöiden kirjoittamat tarinat työvuoroista
  
• Iltatallien suoritukset (kirjoita tarinan otsikkoon, että kyseessä on iltatallitarina)
  
• Mitkä tahansa Shelyesissä hääräämiseen liittyvät tarinat, joita ei voi laskea hoitotarinoiksi, mutta sisältävät kuitenkin jonkinlaista tallitekemistä
  
• Lisäksi tarinassa tulisi olla enemmän talliturinaa kuin draamaa (jos ei, postaa mieluummin My Dear Diaryyn! Kiitos!)
  

(Voit klikata tästä, päästäksesi lukemaan vuosien 2017-2020 tallikirjaa)

17.12.2020 - #OTsuoritus - perustuu Mathilden tarinaan

Lucasta ärsytti. Äiti oli kieltänyt käyttämästä valkoisia tennareita tähän aikaan vuodesta. Rapaantuivat, kuulemma, vaikka Lucas kävelisikin niillä ihan vain asvaltilla. Ei kelvannut. Joten Lucas ei voinut paljastaa äitille, että Converset olivat kadonneet liikuntatunnin aikana. Adrianne sen oli Lucaksen muistin mukaan keksinyt, että ne oli varmasti ne Loten pari luokkakaveria, jotka ne oli pöllinyt. Toisella niistä oli ihan varmasti ollut valkoiset Converset jalassa, vaikka se oli niin köyhä, ettei sillä olisi ikinä ollut varaa niin kalliisiin kenkiin. Sotkenutkin se oli ne, heti. Ihan kurassa ja harmaat. Niin että se tyttö joutuisi sitten ostamaan uudet Lucakselle, koska ei niistä valkoisia saisi kuitenkaan enää. Winnie ja Una olivat torstain helppo C -tunnilla, ja Lucas oli jäänyt katsomaan niiden tuntia omansa jälkeen. Ja sen tunnin jälkeen Una oli näyttänyt Lucakselle sen tytön, joka ne kengät oli pöllinyt.

Lucas ei kuitenkaan ollut ihan varma. Se tyttö näytti paljon nössömmältä kuin edes Lotte, jota Lucas piti maailman nössöimpänä tyyppinä. Una oli kuitenkin jo alkanut kovistella sitä tyttöä, joka alkoi melkein heti itkeä. Lucas ei uskonut enää hetkeäkään sen olevan varas, vaikka eikö tuollaiset halpoihin supermarketvaatteisiin pukeutuvat yleensä olleet niitä varkaita? Lucas ei silti uskonut tytön olevan varas.

Lucas ei silti voinut näyttää muille tytöille, ettei hän uskonut.
”Juuri noin sä varmaan sanoisit, jos sä olisit varas”, Lucas puuskahti tytön itkiessä, ettei ollut koskaan elämässään edes koskenut Converseihin, vaan valkoiset tennarit olivat halvat ja vanhat. ”Palautat ne viimeiseen koulupäivään mennessä, tai me näytetään sulle, ettei meille kannata ryppyillä.”

Lucasta hävetti omat sanansa, ja Loten luokkakaverin kiiruhtaessa yläkertaan hän kertoi muille tytöille kyytinsä tulleen ja lähti kohti parkkipaikkaa. Kello oli kuitenkin jo melkein puoli kahdeksan, ja pitäisi ratsastaa tänään vielä yksi poni ennen nukkumaanmenoaikaa, joka varmaan myöhästyisi tänään vähän. Onneksi perjantaina alkoi vasta yhdeksältä koulu, joten aamulla ehtisi hyvin ratsastaa ainakin yhden ponin.


Mutta Lucaksen oli pakko myöntää, että varsinkin kun Winnien ja Unan kanssa sai viettää aikaa tallilla, Shelyesissä oli ihan kivaa. Hän oli tänään saanut ratsastaa sillä harmaalla vuonohevosruunalla, jonka Lucasta paljon vanhempi hoitaja oli laittanut kuntoon, vaikka Lucas väitti, ettei hän pelännyt pienen ja pyöreän hampaita, vaikka oli itse pieni eikä pyöreä muuten kuin päästään. Eikä onneksi päästäkään enää niin paljoa, koska Lucas oli kesällä voinut ostaa uuden kypärän, joka oli Charles Owen. Lotte joutui vielä käyttämään tavallisia halpoja kypäriä, koska sen pää oli vielä niin pyöreä. Lucas oli saanut kustomoidun kypärän, joka ei ollut halpa. Mutta sitä sai käyttää vain kisoissa ja valmennuksissa, kotona piti muuten käyttää sitä muovista Uvexia. Shelyesissä hän sai onneksi käyttää uutta kypäräänsä, eikä kenenkään tarvitsisi nähdä sitä rumaa muovista.

Arne, eli se harmaa ja ilkeä vuonohevonen, oli oikeastaan ollut ihan mukava ratsastaa. Sen harjoitusravi oli aika kauhea sen kokoiselle hevoselle, eikä se mikään kouluratojen superstara ollut, mutta ihan mukava. Janni oli laittanut tuntilaiset töihin ilman jalustimia, mutta se ei Lucakselle tuntunut missään. Tai vähän tuntui ikävältä, kun Arnen ravi pompotti niin paljon. Mutta laukkatehtävät olivat kivoja, Lucas hyppäsi usein kotona pieniä tehtäviä ilman jalustimia, joten pääty-ympyrä ilman jalustimia laukassa tuntui vain sunnuntaiajelulta. Niin kauan, kunnes Jannin haukankatse tarttui Lucakseen ja alkoi korjata pojan istuntaa, joka kuulemma näytti ihan esteratsastajan istunnalta. Ihmekös tuo, Lucas pohti, kun kyseessä on kuitenkin esteratsastaja. Lucas ei kuitenkaan ollut sellainen ihminen, joka sanoi opettajalle vastaan. Ja olihan se ihan hyödyllistä, jos ensi kesänä saisi startata kenttää. Pitäisi pärjätä hyvin koulukokeessa, että edes pääsisi hyppäämään. Ja äiti sanoi, että pitäisi mennä koulukisoihin ensin, ennen kun saisi ehkä mennä kenttäkisoihin. Nyt piti vain miettiä, kuka poneista oli sellainen, jolla Lucas mieluiten starttaisi koulua. Vai olisiko se ehkä joku Shelyesin poneista?

Tunnit olivat alkaneet taas pyörimään ja tänään olisi ensimmäinen tunti uudenvuoden tauon jälkeen. Uusi vuosi oli ollut hauska, vaikka siihen oli mahtunutkin kaikenlaista tapahtumaa ja draamaa joten tavallinen arki ei ollut ihan niin tylsä ajatus ainakaan vielä.

Ensimmäinen koulupäivä tätä lukuvuotta oli mennyt juuri niin kuin olin ajatellutkin ja monetkaan opiskelijoista, varsinkaan abeista ei ollut kiinnostunut siitä mitä olin yrittämässä noille opettaa, joten olin joutunut tehdä pienen taktiikan vaihdon ja näin ollen luotua jonkinlaisen rauhan luokkaan ja vietyä päivän tunnit lävitse. Opettajanhuoneessa oltiin puhuttu menneestä lomasta ja sen tekemisistä ja tuntui että kaikilla muilla oli ollut paljon mielenkiintoisempi loma kuin itselläni.

Kuitenkin paluu Shelyesiin ja normaaliin arkeen myös ratsastamisen osalta kuulosti mukavalta ja astellessani pitkin päätallin käytävää pohdin taas kenellä saattaisin mennä tunnilla. Tutkiessani tuntilistaa yllätyin nähdessäni että menisin Raffella. En ollut montaakaan kertaa mennyt tuolla voikolla eestiläisellä, mutta sen perusteella mitä muistin edelliseltä kerralta, oli ruuna ollut ihan mukava ratsu. Varustessani voikkoa ruunaa juttelin sen hoitajan, Sonian kanssa. Nainen oli minua parisen vuotta nuorempi joten ehkä senkin takia meidän oli omalla tavalla ollut helppo löytää yhteisiä puheenaiheita vaikka tietenkin suurimmaksi osaksi puhuimme hevosista.

Lopulta oli aika taluttaa Raffe maneesiin ja katsoa mitä Jassulla oli meille tällä viikolla varastossa. Tunnilla keskityttiin pitkästä aikaa perusasioihin kuten syvälle kulmaan ratsastamiseen sekä täsmällisiin käännöksiin ja muutenkin suoruuteen. Tehtäviä työstettiin pääasiassa käynnissä ja ravissa, mutta myös laukka sai oman osansa. Vaikka tehtävät eivät olleet kovin vaikeita piti Jassu silti huolen siitä että jokainen ratsu kuin ratsastajakin tekisi reippaasti töitä ja jokainen askel tällä tunnilla täytyi oikeasti ratsastaa eikä kovinkaan montaa sellaista vapaan matkan hetkeä ollut huomattavissa.

Tunnin lopuksi taisi kaikilla ratsastajilla ja ratsuilla olla kuuma ja kiitettyäni naista tunnista oli aika palata talliin hoitamaan Raffe ja ruunan varusteet.

“Siis onko teilläkin auto jumissa?!”

Mun ääni kaikui huvilan hirsisiä seiniä pitkin, kun puristin puhelinta ja kohottauduin ylöspäin sohvalta. Loin merkitsevän katseen isään, ennen kuin kuuntelin Steenin vastauksen.

“No ei se jumissa oo, mutta ei lähde käyntiin. Että jos voitte tulla hakemaan, niin ois aika helvetin jees.”

Mä vajosin syvemmälle sohvaan ja huokaisin. Isä silmäili mua, takkatulen valo heijastui sen silmälaseista ja peitti salatun huvittuneisuuden, mikä pilkahteli sen silmissä.

“Just. No me tullaan. Mut sun on kyllä turha enää kuittailla Stefulle.”



Koska mä en tosiaan voinut antaa mun kaksoisveljen jäädä ilman naljailuita, mua ei tarvinnut kahdesti käskeä auton kyytiin. Stefu ja Sylvi jäivät kahdestaan Lilla Lundenesiin, kun minä, isä ja äiti starttasimme isän auton ja lähdimme kohti Shelyesiä.

Pahin lumipyry oli onneksi jo hellittänyt ja kokeneena kuskina iskä paahtoi meidät kinosten läpi päätielle. Auton huristaessa eteenpäin nojasin takapenkillä keskikonsolin päälle ja vilkuilin eteenpäin.

“Miten voi olla, ettei Steenin auto muka käynnisty?” kysyin ja yritin tavoittaa jommankumman vanhempani katsetta tuloksetta. Sen sijaan äiti vilkaisi nopeasti isää ja veti sitten huulensa suoraksi viivaksi, ikään kuin jännittyneenä.

“Niin, Carl...” äiti aloitti luoden tietäväisen silmäyksen isään. Ehkä Steenin autossa oli jotakin vikaa, joka olisi vaatinut korjausta, ja mistä isä oli ollut tietoinen puuttumatta asiaan. Toisaalta Steen oli aika haka, mitä tuli moottoriajoneuvoihin.. Tuntui oudolta, ettei se itse osaisi tunnistaa vikoja autossaan. Painauduin taaksepäin, vasten takapenkin selkänojaa.

“Se on varmasti tämä pakkanen”, isä virkkoi sitten. En esittänyt jatkokysymyksiä.



Shelyesin piha oli autiohko. Steenin auto seisoi parkkipaikalla, mutta itse Steeniä tai Auroraa ei näkynyt mailla halmeilla. Autolta lähtevät jäljet johtivat tallipihalle.

“Steen ilmoitti, että ne ovat tallilla lämmittelemässä”, äiti sanoi napsauttaessaan turvavyön auki. Nousimme kaikki kolme autosta ja nousimme ylös autosta pakkasilmaan.

Sää alkoi kirkastumaan, sen tunsi jo pelkästään hengittämällä ilmaa, joka oli selkeästi pakastunut. Lumi narskahteli kolmen kenkäparin alla, kun lähdimme kävelemään autolta kohti Shelyesin sisäpihaa ja tallirakennuksia. Oli niin hiljaista, että hengitysten äänet kuulostivat huudoilta.

Kun lähestyimme päätallia, näin, kuinka Aurora käveli mua vastaan leveä hymy kasvoillaan. Olin jo avaamassa suuni, kun nainen veti lapasten peittämän sormen huulilleen ja virnisti leikkisästi. Mä ymmärsin - piti olla hiljaa – mutta miksi?

Auroran käsi kiertyi mun hartioiden ympärille ja vilkaisin äitiä ja isää, jotka olivat ratkenneet varsin leveisiin hymyihin. Kohottelin kulmiani kummastuneena - mistä nyt oikein tuuli?

“Tänne päin.”

Mä aloin hahmottaa jotenkuten, ettei kaikki ollut ihan niin kuin piti. Sekä Auroran, että mun vanhempien käytös oli niin velmuilevan salailevaa, että kyse oli pakko olla jostakin. Jostakin... Yllättävästä. Hengitys kohoili höyrypilvinä pakkasilmaan meidän edessämme ja mun sydän alkoi hakkaamaan vähän kovempaa. Aurora puristi mun kättä ja mä vastasin puristukseen vielä kovemmalla puristuksella.

Mitä helvettiä.

Me oltiin saavuttu oritallin eteen. Kaikki vaikutti aluksi autiolta, mutta sitten erotin ovensuusta tulevan Steenin.

Steenin, joka talutti jotakin.

Ja se jokin oli hevonen – nuori sellainen, pimeässä se näytti lähes hiilenmustalta. Sillä oli pieni tähti ja kuonopilkku, ja sille oli laitettu havuseppele kaulaan. Se näytti täydelliseltä, kun se puhalteli ilmaa sieraimistaan ja katseli mua korvat höröllä, pää korkealla.

Aurora veti kättään pois ja mä tajusin puristavani sitä ihan liian kovaa kädestä.

“Hyvää joulua, Sonia...”, Steen aloitti, ja musta tuntui, että mun polvet antaisivat periksi hetkenä minä hyvänsä.

“Mitä helvettiä..?”

Mä vedin kädet mun kasvojeni eteen ja yritin hengittää, vaikka mun sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja mun hengitys tuntui salpautuneen lopullisesti. Aurora silitteli mun olkapäätä ja naurahteli, samoin tekivät äiti ja isä ja lopulta myös Steen, joka urheasti piteli nuoren hevosen ohjaksista kiinni. Varoen astelin lähemmäs, samaan aikaan henkeä haukkoen ja päätäni pudistellen.

“Te kusetatte mua. Te kusetatte.”

“Ei kuseteta”, Steen sanoi ja virnisteli. Mä en voinut enää estää kyyneleitä, jotka karkasivat mun silmäkulmista, samalla kun silitin hevosen kaulaa ja poskea. Se haisteli, pöristeli sieraimiaan ja polki jalkaansa.

“Kenen tää on”, mä kysyin heikolla äänellä, vaikka jostain shokkitilan keskeltä tiesinkin jo vastauksen.

“Tässä on Crampton Cormac. Sonia Stordahlin hevonen.”

Neljästoista tammikuuta.

Siinä päivässä kaikki oli kuten ennenkin.

Me jaettiin ruokia hevosille. Huulet liikahtelivat vasten ruokakaukaloita ja talli täyttyi nopeasti rouskeesta. Mä rouskin mun huultani ja halusin olla katsomatta kohti karsinaa numero yksi. Ja silti mä katsoin.

Mun käsi rutisti muovikulhoa paljon tiukemmin.

Kello ei ollut juuri mitään. Mulle teki vieläkin jollain tasolla vaikeaa herätä näin aikaisin, olla näin ajoissa liikkeellä. Mä olin iltavirkku ja tulisin varmasti aina olemaankin.

Catu oli jälleen mun parinani aamuvuorossa. Musta tuntui, etteivät muut työntekijät edes halunneet olla mun kanssa yhtä aikaa töissä, sillä suurimmaksi osaksi mun kanssa oli juurikin Catu – ja se sopi mulle oikein hyvin. Kiharatukkaisen mimmin kanssa mulla oli hyvä tehdä tiimityötä. Sitä ei haitannut mun vähäpuheisuus, ja sekin osasi olla tarpeen tullen hiljaa, kun mä oikeasti tarvitsin sitä.

Mutta nyt se oli hiljaisempi kuin koskaan, ja se kiinnitti jopa mun huomion.

