# Tallikirja 2017 -->

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

# Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Ma 24 Heinä 2017, 21:24

Tallikirja vuodesta 2017 eteenpäin.

Tallikirjaan saa kirjoittaa kuka tahansa vakituinen tai satunnaisempi kävijä, jos inspiraatiota löytyy niin antakaa kynien sauhuta. Tallikirjaan kirjoitetaan myös iltatallisuoritukset.


Viimeinen muokkaaja, Jassu pvm Ke 04 Loka 2017, 13:44, muokattu 2 kertaa
avatar
Jassu
Admin

Viestien lukumäärä : 200
Ikä : 22
Join date : 01.03.2014
Karma : 1

Näytä käyttäjän tiedot http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Ma 24 Heinä 2017, 21:25

Maanantai. 24. heinäkuuta 2017.


Ilta-aurinko tuikki vaatimattomasti pilvenreunan takaa maalaten keittiöni kultaisin sävyin. Siemaisin hienostuneesti viimeisen tilkan chileläistä Rieslingiä – olin ansainnut sen palkinnoksi pitkästä päivästä. Aamutalli. Päiväheinät. Kaksi ratsastustuntia ja iltatalli, kaikki ihan yksinäni.

Tallinpitäjän arki ei ollut aina helppoa, varsinkaan, kun tallin kävijämäärät olivat laskeneet vuoden aikana hurjasti taloustilanteen huononnuttua. Moni paikallinen yritys oli irtisanonut työntekijöitään, mikä heijastui saman tien näiden jälkikasvun harrastuksiin ja minun tapauksessani suoraan ratsastuskouluni liikevaihtoon. Suurin osa omista tuloistani olikin viime aikoina tullut it-alan töistä, joita olin rahapulassani alkanut toiminimen alla puuhastella. Shelyes oli jo pitkään ollut pakkasen puolella, eikä loppua näkynyt. Huokaisin raskaasti. Ainoa toivoni oli lomailusesonki, joka toisi alueelle edes hetkeksi lisää irtotuntilaisia. Tiesin kuitenkin, ettei se tallini rahallista syöksykierrettä pystyisi pysäyttämään.

Laskin viinilasini keittiön tasolle ja astelin eteiseen potkaisten kuluneet kumisaappaat jalkaani. Tallipiha oli tyhjillään, vain pikkulintujen vieno laulu rikkoi hiljaisuuden. Koira oli nukkunut sydäntalvella pois, mutta huomasin välillä hakevani sitä yhä edelleen katseellani tallirakennusten nurkista ja sen vanhoista piilopaikoista. Oli tyyntä ja rauhallista. Kiersin tallirakennuksen kerrallaan ja lukitsin ovet kulkiessani. Merikotka lensi majesteettisesti ylitseni kohti vuoria. Yötön yö oli loppunut viikko sitten. Aurinko painui puiden taa värjäten pilvet punaisiksi. Loksautin pihattotallin oven lukkoon ja katsoin laitumilla nuokkuvia hevosia.

Minun olisi keksittävä joku ratkaisu tallin tilanteeseen. Noiden elukoiden tähden minun olisi pakko. Brella mulkoili minua inhoavasti aidan vieressä. Tuhahdin haikeasti ja lompsin takaisin päärakennukseen.
avatar
Jassu
Admin

Viestien lukumäärä : 200
Ikä : 22
Join date : 01.03.2014
Karma : 1

Näytä käyttäjän tiedot http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Pe 29 Syys 2017, 21:26

Perjantai, 29. syyskuuta 2017.

Usva. Sana, joka kuvasi hyvin niin kuluneen viikon säätä kuin erään pienen lofoottilaisen ratsastuskoulun omistajan pään sisältöä. Syksy oli mennyt kuin sumussa, tuntitoimintaa oli typistetty lähes puoleen sen alkuperäisestä loistosta, ja sain todella tehdä töitä, että tallin talous pysyi edes hilkun verran plussan puolella. Jos kesä ja syksy olivat näin hiljaisia, mitä sitten, kun tulisi talvi ja pimeä, kylmä kaamos? Revontulituristit eivät ennenkään ole olleet kovin suuri tulonlähde talven sesonkina, muistelin apeana viime vuosien kokemuksia. Heistä sai ehkä hätäisesti yhden maastovaelluksen buukattua täyteen.

Puhelimeni värähti toimiston pöydällä, kun kirjoittelin mietteliäänä osallistujalistoja illan tunneille. Viivi kysyi, jaksaisinko lähteä maastoon, kun hän olisi tulossa hoitamaan Flammen puolen tunnin päästä. Huokaisin syvään, ja näpyttelin myöntävän vastauksen. Jätin keskeneräiset listat lojumaan ympäriinsä, paukautin toimiston oven lukkoon ja lähdin askeltamaan kohti tarhoja. Sumu oli edelleen sankka, tallin ovelta näin juuri ja juuri kentän toiselle laidalle.

Näky oli unenomainen. Kellastuneet heinät nuokkuivat vesipisaroiden painosta, vuorten huippuja ei näkynyt lainkaan. Ympärillä kaikki oli valkoista, hämyistä ja kosteaa. Hevosenomaiset hahmot tallustivat hitaasti kohti minua, kun vislasin kutsun ilmoille.

- No hei, ukkeli, lepertelin vanhalle ponille. - Lähdettäisiinkö maastoon seikkailemaan?

Silmien kirkkaus oli hiipunut, harja täynnä harmaita jouhia. Joskus niin jäntevä ruumis oli nyt vuosien runtelema, lihakset surkastuneet ja karva muuttunut takkuiseksi ja valkokirjavaksi. Loka katsoi minua viisaasti. Sen hengitys höyrysi koleassa syysilmassa. Napsautin riimunnarun päitsiin kiinni ja lähdin taluttamaan ruunaa talliin.

Poni hengitti rauhallisesti. Harjasin sen päistärikköä selkää, annoin pyörityssuan hieroa kesäkarvan rippeet tiehensä. Loka katseli minua ymmärtäväisesti, kun kiinnitin ohjat sen päitsiin. Se seurasi minua nöyrästi, kun lähdimme yhdessä tallista. Kapusin tottuneesti harjauspuomin päältä selkään ja rapsutin ruunan säkää. Viivi kampesi itseään vuonohevosen pyöreään selkään. Ohjasimme ratsumme kohti loputtoman pitkältä näyttävää maastopolkua, jonka päätä ei usvalta näkynyt. Kävelimme pitkän tovin ja hengitimme syyskuun kastetta.

- Nytkö sen aika sitten on? Viivi kysyi hetken päästä hiljaa.
- Niin olin ajatellut, vastasin vaisusti. - Se on palvellut jo pitkän iän.

Loka askelsi töksähtelevästi. Se oli viime viikolla lakannut ontumasta. Ja sitä edellisellä. Ja sitä edellisellä. Loputon kierre oli minusta liikaa vanhalle ruunalle, en tahtonut sen joutuvan kestämään enää yhtään kipua. Se katsahti minuun viisailla silmillään, ikään kuin olisi tiennyt minun puhuvan siitä. Katsoin Viiviä, joka nyökytteli apeana. Huokaisin raskaasti ja sanoin ääni väristen:

- Maanantaina Loka pääsee hevosten taivaaseen.
avatar
Jassu
Admin

Viestien lukumäärä : 200
Ikä : 22
Join date : 01.03.2014
Karma : 1

Näytä käyttäjän tiedot http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Ma 02 Loka 2017, 11:30

2.10.2017 - Lokakuiset hyvästit Lokalle

Traileri seisoi keskellä tallipihaa. Kylmästi, eleettömästi odottaen matkustajaansa. Kuin kuoleman karavaani, joka veisi pian yhden tallini pitkäaikaisimmista asukkaista ajasta ikuisuuteen.

Jotkut itkivät, jotkut seisoivat apeana ja rapsuttivat vanhan ruunan harmaantunutta karvaa. Alkeistuntilaiset syöttivät ponille porkkanoita. Loka näytti kummastelevan yhtäkkistä huomiota, mutta silminnähden nautti saamistaan herkuista. Tunnelma oli raskas. Kaikki tiesivät, mitä pian tapahtuisi, paitsi Loka.

Sven talutti Aagen traileriin. Lihava ruunivoikko sai koko ajoneuvoyhdistelmän heilumaan rymistellessään kohti trailerin etuosassa killuvaa heinäpaalia. Lokan rakas tarhakaveri sai lähteä mukaan vanhuksen viimeiselle matkalle.

Oloni oli tyhjä. En osannut vielä sisäistää sitä, että Loka vietäisiin klinikalle lopetettavaksi. Olin soitellut viimeiset pari päivää eläinlääkärille edestakaisin, olimmehan Birgitin kanssa olleet vuosikausia yhteistyössä, ja välillemme oli asiakkuussuhteen lisäksi kehittynyt ystävyyttä. Vanhan naisen äänestä kuuli aidon myötätunnon, kun tämä totesi lopettamisen olevan Lokalle inhimillisin ja armollisin ratkaisu. Käsittäisin tapahtuman varmaankin vasta jälkikäteen, kun luiseva poni ei enää olisikaan minua tarhan portilla vastassa.

Petter oli turta. Hänen silmänsä punoittivat, vaikkei hän rohjennutkaan itkemään muiden edessä. Tiesin silti, ettei hän ollut säästynyt kyyneleiltä. Vanha ruuna oli ollut hänen ensimmäinen silmäteränsä ennen Arnea.

- No niin, Sven rikkoi hiljaisuuden. - On aika.

Ihmiset mutisivat hiljaa hyvästinsä ruunalle. Lokan hengitys höyrysi, kun tämä nuuhki tarkkaan jokaisen, joka häntä oli tullut silittämään. Ponin tummat silmät tutkivat uteliaina ihmisten itkuisia kasvoja yrittäen päästä selville tilanteesta. Petter käveli ihmisjoukon läpi painaen kasvojaan kohti maata peittääkseen surunsa. Nyökkäsin nuorelle miehelle ja ojensin riimunnarun raskaasti henkäisten. Tallilaiset muodostivat saattueen, jonka kärjessä vaaleahiuksinen poika ja vanha, hauras poni nousivat liuskaa pitkin ylös. Loka seisoi tottuneesti trailerissa, nuuski Aagea tuttavallisesti, ja käännähti katsomaan taakseen vielä viimeisen kerran, ennen kuin Sven sulki oven. Tämä olisi viimeinen näkemämme muisto Lokasta.

Tutut ja tuntemattomat halasivat toisiaan. Tänään moni tuntilainen menetti yhden suosikeistaan, lempeän ja tasaisen Lokan, jonka turvallisessa selässä useat ratsastajat olivat menneet ensimmäistä kertaa elämässään ilman satulaa. Ponin, joka kulki kuin ajatuksen voimalla, kuunnellen jokaista pientä kehosi merkkiä. Loka oli hieno, ja olin ikuisesti kiitollinen, että sain pitää sen tallissani näin pitkään. Ruunakaksikko, Sven ja Petter loittosivat näköpiiristä, kun matka eläinlääkäriin alkoi. Lokan matka hevosten taivaaseen.

Just Like 'Em - 2009-2017
avatar
Jassu
Admin

Viestien lukumäärä : 200
Ikä : 22
Join date : 01.03.2014
Karma : 1

Näytä käyttäjän tiedot http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Ti 10 Loka 2017, 23:24

Takauma muutaman viikon takaa



Kaikki alkoi, kun olin kisareissulla Espoossa. Kiki, joka alkoi lähestyä jo kahtakymmentä, puhkui intoa helpon A:n kouluradalla, josta ei tietenkään tullut yhtään mitään. Siitä huolimatta kisoissa oli hauskaa: tunnelma oli rakastava, ihaileva, ja osittain haikeakin. Kiki sai monet rapsutukset kilpatovereiltani: olihan tamma kiertänyt kehiä jo vuosikaudet, ja oli siksi monelle tuttu nimi. Vanhasta estekonkarista ei enää ollut hyppääjäksi. Sen kroppa ei enää kestänyt sitä, mitä se nuorempana rakasti tehdä - hyppäämistä. Miniristikot Shelyesin maneesissa saivat riittää vanhalle tammalle. Turhautumisen kyllä huomasi ratsuponista, mutta se oli silti onnessaan päästessään kisaamaan, vaikkeivät sen kyvyt enää olleetkaan huipussaan. Kikin aika olisi pian lähteä eläkkeelle. Niin pahalta kuin se tuntuikin, tarvitsisin nuoremman kilpailukykyisen hevosen.

Juttelimme vanhojen kisakavereideni kanssa. Vaikka kisoissa ramppaaminen olikin melkoista reissaamista, erityisesti Suomen sisäisissä kisoissa samat naamat pyörivät vuodesta toiseen. Olin nähnyt kaikkien kilpailleen useampaan otteeseen. Niin myös Janika Kortelaisen.

Mustatukkainen, hienoksi pynttäytynyt nainen istui ryhdikkäästi penkillä katsellessamme toisten kilpailusuorituksia. Hän siemaili proteiinijuomaa, kommentoi ratoja asiantuntevasti ja helähti silloin tällöin nauruun vitsaillessamme keskenämme. Puhuimme kaikesta - iloista, suruista, työasioista, lempihevosväreistämme sekä ihmissuhteistamme. Kerroin Shelyesin talousvaikeuksista, ajanpuutteestani, rahanpuutteestani ja turhautumisestani. Siitä, että tallini tyhjenee tuntiponien ja omien hevosteni ollessa jo kovin iäkkäitä. Janni kuunteli minusta hieman tarkkaavaisemmin kuin muut. Keskustelu ajautui kuitenkin toisiin aiheisiin ja unohdettiin.

Myöhemmin nainen tuli uudelleen juttusilleni.
- Kuule, minä mietiskelin tässä vähän, hän puhui kevyellä äänellä. - Olisiko Shelyesissä tallipaikkaa Robinille?
Katsoin Janikaa silmiin kummeksuvasti. Mitä ihmettä? Miksi ihmeessä kukaan täysijärkinen kouluratsastaja haluaisi muuttaa jumalan selän taakse Lofooteille, takkuisten pikkuponien keskelle?

