Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 18:22

194 osumaa on löytynyt haulle 0

# Tallikirja 2017 -->

Syytön kunnes toisin todistetaan
kolmas
#vainoaja

Jasmine näytti tavanomaista väsyneemmältä istuessaan mua ja Hildeä vastapäätä toimistonsa pöydän ääressä. Naisen ilme oli kireä ja silmien alla olevat tummat rannut kielivät viimeöisestä valvomisesta. Myös Hilde oli vaitonainen – nainen kaiveli pienestä nahkasalkustaan paperia ja kynän ja rykäisi.

“Ensiksi, olen hyvin pahoillani tapahtuneesta. Tilanne on varmasti ollut hyvin järkyttävä kaikille osapuolille.”

Jasmine nyökkäsi ja käänsi katseensa muhun. Katsoin takaisin kasvot ilmeettöminä ja nainen päästi huokaisun ristien samalla kätensä pöydälle.

“Kiitos Hilde, tämä on kieltämättä poikkeuksellista ja erittäin ikävää. Ikävää on myös joutua käymään tällainen keskustelu”, Jasmine sanoi. Mä pidin käsiä taskuissa ja puristin siellä olevia roskia ryttyyn. Turhautti ja vitutti.

Hilde oli soittanut mulle aiemmin ja kertonut, että mun työpaikalla oli sattunut jotakin ja meidän olisi syytä lähteä käymään paikan päällä. Nainen oli ollut vaitonainen yksityiskohdista, mutta jo pelkästään sen puhumattomuus ja kiristyneet suupielet kielivät siitä, että kyseessä ei ollut mikään mun kannalta hyvä juttu. Viimeistään tallipihassa parkissa oleva poliisiauto oli vahvistanut mun aavistukset oikeiksi – oli tapahtunut joku rikos. Ja mua epäiltiin siitä.

Toimiston ovi kävi ja vanhempi mies astui sisään. Se oli varmasti viisissäkymmenissä ja harmaantumaan päin, mutta neliskanttisten silmälasien takana siniset silmät näyttivät teräviltä ja tarkkaavaisilta. Rinnassa olevassa nimikyltissä luki “Rikoskomisario Jensen”.

Jensen nyökkäsi ja Jasmine teki tilaa pöydän ääressä, jonne Jensenkin istuutui. Mies tervehti Hildeä, joka tervehti takaisin ja levitettyään lisää papereita pöydälle rikoskomisario rykäisi ja siirtyi itse asiaan.

“Olemme nyt kuulleet paikalla olleita ja tutkineet auton mahdollisten todistusaineistojen varalta. Malmin oletettavasti ymmärtää, miksi käymme nyt tätä keskustelua?”

Tuijotin Jenseniä kuin miehen paikalla olisi istunut läjä teurasjätettä. Mies katsoi takaisin silmälasiensa ylitse ja pyöritteli kynää kädessään. Sika pitää mua syyllisenä.

“Kahdeksastoista päivä lokakuuta, kello neljäntoista ja kahdeksantoista välillä Sonia Stordahlin Mazda 3:n  kummatkin eturenkaat on puhkaistu jonkinlaista teräasetta käyttäen. Asiasta on kirjattu rikosilmoitus maanantaina yhdeksästoista lokakuuta, jonka yhteydessä asianomistaja on ilmoittanut myös luonteeltaan toistuvista häirikköpuheluista”, mies luetteli sitten papereistaan. Jasmine katsoi hiljaa pöydän pintaan otsa rypistyneenä, Hilde kirjoitti rikoskomisarion sanoja ylös muistivihkoonsa. Mä naksauttelin mun rystysiä taskujeni sisällä.

“Koska Liam Malmin on tuomittu useista vahingonteoista ja omaisuusrikoksista ja aloittanut hiljattain työsuhteensa tapahtumapaikalla, on syytä selvittää myöskin Liam Malminin osuus tapahtumiin.” Jensen nosti katseensa muhun. “Malmin voisi omin sanoin nyt kertoa, missä hän oli tuohon tapahtuma-aikaan."

Syntyi hiljaisuus. Hilde lopetti kirjoittamisen ja kääntyi katsomaan mua. Jasmine oli ottanut kynän, jolla piirteli nyt hajamielisesti pöydällä lojuvan paperin reunaan samalla kun odotti mun vastausta. Jensen naputteli kynällä kämmenselkäänsä.

“Mä olin ulkona”, vastasin välinpitämättömällä äänellä. “Satamassa.”

“Missä satamassa?” Jensen kysyi.

“Storøyan satamassa.”

“Ja mitä teit siellä?”

“En mitään.”

Jensen katsoi mua sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan. Jasmine nojasi toisella kädellä leukaansa ja vilkaisi mua kulmiensa alta, mutta vei katseensa pian takaisin paperiin.

“Et mitään? Muuten vain kuljeskelit satamassa?”

“Niin minä juuri taisin sanoa, komisario”, vastasin ivallisesti. Hilde päästi oudon äänen, joka oli jonkinlainen sekoitus rykäisyä ja vinkaisua, ja tiesin että se oli olevinaan varoitus mulle.

Oikeasti en mä ihan “muuten vain” siellä satamassa ollut ollut. Olin kuljeskellut siellä etsimässä hyviä maalausspotteja ja löytänytkin niitä pilvin pimein – satamakontteja ja alikulkutunneleita, sähkömuuntajia ja betonipylväitä. Olisin toki voinut sen Jensenille sanoa, mutta päätin että oli parempi pitää turpa tukossa, varsinkin kun en ollut missään kusessa – ainakaan vielä.

“Ettekä missään vaiheessa poikennut Shelyesin suunnalla, vaan vietitte koko päivän satamassa ihan muuten vain?

“En poikennut”, sanoin ja vedin päätäni taaksepäin. ”Katso vaikka teletiedoista.”

Jensenin suupielet venyivät huvittuneeseen hymyntapaiseen, kun mies katseli mua lasiensa takaa. Mäkin loihdin kasvoilleni ilottoman hymyn.

“Malminpa on näppärä poika”, Jensen myhäili ja ryhtyi taas naputtamaan pöytää kynällä. “Aivan varmasti tarkistamme. Teletiedoissa on vain se pieni sivuseikka, että mikäänhän ei varmasti puhu sen puolesta, että puhelimen omistaja olisi jatkuvasti samassa paikassa puhelimensa kanssa.”

Mun teki hirveästi mieli pyöräyttää mun silmiä, mutta hillitsin itseni, lähinnä koska Jasmine oli taas kääntänyt katseensa muhun. Vedin kädet pois taskuista puristaen yhä roskia nyrkissäni, ja Jensenin katse osui mun oikean käden rystysiin, joihin oli tatuoitu A.C.A.B. Mies näytti jälleen huvittuvan ja nojasi taaksepäin tuolissaan ennen kuin vilkaisi Hildeen, joka rykäisi.

“Mielestäni asiakkaani osuus tapahtumiin on melko huteralla pohjalla”, Hilde sanoi ja joutui rykimään lisää, koska naisen ääni kuulosti hyvin heiveröiseltä. “Ei ole käynyt ilmi seikkoja, joiden vuoksi olisi syytä kyseenalaistaa Liamin kertomus olinpaikastaan.”

Jensen hymähti. “Tällaisissa tilanteissa on syytä tutkia kaikki mahdolliset vaihtoehdot tarkasti, Magnussen hyvä. Meillä ei ole epäiltynä ketään, mutta Malminin taustan huomioon ottaen haluamme olla ehdottoman varmoja yksityiskohtien paikkansapitävyydestä, mitä Malmin meille kertoo. Uskoakseni myös Lundén on samaa mieltä.”

Jasmine nyökkäsi yhä vaitonaisena ja mä painoin hetkeksi katseeni pöydällä lojuviin papereihin. En mä varsinaisesti vieläkään välittänyt täällä olosta, mutta olin alkanut pääsemään jotenkuten kiinni rutiineihin ja täällä oloon. Se oli sentään jotain vaihtelua yksiön seinien tuijottelulle ja pitkille illoille yksinään, ilman ketään, kenelle puhua. En mä halunnut menettää tätä duunia. Puristin mun kädessä olevaa paperia kovempaa.

Paperia.

Mä nostin katseeni Jenseniin.

“Mä kävin syömässä”, sanoin yhtäkkiä. Jensen kääntyi katsomaan mua ja kohotti kulmiaan.

“Anteeksi?”

“Mä kävin syömässä sunnuntaina.”

Nakkasin palloksi rypistyneen kuitin Jensenin papereiden päälle. Rikoskomisario tuijotti mua lasiensa takaa pitkään vaiti, ennen kuin käänsi katseensa alas kuittiin ja poimi sen hitaasti käsistään. Avatessaan kuittia miehen kasvoille ilmestyivät syvät uurteet.

“Siinä lukee päivämäärä ja kellonaika. Ja on mulla täällä myös toinen”, sanoin ja kaivoin mun taskua ja ongin siltä taittuneet ja rypistyneen kuitin. “Se on tuntia myöhemmin. Kahvista”, jatkoin ja nakkasin senkin Jensenin pöydälle, ennen kuin nojauduin jälleen taaksepäin. Jensen silmäili kuitteja pitkään, ikään kuin etsien jälkiä siitä, että ne olivat väärennettyjä. Hilde kuitenkin näytti saavan uusista todisteista taas optimistisuutensa takaisin.

“Mielestäni Liamilla on hyvin näyttöä siitä, ettei hän ole ollut tapahtuma-aikaan paikalla”, Hilde sanoi ja samaan aikaan Jasmine näytti rentoutuvan. Naisen kasvot olivat edelleen vakavat, mutta silmiin syttyi helpottunut katse, kun nainen kääntyi vilkaisemaan mua. Jensen laski kuitit pöydälle ja risti kätensä yhteen.

“Kieltämättä”, mies virkkoi hitaasti. Siniset silmät porautuivat jälleen muhun. “Mikäli Malminilla ei ole muuta, mitä hän nyt haluaisi tässä meille kertoa, mielestäni tässä oli riittävästi tältä erää. Olemme kuitenkin tarvittaessa yhteyksissä sekä teihin -”, mies jatkoi ja nyökkäsi mulle ja Hildelle, “- sekä teidän suuntaanne, mikäli jotakin ilmenee. Sikäli mikäli Lundén vielä haluaa työsuhdetta jatkaa ennen tutkinnan valmistumista, Malmin on vapaa poistumaan töihin.”

Jensen katsoi Jasminea, joka avasi suunsa pitkän vaitonaisuuden jälkeen.

“Onhan tässä toki paljon asiaa tapahtunut”, Jasmine aloitti ja mä painoin katseeni syliini.

“Mutta haluan uskoa, mitä Liam meille kertoi. Mun puolesta hän voi jatkaa töitä.”

Mun sydämeltä vierähti pois iso kivi.


Merkintä 1. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 21.10.2020
kirjoittaja Liam
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 13:11
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

3.10. Maastakäsittelytunti - paranna suhdettasi hevoseen

MAASTAKÄSITTELYTUNTI
lauantaina 03.10.2020

Olin tietysti ilmoittautunut Wildan kanssa maastakäsittelyn tunnille heti siitä kuultuani. Kaikki ponin kanssa vietetty aika oli ihanaa, eikä mielestäni aina tarvinnut ratsastaa. Olin kyllä käynyt taluttelemassa Wildaa, mutta oikeastaan en tiennyt muusta maastakäsittelystä kovinkaan paljon. Odotin tuntia siis innolla.

Olin harjannut Wildan huolellisesti, pukenut kypärän päähäni ja valinnut mukaani ponin lempiherkkuja, porkkananpaloja, ennen kuin talutin tamman maneesiin muiden perässä. Minua vähän jännitti, sillä paikalla oli myös useampi hevosenomistaja, jotka olivat takuulla jo aika kokeneita hevosenkäsittelijöitä. Onneksi myös Freya ja Elisa olivat osallistuneet, joten en tuntenut oloani kovinkaan ulkopuoliseksi. Jäimme maneesin toiseen päätyyn niin, että meillä oli hyvää tilaa keskittyä.

Nita kertoi alkuun paljon maastakäsittelystä ja siitä, mitä hyötyä sen opettelusta olisi. Sitten pääsimme itse harjoittelemaan hevosen kanssa. Olin huojentunut siitä, että tunti alkoi ponien taluttamisella. Se oli tuttua ja helppoa, eikä minulle ollut ongelmana saada Wildaa seuraamaan narun perässä. Se tuli kiltisti mukanani, myös hidastaessani tahtia. Virnistin tyytyväisenä Freyalle, joka talutti Stellaa ylpeänä.

Harjoittelimme myös peruuttamista ja väistämistä. Peruutus oli mielestäni helppoa, mutta väistämiseen meni jonkun aikaa, ennen kuin sain Wildan ottamaan askeleita sivulle. Porkkanat taisivat olla vähän liian hyväntuoksuisia, sillä tamma yritti napata herkkuja kädestäni ennen kuin sain sitä väistämään mihinkään. Vähän voimakkaampi kosketus, ja Wildakin vihdoin väisti hieman.

Onneksi kaikki harjoitteet olivat aika helppoja ja kivoja. Venyttelyharjoitukset olisivat hauska lisä tuntien päätteeksi ja kumartamisen aikoisin opettaa sille vielä paremmin – nyt kun ehdittiin vasta päästä alkuun. Voisin kysyä Nitalta lisää vinkkejä ja harjoitteita vielä myöhemmin, kun osaisimme hyvin jo kaikki tänään opitut.

Juuri kun ajattelin, miten helppoa kaikki oli, Nita pyysi meitä nousemaan selkään. En ollut kertaakaan ratsastanut Wildalla ilman suitsia, eihän se mielestäni ollut edes sallittua. Minua jännitti, vaikka tiesin, ettei Wildaa kiltimpää ponia ollut olemassakaan. Nousin kuitenkin rohkeasti selkään ja lähdin liikkeelle.

”Hyvin sujuu”, Nita rohkaisi. ”Voit ottaa harjasta kiinni.”

Tarrasin riimunnarun lisäksi Wildan harjaan. Poni asteli eteenpäin rauhallisesti, ja vähän ajan kuluttua tuntui, että saatoin hieman rentoutua. Emme ratsastaneet kauan, emmekä nopeampaa kuin käyntiä, mutta ilman varusteita ratsastaminen tuntui hurjan ihanalta. Aivan kuin jossain elokuvassa.

Kiitin Nitaa kivasta tunnista, ja lupasin harjoitella maastakäsittelyä Wildan kanssa jatkossakin.


Merkintä 03, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Bea
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 11:04
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 3.10. Maastakäsittelytunti - paranna suhdettasi hevoseen
Vastaukset: 6
Luettu: 362

Nitan päiväkirja

18.10. - Halloweenvalmisteluja

Olimme sopineet Auroran ja Lunan kanssa vielä sunnuntai-iltana lähtevämme kaupoille ostamaan materiaaleja halloweenpukuja varten. Saavuin autolla tallin parkkipaikalle, jossa kaksikko odotti todella vakavan näköisinä.
"Niin en mä tiedä, Catu kyllä oli sen puolella", sanoi Aurora istuessaan auton etupenkille.
"Mooi", tervehdin Auroraa sekä Lunaa, joka avasi takapenkin oven.
"Mut mä en oo nähnyt Christiania koskaan noin vihaisena. Se oli aivan hiilenä", sanoi Luna.
"Jep, enkä Soniaa niin peloissaan", vastasi puolestaan Aurora. Kysyin ihmeissäni kavereilta, mitä tallilla oli oikein tapahtunut, ja he kertoivat minulle kaiken, minkä tiesivät Sonian oudoista puheluista ja renkaiden puhkomisesta. Ja spekuloivat sitä, oliko tallille vasta saapunut Liam syypää kaikkeen tähän.