Kun me oltiin jaettu ruuat ja Catu oli saanut hevoset ulos, se kulki mun ohitse tallikäytävällä samaan aikaan kun mä olin puhdistamassa karsinaa ovien lähettyvillä. Punertavat kiharat olivat sotkuisella nutturalla, kuten ne olivat lähes aina, mutta kasvot olivat erilaiset. Ne olivat ohueet, harmaat, ne näyttivät nääntyneiltä. Silmien alla oli tummat juovat. Mun vatsassa kouraisi, mutten tiennyt, mitä se tunne tarkoitti.



Aika kulki nopeammin kuin oli tarkoitus. Työ merkitsi aikaa, kun pystyi heittää aivot narikkaan ja olla ajattelematta sellaisia asioita, jotka haluaisi unohtaa, mutta jotka kummittelivat silti mielessä.

Yksi niistä oli Anie, mutta luojan kiitos en ollut nähnyt häivähdystäkään punaista sinä päivänä. Halusin vain unohtaa koko ihmisen, olla kuulematta siitä enää koskaan. Ja silti mun katseeni kävi karsinalla numero yksi, etsien jotakin punaista.

Mutta kummituksia oli erilaisia. Kun vihdoin koetti tauon paikka ja asetuin taukohuoneen sohvalle, tunsin puhelimen värähtävän. Nostaessani puhelimen eteeni näin saaneeni viestin numerosta, jota en ollut koskaan tallentanut, mutta jonka tunnistin silti. Ja avattuani viestin näin, että sekin tiesi ettei mulla ollut sen numeroa tallennettuna, koska sekin oli kirjoittanut nimensä viestiin.

Tuntematon numero
Hyvää syntymäpäivää Liam. Toivottavasti voit hyvin. Välitän terveiset myös äidiltäsi. Toivottaa enosi Jan Malmin

Mun käteni puristuivat nyrkkiin ja suljin puhelimen näytön.

Välitän terveiset myös äidiltäsi. Tiesin tasan tarkkaan mitä se meinasi. Joko Jan ei ollut saanut äitiä kiinni tai se oli sairaalassa. Joka tapauksessa se ei ollut siinä kunnossa, että siltä olisi voinut kysyä minkäänlaisia terveisiä mulle mun kaksikymmentävuotissyntymäpäivänä. Kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta olin vittu elänyt.

“Sua ei olis vittu pitänyt synnyttää.”

Se oli viimeisin kerta kun olin äitini kanssa puhunut, enkä uskonut hetkeäkään, että sen toiveet olisi muuksi tässä ajassa muuttuneet.



Mä tajusin istuvani jäykkänä kuin rautakanki vasta silloin, kun käsi kosketti mun olkapäätä hellästi ja nostin katseeni. Catun kasvot olivat väsyneet, mutta silti nainen oli vetänyt huulensa pieneen hymyyn ja istuessaan mun viereen heinäpaalin päälle rehuhuoneen nurkassa, se huokaisi pienesti.

Ensin luulin sen sanovan jotakin, mutta kun hiljaisuus valtasi koko huoneen, se olin mä, joka rikkoi hiljaisuuden.

“Eikö oo nälkä?”

Catu vilkaisi mua pienesti ja pudisteli sitten päätään niin, että kiharat heilahtelivat. Sen kasvoilla häivähti hymyntapainen.

“Eipä juuri. Samaa aattelin kysyä sulta.”

“Sama vastaus.”

Catu hymyili nyt kunnolla ja käänsi sitten katseensa poispäin. Mä vilkaisin sitä osaamatta oikein sanoa mitään. Me vain istuttiin siinä, rehuhuoneen heinäpaaleilla, kaksi ihmistä jotka kummatkin voivat pahoin, tietämättä kumpikaan miksi toinen tunsi niin.

“Haluutko voileivän?” Catu kysyi sitten ja häkellyin niin, etten heti osannut sanoa mitään. Catu nauroi mun ilmeelle, ja hetken se näytti taas siltä samalta Catulta kuin aina ennenkin.

“Joo okei.”

Nainen kaivoi vieressään lepäävästä repusta kelmuun käärityn leivän ja ojensi sen mulle. Se otti toisen itselleen, mutta ainoastaan pyöritteli sitä käsissään. Mä avasin omani ja otin siitä puraisun, ja hetken me oltiin taas hiljaa, ennen kuin mä rikoin sen hiljaisuuden.

“Huono päivä?”

Catun huulet venyivät jollain tasolla kivuliaaseen hymyyn, samalla kun se lähes huomaamattomasti alkoi heijaamaan itseään edestakaisin. Sen sormet puristivat kelmuun käärittyä leipää, ja se pyyhkäisi sen hiuksia pois kasvoilta ennen kuin se puhui.

“Niinkin voisi sanoa.”

Hymähdin ääneti ja otin jälleen puraisun leivästä, joka maistui oikeastaan aika hyvältä. Tunsin Catun suoristautuvan vieressäni, ennen kuin kuulin sen puhuvan.

“Entäs sulla? Oot hiljaisempi kuin tavallisesti.”

Pyörittelin leipää mun käsissäni. Yritin hillitä ajatuksia, jotka myrskysivät mun pääni sisässä, ennen kuin lopulta käänsin katseeni Catuun ja hymyilin itsekin, yrittämättä näyttää yhtä surumieliseltä mitä olin henkisesti.

“No, sanotaan että tää leipä oli paras synttärilahja mitä muistan.”

Catulla kesti hetki, kun se prosessoi mun sanoja, mutta sitten se suli siihen normaaliin catumaiseen hymyyn, minkä olin tottunut sen kasvoilla näkemään.

“Ei helvetti, oisit heti sanonut! Hyvää syntymäpäivää!”


Niin lämmintä halausta en ollut varmasti koskaan saanut, kuin Catulta silloin. Ja jostakin syystä mä halusin halata Catua samalla tavalla, kuin se halasi mua.

Sillä hetkellisesti musta tuntui, että se ymmärsi, miltä musta tuntui.

25.01.2021
#OTsuoritus

Maanantait olivat nopeasti osoittautuneet sellaisiksi päiviksi että välillä olisi ollut melkein helpompaa perua tunteja kuin yrittää viedä niitä lävitse. Oli jo lottovoitto jos luokassa oli yli puolet opiskelijoista paikalla ja jos osallistumisprosentti nousi edes kolmeen, sekin oli jo tyhjää parempi. Muutaman opiskelijan kohdalla olin harmitellut sitä että nuo heittivät potentiaalinsa hukkaan, mutta toisaalta myös ymmärsin heitä, sillä eihän omalla kohdallani noista ajoista ollut vielä edes vuosikymmentäkään.

Onneksi sentään työn vastapainona olivat hevoset ja vaikka Shelyesissäkään ei päässyt täysin töistä eroon oli silti kanssa käyminen opiskelijoiden kanssa erilaista. Olin jo muutamana maanantaina päässyt ratsastamaan Raffella ja voikko ruuna oli ihan mukava ratsu, josta vauhtia ei ainakaan puuttunut.

”Okei, ja sitten voitte nostaa jalustimet ristiin satulan eteen” Jassun käsky kaikui Shelyesin maneesissa kun kaikki olivat ratsujensa selässä ja kiertäneet pari kierrosta maneesia ympäri. Raffe säpsähti pienesti raskaan jalustimen laskeutuessa sen kaulalle, mutta nopeasti ruuna totesi että se ei kuole tähän tunteeseen. Jassu oli rakentanut maneesiin erilaisia puomitehtäviä, joilla tänään treenattaisiin. Pariin otteeseen Raffe jäi hieman hitaaksi, mikä aiheutti pientä kolinaa puomeissa sekä jättiläismäisen askeleen viimeisen puomin ylitse.

”Seuraavalla kerralla Helke vähän reippaammin jo ennen puomeja niin Raffen ei tarvitse venytellä itseään ihan noin reilusti”

Kierros kierrokselta tehtävät alkoivat sujumaan paremmin ja paremmin ja lopulta edes ravi ei tuottanut ongelmia. Välikäyntien aikana Jassu nosti molempiin päätyihin pääty-ympyröille muutaman puomin sokeripaloilla ja ohjeistettuaan keräämään ohjat taas tuntumalle tehtävää lähdettiin suorittamaan ensin ravissa. Raffe olikin odotettua innostuneempi ”esteistä” ja ylitettyään ensimmäisen korotetun puomin nätisti ravilla nostikin ruuna omatoimisesti laukan ja seuraava ylitettiinkin jollain omalla tyylilläni ja yllättäen löysin itseni makaamasta voikon kaulalta.
”Tulkaa heti perään uudestaan. Raffelle voisi antaa pari puolipidätettä puomeilla niin se ei pääse nostamaan laukkaa omatoimisesti.”

Lopulta tehtävä sujui myös laukassa ja kaikki pienet kommellukset joita tuntiin oli sisältynyt olivat varmasti pyyhkineet harmistuksen työpäivästä kauas pois.

21.03.2021

Mä en tiennyt että miten tilanne oli päätynyt siihen että mä olin ilmoittautunut kilpailuihin varmaan kolmatta kertaa elämässäni. Mulla ei ollut oikein mitään sellaista vakituista ratsua joten mä en tiennyt kenen nimen mun olisi pitänyt kirjoittaa osallistujalistaan oman nimeni perään ja lopulta jostain syystä mä päädyin valitsemaan Aagen.

Kisapäivänä tallilla kävi vaikka ja minkälainen kuhina kun kaikki olivat laittamassa ratsujaan valmiiksi tai sitten muuten vain auttamassa kavereitaan tai tulossa katsomaan kisoja. Itse kilpailut ratsastettaisiin tänään Brynhildin maneesissa joten meillä olisi jonkinlainen siirtymä ennen kisapaikalle pääsyä. Olihan mua yritetty saada kisaamaan kahdessakin luokassa, mutta lopulta mä olin päätynyt siihen että me kokeiltaisiin Aagen kanssa vain Helppo B, sillä mä olin lopulta kirjoittanut nimeni myös ensi kuun alussa olevien esteharjoitustenkin osallistujalistaan joten yksi startti molemmissa lajeissa saisi olla tarpeeksi.

Aage tuntui vielä verryttelyssä ihan hyvältä ja mulla oli sellainen olo että ehkä ei ollutkaan lopulta ihan liian suuri virhe osallistua poniruunalla kisoihin. Kaikki kuitenkin muuttui kun me päästiin maneesiin ja Aage muuttui kireäksi kuin viulunkieli. Mä yritin itse keskittyä vain siihen että mä ratsastaisin tehtävän kerrallaan ja jokaisen tien mahdollisimman säntillisesti enkä huomioisi ollenkaan Aagen säpsyilyä. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti kun mä sain siirtää Aagen ensimmäisen kerran laukkaan. Poniruuna pukitti sen verran lennokkaasti että mä tumahdin sen kaulalle ja mulla meni melkein puoli ympyrää saada homma taas hallintaan.

Loppuradalla ei sitten voitukaan puhua kontrollista tai mistään muusta ja vaikka mä olin hieman pettynyt siihen että meidän rata päätyi hylkäykseen mä tiesin että aina ei voisi voittaa ja seuraavalla kerralla me taidettaisiin toivottavasti olla parempia.

Käsittämätöntä. Miten mää olin hukannut mun tallikengät muutamassa kuukaudessa? Heittelin vimmalla kaapin sisältöä lattialle ja mietin samalla, pitäisikö vielä perua koko juttu. Tämähän oli oikeastaan mun äidin idea. Niin, äidin - joko oon tullut vanhaksi tai taantunut takaisin 10-vuotiaaksi. Se oli kuullu niin paljon hyvää jostain ponitallista, Shelyesistä, että munkin kannattais käydä kattomassa.

Oikeastaan en ollut käynyt tallilla vähään aikaan. En vain ollu pystynyt. Kapu oli ollu mun vuokrahevonen jo neljä vuotta, mutta joulukuussa se oli pakko lopettaa. Olihan se jo 24, mutta silti se oli ihan kamalaa. En ollut miettinyt nyt hevosia ollenkaan. Muistin edelleen elävästi sen mustan, pörheän harjan ja lempeän katseen. Silmät, jotka ei koskaan tuominnut ketään. Lukuisat yhteiset maastoretket...

Kevätaurinko paistoi säleverhon välistä ja valaisi koko eteisen. Se toi mulle jonkinlaista lohtua. Valoa kohti mennään. Laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin Shelyesiin.

Yritin vilkuilla kuumeisesti tallille päin heti, kun aloin lähestyä pihaa. Uskollinen kulkupelini päästi pari kotoista kolahdusta, kunnes pysäytin sen parkkipaikalle. Se oli ehdottomasti nähnyt jo parhaat päivänsä, ikkunoistakaan ei tahtonut nähdä kurakerroksen takaa. Kauempana tarhassa laidunsi muutama hevonen. Pari niistä tunnistin vuonohevosiksi, mutta joukossa oli myös isompia hevosia. Ponitallissa oli näköjään hevosiakin, hymähdin itsekseni.

Suoraan päärakennukseen rynnistäminen tuntui liian jännittävältä idealta, joten kävelin sen sijaan maneesille ja avasin oven varovasti. Meneillään oli nuorten tunti, ja pystyin heti palaamaan itsekin 10 vuotta taaksepäin, jolloin tavoitteet olivat vielä kovat. Kovaa työntekoa ja treenaamista - jokainen yksityiskohta oli tärkeä. Tämänkin tunnin aiheena näytti olevan kisaradan lävistäjien harjoittelu. Ratsukko toisensa jälkeen teki lävistäjän lisätyssä ravissa, jonka jälkeen harjoiteltiin laukkaa lävistäjällä. Mustahiuksinen opettaja vaikutti hyvin pätevältä. Vaikka hänen kasvoillaan oli hyvinkin kriittinen katse, antoi hän myös runsaasti kehuja onnistumisista.

Minua kiinnostivat tietenkin Shelyesin hevoset; Yksi oli hyvinkin höseltävän oloinen musta tamma, jonka luonne teki minuun vaikutuksen. Se oli kuuliainen, vaikka nuorella ratsastajalla oli vaikeuksia pysytellä kyydissä. Ruunivoikko poni taas ei ensin tahtonut liikkua mihinkään, mutta lopputuntia kohden alkoi ottaa lähtöjä laukkapätkissä. Yhden vuonohevosratsukon meno oli todellakin kaunista katseltavaa. Se oli selvästikin hyvä pari, hevonen näytti niin tyytyväiseltä.

Lopulta ratsastuksenopettaja, jonka nimi selvisi Janniksi, pyysi ratsukot keskelle kaartoon tunnin lopuksi. Yllättäen hän viittoi myös minua luokseen. Mustan tamman ratsastajalla oli äkillistä menoa, joten Janni pyysi minua hoitamaan Lidian. Katsoin tammaa, Lidiaa. Se oli utelias ja ystävällinen, täynnä lämpöä.

Hoidin Lidian mielelläni ja otin hetkestä kaiken irti. Oli ihanaa uppoutua hevosmaailmaan taas hetkeksi. Samalla talli tuli minulle tutuksi. Nyt tiesin, mistä löytäisin varusteet, jos päättäisin tulla vielä tunnille. Ilta oli herättänyt minussa innostusta, mitä en odottanut tuntevani. Kyllä äitiä kannatti joskus kuunnella.

Lähtiessäni Janni huikkasi minulle “Nähdään!”

Jäin miettimään sanaa hetken ja vastasin sitten:

“Nähdään.”

Uusia, mutta tuttuja tuulia, torstai 29.. huhtikuuta

Hyppään varovasti ulos bussista. Tarkistan äkkiä, ettei puhelin ole tippunut taskustani. Mitään muuta hukattavaa minulla ei onneksi tällä hetkellä ole. Huikkaan samalla bussikuskille kiitoksen. En kyllä usko, että hän kuulee sitä. Tällä hetkellä bussia ajava kuljettaja on vanha parrakas mies, joka on todistanut todella hyvin, että hänen kuulonsa on aika huono. En todellakaan tiedä, miten hän saa vielä ajaa bussia. Bussissa on myös aina aika kova hälinä iltapäivällä, joten sekään ei auta asiaa yhtään.

Lähden kävelemään siistiä hiekkatietä pitkin. Vilkuilen kiinnostuneena ympärilleni, vaikka ei missään ole kyllä oikein mitään katsottavaa. Tien pientareilla on vielä lunta ja keskellä tietä joitakin kuoppia, jotka ovat täyttyneet vedellä. Yritän etsiä ympäristöstä jotain kiinnostavaa katseltavaa, jotta ajatukseni harhailisivat vähemmän. Minua ihan oikeasti jännittää. En ole käynyt millään tallilla edes piipahtamassa sen jälkeen, kun muutin pois Bergenistä. Nyt siihenkin tulee muutos, vaikka nytkin olen menossa vain katselemaan paikkoja.

