Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~

Yhteistarina Fridan kanssa

✎ Kaalinhajuisia katsahduksia
tiistaina 15. joulukuuta 2020

Lammaskaali ei ollut lempiruokaani. Olin enemmän makaroni-lihapulla-perunamuussi-ihmisiä, jos roskaruokaa ei saanut valita lempiruuakseen, kuten äiti aina toitotti. Jotain oli kuitenkin pakko ottaa opettajan tiukan tuijotuksen alla, joten kopistin lautaselle puolikkaan kauhallisen vettynyttä ruokaa ja tunsin, kuinka puistattavat vilunväristykset kirivät ihollani. Poiskaan ei saisi ruokaa heittää, siitä pitivät huolen luokittain vaihtuvat hävikkijärkkärit, johon hommaan pääsi vitosella. Tai joutui. Puoli kauhallista riittäisi juuri ja juuri sotkeakseni lautasen sen näköiseksi, että siitä oli syöty.

Istuin Fridan ja parin muun luokkalaisemme kanssa suuren ikkunan vierustalla. Ulkoa ei keskipäivän kaamoskajo riittänyt sisälle asti, mutta loisteputkien loimusta erotin toisella puolen ruokalaa istuvan Sandran. Olin hädin tuskin puhunut hänen kanssa sen jälkeen, kun he olivat Linnéan kanssa kiusallaan piilottaneet viikonloppuna Samin harjat.  Harjat olivat lopulta löytyneet Ronjan karsinan ruoka-astiasta, josta iltatallintekijä oli ne hoksannut kauroja jakaessaan. Olin siitä edelleen vihainen Sandralle. Riitoja toki tuli ja meni, mutta mielessäni käväisi kyllä jo ajatus, että tässäkö tämä nyt oli. Meidän ystävyys siis. En tyypillisesti kantanut näin pitkään kaunaa, mutta jos Sandran pilojen oli tarkoitus nolata minut ja aiheuttaa ongelmia tallilla, niin sitä en enää sietänyt. Piikitelkööt koulussa niin paljon kun halusi (perun puheeni, toivottavasti hän lopettaisi kokonaan piikittelyn), mutta tallilla halusin käydä huolettomasti ilman ylimääräistä draamaa.

Posket pullollaan Frida mätti lammaskaalia ja hipaisi lähes huomaamattomasti kättäni. "Noi tyypit tuolla toisessa pöydässä tuijottaa. Onks Sandra liimannu jonkun lapun taas mun selkään?"

Mutta Fridan villapaidan selkämys näytti juuri siltä kuin sen kuuluikin. Ei mitään poikkeavaa. Tarkastin myös omat vaatteeni, ei likatahroja, ruuanmuruja tai muutakaan huomion arvoista. Entä hiukset, sojottiko päästäni kenties töyhtö? Ikkunan heijastuksen perusteella hiuksetkin olivat pysyneet tiukasti leteillä, jotka äiti oli edellisenä iltana näpertänyt.

Heijastuksesta huomasin meitä toden totta tuijotettavan. Pöytä kuhisi tyylikkäisiin muotivaatteisiin pukeutuneita tyttöjä, joiden hiuksissa oli vaalennusraitoja ja jotka olivat saaneet luvan lakata kyntensä. Yhdellä oli ehkä vähän  poskipunaakin. Tyttöjen keskeltä, kuin kuninkaan tuolilta, erottui ylemmän luokan poika. Muistin nähneeni hänet aiemminkin, sillä olin pannut merkille pojan muistuttavan aivan Justin Bieberiä hiuksia myöten (plus, että se oli kai meidän luokan Loten isoveli). Justin Bieber katseli leuka kohotettuna ruokalan pitkää pöytää näyttämöään pitkin meitä kohden, eikä sanonut sanaakaan, maiskutti vain purukumiaan. Hänen haareminsa supatteli Bieberin korvaan vuorotellen jotain ja aina kun joku pääsi pojan lähelle, muuttui muiden tyttöjen käytös. He alkoivat pyöritellä silmiään ja kohentaa omaa asentoaan, yrittäen aina vain kovemmin saada pojan huomiota keinoja kaihtamatta.

Selvää oli, että tytöt olivat lääpällään Bieberiin.

"Tää ei tunnu nyt mukavalta. Viedään tarjottimet pois ja mennään välkälle" kuiskutin Fridalle ja nousimme lähteeksemme.

Bieberin pöydän kohdalla joku tytöistä avasi suunsa.

"Varas!"

Käännyimme molemmat Fridan kanssa äänen suuntaan. Koko pöytäseurue oli kuin ei olisikaan. Kukaan ei katsonut peräämme, vaan kaikki näyttivät keskittyvän omaan olemiseensa. Olin selvästi kuullut jonkun huutaneen varas ja olin melko täydellisen varma, että ääni oli lähtöisin tuosta pöydästä. Ääni oli kuulostanut tytöltä, mutta hei - puolet meidän ikäisistä pojista kuulosti ihan samalta. Saattoi se olla Bieberikin.

Tilanne meni nopeasti ohi ja ehdin jo siirtää huudahduksen pois mielestäni, sillä eihän se nyt ainakaan minuun liittynyt. Solvaus oli onneksi ollut tarkoitettu jollekkin muulle, vaikka ensin luulinkin heidän sanoneen sen meille.

Asetettuamme tarjottimet palautuskärryyn (ja luikerreltuamme pois hävikkijärkkäreiden syyllistävästä katseesta), lähdimme lähes juoksujalkaa pois ruokalasta kohti välituntipihaa.

Tai olisimme lähteneet.

Ellei joku Bieberin seurueesta olisi kampannut minua ohittaessani heidän pöytänsä.

✎ Pakomatkalla
tiistai 27. heinäkuuta 2021


Löysin yllättäviä voimavarojani huomattuani poliisit kotini pihalla. Sitä ennen kuvittelin olevani rättiväsynyt ja jalkojeni sanovan pian sopimuksensa irti, mutta kuten jälkiruuankin kanssa mahaan ilmestyy aina tyhjää tilaa niin ilmestyi myös energiavarastoihini hämmästyttävä voimapiikki.

Ørnveienin toisella puolen, kotiamme vastapäätä, oli metsä. Seitsemänvuotiaan (krhm kohta kahdeksanvuotiaan) mielestä oikea puolen hehtaarin metsä. Mäkinen metsä oli hyvin tiheän kasvillisuuden peittämä ja minulla oli poliisisetiin nähden valtava etu siitä, että olin leikkinyt näissä metsissä koko ikäni.

Tiesin esimerkiksi, että metsästä päästyäni edessäni olisi Lille Kongsvatnet, jota en pääsisi ylittämään, mutta että Kongsvatnveienilla oli kesän aikana tehty ojatöitä, jonka seurauksena tien laitaan oli ilmestynyt jonkin sortin putkiloita. Tie oli autio ja kuulin selvästi oksien rasahtelua suunnasta, josta olin juuri tullut.