Matka kului melko synkissä tunnelmissa, mutta kun pääsimme kaupoille, alkoi mielikin kohota. Aurora oli aloittanut pukunsa jo jonkin aikaa sitten, ja hän tarvitsi sitä varten enää vain joitakin pieniä yksityiskohtia. Minullakin oli pieni idea, mitä tekisin itseni ja Danten kanssa, mutta kuten tapaan kuului, kukaan ei vielä paljastanut pukuaan.
"Sitten mä tarvitsen vielä isoja puisia helmiä", sanoin askartelukaupassa. Kädessäni minulla oli pieniä paloja punaista kangasta ja kangassakset - joita kotoani ei vielä löytynyt.
"Millaistahan keliä on luvattu? Tai että jos on kovin kylmä, niin pitäisikö se ottaa omassa puvussa huomioon?" mietti Luna. Totta. Itse olin valinnut halloweeniksi vaatteet, jotka minulla oli ollut penkkareissa päälläni vuosia sitten. Siellä ne olivat lojuneet vaatekaapissa suuressa kangaskassissa, jos niille sattumalta tulisi joskus käyttöä. Nyt onneksi tuli.

Kaikki saivat lähes kaiken tarvittavan kaupasta, joten lähdin heittämään tyttöjä kotiin. Dantella oli vapaapäivä, joten pystyin itsekin pitämään yhden tallivapaan, ennen kuin arki taas huomenna loman jälkeen koittaisi.

Kotiin saapuessani ajatukset Soniasta painoivat mieltä. Kaivoin hänen numeronsa ja laitoin viestiä.

Sinä [20:49]
Moi! Hei apua, kuulin tästä päivästä. Onko sulla kaikki okei? Mitä tapahtui?


Sonia [20:51]
Moi. Kaikki ok, mut sori, mua väsyttää nyt tosi paljon... 😔


Sinä [20:52]
Joo, ei se mitään, jutellaan myöhemmin. Tsemppiä <3


Sonia-parka ei todellakaan ollut oma itsensä.

-----------

Merkintä 17, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 08:53
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

Ronjas dagbok

15 – Tiistai
20. lokakuuta 2020

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 5 Tallissa

Syysloma oli loppunut. Olin saanut lomalla ja viikonloppuna halloween-asuamme hyvin eteenpäin. En juuri arkena ehtinyt sitä ompelemaan, ja tuleva viikonloppu oli ainakin osittain täynnä ohjelmaa, joten tässä tulisi pian kiire. En silti pitänyt kiirettä tallilta kotiin, vaan puunasin talvikarvaa kasvattavaa ja kesäkarvaa pois tiputtavaa lehmäponiani antaumuksella pihattotallissa. Putsailin sen kuraiset varusteet ratsastuksen jälkeen, ja järjestelin tavaroita. Ronja seurasi vierestä korvat hörössä <3

Merkintä 15, #Tarinatempaus2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 00:44
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

# Tallikirja 2017 -->

Miten iskä saattoi olla noin jästipää… Miksei se tajunnut että mä en ollut niin onnellisessa asemassa kuin se. Sillä sentää oli jokin verkosto olemassa jo Norjassa ennen kuin se halus raahata mut tänne kauas kaikesta ja kaikista. Sitten se ei voi edes antaa yhtään saumaa, vaan se yrittää esittää jotain superisää vaikka ei sitä oikeasti kiinnosta. Ei se varmaan edes huomaa mun olemassaoloa silloin kun se on kotona.

Tai no, enhän mä oikeastaan paljoa edes oo kotona. Mitä mä tekisin sielä kun ei sielä edes oo ketään ikinä. Iskä tekee pitkää päivää toimistolla, joten ei mua huvita olla kotona. Paljon mielummin mä oon sitten vaikka tallilla ja olis kiva jos olisi vain jotain muuta kuin tuntilainen. Mä haluaisin olla hoitaja, mutta iskä ei jostain syystä anna mun kysyä Jassulta olisiko tallilla joku hevonen, jota mä voisin alkaa hoitamaan. En mä tiedä suuttuiko se mulle siitä kun mä ilmoittauduin niihin kisoihin ilman sen lupaa vai mistä.

Mä olin koulun jälkeen käynyt tekemässä läksyt pienessä kahvilassa, josta oli alkanut tulemaan mun kantapaikka. Sielä oli pari kivaa työntekijää, jotka jaksoivat puhua mulle huonoa englantia, ja mä en tuntenut itseäni ihan niin noloksi ja tyhmäksi. Sieltä mä jatkoin sitten Shelyesiin. Kello oli siinä vaiheessa niin paljon, että eka tunti oli jo alkanut, joten mä vain hengailin tallipihalla, ennen kuin seuraavan tunnin ratsastajat saapuivat paikalle ja alkoivat laittamaan ratsujaan kuntoon. Mä kiertelin tallissa vielä hetken, ennen kuin siirryin maneesiin seuraamaan toisen ja osan kolmannesta tunnista.

Kuitenkin kylmyys ajoi minut takaisin liikkeelle ja näin sen vaaleatukkaisen tallityöntekijän, Svenin (?) astelevan juuri talliin. Mä seurasin sitä ja kun mä luulin et se näki mun saapumisen mä kävelin sen työ.

”Kan jeg hjelpe?” kysyin ja näin miten Sven vähän hätkähti. Se kääntyi kattomaan mua ja tyytyi vain nyökkäämään, ennen kuin se sanoi muutamalla sanalla mitä mä voisin tehdä, tai välillä se vaan pääty viittomaan jos mä en ymmärtänyt sitä. Ei se oikein edes tuntunut välittävän siitä että mä olin tunkenut sen vaivoiksi ja mä yritin vain parhaani mukaan pysyä sen jättimäisten askeleiden perässä ja tajuta parhaani mukaan sen vähistä sanoista jotain.

Lopulta me oltiin saatu kaikki hevoset sisälle ja Sven viittoi mut ottamaan luudan käteen ja lakaisemaan käytävää sen perästä, kun se jakoi hevosille heiniä. Lopuksi oli aika vielä väkirehuille ja mä sain kaataa parille rehut kuppiin, Svenin ensin mitatessa oikeat määrät muoviseen kauhaan. Ihan liian nopeasti iltatalli oli tehty ja viimeisiä alettiin ajamaan pois tallilta, joten mäkin jouduin vastahakoisesti hakemaan koulureppuni ja lähtemään pyöräilemään kotiin. Kotimatkalla mun kiukku iskää kohtaan nosti taas päätään, ja mä toivoin että mä voisin vain palata takaisin Suomeen ja muuttaa vaikka mummon ja papan luokse. Norjassa kun mun koti ei olisi ikinä.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 6 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 00:41
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

24.10. Ensilumen maasto

Like a Star @ heaven 24.10. Ensilumen maasto  Like a Star @ heaven

Kun aamulla heräsin, näin ikkunasta lumihiutaleita. Valkoisia, hentoja lumihiutaleita. Ensilumi! Miten kauniilta ja satumaiselta ulkona näyttikään. Vaikka iltapäivällä olisi jälleen vakkaritunti sekä halloween-teemaiset tallin koristelutalkoot, ja ilmeisesti myös tallin 12-vuotisen historian juhlintaa, halusin lähteä tallille. Nyt.
“Lunta! Kuka lähtee nyt aamupäivällä mukaan maastoon?” kirjoitin tallin whatsapp-ryhmään.

Nita ja Luna vastasivat heti, että he olisivat ehdottomasti mukana. Myös Sonia ilmoitti tulevansa. Minun kävi hieman sääli tyttöä, joka oli saanut osakseen karmaisevia puheluita, ja jonka autostakin oli aiemmin viikolla puhkottu renkaat tallilla. Miksi ihmeessä? Miksi kukaan tekisi sellaista? Olin alkanut kulkemaan pyörällä tallille, ja niin aioin tänäänkin, vaikka lunta satoi. Se olisi vähemmän arvokas rikottavaksi, kuin auto, vaikka vaikutti siltä, että kaikki kohdistui Soniaan.

Hilla ilmoittautui mukaan. Vielä tallentamaton puhelinnumero ei sanonut mulle mitään, mutta katsottuani kuvan, tunnistin tytön yhdeksi tallityöntekijöistä. Ehkä hän oli myös lukiossa? Se varmasti selviäisi tänään, maastoillessa oli hyvää aikaa jutella kaikkien kanssa. Meillä olisi siis kiva porukka jo kasassa, aattelin ensin, että saisin ehkä yhden maastokaverin. Miten mukavaa!

Olin jo ulkona pyöräni luona, kun puhelin piippasi.
“Hei mä tuun Usvalla mukaan, lähen ihan just tallille!”
Se oli Matias. Miten sen aina pitikin änkeytyä joka paikkaan? Se käveli vastaan koululla, pihattotallilla, taukotuvassa ja Steenin salilla. Se sai mut edelleen ärsyyntymään ja pohtimaan niitä kaikkia lukion tyttöjä, jotka olivat pihkassa tuohon samaan abiin. Ja sitä, miten Matias katseli tyttöjä bileissä. Miten se oli härnännyt mua vain hetki sen jälkeen, kun se oli kävellyt Ella kainalossaan. Yrittikö se iskeä kaikkia yhtä aikaa?

Pyörää polkiessa ajatus rauhoittui ja mietin Steeniä, jolle en ollut meinannut millään uskaltaa laittaa viestiä. Itsevarmuus oli kaikonnut minusta, kun viesti oli ollut valmiina, ja olisi pitänyt painaa “lähetä”. Olin muotoillut viestejä melkein joka päivä, mutta lopulta aloin aina ujostelemaan. Olin kuullut Nitalta, että Steen oli ollut jälleen talliporukan bileissä viikko sitten, jotka olin skipannut. Tämä ja toissa viikonloppu olivat niin täynnä ohjelmaa, että tarvitsin väliin huiliviikonlopun. Vähän harmitti, että missasin hyvät bileet kavereiden kanssa. Ja Steenin. Mutta bileitä tulisi, ja toissapäivänä olin viimein kirjoittanut hänelle, ja olimme tavanneet.

Ainiin, mun varmaan pitäisi miettiä, minne menisimme maastoilemaan, pohdin lähestyessäni tallia. Oikeastaan voitaisiin kiivetä Tjeldbergtindenin ympäri, eli lähteä Lille Kongsvatnetin rantaan, ja sieltä Osania kohti. Jos polku vuoren matalamman päädyn yli näyttäisi hyvältä, voisi oikaista sen kautta ja ihailla maisemia.  Voisimme vielä kiertää Prestvatnetin ennen paluuta tallille. Sehän voisi olla hyvä!

Ihan kohta olisin perillä tallilla. Lunta oli jo sentti pari maassa, ja kaikki oli valkoista. Miten ihanaa! Joku ehkä olisi jo tallilla valmistautumassa maastoon. Miten mukavaa lähteä vähän isommalla porukalla.

Merkintä 14, #Tarinatempaus2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 00:27
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 24.10. Ensilumen maasto
Vastaukset: 8
Luettu: 424

Joonan päiväkirja

Hiljaisuus
18.10.2020 - #vainoaja

Perustuu Sonian tarinaan Syytöksiä


Sonia istui hiljaa Volvoni nahkaisella etupenkillä, tuijottaen ahdistuneena tuulilasin läpi suoraan synkkään tyhjyyteen. Mä vilkaisin sitä silmäkulmastani painostamatta puhumaan ja keskityin pitämään katseeni tiessä ajaessani meren rantaviivan mukaisesti kulkevaa tietä kohti Kabelvågin kalastajakylää. Tallin tapahtumat olivat olleet järkyttäviä kaikkien puolesta, enkä varmasti tulisi saamaan polkkatukkaisen blondin sanoja päästäni koko iltana ja yönä. Kuka hullu nyt menee ja puhkoo toisen auton renkaat tuosta noin vain? Onneksi Sonia ei ollut itse tapahtumahetkellä ollut paikalla, ties miten huonosti siinä olisi voinut käydä. Puukko olisi voinut osua jonnekin muuallekin, kuin naisen Mazdan eturenkaisiin. Vilunväristykset kulkivat koko kroppani lävitse edes ajatellessani asiaa siltä kantilta.

Puristin rattia rystyset valkoisina kääntyessäni suuremmalta tietä pienemmälle kohti Kabelvågin keskustaa. Mä en voinut ymmärtää, kuka oli voinut tehdä tuollaisen tempun meidän koko tallin nappisilmäiselle ilopillerille. Ensin ne creepyt puhelut ja sitten tämä. Ne eivät voineet olla vain surkeaa sattumaa, mä olin täysin varma, että nämä kaksi liittyivät vahvasti toisiinsa. Jossain päin Svolværia asui joku, jolla oli ilmeisesti kana kynittävänä Sonian kanssa. Ja se joku oli saanut yleensä niin iloisen ja optimisen nuoren naisen aivan poissa tolaltaan, enkä mä voinut sulattaa sitä sitten alkuunkaan. Mä tulisin puolustamaan Soniaa tässä jupakassa niin pitkään, että se saataisiin selvitettyä. Lopullisesti.


"Noista liikennevaloista sit vasemmalle", vänkärin paikalla istuva blondi inahti ja avasi samalla suunsa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olimme tallilta lähteneet. Se jos mikä kertoi paljon tilanteesta, ja sai mut huolestumaan entistä enemmän. Sosiaalinen ja puhelias papupapa-Sonia oli muuttunut yhdessä illassa synkäksi ja ahdistuneeksi lähes mykkä-Soniaksi. Se oli takuulla jonkin asteisessa shokissa.

Mä vaan nyökkäsin ja hidastin vauhtia punaisten liikennevalojen lävähtäessä silmieni eteen. Iskin vilkun päälle välkyttämään oranssia valoaan himmeiden katuvalojen valaisemalle, muuten pimeälle kadulla ja naputtelin levottomasti auton nahkaista rattia. Lopulta kaikkien serkunsiskonlapsenveljenkissanpennunkaimojenkin päästyä risteyksen ylitse, liikennevalot suvaitsivat vaihtua keltaisen kautta vihreiksi ja painoin jälleen kaasua.

Hiljaisuus vain jatkui ajaessani edellistä pienempää katua pitkin ja epämääräisiin, tyhjiin liikennevaloihin pysähdellen. Saisi nekin päivittää nykyaikaisiksi, liiketunnistimella toimiviksi versioiksi. Naputtelin hieman lisää rattia täyttääkseni hiljaisuutta jollain.

"Tosta sit käänny tonne oikeelle, ja sen jälkeen heti oikeella olevalle, ekalle kujalle", Sonia mutisi lopulta lisää ohjeita ryhtiään kohentaen. Mä tottelin ohjeita mukisematta ja kohta käännyimme kujalle, missä oli muutama pienehkö kerrostalo tuomassa valoa pimeyteen.

"Steen on tuolla", Sonia osoitti kerrostalon edustalla seisovaa hahmoa, turhaan, koska sen takin heijastimet olivat jo osuneet auton valokeilaan ja kyllähän mä sen muutenkin tunnistin saliltakin. Se oli onneksi vastannut heti puhelimeen tallilta soitettaessa, ja kiiruhtanut pikavauhtia kaksoissiskoaan vastaan omalta asunnoltaan. Se näytti olevan huolesta suunniltaan mun pysäyttäessä auton sen kohdalle.


"Ootko sä okei?" nuorukainen kysyi Sonialta sen avatessa auton oven ja kapsahtaessa veljensä kaulaan. "Tai niin okei, kuin tässä nyt voi olla…"

Steen kietoi käsivartensa naisen ympärille ja silitti sen vaaleita hiuksia lohduttavasti. Onneksi Sonialla oli täällä Steen tukena ja siskostaan huolehtimassa, kaksosten vanhempien asuessa Oslossa, kaukana tästä pohjoisesta pikkukylästä. Ei sitä olisi yksin voinut kotiinsa päästää.

"Se on varmaan shokissa", totesin matalalla äänellä päästyäni autosta ulos, pimeälle ja kylmälle kujalle, "Ei puhunut mitään muuta kuin ajo-ohjeet, kun tänne ajettiin."

Vilkaisin huolestuneena polkkatukkaista nuorta naista, joka seisoi edelleen kaksoisveljensä syleilyssä sanaakaan sanomatta. Se ei inahtanutkaan ja rutisti entistä tiukemmin veljeään, joka edelleen silitti sen hiuksia.

"Kiitti kun toit Sonian tänne. Mä pidän siitä nyt huolen", kiharatukkainen nuori mies vastasi, "Enkä varmasti jätä yksin ennen kuin koko juttu on saatu selväksi. "

"Hyvä."

"Mites se auto?"

"Jäi tallin parkkipaikalle seisomaan. Christian aiko niitä renkaita kattoa huomenna", vastasin Steenin kysymykseen, "Ei niitä kyllä mitenkään paikattua saa, uudet joutuu ostamaan."

