2021/12/22 - 2 - Secret Santa

Ella-Amalie kirjoitti:

Hanne kirjoitti:


Shelyesin joulujuhlan jälkeen nelikko: Hanne, Ella, Sven ja Tobias tulivat yhteisellä taksilla naisten asunnolle. He jatkoivat siellä iltaa ruokapöydän äärellä napostellen ja juoden vielä yhdet lasilliset viintä. Kellon lyötyä jo aamuneljää, he päättivät viimein mennä nukkumaan. Sven näytti heti hieman vaikealta syystä, jota Hanne ei ymmärtänyt.
”Petaanko pedin sohvalle?” nainen kysyi humalaisilla aivoillaan ja kihersi perään.
Siitä Tobias ohjasi silmiään pyöritellen ja naureskelleen naisen tämän makuuhuoneeseen. Sohvaa ei tarvinnut pedata, mutta Sven kömpi Ellan viereen sänkyyn täysissä tamineissa. Tiedä sitten miksi hän päätti pukea päälleen pipon, neuleen ja tumput, jotka sattuivat tulemaan joulupukin paketista. Kun taas Ella makasi vain vähän matkan päässä sängyssä pelkissä alusvaatteissa.
Ei tainnut Sven saada unta, kun tonttu pullisteli.

Sonia kirjoitti:Sonia oli innoissaan - niin innoissaan, että hän suorastaan puolijuoksi tavaratalon käytävien välejä. Joululahjojen osto oli ihanaa ja hyllyt pursusivat toinen toistaan houkuttelevampia tavaroita. Lopulta mukaan lähteneen Anien oli pakko toppuutella Sonian joululahjamaniaa ja todeta, etteivät yksisarvisen muotoiset, Last Christmas -kappaletta laulavat jättipörrötohvelit olleet välttämättä kaikkein paras joululahja, ja niinpä Ella-Amalie sai lopulta pukinkonttiin vaaleanpunaisen jättipörröhupparin - joka ei laulanut mitään joululaulua.

Matias B. kirjoitti:"En minä keksi sille mitäääänn", ulisin Oonalle aamiaispöydän ääressä Tromssan solukämpässämme.
"No, kerro siitä jotain? Ehkä mä voin auttaa?" Oone ehdotti silkkaa solidaarisuuttaan.
"Öh... Se tykkää hevosista? Tulee Suomesta? Sillä on sisko, joka on erittäin hyvä säng..."
Oona huiskautti kättään sen merkiksi, ettei halunnut kuulla enempää Annusta. Varsinkaan siinä vaiheessa, kun mun kasvoille levisi leveä virne ja jäin hetkeksi muistelemaan sitä toista Pajusaloa. Hyviä muistoja... Hehe.

Havahduin haaveistani ja komensin Oonaa auttamaan mua: "Kai sille jotain jouluista pitäisi viedä lahjaksi? Mä lähden tänä iltana jo kotikonnuille!"
Oona huokaisi syvään, katseli ympärilleen ja nappasi sitten käteensä jonkun (veikkaan että sen) keittiön ikkunalle asetteleman kynttelikön käteensä. Hekotellen se lähti sitten pois paikalta ja jätti mut miettimään Secret Santaa ihan yksikseen. Oli siinäkin ystävä/kämppis!

Hörpiskelin kahvia ja olin jo lähdössä pakkaamaan tavaroita kasaan, kun Oona tuli takaisin ja iski mun eteen pöydälle aiemmin nappaamansa kynttelikön. Kapistus oli kuitenkin kokenut pienen muodonmuutoksen, koska siihen oli liimattu/teipattu sen vaaanhan ruotsalaisen artisin kuvia.
"Joulugüntherikkö! Ole hyvä." Oona hihkaisi erittäin ylpeänä aikaansaannokselleen.
"En tajua."
"Ette te norjalaiset tajuakaan. Suomalaisille tuo on hauska juttu. Ehkä. Ellei se Nita ole joku nihkeä nirppanokka."
"Ei kai se ole", pohdin. Kai sillä Nitalla huumorintajua oli?
"Sä saat korvata tuon sitten", Oona ilmoitti.
"Luonnossa?" kohottelin kulmakarvojani.
"Matias!" Oona nauroi, iski silmäänsä ja käski paketoida lahjan pikinmiten ettei vain unohdu.

Sven kirjoitti:Saatetarina: Sisältää kiroilua

Partneren din for den hemmelige julenissen: Eetu

Tekstiviesti numerosta, jolle ei ollut aiempaa viestihistoriaa. Ei saatetekstiä, ei hymiöitä, ei lopetusmerkkejä. Se oli Catulta.