Tallipihaa lähestyessäni näin ensimmäisenä tyhjän ratsastuskentän. Olen ehkä vähän pettynyt siihen, etteivät tarhat näy tähän. Toisaalta, kun hevosia ei näe heti tallille tullessa, erityiset pienet ja innokkaat tuntilaiset pysyvät helpommin rauhallisina. Tämän todettuani ymmärrän hyvin ratkaisun laittaa tarhat vähän kauemmas. Yhdestä pihalla olevasta rakennuksesta ilmestyy ulos hyvin pienikokoiselta näyttävä blondi hahmo. Hahmolla näyttää olevan selvä suunta jonnekin. Kiihdytän varovasti askeleitani ja mietin, kysynkö henkilöltä neuvoa vai selvitänkö tilanteen itse. Kauan minun ei tarvitse asiaa miettiä. Töm. onnistuin kompastumaan johonkin. En todellakaan tiedä, mikä se oli. Se blondi pysähtyy ja kääntyy katsomaan minua.
“Sattuiko?” nuori kysyy ja lähtee tulemaan luokseni.
“Ööh, vähän”, mumisen epämääräisesti. Hän ei todennäköisesti kuule siitä mitään. Blondi tyttö tulee luokseni ja auttaa minut ylös maasta. Pyyhin märkää hiekkaa housuistani. Se ei kylläkään irtoa. Ainoastaan leviää enemmän.
“Minä olen muuten Emilie, mut sano vaan Emi”, nuori selittää iloisesti, “kuka sinä oot ja mistä siihen tupsahdit?”
“Mä oon Ragna ja tuli vaa käymään tääl, ku alotan käymään jollain tunnil”, selitän varovasti ja toivon hartaasti, ettei Emilietä kiinnostaisi kysellä minulta yhtään enempää mitään.
“No tervetuloa Shelyesiin, uskon että viihdyt täällä. Luulen, että löydät isosta tallista jonkun, joka voi auttaa sinua tuossa tuntiasiassa”, hän selittää ja näyttää suunnan. Kiitän varovasti ja lähden Emin osoittamaan suuntaan. Huokaisen helpotuksesta, kun selvisin siitä tilanteesta ilman kovin pitkää keskustelua.

Tallissa vastaan tulee heti ensimmäisenä tuttu tuoksu, tai haju. Ihan miten vaan.Se tuntuu erityisen ihanalta siitä syystä, etten ole päässyt tallille todella pitkään aikaan. Tai olisihan minulla ollut mahdollisuus ilmestyä tänne aikaisemminkin. Käytävällä häärii joitakin ihmisiä. Pian on selvästi alkamassa ratsastustunti.
“Hei”, kuulen jonkun sanovan takanani. Säpsähdän vähän käännyn nopeasti ympäri. Edessäni seisoo pitkähkö tummahiuksinen nainen.
“Moi”, vastaan lyhyesti. Hetken mietitttyäni saan myös esiteltyä itseni ja kerrottua asiani. Nainen paljastuu Janniksi. Hän on yksi ratsastuksen opettajista.

Vaikka Jannilla tuntuu olevan vähän kiire, koska hän pitää kohta alkavan ratsastustunnin, hän sanoo kyllä ehtivänsä puhua sitä ennen hetken kanssani. Tuo hetki on vähä lisäys. Ei pitkiä keskusteluita, kiitos. Janni näyttää minulle tuntikalenterin.
“Meillä vaihtuu tää lukkari käyttöön ens viikolla”, nainen kertoo ja alkaa sen jälkeen selittää enemmän tuntien tasoista. Koitan kuunnella tarkkaan, vaikka olenkin aika huono arvioimaan omaa ratsastustasoani. En ole koskaan miettinyt tasoani kunnolla noiden tasojen kautta. Päädymme hetken miettimisen jälkeen laittamaan minut nuorten helppo C -tasoiseen ryhmään. Onneksi ryhmää on myös helppo vaihtaa, jos tuo ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Kiitän Jannia avusta, jolla alkaakin olla vähän kiire maneesiin.
“Tuu toki kattomaan koulutuntia maneesiin, jos kiinnostaa”, nainen huikkaa hymyillen. Nainen katoaa nopeasti ulos tallista. Päätän hetken miettimisen jälkeen mennä perässä, koska minulla ei ole kiire mihinkään. Onhan se kiva päästä edes katsomaan ratsastustuntia, vaikka minun ensimmäiseen tuntiin pitkästä aikaa onkin vielä melkein viikko.

Tästä tämä hevoselämä taas lähtee. Se on tuttua, mutta tuntuu silti ihan uudelta. Onhan tämä vielä ihan uusi paikka minulle.

19.6. - Mietteitä maailmalta

Viihdyinkö mä Norjassa? Tavallaan joo. Mutta kaksi viikkoa iskän luona sai mut muistamaan, miten paljon mä kaipasin Suomea.

Täällä oli Elise, täällä oli Ragnvald. Täällä oli myös iskä, jonka omakotitalossa oli huone tyhjillään. "Se on siellä odottamassa sua", se oli sanonut, vitsillä muka. Vaikka kyllä mä tiesin, että silläkin oli ikävä mua.

Norjassa oli äiti. Siellä mua odotti myös Sam, mun rakkaus, jolle olin luvannut palata heti kotiin kun mahdollista. Sam ei tuntunut olevan kovin harmissaan lähdöstäni, vaikka mitäpä se olisi mistään ymmärtänyt. Liikautti vain karvaista korvaansa ja laukkasi sitten tiehensä tarhakavereiden kanssa.

Joten tässä sitä oltiin, kahden tulen välissä. Mun oli tarkoitus viettää Norjassa vain tämä lukuvuosi, mutta koulun puolesta olisin voinut käydä siellä vaikka koko peruskoulun loppuun. En kuitenkaan tiennyt, oliko Norja ihan mua varten. Puhuin kieltä huonosti, jäin jälkeen tunneilla, enkä mä ollut oikeastaan saanut siellä edes kavereita. Täällä sen sijaan mua odotti tuttu kouluporukka. Täällä mulla oli kaikki. Melkein.

Lauantaina, kun iskä ajoi mua takaisin lentokentälle, se päätti antaa mulle synttärilahjan vähän etukäteen, ihan pienen vain: kirjekuoren, jonka sisällä oli kortti. Kortissa oli hevostarroja, ja siinä luki kaunolla kirjoitettuna poni. En ensin ymmärtänyt, mutta Elisen hymyillessä apukuskin paikalla mullakin leikkasi.

"Sovittiin äitis kanssa, että kumpaan maahan päätätkään jäädä, niin ostetaan sulle vihdoin se oma poni".

Mulla oli tasan viikko päättää, mitä mä tekisin, ennen kuin läsnäolo seuraavalle lukukaudelle täytyi ilmoittaa kouluille.


[Julialla ei ole omaa päiväkirjaa, niin toivottavasti tallikirjaan on ok postata!]

Pitkän, pitkän harkinnan jälkeen uskaltauduin uudestaan Shelyyn. Sainkin itseni irtopaikalle tämän illan ryhmään ja ratsuksi ihanan Raffen!

//Satulahuopa näytti jääneen talliin..

#OTsuoritus

//Kai täällä maastossakin käydään??
Toki käydään aina silloin tällöin! Poislukien tavoitteelliset koulu- ja esteryhmät, elleivät ryhmäläiset maastoa erikseen toivo. -Jassu

#OTsuoritus

Yhtäkkiä olinkin jo toista kertaa Shelyesissä ratsastamassa. Tällä kertaa olin varannut maastotunnin, mikä ehkä olikin nykyään enemmän minun juttuni. Hieman epäillen katselin ratsuni ylvästä ja korkeaa olemusta, ja mietin, kuinkahan nopeasti se pinkaisisi nollasta sataan hurjan pitkillä takakoivillaan. Jassu kuitenkin vakuutteli Tegurin olevan mitä leppoisin maastoratsu. Olisin hyppinyt riemusta, jos olisin saanut ruunan koulutunnille, mutta maastoreissulle pikkuinen Feitli olisi voinut olla parempi mätsi.

Korokkeen päältä venytin vasemman jalkani äärimmilleen (onneksi olin joogannut) ja hyppäsin ruunan selkään. Hetken aikaa ehdin totutella ilmanlaatuun korkeuksissa, kunnes lähdimme liikkeelle. Meninkin heti letkan toiseksi - arvatenkin ratsuni liikkeissä oli kokoa. Peräämme ratsastivat Ylva ja Aage, Lilja ja Flamme sekä Bea ja Wilda (tarkistin nämä ilmoitustaululta tunnin jälkeen).

Lähtöhetkellä huomasin jonkun hääräilevän innokkaana kentällä: hän tutki tärkeän näköisenä valkoista lankkuaitaa, vaikka en itse huomannut siinä mitään erikoista. Hetkeksi hahmo pysähtyi, oikaisi ja hieroi kumaraa selkäänsä ja jatkoi sitten. Kuulin, että hän oli Bert - jonkinlainen tallin jokapaikanhöylä. En oikein tiedä miten olisin suhtautunut tuohon vanhaan mieheen. Mielestäni hän näytti aika herttaiselta, vilkuttaessaan tuossa meille maastoon lähtijöille pussihousuissaan ja ruutupaidassaan. Bert tutkaili jonkin aikaa peräämme ja näytti sitten menevän takaisin talliin heti lähdettyämme, omituista…

Maasto oli juuri niin rauhallinen kuin maasto voi olla. Svolværin heinäkuinen ilta tarjosi parastaan, eivätkä pörisijätkään olleet vaivaksi enää samalla lailla kuin alkukesästä. Tegur osoittautui kelpo maastomopoksi (ja Jassu sanojensa mittaiseksi naiseksi). Jännittävin hetki oli ehkä se, kun kuusenoksa heilahti silmilleni niin, että se peitti näkyvyyden hetkeksi. Onneksi Tegur tajusi pitää saman kurssin ilman ohjaajaakin. Luulen, että se olisi seurannut tyytyväisesti kärjessä ravaavaa Lidiaa, vaikka olisin pitänyt silmät kiinni koko matkan.

Kun tulee riittävän vanhaksi, ei kaipaakaan ylimääräistä extremeä, vaan on tyytyväinen, kun päästään ehjänä takaisin tallille. Tyytyväinen näytti olevan myös Bert, kun Jassu kurvasi joukon keulassa tallipihalle.

Me oltiin just lähdössä Sonian kanssa tallilta sen luo, kun mä bongasin väärällä puolella aitaa olevan shettiksen.
Ei siinä auttanut leikkiä sokeaa ja olla niin kuin raudikko poni ei hiippailisi pitkin tallipihan reunaa, vaan lähteä ponimetsälle. Päitsiäkään pikkuruisella ponilla ei ollut päässä syystä X, joten Sonia sanoi lähtevänsä etsimään sellaisia sekä riimunnarua komentaen mut yrittämään ottaa Sam kiinni omin nokkineni.

Sam-poni ei todellakaan ollut halukas jäämään kiinni. Sen mielestä oli hauskaa päästää mut lähelle ja kipittää sitten kauemmas päätään heitellen. Huoh.
Lopulta sekin kuitenkin kyllästyi leikkiinsä, antoi mun tulla ihan lähelle ja nappasin sen muhkeasta otsaharjasta kiinni. Haha! Hetken Sam näytti siltä, että vetää kilarit, mutta alistui kohtaloonsa lähtien kiltisti kipittämään mun vierellä kohti tallia.

Meitä kohti kiirehti kaksi pikkutyttöä myrskyn merkkeinä. Jotain ne tytöt kimittivät minulle, mutta enhän mä ymmärtänyt höykäsenpöläystäkään niiden norjankielisestä saarnasta.
Luojan kiitos myös Sonia riensi paikalle, sillä tyttökaksikko näytti siltä, että potkaisevat multa polvilumpiot tohjoksi ihan sillä sekunnilla.

Sonia sai kuitenkin pelottavan lapsiduon rauhoittumaan nopeasti.
"He luulivat, että revit Samilta koko harjan irti tai olet varastamassa sitä", Sonia tirskahti ojennettuaan riimunnarun toiselle tytöistä.
"Mitä minä shetlanninponilla tekisin?" ihmettelin huvittuneena vähät välittämättä pikkutyttö-kaksikon vihaisesta mulkoilusta suuntaani.
"Who knows?" Sonia kohautteli hartioitaan. "Ratsastat auringonlaskuun?"

✦ 02.08.2021 - Kipittävät pikkukaviot
#OTsuoritus

Sen maanantain odottaminen tuntui ikuisuudelta, mutta sitten kun se vihdoin saapui, olin kaiken jännityksen lomassa todella innoissani. Onneksi ei ollut vielä koulua, koska opiskelusta ei olisi tullut mitään.
- Lähdetäänkö me jo tallille? kysyin äidiltä jo varmaan kolmannen kerran tänään vaikka oli vasta keskipäivä.
- Kiva että olet innoissasi, mutta kuten sanoin, lähdemme vasta illalla, äiti sanoi rauhallisesti. - Tuntisi on vasta kuudelta.
KUUDELTA?! Huusin sisäisesti. Mitä minä tekisin kuusi tuntia? Tai ehkä viisi, kai lähtisimme tallille hyvissä ajoin ennen ratsastustuntia. Menin huoneeseeni pettyneenä, ihan kuin olisin juuri saanut kuulla maailman ikävimmän uutisen. Mutta pian olin taas oma iloinen itseni, kun tajusin, että ylipäätään pääsisin tallille tänään, ja voisin käyttää tunnit ennen sitä vaikka piirtäen hevosia ja leikkien keppihevosilla.

Vihdoin päivä alkoi kääntyä illan puolelle, joten äiti lähti ajamaan minua tallille. Olin saanut paikan irtotunnille, ja jos tänään menisi hyvin ja viihtyisin Shelyesissä, ryhmässä olisi myös paikka vakiotuntilaiselle. Sitä ajatellessa hymy levisi korviin asti, kuinka ihanaa olikaan päästä taas ratsastamaan, ja ehkä saada jopa vakituinen paikka ryhmästä.

Saavuimme Shelyesin parkkipaikalle. Äiti varmisti monta kertaa, pärjäänhän varmasti, mutta miksi en pärjäisi, olinhan minä ollut tallilla ennenkin. En tosin tällä tallilla, mutta kuitenkin. Ei siellä niin erilaista voisi olla, vaikka oikeastaan toivoin, että uudella tallilla olisi vähän erilaista kuin vanhalla - vanhalla tallilla oli tuntunut olevan aika nihkeä ilmapiiri, kyllä minulla oli ollut siellä hyviä kavereita mutta sitten oli ollut myös niitä ei-niin-mukavia tyyppejä. Tallilla oli aina ollut jotain draamaa menossa, minullakin oli tosin ollut siinä osani, mutta toivoin, että täällä uudella tallilla olisi rauhallisempaa, ja yleisesti parempi ilmapiiri.

Sain tunnille Dimona-nimisen hevosen. Tai ponin, eikös tämän pitänyt olla ponitalli, jotain sellaista äiti oli sanonut. Tämän ponin (tai ehkä hevosen) nimi ei tietenkään sanonut minulle mitään, joten minun piti käyttää aikaa sen etsimiseen tallista - oikeastaan, poni ei ollut siinä tallissa missä minä ensin olin, mutta löysin sen lopulta pihattotallista, jonkun tallikäytävältä bongaamani tytön opastuksella.

En ollut nähnyt niin hassun näköistä ponia ennen kuin Dimona - se oli ilmiselvästi poni koon puolesta, mutta rodusta en osannut sanoa ja se oli väriltään valkoinen, mutta kauttaaltaan ruskeiden pilkkujen peitossa. Sen tiesin, että tuon väristä hevosta kutsuttiin tiikerinkirjavaksi, olin nähnyt kuvan siitä jossain hevoskirjassa joskus. En kyllä ymmärtänyt miksi väriä kutsuttiin sillä nimellä, tiikerithän olivat raidallisia eivätkä pilkullisia. Joka tapauksessa, minun piti hoitaa kyseinen hassu pikkuponi tuntia varten, joten ei ollut aikaa miettiä hevosten väritysten nimityksiä enempää.