"No eipä voi mitään. Ne oli onneksi vaan renkaat", Steen mutisi ja sen merkitsevästä äänenpainosta pystyin päättelemään, että sillä oli mielessä aivan sama asia kuin minullakin oli ollut ajomatkalla. Onneksi vain renkaat, eikä Sonia itse. Ihmisiä ei noin vain uusia osteltaisi, varsinkaan Sonian kaltaisia persoonia.

"Hei Sonia…", mä nostin vielä käteni nuoren naisen olkapäälle, "Kyllä kaikki vielä järjestyy."
Niin mä ainakin yritin uskotella ennen kaikkea sille, mutta myös itselleni. Mutta siitä asiasta mä en voinut enää olla yhtään varma.


Mun päässä pyöri yhtä aikaa sata asiaa ja ei yhtään mitään kääntäessäni autoni ympäri kujalla ja jatkaen sitten matkaani kotiin, missä Janni luultavasti olisi jo odottamassa.

_________________________
Merkintä 18, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ke 21 Loka 2020, 00:11
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Joonan päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 596

# Tallikirja 2017 -->

Syytöksiä

18.10.2020 sunnuntai, jatkoa tarinalle MMMBop | #vainoaja

Musta tuntui siltä, että olisin leijaillut unessa, kun kävelin Christianin vanavedessä talliin. Mutta tämä ei ollut mikään kukkien ja hattarapilvien kyllästämä haaveuni, vaan hämmennyksen, epätietoisuuden ja orastavan ahdistuksen täyteinen, alkava painajainen.

Vaikka oli sunnuntai ja päivä oli jo taittumassa iltaan, tallin taukotuvassa kuului elämisen ääniä. Christian harppoi kaksi askelta kerrallaan portaita ylöspäin ja kipitin perässä niin kovaa kuin pystyin. Kahvin ja mikrossa lämmitetyn ruuan tuoksu leijaili vastaan, kun Christian painoi taukotuvan oven auki.

Tila oli yllättävän täynnä. Catu ja Aurora juttelivat pöydän ääressä Jannin kanssa, joka siemaili kahvia ja vastaili hymyillen naisten kyselyihin tuoreen kihlaparin tulevaisuuden suunnitelmista. Katya ja Ella seisoivat lähempänä ovea, Ella juomapulloa kädessään roikottaen ja selvästi sen näköisenä, että halusi vain nopeasti pois tilanteesta, sillä keskustelu jota he kävivät ei Katyan ilmeestä päätellen vaikuttanut aivan yhtä iloiselta kuin pöytäkolmikon. Kaikkien puheet kuitenkin keskeytyivät kun astelimme sisään. Luikin Christianin vierelle kalpeana kuin lakana ja mies tuntui kasvavan kokoa ainakin kaksi metriä, kun se veti keuhkonsa täyteen ilmaa.

“Catu!” Christian mylväisi ja Catu säpsähti paikallaan. Katyan silmät leiskahtivat ja Janni kurtisti kulmiaan äkillisestä äänenkorotuksesta.

“Mitä?” Catu ärähti takaisin närkästyneenä ja Christianin naama vääntyi outoon irveeseen.

“Tiedoksi, että Sonian auton renkaat on puhkottu.”

Kaikki pysyivät vaiti. Hypistelin fleecetakkini hihaa ja tuijotin taukotilan lattiaa, jolle oli kulkeutunut ulkoa rutkasti hiekkaa ja muutama kuiva lehti. Tunsin ihmisten katseet, jotka olivat nyt kääntyneet suoraan muhun.

“Siis.. Mitä?” Catu vingahti sen kuuloisena, ettei ymmärtänyt yhtään. “Kuka nyt --”

Kuka nyt, kuka nyt”, Christian keskeytti ääni täynnä ivaa. “Oisko vaikka se sun ja Jassun uusi kultapoika?”

Nostin katseeni ensin Christianiin ja sitten Catuun, joka vuorostaan loi oudon ja pikaisen katseen Ellaan. Blondi oli kivettynyt paikalleen ja tuntui, että koko taukotilan lämpötila laski sekunneissa pakkasen puolelle. Nyt mäkään en enää ymmärtänyt mistään mitään. Siis... Svenistäkö nyt puhuttiin? Miksi Sven puhkoisi mun auton renkaat? Ja miksi --

Se Liam, vitun tollo!

Väri palasi nopeasti Catun kasvoille ja nainen näytti saavan äänensä takaisin.

“Eihän Liamilla edes ole sunnuntaisin töitä!”

Christian naurahti niin halveksuvasti, että olisi voinut kuvitella ettei miehen mielestä Catulla puolestaan ollut enää aivoja tallella. Kaikkien katseet poukkoilivat sen, mun ja Catun välillä.

“Mitä sitten? Sehän on tuomittu rikollinen, mikä sitä estää tänne tulemasta ja tekemästä tällaista?”

“Älä ole naurettava! Liam on ollut tosi mukava ja ahkera --”

“ÄLÄ ITSE OLE NOIN NAIIVI! SUN JA JASSUN VITUN SINISILMÄISYYDEN TAKIA SONIA VOIS OLLA HELVETTI VIE SAIRAALASSA --”

“FAEN TA DEG! MILLÄ VITUN OIKEUDELLA SÄ SYYTÄT --”

Mitä helvettiä täällä huudetaan???

Säpsähdin ja käännyin ympäri. Ovella seisoivat Joona ja Jassu, jotka katsoivat meitä kaikkia kuin kaksi vihaista yläasteen opettajaa luokassa mellastavia oppilaita. Christianin rinta kohoili mielipuolisesti ja Catun kasvoille oli noussut helakka puna, samalla kun nainen oli kohottautunut jo puoliksi seisaalteen. Kaikki muut taukotuvassa olijat olivat edelleen jähmettyneenä aloilleen, niin kuin joku kirous olisi langennut ihmisten ylle ja kivettänyt kaikki kalkkiveistoksiksi.

Aikuiset ihmiset! Aivan järkyttävä huuto kuului talliin asti!” Jassu hengähti ja loi purevan katseen Christianiin, joka katsoi uhmakkaasti takaisin. Mies kokosi ryhtinsä ja tarttui mua olkapäästä.

“Haluutko kuulla? Anna, niin Sonia kertoo!”

Hiljaisuus laskeutui taukotupaan. Mun kasvoja kuumotti ja pala tuntui nousevan mun kurkkuun. Hävetti. En mä halunnut tästä tällaista episodia. Vilkaisin Joonaa, jonka kasvoilla oli tiukka, mutta huolestunut ilme. Avasin suuni ja osoitin sanani Joonalle.

“No... Mun auton renkaat oli puhkottu. Christian sen huomasi.”

Pidin tauon ja nielaisin. Vein katseeni mun lenkkareihini.

“Ja mä mietin, että onko sen takana...”

Liam”, Christian sanoi ja veti kätensä puuskaan. Joona loi varoittavan katseen Christianiin.

“Anna Sonian sanoa sanottavansa loppuun.”

Mun kurkkua kuristi ja suu tuntui kuivalta kuin Sahara. Kootessani itseäni tunsin kun kyyneleet nousivat mun silmiini ja jouduin tosissani taistelemaan, etten olisi alkanut itkemään.

“Ne puhelut..”, mä henkäisin ja mun ääni särkyi. Painoin silmäni kiinni ja samalla mun patoni murtui. Mun olkapäät hytkyivät äänettömien nyyhkäysten tahdissa ja kuulin raapivan äänen, kun tuoli raahautui lattiaa vasten. Kädet kiertyivät olkapäideni ympärille ja päästin tukahtuneen nyyhkäyksen.

“Joona..”, mua halaava Janni sanoi merkitsevällä äänellä. Aistin, kun ihmiset mun ympärillä alkoivat liikahdella levottomasti, mutta ahdistus painoi mun rintaa niin valtavana möykkynä, etten osannut kuin nojata lämmintä Jannia vasten.

“Tämä asia täytyy nyt selvittää. Soittakaa joku Steenille, mä voin viedä Sonian kotiin”, Joona sanoi, ja mä rutistin Jannia kiitollisena, että mun ympärillä oli sellainen talliporukka.


Merkintä 11. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 01.10.2020
kirjoittaja Sonia
lähetetty Ti 20 Loka 2020, 21:39
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

Robinin päiväkirja

20.10.2020
Hevoseton on huoleton


”Ei jumalauta”

Ei ei ei ei ei.

Olin tullut maneesiin ratsastaakseni Robinin läpi ennen tuntien alkamista. Olin kävellyt hetken aikaa pitkin ohjin, mutta kun olin ottamassa ohjia tuntumalle ja siirtämässä Robbaria raviin, uljas kouluhevoseni tuntuikin yhtäkkiä kolmijalkaiselta muulilta.

Robin ontui. Ei niin pahasti, että se olisi täysin kolmijalkainen, mutta ontui kuitenkin. Käynnissä se oli vielä ihan ok, mutta ravissa Robin könkkääminen oli selkeää, ja se aristeli oikeaa takastaan.

”Jos tällä nyt on joku jänne paskana, ostan tilalle keppihevosen”, huokaisin, pysäytin Robinin ja hyppäsin alas sen selästä.

”No älä nyt, tuskin se mitään vakavampaa on. Vähän lepoo ni se on taas entisellään”, Figaroa kävelyttävä Ella lohdutti.
”Välillä sitä miettii, et miksi ihmeessä omistaa tälläisen tapaturma-alttiin, kukkaroa syövän olennon.”
”Hevoseton on huoleton”, Ella naurahti empatiaa katseessaan. Hän jos kuka tiesi, mistä puhuin: Figaro ei ollut päästänyt hänenkään hermojaan helpolla.


Pettyneenä vein Robinin takaisin talliin ja purin siltä varusteet pois. Se hyökkäsi heti heinäverkkonsa kimppuun, ei siihen ainakaan sattunut, sillä se oli täysin oma ahne, pirteä ja iloinen itsensä. Astuessani ulos karsinasta se ryhtyi kolistelemaan karsinan ovea kovaäänisesti muistuttaakseen, että palkinto (varsin lyhyestä) ratsastuksesta jäi saamatta.

”Älä riko itteäs enempää, kuuletko?” sanoin ja heitin omenan makuisen heppanamin Robinin ruokakuppiin. ”Muuten me ei koskaan päästä takaisin kisakentille.” Robin ei tuntunut ylimääräisestä vapaastaan olevan moksiskaan.


Vein varusteet takaisin paikalleen, hieroin Robinin jalkaan linimenttiä ja lähdin suuntaamaan päätalliin, jossa ensimmäisen tunnin tuntilaiset jo puuhasivat ratsujensa parissa.

”Moi Janni! Kuis sulla naama noin myrtsinä on?” tallissa piipahtamaan käynyt Jassu kysyi.
”Robinin lahopää on taas telonut itsensä johonkin”, tuhahdin. ”Välillä mulla menee kyllä hermo sen eläimen tuhoisuuteen. Loimiakin se on jo tänä syksynä onnistunut hajottamaan kaksi.”
”Ymmärrän”, Jassu myötäili.

Juttelimme hyvän tovin tallin asioista ja syksyn tunneista, ja eksyipä puheenaiheemme aavistuksen sivuraiteille (mikäli Beatan babyshowerien tapahtumien puintia voi sellaisiksi kutsua). Ennen kuin huomasinkaan, oli kello jo melkein viisi, ja tiistai-illan ensimmäisen ratsastustunnin oli määrä alkaa.

”Jahas, eiköhän lähdetä vääntämään koulua”, tokaisin hevosiaan maneesin suuntaan taluttaville aikuisryhmän tuntilaisille.

”Mikään ei pelasta huonoa päivää niin hyvin kuin kunnon koulurääkki ilman jalustimia!”


________________________
Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Ti 20 Loka 2020, 18:55
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Robinin päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 879

# Tallikirja 2017 -->

MUTKAT SUORIKSI
tiistaina 20.10.2020

”Millä sä menet?” kysyin Freyalta, joka oli ehtinyt tuntilistan luokse ennen minua.
”Dimonalla”, tyttö vastasi hymyillen, ilmiselvästi tyytyväisenä hevosvalintaan.
”Sulla on Feitli”, Freya jatkoi. Nyökkäsin hyväksyen, olin mennyt Feitlillä pari kertaa aikaisemminkin ja se oli ihan kiva. Ei niin kiva, kuin Wilda, Dimona tai Stella, mutta kiva kuitenkin.
”Nähdään sitten maneesissa”, Freya huikkasi, kun erosimme tallipihalla omien ratsujemme luokse.

Ilma oli ollut melko epävakaan oloinen koko päivän, vaikka mitään tihkusadetta suurempaa ei taivaalta ollut tullut. Tunti pidettäisiin kuitenkin maneesissa. Se oli mun mielestä ihan mukavaa, sisällä oli tunnelmallista mutta riittävän valoisaa ratsastaa, etenkin kun ulkona oli pimeää. Kävin hakemassa Feitlin sisälle päätallin pesukarsinaan. Siinä se pysyisi hyvin paikallaan ja olisi helppo hoitaa. En ehtinyt kuin kiinnittää tamman paikalleen, kun Elisa pelmahti paikalle.

”Tarviitko apua Feitlin kanssa?” tyttö kysyi silmäillen hoitohevostaan ja kurottautui rapsuttamaan sen otsaa.
”No, jos auttaisit vaikka harjaamisessa?” ehdotin hymyillen. Kyllä mä olisin itsekin pärjännyt, mutta ihan kiva saada seuraa ennen tuntia. Elisa oli innoissaan mukana auttamassa ja kävimme hakemassa yhdessä ponin varusteet pesukarsinalle – mikä sujuikin kätevästi, kun kahden käden sijasta oli käytössä neljä.

Elisalla tuntui olevan paljon sanottavaa poneista ja ratsastuksesta, joten minun tarvitsi vain kommentoida muutama sana sopiviin väleihin ja keskustelu kulki sujuvasti eteenpäin. En tuntenut tyttöä vielä kovin hyvin, enkä osannut heittäytyä mukaan juttuun ihan yhtä luontevasti, kuin esimerkiksi Freyan ja Cathyn kanssa. Ehkä me ajan kanssa tutustuttaisiin Elisankin kanssa paremmin, pitäisikin pyytää sitä joskus mukaan maastoon.

”Hyvää tuntia”, Elisa toivotti, kun lähdin taluttamaan tammaa kohti maneesia. Kiitin tyttöä hymyillen ja keskityin sitten toivomaan, että tunti menisi mahdollisimman hyvin.

Freya ja Dimona sekä Alina ja Wilda olivat jo maneesissa ja talutin Feitlin kaartoon jonon jatkoksi. Katsomossa näkyi muutamia tyttöjä, ja toivoin että ne häipyisivät pian. En kaivannut ketään ylimääräistä katselemaan ja arvioimaan ratsastustani. Yleisö häiritsisi varmasti keskittymiskykyäni. Vedin syvään henkeä ja hyppäsin ratsuni selkään. Ei auttanut muu kuin yrittää parhaansa.

Feitli tuntui ihan kivalta. Se liikkui eteenpäin ja kääntyi aika helposti, kun pyysin. Teimme pituushalkaisijaa, jonka keskellä piti tehdä voltti ensin vasemmalle, ja sitten oikealle. Lyhyelle sivulle päästyä piti kääntyä joka toinen kierros eri suuntaan.
”Vähän pienempi voltti ensi kerralla, Bea. Tuo on jo melkein ympyrä”, Janni kommentoi päädystä. Tein voltin toiseen suuntaan, tällä kertaa vähän pienempänä.

Olisi ollut mukava välillä katsoa, miten Freyalla sujui Dimonan kanssa, mutta oma ratsastus vaati sen verran keskittymistä, etten oikeastaan missään vaiheessa ehtinyt. Pian tehtävään lisättiin laukannostot pitkillä sivuilla, ja tekemistä oli jo sen verran että keskittyä täytyi koko ajan. Ravasin pituushalkaisijalla kohti lyhyttä sivua ja musta tuntui, että Feitli liikkui tosi upeasti.

Sitten tapahtuikin jotain, mikä ei ollut yhtään niin upeaa.