Päätin ryömiä yhden putken sisälle, ryömin niin pitkälle, että sulauduin sen varjoihin. Nostin käteni suun eteen, jotta kiivas hengitykseni ei kaikuisi ontossa ympäristössä.

Ensin metsästä rymisteli ulos yksi poliisi. Sen perässä toinen ja lopulta paikalle parahtivat myös isä ja äiti. Äiti notkahti samantien polvilleen maahan kun poliisi osoitti kohti järveä. Vaikka he luulisivat minun hukkuneen, en menisi vankilaan. En näin nuorena!

Kun poliisit laskeutuivat äidin tasolle ja kääntyivät selin minuun päin, pinkaisin uudestaan matkaan.

"Hei! Mathilde!" kuulin jonkun huutavan, mutta se ei hidastanut vauhtiani.

Hyppäsin takaisin metsän siimekseen ja etsin katseellani uutta piilopaikkaa. Haa, tuo on hyvä, ajattelin nähdessäni minun ja Sandran entisen kiipeilypuun. Sandra oli aina nauranut minulle, kun en uskaltanut nousta ensimmäistä oksahaaraa korkeammalle. Olisipa hän näkemässä minut nyt, kun kurottelin käsilläni ylintä oksaa ja vedin itseäni kohti latvaa.

Jos joku oli aiemmin epäillyt älykkyyttäni, niin whacht thiss. Hämäsin poliiseja heittelemällä isoja käpyjä juuri päinvastaiseen suuntaan, jonne he lähtivät toiveikkaana etsimään minua. Nerokasta!

Kun oletin olevani selvillä vesillä aloin laskeutumaan takaisin maan kamaralle. Alaspäin oli paljon pelottavampaa tulla kuin ylös. Viimeisellä oksalla menetin tasapainoni mötkähtäen äänekkäästi maahan.

Tiesin, että oli noustava kiireen vilkkaa ylös, jotta saisin pidettyä etumatkani. Nilkkaa kuitenkin särki ja eteneminen oli kovin hidasta.

Sitten tunsin jonkun nappaavan hupparini selkämyksestä kiinni ja nostavan minut ilmaan kuin kanin taikurin hatusta.

✎ Se ei oikeesti ees ollu kielto
lauantaina 9. heinäkuuta 2022

Oltiin tänään tallin kepparikisoissa Søtpotatin kanssa (TIIÄN ET SE ON KIRJOTETTU VÄÄRIN EI TARVITSE HUOMAUTTAA!!!). Meni huonosti, ei voitettu. Voittajille ois ollu isot kasat suklaapatukoita. Me saatiin vaan pinkki ruusuke, joka ei lohduttanu kyllä sit yhtään.

Mut siis paras juttu!!
KÄLLI HYLÄTTIIN, hah hah hah!

Me oltiin 8. parhaimmat, 16 selvis maaliin ja 5 hylättiin. Oli aika villejä keppareita siellä, onneks Søtpotat on aina kiltti. Paitsi sillon kun meinasin kompastua kengännauhoihin ja jouduin pysähtyy solmii niitä niin Jassu huus et "MUTTA EI! Søtpotat  kieltää!!! Huono lähestyminen!!".

✎ Det som er gjemt i snøen, kommer frem ved tø
lauantaina 13. elokuuta 2022

[Frida 11:24] Mis oot?
[Mathilde 11:24] Metsässä Lille Kongsvatnin vieres. Kui?
[Frida 11:25] Miks oot metsäs
[Mathilde 11:26] Kerään mustikoit ja sienii
[Mathilde 11:26] Mul on reppu koht täynnä ja sit mul on kaks pient ämpärii hiekkalaatikolt
[Mathilde 11:26] Alan kerää rahaa omaan poniin

Myöhemmin illalla istuin pikkujakkaralla kiikkerän sivupöydän takana Ørnveienin ja Kongsvatnveienin risteyksessä. Pöydänkulmaan oli kiinnitetty korkea "LOPPIS"-kyltti, joka oli jäämistöä äidin pihakirppikseltä pari kesää sitten. Kaipa sama kyltti ajaisi asian tässäkin kohtaa. Olin nostanut pöydälle pari pientä ämpärillistä mustikkaa (puhdistamattomia tietty), pusseittain kantarelleja (näissä nyt ei paljoa roskia ollutkaan) ja muutaman vaaleankeltaisen ruusun jotka olin katkonut meidän takapihalta. Jokaisen tuotteen vieressä oli post-it-lapulla kirjoitettu hinta - toivoin vain, että numerot olivat menneet oikein perin.

Monet ohiajavista autoista hidastivat kohdallani ja osottivat hymyillen, mutta suurinosa vain ajoi ohitse. Remasta kävellen poistuvat ihmiset olivat sen sijaan mukavempia ja useampi heistä pysähtyi kojulleni ostoksille. Ensimmäiseksi asiakkaaksi saapunut nainen, joka oli vanhan päiväkotikaverini äiti, osti koko ämpärin niitä mustikoita.

"Voihan nyt kun mulla ei ihan tasarahaa ole justiinsa. Oisko sulla vaihtorahaa?" hän kysyi ja heilutti viidensadan kruunun seteliä ilmassa.

No tätähän minä en ollut etukäteen ajatellut. Olisi pitänyt ottaa se säästöpossu mukaan. "Valitettavasti... Ei ole... Voin kyllä käydä kotoa hakemassa! Odota tässä!"
"Ei, ei sentään, ei tarvitse tietenkään. Kuule, tehdään niin että saat pitää loput" nainen vastasi muuttaen lopussa äänensä aivan hiljaiseksi kuiskutukseksi. Nyökkäsin vastaukseksi ja rypistin viisisatasen shortsieni taskunpohjalle.

Kantarellit löysivät ostajansa myös aika nopeasti, joten odottelin vielä aikani ruusujen käymistä kaupaksi. Ne alkoivat jo vähän näyttää nuutuneilta suorassa auringonvalossa ja niiden keltaiset terälehdet alkoivat tummeta kärjistään. Kaadoin niiden päälle vähän mun pillimehusta, jos ne virkoaisi taas että näyttäisivät edustavimmilta.

Odottelu alkoi jo väsyttää, mutta lähestyvä polkupyörien ryminä havahdutti minut taas myyjän rooliin. Nousin jakkaralta katsoakseni mistä suunnasta asiakkaita olisi tulossa ja samassa pyöräkolmikko luisui eteeni jarrut vinkuen ja asfaltin tomut pöllyten.

"Katos, katos, katos... Mitäs täältä löytyikään? Kenen pihalta sä oot nää käyny viemässä?" Källi sanoi ja nappasi yhden ruusuista käsiinsä.

Teki mieli vastata, että minä en ollut kuten hän, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Kylmä hiki valahti lävitseni. Källin kaksi poikakaveria näytti aivan yhtä rikollisilta kuin hänkin, toisella roikkui ketju housunlenkeissä ja toisella oli sellanen vankikarkurin hiustyyli. Eli ei hiuksia.