Janika tulisi Shelyesiin ratsastuksenopettajaksi. Vastineeksi Janika toisi upean, tumman, lihaksikkaan ja sporttisen puoliveriorinsa talliin. Tirskuin hiljaa mielessäni ajatukselle nähdä Janikan Robin Shelyesin läskien pullamössöponien vieressä. Mutta mitä kauemmin juttelimme ja pyörittelimme ajatusta, sen järkevämmältä se alkoi kuulostaa. Janikan puheissa oli ideaa. Hiton hyvä idea!

Shelyesin pullaponit saisivat osaavan (ja kiinnostuneen, toisin kuin minä, joka en millään ikinä jaksanut laittaa puhkikulutettuja alkeisponeja ruotuun) läpiratsastajan. Robin saisi edullisen tallipaikan. Shelyes saisi hyvän ratsastuksenopettajan. Janika saisi kierrettyä helpommin Norjan koulukilpailut. Joo. JOO! Miltei hihkuin kiitollisuudesta ja hämmästyksestä. Olin valmis tyrkkäämään työsopimuksen suoraan naisen kouraan, mutta hän sanoi palaavansa asiaan parin päivän päästä.

- Jutellaan hei lisää, hän huikkasi. - Nyt mun täytyy mennä lämppäämään Robin seuraavaa rataa varten.
avatar
Jassu
Admin

Viestien lukumäärä : 200
Ikä : 22
Join date : 01.03.2014
Karma : 1

Näytä käyttäjän tiedot http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty Pe 03 Marras 2017, 18:17

3.11.2017

Ei mitään uutta auringon alla. Tai no, aurinkoa emme enää juuri nähneetkään. Päivittäinen valon hetki lyheni lyhenemistään, kuukauden päästä alkaisi täyskaamos.
Lumi oli peittänyt Lofootit. Vihasin tätä välikautta, kun pakkasta ei juurikaan ollut, ja hevosten kavioita sai olla jatkuvasti puhdistamassa nuoskalumikököistä. Valkoinen peite tosin loi edes hetkellisesti hieman valoisamman illuusion tallin maisemista. Kuukauden sisällä lumi tosin alkaisi varmaankin vain vituttamaan minua.

Jokasyksyinen ja -keväinen nakkitehtäväni oli pian suoritettu: lähes kaikki Shelyesin luuskat olivat saaneet hokit alleen. Poislukien snobi-Icaruksen paholaisori, johon en kuulemma kyvyttömänä tallirenkinä saanut hipaistakaan. Icaruksen mielestä kengityksen laskun tuli olla vähintään kolmenumeroinen ja 5:lla alkava, jotta työjälki olisi onnistunutta. Pitäköön tunkkinsa, ajattelin, ja lähdin lompsimaan kohti pihattotarhaa, jossa viimeinen kengitettävä elukka möllötteli.

Ei helvetti. Ei voi olla todellista.
Tyhmännäköinen welshrääpäle mulkoili minua otsatukkansa alta viattomasti. Sen silmistä paistoi: mites nyt suu pannaan, ähäkutti? Ilman. Päitsiä. Kuka hitto sen oli päästänyt tarhaan ilman päitsiä?! Päitset löytyivät Wildan karsinan ovesta. Se ei siis ollut riuhtonut niitä itse pois tarhassa. ”Helvetin alkeistuntilaiset…”, mutisin itsekseni.

Raivon valtaamana harpoin pihattotallin läpi, avasin päätyoven ja nappasin tallin seinässä roikkuvan, oranssin riimunnarun. Minulla ei ollut nyt aikaa mihinkään pelleilyyn! Parempi olisi hilata suosiolla se ahterisi tänne, senkin pieni kaakki. Kävelin kohti Wildaa, Wilda juoksi pois. Hiivin kohti Wildaa, Wilda juoksi pois. Kävelin takaperin kohti Wildaa, Wilda juoksi pois. Konttaamaan minä en hittovie alentuisi.
Hiiviskelin taas kerran lähemmäs kumisaappaissani niin, että sohjoinen mutalöllö loiskui lahkeisiini asti. Yritin ovelasti kiertää pikkuperkeleen ja mennä rapsuttelemaan sen vieressä seisovaa Flammea. Flamme möllötti tyytyväisenä huomiosta ja puhisi innokkaana hanskoihini.
”Hitto ku sulla on jo hokit, Flamme… Kerro, miten saan huijattua tuon rimpulan kiinni?” Valitin pörröiselle hallakolle.

Wilda oli puolentoista metrin päässä meistä. Se tarkkaili silmä kovana jokaista liikettäni. Minä laskelmoin askelmani tarkasti: vasen jalka, oikea jalka, naru kaulan ympärille, ja poni olisi kiinni. Nyt olisi aikani iskeä. Koko tilanne oli ohi sadasosasekunnissa: ilmoilla kaikui vain eläimellinen ”AAARHHGHHH”-huutoni. Poninrääpäle ravasi ylpeän näköisenä perse pystyssä kauemmaksi.

”Mitä helvettiä sä siellä melskaat?” Kuului närkästynyt huuto pihattotallista. Karsinan ovi sulkeutui nirskahtelevin äänin, ja Beata ilmestyi pihattotallin oviaukosta. ”Mikä sua vaivaa?”
”No tuo helvetin pikkupallo ei anna kiinni”, tuhahdin, ja osoitin tarhannurkassa kyhjöttävää ruunivoikkoa. Beata pyöräytti silmiään ja tuhahti hymyillen.
”Uusavuton vässykkä se sinäkin oot”, hän sanoi ja lähti harppomaan varmoin askelin kohti tammaa. Beata vain meni sinne, tarttui Wildan otsatukasta kiinni ennen kuin se kerkesi reagoida tilanteeseen, ja pian Beata hinasikin tammaa kohti minua.
Tunsin itseni nöyryytetyksi. Ei voi olla todellista, että joku itseäni nuorempi suttura muka peittosi minut hevosasioissa… Nielin häpeäni ja pidin kasvoni nollalukemilla.
”Kiitos vaan, olisin kyllä saanut sen itsekin”, sanoin kohteliaasti. Beata vain nauroi ja käveli letti askelten tahdissa keinuen takaisin Hetan karsinaan.

avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Ti 21 Marras 2017, 10:50

21.11.17 - Kaksi uutta tulokasta


- Ei, mitä vittua, SEIS! Sven parahti kasvoillaan järkyttyneen ja huvittuneen irvistyksen sekoitus. – En mä tommosta tarkottanut!

Niinpä niin. Myhäilin salaa tyytyväisenä. Olin juuri palannut Suomesta sukulointireissulta, ja aivan täysin vahingossa mukaani oli tarttunut kaksi uutta hevosta. Hupsista.

- Ja mikä helvetti tuo toinenkin on? Teurasjonostako sä oot nämä luuskat pelastanut? Sven jatkoi ivailuaan. Kyömyturpainen Lidia tuijotti surkeana meitä kuljetuskopista, se varmasti aisti Svenin puhuvan siitä pahaa.
- Älä kiusaa raukkaa, puolustelin. – Se on maailman sympaattisin kopukka, ja hei: vieläpä sopivan kokoinen sulle!
- Älä unta näe, Sven huudahti. – Minä en tuollaisilla kopukoilla ratsasta. Tuota hongankolistajaa voin harkita sen jälkeen, kun se saa sata kiloa lisää lihasta.
- Kyllä se saa, vakuuttelin. – Se on vasta nelivuotias! Satulaa on käytetty selässä, mutta muutoin täysin raakile. Siitä sulle oiva koulutusprojekti!
- Hah! Turha luulo. Mun työsopimuksessa ei muistaakseni lue: ”Suostun uhriutumaan työnantajani puolesta, kun nelivuotias demonipeevee viskelee kouluttajansa pyörätuolikuntoon”. Se on nyt sun henkilökohtainen voi voi. Voin tulla morjenstamaan sua sitten sairaalaan, Sven ilkkui.

Nuori tamma steppaili kuljetuskopissa stressaantuneesti. Sven avasi takapuomin ja hetken näytti siltä, kuin nuorella hevosella olisi unohtunut kaasu täysille ja pakki päälle. Tamma sinkosi itsensä ulos kuljetuskopista niin, että sain todella roikkua riimunnarussa pitääkseni Dellan hallussani. Tajuttuaan päässeensä ulos Della kohotti päänsä yläilmoihin, haisteli uuden kotinsa tuoksua ja ravisti itseään kuin märkä koira konsanaan.

- Hva skjer? Kuului kirkas ääni ison tallin suunnalta. – Mitä hittoa!

Tunnistin äänen Inga-Stinaksi. Pieni poniratsastaja toljotti uusia tulokkaita kauhuissaan.

- Siis, hyi kamala? Kuinka ihmeen korkeita elukoita sä oot menny hankkimaan? Tuleeks noi tuntikäyttöön? Minä en muuten todellakaan ton kokosilla hevosilla mene, tyttö parahti ja mittaili katseellaan hevosten säkäkorkeuksia.
- Kaikki aikanaan, sanoin mystisesti. – Tämä tulee tunneille vasta keväällä, sanoin ja katsoin narun päässä seisovaa Dellaa.
- …Jos se ei ole tappanut itseään tai kouluttaja-parkaansa sitä ennen, Sven lisäsi kyynisesti.
- Ole sinä hiljaa, nauroin. – Tuo musta taas on ihan valmis paketti.
- Aivan - valmis makkaratehtaalle, Sven tokaisi.

Sain Dellan hermostumaan yrittäessäni ninjapotkaista Sveniä likaisilla kumisaappaillani. Kyllä minä vielä noille lurjuksille näyttäisin! Koska minähän en todellakaan huonoja hankintoja harrastele. Näin jo sieluni silmin, kuinka suosittuja näistä hevosista tulisi. Svenin oma syy, itsepä toivoi tuntikäyttöön oikeita hevosia. Nytpä se sai yhden kokonaisen ja yhden puolikkaan.
avatar
Jassu
Admin

Viestien lukumäärä : 200
Ikä : 22
Join date : 01.03.2014
Karma : 1

Näytä käyttäjän tiedot http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty Ke 13 Joulu 2017, 08:18

13.12.2017 - Lumisadetta ja silmänlumetta

Satoi lunta. Ja lisää lunta. Ja taas lisää lunta. Märkää lunta, kuivaa lunta, jättimäisiä lumihiutaleita ja pientä puuterilunta. Kahdessa päivässä Lofootit olivat peittyneet miltei puolen metrin lumikerrokseen. Sekös mulle passasi, eipähän tarvinnut hinkata poneja juuriharjan kanssa niiden piehtaroitua tarhoissansa. Koska perusluonteeseeni kuului kuitenkin kaikesta valittaminen, lisäsin lumisateen vihalistalleni ja huitaisin inhoten kasvoilleni vesinoroina valuvan lumikuorrutteen pois hiuksiltani.

Oli pimeää, kuten koko ajan nykyään. Tallipihan liiketunnistimilla toimivat spottivalot morottivat minua, kun kuljin oritallista tarhoille. Vielä pari tammaa ja pihattotarhalaiset sisälle, niin aamupäivän heppojenhaku-urakka olisi ohi. Viime viikot olin suurimmaksi osaksi viettänyt aikaani broidieni firman työmaalla, joka tässä tapauksessa oli joidenkin uusrikkaiden kermaperseiden upouusi mittatilaus-design-omakotitalo-huvila-palatsi. Se oli ihan leppoisaa nojailuhommaa, sillä piperrettäviä yksityiskohtia oli jumalaton määrä, ja yhden kivilaatan asetteluun käytettiin seitsemäätoista eri millimetrimittaa, röntgenlaitetta, feng shui -eksperttiä sekä tarkistettiin vielä planeettojen asento, jotta laatta tulisi varmasti oikeaan paikkaan. Suhtauduin raksahommiin aina vähän huumorilla: suurpiirteisenä luonteena moinen perfektionistisuus oli mielestäni täysin tyhjänpäiväistä, mutta onneksi töitä tehtiin tunti- eikä urakkapalkalla. Mitä enemmän sisustussuunnittelijat jahkailivat talon yksityiskohtien kanssa, sen tuottavammaksi se mulle tuli.

Lakisääteiset vapaapäivät oli kuitenkin pakko pitää. Vapaapäivä raksahommista ei kuitenkaan todellakaan tarkoittanut vapaapäivää töistä, sillä leveää elämäntyyliäni ei katettaisi lorvimalla. Paskan lappamisesta sai onneksi ihan kivasti sivutuloa, ja pro-tason pummirottana sain yleensä aamutallin jälkeen vikistyä Jassulta lounaanjämätkin. Säästö se on pienikin säästö.

Vitutuskäyräni nousi hieman, kun tajusin alkeistyttöjen kimeän, kikattavan kiherryksen kuuluvan yhä vain lähempää. Lässyttävä hihitys tuntui keskittyvän Wildaan, joka möllötti kiltisti aidan vieressä nautiskellen ainakin kymmenen (tai no, neljän, mutta ne oli ainakin kymmenen kakaran verran ärsyttäviä) tytön suomasta huomiosta. Tuitelituimusushhsuhtblöllölöö ihana lutunen pikku pallero sydän sydän sydän ja niin edelleen. Oksensin mielessäni ja silmiäni pyöritellen lompsin tyttöjen ohi pihattotallin läpi tarhan sisäpuolelle. Raahasin poneja talliin yksi kerrallaan, kunnes jäljellä olivat vain koko Shelyesin surkeimmat rimpulat Wilda ja se uus vaalea poni. Ihan vain lasten mielen pahoittamiseksi ajattelin aloittaa Wildasta.