Tarkoitukseni oli tehdä huolellinen kulma pituushalkaisijan päässä ja kääntää Feitli sitten vasemmalle. Avuissani ja ajatuksissani meni jotain ristiin, sillä poni kääntyi oikealle ja itse jatkoin matkaa vasemmalle, liukuen hitaasti pitkin tamman kylkeä. Kuului kevyt tömähdys, kun tipahdin kylki edellä hiekkaan.

Miten noloa! Tipahtaa nyt sillä tavalla hitaasti ja tuollaisessa tilanteessa, jossa poni ei edes säikähtänyt tai tehnyt äkkinäistä liikettä. Ei kai kukaan oikeasti tipahda ratsastaessaan kulmaa? Minua hävetti valtaisasti ja nousin nopeasti ylös, pudistellen hiekkaa vaatteistani. En uskaltanut katsoa maneesin katsomoon, jossa tyttöjoukko epäilemättä nauroi ilkeästi kömmähdykselleni.

Feitli oli jatkanut matkaansa iloisesti maneesin toiseen päätyyn asti, jonne jouduin kävelemään kaikkien katseiden alla hakemaan ratsuani. Onneksi se antoi kiinni helposti, sillä en olisi kestänyt sitä nöyryytystä, että olisin joutunut jahtaamaan sitä ympäri hallia. Nousin takaisin hiirakon selkään ja toivoin, että lopputunti sujuisi ilman vastaavanlaisia kömmähdyksiä.

Mitään dramaattisempaa ei viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana tapahtunut ja Feitli oli oikeastaan mennyt niin kivasti, että Janni kehui miten kivan rennolta se näytti loppuraveissa. Silti tunne siitä, että kaikki olivat nähneet, tai vähintäänkin kuulleet, etten pysynyt edes rauhallisessa ravissa kulman läpi Feitlin selässä, sai minut pitämään katseeni tiiviisti lattiassa. Elisa ei tullut enää vastaan tallissa, joten oletin tytön ehtineen lähteä jo kotiin. Ihan hyvä niin, sillä en olisi tosiaankaan halunnut kertoa, miten tunti oli mennyt.


#OTsuoritus
Merkintä 02, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Bea
lähetetty Ti 20 Loka 2020, 17:47
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

# Tallikirja 2017 -->

Lunta hiljaa leijailee
19.10.2020



Nyt Svolværiin oli tullut talvi. Lunta satoi sankasti. Oli hyytävän kylmä, varmaan Jäämeren asukitkin säpsähtivät kylmyydestä. Oli kuitenkin lämpimämpi kuin viime vuonna. Ilmastonmuutos. Vihasin sitä, että ihmiset roskasivat luontoa, eivät kierrätä pahveja ja muita asioita. Australian asukkaat eivät yhtään suojellut sademetsiä, toisin päin.


Säpsähdin ajatuksistani, kun Malla haukahti. Saran olin jättänyt kotiin, jotta ei tarvisi koko ajan stressata sitä, että se karkaisi. Oltiin saavuttu tallin pihaan.
”Moi Mathilde! Miten se sun olkapää toimii?” Kysäisin rennosti.
”Hyvin.” Ujo tyttö sanoi hiljaisella äänellä ja luikahti pakoon. Kohautin olkapäitäni, mikäs siinä. Olin ratsastanut muutaman kerran tytön kanssa samalla tunnilla, JHC:ssa, huvin vuoksi, kun äiti antoi kerran luvan.


Päästin Mallan vapaaksi ja kiipesin portaita pitkin taukotupaan.

1. Joulupuu on rakennettu:
joulu on jo ovella;
namusia ripustettu
ompi kuusen oksilla.
2. Kuusen pienet kynttiläiset
valaisevat kauniisti;
ympärillä lapsukaiset
laulelevat sulosti.
3. Kiitos sulle Jeesuksemme
kallis Vapahtajamme,
kun sä tulit vieraaksemme,
paras joululahjamme.
4. Tullessasi toit sä valon,
lahjat runsaat, rikkahat;
autuuden ja anteeksannon
kaikki taivaan tavarat.
5. Anna, Jeesus, henkes hyvän
meidän sydämihimme
viritellä uskon valon!
Siunaa, Jeesus, joulumme!


”Ai sä oot jo ihan joulu tunnelmissa?” Kysyin Jassulta.
”Joo. Sitkun sataa lunta, on jo joulu.” Nainen vastasi hyväntuulisena. Otin kupposen kahvia ja otin pöydältä piparia. Söin ja join ja menin takaisin tallin puolelle.
”Sä saat Aagen.” Kuului Mathilden ääni.
”Taas sillä laiskalla läskillä! Miksei mulle ikinä anneta mitään ylvästä? Niin kuin vaikka Trane! Mä oon kyllästynyt ratsastamaan näillä turrilla muulilla!!” Joku tuntiratsastajista oli suuttunut saatuaan Aagen. Se oli tuttu tunne, olin sen itsekin tuntenut, kun ei saanut mieleistä hevosta. Mutta niin se on, kun ei ole omaa hevosta. Aloin etsiä Mallaa.
”Malla!”
”Viuuvih!” Vihelsin koiraa. Se tulikin jo kovaa vauhtia Lenni kannoillaan. Pentu oli kasvanut.
”Älä päästä niitä rakkeja vapaaksi! Ne aiheuttavat vahinkoa Siriukselle!” Kiivas luonteinen mies tiuskaisi.
”Anteeksi. Tuo pieni on Lenni, Jassun koira ka tämä isompi on minun. Ja itse asiassa Jasmine on antanut minulle luvan pitää sitä vapaana!” Sanoin varovaisesti. Otin Mallan kiinni ja lähdin kotia kohti.


#Tarinatempaus2020 / merkintä 14 / aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty Ti 20 Loka 2020, 15:59
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

Wildan päiväkirja

SE(KIN) ON AIKA SÖPÖ
maanantaina 19.10.2020

Vilunväristykset kulkivat lävitseni seisoskellessani kentän laidalla katselemassa tunteja. Freya työnsi kätensä syvemmälle takkinsa taskuihin, ja mutisi jotain paksummista hanskoista. Lokakuun loppu oli iskenyt päälle ikävän viileänä. Tänään oli ollut kuitenkin yllättävän selkeää, joten ratsukot kiersivät uraa ulkona maneesin sijasta. Wilda kulki muiden mukana reippaan näköisenä. Loppuisipa tunti pian, että pääsisi talliin hoitamaan poneja.

”Miten Wildan kanssa sujui”, kysyin nuorelta, ehkä noin kymmenvuotiaalta tytöltä, joka talutti tamman tunnin päätyttyä karsinaan.

”Hyvin”, tyttö vastasi ujosti, mutta hymyili sen verran leveästi, että ilmeisesti hauskaa oli ollut. Autoin sitomaan Wildan kiinni ja vastaanottamaan suitset, jotka tyttö minulle ojensi.

”Se näyttikin aika hyvältä”, sanoin tytölle hymyillen. Tarjouduin puhdistamaan Wildan varusteet, sillä tyttö vaikutti haluavan ennemmin harjata ponia kuin suojia. Varusteiden huolto sopi minulle ihan hyvin, sainhan harjata Wildaa joka päivä niin paljon kuin halusin. Harjasin ponin suojat huolellisesti, pesin kuolaimet ja niputin suitset roikkumaan siististi koukkuunsa. Kun varusteet olivat paikallaan, lähdin katsomaan, miten Freyalla sujui.

Astelin tallipihan läpi kohti päätallia, kun huomasin Matiaksen taluttamassa Usvaa täydessä ratsastusvarustuksessa. Olikohan se menossa maneesiin? Arvaukseni osui oikeaan, sillä ratsastaja ja hevonen katosivat pian maneesin ovesta. Usva oli upean värinen ja muutenkin ihanan näköinen, olisi kiva nähdä millainen se olisi ratsastaessa. Ajatus pälkähti päähäni, ja yhtäkkiä halusin kiivetä katsomoon seuraamaan Matiaksen ratsastusta. Se olisi varmasti opettavaista, huomasin perustelevani itselleni.

”Oletko jo valmis?” kysyin innoissani Freyalta saapuessani päätalliin, jossa tyttö oli harjaamassa Stellaa. Brunette nyökkäsi ja tiputti kädessään olleen harjan Stellan harjakassiin.

”Ajattelin, että voitaisiin mennä seuraamaan tunteja”, ehdotin.
”Eihän siellä enää mene tunteja”, Freya muistutti.
”Ei niin, tai siis, näin Matiaksen menevän maneesiin Usvan kanssa”, takeltelin hieman sanoissani. ”Voitaisiin mennä katsomaan, eikös se ole aika hyvä ratsastaja?”
”Niin kai”, Freya myönsi, mutta näytti hieman epäileväiseltä. ”Mennään vaan sitten, jos haluat.”

”En mä siis välttämättä halua, mutta eihän meillä mitään muutakaan tekemistä ole”, kiirehdin perustelemaan. En halunnut Freyan kuvittelevan, että halusin ehdottomasti mennä katsomaan Matiasta. En missään nimessä, olin vain kiinnostunut oppimaan muiden ratsastuksesta. Oli vain sattumaa, että maneesiin talutti ratsuaan juuri Matias.

”Mun äiti tulee kyllä kohta hakemaan”, Freya muistutti irrottaessaan Stellan pesukarsinan naruista.
”Mutta voidaan sen aikaa odotella maneesissa”, intin vastaan. Minunkin pitäisi varmaan lähteä pian pyöräilemään kotiin, sillä kello oli jo aika paljon.
”Mä vien Stellan vain ensin pihattoon”, Freya myöntyi lopulta. Päätimme tavata maneesin katsomossa.

Kermanvaalea hevonen ravasi jo reipasta tahtia pitkin uraa, kun kiipesin maneesin katsomoon. Matias ei tuntunut huomaavan, että treeniä oli seuraamassa uusi silmäpari, vaan mies jatkoi keskittyneenä eteenpäin. Usva kulki tosi nätisti – Matias oli varmasti ratsastanut jo vaikka kuinka monta vuotta, sen verran hienolta niiden meno näytti. Milloinkohan kehittyisin itse samalle tasolle? Siihen menisi vielä varmasti ties miten kauan, vaikka ratsastin useamman kerran viikossa.

”Usva on kyllä ihanan näköinen”, Freya henkäisi kiivetessään viereeni katsomoon.
”Se on kyllä söpö”, nyökkäsin myöntyvästi.
”Niin kummasta sä puhut, hevosesta vai ratsastajasta?” Freya virnisti kiusoittelevasti.
”Mitä? Usvasta tietysti”, vastasin kiireesti, mutta tunsin punastuvani.
”Niin varmasti”, toinen nyökytteli epäuskoisena. ”Mä olen huomannut, että sä muutut aina vähän oudoksi, kun Matias tulee paikalle.”
”No enhän”, vastustelin, mutten oikein tiennyt miten vastata argumenttiin. Tottahan se oli, että aina Matiaksen nähdessäni ajatukseni tuntuivat menevän solmuun.

Seurasin intensiivisesti Usvaa ja Matiasta, jotka laukkasivat nyt keskiympyrällä. Sen laukannostot olivat tosi upeita ja juuri sellaisia, joita opettaja kuvaili, mutta mitä en itse osannut tehdä, kuin vahingossa.

”Sehän on vanhempikin”, rypistin aavistuksen kulmiani mietteliäästi.
”No jaa, vain kolme vuotta sua vanhempi?” Freya kohotti olkiaan. ”Ei se niin kamalan vanha ole.”

Pohdin Freyan kommenttia mielessäni. Eihän meidän ikäero ihan niin valtava ollut. Ja olihan se(kin) aika söpö. Olinko mä ihastunut?


20 HOITOMERKINTÄ
Merkintä 01, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Bea
lähetetty Ti 20 Loka 2020, 11:53
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Wildan päiväkirja
Vastaukset: 23
Luettu: 870

Raffen päiväkirja

MMMBop
Sonia x Raffe 7

18.10.2020 sunnuntai



Ajaessani tänään Shelyesiin auton radiosta oli kajahtanut takavuosien hittibiisi, jota muistin äidin usein hyräilleen. Se oli niin tarttuva ja iloinen, että olin äkkiä painanut Shazamin päälle ja napannut biisin Spotifyni soittolistaan - kyseessä oli ollut Hansonin MMMBop, ja nyt kuuntelin sitä kuulokkeistani samalla kun siivosin Raffen karsinaa.

"You have so many relationships in this life
Only one or two will last
You go through all the pain and strife
Then you turn your back and they're gone so fast"

Tallilla oli tapahtunut viime aikoina niin ihania ja iloisia juttuja, että itsekin suorastaan pursusin onnea. Beatan baby showereiden jälkeen olin leijunut hetken ajan jossakin vaaleanpunaisessa vauvakuplassa (joka oli luojan kiitos kylläkin jo helpottanut), ja sen lisäksi myös Joonan ja Jannin kihlaus oli vielä aivan tuore ja ihana juttu. Ja mitä vielä! Janni oli pyytänyt mua ja Catua kaasoiksi!

Se oli niin uskomattoman ihana kunnia, että olin pakahtua. Mielessäni vilisi vaikka mitä ideoita polttareista itse hääjuhlaan ja en voinut olla hymyilemättä, kun mietin minkälaiset bileet me saataisiinkaan Catun ja muun talliporukan voimin Jannille kasattua.

"And they're gone so fast, yeah
Oh, so hold on the ones who really care
In the end they'll be the only ones there"

Mä olin niin fiiliksissä ja biisin melodia oli niin mukaansatempaava, että keskeytin hetkeksi talikoinnin ja otin pari tanssiaskelta samalla kun kertosäe alkoi.

"Mmmbop, ba duba dop
Ba du bop, ba duba dop
Ba du bop, ba duba dop
Ba du, yeah-e-yeah!"

Olin niin omissa sfääreissäni että havahduin vasta, kun joku tuli tökkäämään mua olkapäähän. Hätkähdin ja käännyin katsomaan tulijaa. Catu. Otin kuulokkeen pois korvasta ja kohotin mun kulmia.

“Pistä volaa vähän alaspäin. Sä huudat.”

Kevyt puna kohosi mun kasvoille ja virnistin.

“Lauloinko mä ääneen?” kysyin ja Catu nauroi. Muakin alkoi naurattaa ja laskin talikon nojaamaan karsinan seinää vasten.

“No kyllä ja melkoisen konsertin piditkin!”

Kikatukselle ei meinannut tulla loppua ja jouduin ottamaan tukea polvistani. Mahaan sattui ja vesi kohosi silmäkulmiin, ja jouduin pyyhkimään kyyneleitä pois, ennen kuin sain itseni kasattua.

“Mikäs nyt noin laulattaa?” Catu kysyi vieläkin pienesti hykerrellen ja vinkkasi silmää. Otin talikon ja huitaisin sillä leikilläni kohti kiharatukkaa, joka väisti virnistellen.

“Mitäs luulet?” kysyin ja pyöräytin silmiä Catun merkitseville kulmien kohotteluille. “Ei mitään sellaista, pöljä.”

Olihan mulla ollut sellaistakin, mutta en mä siitä ollut kenellekään kertonut. Se tuntui jotenkin tyhmältä asialta puhua ääneen, vaikka Kalla Cupin after ridet olivat pariin otteeseen mielessäni käyneetkin.

Catu venytteli ja nojautui sitten karsinan ovenpielustaa vasten, kun aloin viimeistellä siivousta. Kuivikkeista irtoava pöly tanssahteli auringon valossa, joka lankesi ikkunoista tallin puolelle kirkkaina nauhoina ja jouduin siristelemään silmiäni katsoessani taas Catuun.

“Mä oon niin innoissani niistä kihloista”, huokaisin ja Catunkin naamalle levisi haaveilevan onnellinen ilme.

“Älä vaan! Niin romanttista,” se ennätti vastaamaan, ennen kuin tallin käytävältä kuuluvat äänet havahduttivat meidät kummatkin. Kavioiden kopina täytti tallikäytävän ja kurottauduin Catun vierelle kurkistamaan, kuka talliin saapui.

“Moi Katya!” Catu huikkasi ja toinen kiharatukka heilautti kättään tervehdykseksi. Mäkin vilkutin Katyalle, joka talutti Jätkän ohitsemme ja kiinnitti ruunan käytävälle.

“Ootteko menossa ulos?” kysyin samalla kun tartuin kottikärryihin.