"No mitä maksaa, pätkä?"
"Ai mikä?" köhisin, kun ensimmäinen sana oli juuttua kurkkuuni.
"Ruusut tietenkin, dille" Källi vastasi, mutta käänsi sitten katseensa kojun takana lepäilevään Søtpotatiin. "Ja toi. Paljon on Søtpotetilla hintaa?"

"Se on SøtpoTAT, ei potet. En myy. Ruusut kaheksankymppiä."

Källi laski ruusun varovaisesti pöydälle ja kiersi kojun taakse. Katselin hievahtamatta kun hän nosti Søtpotatin ilmaan pyöritellen sitä puolelta toiselle.

Hän pysäytti pyörivän liikkeen ja astui sitten lähemmäs minua. "Mä vähän kuulin, että yheltä Hildurilta oli viety just tällanen keppari. Ei tää olis se sama?"

"Mä en oo kuin sä."
"Anteeks?"
"Mä tiiän mitä sä puuhaat. Oon nähny."
Källin suun kaartoi hymyyn ja hän läpsäytti kätensä olkapäälleni. "Voi pikku-Mathilde! Sinänsä ihana kuulla, että sä olet nähnyt musta päiväunia - tekemässä kolttosia tai ei - siitä pitäisi varmaan olla imarreltu. Mutta ei, en usko että sä olet nähnyt mua tekemässä yhtään mitään", hän jatkoi mairittelevalla äänensävyllä. Hän yritti ajaa minut ansaan.

Koin oloni todella epämukavaksi poikien piirittämänä. Nojasin niin paljon toiseen suuntaan Källistä kuin vain horjahtamatta pystyin (näytin tältä aina kun pakotettiin joulupukin syliin), mutta yksikin sentti lisää olisi kaatanut jakkaran kumoon.

"Jos sulla kerran ei ollut mitään vastaväitteitä tähän, niin me tästä jatketaan matkaa. Tsirbulat odottaa."

"- Mutta ainiin. Herrasmiehet vievät aina ruusuja naisilleen" hän ivaili ja samassa kolmikko nappasi yksi toisensa jälkeen ruusut mukaansa ennen kuin pyyhkäisivät menemään.

Istuin hetken keräilemässä itseäni tyhjän kioskini takana. Tästä jäi aika ristiriitaiset fiilikset; olin tienannut ihan kivan summan (yli tuhat kruunua ainakin) mutta minut oli myös käytännössä ryöstetty. Siinä meni 270 kruunun edestä tienestejä roistojen matkaan. Olisin jo niin paljon lähempänä omaa ponia.

En edes huomannut, että olin ajatuksissani hakannut  koko miettimistaukoni ajan Søtpotatin turvalla maahan. Sen turpa oli mennyt aavistuksen lyttyyn ja se oli entistä tummempi turvastaan lian vuoksi. Yritin pyyhkiä sitä hihallani, mutta sotku vain levisi entisestään.

"MATHILDE HAUGEN MITÄ SINÄ TEET?!"

Saakeli kun säikähdin.

"MITEN SÄ OLET SAANUT RAAHATTUA NOI KAIKKI TÄNNE?!" äiti huusi avoimesta Mersun etuikkunasta.
"Mä pidin kioskia!"
"TULE NYT SAAMARI AUTOON ENNEN KUIN JOKU NÄKEE SUT!"
"Mut mitä mä - jätänks mä nää tavarat tänne?"
"EI KUN SÄ TULET HAKEMAAN NE PIMEÄLLÄ KUN KUKAAN EI NÄE, NONI AUTOON KIITOS!"

✎ Perhosia vatsassa vai täysi paniikki?
tiistaina 17. tammikuuta 2023

"Herra varjele, miten nämä hevoset ovat näin kalliita..." tuskainen mutina kuului tietokoneen äärestä.

Äiti ei ilmeisesti ollut vitsaillut eilen. Hän oli saanut hermoromahduksen tallilla huonosti käyttäytyvien tuntihevosten johdosta (yksi oli purrut minua, toinen heittänyt minut selästään ja kolmas potkaissut äitiä jalkaan) ja vannonut, että nyt ostettaisiin oma hevonen jolla harrastaminen ei olisi "näin vaarallista". Olin käynyt vilkaisemassa äidin somesta, että tieto oli tosiaan virallista - sen verran tulenkatkuinen vuodatus oli ratsastustuntini kuvan kuvatekstiin kirjoitettu.

Istuin äidin käskyttämänä hänen vieressään keittiönpöydän ääressä ja hamusin sipsipussin pohjalta viimeisiä suolaisia. Hevonen toisensa jälkeen vilisi kirkkaalla ruudulla, kun äiti selasi myyntipalstaa ylös-alas. Hihkaisin muutamaan väliin että "Toi!" ja "Ihan mun unelmaponi!", mutta äiti ei ottanut näitä kuuleviin korviinsakaan.

Silti tämä oli jännittävintä aikaa koko elämässäni. Vatsanpohjassa kutkutti aivan vietävästi - kohta minulla voisi olla ihkaoma poni!

Puhelin kilahti taskussani, joten kaivoin sen esiin ja napsautin Fridan lähettämän viestin auki. Hän kyseli, olimmeko jo löytäneet mitään sopivaa. Kerroin, että tähän mennessä kaikki olivat olleet joko liian kalliita tai raihnaisen näköisiä ikäloppuja. Frida tuntui olevan koko jutusta yhtä innoissaan kuin minäkin, pääsisihän hänkin osaksi ponini elämää kunhan sellainen löytyisi. Hän lähetti tsemppiä etsintöihin ja mainitsi vielä loppuun, että sitten hän ainakin saisi pitää Samvaisin kokonaan itsellään - tai no, Källin kanssa.

Myyntipalstan selailu oli pysähtynyt vuonohevosruunan kohdalle. Äiti luki ilmoitusta ääneen: "14-vuotias dieselmallinen vuonohevosruuna... Diasteema... Sanomista jaloissa, mutta ei haittaa kevyttä käyttöä... No ainakin sinä olet kevyt, jos se sitä tarkoittaa".

"Mä en oikein pidä  vuoniksista", sain sanotuksi, vaikka tiesin ettei tässä ollut varaa valittaa. Loppujen lopuksi hevonen kuin hevonen kävisi minulle, mutta jos saisin vähän edes vaikuttaa...

"Ei kun tämä on sopivan hintainen. Kaksitoista tuhatta kruunua."

Hän nousi pöydän äärestä, nosti puhelimen korvalleen ja siirtyi terassin puolelle puhumaan puhelua. En uskaltanut nousta tuolilta kuuntelemaan puhelua lähempää, joten kävin viemässä tyhjentyneen sipsipussin roskakoriin ja palasin pikaisesti paikalleni. Tämäkö se siis olisi? Minun tuleva hevoseni? Käänsin läppäriä tarkastellakseni katsoakseni kuvia tarkemmin.

Hyh, olipa ruma hevonen. Selkäkin ihan notkolla ja jotenkin todella epäsiistin näköinen.

Terassin ovi sulkeutui, jolloin myös puhelu päättyi. Äiti palasi keittiöön, kaatoi itselleen lasin punaviiniä ja sulki läppärin kannen.