- Kuulkaas likat, mä vien Wildan nyt talliin, niin se pääsee pakoon tätä lumisadetta, totesin neutraalisti ja sain vastaukseksi ääähhhplääähh-mutinaa.
Muina miehinä talutin läsipäisen tamman karsinaansa, nappasin uuden ponin, näköjään ”Blondin”, karsinan edessä roikkuvan narusen ja lompsin lumi toppakumppareiden alla naristen peremmälle tarhaan. Tyttölauma oli juuri lähestymässä uutta welshtammaa kovaan ääneen lässyttäen. Mä päästin syvän huokauksen. Eikö nyt hitto tajunnu että vien sen seuraavana talliin? Menisivät rapsuttamaan Flammea pihattoon.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Mun kasvoni vääntyivät vähän liiankin omahyväiseen ja huvittuneeseen irveeseen, kun nää lapset kiljuivat kurkku suorana welshtamman jahdatessa tyttölaumaa hampaat vilkkuen, korvat niskaan saakka painuneena. Asennemuija toi uus poni, ajattelin. Tytöt juoksivat karkuun, joku niistä ehkä märisi säikähdyksestä. Ihan sama mulle, säästyinpä taas kiusalliselta hätistelyltä.

- Mitä täällä tapahtuu! Kuului äkäinen, mutta heleä ääni tyttöjen pakosuunnasta. – Ettekö te lue tallin ohjeistuksia? Yksityishevosiin ei saa koskea ilman lupaa! Etenkään Blondiin! Tajuatteko, että se voi oikeesti potkaista tai purra teidät hengiltä?!

Käännyin kannoillani tarkkailemaan mulle entuudestaan tuntemattoman neidin saarnaamista. Alkeistytöt mutisivat hädissään jotain epämääräistä tälle vastaukseksi, ja juoksivat toppapuvut kahisten kohti tallipihaa. Tarkemmin katsottuani tää uus tyttö oli todella näyttävä, viimeisen päälle huoliteltu kokonaisuus, jonka juuri ja juuri hartioille yltävä vaalea tukka keinui näpäkästi askelten tahdissa. Yritin olla tuijottamatta liian tarkkaan sen merkkiridahousujen verhoamia treenattuja reisiä.

- Siis mistä tossa oli kyse? Se mimmi sanoi ja tajusin sen puhuvan mulle.
- Vein Wildan talliin, niin noi kakarat yritti mennä lähmii tota uutta ponia, tokaisin neutraalisti. – Aika äkänen otus, etten sanois.
- Mun ponia, blondi jatkoi. Sen kasvot oli ilmeikkäät, kulmakarvat korkeat ja muijien mittapuulla varmaan todella taitavasti tehdyt, silmät suuret ja jäänsiniset – melkein yhtä ahdistavan vaaleat, kuin Petterillä.
- Ahaa, huokaisin yllättyneesti ja mun ääni nous melkein liiankin korkealle. Köhäisin kurkkuani. – Sven. Ei olla vissiin vielä tavattu, en oo käynyt tallilla hetkeen, jatkoin ojentaen tallihanskan peittämän käteni blondille ja yritin vaikuttaa miellyttävältä vääntäen kasvoilleni kömpelön hymynkareen.
- Ella-Amalie, mut Ella riittää, tyttö jatkoi ja hymyili. Sen hampaat oli valkoiset kuin vastasatanut hanki. Hitto…
- Muutettiin Blondin kanssa tänne tän kuun alussa, Ella-Amalieksi esittäytynyt neiti kertoi. – Oon tainnut kuullakin susta ohimennen. Blondi on mun serkun entinen poni, jos muistat Inkeri Johansenin.
Nimi kuulosti hämärästi tutulta. Inkeri… Varmaan Inga-Stinan ja Beatan kavereita muutaman vuoden takaa? Olikohan se sen kirjavan shettiksen hoitaja?
- Juu! Muistanhan minä, sanoin asiantuntevasti ja heilautin samalla kättä tarhan ohi kävelevälle Petterille. Taisin säästyä Lidian tarhasta hakemiselta. – Totanoin.. Sä varmaan hoidat ponis talliin? Käyn äkkiä kipaisemassa Dellan sisälle, ettei se herppaa yksin jäämisestä.
Kaunis blondi nyökkäsi, sanoi että oli kiva tutustua, ja törmäillään. Törmäiltäispä, haaveilin itsekseni.

- Tuutsä hakee Dellan? Petter huusi tammatarhan portilta mun kävellessäni sen suuntaan.
- Joo venaas vähän, huusin takaisin ja nappasin viimeisen riimunnarun tarhan kettinkisestä portista.

Haettiin vierekkäin möllöttävät tammat. Dellan päällä oli onneksi sadeloimi ja sen alla fleeceloimi. Pääsisin helpolla, kun ei tarttis alkaa tallissa loimittamaan. Lidian mustan selän päällä oli valkoinen lumikuorrute.

- Ootsä jutellut ton Ella-Amalien kanssa? Hiton näyttävä mimmi, kysyin vaivihkaa Petteriltä, jonka kasvoille nousi järkyttynyt ilme.
- SVEN? Mitä helvettiä? Petter melkein karjaisi ja kiristi manbuniaan.
- No mitä? Jatkoin närkästyneenä. – Mimmien katselu kiellettyä nykyään? Homoksiko tässä pitäis ryhtyä? Heitin vitsillä ja Petter tarttui mua toisesta hartiasta kiinni vetäen naamansa lähemmäs mun korvaa.
- Se on vittu viistoista, Petter mutisi hampaat irvessä ja katsoi mua kummeksuen. No ei saatana…
- Ei mitä vittua, seis, inisin ja nojailin polviini. Olinko just flirttaillut yläasteikäiselle?! – Siis ensin se uus ratsastuksenopettaja-milf jota luulin parikymppiseksi, ja nyt hitto ysiluokkalainen, jonka melkee pyysin treffeille? Mikä helvetti muijia vaivaa?! Kauheeta kusetusta, ne näyttää samalta vaikka iät ois viistoista ja kolkytviis!
Petter vain nauroi räkäisesti ja paiskasi mua kädellä selkään. ”Äijä…”
Jatkettiin hevosten viemistä, kun Della alkoi steppailemaan hermostuneena meidän äänekkäästä päivittelystä. En kehdannut mennä enää sen päivän aikana pihattotalliin.
En sitä kenellekään koskaan myöntäisi, mutta salaa mua jäi vähän kaivelemaan se Ella.

avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty To 14 Joulu 2017, 18:33

14.12.2017 - Uusia vanhoja tuttavuuksia



Mistä ihmeestä mä tunnen ton jätkän? Mistä, mistä…

Aivoni raksuttivat sellaista tahtia, jota ei oltu minun pääni sisällä nähty sitten vuoden 2015 ylioppilaskokeiden. Shelyesissä oli uus tallipoika, jonka pärstä oli ärsyttävän tuttu, mutten keksinyt mistä. En tykännyt tästä uudesta pojasta yhtään, se ei edes moikannut mua, katsoi vain nenänvarttaan pitkin, kun käveli Jassun perässä siivoamani karsinan ohitse tallin toimistoon. Olisivat mielummin soittaneet Catun takaisin tallihommiin sieltä auringon alta lapsia vahtimasta. En halunnut ton tyylisiä ihmisiä "työkavereikseni".

Nakkelin paskaa apinan raivolla. En saanut mielenrauhaa, ennen kuin keksisin, missä oon nähnyt tuon jätkän aiemmin. Svolværin kokoisessa kaupungissa olin varmaan nähnyt jo joka ikisen suunnilleen mun ikäluokkaa olevan ihmisen, kun koulu- ja harrastepiirit olivat niin pienet. Yleensä kuitenkin osasin yhdistää kasvot johonkin paikkaan. Nyt en. Enkä nähnyt sitä jätkää enää koko päivänä, joten en päässyt tutkimaan sen naamaa uudelleen.
Mun oli pakko marssia Jassun puheille.

- Mikä homma? Tivasin. – Eikö mun työpanokseni riitä, vai miksi täällä on yhtäkkiä uus työntekijä?
Jassu hymyili ivallisesti, mutta jatkoi sitten asiallisesti:
- Kyllä sä tiedät, että kaks tallityöntekijää on ollut meillä aina ihan ehdoton must. Kun Catu ei ole ollut tallilla pitkään aikaan, mä ja Janni saadaan nyt keskittyä meidän asemiin oikeasti sisältyviin hommiin, ja jättää tallihommat tallityöntekijöille.
- Kuka toi siis on? Hitto, kun näyttää tutulle, mutten keksi mistä. Onko se Svolværistä? Kysyin kuulostaen ehkä vähän liiankin uteliaalta.
- Christian… Fjeld, Jassu sanoi tarkistettuaan sukunimen juuri kirjoitetusta työsopimuksesta. – Narvikista kotoisin. Mun vakiokampaajan kummipoika, joka käy nyt turvallisuusalan kaksoistutkintoa Svolværissä. Mutta tuskin se täällä kauaa viihtyy, ei tuntunut olevan kovin hevosihmisiä. Hoitakoon aamu- ja iltatallit vaan alta pois.
- Vai että vartijapoika, tuhahdin neutraalisti.
- Harrastaa kuulemma jalkapalloa, ehkä teistä tulee futiskavereita? Varmaan pelaa alemmassa sarjassa kuin sä, mutta eiköhän se treenikaveriksi kuitenkin kelpaisi, Jassu totesi iloisesti.

Nyt mä sen muistin. Tromssan aluecupin aamutreenit 2016. Se kusipää ensin kamppas ja sitten astu nappiksilla joukkuekaverini päälle, eikä edes pyytänyt anteeksi, naureskeli vain joukkueensa kanssa, kun sai vanhemman äijän irvistämään kivusta. Mieleeni kihosi vain sen ylpeä vino hymy sen hölkätessä takaisin omalle puolellensa fudiskenttää. Nyt mä pidin tästä Christianista vielä vähemmän.

- Ehkä, mutisin Jassulle ja poistuin vähin äänin paikalta.
avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Christian lähetetty Pe 15 Joulu 2017, 13:58

15.1.2017 - Ensivaikutelmia




En oikein tiennyt, mitä mä odotin ensimmäiseltä työpäivältä ratsastuskoulussa. Tällaisina hetkinä sitä tosissaan kyseenalaisti elämänvalintojaan, mutta toistelin itselleni tän järjestelyn olevan vain väliaikaista.

Kokonaisuudessaan tää kuviohan oli kokonaisuudessaan aivan perseestä: Narvikin turvallisuusalan ammattiopisto meni remppaan ja pakotti kaikki oppilaansa suksimaan helvettiin. Tässä tapauksessa helvetillä tarkoitin omalta kohdaltani Svolværiä. Suurin osa luokkakavereista lähti Tromssaan, jossa oli toiseksi lähin alan koulutusta järjestävä oppilaitos (ja joka kaupunkina oli tätä Lofoottien rotankoloa miljoona kertaa eläväisempi ja houkuttelevampi), mutta mun kummitädin asuessa täällä Lofooteilla mä jouduin muuttamaan sen luo Kabelvågiin. Olihan tää toki halvempaa ja varmasti kiittäisin itseäni myöhemmin säästyneistä roposista (joita opiskelijalla ei ollut mitenkään mainittavan paljoa), mutta näin ensivaikutelmalta sekä Svolvær että Kabelvåg vaikuttivat tosi ankeilta. Onneksi jalkapallokenttiä sentään löytyi, jotta pääsisin purkamaan vitutustani pallon potkimiseen.

Se oli ainakin varmaa, etten välttämättä odottanut näkeväni muita miehiä tallilla. Ratsastus oli mun mielestäni niin naisellinen harrastus, ettei kukaan oman arvonsa tunteva (hetero)mies hilluisi päiväkausia täällä paskan hajussa akkojen paskanpuhumisen kohteena. Joka aamu mä tarkistin kaupungin avoimet työpaikat, josko vartijalle tai järjestyksenvalvojalle olisi töitä tarjolla. Vielä ei ainakaan ollut tärpännyt, mutta toivoin oman alan työpaikkojen ilmestyvän tarjontaan piakkoin. En todellakaan olisi täällä talliorjana yhtään pidempään, kuin oli täysin pakko. Työ oli mulle ollut aina vaan työtä, joten enköhän mä hengissä pärjäisi täällä b-luokan duunareiden keskuudessa siihen saakka, kun pääsisin vartijanhommiin.

Ensimmäisen kahden päivän aikana olin nähnyt jo kaksi miestä, vaaleita ja täysissä tallitamineissa, about omanikäisiäni tai aavistuksen vanhempia. Olikohan ne pari keskenään? Nyrpeiltä ne ainakin ensinäkemältä vaikuttivat molemmat – toisaalta, kyllä tää likainen ja haiseva talliympäristö sekä akkojen tyhjänpäiväisten juorujen kuuntelu kenet tahansa, todennäköisesti kohtapuoliin myös minut, kyynistäisi. Blondeja varmaan kiukutti nähdä uusia, edustavia nuoria miehiä täällä heidän ”reviirillään”. Laitoin itselleni korvan taakse, että mun olisi sopivan paikan tullen vaihdettava heidän kanssa pari sanaa, etteivät he luulisi minua hintiksi. Minusta ei kannattanut tulla mustasukkaiseksi, sillä en todellakaan ajatellut iskeä heistä kumpaakaan.

Ainoat keksimäni plussat eiliseltä ja tältä päivää olivat, että työnantajani vaikutti tosi rennolta ja ystävälliseltä persoonalta, ja se, että täällä ei olisi pulaa silmänruoasta. Joo – junnuja kävi täällä ihan jumalaton määrä tuntiratsastajina, mutta kaikki karsinansiivoajat tuntuivat olevan vähintäänkin lukioikäistä porukkaa. Ja huhut heppatyttöjen hyvistä perseistä eivät selvästikään olleet valhetta.
Onneksi olin aina ollut melko supliikki ja suosittu mimmien keskuudessa – jos jotain, niin flirttailla mä ainakin osasin. Tytöt oli typeriä ja sinisilmäisiä, joten niitä oli helppo kieputella mun sormieni ympärille. Ehkä mä valkkaisin itselleni muutaman projektin tallin hoitajista, jos jotain oikein näyttäviä daameja sattuisi silmiini. Ensimmäiset päivät mä kuitenkin ajattelin vain tarkkailla tallin menoa ja haistella tallilaisten keskinäistä hierarkiaa. Mun olisi helppo päästä pinnalle, kun tietäisin kenen yli kavuta ensimmäisenä.