“Joo, maastoon”, Katya sanoi ja kohotti katseensa meihin. Catu väistyi käytävän puolelle, jotta sain lykättyä kottikärryt ulos karsinasta ja suljettua karsinan oven.

“No hei, saako tulla mukaan?”

Katya vaikutti jotenkin tavanomaista vaisummalta, kun se pyyhälsi hakemaan Jätkän harjoja. En oikein osannut tulkita sen elekieltä - se ei varsinaisesti vaikuttanut vihaiselta tai surulliselta, mutta jotenkin poissaolevalta. Katya kuitenkin nyökkäsi ja alkoi sitten sukimaan Jätkän karvaa pitkin vedoin.

“Juu, mikä ettei”, Katya vastasi irroittamatta katsettaan Jätkästä. Kurtistin hieman kulmiani, mutten sanonut mitään, vaan käännyin taas Catun puoleen. Ehkä kyse oli väsymyksestä, joillakin  

“Tuutko säkin?” kysyin, mutta Catu pudisteli päätään.

“Ei, menkää te vaan. Mä lupasin käydä tarhat läpi tänään, siinä menee kumminkin aikaa”, Catu vastasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Nostin kottikärryt käytävältä ja lähdin rullailemaan kohti tallin ovea.

“Mä vien nämä ja käyn hakemassa Raffen tarhasta!”


***


Vaikka aurinko paistoikin, se ei enää juurikaan lämmittänyt. Olin pukenut fleecetakin päälle toppaliivin ja vetänyt kauluksen ylös, mutta tunsin silti viileän syysilman aiheuttamien väristysten kulkevan kehoni läpi. Raffe ei näyttänyt paljoa piittaavan – ponin karva oli alkanut jo uhkaavasti pörhistymään, ja pian se olisi näyttäisi suurelta, kermanväriseltä karvatupsulta.

Puiden lehdet olivat luoneet maahan paksun, kirjavan värisen lehtimaton, joka vaimensi kavioiden äänet kun ratsastimme rinta rinnan metsätietä pitkin. Katya näytti olevan yhä ajatuksissaan, naisen silmät olivat kiinnittyneet tiukasti eteenpäin. Hetken aikaa ratsastettuamme rikoin hiljaisuuden.

“Arvaa mitä.”

Katya havahtui mietteistään ja kääntyi katsomaan mua päin. Mä virnistin ja painoin katseeni Raffen harjaan ennen kuin jatkoin. Katya oli ehkä ainoa ihminen, jolle mä pystyin puhumaan Kallan tapahtumista ilman, että se tuntui jotenkin kamalan hölmöltä. Katyakin oli uskoutunut mulle ennen jatkoja sen ja Christianin väleistä, joten oli jopa ihan luontevaa uskoutua vastavuoroisesti hänelle.

“Siellä Kallan Beach partyissa. Mä tapasin yhden miehen.”

Katyan silmiin syttyi innokas loisto.

“Ja?” se henkäisi ja käännyin katsomaan sitä kulmieni alta.

“No arvaa.”

Katya haukkoi ilmaa ymmärryksen merkiksi ja mun huulilta pääsi pieni nauru, kun katsoin miten naisen suupielet venyivät tietäväiseen virnistykseen.

Sonia! Kuka se oli? Joku sieltä Auburnistako?”

“Joo”, vastasin ja aloin pyöritellä Raffen jouhia toisen sormeni ympärille. “Mutta mä en tiiä siitä kuin etunimen.”

“Siis ettekö te vaihtaneet yhteystietoja?” Katya älähti, ikään kuin olisin tehnyt jotakin aivan äärettömän tyhmää, tyyliin antanut rukkaset jollekin rikkaan maan ruhtinaalle.

“No ei!” mä sanoin ja nauroin vähän. “Tuskin me enää nähdään muutenkaan.”

Katyan ilme muuttui vaikeasti tulkittavaksi. Se käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin, sillä olimme saapuneet pienelle purolle, jonka ylitse oli rakennettu matala ja leveä lankkusilta. Jarrutin Raffea ja annoin Katyan ja Jätkän mennä edeltä, ennen kuin ylitimme sillan Raffen kanssa. Ponin kaviot kopisivat märkiä lankkuja vasten ja puron iloisen liplatuksen säestäessä ääni toi mieleen jonkun Astrid Lindgrenin satukirjan.

Ylitettyämme sillan ohjasin Raffen jälleen Jätkän rinnalle ja vilkaisin Katyaa, joka näytti jälleen mietteliäältä.

“En nyt menisi sanomaan”, Katya virkkoi sitten ja kurtistin mun kulmia samalla kun mun sydän jätti lyönnin välistä.

“Miten niin?” kysyin ja Katya suoristautui Jätkän selässä. Se näytti yhtäkkiä jäykältä kuin rautatanko, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.

“Hanne”, se sanoi sitten, ja sen äänessä kajahti ontto kaiku. “Senhän tuntee puolet Shelyn talliporukasta. Ties vaikka se tuntisi senkin miehen.”

En ymmärtänyt mitä Katya tarkoitti äänenpainoillaan, mutten kerennyt sanoa mitään, kun Katya jatkoi.

“Ainakin Chrisen se tuntee aika läheisestikin.”

Nyt äänenpainosta ei voinut olla erehtymättä. Mun aivoissa raksutti ja yhtäkkiä vetäisin käden suuni eteen.

“Meinaatko --?”

“Joo. Silloin after rideilla.”

Kylmä olo hulahti mun lävitse. Hevosetkin varmaan aistivat ilmapiirin äkkinäisen kiristymisen, sillä Raffe alkoi astella levottomammin ja Jätkä heitteli päätään ylös alas.

“Siis sen takia Christian tuli Hannen kyydillä sinne majatalolle..” mä sanoin puoliääneen, ja Katyan silmät kapenivat viiruiksi. Sen siniharmaa katse porautui muhun niin pistävästi, että tunsin mun mahanpohjassa vihlaisun.

“Siis tiesitkö sä tästä?”

“En! Tai tiesin, mutta en mä yhtään tajunnut että sillä oli jotain merkitystä”, henkäisin hätäisesti. Katyan ilme oli kylmä.

Uskomatonta.

“Ihan totta Katya, mä oon oikeasti pahoillani! Mä luulin.. Mä luulin, että Hanne on vaan kuskannut sitä jostain baarista tai jotain”, sanoin ja mun kurkkua kuristi. Katya käänsi katseensa pois. Jätkän sieraimista pääsi korskahdus ja ruuna heilautteli päätään entistä kiivaammin.

“Anteeksi, en mä tarkoituksella jättänyt kertomatta.”

Nainen huokaisi. Sen olkapäät painuivat alas ja koko olemus muuttui kumarammaksi.

“Ei se mitään. Anteeksi Sonia. Kyllä mä uskon sua.”

Mäkin rentouduin, vaikka mun olo olikin yhä kurja. Katya kokosi Jätkän ohjat ja kääntyi katsomaan mua.

“Otetaanko vähän reippaampi pätkä? Tää ainakin alkaa olla ihan räjähtämisen partaalla. Ja niin mäkin.”

Mä nyökkäsin, sillä olin ihan samoilla linjoilla oloni kanssa.


***



Loppumatka sujui vaitonaisemmin. Olin kuitenkin helpottunut, ettei Katya ollut mulle vihainen, mutta samaan aikaan mulla oli paha mieli naisen puolesta. Kävellessäni autolle mun mielessä pyöri Hanne ja Katyan kertomat asiat. Ihan uskomatonta, miten kiero paskiainen se mies osasi olla. Ja Hanne... Toivoin, että Hanne oli autuaan tietämätön Christianin muista suhteista, sillä olin pitänyt Hannesta, eikä tyyppi ollut vaikuttanut sellaiselta, joka tieten tahtoen rikkoisi toisten suhteita.

Ja samalla mä mietin, mahtoiko Hanne tuntea Antonia, mutta se ajatus pyyhkiytyi mun päästä nopeasti, kun lähdin peruuttamaan pois parkkipaikalta. Sivupeilistä näin, että joku joku juoksi mun autoa kohti ja huitoi käsillään. Vittu Christian.

Oliko Katya törmännyt Christianiin ja ehtinyt kertomaan, mitä oli juuri kuullut multa? Christian lähestyi ja mä pysäytin mun auton samalla, kun mä aloin näkemään punaista. Jos se nilkki kehtaisi huutaa mulle tai syyttää mua Katyalle juoruilusta, mä ihan totta mottaisin sen ylimielisen naaman vähän siedettävämpään lookiin.

Vedin käsijarrun päälle ja nousin autosta. Olin jo avaamassa suuni, kun Christian osoitti mun auton keulaa.

“Etkö sä vittu yhtään katso sun autoa ennen kuin sä lähdet ajamaan? Sun rengas on ihan tyhjä!”

Mä katsoin Christiania kuin puulla päähän lyötynä, enkä saanut sanotuksi mitään. Se nakkasi mulle turhautuneen vitun naiset –katseen ja käveli mun ohi, kyykistyen Mazdan eturenkaan luokse.

“Mä en tajua miten se voi olla tyhjä”, mä sanoin hämmentyneenä Christianin selälle. “Me just vaihdettiin talvirenkaat viikonloppuna ja noi on ihan uudetkin...”

Christian ei sanonut mitään. Kävelin sen vierelle ja noustessaan seisomaan sen kasvoilla oli paljon edellistä oudompi ilme – jotenkin... Hämmentynyt? Epäuskoinen?

...Säikähtänyt?

“Varmaan -”, se aloitti ja katsoi mua synkkänä, “- koska toi on viilletty puhki puukolla.”


Merkintä 10. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020
kirjoittaja Sonia
lähetetty Ma 19 Loka 2020, 18:43
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Raffen päiväkirja
Vastaukset: 22
Luettu: 1794

Linnean päiväkirja

Mä en tiennyt että olisiko Norja alkanut viimein tuntumaan kodilta. Tai ainakaan mä en inhonnut sitä enään niin paljoa. Kai. Mä olin tutustunut koulussa vähän paremmin kolmeen tyttöön, Anrid:iin, Ashild:iin ja Frigga:an.

En mä vieläkää osaa norjaa kunnolla, mutta kyllä mä pystyn silti käymään jotain pieniä keskusteluja norjaksi ja muut on onneksi viittinyt käyttää englantia jonkin verran joten keskusteluja on helpompi käydä. Tallilla mä oon tutustunut tuntilaisiini vähän paremmin ja sieläkin mä oon alkanut oppimaan sanastoa vähän paremmin, kiitos Catun ja mun salakuuntelun. Välillä tuntuu tyhmältä salakuunnella muita, mutta en mä jotenkin uskalla jutella muiden kanssa koska musta tuntuu et mua pidettäisiin idioottina.

Mulla olis kans ens kuussa synttärit ja mä en oikein tiedä että pidänkö mä koko synttäreitä koska en mä tiedä kenet mä kutsuisin. Tai siis vaikka oon tutustunut porukkaan niin en mä silti usko että ketään kiinostaisi mun synttärit. Kai ensi vuosi on vähän paremmin kun mä sentään tunnen silloin toivottavasti ihmisiä vieläkin paremmin.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 5 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Su 18 Loka 2020, 22:36
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Linnean päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 203

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Kiillota saappaasi ja laita vatsalihaksesi töihin, sillä nyt tulevat Jannin kouluratsastusklinikat! Lauantaina 7.11 maneesissa järjestettävä klinikkamme keskittyy hevosen suoruuteen ja kevyeksi ratsastamiseen sekä ratsastajan istuntaan. Myös katsojat ovat enemmän kuin tervetulleita, tässä tapauksessa maksu on vapaaehtoinen.

Aikataulu:
10:00-10:20 Jannin ratsastusdemo
10:30 1. ratsastusryhmä: HeC
11:00 2. ratsastusryhmä: HeB
11:30 3. ratsastusryhmä: HeA

Huom! Oppimisen tehostamiseksi jokaiseen ryhmään otetaan vain 3 ratsukkoa, joten ole nopea! Jokaiselle ryhmälle on varattu puoli tuntia, joten verryttele hevosesi ennen oman ryhmäsi vuoroa joko kentällä tai maneesin toisessa päädyssä.

Osallistujat:
Helppo C:
1. Elisa & Stella
2. Linnea & Venni tehty
3.
Helppo B:
1. Sonia & Raffe tehty   Apinavirne
2. Matias & Usva
3. Ella & Figaro tehty
Helppo A:
1. Astlyr & Robin tehty
2.
3.

Ilmoittautuminen:
Ilmoita alle, mihin ratsastusryhmään ilmoittaudut ja millä hevosella. Ota ilmoittautuessasi huomioon ratsastajan taitotaso: HeA -ryhmä on tarkoitettu vain kokeneille ratsastajille, HeC -ryhmään voi ilmoittautua hieman kokemattomampikin.
Ilmoittaudu viimeistään 5.11, kehystarina julkaistaan 7.11.

Hevosen uupuessa on jollakulla (kokeneella) ratsastajalla upea mahdollisuus lainata ratsukseen Jannin silmäterää, Robinia.

Maksu:
Vapaavalintainen tarina tai piirros kehystarinan pohjalta.

Kehystarina:

@Janni kirjoitti:Maneesin katsomossa keikkui ihmisiä. Se kuhisi kuin muurahaispesä, kun klinikan alkua odottavat ihmiset kiipesivät istumaan, ojentelivat toisilleen huopia ja vanhoja fleeceloimia lämmikkeiksi ja rupattelivat keskenään. Minä istuin jo Robinin selässä, olin lämmitellyt sen valmiiksi kentällä, ja viritin vyölleni mikrofonin lähetintä.

”Noniin, tervetuloa vaan kaikille! Eiköhän aloteta. Tosiaan, ratsastan ensin itse pienen demon, ja tuossa puolen maissa aloitetaan ratsastusryhmien kanssa.”

Siirsin Robinin keskiraviin. Aloitin esittelemällä sujuvuuden hakemista siirtymisten ja taivutteluiden kautta.
”Siirtymät on hyvä keino hakea hevoseen reaktiivisuutta ja sujuvuutta. Me voidaan tehdä siirtymisiä niin askellajien välilläkin, kuin askellajien sisällä, kuten esimerkiksi ravissa”, selostin, ja esimerkkinä siirsin Robinin keskiravista hitaampaan, koottuun raviin ja siitä taas lisättyyn raviin. ”Tärkeää siirtymissä on pyrkiä niiden sulavuuteen ja pehmeyteen, eikä niin että siirtyminen toiseen askellajiin on ikään kuin porras, jolla siirtyminen töksähtää.”

Suoruuteen paneuduimme taivuttelemalla ensin hevosta molempiin suuntiin.
”Kaikki hevoset ovat jossain määrin toispuoleisia, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Esimerkiksi Robinista huomaa, että se taipuu paljon helpommin oikealle kuin vasemmalle, joten lähden hakemaan suoruutta asettelemalla sitä pienesti vasempaan suuntaan. Peili on tässäkin hyvä apuri! Ulko-ohja pysyy vakaana ja huolehtii, että kaula pysyy suorana. Sisäohja toimii johtavana, ei vetävänä, voi ajatella, että peukalo ohjaa hieman sivulle. Pohkeilla siirretään hevosen etuosa suoralle linjalle.”
Siirryin ratsastamaan suoria linjoja kohti katsomoa, jotta siellä istuskelevat ihmiset näkivät hevosen suoristumisen paremmin.

”Jotta hevonen on suora, täytyy kyetä olemaan itsekin suorassa, paino tasaisesti molemmilla istuinluilla, hieman istuinluiden takaosalla. Jos oikean kohdan löytämisessä on vaikeuksia, voi ensin kokeilla nojata hiljalleen eteen niin kauan, kunnes ei enää tunne istuinluita ja palata sen jälkeen hitaasti keskelle. Sitten nojaa taakse niin pitkälle, ettei enää tunne istuinluitaan. Kun keinahtaa siitä vielä hitaasti hieman takaisin päin, löytää oikean kohdan, jossa tulisi istua.”

Demon loppuun kävin vielä läpi ratsastajan istunnan, sen yleiset virheet sekä vinkit, joita oman istunnan hakemisessa kannattaa pitää mielessä.