"Ajetaan lauantaina Bardufossiin katsomaan sitä hevosta."

"Äiti, mä haluaisin kyllä jonkun muun kuin vuonohevosen..."
"Sssht. Ole iloinen siitä mitä saat, äläkä aina valita kaikesta."

✎ Ei ole lahjahevosen suuhun katsomista
lauantaina 21. tammikuuta 2023

Isä käänteli auton rattia mutkaisen vuoristotien mukaisesti. Hän oli keskittynyt kapeisiin teihin niin, ettei ollut päästänyt sanaakaan suustaan koko matkan aikana. Radiosta pauhasi äidin suosikkipodcast, jonka sanomasta en saanut ollenkaan kiinni - enkä kinuamisistani huolimatta saanut kuunnella edes yhtä ainuttakaan kappaletta Marcukselta ja Martinukselta. Nuokuin unen ja valveen rajamailla takapenkillä, enkä jaksanut edes välittää siitä että pikkuveljeni Mathiaksen käsi hamusi karkkipussiani aina kun silmä vältti.

Neljän tunnin ajomatkan jälkeen olimme viimein perillä Bardufossissa. Äiti tökki minut hereille ja silmiini osui ensimmäisenä hyvin raihnaisen näköinen lato, jossa ilmeisesti tuleva hevoseni tällä hetkellä asuisi. Ladon päätysivut olivat vinksallaan ja nojasivat molemmat samaan suuntaan. Koko kyhäelmä näytti siltä, että se kaatuisi kumoon seuraavan kovemman tuulenpuuskan saattelemana.

"Ylös, hei - herää!" äiti herätteli ja nappasi samalla Mathiaksen kädestä karkkipussini. "Söitkö sä Mathildenkin karkit? Voi hyvää päivää, mahtaa olla hyvä olo kun lähdetään ajamaan vuoristoa takaisin alaspäin."

Koko perhe oli lähtenyt mukaan tänä jännittävänä päivänä, kun näkisimme ensisilmäyksen äidin löytämästä vuonohevosesta. Minuakin jännitti hyvällä tavalla, vaikka ei se minun unelmahevonen ollutkaan. Ainakin se olisi oma. Voisin vaikka värjätä sen turkin jollain kivemmalla värillä ja laittaa lettejä harjaan, jos sen antaisi ensin kasvaa pitkäksi. Ei sitä kukaan enää tunnistaisi sitten vuonohevoseksi ja voisin väittää sen olevan vaikka risteytysponi.

Palloiltuamme hetken ympyrää tallin pihamaalla löysimme myyjän ja hevosen tallin käytävältä, jossa hevosta juuri harjailtiin. Se näytti vielä surkeammalta livenä kuin kuvissa, sen korvat lerpsottivat pään molemmin puolin ja silmistä puuttui samanlainen pilke kuin mitä esimerkiksi Samilla oli. Myyjä oli todella puhelias nainen, joka kertoili äidille ummet ja lammet Iverin luonteenpiirteistä, menneisyydestä ja muusta tarpeellisesta.

"Mikäs se diasteema siis on?" äiti keskeytti naisen pitkän luennoinnin.
"No se diasteema on sellainen isompi rako hevosen hampaiden välissä. Se itsessään ei ole mikään ongelma, vaan siihen rakoon kertyvä ruoka ja se vaatiikiin päivittäistä huuhtelua, että pysyy oireettomana."
Äiti pisti kätensä puuskaan. "Tiedätkö Mathilde miten sellainen huuhtelu tehdään?"

Pyöritin päätäni. Äiti esitti jatkokysymyksen myyjälle: "Onko siitä diasteemasta ollut minkäänlaista haittaa Iverille?"

"No joo, yksi hammas ehti tulehtua ennen kuin diasteema todettiin ja se jouduttiin siltä poistamaan sen vuoksi. Mutta nythän tilanne on hyvä, kun diasteema on todettu ja hoitokin kohdillaan! Eihän siinä... Pikkujuttuja."

Isä ja Mathias olivat liuenneet tallikäytävältä pihamaalle tutkailemaan vanhaa, ehkä jopa museoitua, traktoria, jonka kauhaan Mathias oli kovaa vauhtia kiipeämässä. Äiti olisi ehkä kaivannut isästä tukea isoon päätökseen, etenkin kun isä olisi kuitenkin maksumiehenä, mutta tuskin isä olisi osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata.

Iver satuloitiin myyjän toimesta ja sain taluttaa sen hiekkatien laitaan, sillä omaa ratsastuskenttää ei täällä ollut. Nainen punttasi minut valtavan vuonohevosen selkään, joka tuntui hurjan leveältä - eiväthän minun jalkani tainneet yltää edes satulasiipien alapuolelle. Melkein spagaatissa sai tosiaan istua, kun ruuna lähti kävelemään töksähdellen eteenpäin.

"Mee vaikka edestakaisin tätä tienpätkää niin pitkälle kuin näet meidät ja me nähdään sut!" myyjä kuikuili perään.

En ollut ekspertti hevosten kanssa (vieläKÄÄN vaikka olin ratsastanut jo yli kaksi vuotta), mutta tämän hevosen käynti tuntui oudolta. Tuntui jopa vähän siltä, kuin aina joka neljäs askel olisi kuin "tipahtanut" ja se katkaisi aina mukavan rytmin. Käänsin hevosen ympäri seuraavan talon kohdalla ja ohjasin Iverin takaisin tulosuuntaan.

"Onko tuo ihan normaalia, että tuo yksi jalka pettää aina tolla tavalla?"
"Joo on on, se on jo aika vanha hevonen niin se tarvitsee vähän aikaa vertyäkseen."
"Eli verryttelyn jälkeen se on parempi?"
"Tottakai!"

Kannustin Iverin raviin, johon se lähti pitkän pohkeilla paukuttelun jälkeen laiskasti valuen eikä ollenkaan niin terävästi ja terhakasti kuin olisin toivonut. Iver yski raviin siirryttyämme ja se joutui tiputtamaan takaisin käyntiin, jotta sai tarpeeksi pontta yskäisyihinsä.

"...ja on ihan normaalia myös, että se yskii? Mahtaako sekin mennä verryttelyllä ohi?" tivasi äiti, joka oli alkanut avata silmiään hevosen terveydentilalle.
Myyjä raapi päätään yrittäen keksiä jotain tilannetta keventävää lutkahdusta. "Ne on nämä vaihtelevat kelit..."

"Kiitos ja näkemiin", äiti ilmoitti topakasti ja käskytti minut alas hevosen selästä.

Jotain tapahtui sisälläni sillä hetkellä kun auton ovet paiskautuivat kiinni ja näin myyjän vieressä seisovan Iverin katsovan peräämme kaihoisasti. Kuin se olisi anellut pelastusta. Sillä hetkellä unohdin kaikki hevosen piirteet joita olin aiemmin kavahtanut, unohdin myös sen töksähtelevän käynnin ja köhäisen ravin, takkuisen hännän ja rupiset kintut. Olisin niin halunnut antaa sille paremman tulevaisuuden.

