176 osumaa on löytynyt haulle 0

Robinin päiväkirja

”Ei jumalauta”

Ei ei ei ei ei.

Olin tullut maneesiin ratsastaakseni Robinin läpi ennen tuntien alkamista. Olin kävellyt hetken aikaa pitkin ohjin, mutta kun olin ottamassa ohjia tuntumalle ja siirtämässä Robbaria raviin, uljas kouluhevoseni tuntuikin yhtäkkiä kolmijalkaiselta muulilta.

Robin ontui. Ei niin pahasti, että se olisi täysin kolmijalkainen, mutta ontui kuitenkin. Käynnissä se oli vielä ihan ok, mutta ravissa Robin könkkääminen oli selkeää, ja se aristeli oikeaa takastaan.

”Jos tällä nyt on joku jänne paskana, ostan tilalle keppihevosen”, huokaisin, pysäytin Robinin ja hyppäsin alas sen selästä.

”No älä nyt, tuskin se mitään vakavampaa on. Vähän lepoo ni se on taas entisellään”, Figaroa kävelyttävä Ella lohdutti.
”Välillä sitä miettii, et miksi ihmeessä omistaa tälläisen tapaturma-alttiin, kukkaroa syövän olennon.”
”Hevoseton on huoleton”, Ella naurahti empatiaa katseessaan. Hän jos kuka tiesi, mistä puhuin: Figaro ei ollut päästänyt hänenkään hermojaan helpolla.


Pettyneenä vein Robinin takaisin talliin ja purin siltä varusteet pois. Se hyökkäsi heti heinäverkkonsa kimppuun, ei siihen ainakaan sattunut, sillä se oli täysin oma ahne, pirteä ja iloinen itsensä. Astuessani ulos karsinasta se ryhtyi kolistelemaan karsinan ovea kovaäänisesti muistuttaakseen, että palkinto (varsin lyhyestä) ratsastuksesta jäi saamatta.

”Älä riko itteäs enempää, kuuletko?” sanoin ja heitin omenan makuisen heppanamin Robinin ruokakuppiin. ”Muuten me ei koskaan päästä takaisin kisakentille.” Robin ei tuntunut ylimääräisestä vapaastaan olevan moksiskaan.


Vein varusteet takaisin paikalleen, hieroin Robinin jalkaan linimenttiä ja lähdin suuntaamaan päätalliin, jossa ensimmäisen tunnin tuntilaiset jo puuhasivat ratsujensa parissa.

”Moi Janni! Kuis sulla naama noin myrtsinä on?” tallissa piipahtamaan käynyt Jassu kysyi.
”Robinin lahopää on taas telonut itsensä johonkin”, tuhahdin. ”Välillä mulla menee kyllä hermo sen eläimen tuhoisuuteen. Loimiakin se on jo tänä syksynä onnistunut hajottamaan kaksi.”
”Ymmärrän”, Jassu myötäili.

Juttelimme hyvän tovin tallin asioista ja syksyn tunneista, ja eksyipä puheenaiheemme aavistuksen sivuraiteille (mikäli Beatan babyshowerien tapahtumien puintia voi sellaisiksi kutsua). Ennen kuin huomasinkaan, oli kello jo melkein viisi, ja tiistai-illan ensimmäisen ratsastustunnin oli määrä alkaa.

”Jahas, eiköhän lähdetä vääntämään koulua”, tokaisin hevosiaan maneesin suuntaan taluttaville aikuisryhmän tuntilaisille.

”Mikään ei pelasta huonoa päivää niin hyvin kuin kunnon koulurääkki ilman jalustimia!”


________________________
Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Nyt Svolværiin oli tullut talvi. Lunta satoi sankasti. Oli hyytävän kylmä, varmaan Jäämeren asukitkin säpsähtivät kylmyydestä. Oli kuitenkin lämpimämpi kuin viime vuonna. Ilmastonmuutos. Vihasin sitä, että ihmiset roskasivat luontoa, eivät kierrätä pahveja ja muita asioita. Australian asukkaat eivät yhtään suojellut sademetsiä, toisin päin.


Säpsähdin ajatuksistani, kun Malla haukahti. Saran olin jättänyt kotiin, jotta ei tarvisi koko ajan stressata sitä, että se karkaisi. Oltiin saavuttu tallin pihaan.
”Moi Mathilde! Miten se sun olkapää toimii?” Kysäisin rennosti.
”Hyvin.” Ujo tyttö sanoi hiljaisella äänellä ja luikahti pakoon. Kohautin olkapäitäni, mikäs siinä. Olin ratsastanut muutaman kerran tytön kanssa samalla tunnilla, JHC:ssa, huvin vuoksi, kun äiti antoi kerran luvan.


Päästin Mallan vapaaksi ja kiipesin portaita pitkin taukotupaan.



”Ai sä oot jo ihan joulu tunnelmissa?” Kysyin Jassulta.
”Joo. Sitkun sataa lunta, on jo joulu.” Nainen vastasi hyväntuulisena. Otin kupposen kahvia ja otin pöydältä piparia. Söin ja join ja menin takaisin tallin puolelle.
”Sä saat Aagen.” Kuului Mathilden ääni.
”Taas sillä laiskalla läskillä! Miksei mulle ikinä anneta mitään ylvästä? Niin kuin vaikka Trane! Mä oon kyllästynyt ratsastamaan näillä turrilla muulilla!!” Joku tuntiratsastajista oli suuttunut saatuaan Aagen. Se oli tuttu tunne, olin sen itsekin tuntenut, kun ei saanut mieleistä hevosta. Mutta niin se on, kun ei ole omaa hevosta. Aloin etsiä Mallaa.
”Malla!”
”Viuuvih!” Vihelsin koiraa. Se tulikin jo kovaa vauhtia Lenni kannoillaan. Pentu oli kasvanut.
”Älä päästä niitä rakkeja vapaaksi! Ne aiheuttavat vahinkoa Siriukselle!” Kiivas luonteinen mies tiuskaisi.
”Anteeksi. Tuo pieni on Lenni, Jassun koira ka tämä isompi on minun. Ja itse asiassa Jasmine on antanut minulle luvan pitää sitä vapaana!” Sanoin varovaisesti. Otin Mallan kiinni ja lähdin kotia kohti.


#Tarinatempaus2020 / merkintä 14 / aloitettu 2.10.

Raffen päiväkirja

Ajaessani tänään Shelyesiin auton radiosta oli kajahtanut takavuosien hittibiisi, jota muistin äidin usein hyräilleen. Se oli niin tarttuva ja iloinen, että olin äkkiä painanut Shazamin päälle ja napannut biisin Spotifyni soittolistaan - kyseessä oli ollut Hansonin MMMBop, ja nyt kuuntelin sitä kuulokkeistani samalla kun siivosin Raffen karsinaa.


Tallilla oli tapahtunut viime aikoina niin ihania ja iloisia juttuja, että itsekin suorastaan pursusin onnea. Beatan baby showereiden jälkeen olin leijunut hetken ajan jossakin vaaleanpunaisessa vauvakuplassa (joka oli luojan kiitos kylläkin jo helpottanut), ja sen lisäksi myös Joonan ja Jannin kihlaus oli vielä aivan tuore ja ihana juttu. Ja mitä vielä! Janni oli pyytänyt mua ja Catua kaasoiksi!

Se oli niin uskomattoman ihana kunnia, että olin pakahtua. Mielessäni vilisi vaikka mitä ideoita polttareista itse hääjuhlaan ja en voinut olla hymyilemättä, kun mietin minkälaiset bileet me saataisiinkaan Catun ja muun talliporukan voimin Jannille kasattua.

Mä olin niin fiiliksissä ja biisin melodia oli niin mukaansatempaava, että keskeytin hetkeksi talikoinnin ja otin pari tanssiaskelta samalla kun kertosäe alkoi.

Olin niin omissa sfääreissäni että havahduin vasta, kun joku tuli tökkäämään mua olkapäähän. Hätkähdin ja käännyin katsomaan tulijaa. Catu. Otin kuulokkeen pois korvasta ja kohotin mun kulmia.

“Pistä volaa vähän alaspäin. Sä huudat.”

Kevyt puna kohosi mun kasvoille ja virnistin.

“Lauloinko mä ääneen?” kysyin ja Catu nauroi. Muakin alkoi naurattaa ja laskin talikon nojaamaan karsinan seinää vasten.

“No kyllä ja melkoisen konsertin piditkin!”

Kikatukselle ei meinannut tulla loppua ja jouduin ottamaan tukea polvistani. Mahaan sattui ja vesi kohosi silmäkulmiin, ja jouduin pyyhkimään kyyneleitä pois, ennen kuin sain itseni kasattua.

“Mikäs nyt noin laulattaa?” Catu kysyi vieläkin pienesti hykerrellen ja vinkkasi silmää. Otin talikon ja huitaisin sillä leikilläni kohti kiharatukkaa, joka väisti virnistellen.

“Mitäs luulet?” kysyin ja pyöräytin silmiä Catun merkitseville kulmien kohotteluille. “Ei mitään sellaista, pöljä.”

Olihan mulla ollut sellaistakin, mutta en mä siitä ollut kenellekään kertonut. Se tuntui jotenkin tyhmältä asialta puhua ääneen, vaikka Kalla Cupin after ridet olivat pariin otteeseen mielessäni käyneetkin.

Catu venytteli ja nojautui sitten karsinan ovenpielustaa vasten, kun aloin viimeistellä siivousta. Kuivikkeista irtoava pöly tanssahteli auringon valossa, joka lankesi ikkunoista tallin puolelle kirkkaina nauhoina ja jouduin siristelemään silmiäni katsoessani taas Catuun.

“Mä oon niin innoissani niistä kihloista”, huokaisin ja Catunkin naamalle levisi haaveilevan onnellinen ilme.

“Älä vaan! Niin romanttista,” se ennätti vastaamaan, ennen kuin tallin käytävältä kuuluvat äänet havahduttivat meidät kummatkin. Kavioiden kopina täytti tallikäytävän ja kurottauduin Catun vierelle kurkistamaan, kuka talliin saapui.

“Moi Katya!” Catu huikkasi ja toinen kiharatukka heilautti kättään tervehdykseksi. Mäkin vilkutin Katyalle, joka talutti Jätkän ohitsemme ja kiinnitti ruunan käytävälle.

“Ootteko menossa ulos?” kysyin samalla kun tartuin kottikärryihin.

“Joo, maastoon”, Katya sanoi ja kohotti katseensa meihin. Catu väistyi käytävän puolelle, jotta sain lykättyä kottikärryt ulos karsinasta ja suljettua karsinan oven.

“No hei, saako tulla mukaan?”

Katya vaikutti jotenkin tavanomaista vaisummalta, kun se pyyhälsi hakemaan Jätkän harjoja. En oikein osannut tulkita sen elekieltä - se ei varsinaisesti vaikuttanut vihaiselta tai surulliselta, mutta jotenkin poissaolevalta. Katya kuitenkin nyökkäsi ja alkoi sitten sukimaan Jätkän karvaa pitkin vedoin.

“Juu, mikä ettei”, Katya vastasi irroittamatta katsettaan Jätkästä. Kurtistin hieman kulmiani, mutten sanonut mitään, vaan käännyin taas Catun puoleen. Ehkä kyse oli väsymyksestä, joillakin  

“Tuutko säkin?” kysyin, mutta Catu pudisteli päätään.

“Ei, menkää te vaan. Mä lupasin käydä tarhat läpi tänään, siinä menee kumminkin aikaa”, Catu vastasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Nostin kottikärryt käytävältä ja lähdin rullailemaan kohti tallin ovea.

“Mä vien nämä ja käyn hakemassa Raffen tarhasta!”




Vaikka aurinko paistoikin, se ei enää juurikaan lämmittänyt. Olin pukenut fleecetakin päälle toppaliivin ja vetänyt kauluksen ylös, mutta tunsin silti viileän syysilman aiheuttamien väristysten kulkevan kehoni läpi. Raffe ei näyttänyt paljoa piittaavan – ponin karva oli alkanut jo uhkaavasti pörhistymään, ja pian se olisi näyttäisi suurelta, kermanväriseltä karvatupsulta.

Puiden lehdet olivat luoneet maahan paksun, kirjavan värisen lehtimaton, joka vaimensi kavioiden äänet kun ratsastimme rinta rinnan metsätietä pitkin. Katya näytti olevan yhä ajatuksissaan, naisen silmät olivat kiinnittyneet tiukasti eteenpäin. Hetken aikaa ratsastettuamme rikoin hiljaisuuden.

“Arvaa mitä.”

Katya havahtui mietteistään ja kääntyi katsomaan mua päin. Mä virnistin ja painoin katseeni Raffen harjaan ennen kuin jatkoin. Katya oli ehkä ainoa ihminen, jolle mä pystyin puhumaan Kallan tapahtumista ilman, että se tuntui jotenkin kamalan hölmöltä. Katyakin oli uskoutunut mulle ennen jatkoja sen ja Christianin väleistä, joten oli jopa ihan luontevaa uskoutua vastavuoroisesti hänelle.

“Siellä Kallan Beach partyissa. Mä tapasin yhden miehen.”

Katyan silmiin syttyi innokas loisto.

“Ja?” se henkäisi ja käännyin katsomaan sitä kulmieni alta.

“No arvaa.”

Katya haukkoi ilmaa ymmärryksen merkiksi ja mun huulilta pääsi pieni nauru, kun katsoin miten naisen suupielet venyivät tietäväiseen virnistykseen.

“Sonia! Kuka se oli? Joku sieltä Auburnistako?”

“Joo”, vastasin ja aloin pyöritellä Raffen jouhia toisen sormeni ympärille. “Mutta mä en tiiä siitä kuin etunimen.”

“Siis ettekö te vaihtaneet yhteystietoja?” Katya älähti, ikään kuin olisin tehnyt jotakin aivan äärettömän tyhmää, tyyliin antanut rukkaset jollekin rikkaan maan ruhtinaalle.

“No ei!” mä sanoin ja nauroin vähän. “Tuskin me enää nähdään muutenkaan.”

Katyan ilme muuttui vaikeasti tulkittavaksi. Se käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin, sillä olimme saapuneet pienelle purolle, jonka ylitse oli rakennettu matala ja leveä lankkusilta. Jarrutin Raffea ja annoin Katyan ja Jätkän mennä edeltä, ennen kuin ylitimme sillan Raffen kanssa. Ponin kaviot kopisivat märkiä lankkuja vasten ja puron iloisen liplatuksen säestäessä ääni toi mieleen jonkun Astrid Lindgrenin satukirjan.

Ylitettyämme sillan ohjasin Raffen jälleen Jätkän rinnalle ja vilkaisin Katyaa, joka näytti jälleen mietteliäältä.

“En nyt menisi sanomaan”, Katya virkkoi sitten ja kurtistin mun kulmia samalla kun mun sydän jätti lyönnin välistä.

“Miten niin?” kysyin ja Katya suoristautui Jätkän selässä. Se näytti yhtäkkiä jäykältä kuin rautatanko, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.

“Hanne”, se sanoi sitten, ja sen äänessä kajahti ontto kaiku. “Senhän tuntee puolet Shelyn talliporukasta. Ties vaikka se tuntisi senkin miehen.”

En ymmärtänyt mitä Katya tarkoitti äänenpainoillaan, mutten kerennyt sanoa mitään, kun Katya jatkoi.

“Ainakin Chrisen se tuntee aika läheisestikin.”

Nyt äänenpainosta ei voinut olla erehtymättä. Mun aivoissa raksutti ja yhtäkkiä vetäisin käden suuni eteen.

“Meinaatko --?”

“Joo. Silloin after rideilla.”

Kylmä olo hulahti mun lävitse. Hevosetkin varmaan aistivat ilmapiirin äkkinäisen kiristymisen, sillä Raffe alkoi astella levottomammin ja Jätkä heitteli päätään ylös alas.

“Siis sen takia Christian tuli Hannen kyydillä sinne majatalolle..” mä sanoin puoliääneen, ja Katyan silmät kapenivat viiruiksi. Sen siniharmaa katse porautui muhun niin pistävästi, että tunsin mun mahanpohjassa vihlaisun.

“Siis tiesitkö sä tästä?”

“En! Tai tiesin, mutta en mä yhtään tajunnut että sillä oli jotain merkitystä”, henkäisin hätäisesti. Katyan ilme oli kylmä.

“Uskomatonta.”

“Ihan totta Katya, mä oon oikeasti pahoillani! Mä luulin.. Mä luulin, että Hanne on vaan kuskannut sitä jostain baarista tai jotain”, sanoin ja mun kurkkua kuristi. Katya käänsi katseensa pois. Jätkän sieraimista pääsi korskahdus ja ruuna heilautteli päätään entistä kiivaammin.

“Anteeksi, en mä tarkoituksella jättänyt kertomatta.”

Nainen huokaisi. Sen olkapäät painuivat alas ja koko olemus muuttui kumarammaksi.

“Ei se mitään. Anteeksi Sonia. Kyllä mä uskon sua.”

Mäkin rentouduin, vaikka mun olo olikin yhä kurja. Katya kokosi Jätkän ohjat ja kääntyi katsomaan mua.

“Otetaanko vähän reippaampi pätkä? Tää ainakin alkaa olla ihan räjähtämisen partaalla. Ja niin mäkin.”

Mä nyökkäsin, sillä olin ihan samoilla linjoilla oloni kanssa.





Loppumatka sujui vaitonaisemmin. Olin kuitenkin helpottunut, ettei Katya ollut mulle vihainen, mutta samaan aikaan mulla oli paha mieli naisen puolesta. Kävellessäni autolle mun mielessä pyöri Hanne ja Katyan kertomat asiat. Ihan uskomatonta, miten kiero paskiainen se mies osasi olla. Ja Hanne... Toivoin, että Hanne oli autuaan tietämätön Christianin muista suhteista, sillä olin pitänyt Hannesta, eikä tyyppi ollut vaikuttanut sellaiselta, joka tieten tahtoen rikkoisi toisten suhteita.

Ja samalla mä mietin, mahtoiko Hanne tuntea Antonia, mutta se ajatus pyyhkiytyi mun päästä nopeasti, kun lähdin peruuttamaan pois parkkipaikalta. Sivupeilistä näin, että joku joku juoksi mun autoa kohti ja huitoi käsillään. Vittu Christian.

Oliko Katya törmännyt Christianiin ja ehtinyt kertomaan, mitä oli juuri kuullut multa? Christian lähestyi ja mä pysäytin mun auton samalla, kun mä aloin näkemään punaista. Jos se nilkki kehtaisi huutaa mulle tai syyttää mua Katyalle juoruilusta, mä ihan totta mottaisin sen ylimielisen naaman vähän siedettävämpään lookiin.

Vedin käsijarrun päälle ja nousin autosta. Olin jo avaamassa suuni, kun Christian osoitti mun auton keulaa.

“Etkö sä vittu yhtään katso sun autoa ennen kuin sä lähdet ajamaan? Sun rengas on ihan tyhjä!”

Mä katsoin Christiania kuin puulla päähän lyötynä, enkä saanut sanotuksi mitään. Se nakkasi mulle turhautuneen vitun naiset –katseen ja käveli mun ohi, kyykistyen Mazdan eturenkaan luokse.

“Mä en tajua miten se voi olla tyhjä”, mä sanoin hämmentyneenä Christianin selälle. “Me just vaihdettiin talvirenkaat viikonloppuna ja noi on ihan uudetkin...”

Christian ei sanonut mitään. Kävelin sen vierelle ja noustessaan seisomaan sen kasvoilla oli paljon edellistä oudompi ilme – jotenkin... Hämmentynyt? Epäuskoinen?

...Säikähtänyt?

“Varmaan -”, se aloitti ja katsoi mua synkkänä, “- koska toi on viilletty puhki puukolla.”


Merkintä 10. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Linnean päiväkirja

Mä en tiennyt että olisiko Norja alkanut viimein tuntumaan kodilta. Tai ainakaan mä en inhonnut sitä enään niin paljoa. Kai. Mä olin tutustunut koulussa vähän paremmin kolmeen tyttöön, Anrid:iin, Ashild:iin ja Frigga:an.

En mä vieläkää osaa norjaa kunnolla, mutta kyllä mä pystyn silti käymään jotain pieniä keskusteluja norjaksi ja muut on onneksi viittinyt käyttää englantia jonkin verran joten keskusteluja on helpompi käydä. Tallilla mä oon tutustunut tuntilaisiini vähän paremmin ja sieläkin mä oon alkanut oppimaan sanastoa vähän paremmin, kiitos Catun ja mun salakuuntelun. Välillä tuntuu tyhmältä salakuunnella muita, mutta en mä jotenkin uskalla jutella muiden kanssa koska musta tuntuu et mua pidettäisiin idioottina.

Mulla olis kans ens kuussa synttärit ja mä en oikein tiedä että pidänkö mä koko synttäreitä koska en mä tiedä kenet mä kutsuisin. Tai siis vaikka oon tutustunut porukkaan niin en mä silti usko että ketään kiinostaisi mun synttärit. Kai ensi vuosi on vähän paremmin kun mä sentään tunnen silloin toivottavasti ihmisiä vieläkin paremmin.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 5 / 1.10.2020

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Kiillota saappaasi ja laita vatsalihaksesi töihin, sillä nyt tulevat Jannin kouluratsastusklinikat! Lauantaina 7.11 maneesissa järjestettävä klinikkamme keskittyy hevosen suoruuteen ja kevyeksi ratsastamiseen sekä ratsastajan istuntaan. Myös katsojat ovat enemmän kuin tervetulleita, tässä tapauksessa maksu on vapaaehtoinen.

Aikataulu:
10:00-10:20 Jannin ratsastusdemo
10:30 1. ratsastusryhmä: HeC
11:00 2. ratsastusryhmä: HeB
11:30 3. ratsastusryhmä: HeA

Huom! Oppimisen tehostamiseksi jokaiseen ryhmään otetaan vain 3 ratsukkoa, joten ole nopea! Jokaiselle ryhmälle on varattu puoli tuntia, joten verryttele hevosesi ennen oman ryhmäsi vuoroa joko kentällä tai maneesin toisessa päädyssä.

Osallistujat:
Helppo C:
1. Elisa & Stella
2. Linnea & Venni
3.
Helppo B:
1. Sonia & Raffe   
2. Matias & Usva
3. Ella & Figaro
Helppo A:
1. Astlyr & Robin
2.
3.

Ilmoittautuminen:
Ilmoita alle, mihin ratsastusryhmään ilmoittaudut ja millä hevosella. Ota ilmoittautuessasi huomioon ratsastajan taitotaso: HeA -ryhmä on tarkoitettu vain kokeneille ratsastajille, HeC -ryhmään voi ilmoittautua hieman kokemattomampikin.
Ilmoittaudu viimeistään 5.11, kehystarina julkaistaan 7.11.

Hevosen uupuessa on jollakulla (kokeneella) ratsastajalla upea mahdollisuus lainata ratsukseen Jannin silmäterää, Robinia.

Maksu:
Vapaavalintainen tarina tai piirros kehystarinan pohjalta.

Kehystarina:

Janni kirjoitti:Maneesin katsomossa keikkui ihmisiä. Se kuhisi kuin muurahaispesä, kun klinikan alkua odottavat ihmiset kiipesivät istumaan, ojentelivat toisilleen huopia ja vanhoja fleeceloimia lämmikkeiksi ja rupattelivat keskenään. Minä istuin jo Robinin selässä, olin lämmitellyt sen valmiiksi kentällä, ja viritin vyölleni mikrofonin lähetintä.

”Noniin, tervetuloa vaan kaikille! Eiköhän aloteta. Tosiaan, ratsastan ensin itse pienen demon, ja tuossa puolen maissa aloitetaan ratsastusryhmien kanssa.”

Siirsin Robinin keskiraviin. Aloitin esittelemällä sujuvuuden hakemista siirtymisten ja taivutteluiden kautta.
”Siirtymät on hyvä keino hakea hevoseen reaktiivisuutta ja sujuvuutta. Me voidaan tehdä siirtymisiä niin askellajien välilläkin, kuin askellajien sisällä, kuten esimerkiksi ravissa”, selostin, ja esimerkkinä siirsin Robinin keskiravista hitaampaan, koottuun raviin ja siitä taas lisättyyn raviin. ”Tärkeää siirtymissä on pyrkiä niiden sulavuuteen ja pehmeyteen, eikä niin että siirtyminen toiseen askellajiin on ikään kuin porras, jolla siirtyminen töksähtää.”

Suoruuteen paneuduimme taivuttelemalla ensin hevosta molempiin suuntiin.
”Kaikki hevoset ovat jossain määrin toispuoleisia, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Esimerkiksi Robinista huomaa, että se taipuu paljon helpommin oikealle kuin vasemmalle, joten lähden hakemaan suoruutta asettelemalla sitä pienesti vasempaan suuntaan. Peili on tässäkin hyvä apuri! Ulko-ohja pysyy vakaana ja huolehtii, että kaula pysyy suorana. Sisäohja toimii johtavana, ei vetävänä, voi ajatella, että peukalo ohjaa hieman sivulle. Pohkeilla siirretään hevosen etuosa suoralle linjalle.”
Siirryin ratsastamaan suoria linjoja kohti katsomoa, jotta siellä istuskelevat ihmiset näkivät hevosen suoristumisen paremmin.

”Jotta hevonen on suora, täytyy kyetä olemaan itsekin suorassa, paino tasaisesti molemmilla istuinluilla, hieman istuinluiden takaosalla. Jos oikean kohdan löytämisessä on vaikeuksia, voi ensin kokeilla nojata hiljalleen eteen niin kauan, kunnes ei enää tunne istuinluita ja palata sen jälkeen hitaasti keskelle. Sitten nojaa taakse niin pitkälle, ettei enää tunne istuinluitaan. Kun keinahtaa siitä vielä hitaasti hieman takaisin päin, löytää oikean kohdan, jossa tulisi istua.”

Demon loppuun kävin vielä läpi ratsastajan istunnan, sen yleiset virheet sekä vinkit, joita oman istunnan hakemisessa kannattaa pitää mielessä.


Ratsastusryhmissä ryhdyimme toteuttamaan vinkkejäni käytännössä. Asettelimme hevosia ensin käynnissä ja ravissa pääty-ympyrällä tehden myös vasta-asetuksia. Sitten lähdimme suoristamaan hevosia, HeC ryhmässä Elisan ja Linnean kanssa kanssa uralla, HeB ja HeA ryhmissä uran sisäpuolella suorilla linjoilla. Lisäsimme linjoille myös siirtymisiä, HeC-ryhmässä teimme ravi-käynti-siirtymiä, HeB-ryhmässä keskityimme ravi-laukka-siirtymiin ja Astlyrin kanssa HeA-ryhmässä teimme siirtymisiä käynnin ja laukan välillä sekä myös laukan sisällä välillä pidentäen ja välillä lyhentäen laukkaa. Lopuksi keskityimme jokaisessa ryhmässä vielä ratsastajan istuntaan, niiden heikkouksiin ja vahvuuksiin ja pyrimme korjaamaan istunnan virheitä.

________________________
Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020 / #NVRK2020

Kommentit ratsukoille:

Elisa & Stella: Elisalta ja Stellalta päivän harjoitukset sujuivat melko hyvin. Elisan tulisi kuitenkin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota rohkeampaan apujen käyttöön sekä käsiensä asentoon.

Linnea & Venni: Linnean ratsastus oli tänään johdonmukaista ja napakkaa, ja hän pystyi hyvin keskittymään omaan tekemiseensä kuuliaisen ja ahkeran Vennin kanssa. Omaan katseeseensa Linnean tulisi kiinnittää huomiota, nyt katse on usein hevosen niskassa tai jaloissa, ja koko istunta kaatuu hieman eteen.

Sonia & Raffe: Raffe puski selkeästi lapaansa oikealle, ja Sonialla oli alkuun hieman vaikeuksia saada se suoristettua. Sonia handlasi Raffen kuitenkin hyvin, ja parivaljakon yhteistyö oli sujuvaa. Sonian olisi hyvä tarkkailla omaa istuntaansa, joka nyt helposti kallistuu hieman oikealle.

Matias & Usva: Matiaksen ratsastus oli tänään hieman hätäistä, mikä näkyi etenkin siirtymissä: loppua kohden ratsukko kuitenkin tsemppasi, ja siirtymistä saatiin jo melko sulavia. Matiaksella on hyvä keskivartalon hallinta, mutta istunta kaatuu usein hieman liikaa eteen.

Ella & Figaro: Nyt jo huomattavasti pirteämpi ja energisempi Figaro vaikutti oikein näppärältä tapaukselta! Ellalla on siisti ja hyvä perusistunta. Ellan tulisi antaa Figarolle vielä enemmän tilaa hakeutua itse tuntumalle, alkuun ohjan voi pitää melko löysänäkin: näin herkkyyttä vaativa poni saadaan ratsastettua paremmin pehmeäksi ja pyöreäksi.

Astlyr & Robin: Astlyr pärjäsi uuden tuttavuutensa kanssa ihailtavan hyvin saaden jopa tiukan ratsastuksenopettajan myhäilemään tyytyväisenä. Robin on hevonen, joka vaatii paljon puolipidätteitä, mutta myös riittävästi myötäämistä tullakseen pehmeäksi ja kevyeksi: Astlyrin tulisi rohkeasti ensin pidättää ja Robinin tullessa pyöreämmäksi myös antaa sille tilaa olla pyöreä.

Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~

✎ Onnellisen perheen koti
tiistaina 20. lokakuuta 2020

Nainen hieroi hiuksiinsa shampoota ahtaassa vaaleanpunaisessa suihkussa. Hän lauloi Marcus & Martinuksen "Make You Believe In Love" kappaletta, eikä huomannut kun ovikello soi.

Sohvalla tennisottelua seurannut mies nousi pystyyn ja käveli ulko-ovelle.

"Ai hei, Filip ja Maja! Mikä teidät tänne toi?"
Maja ojensi miehelle leipomansa sienipiiraan. "Päätettiin käväistä naapureita katsomassa. Onko vaimonne kotona?"
"Hän on ylhäällä suihkussa. Istukaa alas, tuon teille jotain juotavaa" mies vastasi ja viittasi pariskunnan kädellään peremmälle.

Kolmikko kävi istumaan keittiönpöydän ääreen. Keittiönpöydän alla nukkui punaruskea kissa.

Mies hätisti jalallaan kissan pois ja kohotti rintaansa. "No kerrohan Filip, onko se uusi lehtipuhallin toiminut? Oliko hintansa väärti?"
Filip otti paremman asennon kääntäen päänsä miestä kohti. Hän kertoi lehtipuhaltimensa olevan markkinoiden paras ja että antaisi sen mielellään testattavaksi.

Pyyhkeeseen kääriytynyt nainen saapui keittiöön. "En tiennyt, että meillä oli vieraita. Anteeksi vaatetukseni. Tai sen puute. Mitä kuuluu Maja?" nainen sanoi hiuksiaan rutistellen.

"Kiva nähdä pitkästä aikaa! Hyvää kuuluu, mitä itsellesi?"
"Kiitos kysymästä, meille kuuluu superhyvää. Käytiin eilen Petterin kanssa...-"

"Ei sen nimen pitäny olla Petter."
"Ei niin, mut mä halusinkin vaihtaa sen nimen. Petter sopii paljon paremmin!"

"-... romanttisella illallisella ja hän kosi minua! Ja nyt olen raskaana!"

"Ei se noin mene et jos kosii ni sit oottaa vauvaa."
"Hiljaa nyt."

"Onpa ihana kuulla Astrid!"

"Eiku eiks tää vois olla Mathilde?"
"Miks sil ois sun nimi?"
"Must se sopis hyvin."
"No ihan sama."

Nainen kosketti vatsaansa ja kertoi olevansa suunnattoman rakastunut Petterin kanssa. Petter oli kuulemma komein mies mitä maa päällään kantoi, niin urhoollinen ja välittävä! Hän eläisi onnellisena elämänsä loppuun saakka Petterin kanssa, tekisivät vauvoja ja pussailisivat.

"Hetkonen nyt."
"Mitä?"
"Mikä tää juttu nyt on?"
"Mikä?"
"Onks Petter joku oikee henkilö?"
"Ei?"
"Ooksä ihastunu?"
"En!!!"
"Aha. Jatketaan sit. Mut jätä noi pussailujutut pois, ne ällöttää mua."
"Ookoo."

__________

Kun barbiet oli siivottu pois ja nukkekoti nostettu takaisin kirjoituspöydälle, kävin haaveksien makoilemaan sängylle. Mikä ihana tulevaisuuden näkymä elämä Petterin kanssa olikaan ollut!

Äkkiä Sandra säpsähti.
"Voi juku, unohin ne matskun tehtävät. Näytä sun vastaukset."

Sandra alkoi tonkia kirjoituspöydän laatikosta kouluvihkojani.

"Älä koske!"
"Miks?"
"Mä etin sen sulle!"
"Miks?"
"SIEL ON TARKKA JÄRJESTYS!"

Mutta Sandra oli ehtinyt ensin. Kirjoituspöydän laatikossa oli päällimmäisenä vaaleanpunainen kirjepaperi, jossa luki isoin ja koristeellisin kirjaimin:


"Hahhahaa!"
"Älä naura. Toi ei oo mikään."
"Mä tiesin että sä oot ihastunu johonkin!" Sandra jatkoi nauruaan ja mätki minua samalla toisella kädellään käsivarteen. "Kuka on Petter??"
Vedin paperin pois Sandran käsistä, rytistin sen ja heitin roskakoriin. "Ei kukaan. Harjottelin kaunokirjoitusta."
Sandra nauroi entistä kovempaa. "Valehtelet! Kerro heti!"

"EN KER-RO!"

"Kysyn sit Linnéalta tietääkse kuka on Petter" kiusoitteli Sandra ja kaivoi puhelimensa taskustaan. "Se tietää kaikki meijän koulun pojat nimeltä."
"Se ei oo meijän koulusta."

Voi muna.

"Mistä sitten?"

Huh, ei se tajunnu.

PING! kilahti Sandran puhelin.

Linnéa kirjoitti:Se on se Shelyn kengittäjä!!! HAHHAH HAHAH HAA!!!!

Supernoloa. Sandra nauroi katketakseen. Kohta kaikki tietäisivät. Kouluun en mene. Ja tallille en todellakaan oo enää menossa tän jälkeen. Mun elämä oli pilalla lopullisesti.

Jätän varmuuden vuoks testamenttina äidillle mun pompulat, Mathiakselle mun nukkekodin - se voi tehä siitä vaikka autokorjaamon ja isälle mulla ei ole mitään käyttökelpoista.

Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

Bumin päiväkirja

17.10.2020
xoxo Sirus 3HM

Sirus lompsi kädet taskuissa siskonsa ja Bumin perässä. Kirjavan tamman häntä heilahteli puolelta toiselle ja pää tuntui poukkoilevan vielä enemmän. Anieta se ei tuntunut häiritsevän, mutta sisko olikin tottunut hevosiin. Sirus ei oikeastaan tiennyt mitä mieltä oli omistamaan puolikkaasta. Se oli vienyt sievoisen siivun isältä jääneistä rahoista, mutta taisi olla ainut keino millä sisko olisi himoitsevansa hevosen saanut. Totuuden nimissä Sirus oli epäillyt, että Bumi jäisi toissijaiseksi kaikelle juhlimiselle. Mies joutui kuitenkin syömään sanansa, sisko oli käynyt tallilla joka päivä.

Ehkä se olisi vain uutuuden viehätystä, ken tietää.

Sisaruksista Siruksella ei ollut mitään kokemusta hevosista entuudestaan. Hän ei ollut käynyt edes tallilla, kun Anie oli harrastanut ratsastusta isän ollessa vielä elossa tai kun siskolla oli vielä poni. Ilmeisesti tähänkin oli kuitenkin tulossa muutos. Anie oli päättänyt, että hevosen omistajuus tarkoitti myös ratsastamisen opettelua. Halusi Sirus sitä tai ei. Tänään ei onneksi ollut vielä se päivä, eikä kuulemma ennen kuin Anie olisi saanut sisään ratsastettua (mitä ikinä lie se tarkoitti) Bumin oikeille säädöille.

Anie työnsi maneesin oven auki vihellettyään ensin ovella. Eikä turhaan, koska maneesissa oli joukko hevosia ratsastajineen, joita Sirus ei tuntenut. Anie oli ilmeisesti jo kerennyt esittäytyä roimalle määrälle porukkaa, koska tervehti heitä iloisesti.
"Pidä sen ohjista, Sir", Anie komensi veljeään, joka epäillen tarttui ruskeanahkaisista naruista kiinni.

Bumi tuuppasi oitis päätään vasten Siruksen kättä ja hinkkasi sitä miehen mustan toppatakki hihaa vasten.
"Älä anna sen tehdä noin!"
"En mä mitään anna", Sirus vastasi, mutta ei tiennyt miten olisi saanut Bumin lopettamaan.
Anie tuhahti ja pisti Bumin touhuille lopun. Ai, ihan noin helposti se loppui.

Sirus seurasi kuinka sisko sääteli ja väänteli satulasta ties mitä remmejä. Siinä tuntui menevän ikuisuus ennen kuin Anie viimein ponnisti maasta Bumin selkään. Eikä siihen loppunut säätöjen tekeminen. Anie väänsi vielä jalustimien kanssa ennen kuin tuntui olevan tyytyväinen ja nappasi ohjat käsiinsä.

"Voit mennä tonne katsomoon", Anie opasti Sirusta.
"Okei, meneekö tässä kauan? Pitää mun vain istua ja odottaa?"
"Ota vaikka videoo."
Anie maiskautti ja Bumi lähti kävelemään eteenpäin melkein jyräten Siruksen.

"Ota vaikka videoo", Sirus matki siskoaan matkalla katsomoon, jossa ei juuri sillä hetkellä ollut ketään muuta.
Ellei maneesissa olisi ollut jo niin kylmä, Sirus olisikin nauttinut maisemista. Useita naisia hevostensa selässä. Vasta nyt Sirus tajusi miten seksikäs laji ratsastus oikeastaan oli. Naiset eivät olleet vähäpukeisia, mutta eivät ne huonoilta näyttäneet. Päinvastoin. Tiukat housut, eikä edes takkia päällä, ilmeisesti hevosen selässä ei ollut kovin kylmä. Sitä oli vaikea kuvitella, koska Sirus itse värisi vähät väliä kylmästä.

Kokonaiset neljäkymmentä minuuttia Sirus keskittyi hymyilemään jokaiselle tytölle, joka ratsasti hänen ohitseen. Siinähän se aika meni oikein rattoisasti. Ei ollut kuitenkaan yhtään paha olla hevosen osaomistaja. Siruksen ei tarvinnut pettyä siitä, etteikö Shelyesissä olisi hyvän näköisiä naisia.

”Saitko hyvää videoo?” Anie kysyi, kun oli laskeutunut Bumin selästä.
”En.”
”Et? Mikset?”
Siruksen hymy paljasti Anielle miksi ei. Sisko läimäisi veljeään käteen.
”Keskityitkö sä koko tän ajan vain flirttailemaan kaikille?”
”Saatoin keskittyäkin”, Sirus kohautti olkiaan.
”Tyypillistä..”

Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

# Tallikirja 2017 -->

Mä olin tullut sieltä iskän mukaan ”bebe juhlista” kaheltatoista, jolloin mulle alko riittää. Sieltä olin tullut (luojan kiitos) bussilla. Menin suorinta tietä suihkuun kantapäät kipeinä, kiitos ne korkkarit, jotka oli väkisinkin ottaa mukaan. Olin syönyt viiliä välipalaksi, ja mulla oli tunne, että Mallan pitäis päästä lenkille. Niinpä lähdin etsimään Sara jostain.


”Sinä senkin pikku ketale!” Sohvan alla oli lammikko. Sara oli pissannut sinne. Aloin siivoomaan pissa läikkää. Pian olin saanut sen suunnilleen putsatuks, kun huomasin Saran taas lirauttavan jotain.
”Sara!”
”Äiti suuttuu kyllä kohta. Sä pissasit just sen lempimatolle. Olisit hieman kohteliaampi.” Avasin ulko-oven, ja sinne se livahti, paiskasin oven kiinni ja aloin pesemään pissaa.


Tunnin päästä, äidin rageemiseen saattamana lähdin tallille.
”Sun pitää oppia tää, että kaikkialla ei tuu olemaan aina siistiä. Sä saat vauvan!” Tolkutin sille. Sitten lähdin tallille.


Kävellessäni tietä pitkin kahden koiran kanssa, se tuntui paljon mukavammalta, kuin yhden koiran kanssa. Vieläpä, kun toinen oli pentu.


Väsyneenä Saran vetämisestä päästiin tallin pihalle. Hyvä kun sekin oppii tykkäämään hepoista, että voin sitten käydä tallilla koirien kanssa.
”Heippa Lenni!” Pikkuinen pentu juoksi iloisen tallin pihalle, kun se tunnisti pihaan tulevan katraan. Sara ja Malva molemmat alkoivat innoissaan tervehtiä Lenniä. Sen jälkeen tallin pihalla alkoi kuhina. Sataa tultiin rapsuttelemaan, mutta kyllä joku Mallankin muisti.


”Moi Lilja!” Jassu sanoi iloisella äänellä.
”Moi. Miten on menny Lennin kanssa?”
”Hyvin. Se tuntuu jo tuntevan koko paikan, ja mainio vahti se onkin”, Jassu naureskeli.
”No hyvä. Eikai vaan oo hepoille mitään tehny?”
”Ei, se jo melkein paimentaa niitä.”
”Uskallanko päästää nää irti? Mallan ainakin, se osaa pysyä kaukana hevosista.”
”Kokeile, katsotaan miten Sara reagoi heppoihin, mutta älä talliin päästä.” Laskin koirat irti, ja pian ne oli kadonnut Lennin perässä johonkin.


Astuin talliin ja kävin vähän Aagea rapsuttelemassa. Kohta kului lirinää, ja ruuna oli pissannut päälleni. Tai oikeastaan lenkkareilleni. Poistuin välittömästi karsinasta. Ja huokaisin. Olin ainakin nähnyt hyvin pissaa tälle päivälle.

#Tarinatempaus2020 / merkintä 13 / aloitettu 2.10.

Feitlin puuhat

Mun tuikitärkeä tehtävä, jonka vuoksi mä tänään olin tullut tallille oli aavistuksen vaikea toteuttaa. Mun nimittäin piti putsata Feitlin varusteet ihan kiiltävän hohtaviksi, jotta mä olisin hyvä hoitaja ja sitä rataa, mutta mä olin unohtanut kokonaan, että mun hieno hoitsuni oli menossa tunnille kello kuudeksi. Sen olisi pitänyt olla jo yhdellä tunnilla, mutta sitten Jassu oli vaihtanut edelliselle tunnille Feitlin tilalle Dimonan, jotta pilkkutamma saisi tarpeeksi liikuntaa jonkun ylimääräisen rästiläisen ansiosta. Niinpä mä nyt kalastelin taas vaihteeksi Feitliä pihatosta, viedäkseni sen valmiiksi sisään seuraavaa tuntia varten. Tamma oli kieriskellyt jossain mutalätäkössä, joka tuntui olevan sen ehdotonta lempipuuhaa, ja niinpä mä rupesin hinkuttamaan sen kuraista selkää heti, kun mä sain sen käytävälle. Jossain vaiheessa mä kävin nopeasti vessassa ja hakemassa lisää nameja taskuuni Feitliä varten, jolloin samaan aikaan tamman lainakarsinaan oli ilmestynyt joku tiukoilla ranskanleteillä varustettuna.

“Haluutko sä apua?” mä kysyin ihan ystävällisesti Feitlin oletetulta ratsastajalta. Se oli mua luultavasti pari vuotta vanhempi blondi, jota mä en tunnistanut hoitajaksi, ja mä sentään tiesin vähintään nimeltä jokaisen tallin vakiokasvon. Enkä mä uskonut, että joku randomi vaan ilmestyisi hoitamaan mun hoitohevosta.
“En”, tyttö vastasi ja katsoi mua nenänvarttaan pitkin.
“Eikö sun pitäisi sitä paitsi olla laittamassa sun ponia tunnille?” se lisäsi ylimielisesti.
“Ei?” vastasin aavistuksen kärkkäästi. Mua rupesi nyt ärsyttämään tämä tyyppi ihan hirveästi.
“Meneekö sun poni sitten jo tunnilla?” blondi kohotteli kulmiaan.
“En mä ratsasta tällä tunnilla”, tokaisin vastaukseksi, “Mä ratsastan torstaina ja lauantaina vakkaritunnilla, (tässä välissä mä vedin henkeä) ja mä olen Feitlin hoitaja.” Siihen tyttö, jonka nimeksi mä muuten muistin ilmotustaululta Iian, muljautti silmiään, eikä keksinyt heti fiksua vastausta.

“En mäkään ratsasta tällä tunnilla, mutta isi varasi mulle ihan väärän tasosen rästin”, Iia vastasi aavistuksen vaisummin, vaikka ilme edelleen yhtä kovana kuin peruskallio.
“Harmillista sinulle, kestää nyt sellaisia pienempiä lapsia kokonaisen tunnin. Kello on muuten jo kymmentä vaille, joten kannattaa ehkä laittaa vähän vauhtia” totesin mahdollisimman asiallisesti, vaikka oikeasti olin tosi ylpeä mun nasevasta vastauksesta. Rapsutin Feitliä nopeasti otsasta, tamman yrittäessä kaivella taskujani herkkujen toivossa, mutta koska neiti, jonka nimen olin taistelun tuoksinnassa jo unohtanut, ei tarvinnut apua, jouduin jättämään Feitlin ilman herkkuja ja hiippailemaan itse paikalta. Mä kyllä aijoin mennä seuraamaan tuntia ihan siinä toivossa, että blondi, joka edelleen varmasti mulkoili reikiä selkääni, mokaisi jotenkin, ja mä saisin jotain nauramisen aihetta Eilan ja Main kanssa.

Blondi lettipää ei mokannut tunnilla mitenkään merkittävästi, ja sekös ärsytti. Oli sillä kyllä vähän vaikeuksia saada nostettua laukkaa, (samanlaisia, kuin minulla, mutta sitähän ei sille kerrottu) muttei mitään hauskaa, josta olisi voinut mennä vahingoniloisesti hymyillen Feitlin viereen roikkumaan. Blondilla oli tunnin jälkeen kuulemma hirveä kiire poikaystävänsä (plääh) luokse, joten minun onnekseni sain hoitaa Feitlin rauhassa pois ja aloittaa vihdoin varusteet puhtaaksi -projektini. Feitli hyöri käytävällä ja meinasi liiskata mut seinää vasten, kunnes mä ärähdin sille, eikä se enää hyörinyt niin hirveästi. Mä olin juuri venyttämässä Feitlin kaulaa samanlailla, kuin Nitan tunnilla oltiin päälle viikko sitten opeteltu, kun ovi kävi.

“Moi!” mä hihkaisin, kun mä tunnistin tulijan heti taivaan sinisistä hiuksista. Nainen säpsähti lievästi kääntyessään ympäri oven sulkemis prosessiltansa, mutta hymyili sitten ystävällisesti. Mä olin jutellut Auroran kanssa muutaman kerran naisen hakiessa sen omistamaa supersymppistä Ronjaa. Mä en ollut ennen Shelyesiin tuloa nähnyt kirjavaa vuonisissikka risteytystä, joka osasi töltätä.
“Moi. Jaksatko sä hetkeksi siirtää Feitliä vähän jos mä käyn hakemassa Ronjan tohon sen karsinaan?” Aurora kysyi ottaessaan tammansa riimunnarua karsinanovesta.
“Juu. Tai siis tää on nyt valmis, että laitan sen vaan tohon pihalle”, kerroin ja syötin kädessäni muhineen namin Feitlille parempiin suihin. Olin joskus itsekin maistanut kyseisiä nameja, mutta ne eivät kuuluneet ihan top kymppini lempiherkkuihin. Aurora nyökkäsi ja avasi valmiiksi tallin oven hätistellen ovelta sisään tunkijoita vähän kauemmas. Feitli pyörähti nenänsä oikeaan suuntaan ja talutin sen ulos pihattotallista tyytyväisen tervetulo pörinän saattelemana. Enää satula, suitset ja harjat putsattavana.



Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020

Liljan päiväkirja

Noin tunnin päästä, kun Lenni oli haettu, oli myös Daro ja Eino lähtenyt. Nyt kotona olivat vain minä, äiti, isä, Sara ja Malla. Mutta sitten äiti pudotti pommin.

”Lilja! Tulisitko alakertaan, meillä on asiaa!” Äiti huuteli. Hän näytti vähän... vähän isolta? Istuuduin pöydän ääreen.
”Äitisi sai juuri tietää, että meille tulee vauva.” Vauva? Siis mikä? VAUVA! Minusta tulee isosisko!
”Hän on jo raskausviikolla 30.”
”Siis? Ettekö te oo huomannut?”
”Ei. Mulla on ollut niin paljon tekemistä.”

Sen jälkeen mä suunnilleen pyörryin, koska mulla oli niin paljon asiaa päässäni. Viime yönä oli Joona kosinut Jannia, huomenna olisi Beatan babyshowerit ja nyt meille vauva.

Vein Saran ja Mallan ulos, jotta voisin tyhjentää päätäni.



Sara ottaa iisisti ulkona, kun muut pennut on lähtenyt.


#Tarinatempaus2020 / merkintä 11 / aloitettu 2.10.

16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet

Kiitos tunnista!

Merkintä 13, #Tarinatempaus2020 / #NVRK2020

Liljan päiväkirja

”Pimpom!” Ovikello soi. Jännittyneenä avasin oven. Arvasin oikein! Siellä oli Jassu. Jassu oli tullut hakemaan Lenniä. Malla perässään pennut ryntäsivät ovelle.
”Onpa ihania!” Jassu huokaili. Me halattiin ja äitikin uskaltautui eteisen puolelle. Nyt äiti ja Jassukin halasivat.
”Korona!” huokaisin kovaan ääneen.
”Nyt ei kyllä mitkään koronat estele!” äitini huudahti. Jassukin näytti olevan samaa mieltä.
”Missäs se pentu on?” Kysyi Jassu.
”Tässä.” Nostin Lennin syliini ja annoin sen Jassulle. Jasmine silitteli sen selkää.
”Tules hakemaan piirakkaa ja kahvia!” Äitini sanoi. Aina valmiina vieraiden varalta.

Juotuamme kahvit ja syöneet melkein koko piirakan, Jassu etsi Lennin. Malla ja Lenni hyvästelevät toisensa. Jassulta alkoi tulla kyyneleitä.
”Kyllä ne näkevät toisiaan tallilla. Lenni on onnekas, kun muuttaa niin lähelle, ja varsinkin, kun se saa hyvän omistajan!” Jassu oli samaa mieltä ja jätti kyynelehtimisen.
”Niinpä!” Jassu sanoi nostaen Lennin syliinsä. Ovi kävi ja niin Lenni lähti uuteen kotiinsa.



Malla ja Lenni hyvästelevät



Lenni Jassun sylissä


#Tarinatempaus2020 / merkintä 10 / aloitettu 2.10.

10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari

Se oli ihan persikan (äiti kielsi kiroamasta) jännää. Me oltiin koko tunti tehty ihan hirveästi voltteja ja mutkia ja kaarteita ja kaikkea, joka sai pään ihan pyörälle. Mä olin saanut Vennin ja se oli tosi ihana ja söpö ja Jassu kehui meitä, kun me onnistuttiin tekemään tarpeeksi monta kaarretta sillä kuus- siis viisikaarisella kiemurauralla. Se oli kyllä vaatinut paljon hampaan puremista ja laskemista, mutta mä olin selvinnyt sen ihan kunnialla. Vennin ravissa oli aika raskasta istua, koska sillä oli aika pompottavat liikkeet, vaikka meidän onneksi, me saatiin  keventää melkein koko ajan. Tamma oli tosi kiltti ja Jassukin sanoi, että se oli hyvä opettaja. Mä vähän ihmettelin, että eikö nainen itse ollut se opettaja täällä, mutta Jassu vain naurahti, että jep, hän on opettaja, mutta sillä tarkoitettiin, että se oli hyvä korjaamaan ratsastajansa virheitä, ilman että poni itse veti niistä herneitä nenään.

Mutta sitten, ihan out of nowhere (mä opin sen sanonnan koulussa) jostain kuului kamala rysähdys ja jättimäinen hirvisonni ilmestyi näköpiiriin. Sillä oli kamalan isot sarvet ja hetken me tuntilaiset vaan tuijotettiin sitä silmät pyöreinä, kunnes kaikki ponitkin säikähti ja kentällä vallitsi täys kaaos. Venni hyppelehti sellaista Nalle Puh Tiikerin hyppypomppuhyppypomppu laukkaa jonkin matkaa eteenpäin, kunnes mä muksahdin kovan tumpsahduksen saattelemana maan kamaralle. Venni onneksi rauhoittui sillä sekunnilla, kun mä kosketin hiekkaa ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan minua turpansa edessä. Mä taisin olla niin shokissa, että ainoa mitä mun suusta kuului oli hillitön kikatus.
“Elisa, ota Vennistä kiinni nyt heti! Lilja nojaa taaksepäin, Linnea samoin. Prrr, Feitli seeiiss”, Jassun ääni kantautui mun korviin, ja mun kikatus hiljeni. Hupsis. Ehkei kentän pohja ollut paras paikka saada hepulia.

Äidin säikähtäneet kasvot piirtyivät mun verkkokalvoille, kun mä nousin ylös. Se tuijotti mua silmät lautasen kokoisena, ja tuntui hengittävän vasta sitten, kun mä näytin sille hienoisen peukun. Mun teki mieli kysyä siltä, että saiko se tämän videolle, mutta ihan sitä mä en kehdannut tehdä. Vennistä mulla oli ohja kiinni kädessä, Linnea ja Stella sekä Lilja ja Raffe olivat näyttäneet selvinneen ehjin nahoin. Toisin kuin Mathilde, joka makasi nyyhkyttävänä kasana hiekassa. Feitli seisoi nolon näköisenä sivummalla Jassun tiukassa otteessa, naisen kyykistellessä yhden tuntilaisensa vieressä.

“Tulkaa Lilja ja Linnea alas selästä ja taluttakaa vielä hetki. Elisa, eihän sua sattunut pahasti?” tummatukkainen kysyi ja mä pudistin päätäni huulet tiukaksi viivaksi vedettynä.
“Hyvä. Taluta säkin vielä hetki maasta”, Jassu jatkoi “Jamilleko se oli? Pysytytkö sä hetkeksi tulla pitämään Feitliä? Se on ihan kiltti, mä käyn vaan nopeasti hakemassa Catun tuolta tallista avuksi.” Äiti säpsähti lievästi kuultuaan nimensä, mutta tokeni pikaisesti, ja oli seuraavassa hetkessä Feitlin ohjissa kiinni ja puhelemassa Mathildelle. Mun mikälie shokkitila rupesi vihdoin hellittämään ja mä tärisin lievästi lähtiessäni kävelemään uraa pitkin. Mun toista kylkeä vihloi vähän, mutta mä en sanonut mitään, koska Jassu, joka oli jo ehtinyt takaisin tallista, puhui äidin ja paikalle ehtineen Catun kanssa. Mä ehdin kuulla vaan sanan ambulanssi ja Jassun “Hienosti toimittu kaikki. Viekää ponit talliin ja hoitakaa ellei mene seuraavalle tunnille”, kehotuksen vaimealla hymyllä varustettuna.

Tallissa tunnelma oli levoton ja aavistuksen hysteerinen. Ei siis sellainen, että ihmiset juoksivat ympäriinsä pää kolmantena jalkana, vaan ihan sellainen kysymys tulvaa muistuttava hysteerinen.
“Ei Mathildalle käynyt varmastikkaan kovin pahasti. Hän pystyi puhumaan ja nousi seisomaan kun ambulanssin mies tuli”, äiti selitti ja ajatuksissani mä korjasin Mathildan Mathildeksi.
“Ootko sä nyt ihan varma, ettei sua sattunut Elisa kulta?”
“Ei sattunut. Tai… ei. Tai kyllä siis kylki vähän tömähti, mutta en minä mihinkään lääkäriin mene”, selitin, kun harjasin Vennin punertavaa kylkeä pölyharjalla.
“Oletko nyt ihan varma?”
“Joo, olen olen.”
“Onneksi sulla oli turvaliivi. Ja kypärä. Pitää muuten kattoa, ettei se sun kypärä helise...” Venni joi ahnaasti kupistansa ja mä huokaisin. Kuten sanottu, tunnilla oli kamalan jännää.

Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020.

16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet

Tallista tuli vastaan lämpimän puuska, oli ollut kylmä kävellä kotoa tallille. Jäseneni olivat aivan kipeät,-vielä melkein viikonkin jälkeen- kiitos Jassun ja viime lauantain vakkareista. Pitäisihän se tämäkin tunti nyt ratsastaa, kun harvoin tulee mahdollisuus mennä maastoesteitä.

Olin jo valjastanut ratsuni Hillan, jonka Joona oli minulle antanut.

Pian kaikki olivat jo valmiita. Joona tulisi perässä mönkiän kyydissä Christianin ohjatessa sitä, kärjessä Katya Jätkällä. Perää piti Anita Sidneyllä.


Hypätessämme maastoesteitä, Hilla ponkaisi jokaisen esteen yli korvat hörössä, kuin kenguru. Olin innoissani!

Kaasu löytyi kaikilta, mutta ei jarrua kaikilta sentään. Raffelta jarruja ei löytynyt ja Sonia keikkui hoitohevosensa kyydissä vimmattuna. Jassu oli kysynyt Viiviltä lupaa käyttää Bryndhildin maastoesteitä, ja sinnehän me suuntasimme. Siellä oli jopa vesi este!

Loiskimme Hillan kanssa esteen läpi käynnissä, ravissa ja laukassa, eikä ollut mitään ongelmaa. Mitä se Joona oikein kuvitteli? Ihansama, mutta kuitenkin sen jälkeen saimme hypätä pienen radan oman tasomme mukaan. Ohjasin Hillan esteelle, se ponnisti ja laskeutui. Pian rata oli hypätty ja lähdimme kohti Shelyä. Oli mukava tunti!


#Tarinatempaus2020, merkintä 9. Aloitettu 2.10.

3.10.2020 (JHC #2) Lauantain yleisvakkari

Jannin (hyvin pelottava ja) paheksuva katse syöksähti kulman takaa, kun mä kiljahtelin, suurin piirtein tasajalkaa hyppien tuntijakoa. Mun vierellä seisoi hiljaa päätä lyhyempi Mathilde ja Bea oli hipsinyt äsken ilmoitustaulun ohi. Mä olin _yrittänyt_ tutustua mun molempiin tuntilaisiin, mutta ne oli kumpikin vähän tuppisuita, eikä mun yritys ollut päästä puuta pidemmälle. Onneksi Linnea, johon mä olin tutustunut torstain tunneilla aloittaisi ensi viikolla. Musta oli tosi hauska pälpättää sille norjaa ja katsoa sen hämmentyneitä ilmeitä, kun se yritti miettiä mitä mä olinkaan taas selittänyt Feitlin punasista harjoista. Kyllähän mä suomenkin taisin, mutta norjaa oli kivempi puhua.

Mathilde meinasi liueta hiljaa paikalta. Se ei ollut missään vaiheessa kertonut mulle itse nimeään, mutta mä olin oppinut sen tuntilistoista ja tunneilta. Tyttö katsoi mua alta kulmien ja mä yritin edelleen päättää otinko mä sen loukkauksena, ettei vaaleatukkainen ollut vastannut mulle kuin “mm”, “joo” ja “ehkä.”
“Tiedäksä mitä me tehään tänään tunnilla? Mä en. Tai eikö Jassu sanonu siitä jotain viimeks?” mä höpöttelin ääneen. Pelkästään itsekseni tosin. Mathilde kohautti olkiaan ja meni menojaan Wildan karsinalle. Mä totesin siis ajan hyvin kypsäksi marssia pihatolle ja napata Feitli jo toistamiseen tänään kiinni.

Aamun paine-eipainetta-painetta-vähemmänpainetta, kummitteli mun mielessä, kun me alotettiin päivän raviverryttelyä. Feitli oli reippaalla päällä, joka oli mun mielestä tosin pelkästään positiivista, mutta Jassu katseli meitä välillä vähän silmät sirrillään.
“Elisa, pidä huolta, että se sisäpohje menee ihan kunnolla läpi. Nyt te ette ole lähelläkään syvää kulmaa”, Jassu huomautti, ja heti perään, “Muistakaas kaikki, että vaikka ravataan vasta alkulämmittelyjä, pitää silti ratsastaa ihan kunnolla, eikä jäädä vain matkustelemaan kyytiin. Näin teillä on kunnon tehtävän alkaessa ponit kuulolla ja avut läpi.” Hupsis. Keskity Elisa, keskity! Feitli pärskähti, kuin ojentaakseen minua vielä lisää. Joo joo, kyllä mä nyt - ehkä - muistan.

Mun mielestä tämä koko vastalaukka homma oli ihan hölmö juttu. Miksi piti laukata väärää laukkaa ihan tarkoituksella, jos se oli kuitenkin raskaampaa ponille, ja vaikeampaa ratsastajalle? Mä en aluksi millään meinannut älytä mitä tarkoitettiin, kun nostetaan vastalaukkaa, ja toisen lavan seuraaminen, ilman, että itse tuijottaa pelkästään omaa napaa (tai siis sitä lapaa piti seurata, tietenkin), oli hirveän sekavaa. Jassu kyllä kehui mua, koska mä onnistuin kuulemma nostamaan oikean laukan pari kertaa. Tuurilla oli toki oma osansa mukana, mutta mä halusin uskoa, että mä jotenkin handlasin tän. Feitlin kanssa oli vähän hankalaa nostaa laukka. Se meinasi aina tarjota tölttiä tai passia tai possua tai pässiä. Varsinkin keskihalkasijalla oli haaastaaavaaaaa.

“Nosta... vasen laukka”, Jassu käski. Hmm öö kyllä toki. Feitli turpa vilkkui vuoroin toiselle ja vuoroin toiselle puolelle, kun se kiemurteli allani. Jonkun laukan mä onnistuin nostamaan, mutta...
“Väärä laukka, joten ohjaa oikealle. Älä anna sen oikaista. Noin just hyvä. Bea ja Stella seuraavana sieltä.” Että osasi olla hankalaa. Mathilde tuli juuri voltilta Wildan kanssa ja mä heläytin sille oikein nätin hymyn. Tyttö käänsi katseensa nopeasti pois ja mä en voinut estää pientä kulmien rutistusta. Enhän mä ollut ainakaan omasta mielestäni tehnyt mitään väärää? Kunhan höpötellyt, ilmeisesti vähän liikaa?

“Feitli seuraavana. Tällä kertaa oikea laukka. Nosta, nosta. Tiukkana nyt, ettei se lähde passaamaan tai töppäilemään mitään, noiin hyvin. Taputa sitä vähän.” Mä hymyilin Feitlille, vaikkei se sitä nähnytkään, ja rapsutin sitä sen valtavan harjavuoren tyvestä.
“Kannattaa harjotella Feitlin kanssa noita nostoja nyt ihan itsekin. Sä saat pidettyä laukkaa hyvin yllä, mutta sen nostaminen tuppaa nyt nousemaan vähän ongelmaksi”, Jassu kehotti, ja mä nyökkäsin. Ainakin mä tiesin mitä seuraavalla itsenäisellä ratsastuskerralla pitäisi kerrata. Kukakohan suostuisi toimimaan mun valvojaminälie ihmisenä? Mä olin sitä mieltä, että mä pärjäsin ihan hyvin itsekin, mutta Jassun mukaan valvojamikälie oli pakollinen alle 16-vuotiailla. Kai tarpeeksi mummoutunut yksärinomistaja samaan aikaan kentällä laskettiin? Tai pelkkä hoitaja?
“Seuraavaksi voitaisiin ottaa hevoset hetkeksi käyntiin, niin selitän seuraavan tehtävän…”

Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020.

Liljan päiväkirja

”Millonka sä lähtisit Shelyyn, Lenni, Jassu sua siellä oottelee.” Sanoin pennulle. Muut pennut ryntäsivät kimppuumme. Nekin halusit huomiota. Peikko oli todella lähtenyt Veeran mukaan, ja nyt se suunnittelee ottavansa toisen sheltin. Siis sitten kun se on kouluttanut Peikon. Ja Peikostahan pitäisi tulla Norjan muotovalio. Huh! Ei se voisi olla mahdollista. Minun Mallani jälkeläisestä muotovalio. Ei todellakaan!! Sara oli jo hyvin ihmisläheinen, sen kanssa olen käynyt lenkillä. Olenhan muidenkin, kaikkia samaan aikaan, mutta voitte kuvitella ohi kulkevien ihmisten ilmeet, kun kaksitoista-vuotias tyttö käy lenkillä aikuisen koiran ja kahdeksan pennun kanssa, jotka poukkoilevat joka ilmansuuntaan. Se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun olen käynyt lenkillä kaikkien kanssa. Sen jälkeen olen ottanut kaksi pentua ja Mallan.

Sara oli oppinut jo käskyt ”istu” ja ”tule”, kun taas muita pentuja en opeta. Paitsi yritän opetella sisäsiisteiksi.


#Tarinatempaus2020, merkintä 8. Aloitettu 2.10.

Figaron päiväkirja

Henningsvær
11.10.2020

Isä oli käärmeissään.

“Ostin sulle yli sadantuhannen kruunun ponin”, se aloitti paasauksensa, jolloin mä tiesin, ettei mitään hyvää ollut luvassa, “ja kahden kuukauden päästä se pitää viedä tähystettäväksi klinikalle! Sen piti olla hyvä ja terve elukka!”

Ja mä ymmärsin sitä. Oston yhteydessä läpi luettujen eläinlääkärin lausuntojen mukaan Figaron piti olla terve kuin pukki. Se ei ollut ollut halvin mahdollinen vaihtoehto, mutta mä olin halunnut sen, sillä se oli taitavampi kuin olisin ikinä osannut kuvitella, melko nuori ja opettavainen. Juuri sellainen, jonka kanssa mulla olisi voinut olla kivaa. Vaan kahden kuukauden aikana en ollut päässyt tekemään sillä vielä ensimmäistäkään onnistunutta treeniä, ja sekös suututti Figaron maksajaa. Kaiken lisäksi isä joutui tämän reissun takia olemaan töistä vapaalla, mikä ei ollut sille ominaista. Se oli kirjaimellisesti kellon ympäri töissä ja stressaantui aina, kun joutui kahta metriä kauemmas tietokoneestaan.

Joten mä olin hiljaa. Katsoin pelkääjänpaikan ikkunasta ohikiitäviä maisemia, kun radiossa pauhasi joku turhanpäiväinen listahitti. Isä jupisi itsekseen jotain siitä, kuinka raahaisi koko otuksen makkaraksi, mikäli sillä olisi joku jatkuvaa hoitoa vaativa vaiva. Vilkasin surusilmäistä poniani trailerikameran näytöltä ja toivoin parasta.

Onneksi Henningsværiin ei ollut kuin reilun puolen tunnin ajomatka ja lisäksi Birgit Gundersen oli varmaan maailman mukavin ihminen. Suunnilleen muakin lyhyempi nainen käski topakasti kilometrin päähän kiukkuaan levittäneen isän juomaan kahvit kalastajamiehensä kanssa ja juttelemaan mukavia.

Sitten se keskittyi Figaroon.

“Vai että ei se ollutkaan vaan sopeutumisvaikeutta”, nainen huokaisi mietteliäänä silitellen ruunan kaulaa. “Mulla on epäily, että se voisi olla mahahaava, mutta pitää katsoa vielä tarkemmin. Onhan se ollut vaaditun ajan syömättä ja juomatta?”

“On”, nielaisin. Mahahaava kuulosti sanana pahalta, vaikka tiesin, että se oli hyvin yleinen etenkin aktiivisessa kilpailukäytössä olevilla hevosilla. Lisäksi mahahaavasta toipui melko nopeasti.

“Hyvä”, Birgit totesi lämpimästi. “Sitten voidaan aloittaa rauhoittamalla se.”

Figaro vaikutti päiväkänneissään ihan tyytyväiseltä ja no, rauhalliselta samalla, kun mä meinasin kuolla epätietoisuuteen. Sen pää roikkui kaulan jatkeena, silmät olivat puoliksi kiinni ja korvat lerputtivat harjan molemmin puolin kuin luppakorvaisella kanilla. Se vähät välitti letkusta, joka tungettiin sen sieraimen kautta mahalaukkuun, vaikka mun teki välillä pahaa katsoa. Keskityinkin parhaani mukaan tuijottamaan intensiivisesti tietokoneen näyttöä yhdessä Birgitin kanssa. Heiluvassa, hämärässä videokuvassa näkyi mun silmään vain paljon limakalvoa sekä erilaisia nesteitä, ja ehdin hetken jo miettiä, oltiinko me tultu tänne turhaan.

“No niin”, Birgit myhäili lopulta. “Näetkös?”

En nähnyt. Nyökkäsin silti vaisusti.

“Figarolla on täällä selviä haavaumia”, eläinlääkäri ilmoitti hymyillen lämpimästi. “Se selittää sen viimeaikaisen käytöksen hyvinkin loogisesti. Jotkut hevoset oireilevat voimakkaammin ja jotkut ovat sitten kuin tämä poni, eivätkä ilmoita kivuista muuten kuin mököttämällä.”

“Miksi se sitten alkoi oireilla heti, kun se muutti meille?” mä pohdin mietteliäänä. “Sitä vain, että pitääkö jatkossa tehdä jotain toisin?”

Birgit naurahti hyväntahtoisesti.

“Stressi on yksi syy mahahaavan syntymiselle. Uusi ympäristö ja lauma, kaikki vaikuttavat. Älä tyttö hyvä itseäsi syytä”, nainen totesi rauhallisena. “Toki voit seurata sen syömistä ja ruokintavälejä, että säilyvät tarpeeksi tiheinä, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö Jasminen tallissa hevosista huolehdittaisi hyvin.”

Nyökkäsin taas ja valtava helpotuksen tunne valtasi mut sisältä ja ulkoa. Pitkästä aikaa elämä näytti edes vähän valoa tunnelin päässä. Figarosta ehkä tulisikin mun kilpaponi vielä joku päivä, eikä sen vaiva ollut kuolemanvakava. Birgit määräsi meille lääkkeet, painotti ruokavalion merkitystä ja väkirehun määrää sekä lisäsi, että ponilla oli myös hieman hiekkaa mahassa, joten siitä psylliumkuuristakin saattaisi olla apua.

Enää oli jäljellä pahin.

Lasku.

“ViisiTUHATTA kruunua?!” isä parkaisi niin, että se kuultiin varmaan Oslossakin.

Merkintä 8, #tarinatempaus2020, 2.10.2020

10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari

Valjastin Raffen. Ruuna oli hyvä alku kolme tuntiselle urheilupäivälle. Niin Jassu ainakin sanoi.

Talutin ruunan kentälle ja nousin selkään. Nostin ravin. Pian kuului jo käsky, että nyt viisikaariselle kiemurauralle, ja niin tehtiin. Tarkoitus oli asettaa ja taivuttaa hevosta. Taivuttelun Raffea ja se sujuikin hyvin, vaikkakin Raffe välillä olikin kankea.

”Tehkää nyt sinne voltit!” Käänsin Raffen voltilla ja pian oltiin taas kiemurauralla.
”Jos on tarvetta käyttää raippaa, käytä sitä vähän kovemmin, sulla on taipumus olla hellävarainen. Mieluummin raippa, kuin kova pohkeen käyttö!” Ohjeisti Jassu.

”Nostakaa nyt laukka pitkän sivun keskeltä käynnissä, ja ratsastakaa sitten pitkä sivu laukassa.” Se oli helppoa, olinhan HeA.

Sitten vielä loppukäynnit ja -ravit.

#Tarinatempaus2020, merkintä 7, aloitettu 2.10.

PS. Tunti tarinoita on hankala kirjoitella, sitä tässä harjoittelen. Niistä tulee aikas lyhyitä:thinking:

Theon päiväkirja

Mä olin onneksi saanut hommattua Theolle liikuttajan vain yhdellä puhelinsoitolla. Se oli Matias Berg. Se Usvaa vuokraava miehenalku, erittäin lupaava nuori ratsastajapoika, saisi toimia pääsääntöisesti Theon stunttikuskina sen aikaa, kun itse tulisin selkävaivojen vuoksi olemaan pois satulasta. Matias oli kerran aiemmin ratsastanut Theolla, ja mä olin tykännyt siitä miten se ratsasti mustaa ruunaa. Olin maininnut tuolloin, että voisihan se uudelleenkin hevoseni selkään kiivetä, mutta tuskin me kumpikaan sen odotettiin tapahtuvan näin pian. Tänään sen olisi kuitenkin tarkoitus ruuna ratsastaa minun valvovan silmän allani.

Theolla oli eilen ollut kevyt päivä. Janni oli juoksuttanut sen liinassa aamutallin tekemisen jälkeen, joten sillä voisi energiaa kyllä olla ihan kunnon koulutreeniin. Itse olin eilisen päivän kuluttanut lähinnä selkäkivuista kärsien, sohvalla makoillen, Netflixiä katsellen, koiraa rapsutellen ja reseptillä apteekista haettuja särkylääkkeitä vetäen. Illalla olimme käyneet Jannin ja Hugon kanssa korttelin ympäri -iltakävelyllä, koska sen pidempään matkaan en yksinkertaisesti vain pystynyt selän vihloessa ja kivun säteillessä oikeaan takareiteen ja pohkeeseen asti. Eilen tapaamani fysioterapeutin mukaan oli kuitenkin tärkeää liikkua kivun sallimissa rajoissa, joten parempi puoliskoni Janni oli minut raahannut edes sen mittaiselle kävelylle. Tai jos sitä nyt kävelyksi voi edes kutsua, etanakin olisi voittanut minut nopeudessa...


Kello oli 16:13 kun kaarsimme autollani tallin pihaan Jannin kanssa - mustahiuksinen nainen kuskina tietysti, koska en edes autoa saanut ajaa tällä hetkellä syömieni kolmiolääkkeiden vuoksi. Kaikki hauska oli kielletty. Päästyäni karmeiden selän vihlaisuiden saattelemana ulos autosta lähdin matelemaan parkkipaikalta tallia kohti, missä Matias odottelikin - se oli tälle päivälle ehtinyt jo liikuttamaan Usvan syyslomaa viettäessään.

