HALLOWEENVAELLUS 2017

...tyylikkäästi myöhässä! Koska halloweenia ei koskaan voi juhlia liian kauan, shelyläiset tekee sen perjantaina 10.11. myöhäisillan pimeydessä. Teemaan sopiva pukeutuminen suositeltavaa ja mukaan pääsee niin moni kuin heppoja riittää, hoitajilla etuajo-oikeus omiin hoitoheppoihinsa.. Maksu toteutetaan tavallisin menoin eli kuvaa/sarjakuvaa/tarinaa/runoa kehiin. Vaelluksen pituus on noin 2 tuntia ja kovaakin päästellään, eli ihan aloittelijoille reitti ei sovi.

MUKANA:
Beata - Heta
Sølvi - Feitli
Petter - Roni
I-S - Dimona
Viivi - Flamme
Sven - Raffe
Vicky - Haldir
oranssit maksaneet

KEHYSTARINA

Viisi vuotta sitten, seiskaluokan syksyllä, olin muuttanut Hetan ja perheeni kanssa takaisin Norjaan. Vuoden 2012 halloweenvaellus oli ensimmäinen tapahtuma, johon Hetan kanssa osallistuimme. Tässä sitä oltiin, viisi vuotta myöhemmin itse vetämässä tätä retkeä. Jos joku hyvä puoli mun kilometrin mittaisessa pitkässä mustassa tukassa oli, halloweenasun keksiminen ei tuottanut vaikeuksia – tupeerasin niitä vain vähän, tungin noitahatun kypärän päälle ja pukeuduin mustaan.

Ilta oli hämärtynyt jo tunteja sitten tähän vuodenaikaan näillä leveyksillä, kun keräännyimme kentälle nousemaan ratsujemme selkään. Vaellusporukkamme oli tänä vuonna melko pieni, vain seitsemän ratsukkoa, mutta pidot paranee kun väki vähenee, eikö niin? Kaikki olivat pistäneet parastaan itsensä ja ratsujensa koristelussa ja otsalamppujen sijaan olimme kiinnittäneet itseemme tai poneihimme muovisia kurpitsalyhtyjä sähköisillä tuikuilla.

Petterin alla reippaan näköisenä tepasteleva Roni aseteltiin mun ja Hetan perään ja pikkuruinen Dimona luonnollisesti viimeiseksi, ja kohta pääsimmekin ohjaamaan lyhyehkön letkamme kentän aitojen sisäpuolelta pimeisiin, mutta jo niin tuttuihin maastoihin.

Jännitykseltäkään ei säästytty, kun pilkkopimeällä metsäpätkällä kävellessämme puskan takana yhtäkkiä rasahti ja porukan reaktiivisimmat Roni ja Haldir päättivät poistua paikalta pakoeläimen vauhdilla. Petter ja Vicky onneksi pärjäsivät ratsuilleen vallan mainiosti, ja kohta pääsimme jatkamaan matkaamme rauhallisessa tahdissa. Vielä vähän ennen kotia uskalsimme päästellä menemään Hetan nakkijaloille täydessä vauhdissa suunnilleen kilometrin matkan, ja loppumatkan käveltyämme päätimme retkemme tallin pihaan hikisten, mutta tyytyväisten ratsujemme kanssa. Iloinen juttelu ja naurunremakka säestivät koko retkeämme – mikään ei voittanut vanhaa kunnon maastoretkeä rakkaiden shelyläisten kanssa.

Sormieni niveliä jomotti. Vihasin kaiken maailman tälläytymistä ja pynttäytymistä: mielestäni oli aivan tyhjänpäiväistä akkojen hommaa letittää hevosen jouhet ja pukeutua jotakin vaivaista maastoretkeä varten. Halloweenvaellus oli kuitenkin niin pitkäikäinen perinne, että päätin alistua tallin mimmien tahtoon ja laittaa itseni ja Raffen edustuskuntoon. Voikon ruunan harja oli kieputeltu napakoille kisaleteille, omaan päähäni laitoin arvolleni sopivasti kruunun. Se sai piisata meidän osaltamme.

Olimme jonossa kolmansia. Taivas oli kerrankin pilvetön, revontulet loimusivat himmeästi vuortenhuippujen takana. Kuu mollotti hieman vajaa täytenä valaisten reittiämme, jota reunustivat nuoskaläikät. Keli oli hieman liian lauha, jotta lumi olisi kunnolla pysynyt maassa.