Catu ei varmaan ollut kehdannut laittaa asiaansa WhatsApissa, jossa meidän kahden keskusteluhistoriamme oli kaikkea muuta kuin tyhjä tai neutraali. Tai ties vaikka se olisi estänyt mut koko sovelluksessa -- en tiennyt, ei kiinnostanut. Sen keskustelun mä olin arkistoinut jo kauan sitten, ja siellä se varmaan tulisi pysymään hamaan tulevaisuuteen saakka, sillä kaikkien näiden kuukausien jälkeen me kaksi emme vieläkään tulleet toimeen. En enää edes tuntenut koko ihmistä. Hyvä, jos joskus edes näin vilaukselta vuoronvaihdon yhteydessä. Catu piti työvuoronsuunnitteluissa huolen, ettei se koskaan joutunut mun parikseni aamutalliin. Se oli kai molemmille parempi niin.

Ja niin pikkumaiselta kuin se kuulostikin, mä olin satavarma, ettei Eetu ollut sattuman kauppaa. Catu tiesi. Se ei ollut sokea -- ei kukaan ollut. Kaikki tiesivät. Jopa mä itse.

Siis sen, miten helvetin hyviä kavereita Ella-Amaliesta ja Eetusta oli aivan yhtäkkiä tullut.


Vielä aiemmin syksyllä kaikki oli avointa. Mä sain kuulla kaiken Ellalta itseltään. Miten se oli joskus käynyt Eetun mukana kärryajelulla Aagella, ja joskus sattumalta törmännyt tähän Svolværin Intersportissa. Kun kaksi kertaa muuttui kolmeksi, ja kolme viideksi, en mä enää pystynyt. En osannut esittää välinpitämätöntä. Mä olin niin huono näyttelijä, että Ella tajusi mun pääni sisäiset juonenkäänteet alta aikayksikön.

Sitten mä en enää kuullutkaan mitään. Viides kerta jäi viidenteen, mutta pahinta oli se, että mäkään en ollut sokea. Kyllä mäkin sen verran ystävystymisestä ymmärsin, ettei sen tasoista läppää heitetty parin satunnaisen törmäämisen jälkeen. Puhumattakaan niistä avoimen flirttailevista katseista, joita Eetu häpeilemättä Ellalle soi esimerkiksi Halloweenvaelluksella. Ja varmaan muulloinkin.

Mutta Ella ei sanonut mitään. Ehkä sekin oli kai molemmille parempi niin. Mun tapauksessani tieto varmasti vain lisäisi tuskaa.

Siispä tässä mä taas olin. Kihisemässä omien päänsisäisten demonieni kanssa vailla ketään, kenelle puhua.

Olinhan mä yrittänyt -- yritin päästä Tonen puheille, sillä se ymmärsi aina riippumatta siitä, kuinka vakava tai vähäpätöinen mun ongelmani oli. Mutta Tone ei ollut töissä. Sen sijaan Ronja oli käskenyt mun kasvattaa pallit ja painua vittuun Gjemmestedin baaritiskiä rumentamasta. Takaisin oli kuulemma tuleminen vasta, kun en ollut enää tällainen säälittävä ruikuttaja, jonka mielestä naisilla ei saanut olla elämässään ketään muita miespuolisia edes kaveripohjalla. En ollut uskaltanut sanoa vastaan, vaan olin kerännyt luuni ja siirtynyt kotiini avaamaan muutaman neuvonantavan.

**

”Mä olen ihan pulassa sen Secret Santan kanssa”, huoahdin Ellalle, joka käänteli pannulla paistuvia kanasuikaleita mun keittiössäni. Hajamielisesti täytin kattilan vedellä, ja kaadoin kaiken saman tien viemäriin tajuttuani, että riisivedet kuului annostella desilitroittain.

”Ostat vaan jotain pientä”, Ella kohautti olkiaan. ”Tiedätkö sä, mistä se sun kohde tykkää? Osta jotain hyödyllistä.”

Ähkäisin.

”En mä edes osaa paketoida lahjoja.”

”Pyydät myyjää pakkaamaan. Nyt on hei pian joulu, joka ikisessä liikkeessä varmasti paketoidaan lahjat pyynnöstä. Vai aiotko sä antaa jotain itsetehtyä?”

Sana itsetehty toi mieleeni vain Catun ja sille nikkaroimani puisen tarjoilumaljan, joka silpoutui sen heitosta tuhannen säpäleiksi lattiaan.

”En mä ehdi.”

”No sitten ei mitään ongelmaa. Tai ostat vaikka lahjakassin ja laitat sinne. Ei kaikkea tarvitse aina paketoida lahjapaperiin.”