Ratsastusryhmissä ryhdyimme toteuttamaan vinkkejäni käytännössä. Asettelimme hevosia ensin käynnissä ja ravissa pääty-ympyrällä tehden myös vasta-asetuksia. Sitten lähdimme suoristamaan hevosia, HeC ryhmässä Elisan ja Linnean kanssa kanssa uralla, HeB ja HeA ryhmissä uran sisäpuolella suorilla linjoilla. Lisäsimme linjoille myös siirtymisiä, HeC-ryhmässä teimme ravi-käynti-siirtymiä, HeB-ryhmässä keskityimme ravi-laukka-siirtymiin ja Astlyrin kanssa HeA-ryhmässä teimme siirtymisiä käynnin ja laukan välillä sekä myös laukan sisällä välillä pidentäen ja välillä lyhentäen laukkaa. Lopuksi keskityimme jokaisessa ryhmässä vielä ratsastajan istuntaan, niiden heikkouksiin ja vahvuuksiin ja pyrimme korjaamaan istunnan virheitä.

________________________
Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020 / #NVRK2020



Kommentit ratsukoille:

Elisa & Stella: Elisalta ja Stellalta päivän harjoitukset sujuivat melko hyvin. Elisan tulisi kuitenkin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota rohkeampaan apujen käyttöön sekä käsiensä asentoon.

Linnea & Venni: Linnean ratsastus oli tänään johdonmukaista ja napakkaa, ja hän pystyi hyvin keskittymään omaan tekemiseensä kuuliaisen ja ahkeran Vennin kanssa. Omaan katseeseensa Linnean tulisi kiinnittää huomiota, nyt katse on usein hevosen niskassa tai jaloissa, ja koko istunta kaatuu hieman eteen.

Sonia & Raffe: Raffe puski selkeästi lapaansa oikealle, ja Sonialla oli alkuun hieman vaikeuksia saada se suoristettua. Sonia handlasi Raffen kuitenkin hyvin, ja parivaljakon yhteistyö oli sujuvaa. Sonian olisi hyvä tarkkailla omaa istuntaansa, joka nyt helposti kallistuu hieman oikealle.

Matias & Usva: Matiaksen ratsastus oli tänään hieman hätäistä, mikä näkyi etenkin siirtymissä: loppua kohden ratsukko kuitenkin tsemppasi, ja siirtymistä saatiin jo melko sulavia. Matiaksella on hyvä keskivartalon hallinta, mutta istunta kaatuu usein hieman liikaa eteen.

Ella & Figaro: Nyt jo huomattavasti pirteämpi ja energisempi Figaro vaikutti oikein näppärältä tapaukselta! Ellalla on siisti ja hyvä perusistunta. Ellan tulisi antaa Figarolle vielä enemmän tilaa hakeutua itse tuntumalle, alkuun ohjan voi pitää melko löysänäkin: näin herkkyyttä vaativa poni saadaan ratsastettua paremmin pehmeäksi ja pyöreäksi.

Astlyr & Robin: Astlyr pärjäsi uuden tuttavuutensa kanssa ihailtavan hyvin saaden jopa tiukan ratsastuksenopettajan myhäilemään tyytyväisenä. Robin on hevonen, joka vaatii paljon puolipidätteitä, mutta myös riittävästi myötäämistä tullakseen pehmeäksi ja kevyeksi: Astlyrin tulisi rohkeasti ensin pidättää ja Robinin tullessa pyöreämmäksi myös antaa sille tilaa olla pyöreä.
kirjoittaja Janni
lähetetty Su 18 Loka 2020, 19:30
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: 7.11.2020 Kouluratsastusklinikka
Vastaukset: 5
Luettu: 303

Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~

✎ Onnellisen perheen koti
tiistaina 20. lokakuuta 2020

Nainen hieroi hiuksiinsa shampoota ahtaassa vaaleanpunaisessa suihkussa. Hän lauloi Marcus & Martinuksen "Make You Believe In Love" kappaletta, eikä huomannut kun ovikello soi.

Sohvalla tennisottelua seurannut mies nousi pystyyn ja käveli ulko-ovelle.

"Ai hei, Filip ja Maja! Mikä teidät tänne toi?"
Maja ojensi miehelle leipomansa sienipiiraan. "Päätettiin käväistä naapureita katsomassa. Onko vaimonne kotona?"
"Hän on ylhäällä suihkussa. Istukaa alas, tuon teille jotain juotavaa" mies vastasi ja viittasi pariskunnan kädellään peremmälle.

Kolmikko kävi istumaan keittiönpöydän ääreen. Keittiönpöydän alla nukkui punaruskea kissa.

Mies hätisti jalallaan kissan pois ja kohotti rintaansa. "No kerrohan Filip, onko se uusi lehtipuhallin toiminut? Oliko hintansa väärti?"
Filip otti paremman asennon kääntäen päänsä miestä kohti. Hän kertoi lehtipuhaltimensa olevan markkinoiden paras ja että antaisi sen mielellään testattavaksi.

Pyyhkeeseen kääriytynyt nainen saapui keittiöön. "En tiennyt, että meillä oli vieraita. Anteeksi vaatetukseni. Tai sen puute. Mitä kuuluu Maja?" nainen sanoi hiuksiaan rutistellen.

"Kiva nähdä pitkästä aikaa! Hyvää kuuluu, mitä itsellesi?"
"Kiitos kysymästä, meille kuuluu superhyvää. Käytiin eilen Petterin kanssa...-"

"Ei sen nimen pitäny olla Petter."
"Ei niin, mut mä halusinkin vaihtaa sen nimen. Petter sopii paljon paremmin!"


"-... romanttisella illallisella ja hän kosi minua! Ja nyt olen raskaana!"

"Ei se noin mene et jos kosii ni sit oottaa vauvaa."
"Hiljaa nyt."


"Onpa ihana kuulla Astrid!"

"Eiku eiks tää vois olla Mathilde?"
"Miks sil ois sun nimi?"
"Must se sopis hyvin."
"No ihan sama."


Nainen kosketti vatsaansa ja kertoi olevansa suunnattoman rakastunut Petterin kanssa. Petter oli kuulemma komein mies mitä maa päällään kantoi, niin urhoollinen ja välittävä! Hän eläisi onnellisena elämänsä loppuun saakka Petterin kanssa, tekisivät vauvoja ja pussailisivat.

"Hetkonen nyt."
"Mitä?"
"Mikä tää juttu nyt on?"
"Mikä?"
"Onks Petter joku oikee henkilö?"
"Ei?"
"Ooksä ihastunu?"
"En!!!"
"Aha. Jatketaan sit. Mut jätä noi pussailujutut pois, ne ällöttää mua."
"Ookoo."


__________

Kun barbiet oli siivottu pois ja nukkekoti nostettu takaisin kirjoituspöydälle, kävin haaveksien makoilemaan sängylle. Mikä ihana tulevaisuuden näkymä elämä Petterin kanssa olikaan ollut!

Äkkiä Sandra säpsähti.
"Voi juku, unohin ne matskun tehtävät. Näytä sun vastaukset."

Sandra alkoi tonkia kirjoituspöydän laatikosta kouluvihkojani.

"Älä koske!"
"Miks?"
"Mä etin sen sulle!"
"Miks?"
"SIEL ON TARKKA JÄRJESTYS!"

Mutta Sandra oli ehtinyt ensin. Kirjoituspöydän laatikossa oli päällimmäisenä vaaleanpunainen kirjepaperi, jossa luki isoin ja koristeellisin kirjaimin:

Mathilde ♥ Petter

"Hahhahaa!"
"Älä naura. Toi ei oo mikään."
"Mä tiesin että sä oot ihastunu johonkin!" Sandra jatkoi nauruaan ja mätki minua samalla toisella kädellään käsivarteen. "Kuka on Petter??"
Vedin paperin pois Sandran käsistä, rytistin sen ja heitin roskakoriin. "Ei kukaan. Harjottelin kaunokirjoitusta."
Sandra nauroi entistä kovempaa. "Valehtelet! Kerro heti!"

"EN KER-RO!"

"Kysyn sit Linnéalta tietääkse kuka on Petter" kiusoitteli Sandra ja kaivoi puhelimensa taskustaan. "Se tietää kaikki meijän koulun pojat nimeltä."
"Se ei oo meijän koulusta."

Voi muna.

"Mistä sitten?"

Huh, ei se tajunnu.

PING! kilahti Sandran puhelin.

Linnéa kirjoitti:Se on se Shelyn kengittäjä!!! HAHHAH HAHAH HAA!!!!


Supernoloa. Sandra nauroi katketakseen. Kohta kaikki tietäisivät. Kouluun en mene. Ja tallille en todellakaan oo enää menossa tän jälkeen. Mun elämä oli pilalla lopullisesti.

Jätän varmuuden vuoks testamenttina äidillle mun pompulat, Mathiakselle mun nukkekodin - se voi tehä siitä vaikka autokorjaamon ja isälle mulla ei ole mitään käyttökelpoista.

Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Su 18 Loka 2020, 15:42
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~
Vastaukset: 6
Luettu: 433

# Tallikirja 2017 -->

✎ Jätä tämä vain minun huolekseni
maanantaina 19. lokakuuta 2020

Olkapää aristi vielä. Lääkärin määrämä viikon sairasloma ratsastuksesta ei ollut riittänyt alkuunkaan ja nyt mentiin jo toisella viikolla käsi kantoliinassa. Tänäänkään ei siis ratsastettaisi. Tallielämästä alkoi kuitenkin tulla jo vieroitusoireita (piirrustusvihkoni viimeisetkin sivut olivat täyttyneet Wildan kuvilla), joten lähdin Sandran mukaan katsomaan hänen ratsastustuntiaan.

Maneesissa oli käynnissä edeltävä ratsastustunti, jossa hypättiin esteitä. Lämmin halli kumisi laukka-askelien tahdissa kun ratsukko toisensa perään ylitti vaativan oloisia tehtäviä. Heidän piti laskea esteiden välisiä askelia, lyhentää ja pidentää laukkaa, sekä johtaa ohjalla. Mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Jäimme haltioituneina katsomoon seuraamaan tuntia, sillä tästähän voisi oppia itsekin jotain.

Kun alkeis-jatkoryhmän tuntiin oli aikaa enää puoli tuntia, Sandra lätkäisi minua reidelle.
"Käy kattoo kellä mä meen" sanoi Sandra silmäillen suuntaani nenänvarttansa pitkin.

Ok.

Palatessani maneesiin kopautin varovasti Sandran olkapäätä ja päästin suustani arasti: "Sä meet Aagella."
"NEJ FAEN taas sillä laiskalla läskillä! Miksei mulle laiteta mitään ylvästä ikinä? Niin kuin vaikka Trane! Mä oon kyllästyny ratsastamaan näillä turrilla muuleilla!!" hän kiivastui suunnattomasti kuultuaan päivän ratsunsa. Janni loi meihin kylmäävän katseen, jonka Sandrakin tulkitsi vaikenemisen merkiksi. "Mä meen kysymään haluaako joku vaihtaa mun kanssa poneja tänään."

Hiivimme kiireen vilkkaa maneesista talliin kysyen jokaiselta vastaantulevalta tuntilaiseltamme, josko joku olisi halukas vaihtamaan päivän ratsuja keskenään. Meidän rinnakkaisluokkalainen Emma suostui ehdottomasti vaihtamaan hevosia, hänelle oli laitettu kiukkupussina tunnettu Arne eikä hän ollut uskaltanut edes mennä harjaamaan sitä Arnen näytettyä Emmalle heti kättelyssä hampaita kaltereiden välistä.  

Enkä minäkään tahtonut astua jalallanikaan Arnen karsinaan. Keksin monia hyviä tekosyitä pysyä käytävän puolella sillä aikaa kun Sandra sai väistellä Arnen näykkäilyjä minkä harjaamiseltaan ehti. Hän oli kyllä ihailtavan peloton ja uskalsi torua Arnea kovaankin ääneen.

Sandra nosti harjapakin takaisin karsinan ulkopuolelle ja lähti kiireisenä satulahuonetta kohti. "Vahdi tota kun mä käyn hakee sen kamat!"

Ööh, ok. Tonne sisälle en kyllä menisi.

Arne pyöri levottomasti pientä ympyrää luimistellen naapurikarsinasta kuikuilevalle isolle ruunikolle. Robin, luki sen karsinan ovessa. Omistaja Janika Kortelainen. Kuka oli Janika?

Kaiken keskittymiseni ollessa kiinnittyneenä Robinin nimikylttiin, kajahti takaani kauhea rysäys ja kiivasta kopsetta. Arnen ovi oli jäänyt Sandran lähtiessä raolleen ja nyt tuo pirulainen oli puskenut itsensä ulos karsinastaan.

Pistävän jääkylmä aalto valahti päästä varpaisiini.

MITÄ MÄ TEEN!
APUA MIHIN VOIN JUOSTA PAKOON!
PITÄSKÖ TOI OTTAA KIINNI?
MILLÄ??! HVA FAEN, MILLÄ MÄ OTTAISIN SEN EDES KIINNI??? MUN OIKEA KÄSI ON KÄYTÄNNÖSSÄ MURTUNUT JA VARMAAN AMPUTOIDAANKIN TÄN JÄLKEEN!!!


Paniikintäyteiset sekunnit kiisivät ohitseni kuin salama samalla väistin leukojaan loksuttelevaa Arnea pesukarsinan puolelle. Mun sydän ei ollut varmaan ikinä hakannut näin lujaa. Kaikki tuntui sumentuvan mun silmissä. Voi helvetti. Hevonen oli karannut mun takia. Mun piti vahtia sitä.
Löytyisiköhän sitä enää ikinä?

Sandra oli kuullut jumalattoman paukkeen tallin puolelta ja astui ulos satulahuoneesta.
"Mitä tapahtu?"
"ARNE KARKAS!!" huusin ja tunsin kaiken veren pakenevan kehostani. En tiedä minne, varmaan samaan paikkaan kuin Arne.

Sandra jätti satulan maahan ja juoksi ovesta pihalle. "Nej faen Mathilde..."

Olin kuin halvaantunut.
En pystynyt liikkumaan.
Ainoa asia mitä sumentuneesta näkökentästäni näin oli pesukarsinan viemäri, mutta oikeasti mielessäni pyöri vain kuva Arnesta painelemassa tallista pois.

Valahdin hiljalleen istumaan kylmälle betonilattialle, jolloin tunsin silmieni kostuvan. Kyynel kerrallaan norot poskillani alkoivat virrata vuolaammin ja vuolaammin. Peitin kasvoni kaulaliinaan ja pyyhin räät sen pieluksiin. Painuin kokoajan pienemmäksi mytyksi pesukarsinan lattialle, nyyhkytin toivottomana ja totesin elämäni loppuneen tähän. Kaikki vihaisivat minua nyt. Se sai minut parahtamaan entistä lohduttomampaan itkuun.

En ollut huomannut itkultani, että joku oli saapunut talliin.

Se ei ollut Sandra, eikä Arne. Se ei myöskään ollut vihainen ratsastuksenopettaja, joka kertoisi minulle, että saisin porttikiellon tallille.

Se oli nahkaisiin puolipöksyihin pukeutunut vaaleahiuksinen mies. Hän piteli toisessa kädessään vasaraa ja toisessa puista pakkia, josta pursusi erilaisia työkaluja.

"O-.." mies aloitti huomatessaan nyyhkyttävän möykyn lattialla. "Onks kaikki okei?"

Nostin silmiäni kaulaliinan takaa niin, että mies hahmottaisi möykyn olevan sentään ihminen. Pudistin päätäni.

Mies laski pakkinsa karsinan eteen ja käveli lähemmäs. "Miks sä itket täällä?"

Pudistin päätäni. En ensinnäkään pystynyt puhumaan niiskutukseltani, enkä toiseksikaan halunnut kertoa KENELLEKKÄÄN (IKINÄ) mitä juuri äsken tapahtui. En halunnut sinetöidä kohtaloani tällä tallilla. Halusin pois, halusin kotiin. Mutta kotimatka oli liian pitkä käveltäväksi, eikä Sandran äiti tulisi vielä pariin tuntiin hakemaan meitä. En siis päässyt poiskaan.

Tuo tuntematon mies istui vierelleni ja laski kätensä olkapäälleni.

Ja silloin sen tunsin.

Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä näin miehen vaaleiden hiuksien värjäytyvän kultareunuksiin ja hänen äänensä muuttuvan pehmeämmäksi. Hänen hymynsä karisma tuplaantui. Hän tuoksui bensalta (- mikä ihana tuoksu se olikaan nyt kun ajatteli) ja hänen käsi tuntui turvallisen lämpimältä olkapäälläni.