Kuvio oli tuttu. Olin kulkenut samat maastot aina monta kertaa ennenkin: en nyt sanonut maastoilua tylsäksi, mutta mielenkiintoisin reissun tapahtuma oli, kun edessäni oleva Roni säikähti jotain ja ryösti laukalle. Vaikka Petter on ihan hyvä äijä (nykyään), toivoin silti salaa sen mätkähtävän maahan ihan vain äksönin ja viihdearvon vuoksi. Harmi vaan se sai orinsa pysäytettyä melkein liiankin vaivattomasti. Raffessa mulla ei ollut paljoa pidäteltävää, se tuskin ehti edes tajuta koko tilannetta, kunnes se oli jo ohi.

Meno oli varsin leppoisaa. Viime aikoina tallilla oli alkanut pyöriä uusia kasvoja, mutta onneksi tällä reissulla oli minulle vain ennestään tuttua porukkaa. Lisäsin mielessäni sosiaalistelun vihalistalleni. Heitimme porukalla läppää ja muistelimme menneiden vuosien yhteisiä tapahtumia, kunkin mokailuja ja noloja tilanteita. Beatalla oli ihan hyvät roastit, vaikkei se minulle kyynisyydessä pärjännytkään.

Kaamos lähestyi, sen tunsi joka solulla. Kello oli kymmenen päästessämme takaisin tallille, mutta tuntui, kuin pimeää olisi ollut jo ainakin kaksitoista tuntia. Tallipihan kellertävät lamput paistoivat meille kotoisasti.
Halloweenvaellus oli ollut mulle aina vuoden viimeinen häppeninki. Jassu oli niin jouluihmisiä, ettei se ikinä halunnut järjestää joulukuulle mitään ylimääräistä tapahtumaa. Tämän vuoden osalta vaellus oli taas ohi, ja mulle loppuvuosi oli vain pimeää, kylmää ja pitkäveteistä vuoden vaihtumisen odottelua.

Oispa 2018.

En ehtinyt pahemmin ajatella mitään halloweenvaellusta tai pukeutumista, mutta lopulta viritin Haldirin pystyharjaan muutamat hämähäkit pinnien avulla ja itselleni laitoin mittatilauksena teetetyn vaaleanruskean villaratsastushameen ja laitoin Haldirille itse tekemäni valaistun otsapannan, joka hädintuskin näkyi orin muhkean otsatukan alta. Kentällä nousin ratsaille, suoristelin mekkoni ja kokosin ohjat käsiini. Vaaleanruskea estesatulamme peittyi mukavasti hameeni helmaan, eikä pilannut muuten niin synkkää varustustamme. 

Alkumatkasta Haldir oli yllättävänkin lunki, eikä jaksanut muuta kuin hieman steppailla. Ensimmäisten reippaampien pätkien jälkeen orista alkoi havaita jo tutuksi tullutta kuumumista ja paikoitellen ori yritti esitellä jotain kummallisia steppiliikkeitä. Pimeällä suoralla talssiessamme rasahti yhtäkkiä puskasta ja niimpä Haldir ja Petterin ratsastama Roni syöksähtivät ulos jonosta niin lujaa, etten uskonut sen olevan edes mahdollista pyöreälle ratsulleni. Nopeasti saimme kuitenkin palattua jonoon ja kokosin ohjat varoiksi paremmin käsiini. 

Loppumatkasta edessä oli vielä reippaampi laukkapätkä, johon Haldir lähti suloisen inahduksen ja pikkupukin kautta. Ori syöksyi matkaan ja painoi eteenpäin kuin mikäkin höyryveturi. Räjähtävän lähdön jälkeen ratsuni alkoi kuitenkin vähitellen hyytyä ja viimeiset metrit jouduin oikein hoputtamaan Haldiria eteenpäin. Tyytyväisesti naurahtaen lopulta siirsin orin käyntiin ja annoin sille ohjaa, jotta Haldir sai tasata hengitystään. Pian tallipihan valot alkoivat jo näkyä edessä päin ja hevoset alkoivat pärskähdellä tyytyväisinä. Maastolenkin aikana en ollut kovinkaan paljon ehtinyt kenellekkään jutella, mutta viime metreillä höpötettiin senkin edestä.

Lyhyt kämänen maksu, mutta kiitos maastosta! :)

Halloweenvaelluksista oli tullut mun suosikkeja mun Shelyuran aikana. Tykkäsin vaelluksista tosi paljon (ylläri, kun ratsastin issikalla edelleen), ja halloween oli mun lempijuhla. Heti kansallispäivän jälkeen, se oli sentään toukokuussa eikä tälleen vuoden masentavimpaan aikaan.