Dimona oli todella kiltti ja mukava hoidettava, tykkäsin tammasta jo ennen kuin olin ehtinyt selkään asti. Kun olin saanut varusteet onnistuneesti laitettua tammalle, tapitin onneni kukkuloilla ponin vierellä täysissä ratsastusvarusteissa ja odotin, että ratsastuksenopettaja tuli käskemään meidät kentälle. Siinä ei kauaa mennyt, joten lähdin taluttamaan Dimonaa muiden ratsastajien ja heidän ratsujensa perässä kentälle.

Ulkona oli onneksi ihan hyvä sää - viitisentoista astetta ja pilvistä, ei siis satanut vettä. Muuten olisimme varmaan ratsastaneet maneesissa. Kaarrossa pomppasin Dimonan selkään, pienikokoisen ponin kanssa se ei tuottanut ongelmia. Pian olinkin jo kipittämässä Dimonan kanssa uralla. Todellakin kipittämässä, jo käynnissä huomasi että Dimonan askeleet olivat todella pienet ja ponimaiset. Sen pikkuruiset korvat olivat hörössä ja pystyharja keikahteli puolelta toiselle käynnin tahdissa.

Kun käsky kävi siirtää hevoset raviin, ei tarvittu kuin pieni hipaisu pohkeilla Dimonan kylkiin kun se oli jo kiitämässä täyttä häkää ympäri kenttää. Istuntani horjui ja kevennyskin meni päin honkia, tästä ratsastuksenopettaja (mikähän sen nimi oli) minua huomautti ja käski minua ottamaan Dimonan rauhallisempaan raviin. Pidätin tammaa päättäväisesti ohjalla ja istunnalla, ja kas kummaa, se hidasti tahtiaan ja keventäminenkin oli helpompaa. Huh, en ollut tottunut ratsastamaan näin ripeillä hevosilla, edellisellä tallilla hevoset olivat olleet kaikki aika laiskan puoleisia, joten niitä oli saanut patistaa kunnolla eteenpäin eikä silloinkaan välttämättä saanut kunnon reipasta tahtia aikaiseksi. Dimonalla ei tosiaankaan ollut sitä ongelmaa, tamma eteni pikkukavioillaan niin reipasta tahtia, että ehdin hengästyä jo pienen ravipätkän jälkeen. Otimme siirtymisiä käynnistä raviin ja takaisin, ja työskentelimme volteilla, joilla ponit piti tietysti saada mahdollisimman pyöreiksi ja samalla tahdin piti säilyä. Dimona meinasi aina lähteä kiihdyttämään tahtia, jos en keskittynyt ratsastukseen koko ajan. Niinpä minun täytyi pitää keskittymiseni täysin Dimonassa, ettei se pian jyräisi jonkun hitaamman ponin päälle. Onneksi Shelyesin kenttä oli iso, ja tunnillakin oli vain viisi ratsastajaa, joten tilaa ratsastamiselle oli paljon.

Siirtymis- ja volttitehtävien jälkeen otimme ihan vaan käyntiä suoralla uralla ennen laukkatehtäviä. Tunsin innostuksen kasvavan sisälläni, laukkaaminen oli aina hauskaa. Samalla minua kyllä jännitti, miten pysyisin Dimonan laukan kyydissä, kun ravissakin minulla oli hieman vaikeuksia. Joka tapauksessa laukkaaminen oli parasta, joten pieni jännitys ei juurikaan haitannut fiilistäni. Kun saimme vihdoin nostaa laukan, Dimona kiihdytti ensin ravia kunnes ampaisi täyteen vauhtiin kuin formula-auto. Siltä minusta ainakin tuntui, vaikka tuskin laukka oli paljoa tavanomaista laukkaa nopeampaa. Yhtälailla adrenaliini valtasi kehoni ja oikeastaan mieleni olisi tehnyt laukata vieläkin lujempaa, mutta se ei tainnut olla tämän tunnin tarkoitus. Sepäs olisikin mukavaa, tunti jossa vain laukattaisiin koko ajan. Hevoset taitasivat tosin väsyä siinä, joten ymmärsin nopeasti, miksei sellaisia tunteja järjestetty.

Laukan jälkeen otimme hetken ravia ennen loppukäyntejä. Tunti oli mennyt ohitse hurjaa vauhtia, tuntui että olimme vasta päässeet alkuun, kunnes tunti jo loppui. Niin se meinasi olla aina tallilla, aika kului aina monenkertaisesti nopeammin kuin jossain muualla. Huomasin kyllä hengästymisestäni ja jomotuksesta pohkeissani, että oli tullut ratsastettua, ja huomasin jopa Dimonan tahdin hidastuneen viimeisissä käynneissä ennen talliin paluuta, sen askeleet eivät olleet enää niin kipittävät kuin alkutunnista.

Taputin Dimonaa tyytyväisenä kaulalle samalla kun ratsastin sen tunnin päätteeksi keskelle kenttää ja hyppäsin selästä alas. Hymyilin varmasti leveämmin kuin koskaan aikaisemmin, oli vaan niin ihanaa olla taas tallilla ja ratsastaa, varsinkin kun sai ratsastaa niin kivalla ponilla kuin Dimona. Ajattelin ilmaista opettajalle halukkuuteni alkaa ratsastaa tässä ryhmässä vakituisesti, vaikka minun pitäisikin varmaan vielä keskustella asiasta vanhempieni kanssa. Mutta he voisivat sitten myöhemmin soittaa, ja varmistaa asian, en tiedä kuinka hyvin täällä luotettiin pari kuukautta vaille 12-vuotiaan sanaan. Toivoin hartaasti pääseväni ratsastamaan taas seuraavalla viikolla, ja sitä seuraavalla, ja sitä seuraavalla, ja sitä seuraavalla… Ja tietysti odotin pääseväni tutustumaan Dimonan lisäksi myös muihin poneihin, ja muihin ihmisiin kuin ratsastuksenopettajaan, jonka nimeä en vieläkään tiennyt ja siihen (myöskin nimettömänä pysyvään) tyttöön joka opasti minut Dimonan karsinalle.

✦ 09.08.2021 - Arvaamaton Aage
#OTsuoritus

Viikko oli kulunut lähinnä selittäessä vanhemmilleni kuinka kivaa minulla oli Shelyesissä ollut ja halusin päästä sinne uudestaankin ratsastamaan, ja niinpä viikon lopulla he vihdoin ilmoittivat minut Shelyesiin vakiotuntilaiseksi. Siitä tuli heti virallisempi olo, nyt minä olin ihan OIKEA tuntiratsastaja.

Niinpä minä olin tällä kertaa tallilla OIKEANA tuntiratsastajana. Ryntäsin katsomaan päivän ratsuani, ehkä vähän liiankin kovaa vauhtia, koska minut pysäytettiin kesken matkan.
- Hei, ei juosta tallissa, joku tummatukkainen nainen sanoi ystävällisesti, mutta samalla napakasti.
- Sori, sanoin mutta kasvoilleni juurtunut hymy ei liikahtanutkaan (äiti sanoi että hymyilin jopa nukkuessani). - Mulla on vaan kiire katsomaan minkä hepan sain tunnille.
- Sen voi tehdä rauhallisemminkin ettei hevoset säiky, mutta annetaan anteeksi tämän kerran, nainen sanoi naurahtaen. - Taidat olla uusi täällä?
- Jep, aloitin just tunneilla käynnin, kerroin. - Niin tästä lähtien oon täällä ainakin joka maanantai! Ehkä joskus muinakin päivinä. Niin ja mun nimi on Safira, kukas sä oot?
Nainen näytti aika huvittuneelta, mutta vastasi sitten:
- Mä oon Jassu, tallin omistaja. Kiva tutustua!
HÄH?! Ai sinä vai olet tallin omistaja, älä huijaa. Tuota en sentään sanonut ääneen, tiesin että se olisi ollut epäkohteliasta, jos hän puhuikin totta. Se olisi kyllä outoa, koska ainakin Oslossa tallin omistaja oli ollut paaaljon vanhempi. Varmaan ainakin satavuotias. Okei, ei ihan niin vanha, mutta ehkä kuusikymmentä, aika lähellä kuitenkin.
- Joo, oli kiva nähdä! sanoin. - Varmaan siistiä olla tallin omistaja! Pidä hauskaa tai jotain, mä meen nyt kattomaan sen mun hevosen. Haluun päästä jo ratsastamaan! Ai niin joo, sä varmaan tiiät sen ratsastuksenopettajan nimen?

Jassu kertoi, että ratsastuksenopettajani oli Janni, nyt oli siis sekin mysteeri selvinnyt. Jassukin kuulemma piti jotain tunteja täällä, ja sitten oli vielä joku Catu, mutta en jäänyt enää kuuntelemaan pidemmäksi aikaa, kohtahan minä myöhästyisin tunnilta! Tunnin jälkeen voisin sitten jatkaa rupattelua. Tosiaan, se heppa millä ratsastaisin tänään, sen nimi oli Aage. Tietenkään sekään nimi ei sanonut minulle mitään, kestäisi varmaan hetki ennen kuin oppisin tunnistamaan kaikki Shelyesin hevoset. Samaan aikaan kanssani tuntilistoilla oli suurin piirtein samanikäinen tyttö kuin minä.
- Kuka toi Aage on? kysyin häneltä. Tyttö näytti vähän yllättyneeltä kun puhuin hänelle, mutta vastasi kuitenkin:
- Se on sellainen risteytysponi, ruunivoikko väriltään, tyttö kertoi.
- Okei, onko se kiva? esitin jatkokysymyksen.
- Nooh… On se ihan, mutta se on aika hidas. Sen takia varmaan monet ei oikein tykkää siitä. Ja kannattaa varautua pukkeihin, tyttö vastasi.
Ei tosiaan vaikuttanut miltään unelmien ponilta, mutta ei tässä auttanut alkaa valittamaankaan. Toisaalta tunsin sympatiaa Aagea kohtaan, kyllä se varmasti yritti parhaansa olla hyvä tuntihevonen. Kohtahan se nähtäisiin, millainen se todellisuudessa olisi.

Yritin mennä etsimään Aagea, mutta en löytänyt sitä. Meinasin jo mennä sanomaan Jassulle, että häneltä on kadonnut poni (hän ne kaikki varmaan omisti, olihan hän tallin omistaja) mutta sitten tajusin, että Aage on varmaan edellisellä tunnilla. Suuntasin kentälle ja näin siellä erittäin laiskasti etenevän, ruunivoikon ison ponin. Sen oli pakko olla Aage, ainakin se sopi kuulemaani kuvaukseen täydellisesti. Sen selässä istui pieni tyttö, jonka jalat hädin tuskin ylsivät ponin kylkiin. Ei ihmekään, että poni oli vaikea saada liikkumaan. Ratsastaja näytti kuitenkin aika määrätietoiselta ja tarpeeksi selässä heiluttuaan sai Aagen siirtymään raviin. Teki mieli taputtaa, mutta tyydyin kuitenkin vain seisomaan kentän reunalla kädet puuskassa ja tarkkailemaan tulevan ratsuni menoa silmä kovana.

Aage oikoi joka mahdollisen kulman ja vaivautui hädin tuskin nostelemaan jalkojaan maasta, vaikka se ravasikin ihan kiitettävässä tahdissa. Ratsastaja näytti kuitenkin tyytyväiseltä, varmaan se oli jo saavutus että Aage ylipäätään ravasi. Loppua kohden ratsastaja sai sen ravaamaan jopa suhteellisen ilmavasti ja kun hän hidasti ponin loppukäynteihin, hän näytti iloiselta. En tiedä johtuiko ilo enemmän siitä, että hän oli saanut Aagen kulkemaan, vai siitä että tunti loppuisi pian ja hän saisi antaa ponin minun ratsastettavakseni. Ehkä minun olisi hieman helpompi ratsastaa sillä, koska se oli jo tavallaan verrytellyt edellisellä tunnilla (ja minulla oli pidemmät jalat), tai sitten se olisi vaan entistä laiskempi kun oli joutunut käyttämään energiaansa ensimmäiseen tuntiin.

Tavallaan olin tyytyväinen siihen, että olin saanut Aagen ratsukseni, se oli enemmän sitä maata mihin olin tottunut edellisellä ratsastuskoululla, joten minulla oli kokemusta sen kaltaisilla hevosilla ratsastamisesta. Kaikki hevoset olivat kuitenkin erilaisia, joten en uskaltanut liikaa luottaa aiempiin kokemuksiini. Istuin ponin leveässä selässä ja keinuin sen verkkaisessa käynnissä, Dimonaan verrattuna se oli täysi vastakohta. Kauaa emme saaneet laiskotella, vaan jouduimme töihin heti tunnin alusta lähtien.
- Tosiaan, tänään on teemana laukkatyöskentely, mutta ensin tietysti alkuverryttelyt. Hevoset on tarkoitus saada aktiivisiksi jo alkuverryttelyn aikana, että ne on sitten kunnolla valmiita laukkatehtäviin. Koskee myös Aagea, Janni selitti kentän keskeltä. Irvistin kentän uraa pitkin laahustavan ponin selästä, tästä tulisikin jännä tunti.

Aage oli tosiaan hidas, mutta en aikonut luovuttaa heti alkuunsa. Patistin sitä eteenpäin pohkeilla minkä kerkesin ja tehostin pohjeapuja maiskuttamisella. Olin juuri saanut Aagen jokseenkin siedettävämpään käyntiin, kunnes piti siirtyä raviin. Oikeastaan ihan hyvä, ettei tarvinnut enää tuskailla käynnin kanssa. Aage lähti raviin reippaasta pohkeenkäytöstäni, mutta yhtäkkiä se teki jotain kummallista sivuttaisliikettä kohti kentän keskustaa, missä Janni seisoi. Koska olin juuri yrittänyt alkaa keventää, tasapainoni horjui ja niin olin jo melkein ratsastuksenopettajan nenän edessä, roikkuen tyylikkäästi Aagen kaulalla. Sain kai jotenkin pidätettyä Aagea ohjista, koska poni pysähtyi, jolloin minun oli helpompi päästä kaulalta takaisin satulaan. Ehkä Janni oli sanonut jotain, mutta en ollut kuullut, koska olin hämmentynyt niin paljon Aagen tempauksesta.
- No niin, Aage järjesti taas show’n, Janni sanoi silmiään pyöritellen. - Oot varmaan ihan kunnossa? Se tekee tuota joskus, sun pitää vaan olla hereillä ja nyt kun tiedät että noin voi tapahtua, osaat varautua siihen. Napakasti vaan ohjat takaisin käsiin ja jos se lähtee sivulle, ohjaat sen vaan rauhallisesti takaisin ohjalla ja pohkeella. Kyllä se on ihan tottelevainen poni, se vaan tykkää testailla uusia ratsastajia.

Muut olivat varmaan jo ehtineet saada ratsunsa kulkemaan nätisti ravissa sillä välin kun minä temppuilin omani kanssa keskellä kenttää. Jaa, ponit voi tehdä tällaistakin. Ei se ideaalein alku tunnille, mutta en silti lannistunut. Ratsastin Aagen takaisin uralle ja jos se vielä yrittäisi pelleillä, näyttäisin mistä kana pissii. Muutaman ravikierroksen ja voltin jälkeen Aage oli oikeastaan aika reipas. Ei läheskään sillä tavalla kuin Dimona, mutta minusta tuntui että olin saanut Aagen kulkemaan hyvin eteen ja kuuntelemaan minua. Se lupasi hyvää laukkatehtäviä ajatellen. Janni näytti peukkua, kun ratsastin viimeistä ravikierrosta.
- Mitäs mitäs, Aagehan kulkee reippaasti! Hyvä Safira, hän sanoi. - Mutta korjaa vähän asentoa, oot nyt vähän etukenossa. (Pieni asennon horjahdus taisi johtua siitä, että olin niin innoissani, että ratsastuksenopettajakin huomasi edistymisemme)

Laukassa Aage oli taas vähemmän yllättäen hieman hidas käynnistymään. En oikeastaan edes tiedä mitä tein satulassa, mutta ainakaan laukannosto ei onnistunut ensimmäisellä kerralla.
- Rauhassa vaan Safira, jos Aage ei nosta laukkaa niin otat vaan vähän taaksepäin, hengität vaikka pari kertaa syvään ennen kuin yrität uudestaan. Ei kannata alkaa riehumaan siellä satulassa, koska sitten se poniparka menee ihan sekaisin, mitä sä yrität sille sanoa, Janni selitti. - Ja istut vaan syvälle sinne satulaan, ei tarvitse lähteä lentoon vaikka laukannosto saattaa siltä vähän tuntuakin.
Jos luulin että edellinen tunti oli ollut työteliäs, tämä se vasta sellainen olikin. Ähisin ja puhisin Aagen satulassa, kunnes se vihdoin nosti laukan.
- Kumpi laukka? Janni kysyi.
Voi p… pilttipurkki, sekin piti muistaa katsoa. Jälleen suoritus sai akrobaattisia piirteitä, kun heiluin satulassa ja yritin saada selkoa, kumpi laukka tämä nyt olikaan. Aage ei arvostanut heilumistani, vaan hyppäsi taas sivulle, laski pään alas ja heitti takapäänsä ilmaan. Kuului vaan humps, kun humahdin ponin kaulan yli kentän pintaan. Hämmennyin, mitä juuri oli tapahtunut, koska minua ei edes sattunut yhtään. Janni otti Aagen kiinni ja tuli sen kanssa luokseni kysymään, sattuiko minua. Pudistin vaan päätäni, jos joku tässä sai kolauksen niin itsevarmuuteni.