Irroitin ratsastuskypärän päästäni kun auto oli jo sudittanut vauhtiinsa. "...eikö me siis osteta Iveriä?"

"Ei", äiti sanoi tiukasti ja kääntyi takapenkin puoleen. "Vähän minä hevosista ymmärrän, mutta ymmärrän sen, että kyllä eläimen pitää olla terve jos sellainen ostetaan."

Haikeus valtasi minut. Tämä olisi voinut olla samanlainen tuhkimotarina kuin hevoskirjoissa, joissa huonoissa oloissa kasvanut hevonen pelastettiin ja se puunattiin oikein kiiltäväksi ja alettiin hyppiä isoja esteitä. Iverillä oli sentään kultainen sydän, vaikka se olikin ehkä parhaat päivänsä jo nähnyt. Se suretti minua valtavasti.

Nukuin lähes koko paluumatkan. Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, että olimme pysähtyneet huoltoasemalle hakemaan take away-ruokaa, mutta lohipyöryköiden haju oli kyllä tullut uniini saakka.

"No jäättekö te Mathiaksen kanssa sitten kotiin?"
"Siellä on hodareita jääkaapissa iltapalaksi. Kato että se menee nukkumaan ennen yheksää."
"Tässä menee kyllä aikaa, ollaan ennen myöhäisuutisia kotona."
"Viimeinen lautta on näköjään 22:25 satamassa."

Aloin olla sen verran tajuissani, että kuulin pätkiä äsköisestä keskustelusta. Isä ja Mathias nousivat autosta kotitalomme pihalla ja äiti pyysi minua siirtymään etupenkille.

"Enkö mä oo vähän lyhyt istumaan etupenkillä?"
"Mä en ala mitään taksia ajamaan, vaan molemmat ollaan etupenkillä jos meinaat vielä sen oman hevosen saada."

Kipusin keskikonsolin päältä apparin paikalle ja napsautin turvavyön kiinni.
"Ai mennäänkö me sittenkin hakemaan Iver?"

Äiti myhäili tyytyväisenä. "Mä löysin jotain paljon parempaa."

✎ Elämäni viimeinen elämäni rakkaus
lauantaina 21. tammikuuta 2023


Samalla kun odotimme äidin kanssa autolauttaa Svolværin satamassa viestittelin Fridan kanssa kuinka koeratsastus vuonohevosen kanssa oli tänään mennyt. Frida oli kanssani täysin samoilla linjoilla; meidän olisi pitänyt pelastaa Iver-parka ja antaa sille paras mahdollinen loppuelämä. Olisimme yhdessä puunanneet sen taas kiiltäväksi ja hoidettu sen kipeitä hampaita. Harva meistä ihmisistäkään oli täysin terve, sillä meillä kuten jokaisella hevosellakin oli varmasti ainakin jotain pikkuvaivaa ainakin jossain vaiheessa elämää. Laittelimme Fridan kanssa vuoronperään liudan itkuhymiöitä, vuoroin kasan särkyneitä sydämiä. Iver forever at my hearts.

Lautta saapui, naksahteli hiljalleen paikoilleen ja sen autokansi alkoi tyhjentyä Svolværiin saapuvista autoista. Kun viimeinen auto oli poistunut kannelta, kului tovi ennen kuin keltatakkinen satamatyöntekijä antoi autojonolle merkin lastautua lautan kyytiin. Äiti vapautti käsijarrun, laittoi vaihteen silmään ja seurasi reippaasti jonon perässä pimeän hämäröittämälle autokannelle. Katselin auton ikkunasta kuinka autoja aseteltiin tiiviiseen muodostelmaan ympärillemme.

"Tarvii käydä vessassa", tuumasin ponnettomasti ristien jalkani.

Äiti puhisi tympääntyneenä, mutta lähti kuitenkin mukaani etsimään wc-tiloja. Kun autokannelta nousi portaikkoa ylöspäin, pääsi avaraan tilaan, jossa oli riveittäin istumapaikkoja ja jonne suurin osa matkustajista oli tullut katselemaan merimaisemia. Tosin tänään maisemissa ei ollut kehumista, eikä harmaan sumun seasta erottanut juuri mitään.

Vessa löytyi nurkasta, aivan ohjaamon vierestä. Se oli varmasti koko autolautan lämpimin paikka, joten en pitänyt mitään kiirettä toimituksessani. Pidin kämmeniäni sähköpatterin päällä ja lueskelin oveen kirjoitettuja turvallisuusohjeita.

Joku koputti oveen. "Mathilde! Tule ulos Mathilde! Tule katsomaan!"
"En oo vielä pyyhkiny."

Nostin silti housut takaisin jalkaan ja avasin oven. Äiti oli painunut ikkunaa vasten.

"No niin, olit liian hidas. Tuossa meni ui äsken yksi miekkavalas aivan lautan vieressä."

Jäimme yläkannelle siltä varalta, että näkisimme vielä lisää valaita. Parin tunnin lauttamatka tuntui loppua kohden puuduttavan pitkältä, etenkin kun äiti ei suostunut kertomaan mitään löytämästään myyntihevosesta etukäteen. Hän vain tuijotti puhelimensa näyttöä ja käski minua pysymään pöksyissäni. Pystyin vain arvuuttelemaan Whatsappin toisessa päässä kirjoittelevan Fridan kanssa mikähän tapaus minua perillä odottaisi. Frida oli aivan varma, että se olisi shetlanninponi. Minä en osannut odottaa mitään, kun kerran äidin mielestä Iverinkin myynti-ilmoitus oli ollut varteenotettava kun hän siihen ensikerran törmäsi.

Skutvikin satamasta ajoi vartin verran määränpäähämme. Pihattotyyppisen tallin ratsastuskentällä laukkasi paraikaa rautias poni teini-ikäisen ratsastajansa kanssa. Poni kulki kuuliaisena eteenpäin ja se oikein tanssahteli tehdessään laukka-käynti-siirtymisiä. Nyt oli äiti osunut kultasuoneen!

"Heippa!" meitä tervehdittiin käsi ojossa. En kätellyt.
"Marit Haugen, hei. Tultiin katsomaan Sandya."

Meidät ohjattiin pihaton laidalle, jossa kolme pientä ponia viimeisteli juuri välipala-annoksiaan. Kaksi valkoista ja yksi lehmänkirjava. Kaikki kooltaan jotain Samin ja Fellan väliltä. Sandy oli kuulemma toinen näistä valkoisista, se vähän kiukkuisemman näköinen.

Mutta mun sydän suli välittömästi. Nostin katseeni äitiin. Yritin telepaattisesti välittää katseellani viestiä "TÄMÄ", "Äiti pliis", "Teen mitä vaan". Äiti kuitenkin vain vilkaisi sivusilmällään minuun ja pieni hymynkare kohosi hänenkin kivikasvoilleen.