Tallihommat eivät vaatineet kerrassaan minkäänlaista älyllistä toimintaa. Heittelin paskapurut talikolla seinään, poimin kikkareet kottareihin ja kuskasin ne isompaan paskakasaan maneesin viereen, kauhoin joka elukalle ruokaa sen verran, kuin niiden koppien ovessa luki, vein elukat pihalle tai toin ne sisälle (en ollut vielä ihan saanut logiikasta kiinni), ja lakaisin vähän käytäviä, jotta tää paskainen talli näyttäis vähän vähemmän paskaiselta. Vastaantulijoille huikkasin että ”Hallo!” tai "Heisann!" ja hymyilin asiakaspalvelijamaista feikkihymyä.

Eilen illalla taukohuoneessa mulle glögiä tarjonnut brunette oli ison tallin käytävällä laittamassa pystytukkaiselle ponille remmejä päähän. Moikkasin tyttöä mahdollisimman ystävällisesti, kysyin, mitä se on tekemässä ja totesin itse jotain geneeristä liibalaabaa tämän aamun kulusta.
Tää tyttö, joka oli eilen esittäytynyt Katyaksi, vastaili minulle kirkkaalla äänellä vaikuttaen iloiselta mielenkiinnostani. Katya puhui norjaa hienoisella slaavilaisella korostuksella, mikä oli mun mielestäni oikeastaan aika viehättävää, eikä se hullumman näköinen ollut ulkoisestikaan: oikein nätti, tähtisilmäinen kiharapää, jolla oli virheetön iho ja kaunis kasvojen luusto. Se vaikutti hirveän positiiviselta ja aidosti ystävälliseltä, mikä oli todella kontrastissa muihin tapaamiini tallilaisiin verraten. En kuitenkaan vielä osannut sanoa, oliko Katyan suhtautuminen muhun aitoa, vai yrittikö se vain tehdä hyvää ensivaikutelmaa. Jäin mietiskelemään sitä itsekseni, kun katosin kahville yläkertaan.

Jäin suunnittelemaan repliikkejäni Katyaa varten, kun se pyysi keittämään kahvit sillekin. Eiköhän se kohta tänne ilmestyisi.

Christian

Viestien lukumäärä : 4
Ikä : 19
Join date : 14.12.2017
Karma : 0

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty Ti 19 Joulu 2017, 10:14

19.12.2017 - Sarjassamme "asiat jotka hankaloittavat elämääni"; kohdat yksi ja kaksi

Pukkasin lantakärryt pihattotalliin meinaten liukastua sen jäiseen oviramppiin. Lisäsin jään ja talvikelin vihalistalleni.

En ollut ihan varma, olinko mä enää elossa tai hereillä tässä todellisuudessa. Viime aikoina elämäni oli nimittäin alkanut muistuttaa enemmän paskasti käsikirjoitettua teinien saippuasarjaa, mikä oli niin kuluttavaa, että mun olisi tehnyt tänäänkin mieli soittaa Jassulle, että tehköön itse aamutallinsa. Halusin vain tuijottaa seinää ja yrittää irtautua kaikista näistä ajatuksista, jotka laittoivat mun pääni sekaisin.

Kohta yksi: Christian Fjeld.
Siitä päivästä lähtien, kun se ylimielinen paskiainen asettui taloksi tähän talliin, ei mikään ole ollut ennallaan. Muijat juoksevat sen perässä kuin pienet koiranpennut, eivätkä suostu kuuntelemaan järkipuhetta. Ainoa, joka edes yrittää kuunnella mua, on Petter, ja sekin varmaan suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että se on helvetin hyvä jätkä ja mua kohtaan lojaali. Kaikki muut vain hyssyttelevät ja käskevät tutustumaan ennen tuomitsemista. Ja voi pojat, kyllä mä sen kusipään tunnen paremmin, kuin kukaan muu. Se on vaan niin pirun taitava manipuloija, ettei kukaan edes huomaa, millaista kulissia se pitää ympärillään joka ikinen päivä.
Se ei edelleenkään ole sanonut mulle suoranaisesti yhden yhtä sanaa koko tallityöntekijän uransa aikana. Eikä varmaan kannata pidättää hengitystä sitä odotellessa. Toisaalta hyvä, että se tajuaa välttää mun kanssa kanssakäymistä: en nimittäin voi sanoa esittäneeni mukavaa sitä kohtaan, enkä koskaan tulisi esittämäänkään. Voi, kun sen iholla lukis kaikki paska mitä se on elämänsä aikana tehnyt ja ajatellut, niin muutkin tulisivat järkiinsä ja lopettaisivat sen kanssa kaveeraamisen. Nykyisellään kukaan ei tajua, millainen käärme asuu sen kansikuvapoikamaisen ulkokuoren ja nappisilmien alla.

Tästä päästiinkin kohtaan kaksi: Ella-Amalie Johansen Storvik.
Vaikken ollut nähnyt sitä tyttöä kukkapenkkiepisodin jälkeen, mun oli todella vaikeaa olla ajattelematta, mitä sille kuului. En ikinä, koskaan kehtaisi myöntää, että salaa mua jäi kaivelemaan sen sanat Christianista: ”Kyllähän sitä nyt kattelee”. Vaikka hittoakos sillä oli väliä, Ellahan saisi katsella ketä lystäsi, eikä se asia tietystikään mulle kuuluisi millään tavalla. En ollut ihan varma siitä, miksi sen viaton letkautus silti sai silloin mun vereni kiehumaan. Ja sai kyllä edelleen, totesin muistellessani tilannetta. Onneksi Petterillä oli sen verran pelisilmää, että se tajusi raahata mut pois siitä tilanteesta ennen kuin olisin sanonut jotain typerää. Jostain syystä sen taskukokoisen blondin hyväksyntä tuntui mun mielestäni tärkeältä. Mua ärsytti suunnattomasti, että olin mustasukkainen sen huomiosta, vaikkei se edes ollut mun omaisuuttani. Eikä tulisi koskaan olemaankaan, mikä oli mun mielestäni hirveän epäreilua. Melkein kuusi vuotta meidän välissä oli kuitenkin ihan liikaa, se oli fakta.

Heittelin purua seinään ja katselin kasaa pitkin kieriviä lantakikkareita ajatuksissani. Mun mielestäni oli hirveän epäreilua myös se, että heti, kun kerran tuhannessa vuodessa iskin silmäni johonkin, niin tää kyseinen muija paljastuikin ysiluokkalaiseksi. En ollut ajatellut kenestäkään tai tuntenut mitään tällaista sitten vuoden 2012, jolloin olin hetken aikaa ihastunut Catuun ennen kuin se lähti vaihto-oppilaaksi. Mun päähäni ei edelleenkään mahtunut, että Ella oli 15. Ei mun ikäiset tytöt näyttäneet tolta, kun olin 15. Ei ne kävelleet noin eivätkä hymyilleet noin, kun olin 15. Tuntui helpolta hokea itselleni, että se oli 15, aina siihen saakka, kun Ella oikeasti käveli paikalle ja avasi suunsa, katsoi mun suuntaan tai teki jotain normaaleja askareita poninsa kanssa. Siinä hetkessä mä unohdin sen taas, ja koko rundi alkaisi alusta.

Tässä koko kuviossa ei ollut kerta kaikkiaan mitään tolkkua. Vielä vaikeamman tästä jutusta teki, etten kehdannut avautua tästä kenellekään. Kukaan ei koskaan saisi tietää mun ajatuksista, tai mut leimattaisiin saman tien pedariksi tai miksi lie. Petter tiesi, että olin kiinnittänyt tyttöön huomion, mutta siihen se sai jäädä. En uskaltanut kertoa sille enempää, vaikka mieli tekikin. En uskaltanut riskeerata, että kukaan saisi vahingossakaan kuulla mitään aiheeseen liittyvää.

Vannoisin käsi raamatulla, että kukaan ei edes epäilisi mitään, jos vaikka Ella joku yö löytyisin jostakin Tromssan tai Narvikin yökerhoista. Kaikki parikymppiset näytti siellä tuolta. Tai no, eivät läheskään tuolta, vaan paljon tavallisemmilta. Jokin sen olemuksessa kolahti muhun hitosti liikaa, minkä takia inhosin itseäni juuri nyt. Enhän mä nyt jumalauta voinut iskeä silmiäni viisitoistavuotiaaseen. Kurtistin kulmiani, kun keräsin kikkareet talikkoon ja heitin ne käytävällä oleviin kottareihin. Puoli talikollista lensi niistä ohi tallin käytävälle. Kirosin puoliääneen.

Totesin itsekseni, että nää ajatukset oli haitallisia, ja mun olisi päästävä niistä eroon.
Tästä päivästä lähtien välttelisin Ellaa parhaani mukaan. Toivoin, että ”poissa silmistä, poissa mielestä” ei ollut fiktioon perustuva sanonta. Ehkä ajan kuluessa mä unohtaisin sen kokonaan.
Miksi tuntui niin vaikealta päästä yli ihmisestä, joka ei koskaan alun perinkään edes ollut sun?
avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Christian lähetetty Ti 19 Joulu 2017, 20:58

19.12.2017 – Läpivetoako?

Päivä viisi: hengissä ollaan. Laumallinen karanneita hevosia, lukemattomia myrkyllisiä katseita, tallityttöjen tirskunnan kohteena olemista sekä kymmeniä hyviä perseitä myöhemmin löysin tänäänkin itseni Shelyesistä. Tänään mun nakkini olisi iltatalli. Se oli ainakin varmaa, että pihattotallin ovet tarkistaisin illan päätteeksi noin viiteen kertaan.

Blondit olivat edelleen mulle kiukkuisia, mutta jatkoin kylmänviileän olemukseni säilyttämistä. Sen sijaan tallin tytöistä olin bongannut ihan mukaviakin yksilöitä. Tarkemmin ajateltuna en löytänyt kenestäkään naispuolisesta oikeastaan suurempaa pahaa sanottavaa. Kaikki olivat vähintäänkin kivoja, jotkut taas erityisen kivoja. Varsinkin, jos väläytin pari viekasta hymyä ja heitin vähän mojovaa jerryä. Senhän mä jo osasinkin.

Starttasin työvuoron tänään oikeastaan aika hyvillä fiiliksillä. Olin tänään tullut tallille jo mun mittapuilla varhain – reilusti ennen ratsastustuntien alkua, sillä mulla olisi tänään luvassa iltatoimien lisäksi jonkin sortin paikkojen jynssäystä sekä varustehuoltoa tai jotain sen suuntaista. Moikkasin tyttöä, jolla oli hattaransinertävät hiukset, ja ihmettelin, mitä sen näköinen muija teki tallilla. Se näytti erehdyttävästi niiltä kauneusguruilta, joiden meikkitutoriaalivideot jostain syystä ajelehtivat päivittäin mun instagramini discovery-osioon. Sinitukkainen tyttö tervehti mua ujosti ja hymyili mulle silmät tuikkien. Olin varma, että se vilkaisi taakseen, kun jatkoin määrätietoisesti matkaani peremmälle talliin. Se blondi mies mulkaisi mua merkitsevästi, kun kävelin muina miehinä sen ohitse. Hain pesupaikan seinustan hyllyltä tiskiharjan ja vesiämpärin ja aloitin ruoka- ja juomakuppien hinkuttamisen. Ajan kulku unohtui helposti näin aivovapaata hommaa tehdessä.

- Siinähän sä olet, joku melkein huudahti selkäni takana saaden mut melkein säpsähtämään. Ehkei pitäisi ajelehtia ihan noin kauas haavemaailmoihin työhommien lomassa.
- Joo, tässähän mä, virnuilin, kun tunnistin tytön timmiksi polkkatukkaiseksi platinablondiksi. Joku about mun ikäinen, olikohan sillä joku monimutkainen nimi...? E…jotain? Se oli vaikuttanut aiemmin ihan rennolta, joten nyt olisi hyvä tilaisuus jerryttää. Vedin kasvoilleni omahyväisen, viekoittelevan virneen.  – Missed me?
- Usko unelmiis, nätti tyttö nauroi.

Mun läppä tuntui kuitenkin purevan siihen, joten jatkoin vitsailua, kunnes se vakavoitui ja alkoi selittää jotain jostain poninsa loimesta. Enhän minä mitään ponien rytkyjä seurannut, joten kehotin sitä kysymään Jassulta.

- Voisin samalla valittaa sille ammattitaidottomasta henkilökunnasta, joka sen palkkalistoilla pyörii, blondi neiti jatkoi muka toruvasti.
- Kiitos Jeesus, tee se, että mä pääsen vihdoin pois täältä. Vaikka kyllä mä teidän höpönassujen heppatytyjen seurassa pyörisin mielellään enemmänkin, vastasin sille virnuillen.

Taskuraketti läpsäisi mua leikkisästi käsivarteen, joten nappasin sitä ranteesta kiinni ja laskin sen käden hellästi paikalleen. Nyt mä sen muistin, Ellahan sen nimi oli.
- Ella hei, älä viitti, mä oon ihan mukava oikeesti. Älä anna sun ennakkoluulojen ottaa valtaa, sanoin vitsailevalla äänenpainolla pudistellen päätäni. Se kurtisti kulmiaan ja tuijotti mua jäänsinisillä silmillään. Ella oli ihan sievä, vaikka brunetet olivatkin mun henkilökohtainen preferenssini.
- Okei, mutta saat vain ja ainoastaan yhden mahdollisuuden, se sanoi muka vakavasti ja heristi sormeaan. – Sun on vahdittava pihattotarhan laumaa kuin haukka, ja raportoitava mulle HETI, jos Blondilla näkyy olevan kränää jonkun sen tarhakaverin kanssa. Pyörittelin silmiäni hymyillen ja nyökyttelin tarmokkaasti.
- Yes, madame, sanoin ritarillisesti nyökäten ja nostin käteni pääni viereen kunnianosoitukseen.

Samassa varustehuoneen ovi pamahti niin, että ikkunat helisivät. Olikohan rehu- ja varustehuoneessa läpiveto, sillä maneesinpuoleinen ulko-ovi oli raollaan?