Pelastava enkelini.

_______________


Myöhemmin illalla hyräilin sängylläni onnellisena ja kirjoitin glitterinhohtoiseen muistivihkooni:

Rakas päiväkirja, tänään tapahtui se mitä olin odottanut kaikki nämä vuodet.
Nimittäin rakastuin :-P :-D
Mathilde ♥ Petter
~FOREVER~


Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Su 18 Loka 2020, 14:02
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

Bumin päiväkirja

17.10.2020
xoxo Sirus 3HM


Sirus lompsi kädet taskuissa siskonsa ja Bumin perässä. Kirjavan tamman häntä heilahteli puolelta toiselle ja pää tuntui poukkoilevan vielä enemmän. Anieta se ei tuntunut häiritsevän, mutta sisko olikin tottunut hevosiin. Sirus ei oikeastaan tiennyt mitä mieltä oli omistamaan puolikkaasta. Se oli vienyt sievoisen siivun isältä jääneistä rahoista, mutta taisi olla ainut keino millä sisko olisi himoitsevansa hevosen saanut. Totuuden nimissä Sirus oli epäillyt, että Bumi jäisi toissijaiseksi kaikelle juhlimiselle. Mies joutui kuitenkin syömään sanansa, sisko oli käynyt tallilla joka päivä.

Ehkä se olisi vain uutuuden viehätystä, ken tietää.

Sisaruksista Siruksella ei ollut mitään kokemusta hevosista entuudestaan. Hän ei ollut käynyt edes tallilla, kun Anie oli harrastanut ratsastusta isän ollessa vielä elossa tai kun siskolla oli vielä poni. Ilmeisesti tähänkin oli kuitenkin tulossa muutos. Anie oli päättänyt, että hevosen omistajuus tarkoitti myös ratsastamisen opettelua. Halusi Sirus sitä tai ei. Tänään ei onneksi ollut vielä se päivä, eikä kuulemma ennen kuin Anie olisi saanut sisään ratsastettua (mitä ikinä lie se tarkoitti) Bumin oikeille säädöille.

Anie työnsi maneesin oven auki vihellettyään ensin ovella. Eikä turhaan, koska maneesissa oli joukko hevosia ratsastajineen, joita Sirus ei tuntenut. Anie oli ilmeisesti jo kerennyt esittäytyä roimalle määrälle porukkaa, koska tervehti heitä iloisesti.
"Pidä sen ohjista, Sir", Anie komensi veljeään, joka epäillen tarttui ruskeanahkaisista naruista kiinni.

Bumi tuuppasi oitis päätään vasten Siruksen kättä ja hinkkasi sitä miehen mustan toppatakki hihaa vasten.
"Älä anna sen tehdä noin!"
"En mä mitään anna", Sirus vastasi, mutta ei tiennyt miten olisi saanut Bumin lopettamaan.
Anie tuhahti ja pisti Bumin touhuille lopun. Ai, ihan noin helposti se loppui.

Sirus seurasi kuinka sisko sääteli ja väänteli satulasta ties mitä remmejä. Siinä tuntui menevän ikuisuus ennen kuin Anie viimein ponnisti maasta Bumin selkään. Eikä siihen loppunut säätöjen tekeminen. Anie väänsi vielä jalustimien kanssa ennen kuin tuntui olevan tyytyväinen ja nappasi ohjat käsiinsä.

"Voit mennä tonne katsomoon", Anie opasti Sirusta.
"Okei, meneekö tässä kauan? Pitää mun vain istua ja odottaa?"
"Ota vaikka videoo."
Anie maiskautti ja Bumi lähti kävelemään eteenpäin melkein jyräten Siruksen.

"Ota vaikka videoo", Sirus matki siskoaan matkalla katsomoon, jossa ei juuri sillä hetkellä ollut ketään muuta.
Ellei maneesissa olisi ollut jo niin kylmä, Sirus olisikin nauttinut maisemista. Useita naisia hevostensa selässä. Vasta nyt Sirus tajusi miten seksikäs laji ratsastus oikeastaan oli. Naiset eivät olleet vähäpukeisia, mutta eivät ne huonoilta näyttäneet. Päinvastoin. Tiukat housut, eikä edes takkia päällä, ilmeisesti hevosen selässä ei ollut kovin kylmä. Sitä oli vaikea kuvitella, koska Sirus itse värisi vähät väliä kylmästä.

Kokonaiset neljäkymmentä minuuttia Sirus keskittyi hymyilemään jokaiselle tytölle, joka ratsasti hänen ohitseen. Siinähän se aika meni oikein rattoisasti. Ei ollut kuitenkaan yhtään paha olla hevosen osaomistaja. Siruksen ei tarvinnut pettyä siitä, etteikö Shelyesissä olisi hyvän näköisiä naisia.

”Saitko hyvää videoo?” Anie kysyi, kun oli laskeutunut Bumin selästä.
”En.”
”Et? Mikset?”
Siruksen hymy paljasti Anielle miksi ei. Sisko läimäisi veljeään käteen.
”Keskityitkö sä koko tän ajan vain flirttailemaan kaikille?”
”Saatoin keskittyäkin”, Sirus kohautti olkiaan.
”Tyypillistä..”

Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020
kirjoittaja Løken
lähetetty La 17 Loka 2020, 16:29
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Bumin päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 246

# Tallikirja 2017 -->

Pientä pissailua
17.10.2020


Mä olin tullut sieltä iskän mukaan ”bebe juhlista” kaheltatoista, jolloin mulle alko riittää. Sieltä olin tullut (luojan kiitos) bussilla. Menin suorinta tietä suihkuun kantapäät kipeinä, kiitos ne korkkarit, jotka oli väkisinkin ottaa mukaan. Olin syönyt viiliä välipalaksi, ja mulla oli tunne, että Mallan pitäis päästä lenkille. Niinpä lähdin etsimään Sara jostain.


”Sinä senkin pikku ketale!” Sohvan alla oli lammikko. Sara oli pissannut sinne. Aloin siivoomaan pissa läikkää. Pian olin saanut sen suunnilleen putsatuks, kun huomasin Saran taas lirauttavan jotain.
”Sara!”
”Äiti suuttuu kyllä kohta. Sä pissasit just sen lempimatolle. Olisit hieman kohteliaampi.” Avasin ulko-oven, ja sinne se livahti, paiskasin oven kiinni ja aloin pesemään pissaa.


Tunnin päästä, äidin rageemiseen saattamana lähdin tallille.
”Sun pitää oppia tää, että kaikkialla ei tuu olemaan aina siistiä. Sä saat vauvan!” Tolkutin sille. Sitten lähdin tallille.


Kävellessäni tietä pitkin kahden koiran kanssa, se tuntui paljon mukavammalta, kuin yhden koiran kanssa. Vieläpä, kun toinen oli pentu.


Väsyneenä Saran vetämisestä päästiin tallin pihalle. Hyvä kun sekin oppii tykkäämään hepoista, että voin sitten käydä tallilla koirien kanssa.
”Heippa Lenni!” Pikkuinen pentu juoksi iloisen tallin pihalle, kun se tunnisti pihaan tulevan katraan. Sara ja Malva molemmat alkoivat innoissaan tervehtiä Lenniä. Sen jälkeen tallin pihalla alkoi kuhina. Sataa tultiin rapsuttelemaan, mutta kyllä joku Mallankin muisti.


”Moi Lilja!” Jassu sanoi iloisella äänellä.
”Moi. Miten on menny Lennin kanssa?”
”Hyvin. Se tuntuu jo tuntevan koko paikan, ja mainio vahti se onkin”, Jassu naureskeli.
”No hyvä. Eikai vaan oo hepoille mitään tehny?”
”Ei, se jo melkein paimentaa niitä.”
”Uskallanko päästää nää irti? Mallan ainakin, se osaa pysyä kaukana hevosista.”
”Kokeile, katsotaan miten Sara reagoi heppoihin, mutta älä talliin päästä.” Laskin koirat irti, ja pian ne oli kadonnut Lennin perässä johonkin.


Astuin talliin ja kävin vähän Aagea rapsuttelemassa. Kohta kului lirinää, ja ruuna oli pissannut päälleni. Tai oikeastaan lenkkareilleni. Poistuin välittömästi karsinasta. Ja huokaisin. Olin ainakin nähnyt hyvin pissaa tälle päivälle.

#Tarinatempaus2020 / merkintä 13 / aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty La 17 Loka 2020, 15:31
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

Feitlin puuhat

Neiti Näpsäkkä 12.10.

Mun tuikitärkeä tehtävä, jonka vuoksi mä tänään olin tullut tallille oli aavistuksen vaikea toteuttaa. Mun nimittäin piti putsata Feitlin varusteet ihan kiiltävän hohtaviksi, jotta mä olisin hyvä hoitaja ja sitä rataa, mutta mä olin unohtanut kokonaan, että mun hieno hoitsuni oli menossa tunnille kello kuudeksi. Sen olisi pitänyt olla jo yhdellä tunnilla, mutta sitten Jassu oli vaihtanut edelliselle tunnille Feitlin tilalle Dimonan, jotta pilkkutamma saisi tarpeeksi liikuntaa jonkun ylimääräisen rästiläisen ansiosta. Niinpä mä nyt kalastelin taas vaihteeksi Feitliä pihatosta, viedäkseni sen valmiiksi sisään seuraavaa tuntia varten. Tamma oli kieriskellyt jossain mutalätäkössä, joka tuntui olevan sen ehdotonta lempipuuhaa, ja niinpä mä rupesin hinkuttamaan sen kuraista selkää heti, kun mä sain sen käytävälle. Jossain vaiheessa mä kävin nopeasti vessassa ja hakemassa lisää nameja taskuuni Feitliä varten, jolloin samaan aikaan tamman lainakarsinaan oli ilmestynyt joku tiukoilla ranskanleteillä varustettuna.

“Haluutko sä apua?” mä kysyin ihan ystävällisesti Feitlin oletetulta ratsastajalta. Se oli mua luultavasti pari vuotta vanhempi blondi, jota mä en tunnistanut hoitajaksi, ja mä sentään tiesin vähintään nimeltä jokaisen tallin vakiokasvon. Enkä mä uskonut, että joku randomi vaan ilmestyisi hoitamaan mun hoitohevosta.
“En”, tyttö vastasi ja katsoi mua nenänvarttaan pitkin.
“Eikö sun pitäisi sitä paitsi olla laittamassa sun ponia tunnille?” se lisäsi ylimielisesti.
“Ei?” vastasin aavistuksen kärkkäästi. Mua rupesi nyt ärsyttämään tämä tyyppi ihan hirveästi.
“Meneekö sun poni sitten jo tunnilla?” blondi kohotteli kulmiaan.
“En mä ratsasta tällä tunnilla”, tokaisin vastaukseksi, “Mä ratsastan torstaina ja lauantaina vakkaritunnilla, (tässä välissä mä vedin henkeä) ja mä olen Feitlin hoitaja.” Siihen tyttö, jonka nimeksi mä muuten muistin ilmotustaululta Iian, muljautti silmiään, eikä keksinyt heti fiksua vastausta.

“En mäkään ratsasta tällä tunnilla, mutta isi varasi mulle ihan väärän tasosen rästin”, Iia vastasi aavistuksen vaisummin, vaikka ilme edelleen yhtä kovana kuin peruskallio.
“Harmillista sinulle, kestää nyt sellaisia pienempiä lapsia kokonaisen tunnin. Kello on muuten jo kymmentä vaille, joten kannattaa ehkä laittaa vähän vauhtia” totesin mahdollisimman asiallisesti, vaikka oikeasti olin tosi ylpeä mun nasevasta vastauksesta. Rapsutin Feitliä nopeasti otsasta, tamman yrittäessä kaivella taskujani herkkujen toivossa, mutta koska neiti, jonka nimen olin taistelun tuoksinnassa jo unohtanut, ei tarvinnut apua, jouduin jättämään Feitlin ilman herkkuja ja hiippailemaan itse paikalta. Mä kyllä aijoin mennä seuraamaan tuntia ihan siinä toivossa, että blondi, joka edelleen varmasti mulkoili reikiä selkääni, mokaisi jotenkin, ja mä saisin jotain nauramisen aihetta Eilan ja Main kanssa.

Blondi lettipää ei mokannut tunnilla mitenkään merkittävästi, ja sekös ärsytti. Oli sillä kyllä vähän vaikeuksia saada nostettua laukkaa, (samanlaisia, kuin minulla, mutta sitähän ei sille kerrottu) muttei mitään hauskaa, josta olisi voinut mennä vahingoniloisesti hymyillen Feitlin viereen roikkumaan. Blondilla oli tunnin jälkeen kuulemma hirveä kiire poikaystävänsä (plääh) luokse, joten minun onnekseni sain hoitaa Feitlin rauhassa pois ja aloittaa vihdoin varusteet puhtaaksi -projektini. Feitli hyöri käytävällä ja meinasi liiskata mut seinää vasten, kunnes mä ärähdin sille, eikä se enää hyörinyt niin hirveästi. Mä olin juuri venyttämässä Feitlin kaulaa samanlailla, kuin Nitan tunnilla oltiin päälle viikko sitten opeteltu, kun ovi kävi.

“Moi!” mä hihkaisin, kun mä tunnistin tulijan heti taivaan sinisistä hiuksista. Nainen säpsähti lievästi kääntyessään ympäri oven sulkemis prosessiltansa, mutta hymyili sitten ystävällisesti. Mä olin jutellut Auroran kanssa muutaman kerran naisen hakiessa sen omistamaa supersymppistä Ronjaa. Mä en ollut ennen Shelyesiin tuloa nähnyt kirjavaa vuonisissikka risteytystä, joka osasi töltätä.
“Moi. Jaksatko sä hetkeksi siirtää Feitliä vähän jos mä käyn hakemassa Ronjan tohon sen karsinaan?” Aurora kysyi ottaessaan tammansa riimunnarua karsinanovesta.
“Juu. Tai siis tää on nyt valmis, että laitan sen vaan tohon pihalle”, kerroin ja syötin kädessäni muhineen namin Feitlille parempiin suihin. Olin joskus itsekin maistanut kyseisiä nameja, mutta ne eivät kuuluneet ihan top kymppini lempiherkkuihin. Aurora nyökkäsi ja avasi valmiiksi tallin oven hätistellen ovelta sisään tunkijoita vähän kauemmas. Feitli pyörähti nenänsä oikeaan suuntaan ja talutin sen ulos pihattotallista tyytyväisen tervetulo pörinän saattelemana. Enää satula, suitset ja harjat putsattavana.

Neljäs nenäkkäistä


Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty Pe 16 Loka 2020, 22:42
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Feitlin puuhat
Vastaukset: 23
Luettu: 1373

Liljan päiväkirja

Rennosti rennosti!
16.10.2020


Noin tunnin päästä, kun Lenni oli haettu, oli myös Daro ja Eino lähtenyt. Nyt kotona olivat vain minä, äiti, isä, Sara ja Malla. Mutta sitten äiti pudotti pommin.

”Lilja! Tulisitko alakertaan, meillä on asiaa!” Äiti huuteli. Hän näytti vähän... vähän isolta? Istuuduin pöydän ääreen.
”Äitisi sai juuri tietää, että meille tulee vauva.” Vauva? Siis mikä? VAUVA! Minusta tulee isosisko!
”Hän on jo raskausviikolla 30.”
”Siis? Ettekö te oo huomannut?”
”Ei. Mulla on ollut niin paljon tekemistä.”

Sen jälkeen mä suunnilleen pyörryin, koska mulla oli niin paljon asiaa päässäni. Viime yönä oli Joona kosinut Jannia, huomenna olisi Beatan babyshowerit ja nyt meille vauva.

Vein Saran ja Mallan ulos, jotta voisin tyhjentää päätäni.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 5 92660b10

Sara ottaa iisisti ulkona, kun muut pennut on lähtenyt.


#Tarinatempaus2020 / merkintä 11 / aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty Pe 16 Loka 2020, 13:27
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Liljan päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 592

16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 5 Maastoeste

En ollut ehtinyt vielä maastoesteille Ronjan kanssa, vaikka olimme ehtineet maastoilla paljon. Joonan maastoestetunti oli oiva mahdollisuus tutustua niihin, ja kävimmekin tsekkaamassa vaikka kuinka monet maastoestereitit ja -alueet, ja kokeilemassa useamoia erilaisia esteitä. Nyt tiesin, mistä ne löytää, ja voisin harjoitella itsekin. Kohta olisi kuitenkin talvi, joten lumiesteitä lukuun ottamatta maastoesteet jäisivät ensi kesän puhteeksi. Odotin kesää innolla — maastoesteiden ja uusien vuoriseikkailujen ohella odotin erityisesti sitä, että pääsisin kokeilemaan, tykkääkö Ronja vedestä ja uimisesta. Toivoin sitä kovasti! Ainakin vesieste sujui tänään hyvin.
Kiitos tunnista!

Merkintä 13, #Tarinatempaus2020 / #NVRK2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Pe 16 Loka 2020, 12:17
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet
Vastaukset: 5
Luettu: 328

Nitan päiväkirja

16.10. - Perjantaifiiliksiä

Olin juuri vienyt Danten karsinaansa maastoestetunnin valmistelua varten, kun huomasin tallipihalla ihmisiä. Tutut kasvot olivat piirittäneet Jannin, joka tuntui loistavan ihmisjoukon keskellä.
"Mitäs?" kysyin ihmisiltä kävellessäni heitä kohti.
"Joona ja Janni ovat menneet kihloihin", sanoi Catu, joka hänkin tuntui olevan aivan onnesta soikeana.
"Mitää! Eikä, onnea!" sanoin Jannille ja halasin häntä. En minä naista vielä kovin hyvin tuntenut, mutta olin silti todella onnellinen pariskunnan puolesta.
"Joko hääpäivä on lyöty lukkoon?" kysyin naiselta.
"Joo! Ensi kesänä, täällä Shelyesissä!" hihkui Catu naurahtaen. Janni hymyili ja pudisti päätään.
"Ei olla vielä päätetty mitään. Katsotaan nyt ihan rauhassa", hän vastasi hymyillen. Häissä olikin paljon mietittävää, mikäli suuremmat juhlat haluasi järjestää.

Jäin hetkeksi kuuntelemaan ihmisten keskustelua, joka vaihtui hiljaiseen supinaan myös Beatan salaisista vauvajuhlista. Silloin se iski myös minuun, valtava haikeus nimittäin. Ihmiset perustivat perheitä, menivät kihloihin, menisivät naimisiin. Samaan aikaan minä olin aivan yksin.

Lähdin suuremmin huomiota herättämättä väkijoukosta talliin, jossa minua odotti jo Dante.
"No heiii", lepertelin iloisesti tammalle, joka nosti päätään minua kohti. Yritin hymyillä, mutta samaan aikaan sisälläni tuntui todella tyhjältä. Minulla oli ihan valtava ikävä viime viikkoa ja Miikaa. En itsekään käsittänyt omia tunteitani, jotka kaikella järjellä ajateltuna tuntuivat ihan mielettömän tyhmiltä. Miksi ikävöin ihmistä, jonka tiesin olevan elämässäni vain hetken? Miksi kaikkea järkeä vastaan olin viestitellyt sille joka päivä siitä hetkestä lähtien, kun se palasi Suomeen? Miksi sen ylipäätään piti tulla ajatuksiini ja miksi minun piti tuntea oloni niin älyttömän yksinäiseksi sen lähdön jälkeen?

Onneksi minulla oli kuitenkin Dante, elämäni suurin rakkaus.

---------

Merkintä 15, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Pe 16 Loka 2020, 11:06
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

Liljan päiväkirja

Lenniä tullaan hakemaan
16.10.2020


”Pimpom!” Ovikello soi. Jännittyneenä avasin oven. Arvasin oikein! Siellä oli Jassu. Jassu oli tullut hakemaan Lenniä. Malla perässään pennut ryntäsivät ovelle.
”Onpa ihania!” Jassu huokaili. Me halattiin ja äitikin uskaltautui eteisen puolelle. Nyt äiti ja Jassukin halasivat.
”Korona!” huokaisin kovaan ääneen.
”Nyt ei kyllä mitkään koronat estele!” äitini huudahti. Jassukin näytti olevan samaa mieltä.
”Missäs se pentu on?” Kysyi Jassu.
”Tässä.” Nostin Lennin syliini ja annoin sen Jassulle. Jasmine silitteli sen selkää.
”Tules hakemaan piirakkaa ja kahvia!” Äitini sanoi. Aina valmiina vieraiden varalta.

Juotuamme kahvit ja syöneet melkein koko piirakan, Jassu etsi Lennin. Malla ja Lenni hyvästelevät toisensa. Jassulta alkoi tulla kyyneleitä.
”Kyllä ne näkevät toisiaan tallilla. Lenni on onnekas, kun muuttaa niin lähelle, ja varsinkin, kun se saa hyvän omistajan!” Jassu oli samaa mieltä ja jätti kyynelehtimisen.
”Niinpä!” Jassu sanoi nostaen Lennin syliinsä. Ovi kävi ja niin Lenni lähti uuteen kotiinsa.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 5 62dc2e10

Malla ja Lenni hyvästelevät

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 5 Edb3dd10

Lenni Jassun sylissä


#Tarinatempaus2020 / merkintä 10 / aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty Pe 16 Loka 2020, 10:14
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Liljan päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 592

Joonan päiväkirja

Be my girl, I’ll be your man
15.10.2020 - #janna

Tänään olisi se päivä, mitä olin odottanut jo pitkään. Tänään se tapahtuisi. Mä kosisin Jannia.

Mä olin perinteiden mukaisesti soittanut sen isälle Suomeen ja kysynyt hänen ainoan tyttärensä, Jannin kättä. Mä olin tarkkaillut, mitä sormuksia Janni piti sen oikeassa nimettömässä ja niiden kokoon perustuen käynyt valitsemassa mielestäni kauniin ja toivottavasti myös sopivan kokoisen kihlasormuksen. Mä olin seurannut aurinkotuuliennusteita päiväkausia, ja kun ne olivat tälle päivälle luvanneet revontulia hyvin suurella todennäköisyydellä, mä olin varannut meille tälle illalle pöydän Jannin lempiravintolasta, Havørnreiretistä.

Mä olin surkean, mutta ilmeisesti uskottavan tekosyyn varjolla saanut Jannin pukeutumaan sen tummansiniseen suosikkimekkoonsa, meikkaamaan ja jopa kihartamaan hiuksensa sen jälkeen, kun me oltiin tultu illalla tallilta kotiin ja käyty suihkussa. Kello oli melkein kymmenen, kun mä painoin kodin ulko-oven kiinni. Mun sydän hakkasi hullun lailla ja mä tarkistin vielä noin miljoonannen kerran, että mun takkini taskussa olisi varmasti se pieni, tummanpunaisella sametilla päällystetty rasia, minkä olin jo pari viikkoa sitten noutanut kultasepänliikkeestä tätä päivää ajatellen.

"Minne ajetaan?" Janni kysyi kuskin paikalta.

Se ei vieläkään tiennyt eikä toivottavasti myöskään aavistanut, mitä tulisi tapahtumaan. Mä kerroin sille Svolværin keskustassa, merenrannan tuntumassa sijaitsevan ravintolan osoitteen ja se lähti ajamaan mun ohjeistaessa. Mä laskin käden sen kaasupoljinta painavalle jalalle ja yritin olla näyttämättä hermostuneisuuttani sekä olla välittämättä kipeästä selästäni, mikä ei ollut tykännyt tallireissusta ja nyt särki tuskaisesti lääkkeistä huolimatta. Käänsin radion äänenvoimakkuutta hieman suuremmalle ja mielessäni kirosin välilevyn pullistumani maailman alimpaan helvettiin.


Janni ei Havørnreiretiä ilmeisesti tunnistanut osoitteen perusteella, sen verran yllättyneeltä nainen näytti, kun pyysin sitä hidastamaan ravintolaa kohti ajaessamme. Vielä yllättyneemmältä se näytti, kun mä pyysin sitä parkkeeraamaan auton ja sen jälkeen nousemaan kyydistä ja lukitsemaan ovet.

"Sä viet mut syömään? Keskellä viikkoa?" se kyseli suloisen hämmentyneenä kävellessämme hitaasti ravintolan ovea kohti. "No nyt mä ehkä ymmärrän tän laittautumisen."

Mä nappasin sen virnistäen kainalooni ja ravintolan ovelle saavuttuamme yritin avata oven sille, mutta se osoittautuikin painavammaksi kuin luulinkaan ja sai selän vihlomaan vain entistä enemmän. Janni huomasi irvistykseni ja nauraen avasi oven puolestani, heittäen samalla jotain "miehet ja vanhukset ensin" -läppää. Olihan se kieltämättä aika osuva, vaikka kävelykeppi olikin saanut jäädä nojailemaan eteisen kaapin oveen.

Lähes kaikki Havørnreiretin listan ruoat olivat normaalisti erittäin hyviä, mutta tänään syömämme myöhäinen illallinen maistui mielestäni lähinnä puulta. Ehkä se johtui vain minusta, koska Janni näytti nauttivan illallisesta minunkin puolestani. Mua jännitti tuleva kosinta niin paljon, että tuntui kuin mun päässä olisi auki yhtä aikaa kaikki maailman radiokanavat enkä pystynyt keskittymään kunnolla keskustelemaan. Jannikin huomasi levottomuuteni, mutta sen kysyessä asiasta laitoin kaiken selkäkivun piikkiin. En mä ihan täysin valehdellut sille, koska kivuista päätellen mun selkä kaipasi lepoa. Mä yritin parhaani mukaan kuunnella naisen juttuja, jotka oikeasti olivatkin mielenkiintoisia, ja reagoida niihin jotenkin, mutta päällimmäisenä mun mielessä pyöri se illan tärkein asia.


Kello oli lähes kaksitoista, kun palasimme autolle syötyämme ja minun maksettuani tyyriin laskun.

"Mennäänkö sataman kautta kotiin?" kysyin Jannilta autoon istuuduttuamme. "Tänä iltana on selkeää, vois näkyä tähtiä."

Janni innostui ajatuksesta ja niin auton keula kääntyi kohti Svolværin venesatamaa, paikkaa mistä olimme yhdessä hyvin monet kerrat kävelleet, lenkkeilleet tai ajaneet autolla ohitse. Venesatama oli myös loistava paikka katsella tähtiä, ja edes kahden käden sormet eivät riittäneet laskemaan niitä kaikkia kertoja, kun olimme tuijotelleet taivaalle erilaisia tähtikuvioita metsästäen. Tai no, Janni niitä tykkäsi etsiä ja siinä sivussa oli tullut opettaneeksi minullekkin. Nykyään tunnistin perinteisen otavan tähtikuvion lisäksi ainakin ison karhun ja pienen karhun.


"Revontulia!" Janni hihkaisi innoissaan ja pysäytti auton satamaan päästyämme. "Tiesitkö sä tästä?"

"Ehkäpä tiesin", nauroin ja iskin silmää naiselle. Se nousi autosta silmät loistaen ja käveli muutaman metrin päähän kääntäen selkänsä mulle, ja silloin mä tiesin tilaisuuden tulleen. Tätä hetkeä mä olin odottanut koko päivän. Hengitin syvään pari kertaa, nousin kipeää selkääni varoen autosta ja laitoin puhelimeni kautta auton radiosta soimaan Ed Sheeranin Perfectin.

I found a love for me
Darling, just dive right in
And follow my lead
Well, I found a girl, beautiful and sweet
I never knew you were the someone waiting for me

"Janni?" mä kysyin jättäessäni auton oven raolleen niin, että kappaleen sanat kuuluivat selkeästi, mutta eivät liian voimakkaasti. "Mulla ois asiaa sulle, tosi tärkeetä sellasta."

Se ei olisi malttanut irrottaa katsettaan taivaalla tanssivista revontulista, mutta lopulta se kääntyi mun puoleeni ja kaivoin samettisen rasian mun takin taskusta, polvistuin varovasti sen eteen, ja otin sitä kädestä kiinni.

'Cause we were just kids when we fell in love
Not knowing what it was
I will not give you up this time
Darling, just kiss me slow, your heart is all I own
And in your eyes, you're holding mine

"Mä en tiiä mistä aloittaa… Joten aloitetaan siitä, kun mä näin sut ihan ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun me Theon kans muutettiin Svolværiin. En tiiä muistatko, mutta sä olit pitämässä tuntia ja moikkasit mua. Ja mä moikkasin takaisin, ajatellen että sä oot kaunein mun näkemäni nainen. Ja sitten me nähtiin toisen kerran tallilla, kolmannen, neljännen ja viidennenkin, enkä mä enää saanut sua pois mun mielestä. Ja sitten tuli ne uudenvuodenbileet, ja kun vuosi vaihtui, me suudeltiin."

Baby, I'm dancing in the dark with you between my arms
Barefoot on the grass, we're listenin' to our favorite song
When you said you looked a mess, I whispered underneath my breath
But you heard it, darling, you look perfect tonight

"Me ihastuttiin ja pikkuhiljaa myös rakastuttiin… Tehtiin kaikkea kivaa yhdessä, oltiin tallilla ja heppa-arjen ulkopuolella syötiin hyvin, käytiin leffassa, treenattiin salilla, pelattiin futista, lenkkeiltiin ja oltiin vaan. Juteltiin ja naurettiin paljon. Ja se on musta ihan parasta, miten kivaa meillä on aina ollut. Ja vaikka välillä ollaan riidelty maailman pienimmistäkin asioista, aina on pystytty joustamaan ja sopimaan ja sitä kautta opittu ymmärtämään toisia paremmin."

Well, I found a woman, stronger than anyone I know
She shares my dreams, I hope that someday I'll share her home
I found a love, to carry more than just my secrets
To carry love, to carry children of our own

"Sä oot Janni mun elämäni nainen. Sä sait mut ymmärtämään, millaista on todellinen rakkaus. Sä oot opettanut mulle elämästä enemmän kuin arvaatkaan ja kasvattanut mua ihmisenä. Sun hymy on maailman suloisin, silmät on täynnä rakkautta ja sun sydän on puhdasta kultaa. Sä merkkaat mulle enemmän kuin mikään muu koko maailmassa, ja mä haluan jakaa mun loppuelämän sun kanssa. Ja tällä kaikella mä yritän kertoa, että mä rakastan sua koko mun sydämestä ja kysyä, että Janni tuutko sä mun vaimoksi?"

We are still kids, but we're so in love
Fightin' against all odds
I know we'll be alright this time
Darling, just hold my hand
Be my girl, I'll be your man
I see my future in your eyes

"Kyllä", se vastasi heikolla äänellä, kyyneleitä pyyhkien. "Mä rakastan sua, Joona."

Eikä Janni todellakaan ollut ainoa, joka niitä kyyneleitä pyyhki. Mä yritin nosta polviltani pujottaakseni timanttisormuksen Jannin vasempaan nimettömään kihlauksen merkiksi, mutta koko illan tulessa ollut selkä ei antanut enää periksi.

"Autatko mut ylös täältä", kysyin edelleen värisevällä äänellä ja itkunsekaiseen nauruun reveten Janni auttoi mut seisomaan. Se ojensi mulle sen kauniin käden ja mä pujotin tärisevin käsin sormuksen sen vasempaan nimettömään. Se oli täydellisen kokoinen.

Baby, I'm dancing in the dark, with you between my arms
Barefoot on the grass, listenin' to our favorite song
When I saw you in that dress, looking so beautiful
I don't deserve this, darling, you look perfect tonight

Mä pyyhin kyyneleet Jannin poskilta, sipaisin sen kiharat hiukset pois edestä ja sitten me suudeltiin maailman kauneimman taivaankannen alla. Jannin sormus hehkui kilpaa revontulten ja tähtien valaiseman taivaan kanssa. Siinä hetkessä oli taikaa.

Baby, I'm dancing in the dark, with you between my arms
Barefoot on the grass, we're listenin' to our favorite song
I have faith in what I see
Now I know I have met an angel in person
And she looks perfect
No, I don't deserve this
You look perfect tonight

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 5 The-proposal

_________________________
Merkintä 16, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Pe 16 Loka 2020, 01:43
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Joonan päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 596

Takaisin alkuun

Sivu 5 / 8 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: