22.2.2020 Maaston maisemille

Kehystarina olis nyt ulkona! (vihdoin!) Pahoittelut viivästyksestä (:

Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvoja. Potkin kävellessäni kivikokkareita, jotka pyörivät alas ja tömähtivät sitten ojan pohjalle. Reppu, joka oli täynnä heppatavaraa painoi selässäni, mutta siitä huolimatta askelsin päättäväisesti soratietä pitkin, jonka loppua ei näkynyt. Mielessäni oli yhtä ajatusten vuoristorataa. Pelko siitä, että maastoratsuni olisi jokin iso tai hermoheikko, jyskytti takaraivossani, mutta perhosten liitely vatsassa kertoi, että todella odotin tuntia, olisi ratsu sitten kuka tahansa.

Ilmoitustaulu kertoi sen. Ratsuni on Stella, joka oli suuri helpotus. Juoksin kaksi rappusta kerrallaan ylös taukotupaan, heitin reppuni lattialle ja hetkessä olin jo Stellan karsinan luona. Tamma hörähti matalasti tervehdykseksi jolloin sydämeni suli. Lämmin tunne täytti mielen, kun Stellan pieni turpa etsi tietään takkini sisään ja namien luokse.
- Höpsö, ei siellä mitään ole, hymyilin.
Namien hamuaminen muuttui takin nyhtämiseksi, joten joudui työntämään tamman pään toisaalle.

Nostin tärisevin käsin Stellan nahkasatulan selkään. Jännitti, vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kertani maastossa hoitoponillani. Olinhan jopa laukannut metsässä, mutta tämä taas tuntui uudelta ja jännittävältä. Suitset pujahtivat Stellan päähän nopeasti, vaikka ponin turpakarvat yrittivät tunkeutua solkien väliin. Painoin kypärän päähäni ja vedin hanskat käteeni.
- Onko kaikki valmiita? kuului Hillan ääni käytävältä.
Nyökkäsin. Se olisi menoa nyt.

Höyryävät ratsukot kaartoivat jonossa metsään. Lunta oli maassa vielä vähäisen, elettiinhän vasta helmikuun loppua. Stellan satula narisi allani ja lunta tippui puista reisilleni. Olo oli levollinen, kun viimeisetkin pelon rippeet olivat karisseet tuulen mukana jonnekin kauas. Rentouduin täysin ja nautin vain maisemista. Vasemmalla oli kaatunut puu ja mutkan takana virtasi puro. Sen kuuli äänestä.

Hevosjono kiristi tahtiaan raviin Hillan johtamana. Stellan pehmeä ravi kiidätti minut aivan eri maailmaan, tuntui, kuin olisi leijaillut vain kevyesti pilvien päällä. Kyyristyin hieman selässä, kun oksa taittui pääni korkeudelle vallaten polun.
- Miten menee? Cathy kurkkasi olkansa yli hymyillen.
- Hyvin, nostin peukkuni pystyyn.
Käänsin katseeni taakse, nähdäkseni vilauksen Beasta ja Vennistä. Tyttö kertoi kaiken olevan juuri niin kuin pitikin. Oli aika hiljentään käyntiin.

Aurinko pilkisti puiden takaa pitkästä aikaa. Stella pärski muiden ponien joukossa. Ensimmäiset paluumuuttajat visersivät puissa, lofooteillekin kesä saapuisi. Yhtäkkiä puskasta kuului rapinaa. Stella nosti valppaana korvat pystyyn. Nappasin ponin harjasta kiinni, ja ehdin vain nähdä, kuinka takanamme peura ylitti polun. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, kun jatkoimme matkaa kiemurtelevalla polulla. Olin vielä kyydissä, eikä Stella ollut tehnyt elettäkään lähteäkseen karkuun, mutta sydän pamppaili silti.

Hevosjono kaarsi käynnissä pellolle, jota peitti vielä täysi hanki. Stella nosteli jalkojaan kunnolla, ja se tuntui selässä mukavalta. Hilla ei tuskin ehtinyt edes ehdottaa laukalle siirtymistä, kun hevosrykelmä kiihdytti jo kovempaan askellajiin. Nappasin Stellan harjasta kiinni ja nousin kevyeeseen istuntaan. Tuuli piiskasi vasten kasvoja ja lumi pöllysi hevosten jalkojen alla. Tuntui, kuin olisi lentänyt pilvien yläpuolella. Suljin hetkeksi silmäni ja nautin täysillä. Stellan laukka kiidätti eteenpäin ja mieli tyhjeni. Ratsatsus oli parasta.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niimpä lähdimme köpöttelemmään kohti tallia. Annoin jalkani riippua rentona vasten Stellan kylkiä, joka pärsähteli tyytyväisenä. Ohjat liusuivat pitkiksi nyrkkieni välistä. Ajelehdin mielessäni taas jonnekin kauas. Kesken kaiken Hilla pysäytti hevosjonon.
- Edessä puunrunko, halukkaat saa hypätä (pistäkää taaksepäin)! hän tiedoitti.
Katsahdin Cathyyn. Hän nyökkäsi rohkaisevasti. Niimpä otin ohjat tuntumalle, päättäväisesti nousin jalustimien varaan seisomaan ja suuntasin katseeni puunrungon yli. Tarrasin harjaan kiinni, kun Stella ponnisti esteen ylitse. Ensimmäinen maastoesteeeni ikinä oli ylitetty. Loppumatkan olin yhtä hymyä. Miten voikaan olla näin ihana harrastus ja niin ihanat hevoset?