Olin monesti kuullut sanottavan, että satulaan täytyi aina nousta takaisin tippumisen jälkeen, joten totta kai tein niin. Eihän minua edes sattunut mihinkään, joten miksi en olisi noussut.
- Se laukka oli muuten oikea laukka, sanoin Jannille. Hän nyökkäsi, mutta pianhan minun pitäisi taas nostaa laukka ja tunnistaa kumpi se oli. Mutta ehkä se selviäisi vähän vähemmällä satulassa heilumisella. Jannikin muistutti jälleen rauhallisena pysymisestä, sähläämisellä aiheuttaisin vain ongelmia.

Lopputunti meni oikeastaan tosi hyvin, ainakin muihin tunnin tapahtumiin verrattuna. Sain Aagella hyviä laukannostoja ja tunnistin laukat onnistuneesti, ei se lopulta ollutkaan vaikeaa, aluksi olin vain yrittänyt liikaa. Tykkäsin silti ehkä enemmän Dimonasta kuin Aagesta, mutta tykkäsin kyllä Aagestakin, vaikka tipuinkin siltä. Mutta oikeastaan se johtui vain omasta sähläämisestäni satulassa. En siis saanut tunnista mitään traumoja, huono puoli oli vain se, että joutuisin taas odottamaan viikon ennen seuraavaa ratsastustuntia. Eikä varmaan kannattaisi mainita vanhemmille mitään satulasta putoamisesta, tai muuten he saattaisivat kieltää minulta koko ratsastuksen - heillä oli taipumusta olla aika ylisuojelevaisia.

✦ 11.08.2021 - Puolikuuhevonen

Istuin maneesin katsomossa kännykkäpeliin uppoutuneena. Samalla kuuntelin kevyttä sateenropinaa pisaroiden iskeytyessä maneesin kattoon, sekä ratsastuksenopettajan (joka ei tällä kertaa muuten ollut Janni, eikä kyllä Jassukaan, joten se oli varmaan se Catu) reipasta ääntä, joka toivottavasti kantautui myös tunnin ratsastajien korviin. Meneillään oli aikuisten alkeistunti, joka suoraan sanottuna ei ihan hirveästi kiinnostanut, odotin mieluummin seuraavan estetunnin alkua. Tällä tunnilla ei edes laukattu, kuinka tylsää. Olin suonut maneesin puolelle ehkä pari vilkaisua sinä lyhyenä aikana jonka olin katsomossa viettänyt, lähinnä olin vain keskittynyt tuijottamaan peliä kännykässäni ja odottanut jo loppupuolella olevan tunnin päättymistä. Kuulin, kun Catu pyysi ratsukot loppukäynteihin, vihdoinkin. En vieläkään vaivautunut nostamaan katsettani, käynnin katsominen ei houkutellut.
- Moii, havahduin kuitenkin tervehdykseen, joka kuului epäilemättä vierestäni. Käänsin katseeni viereeni ilmestyneeseen naiseen, jolla oli todella vaaleat hiukset ja kasvoillaan ystävällinen hymy.
- Tää tunti vissiin loppuu kohta, tän jälkeenhän alkaa estetunti. Ajattelin tulla auttamaan esteiden kasaamisessa ja katsomaan miten Raffe menee, nainen selitti. - Mä oon siis Sonia, Raffen hoitaja, hän esittäytyi perään kun tajusi ettemme olleet ennen tavanneet.
- Voinkohan mäkin auttaa esteiden kanssa, pohdin ääneen. - Ja mä oon Safira, mun tuntipäivä on kyllä maanantaisin mutta tulin tänäänkin tänne ku kotona oli niin tylsää.
- Varmasti voit, lisäkäsiä tarvitaan aina, Sonia sanoi naurahtaen. - Kiva nähdä uusia tyyppejä täällä, täällä pyörii aina ne samat naamat, ei siis sillä että se ois huono asia mutta hauskaa, että tänne tulee uusiakin kävijöitä!

Maneesiin pölähti muutama (ilmeisesti seuraavan estetunnin) ratsastaja ja he alkoivat raahata maneesin oven vieressä olevia estetolppia peremmälle maneesiin.
- Tuu, mennään, Sonia sanoi ja johdatti minut maneesin seinustalle, jossa puomeja säilytettiin. Puomit olivat yllättävän painavia, joten onneksi Sonia oli auttamassa. Kaikki muut tuntuivat olevan vanhempia kuin minä, tunnin ratsastajatkin vähintään pari vuotta vanhempia, ja tuntui että kaikista muista oli enemmän hyötyä esteiden kasaamisessa - enhän minä saanut yksin edes puomia kannettua - mutta joka tapauksessa olin iloinen siitä, että sain auttaa edes vähän. Maneesiin saapuneen Jassun ohjeistuksella saimme esteet laitettua oikeisiin paikkoihin. Tai no siis estetolpat, niistä puuttui vielä puomit.
- Mihin korkeuteen nää pistetään? kysyi joku blondi, jonka hiukset eivät kuitenkaan olleet niin vaaleat kuin Sonialla.
- Pistäkää viiteenkymppiin ensin, nostetaan sitten tarvittaessa, Jassu ohjeisti.
Puomien asettelussa ei kauaa kestänyt, joten hieno esteratamme oli valmis ja ratsastajat pääsivät hakemaan hevosiaan.
- No niin, kiitos kaikille avusta. Jos joutuisin kasaamaan esteet yksin niin ette varmaan pääsisi ratsastamaan koko tuntiin, Jassu tokaisi ja nauroi sitten vähän. Niin, pääsisipä ratsastamaan, mietin ja katsoin kun ratsastajat lähtivät kukin etsimään omaa ratsuaan. Osa edellisen tunnin ratsuista odotteli kuskin vaihtoa, mutta osa oli jo lähtenyt talliin ratsastajineen. Minä ja Sonia siirryimme takaisin katsomon puolelle, että emme olisi tiellä, sitten kun ratsukot aloittaisivat alkuverryttelyn - yrittäisin joka tapauksessa ottaa kaiken ilon irti tunnista, vaikken päässytkään tällä kertaa itse hevosen selkään.

Ratsukoiden kävellessä uralla juttelimme Sonian kanssa hiljaa katsomossa, emme tietysti halunneet häiritä tuntia.
- Kuka se Raffe muuten on? kysyin Sonialta. Hän oli maininnut siitä aiemmin, mutta olin keskittynyt vain esteisiin, joten en ollut siinä vaiheessa ehtinyt kysyä mitään Raffesta, joka arvatenkin oli joku Shelyesin hevonen.
- Se on toi iso vaalea tuolla, jolla on valkoinen harja, Sonia kertoi ja nyökkäsi pienesti kuvailemansa hevosen suuntaan, joka käveli korvat nätisti hörössä ratsastajansa alla.
- Onpa söpö, saankohan mä sen joskus tunnille, pohdin taas ääneen.
- Varmasti saat, se on kyllä tosi kiva ratsastaa, vaikka joskus saattaakin vähän yrittää luistaa tehtävistä, Sonia kertoi.
- Kukapa ei joskus yrittäisi, totesin naurahtaen.
Päätin keskittyä tällä tunnilla Raffeen, minun pitäisi osata varautua jos joskus saisin sen tunnille. Ratsukot kävelivät ja ottivat ravisiirtymisiä, ja ratsastivat erilaisia teitä, saadakseen hevoset valmiiksi esteille. Esteet näyttivät aika isoilta, vaikka olivatkin vain 50 senttisiä, minäkin olin joskus hypännyt tuon kokoisia, mutta en kyllä muistanut että ne näyttivät niin isoilta. Ne oikeasti isot esteet, jotkut melkein metrin kokoiset, vasta isoilta näyttäisivätkin. Puhumattakaan niistä jättiläisesteistä, joita näki jossain televisioitavissa ratsastuskisoissa. Ne olivat varmasti isompia kuin minä!

Verryttelyjen jälkeen päästiin vihdoin itse aiheeseen, eli hyppäämiseen. Nojauduin hieman eteenpäin katsomon penkissä ja seurasin, kun ensimmäinen ratsukko lähestyi ensimmäistä estettä. Hevonen oli iso ja kookas, väriltään kauttaaltaan musta pään valkoista merkkiä ja takajalkojen sukkia lukuunottamatta.
- Mikä ton hevosen nimi on? kysyin Sonialta.
- Lidia, hän vastasi ja oli ehkä kertomassa jotain lisääkin hevosesta, mutta keskityimme kuuntelemaan Jassua.
- Ihan hyvä, mutta hae vaan rohkeesti reippaampaa laukkaa, kyllä siitä lähtee vauhtia kunhan se vaan lämpenee ja pyydät siltä lisää. Nää mun hevoset on siitä hyviä, että ne harvemmin tekee mitään ilmaiseksi, vaikka ratsastuskouluhevosia ovatkin, hän sanoi.
Sillä välin oli jo seuraava ratsastaja vauhdissa jonkinnäköisellä vuoniksella. Jälleen kysyin Sonialta, mikä tuo hevonen puolestaan oli. Se oli kuulemma Trane. Se ryntäsi esteelle vauhdilla ja loikkasi sen yli korostetun isosti.
- Rauhallisemmin Tranella ensi kerralla, Jassu sanoi ratsastajalle.
- Toivottavasti sua ei haittaa, että kyselen koko ajan, minä puolestani sanoin Sonialle.
- Ei tietenkään, kiva vaan kun oot kiinnostunut, hän vastasi hymyillen.

Seuraavan hevosen minä tiesin, se oli Aage. Se ei oikeastaan näyttänyt yhtään laiskalta tällä kertaa, ratsastaja sai sillä heti nostettua laukan ja se säilytti melko reippaan tahdin aina esteelle saakka.
- Mä menin Aagella viimeks ja tipuin siltä, sanoin samalla kun seurasin sen menoa esteellä.
- Ohhoh, ei kai sattunut? oli Sonian vuoro kysyä puolestaan minulta jotain.
- Ei, en mä oikeastaan edes huomannut että mä tipuin, tai no huomasin sitte ku olin jo maassa, kerroin naurahtaen.
- No hyvä, Sonia sanoi ja sitten keskityimme taas hetkeksi tunnin seuraamiseen.
Hevoset ottivat ensin ilmeisesti muutaman verryttelyhypyn, ennen kuin alkaisivat hyppäämään rataa. Aagen jälkeen hyppäsi vielä joku sitä mustaa hevostakin isompi hevonen, jonka nimeksi paljastui Tegur, ja Sonian hoitohevonen Raffe. Molemmat hyppäsivät esteet reippaan oloisesti. Sitten oli vielä yksi hevonen, se näytti oikeastaan vähän samantapaiselta kuin Raffe, olivatkohan ne saman rotuisia? Mutta se oli väriltään tumman ruskea ja sillä oli päässään puolikuun muotoinen merkki. En ollut koskaan nähnyt sellaista hevosella, näköjään sellainenkin pystyi olemaan.
- Onpa nätti hevonen, henkäisin ihastuneena. - Tuo puolikuuhevonen.
- Se on Fella, se on Shelyesin uusin tuntihevonen. Se on itse asiassa Raffen jälkeläinen, Sonia selitti.
Vau, tietäisinpä itsekin noin paljon hevosista. Tai no nythän minä tiesin koko ajan enemmän Shelyesin hevosista, kun minulla oli niin asiantunteva “opettaja”.

Fella kuunteli selvästi ratsastajaansa ja ylitti esteen tasaisen varmasti, ei liian hitaasti eikä nopeasti.
- Tosi hyvä, Jassu kommentoi lyhyesti. - Siirrytään nyt tolle sarjalle, sarjan ratsastaminenhan on meidän pääaihe tänään.
Ai, ei siis sittenkään esterataa, toisaalta kolmen esteen rata olisikin ollut aika lyhyt. Jassu selitti jotain sarjoista sillä välin kun minä olin edelleen lumoutunut puolikuuhevosesta. Tiesin kyllä, että sen nimi oli Fella, mutta puolikuuhevonen kuulosti siistiltä. En ollut nähnyt sitä tallilla aiemmin, ehkä se oli ollut estetuntia edeltäneellä aikuisten alkeistunnilla, mutta en ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Kun mietin asiaa, olihan se aika “tavallisen” näköinen hevonen, se ei ollut se kaikista erikoisimman värinen hevonen mihin ensimmäisenä huomio kiinnittyisi, mutta puolikuu sen päässä oli kyllä hauska yksityiskohta. Vaikka näinkin hevosen vain katsomon puolelta enkä itse ollut ratsastamassa sillä enkä ollut edes hoitanut sitä, jotenkin siitä pystyi näkemään että se oli kiltti hevonen. Outoa, tykkäsin hevosesta heti vaikka olin vain nähnyt sen hyppäävän yhden esteen.

Pari ratsukkoa oli jo hypännyt sarjan sillä välin, kun minä leijuin haavemaailmoissani. Ne menivät näköjään samassa järjestyksessä kuin äskenkin, eli Fella olisi taas viimeisenä. Jassu tietysti katsoi ratsastajien ja hevosten menoa silmä tarkkana, valmiina korjaamaan virheet. Ainakin minun silmääni meno näytti kaikilla ratsastajilla hyvältä, ja Jassu kehuikin heitä, mutta kyllä sieltä aina jotain parannettavaakin löytyi. En tiedä oliko Fellan ratsastaja vaan niin hyvä, vai oliko Fella niin taitava että osasi mennä kaikki esteet täydellisesti, mutta minusta tuntui että heidän menonsa näytti helpoimmalta ja hienoimmalta. Ratsukot hyppäsivät sarjaa muutamaan otteeseen ja lopussa esteet olivat jo tosi isoja, 70 senttisiä.
- Hienoa kaikki, hypätään vielä pari kertaa sarja + verryttelyeste -yhdistelmä, eiköhän se sitten riitä tältä erää, Jassu sanoi.

Onnistuneiden suoritusten jälkeen ratsastajat ottivat hevoset rentoon raviin uralle ja parin kierroksen jälkeen hidastivat käynteihin. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, niin hevoset kuin ratsastajatkin (ja opettaja myös). Tunnin jälkeen autoimme Sonian kanssa esteiden pois keräämisessä, huomenna olisi taas uudet tunnit uusilla aiheilla. Oikeastaan minulla oli ollut tallilla hauskaa, vaikka en ollutkaan ratsastanut itse - olin jälleen tutustunut uusiin hevosiin ja ihmisiin, mikä oli minusta todella kivaa. En tiedä pystyinkö sanomaan Soniaa vielä kaveriksi (ja halusiko hän edes olla kaverini, olinhan minä varmasti tosi paljon nuorempi kuin hän vaikka en hänen ikää tiennytkään) mutta ainakin pystyin sanomaan, että hän oli mukava tyyppi. Kun olimme saaneet esteet kerättyä, minulla oli jo kiire kotiin, vanhempani eivät tykänneet että olin kovin myöhään ulkona. Eihän hieman yli kahdeksan vielä kauhean myöhä ollut mutta silti. Kotimatkalla ajattelin vielä Fellaa, sitä puolikuuhevosta - olisi kiva joskus ratsastaa sillä, tai ehkä nähdä se uudestaan tunnilla jos se kävi vain hieman kokeneempien tunneilla. Mutta kyllä minä varmaan joskus ratsastaisin sillä, viimeistään sitten kun olisin itsekin jossain kokeneiden ratsastajien ryhmässä.

✦ 16.08.2021 - Telepatiaa
#OTsuoritus

Jee, tuntipäivä, paras päivä! Suunnistin jo tuttuun tapaan ilmoitustaululle katsomaan päivän ratsuani, ja sehän olisi Raffe. Minulla oli varmaan jotain telepaattisia kykyjä, koska Janni oli osannut laittaa minulle Raffen, juuri kun olin muutama päivä sitten sanonut Sonialle, milloinkohan pääsisin ratsastamaan sillä. Ja nyt jo pääsin, vau!