Feitli ei ehkä ollut valmiiksi saman värinen kuin Dimona, mutta mä en antanut sen häiritä: olin tottunut esiintymään Peppi Pitkätossuna koko elämäni punaisen tukkani takia, joten tökin Feitliin muutamia mustia pisteitä ja letitin oman tukkani rautalankojen kanssa suoraan sivuille osoittaville leteille. Sitten vain pitkät, raidalliset sukat jalkaan ja menoksi.

Halloweenvaelluksella oli aina oma tunnelmansa; vaikka pimeää oli jo suurimman osan ajasta, halloweenina pimeys tuntui erilaiselta. Vaikka tänä vuonnahan oltiin viikko myöhässä. Se ei silti haitannut, koska pukeutuminen ja kurpitsalyhtyjen valossa ratsastaminen toivat oman tunnelmansa iltaan.

Feitli allani tuntui reippaalta, eikä sitä tuntunut häiritsevän pimeys ollenkaan. Olihan se toisaalta koko elämänsä Shelyssä asunut, ja sinä aikana varmasti tottunut pimeyteen aivan hyvin. Ensimmäisellä tölttipätkällä – tai no, ravipätkällä, mutta me töltättiin – se tuntui pääsevän kunnolla vauhtiin ja olisi kovin mielellään sujahtanut jonon kärkeen, missä se oli usein tottunut olemaan. Toki se yritti myös ensin tarjota possupassiaan, mutta pienellä muistuttamisella askellaji vaihtui pehmeään tölttiin, jossa mä olin tottunut päästelemään ympäri Austvågøyaa.

Laukkapätkillä Feitli innostui heittämään muutamat pienet pukitkin, enkä mä sille voinut siitä suuttua, toisella kun oli niin hauskaa. Korvat hörössä se sen jälkeen tykitti menemään harmailla tappijaloillaan niin kovaa kuin pääsi ja sai jonossa pysyäkseen mennä; se olisi varmasti päässyt paljon kovempaakin, jos olisi annettu mahdollisuus. Mä en aikonut olla se, joka aiheuttaisi hämminkiä päästämällä poninsa hurjastelemaan muiden ohi.

Petter ja Vicky sen sijaan olivat, kun molempien orit singahtivat epäilyttävästä rasahduksesta omille teilleen. Kumpikin onneksi hallitsi tilanteen varsin hyvin, eikä kukaan muu porukasta edes yrittänyt poistua paikalta. Loppumatkan jatkoimme ilman hämmennyksiä yöllisessä Lofoottien maisemassa.

Petter ja Roni matkaan lähtee,
illalla syödään kurpitsan tähteet.
Heta, Roni, Haldir ja muut,
hymyyn kääntyy ratsastajien suut.

Pakoon karauttaa ponikaksikko,
oli aika pelottava pusikko.
Säikähdyksellä selvisivät Petter ja Vicky,
ratsihousut ovat tunnetusti aika sticky.

Loppumatkasta kilsan verran kiitolaukkaa,
shelyläiset taisivat jopa hieman laulaa.
Hepat puuskutti, hieman hikiset,
ihmisten ilmeet hyvin iloiset.

Oli kymmenes päivä marraskuuta - ja Shelyn perinteisen halloweenvaelluksen aika, tällä kertaa noin viikon myöhässä. Mä olin osallistunut Dimonalla, ja olin pukeutunut Cruella de Viliksi. Mun pilkukas tekoturkis matchasi hyvin Dimonan pilkukkaaseen karvaan.

''Noniin, onko kaikki valmiita lähtöön?'' Beatan huudahti Hetan selästä. Vastaukseksi hän sai epämääräisiä ’’joo’’-ita, ja meidät laitettiin järjestykseen. Me pidettäisiin Dimonan kanssa jonon perää.

Ilta oli jo hämärä. Muoviset kurpitsalyhdyt toivat kuitenkin valoa iltaan, ja perinteinen halloweenvaellusreitti oli lähes kaikille mukana oleville tuttu.  

Pimeydestä huolimatta Dimona oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Tamma ei ravipätkillä paljoa kuumunut, toisin kuin Feitli, joka olisi näyttänyt mielellään menevän jonon ensimmäiseksi.

Mä salaa toivoin, että jotain jännittävää tapahtuisi. Mun toiveeni toteutui pian, kun ravipätkän jälkeen puskan takana rasahti ja Roni sekä Haldir rynnivät pois paikalta ratsastajineen. Petter ja Vicky saivat kuitenkin pian hevosensa takaisin haltuun, ja matka jatkui arvuutellessa, mikä rasahduksen oli aiheuttanut.

* 2 years later *


Halloween 2017 -merkki lisätty maksaneille osallistujille

Ja tuli näköjään vielä Christianin nimellä mutta EI SE MITÄÄN! t. Jassu