Saimme äidin kanssa noukkia Sandyn tarhasta ja taluttaa sen talliin. Äiti piti tiukkaa ristikuulustelua myyjälle, kaikki kivet oli ilmeisesti käännettävä eikä mitään luurankoja saanut jäädä kaappiin. He olivat niin keskittyneitä toisiinsa, ettei kumpikaan huomannut kuinka Sandy upotti pienet naskalinsa kylkeeni kun vedin sen satulavyötä kiinni.

Nyt - ei - saa - itkeä. Purin hammasta. Sain satulavyön kiinni, jolloin Sandy lopetti samantien kiukuttelunsa. Kylkeen koski tosi kovasti, siihen oli varmasti jäänyt jälki - niin kovaa poni oli siitä ottanut kiinni. En kuitenkaan aikonut kertoa äidille tästä (sillä nämähän olivat juuri niitä perimmäisiä syitä miksi äidillä oli mennyt pata jumiin ratsastuskouluhevosten kanssa).

"Oliko kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua viimeinen hinta vai onko siinä neuvotteluvaraa?" uteli äiti, joka seurasi kuin haukka nousuani Sandyn satulaan.

En tiedä miten keskustelu eteni, sillä keskittymiseni oli nyt täysin tässä pienessä valkoisessa ponissa. Sen käynti tuntui rauhalliselta, jopa luotettavalta, joten hetken käveltyäni annoin sille ravipohkeita ja lähdin kiertämään uraa. Mieleni oli aivan tyhjä. Mitä tehdä, kun ketään ei ollut kentän keskellä huutamassa käskyjä minne mennä ja mitä tehdä? Mistä itsekseen ratsastelevat keksivät itselleen tehtäviä? Olin aivan uudenlaisen ongelman edessä ja koska en muuta keksinyt, niin tein pitkille sivuille aina välillä voltteja ja muuten vain keventelin uralla. Sandylla oli tosi vauhdikas ravi, jossa piti keventää hirmuista vauhtia. Se heitteli välillä päätään ylös-alas ja oikoi kyllä pahasti kulmissa - joo, eikä se ihan joka kerta kääntynyt voltillekaan vaikka yritin.

Myyjän kehotuksesta kokeilin vielä miltä laukkaaminen tuntuisi. Asetin toisen pohkeeni eteen, toisen taaemmaksi - mutta ei mitään reaktiota. No, ratsastustunneilta tutut opit käyttöön eli pohkeet irti kyljistä ja "hentoa naputtelua" niin johan nousi laukkakin! Ensimmäinen lyhyt sivu laukattiin hyvässä hengessä, mutta pitkän sivun nähtyään Sandy lisäsikin kaasua ronskilla kädellä ja sain vetää ohjista oikein kunnolla että a) pysyin kyydissä ja b) poni ei lähtenyt aivan holtittomasti viemään minua. Sain kuin sainkin Sandyn takaisin raviin seuraavaan pitkään sivuun mennessä, jolloin huokaisin helpotuksesta ja annoin jännityksestä tulleen tärinän vähän laantua.

"Okei, me otetaan tää. Onks sulla MobilePaytä?" sanoi äiti ja ojensi myyjälle kättään kauppojen merkiksi.

Maailman levein hymy puski kasvoilleni. Siirsin Sandyn käyntiin, annoin sille pitkät ohjat ja nojasin sen kaulalle ottaakseni ponin isoon halausotteeseen. Tästä tulisi mun ihan oma poni!

Myyjä kuitenkin toppuutteli vähän innostuneita ostajia. "Ettekö halua teettää ostotarkastusta ensin?"
"Ah, joo. Totta helvetissä halutaan", lipsautti äiti, joka oli selvästi järkiintynyt ensimmäisen koeratsastuksen jäljiltä. "Edellinen hevonen mitä kokeiltiin oli niin sairas, että halutaan olla varmoja kaiken olevan kunnossa tämän kanssa."
"Se on viisasta", myyjä hymähti. Hän kysyi, oliko meille väliä millä klinikalla ostotarkastus suoritettaisiin ja kun äiti sanoi ettei sillä ollut ollenkaan väliä, myyjä sanoi varaavansa ajan ostotarkastukseen mahdollisimman pikaisesti. "Lasku siitä tulee kuitenkin teidän maksettavaksenne."

Ratsastuksen jälkeen en TODELLAKAAN ollut pysyä enää nahoissani. Olin niin innoissani, että harjaamisesta oli tulla varsinainen show kun teki mieli kikatella ja halailla ja vähän esittää tanssiliikkeitäkin siinä samassa. Annoin Sandyn turvalle sen ensimmäisen pusunkin, johon tamma vastasi vetämällä korvat luimuun ja mulkoilemalla minua pahanpäiväisesti.

"Olitteko muuten mistä päin? Onko teillä tallipaikka jo valmiina?"
"Svolværista, tultiin kätevästi lautalla kun oli ihan suora yhteys Skutvikiin", äiti aloitti ja kutsui minua sitten nimeltä. "Hei - voiko sinne teidän tallille viedä oman ponin?"

"En tiiä, varmaan", vastasin. "Kysytään Jassulta."

Äiti pyöräytti silmiään. "Me siis ilmeisesti kysytään Jassulta."

Poni olisi kuulemma valmis muuttamaan uuteen kotiin heti kun ostotarkastus olisi suoritettu ja tallipaikka valmiina. Vaihtoehtoisesti se voisi myös jäädä nykyiselle tallilleen vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi odottamaan että löytäisimme vapaan karsinan, mutta myyjän tyttärelle oli jo ostettu uusi poni Sandyn seuraajaksi eikä heillä oikeastaan ollut enää aikaa Sandylle. Siksi olisikin hyvä, että Sandy pääsisi jo pian uuteen kotiin, jossa sille voitaisiin antaa kaikki sen tarvitsema aika ja huomio.

"Minkä takia te muuten vaihdoitte Sandyn - tai siis ostitte toisen teidän tytölle?"
Myyjä potki saappaillaan maassa pyörinyttä jouhikasaa. "Meidän tyttö on vähän herkkä. Se tarvitsee rauhallisemman ja hitaamman puoleisen hevosen, koska jännittyy niin helposti. Sandyhän on aivan mahtava poni, mutta tosi tyypillinen poni kuitenkin. Sillä on omat kujeensa."

Näytti, että äiti puntaroi hetken myyjän sanoja. Hän halusi vielä varmistaa minulta, että olinko edelleen sitä mieltä, että tämä oli se oikea. Nyökkäsin, olin aivan satavarma.

"No jos se on terve, niin kyllä me tämä otetaan. Laitatko mulle viestiä, kun oot saanu sen ostotarkastuksen varattua?"

He paiskasivat kättä ja vilkuttelimme toinen toisillemme hyvästiksi. Nyt oli enää karvan varassa oman ponin saanti! Aioin pitää sormet ja varpaat ristissä siihen saakka, että Sandy menisi siihen tarkastukseen. Takaisintulomatkalla lähetin Fridalle kaksi kuvaa Sandystä ja aloimme molemmat hypettämään ponia aivan täysillä.