Koska Fella (se puolikuuhevonen) oli Raffen jälkeläinen, niiden oli pakko olla edes jotenkin saman luonteisia, ainakin niin halusin uskoa. Eli Raffella ratsastaminen oli vähän niin kuin ratsastaisi Fellalla. Suunnistin innoissani päivän ratsuni karsinalle - siitä näki heti että se oli ponikokoa isompi, eli isompi kuin kumpikaan tähän mennessä ratsastamani poni - varsinkin Dimonaan verrattuna Raffe oli suurinpiirtein jättiläinen. Se katsoi minua herttaisesti lempeillä silmillään korviaan söpösti höristellen, ja olin samantien ihan myyty. Rapsutin vähän tätä söpöläistä ennen hoitotoimenpiteisiin ryhtymistä. Harjasin sen tietenkin huolellisesti ennen varusteiden laittoa, ja puhdistin sen kaviot. Raffe oli erittäin miellyttävä hoitaa, se oli tosi kiltti ja hyväkäytöksinen, eikä missään kohtaa tullut minkäänlaisia ongelmia. Varusteetkin se otti päällensä turhia mukisematta. Hevosen koosta johtuen varustaminen oli ehkä hitusen hankalampaa kuin jonkun pienemmän ponin varustaminen, mutta ei niin hankalaa että siitä olisi tullut mikään oikea ongelma. Onneksi olin ikäisekseni aika pitkä, eikä siis hevoskokoistenkaan nelijalkaisten hoitaminen tuottanut vaikeuksia. Ehkä joidenkin oikeasti isojen hevosten hoitaminen olisi vaikeaa, mutta onneksi Raffe oli tavallaan vain hieman ylikasvanut poni, eli juuri täydellinen.

Tunti pidettiin tällä kertaa maneesissa, joten talutin Raffen sinne muiden ratsastajien mukana. En ollut vielä juurikaan puhunut muiden samalla tunnilla ratsastavien tyttöjen kanssa - ainakin yksi tyttö vaikutti olevan aika paljon nuorempi kuin minä - mutta siltä yhdeltä vaaleatukkaiselta, suurin piirtein kanssani saman ikäiseltä tytöltä olin kysynyt Aagesta ja yhden toisen tytön kanssa, jonka nimeksi paljastui Elisa, olin myös vähän puhunut. Elisa vaikutti oikeastaan aika samanlaiselta kuin minä, hän oli oikein iloinen ja puhelias persoona, joten ajattelin että ehkä meistä voisi tulla hyvätkin ystävät. Ensin minun pitäisi kuitenkin keskittyä ratsastustuntiin, joka varmasti aiheuttaisi taas niin fyysistä työtä kuin aivonystyröiden käyttöäkin.

Tunti alkoi taas alkuverryttelyillä, niin kuin joka tunti. Raffe tuntui selästä käsin paljon isommalta miltä se oli maasta päin tuntunut, joten minulla kesti hetki tottua sen isoihin askeliin. Varsinkin ravissa Raffen askeleet tuntuivat venyvän kilometrin mittaisiksi, mutta onneksi askeleet olivat kuitenkin tasaiset, joten niissä oli aika helppo istua vaikka hetki siinä menikin, että totuin isompiin askeliin kuin tavanomaiset poniaskeleet. Janni kehotti pariin kertaan korjaamaan asentoa, se taisi kärsiä siitä kun keskityin vain keventämään ravissa oikeassa tahdissa, enkä siihen mitä jalkani tai käteni tekivät. Raffe vaikutti varsin leppoisalta kaverilta, jota ei kauheasti haitannut, vaikka ratsastaja olikin hieman epätasainen ja suoritti verryttelyjä hyvällä motivaatiolla. Se siirtyi nätisti pyydettyyn askellajiin, ja taipui mukavasti ympyrälle, vaikka Janni selittikin jostain lavan taipumisesta, ja käski minun tukea kääntävää liikettä enemmän ulkopohkeella ja -ohjalla.

Jep, kyllähän sitä taas töihin jouduttiin ja Janni kyllä piti huolen, ettei kukaan ratsastaja tai poni luistanut tehtävistä. Ravaamisen jälkeen olisin ollut ihan valmis pienelle välikäyntipätkälle, mutta Janni käskikin ottaa laukannoston pitkällä sivulla. Keskitin kaikki sielun ja ruumiin voimani että saisin täydellisen laukannoston, edellisillä tunneilla ne olivat menneet vähän niin ja näin. Raffe kuitenkin nosti laukan suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun ehdin ensimmäisen kerran ajattelemaan sitä. Voi, mikä ihana keinuhevoslaukka Raffella olikaan!
- Siinä oli hyvä nosto, hienoa! Mutta pidä vaan jalat rauhassa Raffen kyljillä, ja oot nyt taas vähän etupainoinen, eli korjaa asento, Janni selitti. Juuri pari askelta ennen kuin piti siirtyä taas raviin ja siitä lopulta käyntiin, sain asennonkin kohdilleen, joten siitä olikin sitten mukava jatkaa tuntia. Kun kaikki olivat saaneet onnistuneet nostot, kävelimme hetken ponien kanssa uralla ja Janni kertoi meille päivän pääteemasta.
- Kuten huomaatte, täällä maneesissa on puomeja, joita hyödynnämme työskentelyssä tänään, Janni kertoi sitten. Tosiaan, ympäri maneesia oli ripoteltu erilaisia puomisarjoja, erilaisilla välimatkoilla, joten Janni selitti askeleen säätelystä eli siitä, miten hevosten askeleet saisi optimaalisesti mahtumaan puomien väleihin. Hän kehotti hakemaan poneille alusta asti reippaan tahdin, jotta vauhti sitten riittäisi puomeilla ja askelkin olisi tarpeeksi pitkä kantamaan puomin yli ilman kolhaisuja. Sitten hän tietysti kertoi kevyestä istunnasta, joka olikin minulle jo tuttua juttua. Eihän siinä muuta kuin piti vain vähän nousta jalustimille seisomaan ja samalla myödätä ohjista, kun hevonen ylittää puomit/esteet. Tällä tunnilla oli tietysti kyse puomeista, voi kunpa pian hyppäisimme ihan oikeita esteitä, haaveilin Raffen pehmeässä käyntiaskelluksessa.

Rennon kävelyn jälkeen Janni käski taas ottaa ohjat tuntumalle ja hakea reippaan, tahdikkaan käynnin. Ylitimme puomit ensin käynnissä, joka oli oikeasti vaikeampaa miltä kuulosti, ainakin minusta hitaammassa askellajissa oli vaikeampaa pysyä kevyessä istunnassa ja saada käynti tarpeeksi aktiiviseksi. Raffe vähän kolauttikin puomiin, koska en saanut sitä tarpeeksi etenevään käyntiin. Sillä välin kun muut ylittivät puomeja, sainkin keskittyä ratsastamaan Raffen parempaan käyntiin. Onnistuin siinä ihan hyvin, koska seuraavalla kerralla onnistuimme ylittämään puomit ilman kolhuja. Taputin Raffea kaulalle, se oli hieno heppa. Ravissa meillä menikin sitten heti ensimmäisellä kerralla paremmin, ehkä huolellisen käyntityöskentelyn ansiosta, liisimme kevyesti puomisarjan yli ja hihkuin riemuissani Raffen satulassa. Janni kehui suoritusta, ja se vielä buustasi hyvää oloani, ratsastuksenopettajalta oli aina kivaa saada kehuja. Lopuksi ylitimme puomit vielä laukassakin, joka olikin se varsinainen “pihvi” tässä hommassa. Eihän niitä oikeita esteitäkään ravissa ylitetty, tai ehkä jotain superpieniä ristikoita, mutta ei mitään oikeita esteitä. Osalla ratsastajista oli hieman vaikeuksia lähestyä puomisarjaa oikeassa tahdissa ja siitä aiheutui aika paljon kolinaa, mutta homma alkoi sujua pikkuhiljaa. Janni huuteli ohjeita niin että maneesi raikui, ponien tömistäessä vauhdikkaasti puomien yli. Aina kun joku ylitti puomeja, muut saivat kävellä, mutta ennen puomeille suuntaamista piti nostaa laukka. Pian oli minun vuoroni, joten valmistelin Raffen laukannostoon. Tunsin kuinka Raffe reipastui allani, ihan kuin se olisi jo kysellyt, joko mennään. Parin raviaskeleen jälkeen se nosti laukan ja suuntasi korvat hörössä kohti puomeja. Ratsastin sitä vähän eteen, jotta laukka varmasti riittäisi kantamaan meidät puomien yli kolhuitta. Raffe loikki innokkaasti puomien yli, melkein tuntui jo siltä kuin olisimme hypänneet esteitä. Puomien jälkeen hidastin taas ravin kautta käyntiin, jipii, tätähän voisi tehdä vaikka koko päivän!

Valitettavasti tunti kuitenkin loppuisi aikanaan, joten meidän piti jättää puomit tältä päivältä ja keskittyä vain jäähdyttelemään poneja kovien suoritusten päätteeksi.
- Joko me hypätään ens tunnilla? kysyin Jannilta. - Siis ihan oikeita esteitä.
- No, sanotaanko näin, että kannattaa tulla paikalle ensiviikollakin, Janni sanoi. - Mutta ratsastetaas nyt tämä tunti loppuun!
Se sopi, vaikka minua hieman harmittikin että ratsastukseni Raffen kanssa loppuisi näin pian. Pitäisiköhän kysyä Jannilta, saanko Raffen ensiviikollakin? Raffe oli ollut aivan ihana ratsastaa, se kuunteli minua hyvin eikä tehnyt mitään ylimääräisiä konnankoukkuja, vaikka en minä sellaisista säikähtänytkään, mutta minusta oli kivempi kun hevonen käyttäytyi hyvin eikä tehnyt mitään ylimääräistä. Lisäksi, sitten kun totuin Raffen askeliin, niissä oli todella mukavaa istua, ne olivat tasaiset ja niihin olisi voinut jäädä istumaan koko päiväksi. Puomitkin Raffe ylitti taitavasti, ehkä alussa sillä oli pienenpieniä käynnistymisvaikeuksia mutta pienen tahmeuden jälkeen se kyllä nosteli jalkansa hienosti puomeista yli. Koko tunnin, tai ainakin melkein koko tunnin, oli tuntunut siltä että olin ohjannut ratsuani pelkän ajatuksen voimalla. Janni kyllä sanoi että ratsastin Raffea hienosti istunnalla, en kyllä ihan tajunnut mitä se tarkoitti, joten päätin että varmaan lähetin sille telepaattisia signaaleja, joita se sitten totteli. Niin sen oli pakko olla.

Samassa huomasin Sonian istumassa katsomossa, kauankohan hän oli istunut siellä? Joka tapauksessa katsoin naista iloisesti ja vilkutin hänelle Raffen selästä, hevosen löntystäessä rennosti loppukäyntejä. Kaarrossa taputin hevosen pehmeää kaulaa kiitokseksi tunnista, ja kun laskeuduin selästä alas, halasin vielä Raffea pitkään.
- Raffe tais saada uuden fanin, kuulin Sonian äänen takaani, hän oli tullut katsomosta luoksemme.
- Jep, sanoin ja irtauduin viimein Raffen kaulasta. Se katsoi minua ja hoitajaansa lempein silmin. Raffesta tuli kyllä ehdottomasti lempihevoseni, niistä joilla olin ratsastanut.
- Se on kyllä semmoinen hurmuri, Sonia nauroi ja rapsutti vähän itsekin hoitohevostaan. Lähdimme kohti tallia, minun kertoessa Sonialle millaista Raffella oli ratsastaa. Vaikka hän varmaan tiesikin sen jo, hän oli varmaan ratsastanut sillä aika monesti. Soniaa ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan ja hän kuunteli mielellään selitystäni Raffesta. Hoitaessamme hevosta yhdessä pois tunnilta ajauduin jo miettimään seuraavaa tuntia - olisiko meillä oikeasti estetunti, ja saisinkohan ratsastaa uudestaan Raffella...

✦ 23.08.2021 - Paras päivä ikinä
#OTsuoritus

Koulupäivän jälkeen ehdin hyvin käydä kotona syömässä ja muutenkin valmistautumassa tallille lähtöön. Tällä kertaa sain isältä kyydin tallille, koska oli sateista eikä olisi ollut kiva kastua ennen ratsastustuntia. Parkkipaikalla kiitin tietysti isää kyydistä ja hän toivotti minulle kivaa ratsastustuntia. Kävelin parkkipaikalta reippaasti sisään tallirakennukseen, ei tehnyt mieli jäädä pitkäksi aikaa ulos seisoskelemaan, koska vettä tosiaan tuli taivaalta ihan reilusti. Ei ollut vaikea arvata, että tunti olisi tänäänkin maneesissa.

Lähestyessäni ilmoitustaulua hoin mielessäni “Raffe, Raffe, Raffe” ikään kuin se olisi auttanut kyseisen nimen ilmestymisessä tuntilistoille minun nimeni viereen. Mutta kun katsoin tuntilistaa, minulle oli kuin olikin laitettu Raffe! Tiesin etten aina voinut saada toivomaani hevosta, enkä olisi halunnutkaan ratsastaa aina samalla koska tykkäsin vaihtelusta, mutta tällä kertaa Janni oli päättänyt toteuttaa toiveeni ja päätin nauttia siitä. Hain Raffen harjat ja menin innoissani hoitamaan sitä. Jos vielä menisimme esteitä tänään, tämä olisi paras päivä ikinä. Harjasin jälleen kilttiä ja hyväkäytöksistä Raffea hymyillen ja olin niin keskittynyt hommaani, että vähän säikähdin kun Elisa tuli hihkumaan (melkein kiljumaan, mutta onneksi Raffea ei haitannut) karsinan ovelle.
- Paljon onnea!! hän huudahti silminnähden riemuissaan. Käännyin katsomaan tyttöä ihmeissäni aivojeni raksuttaessa hurjasti. Ei, tänään ei ollut syntymäpäiväni. Vai onnitteliko Elisa minua siitä, että olin saanut Raffen tunnille? En keksinyt mitään järkevämpääkään syytä onnitteluille, joten päättelin, että siitä Elisa varmaan minua onnitteli, olihan Raffe lempihevoseni ja olin jauhanut siitä Elisalle vähän liikaakin.
- Kiitti! sanoin hymyn levitessä vielä leveämmäksi kasvoillani. - Kiva mennä Raffella taas, jo toisella tunnilla peräkkäin!
Nyt oli vuorostaan Elisan vuoro näyttää hämmentyneeltä. Sitten näytti siltä, kuin jonkinlainen lamppu olisi syttynyt hänen päänsä päälle.
- Ei, hölmö, hän naurahti ja jatkoi sitten: - Sä pääsit Fellan hoitajaksi!!
Tuijotin Elisaa jähmettyneenä pölyharja kädessäni. Oliko tämä unta vai olinko siirtynyt johonkin rinnakkaistodellisuuteen? Eihän tämä voinut tapahtua samana päivänä, sain Raffen tunnille ja sitten pääsin vielä Fellan hoitajaksikin? Ei se voinut millään pitää paikkaansa.
- Mun pitää kohta mennä laittamaan Dimona kuntoon tunnille, mutta tuu vaikka kattomaan jos et usko! Ilmoitustaululle oli laitettu uusi hoitajalista, ja Fellan lisäksi myös Lidia ja Dimona oli saaneet uudet hoitajat, Elisa selitti ja repi minut perässään ilmoitustaululle. Ei auttanut muuta kuin seurata.