Ruoka- ja juomakuppien jynssäysurakan jälkeen mä keräilin vielä likaiset satulahuovat, ja kuljetin ne mukanani yläkertaan pesukoneeseen. Laitoin koneen pyörimään ja uudet kahvit tippumaan, sillä vaikka pannu oli täysi, valo oli sammunut ja tarkempi tutkimus sai mut toteamaan kahvin olevan jääkylmää.
Ratsastustunnit starttasivat juuri, joten muutama hoitaja pölähti taukotupaan, kun ne oli saaneet kopukkansa tunneille. Se sinitukkainen mimmi, joka silminnähden ilahtui mun näkemisestä, sitten sellainen tummapiirteisempi muija, jolla oli trendikkäät, hopeiset latvat sen hiuksissa sekä sellainen nuori, vaalea tyttö, jonka olin kuullut puhuvan italiaa puhelimessa. Pari minuuttia myöhemmin saapui myös Sølvi, jonka nimen muistin varmasti, kun se oli hirvittävän puhelias ja oli innoissaan esitellyt mulle paikkoja ekana päivänä. Viimeiset kahvitipat otti Inga-Stina, jonka muistin hoitavan sitä hassunnäköistä pilkullista ponia.

Rupattelimme niitä näitä, ja sinitukkainen mimmi, joka esitteli itsensä Siobhaniksi (mutta Sia kuulemma riitti), stalkkasi sometilejäni sormet sauhuten ja arvosteli kuviani hopeatukkaisen mimmin kanssa, joka kertoi nimensä olevan Hanne. Mun helvetin huono nimimuistini ei todellakaan sopinut tällaiseen verkostoitumiseen, sillä en halunnut vaikuttaa tylyltä, vaikka jouduinkin useaan kertaan kysymään saman ihmisen nimeä. Ei sillä, että näiden tallimuijien huomio olisi ollut mulle mitenkään elintärkeää, mutta asiaa prosessoituani olin tullut siihen tulokseen, etteivät uudet ystävyydet olleet mulle lainkaan pahitteeksi. Lofooteilla olisi yksinäistä, jos yrittäisin tutustua vain mun liigassani painiviin muijiin (joita tallilla tai ylipäätään Svolværissä ei ihan mielettömiä määriä ollut).
Samassa se blondi mies, Sven, laukkasi sisään paiskaten oven kiinni perässään. Ääni kuulosti tutulta. Ehkei rehuhuoneen ikkuna ollut sittenkään unohtunut aiemmin auki.

- No? Inga-Stina rikkoi hiljaisuuden. – Kuka nyt taas on kuollut? Se jatkoi ja sai muut tirskumaan, sillä repliikki toi mieleen kukkapenkkivälikohtauksen. Muut tönivät mua kyynärpäillään ja osoittelivat mua ivallisesti. Nauroin rennosti takaisin, siitä oli päästy jo yli eikä virhe tulisi toistumaan.
- Naishuolia? Sølvi jatkoi kyselyä ja sai Sveniltä murhaavan katseen. – Mieshuolia? se kysyi sitten. Naurahdin hiljaa mielessäni.
- En nyt jaksais mitään paskaa läppää, Sven murisi ja kaivoi lokerostaan jotain. Sitten se lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.


Tilanne laukesi, ja hetken kuluttua menin auttamaan hevosten hakemisessa, kun Ronia hoitavan Siobhanin piti lähteä kotiinsa. Sven spottasi mut tunnin jälkeen oritallista, mikä oli aika kiusallista. En ollut vieläkään oikein perillä siitä, mikä hitto sitä äijää riipi. Pidin kuitenkin pokkani, kun se tuli kovistelemaan siihen silmät leiskuen.

- Mitä helvettiä sä jätkä haet täältä? Se kysyi matalalla äänellä. Mitä vittua...?
- No ihan kuule töitä teen, vastasin koppavasti aavistuksen närkästyneenä Svenin kysymyksestä. – Tiiätkö, rahaa? Se on sellainen juttu, jolla maksetaan eläminen, sanoin sarkastiseen sävyyn.
- Älä vittu louskuta mulle leukojas, Sven jatkoi. Se oli mua joitakin senttejä pidempi, ja huomasin, kuinka se yritti suoristaa ryhtiään saadakseen mut alentumaan. Tuhahdin viileästi.
- Mikä sun ongelmas on? Kysyin viilipyttynä ja olin varma, että se olisi tarttunut mua rinnuksista kiinni, elleivät Trane ja sen blondi hoitaja olisi sillä sekunnilla astelleet talliin. Hymyilin ystävällisesti nuorelle blondille tytölle, jonka olin hetki sitten nähnyt taukotuvassa. Sven hiljensi volyymiään, mutta tuijotti edelleen suoraan mun sieluun syvänsinisillä silmillään.
- Katsotkin, että pysyt jatkossa asiallisena, se jatkoi sättimistään.
- No mitäs vittua mä tähän asti olen tehnyt? Naurahdin. – Ärsyttääkö sua nyt, että mun charmini puree tallityttöihin? Voin kyllä mielelläni antaa sulle vinkkejä, veli, jatkoin rennosti. Sven murahti mulle hampaat irvessä.
- Pää kiinni. Mä en ole sun veljes, nulikka.

Se nakkasi vielä kerran niskojaan ja antoi merkitsevän katseen, ennen kuin poistui tallista. Tilanne oli kyllä eskaloitunut melkoisesti tän päivän aikana. Olikohan sillä joku isovelikompleksi tähän Ellaan, jolle lirkuttelin aiemmin?

Toisaalta ajatus siitä, että mun ja Ellan läpänheitto meni Svenin paksun ihon alle, sai mut hykertelemään.
Kiehtovaa.

Christian

Viestien lukumäärä : 4
Ikä : 19
Join date : 14.12.2017
Karma : 0

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty Ke 20 Joulu 2017, 13:39

20.12.2017 - Painajaisia unessa ja valveilla

Mä heräsin aamuneljän aikaan läpimärkänä hiestä. Kurkkuani kuristi, ja tuntui ettei keuhkot saaneet ilmaa sisäänsä, vaikka kuinka yritin huohottaa. Mun ihoani kihelmöi, mutta pikkuhiljaa oloni alkoi normalisoitua, kun keskityin kuuntelemaan korvissani asti kuuluvaa, raskaasti tykyttävää pulssiani. Helvetti, mikä painajainen, mutta olin jo ehtinyt unohtaa suurimman osan sen sisällöstä.

Ainoa mun päässäni säilynyt ajatus oli, että olinko mä nyt käräyttänyt itseni?

***

Kolme tuntia myöhemmin toivoin, että joku ottamistani askelista tarpoessani läpi nuoskaisen tallipihan olisi saanut maan pettämään altani ja syössyt mut syvälle mullan alle. Tänään mä aioin tehdä aamutallin helvetin nopeasti, jotta mahdollisimman harva tallilainen kerkeäisi spotata mut Shelyesin tiluksilta ja minimoisin näin riskin tulla kuulustelluksi eilisestä tiuskimisestani. Mua hävetti mielettömästi oritallin eilinen välikohtaus Christianin kanssa, mutta en todellakaan aikonut pyytää siltä anteeksi. En ollut vielä tarkkaan analysoinut, miksi mä reagoin siihen niin kiivaasti, mutta adrenaliini- ja testosteronipöllyissä en ollut keksinyt parempaakaan ratkaisua, kuin mennä kovistelemaan sitä limanuljaskaa kasvotusten. Mua ärsytti ja ällötti nähdä, kun se lääppi Ellaa, mutta mua ärsytti myös se, että olin kuin olinkin siitä tilanteesta mustasukkainen. Mikä helvetin beta-vässykkä se mustakin oli oikein tullut…? Mun silmissäni mustasukkaisuus oli aina ollut heikkojen ominaisuus, ja mua hävetti myöntää itselleni, että olin heikko.
Päärakennuksessa oli hiljaista, kun avasin ulko-oven ja napsautin sulaketaulusta tallien hälytykset pois päältä päästäkseni viemään hevosille aamuruokia. Keittiön pöydällä oli tyhjä viinipullo ja valkkarilasi. Jassu varmaankin nukkuisi pitkälle aamupäivään. Hain rehukärryt heinälästä ja suuntasin isoon talliin.

Aamutalleissa oli se hyvä puoli, että sain todellakin olla rauhassa suurimman osan työpäivästä, mistä mun introvertti sieluni nautti suuresti. Ensimmäiset hoitajat ilmestyivät tallille vasta vähän ennen puoltapäivää, jolloin olin jo ruokkinut kaikki hevoset, vienyt ne tarhaan, täyttänyt tarhojen vesikaukalot sekä siivonnut jo ison osan karsinoistakin. Enää loput karsinat ja päiväheinien jako tarhoihin, niin saisin lähteä rauhassa kotiini murjottamaan ja rypemään itsesäälissä. Isossa tallissa törmäsin Petteriin. Brohalattiin kömpelösti ja se taputti mua selkään.

- Ooks ok? Kuulin illalla et oot eilen ollu vähän hiilenä täällä. Tapahtuko aamutallissa jotain, mistä mun pitäs tietää? Petter kysyi ja mittaili mua huskysilmillään.
- Ei mitään erityistä, livautin nopeasti ja yritin vaikuttaa rennolta, mutta Petter nosti toista kulmakarvaansa siihen malliin, ettei se uskonut mun valkoista valhetta. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin hiljaa. – Mennää ylös, tää on vähän pidempi stoori.

En pystynyt enää pitämään kaikkea sisälläni. Kerroin Petterille Ellasta, miten mua hävetti olla siihen ihastunut, siitä, miten kukaan ei saisi kuulla, ettei mua tuomittaisi ja lopuksi vielä siitä, miten olin käynyt kovistelemassa Christiania niiden viattoman läpänheiton jälkeen. Olin huolissani, tajusikohan Christian, että mulla on jotain fiiliksiä Ellaa kohtaan. Vaikkei se välkyltä vaikuttanutkaan, olin mä hiiltynyt eilen kyllä aivan liian helposti, ja siitä syystä mä en ihmettelisi, vaikka se olisikin hoksannut jotain. Olin totaalisessa kusessa, jos se tajuaisi – olin nimittäin kaivanut itselleni sen äijän suhteen sen verran syvän kuopan, että Christian kyllä potkaisisi mut sinne aivan mielellään, jos vain saisi mahdollisuuden mun maineen pilaamiseen.

Vessan ovi narahti auki. Pihla ja Ylva astelivat esiin häntä koipien välissä.
Voi helvetti. Pala nousi mun kurkkuun ja pulssi kiihtyi.

- Kuulitteks te, Petter kysyi neutraalisti, sillä mä olin jähmettynyt patsaaksi, ja mulla oli täysi työ pitää itseni kasassa. Teki mieli maastoutua sohvaan ja haihtua pois.
- Kuultiin, Pihla sanoi hiljaa ja näytti tosi apealta. – Oon oikeesti tosi pahoillani, se jatkoi.
- Mä myös, Ylva yhtyi pahoitteluun. – Oltiin vaan meikkaamassa, ei me niin tarkkaan edes kuunneltu, kultakutri lisäsi ja heilutteli jotain akkojen meikkisivellintä käsissään.
- Niin, Pihla komppasi ja nosti kätensä pystyyn. Sen sormet oli paketoitu peukalosta keskisormeen. – Arne skitsosi eilen, ja mun sormet otti vähän osumaa narusta. Ylva auttoi tekemään mulle rajaukset.

Tytöt istuutuivat vähäeleisesti nojatuolin käsinojille omille puolilleen. Vaikka kuinka mun olisi tehnyt mieli haukkua sutturoiden meikkaamista turhaksi paskaksi ja sättiä tyttöjä vessassa lymyämisestä, en mä saanut sanaa suustani. Toisekseen tämähän oli täysin mun oma virhe. Olisi pitänyt tarkistaa kaikki huoneet, eikä vain luottaa siihen, että taukotupa on tyhjä, kun sohvalla ei ole ketään.
Ylva katsoi mua ymmärtäväisesti. Oli onni onnettomuudessa, että jutun kuulivat juuri Ylva ja Pihla, eikä vaikka Sølvi, joka höläyttäisi sen varmasti tahattomasti jollekin Inga-Stinalle tai jopa Ellalle. Tai vaikka Siobhan, joka varmaankin kirjoittaisi koko juorun blogiinsa, tai jotain yhtä katastrofaalista.

- Ensinnäkin, ei sun ajatuksissa ole mitään väärää, Pihla sanoi lempeästi. Mun oli välillä vaikeaa muistaa, että mua kaksi päätä lyhyempi tyttö oli mua kuitenkin vuoden vanhempi, ja hirvittävän viisas. Se pyöritteli mietteliäänä mahonginväristen hiustensa läpi kulkevaa, paksua lettiä. – Ei tunteitaan tarvi pyytää anteeksi, et sä niille itse mitään mahda.
- Oon samaa mieltä, Ylva sanoi. Yleensä niin hymyileväinen tyttö istui vaisusti paikoillaan vakava ilme kasvoillaan, mutta sen kasvoilta paistoi sympatia. – Ei kenenkään koskaan tarvitse saada kuulla tästä. Ja sä voit olla varma, että mä ja Pihla pysytään hiljaa. Toihan on vaan viatonta ihastusta ja huolenpitoa.

En ollut edelleenkään sanonut mitään. Istuin sohvalla nojaten polviini pidellen päätäni käsieni varassa. Petterkin oli hiljaa, ja se yritti parhaansa mukaan lukea mun reaktioita.
- Te ette ehkä ihan ymmärrä, kuinka helvetin noloa tää mulle on, sain viimein sanottua. – Oon ysikutonen. Se nollakakkonen.
- En mäkään tiennyt sen olevan nollakakkonen, ennen kuin se itse kerto sen mulle, Ylva puolusteli. Tytön sanat rauhoittivat mua hieman: oli helpottavaa kuulla, etten ollut ainoa, joka luuli sitä vanhemmaksi.
- Se menis kyllä helposti melkein Ylvan ikäisestä, Pihla komppasi ymmärtäväisesti. – Niin kauan, kun sä et tee asialle mitään, ei siinä ole mitään väärää. Ihastuksia tulee ja menee.