"Susta tuli sitten pappa yhdessä illassa", se naureskeli kävelykeppiini ja kumaraan ryhtiini viitaten.

"Olisitpa vaan nähnyt Joonan tiistaina. Se ei edes pystyssä pysynyt vaan kaatui ensimmäiseen pihapuskaan kun tultiin päivystyksestä", Janni hymyili ja pörrötti mun hiuksia sen pysähdyttyä mun viereen.

"Aijaijai, mies ei pysy pystyssä vaikka selvin päin olisi", Matias virnuili naisen kerrottua tälle koko tarinan.

"Se oli lääkkeiden vika, ne nous päähän", tuhahdin samalla kun Janni lähti taukotupaan tulevia tunteja suunnittelemaan. "Mutta nyt loppui hauskanpito ja muiden kustannuksella nauraminen, sä haet Theon tarhasta ja mä lähden raahautumaan oritalliin."

"Yes sir", Matias kuittasi ja lähti edelleen naureskellen Theon tarhaa kohti. Mä niin tiesin, että saisin vielä pitkään kuulla siltä pienestä puskareissustani, enkä epäillyt hetkeäkään että se ei sitä juoruaisi muillekkin tallilaisille. Mutta eipä se mua oikeastaan haitannut, Matias oli ihan hyvä tyyppi ja mä tulin sen kanssa hyvin toimeen.


Matias oli jo tuonut Theon oritalliin ja laittanut sen pesarille seisomaan, kun itse viimein selvisin paikalle matkan ison tallin ovelta oritalliin ollessa kuitenkin suorastaan aivan naurettavan lyhyt. Se oli saanut jo Theon kuraiset koivet huuhdeltua ja kantoi reippaasti harjoja ja varusteita hevosen kuntoon laittoa varten. Se sai hoitaa sen puolen kokonaan - mä en saanut nostella mitään painavaa ja hevosta harjatessa selkää vihlaisi jokaisella harjanvedolla. Niinpä mä jouduin suunnilleen elämäni ensimmäistä kertaa vain katsomaan vierestä, kun joku toinen huolehtii mun hevosesta. Eikä tämä tulisi jäämään viimeiseksi. Onneksi mä pysyin luottamaan Matiaksen ja siihen, että se hoitaisi asiat niin kuin pitikin. Siitä sai ehkä sen itsevarmuuden vuoksi ennen tutustumista hieman koppavan ja ylimielisen vaikutelman, ja naisten seurassa se oli flirtti kuin mikä, mutta hevoset se oli aina mun näkemän mukaan hoitanut hyvin ja tunnollisesti. Ja kukapa sen ikäinen poika nyt ei ei olisi vähän koppava ja flirtti. Niin mä ainakin olin nuoruudessani ollut.


"Estesatula? Koulutunnilla? Mitä ihmettä sun päässä oikein liikkuu?" kyselin nuorukaiselta sen talutettua Theon maneesiin, minne olin jo lähtenyt Matiaksen jäädessä varustamaan suurta läsipäätä. "Menkööt nyt tän kerran, mutta ens kerralla saat yrittää saada lonkkasi avattua niin, että koulusatulassa pystyt istumaan."

Matias mutisi jotain siitä, että vieraalla hevosella on mukavampi mennä estesatulalla ja mä just ja just pystyin hyväksymään sen selityksen. Mä nyökkäsin sille ja se talutti Theon selkäännousujakkaran viereen. Se kiristi satulavyön ja lyhensi jalustinhihnoja varmaan kymmenellä reiällä saadakseen ne itselleen sopivan mittaisiksi ollessaan hieman lyhyemmän puoleinen mieheksi. Se nousi satulaan niin ketterän näköisesti, että melkein irvistin ajatellessani sitä kipua, mikä mun selässä tuntuisi jos nyt yrittäisin hevosen selkään kiivetä. Siitä ei tulisi yhtään mitään. Se virnisti mulle leveästi nähdessään mun tuskaisen ilmeen ja siirsi Theon käyntiin nakattuaan vielä hevosen villaviltin maneesin reunalle roikkumaan.

"Ota ohjaa vähän enemmän tuntumalle ja ratsasta enemmän jalalla eteen", huikkasin nuorelle miehelle sen kevennellessä alkuraveja Theon kanssa. "Se saa olla vielä pitkähkössä muodossa, mutta ei kuitenkaan löysä ja etupainoinen."

Matias teki työtä käskettyä ja sai Theon ryhdistäytymään, mutta pysymään kuitenkin rentona ja rauhallisena. Hevonen kuunteli puolella korvalla tyhjän maneesin ulkopuolelta kantautuvia ääniä, mutta pysyi kuitenkin kuulolla Matiaksen huolehtiessa siitä, että hevosella oli koko ajan tärkeämpääkin ajateltavaa.

"Taivuta vähän reilummin ympyröillä. Ota ulko-ohja kunnolla käteen ja sisäpohje käyttöön niin Theo taipuu koko kropastaan eikä vain kaulasta", ohjeistin mustan ruunan satulassa istuvaa ratsastajaa. "Hyvä, nyt on paljon parempi."

Aikansa ravissa verryteltyään Matias istui alas muutaman askeleen ajaksi ja nosti laukan. Theo riemastui pyynnöstä niin paljon, että heitti muutaman kunnon pukinkin heti alkajaisiksi, ja käskin Matiasta ratsastamaan hevosta kunnolla eteenpäin sen saatua ensin korjattua tasapainonsa kuntoon. Matias kevensi hieman istuntaansa ja pyysi ruunaa isompaan laukkaan. Maneesin pohja tömisi äänekkäästi ruunan laukatessa voimakkaasti eteenpäin. Pieni irroittelu teki hyvää ruunalle, se aukoi pieniä jumeja ja sai hevosen ottamaan kunnolla takapäänsä alleen Matiaksen kootessa laukkaa takaisin pienemmäksi.

Mä tykkäsin Matiaksen tyylistä ratsastaa. Se ratsasti niin hiljaa ja eleettömästi, että näytti kuin se ei tekisi mitään selässä ja hevonen vain menisi. Todellisuudessa sen lihakset olivat erittäin kovasti töissä sen istuessa ruunan lennokkaassa harjoitusravissa, sen minä jos joku tiesin omistettuani Theon pian jo seitsemän vuoden ajan. Mutta että mä silti tykkäsin Matiaksen tyylistä ratsastaa. Se näytti löytäneen kivan yhteyden suuren ruunani kanssa, enkä voinut olla kuin tyytyväinen saatuani sen liikuttamaan hevostani. Mun ei paljoa sille tarvinnut mitään sanoa, ja kun sanoin se myös teki niin kuin pyysin. Toki tämä oli vasta alkulämmittelyä, nuorukainen oli vasta toista kertaa Theon selässä enkä siltä tällä kerralla vielä paljon muuta vaatinut, kuin saada hevonen liikkumaan oikeinpäin. Sen vaatimuksen Matias ainakin tänään täytti erinomaisesti ja myhäilin tyytyväisenä katsellessani ratsukon menoa.

"Hyvin ratsastettu", kehaisin nuorta miestä sen pysäytettyä Theon tullakseen ratsastuksen lopuksi alas sen selästä. "Theo liikkui kivan näkösesti tänään, ehkä tuo estesatula ei ollut niin huono valinta sitten kuitenkaan. "

Se kuittaisi kehut virnistyksellä ja nakkasi villaviltin Theon selkään nostettuaan ensin säälittävän lyhyet jalustimet roikkumasta Theon kylkiä pitkin. Mä kaivoin taskustani porkkananpalan ja syötin sen Theolle, sen ollessa yksi ainoista asioista mitä tällä hetkellä olin tallilla kykenevä tekemään. Mulla oli niin avuton olo kun Matias lähti taluttamaan Theoa oritallia kohti, mun jäädessä sekunnissa jälkeen.


Matias hoiti Theon huolella mun katsellessa vierestä ja jutellessa kaikenlaista, sen touhutessa ruunan kanssa. Saatuaan kaiken valmiiksi se vei Theon karsinaansa, se sai jäädä sinne koska iltatallin tekoon ei enää kovinkaan kauaa olisi. Se kaatoi Theon kuppiin sen mash-juoman elektrolyytteineen ja nakkasi pienen tukon heinää purtavaksi. Se kiikutti vielä Theon varusteet paikalleen ja siivosi pesupaikan mun edelleen vain seuratessa vierestä ja jutellessa niitä näitä. Lopulta se oli kokonaan valmis ja sovimme seuraavaksi ratsastuskerraksi lauantain.

"Tsemppiä", Matias toivotti nauraen meidän erkaantuessa tallipihalla ja vakavoitui sitten hetkeksi. "Ja kiitos tästä mahdollisuudesta."

Matias lähti parkkipaikalle autoaan kohti ja minä puolestani kenttää kohti, missä illan viimeinen, Jannin pitämä ratsastustunti oli alkamaisillaan. Istahdin katsomon alimmalle penkille selän vihloessa laittoman paljon ja ihan yhtä paljon sitä vihloi myös noustessani ylös tunnin päättyessä.

"Voi mun pappaa", Janni nauroi ja suukotti poskeani ratsastuskoulun oppilaiden nostellessa satuloista jalustimia ylös. "Miten Matiaksella ja Theolla meni?"

"Hyvin", vastasin lainkaan epäröimättä. Ja tottahan se oli.

_________________________
Merkintä 15, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020

Bumin päiväkirja

14.10.2020
xoxo Anie 2HM

"Mihin sä tähän aikaan olet menossa?" Sirus kysyi, kun kiskoin Converseja jalkaan.
"Tallille tietenkin."
"Kello on kymmenen aamulla! Oletko sä varmasti mun siskoni Anie?"
"Heko, heko. Haluutko tulla mukaan?"
"En. Mä menen takaisin nukkumaan. Sä vain metelöit niin paljon, että heräsin."
"Senkus meet, mutta koita purkaa tänään edes yksi laatikko."
"Heti sun perässä", Sirus lupasi.

Olihan se ihan oikeitettu lupaus. Tähän astisten laatikoiden sisällöt eivät olisi löytäneet kaappeihin, ellei Sirus olisi niitä purkanut. Mä en varsinaisesti ollut kovinkaan innokas auttamaan siinä.
"Ja käy hakemassa se kahvinkeitin", huikkasin vielä ovelta.
"En voi! Sä viet auton!"
"Käytä jalkoja!"

Hissin sijaan mä juoksin kerrostalon ylimmästä kerroksesta - eli meidän asunto oli käytännössä kattohuoneisto - alas saakka. Vastaan tuli yksi ällöttävä naapuri, jonka asuinkämppää en onneksi tietänyt, eikä se luultavasti mun. Me meinaan onneksi nähtiin vain ja ainoastaan eteisessä, koska se käytti aina hissiä. Juuri siksi mä käytin alaspäin tullessa portaita tai jos kohdattiin hississä, jäin aina kolmannessa kerroksessa jo pois. Se onneksi jatkoi siitä aina eteenpäin.

"Moi", se tervehti ja mä vain nyrpistin nenääni.
"Hei."
Kiirehdin ulos autolle ja käynnistin sen nopeasti. Mua puistatti se miesnaapuri, joka oli jotenkin erittäin limainen. Ei se varmaan edes ollut yli kolmikymppinen, mutta joistakin ihmisistä vain hehkuin sellainen limaisuus.

Puistatus katosi oikeastaan vasta silloin, kun ajoin Shelyesin pihaan. Toivottavasti Bumi oli jätetty sisälle, kuten olin pyytänyt. Astelin sisälle talliin, joka tosiaan oli muuten tyhjä hevosista paitsi Bumista. Tamma ei näyttänyt olevan moksiskaan yksinäisyydestään. Menin karsinalle, jossa sain tervehdyksesti takapäätä.
"No, hyvää huomenta sullekin hapannaama!"
"Huomenta vain", sanoi naisääni ja käännähdin ääntä kohti.
"Aah, sori, mä puhuin tolle sitruunan syöneelle."
"Arvelinkin", nainen naurahti ja ojensi kättään. "Mä olen Janni Kortelainen, valmentaja täällä."
"Anie Løken, ton uusi toinen omistaja. Hyvä, että se oltiin jätetty sisälle."
"Kiva tutustua. Jassu laittoi mulle tosiaan illalla vielä viestiä, niin en vienyt. En tosin löytänyt sen rehuja mistään?"
"Aah, okei, jätin ne satulahuoneeseen eilen illalla, kun tultiin."