[Mathilde 22:03 : TÄÄ ON SIISTEINTÄ MITÄ MULLE ON KOSKAAN KÄYNY   ]
[Frida 22:03 : En voi uskoo et tää tapahtuu oikeesti!!!!!!!!!]
[Mathilde 22:03 : EN MÄKÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄN]
[Mathilde 22:04 : Tälleen käy vaan kirjoissa oikeesti mitä hittoo Frida]
[Frida 22:04 : Sandy on kyllä aivan sairaan söpö. Menee kyl mun TOP 3!!!]
[Mathilde 22:05 : Mul se on TOP 1]
[Mathilde 22:05 : Sä et voi uskoo miten kiva se on]
[Frida 22:05 : Saaks mäki sit mennä sil joskus ]
[Mathilde 22:06 : Pitää kattoo]
[Mathilde 22:06 : Sit varmaan ainaki jos pääset HeC-tunneille]
[Frida 22:06 : Pliis ]
[Mathilde 22:06 : Mä sanoin et mietin!!! Omg mä en oikeesti niin saa tänä yönä unta ]

Viestittelyä jatkui pitkälle yöhön, sillä kävin niin kierroksilla onnellisuudesta, innostuksesta ja jännityksestä. Pakottaisin äidin heti huomenna tallille kysymään siitä tallipaikasta.

Tuntui siltä, että paistaa se päivä risukasaankin. Viimeinkin.

✎ Bisnespuuhia
lauantaina 19. elokuuta 2023


Reman kohdalla aloimme kaivaa taskunpohjia.

"Kaksikymmentä kruunua."
"Mulla viistoista. Ostetaanko suklaapatukka puoliksi?"

Valitsimme hyllyltä helposti jaettavan Kvikk Lunsj-patukan, maksoimme Fridan kanssa sen kolikoillamme kassavirkailijalle ja jätimme vastaamatta kun myyjä toivotti meille hyvää päivänjatkoa. Äidin "älä puhu vieraille"-mantra oli edelleen tiukasti iskostettuna takaraivossani. Tuskin hän sillä oli tarkoittanut myös asiakaspalvelijaa, mutta itsepähän oli minut tällaiseksi kasvattanut - hiljaiseksi ja ujoksi.

Kotimatka ei ollut mikään seikkailu, vaan jalkapohjia kivisti ja ärsytti kävellä koko matka tallilta kotiin. Kyydin olisimme saaneet vasta myöhemmin illalla, mutta koska Jassu oli ajanut meidät ja Kjellin pois ennenaikaisesti tallilta, oli ainoaksi vaihtoehdoksi jäänyt apostolinkyyti.

"Jos Kjell olisi herrasmies, se olis kantanu meijät reppuselässä kotiin", Frida pohti.

Tyrskähdin. "No mutta onko se jokin yllätys, ettei Kjell ole herrasmies? Haluatko että muistutan vielä kerran pojan olevan paatunut rikollinen? Sillä oli tällaisia taskut täynnä, kun lähti Remasta", sanoin ja osoitin Kvikk-patukkaa kädessäni.

Poliisiauto huristi hiljaa ohitsemme Osaniin vievällä pikkutiellä. Poliisimestarit eivät vilkaisseetkaan meidän suuntaamme.

"Siinä paha missä mainitaan... Etsivät varmaan Kjelliä."

En pitänyt poliiseista. Ne olivat sentään jahdanneet minua toissakesänä pitkin maita ja mantuja, ja aiheuttaneet minulle melkein astman kaikesta siitä juoksemisesta. Enkä ollut edes tehnyt mitään pahaa. Aina syyttömien kimpussa.

Avasimme vanhan päiväkotimme portin ja kävimme keinumaan. Halkaisin suklaapatukan, kaksi ja puoli riviä minulle ja puolitoista Fridalle. Se nyt vain sattui halkeaman niin. Frida katsoi kummaksuen saalistaan.

"Mähän maksoin enemmän", sanoin ja sulloin ensimmäisen suklaarivin suuhuni.

Frida ei pistänyt vastaan, vaan tyytyi kohtaloonsa. Hän nautiskeli suklaastaan pienin suupaloin ja katseli taivaalla muotoaan hakevia pilvimuodostelmia. "Jääkö Sam kokonaan mulle sitten kun saat oman ponin?" hän kysyi siirtämättä katsettaan.

"Saat sen vaikka heti. Mulla on tunne, että se tapahtuu pian. Kirjoitin sen myös jo joululahjalistaan siltä varalta, että en saisi sitä ennen joulua", sanoin. "Laitoin sen ainoaksi toiveekseni, niin se on silloin pakko toteuttaa tai en saa mitään toivomaani lahjaa, josta valittaisin sitten isovanhempien kuullen ja aiheuttaisin äidille ja isälle kiperän tilanteen."

"Ovelaa!" Frida hihkaisi.

Keinuimme hetken pohtien minkä väriset varusteet hankkisin ponilleni, minkä antaisin sen lempinimeksi ("Søtpotat" oli edelleen musta hyvä nimi, vaikka se sisälsikin kirjoitusvirheen) ja mitä sen kanssa tekisimme. Uittaisimme, kävisimme ilman satulaa maastossa, osallistuisimme estekisoihin...

Skriiks, riks räks.

Haaveilumme keskeytti rikkoutuvan lasin ääni.

Keinujen vauhti hiipui kun jäimme hämmästelemään tapahtunutta. "Mikä meni rikki?" ihmetteli Frida.
"Varmaan ikkuna. Hei - katso tuonne!"

Osoitin sormellani päiväkodin kulmalle, josta Kjell ampaisi juoksuun huppu päässään. Meidät nähdessään Kjell veti hupun syvemmälle päähänsä, mutta finninaama oli jo paljastanut hänet.

"Me nähtiin sut, Kjell!" huusin tuolle ärsyttävälle teiniolennolle. "Kerrotaan susta poliisille!"

Kjell hidasti, sitten pysäytti vauhtinsa ja asteli lähemmäs tyttöjä. "Te - te ette varmana sano tästä mitään. Kenellekään."

"No sanotaanpa. Et voi estää."
"Enkö?" Kjell kysyi ja yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta. Miten, no, sitä ei tainnut Kjell tietää itsekään. "Entä jos mä jään tähän odottamaan vartioliikkeen autoa ja sanon, että te rikoitte lasin? Mitäs siihen sanotte?"

Meni ehkä kolme sekuntia, kun aiemmin näkemämme poliisiauto oli pyörähtänyt Osanin ympäri ja lipui jälleen päiväkodin mäkeä alaspäin.

"Käyttäytykää normaalisti", Kjell komensi ja istui hiekkalaatikolle kaivamaan kuoppaa pienellä vihreällä lapiolla.

"Mutta kun ei tässä ole mitään normaalia!" Frida parkaisi ja ei pystynyt olla vilkuilematta virkavallan suuntaan.
"Lopeta se ulina ja jatka keinumista!" puuskahti Kjell.

Poliisiauto ei pysähtynyt päiväkodin kohdalla. Ilmeisesti he eivät olleet huomanneet päiväkodilla tapahtunutta ilkivaltaa tai saaneet siitä edes tietoa.