Portaissa kopisi, ja mä paransin ryhtiä kaivaen puhelimeni esiin. Janni avasi taukotuvan oven ja moikkasi meitä reippaasti, kuten aina.
- Heisann, Pihla ja Ylva tervehtivät kuorossa. – Ajateltiin just keittää kahvit. Otatko sä?
avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty La 30 Joulu 2017, 18:32

30.12.2017 - Pahoja aavistuksia

Tähän asti välttelyprojektini oli sujunut hienosti. Koska en ollut täysipäiväinen tallityöntekijä, oli motivaationpuutteessa tai muutoin laiskuuden iskiessä helppo vedota kiireeseen raksatyöpuolella, jos tallihommat eivät inspanneet. Jassua ei todellakaan kiinnostanut mun menemiset eikä tekemiset sen vertaa, että se jaksaisi alkaa tarkistelemaan faktoja. Aina löytyi joku yksityisenomistaja, joka vähensi tallivuokraansa tekemällä aamu- tai iltatallin Shelyesissä, joten mun työpanokseni oli helposti korvattavissa. Ehkä katuisin tätä palkkapäivänä, mutta se ei ollut tämän hetken murhe. Tämän hetken murheita mulla sitten kyllä riittikin.

Todellisuudessa joululomalla raksahommat olivat jäissä, sillä ihmiset eivät halunneet kotiinsa työmaata joulurauhaa rikkomaan. Minä taas olin maannut koko loman yksiössäni ja podin edelleen lievää krapulaa toissapäivän ryyppyreissun jäljiltä. Olin seuraavana aamuna todennut, ettei kalja todellakaan riittänyt nollaamaan sekaisin olevia ajatuksiani, lievittämään vihaani Christiania kohtaan tai auttanut pääsemään yli siitä pirun Ellasta. Kello oli viisi iltapäivällä, ja makasin edelleen sohvallani kuin ameba täristen ehkä kofeiininpuutteesta, ehkä nestehukasta tai krapulasta – en ollut täysin varma, eikä minua kiinnostanut ajatella säälittävyyttäni yhtään enempää. Kampesin itseni ylös lähteäkseni kauppaan, sillä jääkaapissani oli valon lisäksi vanhentunutta raejuustoa sekä poikamieskastiketta (sweet chiliä). Oli pakko ryhdistäytyä ennen kuin kuolisin joko nälkään tai itsesääliin.

Kaupassa käyskennellessäni puhelimeni kilahti.


Viivin sanat kuulostivat sellaiselta kuningasidealta, että minun olisi tehnyt mieli jättää vastaamatta koko viestiin. Viimeiset asiat, joita tarvitsin juuri nyt, olivat a) alkoholi ja b) ihmiskontakti. Huomisissa uudenvuodenbileissä näistä molemmat toteutuisivat pahimmalla mahdollisella tavalla: Shelyesissä, keskellä juuri niitä ihmisiä, joita yritin parhaani mukaan vältellä. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää. Toisaalta – herättäisikö poisjättäytymiseni epäilystä? Ehkä ihmiset kuhisivat jo nyt siitä, miksi mua ei ollut näkynyt tallilla moneen päivään? Olikohan Christian jo levittänyt musta jotain paskaa? Totesin, että kulissin ylläpitämiseksi mun oli parempi osallistua bileisiin. Ja tällä kertaa pitäisin pokkani. Ehkä humalassa olo tekisi Christianinkin naamasta miellyttävämmän…?


Vai että skumpat. Kyllähän mä Jassun alkoholivarastot tiesin, sillä sain vapaasti tonkia päärakennuksen keittiön kaappeja tallilla ollessani. Eikä sitä jumalattoman kokoista viinikaappia voinut olla huomaamatta, joten tonkimista ei siihen edes tarvittu.

Sain ostokset tehtyä, heitin ne kotiin ja lähdin saman tien käynnistämään vanhaa Carinaani. Tavallisesti mun olisi pitänyt vaihtaa vaatteetkin, mutta säälittävyyksissäni mä todella olin käynyt Shelyrönttäkamppeissa, eli collareissa, toppakumppareissa ja likaisessa tallitakissani ruokaostoksilla. Hyi helvetti.

Tallilla mua vastassa oli ärsyttävän pirtsakka Janni.

- Sinä! Lyötiin jo melkein vetoa Viivin kanssa, että sä et ilmestyisi paikalle, nainen kihersi.
- No piti sitä nyt sitten, kun viinalla houkuteltiin, totesin muka vitsikkäästi.

Tallilla oli hiljaista, sillä iso osa talliporukkaa (ja hevosia) oli Kolinlammella joululeirillä. Kaikessa hiljaisuudessa hiiviskelimme leirimökeille, jossa Joona ja Beata jo hääräilivät.

- Ai, säkin oot juonessa mukana, Beata lausahti mut nähtyään. – Ei sitten hiiskuta tallilaisille tästä mitään, ne tietää vaan että ollaan porukalla ampumassa raketteja iltakuuden jälkeen.
- Jahas, sanoin ja nostin kulmiani muka kiinnostuneesti.

Kaadoin ostamani sipsit boolikulhoon ja laitoin dippiainekset toistaiseksi säilöön. Mulla oli paha aavistus huomisesta. Täytyikin käydä vielä kaljakaupassa, jotta mulla olisi edes jotain mahdollisuuksia selviytyä hengissä.

Viivi ilmestyi leirimökin ovesta putkikassi olallaan.

- Juomakuriiri saapui! Hän ilmoitti ja laski laukkunsa tömpsähtäen maahan.
Jopa mun bilehilesieluni kavahti hieman, kun laukusta paljastui neljä lavallista ruotsista tuotuja lonkeroita sekä kolme pulloa tequilaa.
- Viivi?! Miten sä rääpäle jaksoit edes kantaa nuo kaikki tänne? Janni ihmetteli.
- Noh? Viivi kysyi täysin neutraalisti. – Pitää sitä nyt varastoja olla…
- Nyt mä tiedän, mitä siellä Brynhildissä oikein puuhastellaan, Joona kauhisteli huumoria äänessään.
- Eipähän lopu kesken, Beata tokaisi ja auttoi pullojen asettelussa jääkaappiin.
Ehkä mä en sittenkään lähtisi enää kaljakauppaan, ajattelin, kun kaivelin lautapelejä oleskelutilan kaapeista.
avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Christian lähetetty Ma 08 Tammi 2018, 20:28

31.12.2017 – Vaihde vapaalle

Tallin ilmapiiri oli mun kannaltani muuttunut viime aikoina huomattavasti parempaan suuntaan, kun Sven oli tajunnut häipyä maisemista. Huhu kertoi työkiireistä, toinen huhu kertoi mun läsnäolooni vittuuntumisesta – ei mitään väliä – pääasia mulle oli, että se pysyisi poissa myrkyttämästä mun työpäiviäni. Tallin mimmitkin olivat paljon mukavampia, kun ne eivät joutuneet kuuntelemaan Svenin propagandaa mun ”perseestä olemisestani”. Olin viime aikoina ollut poikkeuksellisen hyvällä tuulella, ja jopa tämänkaltainen paskaduuni alkoi tuntua ihan siedettävältä kaamoksen synkkyydestä huolimatta. Töissä oli paljon mukavampaa ilman sen vaaleaverikön happaman naaman katselua. Sitä paitsi tänään oli uudenvuodenaatto, joten viimeinen asia mun mielessäni tänään oli murehtiminen.

Aamutalli oli tänään helppo ja nopea, sillä hevoset saivat olla koko päivän pihalla. Viikonloppuisin ei ollut ratsastustunteja. Lofooteilla oltiin saatu nauttia vihdoin pakkaskelistä jo tovin verran, mikä oli mun mielestäni miljoona kertaa mukavampaa kuin ainainen välikausisohjokeli. Lumi narskui mun kenkieni alla, kun marssin kohti oritallia, puikahdin heinälään ja lappasin suuret heinäkärryt täyteen kaakkien apetta. Vihellellen pukkasin kärryt kohti pihattotallia.

Juuri, kun olin ottamassa vauhtia pukatakseni heinäkärryt pihattotallin oven nousurampista ylös, keskeytti Ella-Amalien ja sen prinsessaponin saapuminen mun touhuni. Totesin herrasmiesmäisesti: ”Ladies first”, ja päästin kaksikon talliin ennen mua. Blondi näytti olevan mielissään ruokakuljetuksesta, ja yritti napata matkaevästä kärryjen ohi kulkiessaan.
- Possu… Ella-Amalie mutisi ja kiskoi kermanvärisen tamman perässään boksiinsa.

En todellakaan ollut ottanut nokkiini Svenin kovistelusta – päinvastoin: mua oli jäänyt kovasti mietityttämään, miksi mun ja Ellan läpänheitto meni Svenillä niin syvästi tunteisiin. Puhtaasta uteliaisuudesta mä olin hakeutunut Ella-Amalien juttusille yhä useammin, ja salaa toivoin Svenin pölähtävän paikalle saadakseni lisätietoa sen suhtautumisesta meidän keskusteluun. Harmikseni Sven ei koskaan tullut keskeyttämään meidän juttutuokioitamme, mutta siinä sivussa olin huomannut, että Ellalla oli hyvä huumori ja me tultiin tosi hyvin juttuun. Niinpä mä vietin ihan mielelläni sen kanssa aikaa, toteutin mulle osoitettua Blondin tarhakäyttäytymisen vahtimistehtävää ja kerroin tunnollisesti Ellalle raportteja aina siihen törmätessäni.

- Et ikinä arvaa, sanoin painokkaasti ja vakavoitin ilmeeni. Ella-Amalie käänsi katseensa muhun kysyvästi. – Blondi möllötti tänään kello 8.37 tarhassa. JA lepuutti sen vasenta takajalkaa.
- Voi hitto, Christian, monettako kertaa mun täytyy täsmentää, että ilmoitat, jos näet jotain POIKKEAVAA? Ella-Amalie nauroi tympääntyneenä ja yritti huitaista mua riimunnarulla.
- Mutta Ella! Se myös haukotteli kerran! Huudahdin teeskennellyn aidosti järkyttyneenä, jolloin olin saada ratsastussaappaasta jäljen kylkeeni.

Vitsailimme Ellan kanssa niitä näitä samalla, kun kiikutin heiniä pihattotarhaan. Sitä oli välillä ihan mukava ärsyttää. Nyt kun iso osa tytöistä oli Suomessa leirillä, Ella oli ehdottomasti mun suosikkiärsytettäväni, joten se sai nauttia seurastani tavallista enemmän. Sitä mä en kyllä edelleenkään tajunnut, miksi se stressasi sen poninsa tarhakäytöksestä: kaikkihan näki, että se elukka oli täysi diiva. En todellakaan uskonut, että Shelyesissä oli ensimmäistäkään niin idioottia hevosta, joka menisi Blondille vittuilemaan.

- Kato nyt, ihan nätisti se siellä on, totesin tökäten Ellaa kyynärpäälläni, kun Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Blondi käveli pokkana viemälleni heinäkasalle ja Wilda-parka meni oitis kauemmaksi murjottamaan.
- Jostain ne vekit on tullut kumminkin, Ella vastasi mietteliäänä ja jäi mittiloimaan ponilauman eleitä katseellaan.
- Älä nyt jaksa stressata. Kai oot muuten tulossa illalla? Ammutaan raketteja. Villit huhut kertoo jotain tequilapulloistakin, kysyin Ellalta. - Ai mut niin, alaikäsille ei tarjoilla.

Olin melkein vetäissyt kahvit väärään kurkkuun tiistaina, kun kysyin Ellalta, mistä se tuntee tiistain junnutunnin porukkaa. Olin bongannut sen maneesista tuntilaisten kanssa juoruilemasta, eikä Ella varsinaisesti ollut mikään kaikkien kaveri -luonne, joten ihmettelin niiden tuttavallista keskustelua. Ella oli vastannut jonkun pikkutytön olleen sen kanssa ala-asteella samalla luokalla. ”Samalla luokalla?” Olin kysynyt kummeksuen. ”Sehän on tyyliin 13?”. Ella-Amalie oli vastannut: ”Eipäs, vaan nollakakkonen, kuten minäkin.” Olin ollut aivan varma, että Ella oli mun kanssani samanikäinen tai maksimissaan vuoden nuorempi. Tosin mun tapauksessani se ei haitannut: Ella vaikutti ikäistään paljon vanhemmalta, joten sille kehtasi hyvin heittää härskimpääkin läppää.

- Voi harmi, Ella-Amalie vastasi liioitellun pettyneesti pyöräyttäen jäänsinisiä silmiään. – Tottakai mä tuun.
- Great! Puhe oli, että kuudelta taukotuvassa, vastasin naurahtaen.
- Siellä siis, Ella-Amalie vastasi kadoten satulan kanssa varustehuoneeseen.

Mä taas lähdin hakemaan uutta heinäkuormaa oritarhalaisille. Ennen rakettishowta mun oli vielä haettava kaikki hevoset sisälle, ettei ne skitsoais ilotulitteista. Tallissa onneksi oli tilaa, kun osa Shelyesin hevosista oli Suomessa. Brella ja Flamme saivat jäädä kahdestaan pihalle, sillä ne kuulemma eivät ilotulitteista jaksaneet kummemmin välittää.

***

Siellä mä sitten olin, kuudelta taukotuvassa. Paskaiset kumpparit olin vaihtanut Timberlandeihin ja hupparin kauluspaitaan. Tuntui hyvältä laittautua pitkästä aikaa, sillä en ollut Kabelvågiin muuttoni jälkeen käynyt ulkona tuulettumassa – siis juhlimassa. Ruskeat hiukseni sotkin rennosti vahalla pystyyn, ja avot – uudenvuodenjuhlan bilelook oli valmis. Vaikka yleisen infon mukaan puhe olikin pelkästä rakettien ampumisesta, olin kuullut Jannin mutisevan jotain tequilasta, joten olin hyvin toiveikas illan jatkumisesta juhlinnan merkeissä. Sitä paitsi, vaikka illan ohjelma olisikin tosissaan vain rakettien ampuminen, mun tyyliini sopi paremmin yli- kuin alipukeutuminen. Kummitädilleni olin sanonut illan saattavan venähtää myöhään, jottei tämä huolestuisi mahdollisesta poissaolostani.