Me käytiin heti katsomassa mihin olin rehut jättänyt. Onneksi Bumi oli saanut sentään heinää, joten mömmöjen jääminen hieman myöhemmälle ei voinut olla maailmaa järisyttävä virhe. Lupasin Jannille tehdä itse mössön ja antaa sen. Odotin Jannin lähtevän muihin hommiin, ennen kuin kaivoin lunttilappuni. Tiesin häpeällisen vähän hevosten ruokinnasta ja olin täysin unohtanut miten tamman entinen omistaja oli mössön sekoittanut. Ei sopinut heti näyttää epätietoisuuttaan kanssatallilaisille.

"Noniin, täältä tulisi sapuska", mä ilmoitin Bumille, kun kannoin ämpärin sen karsinaan.
Jouduin tuuppaamaan kirjavan pyllyn tieltä pois, jotta sain kaadettua mössön ruoka-astiaan. Bumilta ei ainakaan puuttunut ruokahalua, kun se ryntäsi heti sapuskansa kimppuun. Annoin sille ruokarauhan ja menin yläkertaan keittämään kahvia. Ihan vain siksi, että täällä OLI kahvinkeitin! Toisin kuin meidän asunnossa! Täällä sain kupin vahvaa kahvia tilkalla kauramaitoa.

Istahdin ihanalle sohvalle tyytyväisenä mukilliseen kofeiinia. Hörpin sitä kuin se oli maailman parasta prosenttuaalista ilojuomaa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kerkesin kahvimukilliseni puoleen väliin, kun iloinen tervehdys rappusista keskeytti hetkeni.
"Hei! Oletko sä sen uuden hevosen omistaja?" vaalean polkan omaava lyhyt tyttö kysyi mennen oitis asiaan, josta mä kerrankin jopa hämennyin.
"Öö, joo? Onko sille tapahtunut jotain? Jätin sen vain syömään…"
"Aa, eiei!" nainen heilautti kättään. "Se on vain aivan ihana! Buni?"
"Bumi", korjasin.
"Aah, niinpäs olikin! Nimikyltin m vain näyttää ännältä."
"En kirjoittanut sitä itse."
"Joo, varmaan Jassu. Mä olen muuten Sonia!"
"Annina tai siis Anie, kumpi vain, mutta mieluummin Anie."
"Selvä, Anie siis."

En osannut arvioida suoraan kuinka vanha Sonia oli. Pituuden ja kasvojen osalta hän olisi voinut hyvin olla ehkä 14? Mikäli olisin väärässä ja hän olisikin jo yli 18, niin varmasti Sonialta kysyttiin paperit aina.
"Onko sulla täällä oma vai oletko vain tuntilainen?" kysyin.
"Mulla on hoitohevonen, Raffe."
"Okei, en tiedä sitä."
"Et tietenkään, mutta opit varmasti tuntemaan vielä kaikki hevoset!"
"Joo, niin kai.."

Siinä me höpötettiin vielä puolisen tuntia, eikä mulle selvinnyt kuinka vanha Sonia oli. Me lähdettiin yläkerrasta omille teillemme. Itse menin harjaamaan Bumia, joka oli saanut sapuskansa syötyä. Viereisen karsinan hieman-poikamaisen-lempinimen omaava tamma oli ilmestynyt karsinaan ja se oli varustettu ratsastusta varten. Vilkuilin ympärille, mutta ketään ihmistä ei näkynyt. Riisuin Bumin päältä loimen ja laskostin sen karsinan oveen. Pian pölyharja kädessäni teki vahvoja vetoja ruskeavalkoista karvaa pitkin.

Suoristauduin juuri harjaamasta Bumin mahan alustaa, kun viereisen karsinan ovi avautui.
"Hei, naapuri!" tervehdin ruskeahiuksista naista - tämä tallilainen oli sentään selkeästi aikuinen - joka ehkä hieman pomppasi yllätyksestä.
"Hui, hei! Säikäytit."
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus! Halusin vain huikata esittäytymisen. Mä olen Anie!"
"Nita ja tässä on Dante."
"Joo, luin sen nimen jo eilen illalla ovesta. Tosi kiva ja ISO! Mitä sillä on sääkää? Bumi tässä taitaa olla vain rapiat 150."
"168."
"Wuuu, aika hyvä."

Nitan ja Danten lähdettyä, mä keskityin Bumiin. Tamma vaikutti vieläkin aika väsyneeltä ja mietinkin saisinko sitä edes liikkeelle karsinasta. Harjauksen jälkeen heitin sen niskaan vielä ylimääräisen loimen ja talutin sen pihalle. Vettä tihutti vain vähän, joten me jäätiin kävelemään kentälle. En halunnut mennä tielle, jos joku sattui olemaan maneesissa. Sitä paitsi kentältä pystyin seuraamaan kaikkea liikennettä tallialueella. Porukkaa alkoi tupsahdella paikalle koko ajan enemmän ja huomasin saavani oudoksuvia katseita. Tiesin kyllä, ettei niiltä voinut välttyä, kun oli uusi kasvo. Katseista päätellen myös yksi erittäin komea mies oli uusi täällä. Sitä katsottiin myös hieman oudoksuen. Harmillisesti en saanut tilaisuutta esittäytyä.

Ehkä seuraavalla kerralla.

Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020

16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet

Mun viikko oli ollut aivan kamala. Mä olin kulkenut kämppää ympäri toimettomana, eikä syysloma tuntunut auttavan asiaa. Päinvastoin, ei ollut töitä, mihin hukuttautua, kun muuten ahdisti.

Mutta onneksi mulla oli Dante. Myös tänään se käveli tarhan portille vastaan korvat iloisesti höröllä ja antoi ottaa itsensä kiinni. Tarjosin tammalle porkkanan, jonka se söi iloisena ja lähti sitten perässäni kävelemään talliin.

Dantella oli uusi tallinaapuri, Bumi. Olin nähnyt omistajat vain kerran vilaukselta, ja he tuntuivat viihtyvän hyvin omissa oloissan. Tai ainakin tällaisen kuvan olin kaksikosta saanut. Bumi oli upea, välillä se hieman uhitteli Dantelle omasta karsinastaan, mutta lopetti pian, kun Dante ei lähtenytkään mukaan hölmöilyyn. Mutta ehkä Bumikin vielä tottuisi uuteen naapuriinsa.

Varustin Danten hyvin ajatuksissani ja talutin sen sitten kentälle. Katya lähti kanssani samaan aikaan tallista, mutta muuten en ollut katsonut tuntilistaa sen suuremmin. Auroran tiesin osallistuvan myös, mutta ilokseni paikalla oli muitakin tuttuja kasvoja, kuten Sonia ja Amira sekä minulle hieman tuntemattomampi Lilja.
"Olihan kaikilla turvaliivi", Joona varmisti vielä, kun säädimme jalustimia. Niin, turvaliiviin liittyikin taas oma tarinansa. Kun olin ilmoittautunut maastoesteille, oli tietysti yhtenä kriteerinä pukea päälle turvaliivi. Eikä minulla sellaista ollut. Minulla oli noin kolme viikkoa aikaa löytää nettikaupasta sopiva ja toivoa, että se ehtisi perille vielä oikeaan päivään mennessä. Ja onnekseni sain eilen illalla viestin saapuneesta paketista, joka odotti hakemista. Luojan kiitos mitat olivat kerrasta sopivat, ja pääsin siis osallistumaan maastoesteille.

Joka tapauksessa, lähdimme tallin kentältä kävelemään tuttuja teitä kohti Brynhildiä. Päädyimme melko pian suurelle sänkipellolle, jonne oli ripoteltu ympäriinsä esteitä. Minua alkoi hieman jännittää, lähinnä Danten puolesta. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun tamma ylittäisi erikoisesteitä. Niin, siis jos ylittäisi.

Lähdimme lämmittelemään huolellisesti ravi- ja laukkasiirtymisillä. Kaasun ja jarrun löytäminen ei ollut onneksi vaikeaa, sillä Dante liikkui hyvin tasaiseen tahtiin eteenpäin. Askelten pituuden säätelemisessä sen sijaan tuntui olevan haastetta jo sileällä, mutta toivoin, että sekin helpottuisi, kunhan pääsisimme hyppäämään. Dante tuntui välillä keskittyvän turhan paljon ympäristöön, muihin hevosiin sekä myös koviin tuulenpuuskiin. Se kuitenkin rentoutui yleensä nopeasti, kun maltoin itse jutella sille mukavia ja muistuttaa, että se ei ollut nyt yksin.

Hiljalleen siirryimme hyppäämään. Alkuun ylitimme onneksi todella matalia esteitä, ja ennen hyppyjä me saimme vielä tutustua kaikessa rauhassa esteisiin kävellen niiden ympärillä. Ensimmäinen hyppy jännitti, mikä näkyi todella vahvasti myös Danten liikkumisessa. Se laukkasi hyvää tahtia esteelle, hidasti lähes käyntiin ja jäi tuijottamaan maassa olevaa tukkia. Joona huusi käyttämään pohkeita ja ratsastamaan eteen, ja niin me Danten kanssa hyppäsimme. Dante ylitti esteen valtavalla - ja täysin odottamattomalla - ilmavaralla lähes tasajalkaa, ja alastulossa lensinkin tamman kaulalle. Dante onneksi pysähtyi, joten pystyin rauhassa tiputtautumaan kyljelleni maahan, sillä minulla ei ollut mitään mahdollisuutta kammeta itseäni takaisin satulaan.
"Eihän sattunut? Näytti aika pehmeältä laskeutumiselta", kysyi Joona rauhallisesti.
"Joo ei!" vastasin hänelle ja nousin saman tien maasta ylös ja uudestaan satulaan. No niin, uusi yritys.

Toisella hyppykerralla osasin valmistautua paremmin Danten liikkeisiin ja rohkaista tätä jo aikaisemmin hyppyyn, mutta yllätyksekseni tamma hyppäsikin esteen sulavasti - vaikkakin hieman hidastaen ja jälleen melko hyvällä ilmavaralla. Esteen jälkeen se kuitenkin jatkoi rauhallisena laukkaansa, eikä jäänyt suuremmin murehtimaan estettä. Niinpä meidän oli helppo jatkaa suoraan esteen parissa muutaman kerran putkeen, ja toistojen myötä tammakin rentoutui aivan silminnähden. Se selvästi ymmärsi, mitä siltä haluttiin.

Esteet vaihtelivat todella helpoista melko helppoihin, ja mitä paremmin me Danten kanssa tutustuimme esteeseen ennen hyppyä, sitä rohkeammin se sitä lähestyi. Kokeilimme jopa pientä rataa, joka sujui Dantelta tilanteeseen nähden erinomaisesti, ja myös Joona kehui menoa.
"Muista vain vieläkin enemmän rohkaista Dantea hyppyyn - ja älä myötää liikaa", hän neuvoi. Siitä oli pitkä aika, kun olimme viimeksi Danten kanssa hypänneet, mutta silloinkin sain huomautusta liiasta myötäämisestä.

Jatkoimme matkaamme maastoesteradalle, jossa pääsimme tutustumaan ensimmäistä kertaa vesiesteeseen. Joonan sanat saivat minut etukäteen hieman murehtimaan, kuinka veden kanssa kävisi, mutta Dantea ei tuntunut haittaavan yhtään kävellä, ravata tai laukata veteen. En tiedä, auttoiko asiaa se, että Danten yksi lempiasioista oli pulahtaminen järveen kesähelteillä, vai oliko se ehkä jo sen verran luottavaisin mielin erikoisesteillä, että se olisi kävellyt pyydettäessä vaikka päin puuta. Tai ehkä asiaan vaikutti eniten se, että minä olin aivan innoissani. Erikoisesteet olivat jotain sellaista, mitä en ollut kenenkään hevosen kanssa aiemmin kokeillut, ja jokainen onnistuminen toi todella paljon lisää virtaa ja sai minut yrittämään entistä kovemmin. Ehdin hetken aikaa jo haaveilla siitä, kuinka ensi kesänä starttaisimme kisakauden maastoesteillä, mutta siinä samassa muistin marraskuun tulevat kisat ja sen, kuinka emme olleet vieläkään valmiita niitä varten. Yksi askel kerrallaan.

Tosin tänään me otimme Danten kanssa valtavan harppauksen. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten helposti Dante lopulta hyppäsi erikoisemmatkin esteet niin yksittäin kuin ratana. Se ylitti kaikki odotukseni, ja tästä oli todella hyvä jatkaa yhteistä harrastamista!

---------

Kiitos tunnista, oli kivaa!

Merkintä 14, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020