**

Niinpä mä löysin itseni kiertelemässä Svolværilaisessa retkeilyliikkeessä, jota piti varmaan jokin 60-luvulle jämähtänyt hippipariskunta, koska liikkeen eteen oli parkkeerattu vanha, mintunvihreä, kukkakuvioin maalattu camperpaku. Aikani pyörittyäni mä päätin ostaa termosjuomapullon, sillä Eetu oli kai urheilullinen. Mä tiesin niiden käyneen Ellan kanssa joskus lenkillä.


”Haluatko tämän lahjapakettiin?” hippinainen tiskin takana kysyi hymyillen leveästi tupakan kellastamat hampaat vilkkuen. Mä nyökkäsin vaisusti ja kiristin suupieliäni.

”Kyllä, kiitos.”

Nainen pakkasi lahjapakettiin termospullon, joka oli tummanvihreä, mattapintainen, ja jonka alaosassa oli riutuneiden tundrakuusien siluetteja. Ehkä se oli tarpeeksi neutraalin värinen Eetulle. Muut vaihtoehdot kun olivat ruusukultainen ja sateenkaarenkirjava.

Mulle sen väri oli kaikkea muuta kuin neutraali. Mun silmissäni sen väri symboloi kateutta.

Koska vaikka mä en uskaltanut sanoa sitä Ellalle, enkä varmaan kenellekään muullekaan, itselleni mä sentään pystyin sen myöntämään.

Mä olin mustasukkainen.

Nita kirjoitti:

Kuvan saa ladattua täältä <3

Eetu kirjoitti:Sonia.

Mulla ei ollut pienintäkään aavistusta, kuka tää nuori nainen edes oli. Olinhan mä nähnyt hänet puuhailemassa hevosensa kanssa joskus ja jouluna, moikkaamassa iloisesti jokaiselle vastaantulijalle ja auttamassa ihan ketä hyvänsä, kuka tarvitsi apua. En ollut varmaan koskaan nähnyt yhtä pirtsakkaa ja nauravaista tyyppiä kuin hän. Mä olin häntä aika monta päätä pidempi, mutta musta tuntui, että hänen persoonansa oli mua joku miljoona kertaa suurempi.

Miten hitossa tollaiselle ihmiselle keksii lahjan, joka olisi hänen väärti?

Mä yritin hieman salakavalasti kysellä ympäri tallia, millainenkohan toi Sonia on ja mistäköhän se tykkäisi. Sain kuitenkin salamyhkäisyyteni palkkioksi lähinnä "luovuta ennen ku edes alotat, sillä on jo poikaystävä"-tyylisiä heittoja, joihin mutisin jotain "emmä semmosta", ennen kuin karkasin paikalta. En mä nyt tollasia juoruja halunnu liikkeelle. Ellalta kuulin, että Sonialla oli "rahallisesti kaikki ihan hyvin", joten mitä ihmettä mä keksisin ihmiselle, jolla on jo kaikkea?

Mut sit mä keksin. Kirjaimellisesti.

Yön pimeinä tunteina kymmenen tunnin työpäivän jälkeen (en olisi eläessäni uskonut sellaiseen jouluruuhkaan) mä googlasin, miten piparkakkutalo tehdään. Olin ostanut lähimarketista pari taikinapalaa ja leivinpaperia, sillä ilmeisesti sellaisten avulla kuviot leikattiin. Mä en nimittäin mihinkään valmistaloon tyytyisi. Sonia vaikutti ihmiseltä, joka ansaitsisi ja arvostaisi jotain parempaa.

Niinpä mä väänsin omin pikku kätösin ekan piparkakkutalon. Siinä oli talon lisäksi vähän metsää, pipariukko ja piparinainen sekä niiden hevonen – Sonian perhe. Mä olin siitä niin ylpeä, et mun oli pakko lähettää siitä kuva Whatsapissa perheryhmään kello kahdelta yöllä. Ilmeisesti viihteellä ollut siskoni vastasi about tuhat itkunauruhymiötä ja "ootko kännissä", mutta seuraavana aamuna sain eritoten äidiltäni ison kannustuksen. Olin mä tuotokseeni oikeastaan aika tyytyväinen, vaikka olinkin vähän polttanut piparihevosen. Sekin johtui epätasaisesti paistavasta uunista enemmän kuin musta.

Leikkasin hopeista pahvia piparkakkutalon alle lautasen ja käärin talon hahmoineen sellofaaniin niin nätiksi kuin osasin. Silmäillessäni tuotostani totesin, että ehkä mulla oli lahjoja johonkin muuhunkin kuin jääkiekkoon ja suunsoittamiseen. Toivottavasti Sonia ilahtuisi lahjasta yhtä paljon kuin mä sen tekemisestä.

Mitä parahinta joulua Sonialle toivooo Eetu!