- Kuka sytyttää? Ketä täysikäsiä tääl on? Iitu kysyi lapatessaan välikaton varastosta pengottuja raketteja muovikassiin. Niitä ei ollut hurjasti, mutta eiköhän niillä jonkinmoinen show saataisi aikaan.
- Minä, Petter, Joona, Viivi, Beata, Ylva, Christian… siinäpä ne, Janni luetteli.
- Mä voin ainakin, Joona tarjoutui. – Jos me miehet vaikka hoidettais käytännön työt, niin saatte te daamit keskittyä ihailuun. Siis daamit ja Anton, Joona korjasi saatuaan närkästyneen ”Hei!”-huudon nuorelta pojanklopilta.
- Sopii hyvin, Petter vastasi. Nyökkäilin hyväksyvästi omasta puolestani, mikäpä siinä.

Kävelimme porukalla pitkin pimeitä maastopolkuja Stor Kongsvatnetin jäälle. Kaupungin päällä paukkui jo, ilotulitukset näkyivät selvästi pilvettömältä, tummalta taivaalta. Kyhäsimme lumesta telineen, johon raketit oli helppo tökätä pystyyn.
Rakettien ampuminen oli mukavaa, varsinkin kun kilpailuhenkisinä jätkinä otimme mittaa siitä, kuka kerkeää juosta kauimmas sytyttämisen jälkeen. Petter oli kova vastus, eikä mun painavat talvikengät olleet ideaaliset kiihdytyskilpailuun. Muu talliporukka vislasi meille kannustukseksi. Ilmapiiri oli yllättävän rento ja vapautunut, vaikkei tequilalla ollutkaan vielä osuutta asiaan.

Saatuamme illan rakettishown päätökseen päätimme Viivin ehdotuksesta oikaista Mellavatnetin läpi takaisin tallille. Kummassakin leirimökissä paloi valo, mikä sai aikaan spekulointia.

- Mä tiesin, ettei tää jäis tähän, hihkaisin ja heilautin nyrkkiäni onnistumisen merkiksi. – Tequila: totta vai tarua?
- Totta, Viivi, Janni ja Beata myöntyivät yhteen ääneen. – Pitihän meidän nyt jotkut kekkerit järkätä! Mustatukkainen ratsastuksenopettaja jatkoi ja kiristi sliipattua poninhäntäänsä. This was serious business. Isommasta leirimökistä kantautuva bilemusiikki kuului aina vain lähempää.

Christian

Viestien lukumäärä : 4
Ikä : 19
Join date : 14.12.2017
Karma : 0

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty Ti 09 Tammi 2018, 10:49

31.12.2017, osa 1 - Välttelyprojekti

Kello oli päälle seitsemän, kun istuin edelleen kotona ruokapöydän ääressä jahkailemassa. Näpertelin hermostuneesti neuleeni hihansuita ja mietin, lähteäkö vai ei lähteä. Kukaan ei ollut kysellyt mun perääni. Ehkä porukka oletti, että oon liian kiireinen (tai syrjäytynyt) tullakseni uudenvuodenjuhliin.

Mua ärsytti se, että mulla oli liikaa keskeneräisiä asioita. Ellan kanssa en ollut jutellut aikoihin, en ollut selittänyt sille tylyä käytöstäni, jota se selvästi jäi kummastelemaan silloin yksi päivä tallissa. Mietin, olikohan se kerennyt jo omaksua Christianin asenteen mua kohtaan, ja että pitiköhän se mua nykyään ihan paskana jätkänä. Mietin, olikohan niistä tullut hyviäkin kavereita keskenään sillä aikaa, kun mä olin vältellyt koko tallia. Mietin myös, olikohan niistä tullut jotain enemmän. Kolme vuotta kuulosti huomattavasti vähemmältä, kuin kuusi.

Mua ärsytti se, että olin kadonnut Shelyesistä Christianin kovistelun jälkeen kuin mikäkin mielensäpahoittaja. Olinko ollut liian läpinäkyvä? Oliko Christian osannut laskea mun käytökseni vuoksi 1+1 ja tajunnut, että mulla on tunteita Ellaan? Kaikuiko tallin käytävillä tällä hetkellä juorut siitä, että Sven Steinbakk on iskenyt silmänsä itseään kuusi vuotta nuorempaan tyttöön?
Epätietoisuus ahdisti. Voin fyysisesti huonosti, kun vain ajattelinkin koko asiaa. Mun ainoa toivoni oli se, että pöly olisi kerennyt laantua mun poissaoloni aikana sen verran, ettei kukaan muistanut mun käyttäytyneen viimeisinä tallipäivinä kuin mikäkin epävakaa raivohullu. Uskaltaisinko luottaa, että asia todella oli näin, vai pelaisinko varman päälle ja pitkittäisin mun poissaoloani vielä pari viikkoa? Tai kuukautta? Tai vuotta…? Mutta oliko mun pitkittynyt poissaoloni tuottanut vain lisää bensaa juoruilijoiden liekkeihin? Oliko mun omalta kannaltani järkevintä pölähtää bileisiin ja saada mahdollisuus selittää tilanne niin, ettei kukaan epäillyt mun mielenliikkeitäni tallin draamasta johtuviksi?

Seinäkelloni sekuntiviisarin liikkeet kaikuivat mun muuten hiljaisessa asunnossani. Seinänaapurista kuului musiikin tasainen jumputus ja iloinen puheensorina.

Nousin ylös tuolilta ja tuijotin itseäni eteisen kokovartalopeilistä. Jos jostain sain olla tyytyväinen, niin siitä, että mun kuoreni oli helvetin paksu ja läpäisemätön. Mun ilmeettömiltä kasvoilta en osannut edes itse lukea sitä, millainen ruljanssi mun pääni sisällä tälläkin hetkellä pyöri. Mun siniset silmät oli tyhjät, mutta eivät poissaolevat. Kasvoni eivät heijastelleet unettomia öitä, stressiä tai sitä suota, missä olin viime viikot itsekseni rämpinyt. Näytin ihan samalta, kuin aina ennenkin. Hymyilin itselleni, ja olin tyytyväinen siitä, että se näytti melkein aidolta.

En missään nimessä ollut masentunut – mun mielenterveydessäni ei koskaan ollut ollut mitään vikaa. Mun poissaoloni johtui täysin mun laskelmoivasta luonteestani ja siitä, etten halunnut itselleni mitään säälittävää tai kyseenalaista leimaa Ellakuvion myötä. Mun itsetuntoni oli kokenut jo tarpeeksi kovan kolauksen, kun Ylva ja Pihla olivat vahingossa saaneet kuulla. En halunnut jutun leviävän enää yhtään enempää. Toisaalta, en halunnut enää ajatella koko Ellaa, sillä meistä ei koskaan tulisi yhtään mitään. Ei millään tavalla. Se ei ollut tässä universumissa hyväksyttyä eikä mahdollista. Piste.
Matalan profiilin pitäminen tallitauon avulla oli tappanut voimakkaimmat perhoset mun vatsanpohjastani. En enää muistanut tarkkaan, miten tallipihan valot heijastuivat sen silmistä, tai miten sen hampaat loisti sen nauraessa mun mustalle huumorille. En enää muistanut yksityiskohtia, mikä oli ehdottoman hyvä asia. Mulla oli paha tapa takertua yksityiskohtiin. Ja ihastua niihin.

Suoristin neuleeni alta pilkistävän kauluspaidan kauluksen, ja aloin pukea takkia ylleni. Kyllä mä katuisin sitä jälkeenpäin, jos nyt jättäisin menemättä. Ehkä ottaisin juhlissa pari lonkeroa, niin se auttaisi turruttamaan mun ajatuksiani ja keskittymään neutraaliin läsnäoloon.

***

Mun sisääntuloni aikaansai yllättävän positiivisen reaktion, kun olin vihdoin hammasta purren uskaltanut pelmahtaa leirimökin ovesta oleskelutilasta kantautuvan puheensorinan keskelle. Kukaan ei päivitellyt ääneen mun poissaoloani. Petter vain hihkaisi: ”Sä pääsit!” ja tuli paiskaamaan mua selkään ovella. Olin pelannut lisää mietintäaikaa kävelemällä tallille mun kahden kilometrin päässä sijaitsevasta asunnostani, vaikka yleensä olinkin laiskuuksissani kulkenut autolla. Auto mun olisi kuitenkin joka tapauksessa jätettävä Shelyesiin, jos aioin turruttaa aivotoimintaani lonkeroilla.
Iloisen roolin vetäminen sujui yllättävän hyvin, mutta mulla oli vaikeuksia pitää silmät harhailematta huoneessa olijoihin yksi kerrallaan. Mun silmät olis halunneet etsiä yhtä ihmistä, jonka puheääni kuului pöydän äärestä etuvasemmalta, mutta tiesin, ettei katseen kohdistaminen siihen henkilöön ollut terveellistä. Yritin tasapainotella ignoraamisen ja neutraalin suhtautumisen välimaastossa. Pyörittelin silmiäni muka mietteliäänä, kun selittelin ”raksahommien vieneen kaiken mun vapaa-aikani” ja ”mun viettäneen viime aikoina aivan liikaa aikaa yhden omakotitaloprojektin parissa”. ”Kyllähän mulla aina nyt yksille bileille oli aikaa”. Paskanmarjat. Todellisuudessa tänne tultuani totesin, että seinät oli oikeesti alkaneet kaatua päälle mun maatessa asunnossani, ja täällä tuttujen kasvojen parissa oleminen tuntui yllättävän hyvältä. Jopa Christian vaikutti mua kohtaan mukavalta, kun se heitteli jotain neutraaleja välikommentteja mun selityksiini. En halunnut analysoida tarkemmin, oliko sen käytös feikkiä, sillä muuten mua takuulla alkaisi taas vituttaa. Kävin kiireenvilkkaa hakemassa jääkaapista pari viilentävää.

Kello lähestyi yhdeksää. Pelattiin porukalla Aliasta, ja meillä oli hirveän hauskaa. Janni ja Iitu, jotka olivat asuneet Norjassa kohtuullisen vähän aikaa, heittivät puheen välillä englannille ja kirosivat, kun eivät osanneet norjaksi selittää pyydettyjä sanoja. Taustalla televisiosta tuli suora lähetys Oslon uudenvuodenjuhlista, jonka kuvaruudun nurkkaan oli upotettu digitaalikello ajan laskennan helpottamiseksi. 20:57:36, 37, 38, 39… Kaikki odottivat kuutta nollaa. Minä ja Petter istuttiin vastakkaisilla puolilla pöytää. Meidän ajatukset synkkas hyvin yhteen, joten meidän osalta Alias sujui oikein hyvin.
Mua aavistuksen verran ärsytti, että meitä oli pariton luku, joten Christian oli ängennyt Ylvan ja Ella-Amalien joukkueeseen. Erään kierroksen ajan loputtua ja täten kaikkien valppaana kuunnellessa Christian selitti Ellalle: ”Ajattele sun lempidippiä. Sano se perusmuodossa.” Ella-Amalie huusi heti vastaukseksi: ”Amerikka!” Mistä helvetistä Christian tiesi Ellan lempidipin? Nieleskelin hiljaa kiukkuani ja sekoittelin ties monettako kertaa käsissäni olevaa korttipakkaa.

Pelin voittivat Joona ja Janni, minkä jälkeen me täysi-ikäiset otimme kierroksen tequilaa. Minä otin kaksi ja irvistin purren sitruunaa.
Sitten sattui lipsahdus, ja keskittymiseni herpaantui. Katseeni tarkentui Ellaan, joka naureskeli jotain Antonin ja Iitun kanssa. Sen platinanvaaleat hiukset oli suoristettu piikkisuoriksi, ja ne reunustivat kauniisti sen siroja poskipäitä. Kuparin ja ruskean sävyt tekivät oikeutta tytön vaaleille silmille, jotka tuikkivat aidon hymyn karehtiessa kasvoilla. Toivoin, ettei kukaan nähnyt mun nielaisevan vähän liian suurieleisesti, kun Ella yhtäkkiä katsoi mua silmiin ja hymyili. Tunsin itseni hyvin pieneksi. Tajusin siinä hetkessä, että mun välttelyprojektini valui sekunnissa hukkaan, mutta mun sisälläni leiskui. Se tuntui loputtoman pitkältä tuntuneen tyhjän ja turran ajanjakson jälkeen liian hyvältä. En jaksanut enää välittää, vaan vastasin Ellan hymyyn kääntäen kuitenkin katseeni kasuaalisti pois, ennen kuin kukaan ehti kiinnittää asiaan huomiota.
Christianin aloitteesta jatkoimme lauta- ja juomapelien pelaamista: kupin flippausta, trivial pursuitia ja hitleriä. Mä tunsin nousuhumalan kihisevän päässäni hieman liian kovaa, joten päätin liueta paikalta käyttäen tekosyynä skumppapulloa, jonka aioin hakea Shelyn päärakennuksesta.

Olin halvaantua säikähdyksestä, kun huomasin puolivälissä matkaa jonkun askeleiden lähestyvän mua kovaa vauhtia. Sen jälkeen olin halvaantua uudelleen, kun tunnistin lähestyvän hahmon Ellaksi. Toinen puoli mun aivoistani leiskui lämpöä ja iloa, toinen puoli pakokauhua.
- Sven, Ella kutsui lähestyen mua edelleen. Mä käännyin kannoillani ja nostin katseeni hitaasti tytön silmiin. – Nyt saat selittää.