Tuijotin ilmoitustaulua Raffen harja edelleen kädessäni. Tosiaan, minut oli laitettu hoitajalistaan Fellan nimen perään. Olo oli kummallinen, samalla ei tuntunut oikein miltään, mutta samalla kaikki mahdolliset tunteet riitelivät sisälläni. Pakko myöntää, että en olisi uskonut (enkä oikeastaan vieläkään uskonut) pääseväni Fellan hoitajaksi, olin ajatellut että varmasti sille otettaisiin joku kokeneempi hoitaja ja ratsastaja, olihan se niin hieno hevonen, mutta ei. Minun nimeni siinä oli, ja kesti kauan ennen kuin kupliva riemu valtasi kehoni kaiken muun oudon tunnemyrskyn läpi.
- Jee!! hihkaisin sitten ja halasin Elisaa. Tyttö näytti hämmentyneeltä kun päästin hänet syleilystäni, mutta sitten purskahdimme yhdessä nauruun.
- Hei meidän pitää oikeesti varmaan laittaa meidän hepat kuntoon että ehitään tunnille, Elisa sanoi yllättävän järkevästi.
- Joo, sanoin lyhyesti edelleen ilon, mutta samalla hämmennyksen vallassa. Miten pystyisin keskittymään Raffen hoitoon, puhumattakaan ratsastustunnista? Jotenkin siitä oli pakko selvitä, hoitohevosen saaminen ei varmaan ollut hyväksyttävä syy olla poissa tunnilta. Enkä minä olisi halunnutkaan, oli ihanaa päästä ratsastamaan Raffella, mutta jostakin syystä se ei enää tuntunut niin merkitykselliseltä. Palasin hoitamaan hevosta kuntoon, vaikka olikin tehnyt mieli jatkaa käytävää pari karsinaa eteenpäin Fellan karsinalle, mutta minulla alkoi olla jo kiire Raffen hoitamisessa, joten pistin hommaan vauhtia.

Pääsin tunnille ajoissa, vaikka se vähän tiukille ottikin. Myös Elisa näkyi maneesissa Dimonan kanssa, hänkin oli siis ehtinyt ajoissa vaikka aikaa menikin ennen tuntia ylimääräiseen häsläämiseen. Positiiviseen sellaiseen, mutta kuitenkin. Elisan ja muiden tunnin ratsastajien lisäksi huomasin maneesissa pari estettä, eli meillä mitä ilmeisimmin oli tänään estetunti. Olo muuttui koko ajan epätodellisemmaksi, iloiset asiat vain seurasivat toinen toisiaan, mitä tänään ehtisi vielä tapahtua? Seisoin Raffen vieressä ja se kääntyi katsomaan minua sen tyylisesti, että aiotko sinä nousta selkään ollenkaan.
- Ai niin joo, mutisin hevoselle ja nousin vihdoin sen selkään. Taas se tuntui isolta, oliko se kasvanut viime tunnista? No, enköhän taas tottuisi siihen.
- Kuten huomaatte, olen kasannut tänne maneesiin pari estettä, eli tänään kokeillaan hyppäämistä, Janni sanoi kun kävelimme uralla alkukäyntejä. Vilkuilin esteitä kiinnostuneena. Ainakaan niiden koon puolesta Raffella ei pitäisi olla mitään ongelmia niiden ylityksessä. Maasta päin ne olivat näyttäneet isommilta, toisin kuin Raffen selässä, mistä käsin ne näyttivät todella pieniltä.
- Ei mitään kovin isoa, korkeudet ovat sellaista 40-50cm luokkaa. Mutta ei se korkeus olekaan tärkeintä vaan tekniikka, joten tänään keskitymmekin tekniikan hiomiseen, hän jatkoi.
Sitten seurasi pitkä selitys oikeanlaisesta estetekniikasta ja edelleen siitä askeleen säätelystä mistä olimme puhuneet viimetunnilla kun menimme puomeja, mutta ajatukseni leijaili taas jossain pilvilinnoissa, eli suurin osa selityksistä meni ohi. Onneksi olin hypännyt esteitä ennenkin, joten minun pitäisi selvitä tunnista vaikka keskittyminen olikin tällä hetkellä vaikeaa. Siitä tuli taas osoitus, kun huomasin muiden ratsastajien siirtävän ratsunsa raviin ja tajusin vasta siinä vaiheessa siirtää itsekin oman ratsuni raviin.

Alkuverryttelyt eivät menneet osaltamme kovin hyvin, Janni ei oikein arvostanut sitä että päästin Raffen menemään sieltä mistä aita on matalin ja niinpä Raffe oli alkuverryttelyjenkin jälkeen aika kankea ja hidas avuille. Janni käski minun jatkaa vielä verryttelyjä sillä välin kun muut aloittivat jo esteharjoitukset. Se oli todella noloa, joten ryhdistäydyin ja keskityin ratsastamaan Raffea kunnolla. Vähän ajan päästä se alkoikin siitä ihan kivasti vetreytymään, joten sitten Janni päästi minutkin esteiden pariin. Hän käski ottaa ensin ravilähestymisen pienelle ristikolle, jonka keskikohta oli hädin tuskin maneesin pinnan yläpuolella.
- Ratsasta suoralla tiellä keskelle estettä ja älä päästä sitä valumaan avuiltasi, vaikka ravissa mennäänkin ja este on pieni, Janni ohjeisti. Raffe eteni reippaassa ravissa kohti estettä ja “hyppäsi” sen yli lähinnä vain ravaamalla sen yli kuin puomin. Seuraavalla kerralla otimme jo laukkalähestymisen, jolloin Raffe hyppäsi sen enemmän estetyylisesti. Hevonen alkoi selvästi innostua ja vauhtia löytyä ehkä vähän liikaakin, joten sitä piti pidätellä aika paljon ettei esteiden hyppääminen mennyt pelkäksi rynnimiseksi. Janni käski aloittaa esteelle valmistelun jo kauan ennen estettä, koska minulla oli taipumusta päästää Raffe menemään esteelle aivan miten se itse halusi ja jäädä itse vain matkustamaan selkään, se ei tietysti ollut toivottavaa.

Vaikka esteet olivatkin pieniä, oli niiden hyppääminen rankkaa ja niihin sai keskittyä kunnolla, niinpä jopa hoitajaksi pääsyni pääsi pari kertaa unohtumaan tunnin aikana. Mutta aina kun ei ollut minun vuoroni hypätä, ajatus karkasi helposti Fellaan, halusin päästä jo hoitamaan sitä. Janni taisi huomata, että tällä tunnilla minulla oli aika pahoja keskittymisvaikeuksia, täytyisi varmaan kertoa syy siihen tunnin jälkeen niin ehkä Janni ei tuomitsisi minua niin pahasti. Tiesin kyllä, että minun olisi pitänyt osata keskittyä vaikka olinkin juuri päässyt hoitajaksi, joten se ei varmaan olisi kovin hyvä syy Jannin silmissä menestyä tunnilla huonosti. Samassa havahduinkin siihen, kun minua huudeltiin taas esteille, joten täytyi jättää taas muut asiat sikseen ja keskittyä vain saamaan Raffe esteiden yli. Onneksi Raffe oli itse todella innokas esteiden hyppääjä, eli minun ei tarvinnut keskittyä sen patistelemiseen kunnolla vauhtiin, mutta siihen vauhdin sopivaan hidastamiseen minun pitikin sitten keskittyä. Onnistuin saamaan tunnin loppuun parit tosi hyvät hypyt, kun oikein keskityin keskittymiseen.
- No niin, hyvinhän te osaatte, Janni sanoi minulle ja Raffelle. - Se on yleensä aika pienestä kiinni, joskus tarvitaan vain vähän ekstra rutistusta ratsastajalta niin niitä hyviä suorituksia alkaa tulla.

Niihin hyppyihin olikin hyvä lopettaa tältä päivältä. Tunnilla oli ollut rankkaa mutta myös ihanaa. Tietenkin keskittymisen kanssa oli ollut ongelmia varsinkin alkutunnista, mutta olin lopulta selviytynyt siitäkin ja lopussa olin löytänyt kadonneen keskittymiskykyni ainakin hetkeksi. Onneksi Raffe oli niin kiva hevonen, että se kyllä yritti parhaansa vaikkei ratsastaja parhaimmillaan olisikaan ja sen hyvä luonne olikin pelastanut minua paljon tällä tunnilla. Loppukäynneissä silitin Raffen kaulaa iloisena, se saisi edelleen säilyttää paikkansa yhtenä lempihevosistani vaikka tietenkin tänään Fella oli kiilannut siihen ykköspaikalle. Tämä oli tosiaankin ollut paras päivä ikinä, olin päässyt vihdoin hyppäämään esteitä ja olin saanut ihkaensimmäisen hoitohevoseni. Se tuntui edelleen epätodelliselta, mutta sellaista elämä joskus oli - epätodellista.

// Fellalle voisi muuten tehdä päiväkirjan, sille ei tainnut olla vielä sellaista tehtynä

maanantai 13.9.2021

Therese napsautti narut kiinni tummanpunaruunikon tamman valkoisella lampaankarvalla vuorattuun riimuun ja käänsi solariumin päälle. Ditte oli säpsähtävinään solariumin kytkimen ääntä ja Therese pyöräytti sille silmiään. Pitkän, mustan otsatukan alta pilkistävät silmät vilkuilivat ruskeatukkaista naista epäileväisinä, kun tämä naputteli tottuneesti laseriin viisi minuuttia toiminta-aikaa ja laski sitten osoittimen tamman takapolven lähettyville. Therese piti Dittestä, vaikka tamma olikin välillä turhan dramaattinen. Miriamkin piti ruunikosta, ja siksi Therese piti sitä kuin kukkaa kämmenellä, vaikka välillä huokailikin sen dramaattisuudelle.

Vielä toiset viisi minuuttia toiseen takapolveen, ja sitten oli kylmäyksen vuoro. Valderhaugilla ei onneksi säästelty rahassa, ja takapolviinkin oli hankittu erilliset kylmäyssuojat. Therese haki niihin kylmäpakkaukset hoitovälinehuoneen pakastimesta, ja puettuaan kylmäsuojat ruunikolle, hän asteli ripeään tahtiin Kafkan karsinalle. Miriam oli parhaillaan ratsastamassa Qlla, jonka Therese oli uskaltanut antaa sille uudelle tytölle hoidettavaksi. Q olisi ollut varmasti lastenratsu, jos se ei olisi niin kallis. Se uusi tyttö, jonka nimeä Therese ei ollut vaivautunut opettelemaan, varmaan kulki nyt maneesissa keräämässä paskoja. Therese tiesi, että tytön olisi pitänyt olla keräämässä paskoja tammakäytävän karsinoista, mutta ei ollut kiinnostunut tytön urasta Valderhaugeilla niin paljon, että olisi käynyt asian sille kertomassa. Kyllä se tytölle valkenisi ennemmin tai myöhemmin, viimeistään siinä kohtaa, kun Therese pääsisi tiuskimaan sille, kun hommat olisivat hoitamatta.

Kafka mulkoili kaltereiden välistä Thereseä. Sen karsinan oven kaltereissa olevaa ikkunaa ei pidetty koskaan auki. Jos olisi pidetty, se olisi varmasti syönyt jokaisen ohikulkijan. Ei se kipeä ollut, kaiketi, vihasi vain maailmaa. Thereseäkin se vihasi vähän, mutta oli oppinut sietämään, ja ruskeatukkainen oli oppinut sen tavoille. Therese pujautti samanlaisen lampaankarvalla vuoratun riimun sen päähän ja sitoi sen kiinni kaltereihin kavioiden puhdistuksen ajaksi. Takakavioiden kanssa Therese oli oppinut varomaan ja jälleen kerran Kafka yritti huitaista häntä kasvoihin. Ei kuitenkaan taaskaan osunut, ei edes lähelle. Kaviot putsattuaan Therese talutti Kafkan hoitopaikalle sen hampaita väistellen ja puunasi punaisen turkin kiiltävän puhtaaksi. Ei se likainen tietenkään ollut kaulakappaleellisen loimen alla ollutkaan, mutta se ei riittänyt Thereselle. Jouhet piti kammata huolellisesti, minkä jälkeen Therese heitti ohuen loimen tamman selän päälle ja alkoi pintelöidä sen jalkoja. Miriam olisi kohta valmis Qn kanssa, ja Dittekin oli kohta seisoskellut tarpeeksi kauan solariumissa.

Therese talutti punaisen tamman kentälle ja alkoi kävelyttää sitä siellä Miriamin hölkkäillessä Qn kanssa loppuraveja. Sää oli syyskuulle epätavallisen poutainen ja tyyni. Aurinkokin yritti välillä pilkistellä pilvien raosta kuitukentille, joista toisella Marius piti Joakimille estevalmennusta.
”Missähän Bette menee?” Miriam kysäisi Thereseltä osuessaan kohdalle.
”Sen kun tietäis”, Therese huokaisi silmiään pyöräyttäen. Bettehän sen uuden tytön nimi oli.
”Sen pitäis ottaa Q kävelemään”, Miriam jatkoi.
”Mulla on Ditte odottamassa solkussa, mutta voin mä sen kävikseen nakata, jos sitä heitukkaa ei ala näkyä”, Therese vastasi huokaisten.
”Saa nähdä, kauanko Marius jaksaa sitä katsella, koska minä en”, Miriam puuskahti ja pysäytti ruunansa selkäännousutelineen viereen.
”En mäkään”, Therese vastasi. ”Keskipäivän paskankeruukin on tekemättä, ainakin tammakäytävällä. Jos multa kysytään, niin korkeintaan paskanlappaushommiin, mutta vois suorilta kyllä lähettää kotiinkin.”
”Ootkohan sä nyt liian ankara”, Miriam pohti ojentaessaan ruunan ohjat Thereselle.
”Mä olen sitä mieltä, ettei tarvi kaikkea osata heti, mutta pitää ainakin sitten kysyä, mitä pitää tehdä, jos ei muista”, Therese totesi olkaansa kohauttaen. Bette kuitenkin pelasti työpaikkansa toistaiseksi kiiruhtamalla paikalle.
”Ootko kerännyt paskat”, Therese tiuskahti.
”Joo just kerkesin”, Bette hymähti.
”Hyvä. Sit otat Qn ja kävelytät sitä maasta vähintään kakskyt minuuttia.” Bette nyökkäsi ja tarttui ruunan ohjiin. Therese vilkaisi Miriamia merkitsevästi ennen kuin lähti hoitamaan Ditteä loppuun. Lounastauon jälkeen pitäisi vielä ratsastaa Bobby Violan ollessa lomalla. Viola onneksi palaisi kohta takaisin. Opiskelijat toisivat kohta hevosensa takaisin kesän jäljiltä, ja siihen rumbaan Therese tarvitsisi järkeviä ihmisiä tueksi. Järkeviä, eikä satunnaisia heitukoita, jotka luovuttaisivat tai potkittaisiin ulos alle kuukaudessa.

julkaisin nyt tänne, kun huomasin ettei Valderhaugeilla ollut päiväkirjoja

16.9.2021

”Ella?”
”Joo?”

Vaalea polkkatukka hulmahti pään ympärille kermanvaaleaksi viitaksi Ellan kääntyessä ympäri.

”Mitä sä täällä? Eikö sun pitänyt olla Tromssassa? Vai joko teillä on ensimmäinen loma?” Beata kysyi hämmentyneenä nähdessään pienikokoisen tytön varustamassa Jassun uusinta ostosta, tummaa eestiläistammaa tunnille.

”En mä mennytkään sinne”, Ella vastasi vähän välttelevästi. Niin se aina teki, kun ei halunnut puhua jostain. Vastasi ystävällisesti, mutta sävystä kuuli, ettei aihe ollut mukava.

”Hei mut sehän on ihan loistavaa sitten”, Beata hymyili. ”Mulla ois sulle yks duuni. Ei siis duuni duuni, vaan niinku homma. Juttu. Tehtävä, ehkä.”

Ellan kasvot liukuivat defenssihymystä hämmennyksen kautta lievästi kiinnostuneeseen.

”En mä kyllä tiedä, onko mulla aikaa”, se totesi sitten ja kumartui putsaamaan tumman tamman kavioita.

”Pari tuntia viikossa. Ja kyllä mä sulle tietenkin myös maksan.”

”No, anna tulla”, Ella käski pohdittuaan asiaa kavioiden puhdistuksen ajan. Se suoristi selkänsä ja nakkasi kaviokoukun takaisin harjapussiin.

”Sisäänratsasta Mona.”

”Kuka? Tai ei sillä oo väliä, enhän mä osaa.”

”No totta kai osaat.”

”Mähän oon hädin tuskin selvinnyt jostain helposta B:stä, en kai mä nyt voi hevosta ratsukouluttaa”, Ella selitteli päätään pudistellen ja kaivoi suojia harjapussista.

”Ei siihen mitään kisatuloksia vaadita. Sä oot taitava, ja just sopivan kokonen, eikä sun sitä yksin tietenkään tarvi tehdä. Mä teen maasta kaiken minkä voin, mutta mä oon vähän liian iso menemään sen selkään vielä”, Beata yritti suostutella.