"Saamari te olette kyllä kaks maailman rasittavinta kakaraa", Kjell sätti ja heitti hiekkalapion syrjään. Hän nousi lähteäkseen, mutta kääntyi vielä kertaalleen tyttöjen suuntaan. "Pikku vinkki teille älykääpiöt, että kannattaa varmaan alkaa lähteä ennen kuin vartijat tulevat."

Huoahdin kuuluvasti. "Aika turhaa."
Kjell katsoi minua kummastellen. "Ai miten niin?"

Katsoin päiväkodin seinustalle, jossa seinän sävyyn maalattu valvontakamera tallensi tälläkin hetkellä heidän jokaista liikettään. Sen huomattuaan Kjell alkoi kiroilla kuin merimies.

"Ei ne mua tunnista, mulla on huppu päässä."
"Ei ehkä sua, mutta meidät tunnistaa. Me voidaan kertoa sun nimi."

Merimieskiroilu sen kuin jatkui.

"Mitä haluatte siitä hyvästä, että ette kerro?"

Kohautin olkiani. Fridalla oli kuitenkin jotain mielessä. "Annat lauantain hoitopäivän takaisin meille."

"Okei, okei, fine! Senkus meette lauantaisin, ihan sama", Kjell myöntyi ja tunki kätensä hupparin taskuun. Vartiointiliikkeen partioauton valot vilkahtivat kadun kulmassa. "Mun pitää mennä nyt. Muistakaa meidän sopimus."

"Oli ilo tehdä bisnestä kanssanne, herra", ilmoitin Kjellin loittonevalle selälle.

✎ Kuuluisat viimeiset sanat
sunnuntaina 29. lokakuuta 2023

Isomummo oli mulle vähän vieras.

Sen luona piti käydä jouluisin viemässä koulussa tekemä kortti ja äitienpäivänä sen kanssa piti käydä kahvittelemassa ja syömässä isomummon tekemiä santapaperin makuisia pikkuleipiä. Isomummo ei ollut aikoihin kuullut mitään, mikä oli ehkä pikkuisen syönyt meidän kommunikointia. Yleensä pyrin pitämään sopivan mittaisen turvavälin tuohon noita-akkaan, eli kortit heitettiin ovelta ja ruokapöydässä etsin mahdollisimman kaukaisen paikan häneen nähden.

Nyt meidät oli Mathiaksen kanssa raahattu saattohoitokotiin katsomaan isomummoa viimeisen kerran. Syöpähän sillä oli jo pitkään ollut, mutta nyt se ei enää kuulemma jaksanut taistella sitä vastaan. Aika jännä, että joku tollein vain haluaa antaa periksi, mutta eipä ole minun asiani.

Minun mielestäni yli yhdeksänkymppisten kuuluikin jo kuolla, joten en ymmärtänyt äidin vetistäviä silmiä ja hinkua patistaa meidät mukaan sanomaan isomummolle viimeiset sanat.

Sitä luulisi, että ihmisen viimeinen koti olisi jotenkin mukavan näköinen. Että voisi viimeiset hetket viettää kotoisissa tunnelmissa, ehkä jotain piristäviä värejä seinillä ja että hyllyt tursuaisivat lautapelejä ja muuta mukavaa, mistä jäisi hyvät muistot. Mutta kun ei. Saattohoitokoti oli ulkoapäin kuin teurastamo, eivätkä sisätilatkaan petranneet paljoa siitä.

Sisällä haisi paska ja epätoivo, joten otin nenästäni kiinni jo ulko-ovilla ja pidin siitä siihen asti kiinni, että äiti tyrkkäsi sen sivuun isomummon huoneelle päästessämme.

"Menkääs istumaan isomummon viereen", äiti komensi ja tyrkkäsi meidät peremmälle huoneeseen

Isomummo makasi paksujen vilttien alla sellaisessa kehikossa, joka ilmeisesti oli sen sänky. Kurkistin lähemmäs ja huomasin, että sen käsistä lähti inhottavia letkuja ja minun oli pakko tarttua taas nenästä kiinni, kun se haisi niin pahasti pissalta. Äiti kuitenkin tarttui taas nopeasti käteen ja työnsi sen pois nenältäni.

Sen aikaa kun äiti yksipuolisesti höpötti isomummolle viimeaikojen kuulumisia, yritin pidättää hengitystä aina niin pitkään kuin mahdollista. Haju oli vaan yksinkertaisesti karmea. Siinä alkoivat silmätkin vetistää kun keuhkot huusivat hapen perään ja naamakin alkoi varmaan sinertää.

"Oi, voi Mathildea. Hän ottaa niin raskaasti tämän. Olet ollut aina niin rakas meidän tytölle!" äiti sanoi huomatessaan silmistäni valuvat tuskankyyneleet ja veti minut syleilyyn.

Isomummo nosti kättään aavistuksen. Hänen kuivanruttuisilta huulilta pääsi kuolemankatkuinen "Mat...hil.."

Ja samantien äiti tyrkkäsi minut isomummoa vasten kuuntelemaan tarkemmin mitä hänellä oli sanottavaa.

Isomummo olisi kyllä saanut puhua vähän nopeammin, sillä näin lähellä en ajatellut ottaa henkäystäkään ilmaa ettei pissanhajubakteerit olisi kulkeutuneet minun puhtaisiin keuhkoihini. Kirveltävät kyyneleet alkoivat taas valua silmistäni (huom: ne eivät vieläkään johtuneet itkemisestä) ja näin, kuinka yksi tippui suoraan isomummon nenänreikään. Meinasin revetä naurusta, mutta hillitsin aika hyvin itseni.

Jotain se mummo siinä supisi ja kun hän oli saanut lauseensa päätökseen (en ole ihan varma loppuiko lause siihen varsinaisesti, mutta ääntä ei enää tullut), ryntäsi pari hoitajaa huoneeseen ja he käskivät meitä poistumaan käytävän puolelle.

Ilmeisesti mummo potkaisi juuri siinä kohtaa tyhjää. Ehkä sekin kuoli sisäisesti nauruun sen nenänreikään tippuneen kyynelpisaran vuoksi.

Kotimatkalla kuunneltiin surullisia lauluja ja katsottiin, miten äiti vollotti etupenkillä. Isä ei sanonut sanaakaan, mutta ei kyllä itkenytkään. Mathias pelasi Clash of Clansia puhelimellaan ja minä tiirailin maisemia, sillä akku oli loppu. Sitten äiti kääntyi ympäri ja katsoi minua vaativasti suoraan silmiin.

"Mitä isomummo sanoi sinulle?"

Oliko tässä kohtaa sopivaa sanoa, että en edes kuullut mitään mitä se pihisi? Ne ilmeisesti kuitenkin olivat mummon viimeiset sanat ennen kuin hän oletettavasti kuoli.

"Joo, hän sanoi -" vastasin ja kähistelin kurkustani mahdollisimman uskottavan kuolemankatkuisen pihinän: " - os...takaa... Mathil...delle.... oma... po....ni..."

Eihän mummo niin sanonut, mutta päämäärä oli tässä nyt tärkein.