~ Freya & Stella

Tarrasin kiinni Raffen valkeasta harjasta ja kampesin itseni selkään. Raffe steppaili malttamattomana paikoillaan - kai vuoden ensimmäisen maaston aiheuttama innostus oli tarttunut siihenkin. Kumarruin pidentämään jalustinhihnoja ja kiskaisin hansikkaita syvemmälle käsiini. Kylmä viima nimittäin puhalsi tallipihan yli, vaikka puolimetrisille nietoksille olimmekin saaneet heittää hyvästit. Kokoonnuimme Hillan ympärille valmiina asettumaan jonoon tytön saneleman järjestyksen mukaisesti.

- Mä meen ensin Feitlillä, mun perään tulee Cathy, sitten Freya… tytön puhe hukkui jonnekin kuulumattomiini. Raffe asteli pyynnöstäni Feitlin kannoille ja hevosletka lähti taivaltamaan käynnissä ohuen lumipeitteen kuorruttamaa polkua pitkin. Satulat narahtelivat hevosten rytmikkään askelluksen tahdissa ja tyytyväisiä pärskähdyksiä kuului eri puolelta jonoa. Vedin syvään henkeä täyttäen keuhkoni raikkaalla talvi-ilmalla ja hairahduin sulkemaan silmänikin muutaman askeleen ajaksi. Metsikön saartaessa meidät joka puolelta ei seesteistä tunnelmaa voinut rikkoa kuin Hillan käsky siirtyä raville.

Raffe eteni tasaisin, matkaavoittavin askelin ja pysytteli tiiviisti edellä tölttäävän Feitlin kannoilla. Polku kaarteli vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, ja oli paikoitellen niin kapea, että jouduin varomaan polun ylle kaartuvia oksia. Tuulen huminan seasta erotin virtaavan veden lorinaa - pienen matkan päässä kiemurteleva puro oli kaikesta päätellen jo vapautunut jääpeitteestään.

Olimme hidastaneet käyntiin ja olin ennättänyt vaihtaa muutaman sanasen takanani kulkevan Freyan kanssa, kun kovaääninen rasahdus sai ratsuni valpastumaan nanosekunneissa. Tuijotimme Raffen kanssa silmät pyöreinä, kuinka jokin peura pinkoi polun yli kadoten syvemmälle metsään. Ruuna ei reagoinut yllättävään kohtaamiseen kuin muutamalla raviaskeleella, mutta vielä hyvän tovin vilkuili huolestuneena hämärään metsikköön.

Uusi ravipätkä vei meidät laajalle levittäytyvän pellon laitaan. Sydämeni heitti riemusta voltin, sillä aavistin, mitä Hilla oli ehdottomassa seuraavaksi. Kuten arvelinkin, keräännyimme sekalaisena rykelmänä pellon reunaan ja yksi kerrallaan jokainen ratsukko singahti laukalle. Navakka tuuli sai veden nousemaan silmiin ja Raffen harjan hulmuamaan, kun se paiski kovasti töitä päästäkseen hangessa eteenpäin. Annoin ruunalle pohkeita kiriäksemme edellä laukkaavan Vennin rinnalle. Raffe puuskutti äänekkäästi, mutta vastasi eteenajaviin apuihini. Hetkessä olimme saavuttaneet pellon toisen reunan. Jalkoja kivisti kevyen istunnan jäljiltä, mutta kasvoni hehkuivat onnesta.

Ilta oli jo edennyt pitkälle, kun Hilla käänsi suunnan kohti tallia. Laskeva aurinko hohti oranssin eri sävyissä luoden polulle lähes taianomaisen tunnelman. Olin juuri avaamassa suutani hehkuttaakseni ympäröivää maisemaa kaikille kanssaelijöille, kun Hilla yllättäen pysäytti kulkumme.
- Vähän matkan päässä on tukki, jonka saa halutessaan hypätä, hän kertoi seuraavaksi. Ja vielä kysyt! Hilla oli hädin tuskin saanut lausettaan loppuun, kun olin jo kerännyt ohjat tuntumalle. Raffe pyörähti reippaaseen laukkaan ja korvat innokkaassa hörössä ponkaisi hyppyyn. Työnsin käsiäni likemmäs ruunan korvia ja laskeuduin pehmeästi satulaan ruunan jalkojen tavoittaessa maan tukin toisella puolella. Kehuin hevosta ääneen ja rapsutin kaksin käsin sen kellertävää kaulaa. Mikä olisi sopivin tapa juhlistaa ensimmäistä maastoestettäni? Uppouduin mietteisiini odotellessani viimeistenkin ratsukkojen palaamista jonon hännille. Loppumatkan etenimme rauhallisessa käynnissä, ja annoin ohjien valua sormieni välistä pitkiksi. Hämärään metsään ei mahtunut muuta kuin tasainen kavioiden kopse ja tuulen hiljainen humina.