Ella alkoi selvästi vähän kiinnostua, mutta ei myöntänyt sitä itselleenkään vielä. Sen jäätävänsinisiin silmiin syttyi pieni loisteen häivähdys, mutta se ei antanut sen näkyä. Se oli varautunut, todella varautunut. Vaikkei keskustelussa itsessään ollut edes mitään, minkä takia sen olisi pitänyt olla noin varautunut.

”Niin ja siis Mona on se Dimonan varsa. Se kääntyi just neljä, niin ois oikein hyvä aika alottaa ihan kunnolla”, Beata selosti.

”Miksi sä kysyt multa tätä? Eikö Jassu oo sitä paitsi myymässä sitä?” Ella hämmentyi entisestään ymmärtäessään, mistä hevosesta oli kyse.

”Se on myynyt sen jo”, Beata hymähti. ”Mulle.”

✦ 11.10.2021 - Jänniä ja vähemmän jänniä juttuja
#OTsuoritus

Minulle oli laitettu tämän päivän ratsuksi Stella, sillä en ollutkaan vielä ratsastanut. Oikeastaan kaikilla muilla olinkin sitten ratsastanut, paitsi sillä pienellä ja pyöreällä shetlanninponilla, Samilla. Sille taisin olla jo auttamatta liian pitkä, se annettiin aina tunnin lyhyemmille ratsastajille. Siinä miettiessäni, millä kaikilla hevosilla olinkaan ratsastanut ja millä en, tutkailin ilmoitustaulua niin kuin tein oikeastaan joka kerta kun olin tallilla. Yleensä siellä ei ollut mitään sen kummallisempaa infoa kuin päivän tuntilistat ja hoitajalista, plus ilmoitus hevosista jotka hakivat hoitajaa, mutta tällä kertaa siellä oli jotain muutakin.
- Halloweenvaellus? kysyin itseltäni puoliääneen ja tuijotin lappua kuin se olisi ollut maailman ihmeellisin asia. Halloweenvaellus? sanoin uudestaan tällä kertaa mielessäni. Vuoden kammottavin yövaellus, jatkoin lukemista kun olin päässyt otsikosta eroon. Kuulosti niiiin siistiltä. Vaikka en kyllä uskonut, että vaellus olisi oikeasti niin pelottava, vaikka tapahtuisikin yöllä, mutta ajatus siihen osallistumisesta oli kutkuttava.

I’m in, totesin lopulta ja olin jo rustaamassa nimeäni lappuun, kunnes tajusin, etten tiennyt mitä itse asiassa kirjoittaisin lappuun. En ollut käynyt Shelyesissä ollessani kertaakaan maastossa ja ylipäätään en ollut käynyt maastossa kovin montaa kertaa koko elämäni aikana, enkä ollut ratsastanut Fellalla kertaakaan, joten tuskin minun annettaisiin ratsastaa sillä maastossa. Toinen huolenaihe, tai kolmas laskutavasta riippuen, oli vanhempani. He tuskin päästäisivät minua tallille yöllä, puhumattakaan siitä että päästäisivät minua ratsastamaan yöllä metsään. Varsinkaan sellaisella hevosella, millä en ollut ratsastanut vielä kertaakaan. Todennäköisesti saisin siis unohtaa koko homman. Jäin silti vielä hetkeksi tuijottamaan lappua, ja katseeni jumittui ilmoituksen loppupuolella olevaan lauseeseen: “Mikäli halukkaita löytyy, vaellukselle on mahdollista osallistua myös kärryillä varustetun Aagen mukana!” Sain taas pienen toivon kipinän. Ehkä vanhempani olisi helpompi suostutella siihen, että osallistuisin vaellukselle kärryillä istuen? Kärryiltä olisi vaikeampi tippua, jos hevonen sattuisikin säikähtämään jotain. Aage tuskin säikkyisi mitään vaikka maaston olikin luvattu olevan kammottava, en kyllä uskonut että Fellakaan säikkyisi, mutta ehkä minulla olisi paremmat todennäköisyydet päästä osallistumaan vaellukselle jos lähtisin liikkelle tällä kärry-näkökulmalla. Se kuulosti ainakin mielessäni hyvältä. Enää suostuteltavana oli vanhempani, sekä Jassu ja Catu. Tai ehkä sittenkin vanhempani, sekä Catu ja Jassu. Catuhan sen vaelluksen vetäisi, joten ehkä häneltä pitäisi kysyä ensin. Mutta Jassu oli kaiken pää, ehkä minun pitäisi silti kysyä häneltä ensin.

Pääni oli ihan pyörällä, kun lopulta irtaannuin ilmoitustaululta ja lähdin pihatoille päin. Olin jo vähän myöhässä aikataulusta, Stella piti ehtiä hoitaa ennen tunnin alkua. Stellan luo saapuessani huomasin, että joku oli jo aloittanut Stellan hoitamisen. Ensin hämmennyin, mutta sitten tajusin, että se oli varmaan Stellan hoitaja, muistin Stellan olevan yksi niistä onnekkaista hevosista, jotka olivat saaneet ikioman hoitajan vastikään.
- Moi! Ooks sä Stellan hoitaja? kysyin reippaasti blondilta tytöltä, joka harjaili pörröistä vuonistammaa.
- Joo, minua muutaman vuoden vanhempi tyttö vastasi hiljaa. Okei, ei tainnut olla kovin puhelias tyyppi. Niinpä minä päätin hoitaa puhumisen.
- Okei, kiva juttu! Mä huomasinkin että Stella oli saanut uuden hoitajan. Näin sun nimen siinä listassa, hetkinen kun mä mietin… Se alkaa M-kirjaimella eikö alakin? Kyllä mä ihan kohta muistan sen… Milla. Joo, Milla se oli, eikö ollutkin? selitin täpinöissäni kun kerrankin muistin jonkun nimen, tai ainakin olin aika varma että muistin.
- Jep, Milla sanoi kun oli selvinnyt alkuhämmästyksestä.
- Jes!! Oon aika huono muistamaan nimiä niin siks oon niin innoissani. Mutta joo, mä oon Safira ja hoidan Fellaa. Se on sellainen maailman ihanin eestinheppa! jatkoin riemukasta selitystäni. - Niin ja mä tosiaan meen Stellalla tunnilla tänään niin alan nyt jeesaan sua sen hoitamisessa!

Milla oli oikeutetusti aika hämmentynyt puheen tulvasta joka vain ryöppysi suustani, mutta en antanut sen häiritä. Selitin vähän kaikesta maan ja taivaan välillä samalla kun aloin puhdistaa Stellan kavioita, Millan vielä viimeistellessä harjausta. Selitin siitä, mitä kaikkea olin Shelyesissä jo ehtinyt tehdä, millä hevosilla olin ratsastanut, millainen hoitohevonen Fella oli ja mitä olin sen kanssa ehtinyt tehdä. Selitin myös Halloween vaelluksesta, ja siitä, että halusin osallistua siihen, mutta en ollut varma saisinko, koska en ollut ratsastanut Fellalla vielä ja vanhempani olivat aika tiukkiksia. Arvelin, että Jassun ja Catun kanssa saisimme varmasti asian sovittua jollekin mallille, mutta vanhemmistani en ollut yhtä varma. Milla kuunteli tarkkavaisesti, sanoen itsekin pari sanaa sopiviin väleihin, mutta pääasiassa antoi minun hoitaa puhumisen. Se ei haitannut yhtään, koska asiaahan minulla riitti.
- Onhan tässä tietenkin melkeen kuukausi aikaa siihen vaellukseen, että kaikkee ehtii vielä tapahtua, totesin. - Kyllähän mä varmaan voisin Fellalla ratsastaa ennen sitä vaellusta, kyllä joku varmaan tulis vahtimaan. Käytäs vaikka jollain harjoitusvaelluksella tai jollain. Mut en mä silti tiiä, mun vanhemmat ei oikeen tajua hevosista vaikka mä yritänkin selittää niille. Ne kai luulee että hevoset säikkyy maastossa kaikkea vastaan tulevaa, vaikka oonkin sanonu että Shelyesissä hevoset on tosi kilttejä. Kerran mun edellisellä tallilla kun oltiin maastossa mä kyllä tipuin ku hevonen säikähti, siitä mun vanhemmille kai jäi se mielikuva, vaikka sen jälkeen mä oon ollu maastossa enkä tippunu. Niin saas nähä mitä tässä käy. Mut nyt mun pitää varmaan lähtee sille tunnille etten myöhästy.

Olimme saaneet Millan kanssa hyvin Stellan hoidettua, minäkin olin osallistunut hoitamiseen vaikka kaikesta puheen määrästä ei ehkä olisi uskonut. Mutta onneksi olin hyvä puhumaan ja hoitamaan hevosia samalla. Milla toivotti minulle kivaa tuntia ja onnea Halloween vaelluksen kanssa, sitä minä varmasti tarvitsisinkin kun yrittäisin jotenkin saada itseni puhuttua mukaan retkelle. Nyt en kuitenkaan ehtisi hioa neuvottelustrategiaani, koska minun pitäisi keskittyä ratsastustuntiin. Onnistuin pääsemään Stellan kanssa alkukäynteihin uralle, joiden aikana minulla kesti hetki karistella muita ajatuksia mielestäni mutta kun aloimme ottaa siirtymisiä raviin, ei muiden asioiden miettimiselle ollut enää aikaa. Janni tuntui keskittyvän istuntaaan extra tarkasti tänään, joten minunkin piti keskittyä siihen tarkemmin kuin yleensä. Pysyin Jannin haukansilmälle kelpaavassa istunnassa ehkä muutaman askeleen, mutta sitten nojasin taas liikaa johonkin suuntaan tai jalka tai käsi oli väärässä asennossa. Jotta ratsastajat saatiin keskittymään istuntaan vielä enemmän, muutamien siirtymisten jälkeen ravasimme uralla ilman jalustimia. Siinä vaiheessa kiittelin hevosjumalia (olikohan sellaisia olemassa) että ratsastin tänään juuri Stellalla - tamman pyöreässä selässä oli mukavaa istua ja sen askeleet olivat pehmeät.

Tunnilla keskityttiin aika paljon perusasioihin - apujen pehmeyteen, tasaisiin siirtymisiin ja ratsastusradan teihin sekä tietenkin istuntaan, niin kuin oli alkutunnista tullut jo selväksi. Tunnin sisältö ei siis ollut mikään kaikista jännittävin, mutta tiesin, että perusasioitakin oli hyvä välillä kerrata. Ei joka tunnilla voinut olla jotain uutta ja jännää luvassa. Volttien ja muiden perus kuvioiden pyöriminen ei haitannut niin paljoa, koska olin nähnyt kokeneempienkin ratsastajien pyörivän voltteja hevostensa kanssa ihan samalla tavalla kuin mekin vaikka olivat varmasti tehneet niitä jo satoja elämänsä aikana. Oli niiden kokeneiden tunneilla toki muutakin sisältöä kuin ne pelkät voltit, mutta silti. Oli lohdullista tietää, että muutkin ratsastajat “joutuivat” työskentelemään perusjuttujen parissa, eivätkä vain me Helppo C -tuntilaiset.

Kun ravia ja kaikenlaisia teitä ja kuvioita oli sahattu niin kauan, että varmasti muistaisimme ne unissammekin ja kaikkien istumalihakset oli saatu kipeiksi, saimme vihdoin ottaa käyntiä. Tosin Janni piti huolen, ettei siinäkään liikaa laiskoteltu, vaan pidettiin ryhti ja rytmi hyvänä vaikka mentiinkin vain käyntiä. Olin aika varma, että tämän tunnin jälkeen kaikki ratsastajat olisivat tyytyväisiä, kun se oli vihdoin ohi. Onneksi Stellan kanssa tekeminen oli kuitenkin hauskaa, vaikka Janni ei ketään helpolla päästänytkään. Aagen ratsastajaa, Eliniä kävi tosin sääliksi, tosin hänkin oli ihan mukavasti saanut siihenkin laiskajaakkoon liikettä, vaikka aika paljon niin Elinin kuin Janninkin käskytystä siihen oli vaadittu. Janni selitti jotain mitä tekisimme kun välikäynnit oli otettu, mutta olin alkanut miettiä taas Halloween vaellusta. Olisi niin kivaa päästä mukaan siihen. Tapahtuisikohan siellä oikeasti jotain jännää? En kyllä uskonut mihinkään kummituksiin tai sen sellaisiin, joten vähän epäilin, ettei vaellus olisi oikeasti niin kammottava kuin oli luvattu. Mutta siistiä se olisi joka tapauksessa.
- Hei, missä Stellan laukka? kuulin Jannin sanovan. Tajusin, että minun olisi pitänyt nostaa laukka sillä maneesin sivulla, mitä paraikaa juuri ratsastin. Hienoa. Vilkaisin Jannia jokseenkin anteeksipyytävästi ja nostin sitten laukan, sitä ei kuitenkaan ehtinyt kovin montaa askelta jatkua.
- Seuraavalla kerralla sitten hereillä, Janni sanoi ja keskittyi sitten seuraavaan ratsastajaan. Joo. Tekisin pari hyvää laukannostoa, enempää en sitten varmaan tällä tunnilla enää ehtisikään, tunti alkoi nimittäin lähestyä loppuaan mikä oli tavallaan huono asia, mutta tavallaan hyvä, ainakin lihasteni kannalta. Hyvä myös siltä kannalta, että pääsisin lähtemään kotiin (tietenkin Stellan hoidon jälkeen) ja kertomaan vanhemmilleni vaelluksesta, siitä saattaisikin tulla aikamoinen jännitysnäytelmä, kun odottaisin mitä he lopulta vastaisivat.

Ratsastustunti HeB - #OTsuoritus - 21.10.2021

Kävelin tallikäytävää ja katselin muita tallilaisia hääräämässä hevosten ääressä. Nostin katsettani ja vilkaisin tuntilistaa. Luin ääneen listasta kohdaltani hoitohevoseni Vennin nimen. ”Jes pääsen taas Vennin selkään, vähänkö kivaa!” Vieressäni seisoi Aaron joka luki omaa kohtaansa ja sai ratsukseen ensimmäistä kertaa Tranen. Naurahdin ääneen ”Tälläkertaa sit yhdessä vuonohevosilla, hah” Aaron naurahti vierelläni ja lähdimme lompsimaan kohti omien hevostemme karsinoita.

Hain Vennin eilen puhdistamat varusteet ja harjapakkin jotta voisin puunata ponin oikein puhtaaksi tuntia varten.. Otin vaalean pölyharjan käteeni ja lähdin tekemään pitkiä vetoja pitkin tamman karvaa. Pöly vain pelisi ilmassa ja lenteli pois harjasta.

Siistittyäni tamman liu’utin romaanin ja satulahuovan kaulan päältä oikeeseen kohtaan ja nostin mustan yleissatulan niiden päälle. Laitoin vyön kiinni, mutta jätin sen löysälle. Sen voisin kiristää maneesissa.. Sujautin hanskani käteen ja kiristin valmiiksi päässä olevaa kypärääni ja laitoin saappaan jalkaan.

Aaron kysyi minulta olenko valmis ja huikkasin tälle myöntävän vastauksen. Lähdimme tallista ulos hevosten kaviot kopisten samaanaikaan muiden tuntilaisten kanssa jutustellen. Maneesissa kiristin vyön ja laskin jalustimet alas, ne olivat valmiiksi minulle sopivat.

Vennin selässä mietiskelin omia ajatuksiani, kunnes kuulin opettajan napakan käskyn ottaa ohjat tuntumalla ja valmistella ravin nostoa. Pyysin tamman kevyellä pohkeella lennokkaaseen raviin ja aloitin keventämisen ulkojalalle..

Tunti vieri ja enään jäljellä oli loppukäynnit. Venni oli ollut niin mukava ratsastaa. Tamma kuunteli apunani kuin unelma ja toimi kuin unelma. Käänsin tämän kaartoon ja taputin kaulalle ”Hieno tyttö!”. Nousin alas, löysäsi vyötä ja nostin jalustimet ylös.

Tallissa purin Vennin ja laitoin sille fleece loimen päälle, sillä tamma oli hieman hikinen. Hiuksiin kuolaimet ja niputin suitset. Viimeisenä otin satulahuovan irti ja jätin sen satulan päälle väärinpäin kuivumaan, sillä se oli hieman kostea. Heitin tammalle heppanamin ja kävelin ripeästi kohti parkkipaikkaa. Nappasin pyöräni ja lähdin polkemaan reipasta vauhtia tallitiellä kohti kotia. Ihana ja onnistunut ratsastustunti taas takanapäin!!