Helvetti.
avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sven lähetetty Ke 10 Tammi 2018, 18:26

Huom: Tarina sisältää alkoholia, kiroilua sekä tarinointia, joka ei välttämättä sovi lasten luettavaksi. Emme suosittele tätä kertomusta alle 13-vuotiaille.
Pohjautuu kahteen aiempaan tarinaan:
31.12.2017, Osa 1
Ella-Amalien näkökulma


31.12.2017, osa 2 – Pieni suuri virhe

Olin halvaantua säikähdyksestä, kun huomasin puolivälissä matkaa jonkun askeleiden lähestyvän mua kovaa vauhtia. Sen jälkeen olin halvaantua uudelleen, kun tunnistin lähestyvän hahmon Ellaksi. Toinen puoli mun aivoistani leiskui lämpöä ja iloa, toinen puoli pakokauhua.
- Sven, Ella kutsui lähestyen mua edelleen. Mä käännyin kannoillani ja nostin katseeni hitaasti tytön silmiin. – Nyt saat selittää.

Helvetti.


Mun rintaani puristi ja vatsassa velloi. Viimeinen asia, jota mä nyt tarvitsin tähän humalatilaan, oli Ella-Amalien kanssa keskustelu. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää – mua ahdisti pelkkä Ellan näkeminen, sillä olisin halunnut sanoa niin paljon, mutta toisaalta en mitään. En halunnut sanoa mitään, mikä vaikuttaisi meidän väleihin, mutta toisaalta tiesin, että mikä tahansa mitä mä ikinä sanoisin, tekisi juuri niin. Mun vasen aivopuoliskoni otti onneksi vallan ja sai mut avaamaan suuni: se tuntui hankalalta, ja mä keskitin kaiken energiani siihen, etten kuulostaisi sammaltavalta.

- Selittää mitä? Mä kysyin yrittäen kuulostaa viileältä parhaani mukaan. Mun hengitys oli pinnallista ja maailma mun näkökenttäni reunoilla pyöri, mutta toivoin, ettei se näkyisi.
Ella-Amalie naurahti epäuskoisena. Jopa mun toimintahäiriöiset aivoni onnistuivat tunnistamaan sen äänestä loukkaantumisen.
- Ai mitäkö? Alotetaanko vaikka siitä, miksi sä tönit mua pois tieltä ja paiskoit ovia silloin tallissa? Ja sen jälkeen katosit niin kuin maa olis niellyt?

Musta tuntui mielettömän pahalta, että Ella oikeasti ajatteli mun käytöksen johtuvan siitä, että Ellassa oli jotain vikaa. Että mulla oli joku asenneongelma sitä kohtaan. Samaan aikaan mä olin hyvin hämmentynyt siitä, että sitä kiinnosti mun suhtautuminen niin paljon, että se todella oli juossut mun perään kesken illanvieton ja tullut tivaamaan asiaa multa suoraan. Ei Ellaa voinut vihata. Ei kukaan vihannut. Siksi mun tylyyteni tuntui varmasti sen mielestä loukkaavalta. Mun oli keksittävä jokin tekosyy, sillä en ikinä voisi paljastaa asian todellista laitaa Ellalle. Jos se saisi tietää mun tunteista, olisin sen mielestä varmasti häpeällinen, kunniaton ja iljettävä. Rikollinen. Ahdistava. Mä toivoin, että Ellaan uppoaisi sama tarina, kuin kaikkiin muihinkin.

- Niin, sä et varmaan kuullutkaan. Meillä on ollut yks omakotitaloprojekti ja oon ollut siitä ihan hirveen stressaant—
- Kuule, Sven Steinbakk, mä saatan olla nuorempi, mutta mä en ole niin hiton tyhmä kuin minä sä mua ja kaikkia muita ilmeisesti pidät, Ella tokaisi painokkaasti keskeyttäen mun selityksen.

Sen silmät oli kuin tulessa, ja ne tuijottivat suoraan mun sieluuni yrittäen polttaa reiän mun vaivalla rakentamaani suojamuuriin. Paniikki mun sisälläni kasvoi. Miten helvetissä tilanne pääsi eskaloitumaan näin? En enää päässyt karkuun. Mun oli keksittävä, miten pääsisin pois rikkomatta meidän välejä lopullisesti. Vaikka kuinka Ella-Amalie oli mulle kielletty, haitallinen ja asia, josta yksinkertaisesti täytyisi pysyä kaukana keinolla millä hyvänsä, en mä halunnut antaa sille kuvaa, että vihasin sitä. Asia oli päinvastoin. Mä vihasin itseäni, koska Ellasta oli tullut mun oma henkilökohtainen heroiinini. Sitä Ella ei ikinä saisi tietää, tai se olisi mun tarinani loppu. Mä katsoin Ellan kasvoja jotka vaativat multa vastausta.

- Tietääkseni mä en ole sulle tai kenellekään muullekaan tilivelvollinen.

Ella katsoi mua hiljaa. Suuttumus sen silmissä vaihtui loukkaantuneisuuteen, vihaan, suruun ja lopulta luovuttamiseen. Basson jytke kantautui edelleen leirimökeiltä saakka korviimme. Seisottiin kahdestaan hiljaa maneesin pimeällä kulmalla. Mun kurkkuani kuristi, mutta mä pidin kasvoni peruslukemilla. Toivoin, ettei mun kohonnut pulssini näkynyt mun kaulavaltimolta. Ella nosti kätensä ilmaan ja katsoi mua kylmästi.

- Okei. Ihan sama mulle, mee sitten, se sanoi ja otti pari peruutusaskelta. – Mutta katokin, että en nää sua enää ollenkaan, missään. Jos mä jotain en siedä niin sitä, että mulle valehdellaan kirkkain silmin päin naamaa, ja sä teit sen kahdesti.

Mun arvokkuuteni rippeet tippuivat maahan joka askeleella, jonka Ella-Amalie otti katsomatta taakseen. Mä todella onnistuin loukkaamaan sitä, mikä oli viimeinen asia, jota mä halusin. Lopulta askelten ääni ei enää kantautunut mun korviini, joissa kaikui vain sen äsken sanomat sanat, ja Ella katosi pimeään. Mun olisi tehnyt mieli tipahtaa maahan sikiöasentoon ja oksentaa mun ajatukset pois. Jos mua äsken ahdisti Ellan läsnäolo, niin nyt mua ahdisti vielä enemmän se, että se oli poissa. Mun sydämeni hakkasi samaa tahtia kaukaa kantautuvan ysärijytkeen kanssa. Tuntui, että mun ääriviivani oli menneet rikki, ja mun koko sieluni ja olemukseni velloi joka suuntaan kuin vihainen mehiläisparvi. En tiennyt, miten päin mun pitäisi olla tai mitä mun pitäisi tehdä, jotta saisin itseni kasaan ja hengitykseni tasattua.

Niin mä sitten lähdin juoksemaan niin määrätietoisesti ja nopeasti, kuin tukevassa laskuhumalassa oleva ihminen suinkin pystyi. Mun olisi pakko yrittää uudelleen ja yrittää korjata ne vauriot, jota mä äsken sain aikaan.
Mä sain Ellan kiinni sata metriä ennen leirimökkejä.

- Ella odota! Mä huudahdin, ja Ella jähmettyi paikalleen niille sijoilleen. Lopulta se kuitenkin kääntyi liian hitaasti ja harkiten, enkä mä oikein tiennyt, mitä odottaa. Ella nosti leukansa pystyyn ja katsoi mua miltei halveksuvasti. Sen silmät kiilsi heijastellen taivaalla loimuavien revontulten värejä, kun se vastasi mulle niin jäisellä äänellä, etten ollut varma, kummalla meistä oli korkeampi suojamuuri.
- No? Jäikö jotain kertomatta?

Ella-Amalien kasvoilla ei ollut ilmettä. Se katsoi mua tarkkaan odottaen selitystä.

- En mä pidä sua tyhmänä, Ella, en todellakaan, mä sanoin. Mun ääneni tärisi, mutten antanut sen haitata. Mun vereni oli täynnä adrenaliinia, ahdistusta ja syyllisyyttä. – Sä tiedät itsekin, että oot helvetin fiksu, ei mun sitä tarvi sulle kertoa.
Ella oli edelleen hiljaa.
- Mulla on vaan ollut vähän vaikeeta. Kyl sä ymmärrät. Tai mä toivon, että sä ymmärrät. Ei tää oikeastaan liity suhun mitenkään. Tai tavallaan liittyy. Tai siis ei sillä, että sä olisit tehnyt mitään väärää tai että mä ajattelisin susta jotain pahaa, en todellakaan…

Sanat vaan pulppusivat ulos mun suustani ennen kuin kerkesin edes itse miettiä, oliko mun puheessani mitään järkeä. Ulkopuolisen silmin mä varmaan kuulostin juuri siltä, miltä musta tuntuikin: paniikissa olevalta humalaiselta, joka viimeisenä oljenkortenaan yritti sönköttää jotain lieventäviä selityksiä loukkaantuneelle Ellalle. Mun oikea aivopuoliskoni oli ottanut vallan, mikä oli vaarallista. Mun sydämeni päällä oli jo pitkään levännyt paino, joka oli vaarassa purkautua niin rajusti, että mä en osannut edes kuvitella worst case scenariota. Tunteellinen Sven oli helvetin tyhmä, heikko ja idiootti – kaikkea sellaista, mitä mä en todellakaan halunnut olla. Mun tunteet haavoitti mua itseäni ja muita, varsinkin mun tunteideni kohdetta, joka edelleen seisoi edessäni hiljaa mittaillen mua jäisillä silmillään.

Mä en tiedä, mikä helvetti muhun meni, mutta mä tein sen. Pahimman mahdollisen asian, jota mä tässä tilanteessa olisin ikinä voinut tehdä. Pahimman mahdollisen asian mun itseni ja Ellan kannalta, mun maineeni ja sen maineen kannalta. Meidän välien kannalta. Mä olisin niin vainaa. Tuntui siltä, kuin mä olisin juuri antanut itselleni kuolemantuomion.
Mä tartuin Ellaa hartioista kiinni ja suutelin sitä.

Mun vasen aivopuoliskoni alkoi palata tähän todellisuuteen. Mitä helvettiä mä oikein tein? Ellan suuteleminen oli samaan aikaan parasta, mitä mulle oli pitkään aikaan tapahtunut, mutta samaan aikaan mun elämäni isoin virhe. Me maistuttiin alkoholille ja vaaralle. Epätoivolle, joka lieventyi sillä sekunnilla, kun mä tajusin, että Ella todella suuteli mua takaisin. Ella oli joko todella masokistinen tai muuten vain sekaisin.

Leirimökistä kantautui huuto, vuorokausi oli vaihtunut. Siinä me astuttiin uuteen vuoteen toisissamme kiinni, mikä oli helvetin väärin ja täysin mun syytäni. Olisinpa voinut lakata elämästä mun omaa elämääni, ja katsoa mun tuhoutumiseni vaikka jonkun toisen silmin. Olin varma siitä, etten mä ollut tarpeeksi vahva vastaamaan mun idiootin tekoni seuraamuksista, jos mä en kerran ollut tarpeeksi vahva pysymään kaukana Ellastakaan. Toisaalta mä en ollut myöskään kuvitellut pystyväni tekemään mitään näin typerää. Mun itsesuojeluvaistoni oli näköjään täysin teillä tietymättömillä.

Ajantajuni oli sumentunut alkoholin ja Ellan sekoituksesta johtuvasta humalasta. Mä päästin irti, ja saman tien tuntui, kuin mun rintaani olisi lyöty keilapallon mentävä reikä. Toivoin, että rakettien pauke olisi muuttunut vaikka maanjäristykseksi, jotta mä pääsisin helpolla ja tipahtaisin jonnekin loputtoman syvään rotkoon ja katoaisin ikiajaksi.
- E-ella anteeksi, mä takeltelin pakokauhun vallassa, mutta seisoin hievahtamatta paikoillaan. – Mä en todellakaan tiedä, mikä muhun meni.

Ella ei sanonut mitään. Yhtä lailla se oli ollut mukana siinä suudelmassa, mutta jostain syystä musta silti tuntui siltä, että mä olin tässä se ainoa syyllinen. Mua alkoi huolettaa, sillä mun korvissani kuului vain rakettien pauke ja leirimökiltä kantautuva melu, vaikka olisin kovasti halunnut saada edes jonkinlaisen reaktion mun anteeksipyynnölleni.

- Sven, en mä taida olla kovin ”helvetin fiksu”, Ella lopulta naurahti vakavalla ilmeellä.
- Etpä tosiaan, mä vastasin edelleen hieman epäuskon vallassa. En ollut saanut nyrkkiä naamaan eikä kukaan ollut raahaamassa mua helvettiin, jalkapuuhun, vankilaan tai mihin ikinä mun kaltaiset syntiset nyt joutuisivatkaan.
- Oli toi silti vähän tahditonta, Ella jatkoi. – Anteeksi. Ja saat anteeksi.
- Et sä ole se, jonka tässä kuuluu pyytää anteeksi, mä mutisin tuijottaen maahan. Mun tasapaino alkoi pikkuhiljaa palautua. – Anteeksi kaikesta, mutta etköhän sä nyt ymmärrä, miksi mä valehtelin sulle päin naamaa.
- Valehtelu on rumaa, Sven Steinbakk, Ella sanoi kuulostaen jo enemmän omalta itseltään ja kuljetteli katsettaan mun kasvoissa. Helvetti, että Ella oli kaunis. – Mutta mä oon yhtä mieltä siitä, ettei tää ole asia, josta voi huudella tallin käytävillä.

Hengähdin syvään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan musta tuntui siltä, että mun keuhkoni saivat kunnolla ilmaa. Taakka oli pudonnut. Tai ei pudonnut, mutta siirtynyt. Mä en edelleenkään ollut turvassa, enkä todennäköisesti koskaan tulisi olemaan. Mulla oli edelleen sama salaisuus varjeltavana, mutta nyt mun ei enää tarvitsisi varjella sitä Ellalta. Ella-Amalie tyrkkäsi mua käsivarteen ja lähti peruuttamaan kohti leirimökkejä hymyillen vaisusti.

- Mee nyt hakemaan se hiton skumppa ennen ku joku lähtee sitä etsimään.
avatar
Sven

Viestien lukumäärä : 11
Join date : 05.12.2014
Karma : 3

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: # Tallikirja 2017 -->

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa