71 osumaa on löytynyt haulle 0

# Tallikirja 2021 -->

✦ 23.08.2021 - Paras päivä ikinä
#OTsuoritus

Koulupäivän jälkeen ehdin hyvin käydä kotona syömässä ja muutenkin valmistautumassa tallille lähtöön. Tällä kertaa sain isältä kyydin tallille, koska oli sateista eikä olisi ollut kiva kastua ennen ratsastustuntia. Parkkipaikalla kiitin tietysti isää kyydistä ja hän toivotti minulle kivaa ratsastustuntia. Kävelin parkkipaikalta reippaasti sisään tallirakennukseen, ei tehnyt mieli jäädä pitkäksi aikaa ulos seisoskelemaan, koska vettä tosiaan tuli taivaalta ihan reilusti. Ei ollut vaikea arvata, että tunti olisi tänäänkin maneesissa.

Lähestyessäni ilmoitustaulua hoin mielessäni “Raffe, Raffe, Raffe” ikään kuin se olisi auttanut kyseisen nimen ilmestymisessä tuntilistoille minun nimeni viereen. Mutta kun katsoin tuntilistaa, minulle oli kuin olikin laitettu Raffe! Tiesin etten aina voinut saada toivomaani hevosta, enkä olisi halunnutkaan ratsastaa aina samalla koska tykkäsin vaihtelusta, mutta tällä kertaa Janni oli päättänyt toteuttaa toiveeni ja päätin nauttia siitä. Hain Raffen harjat ja menin innoissani hoitamaan sitä. Jos vielä menisimme esteitä tänään, tämä olisi paras päivä ikinä. Harjasin jälleen kilttiä ja hyväkäytöksistä Raffea hymyillen ja olin niin keskittynyt hommaani, että vähän säikähdin kun Elisa tuli hihkumaan (melkein kiljumaan, mutta onneksi Raffea ei haitannut) karsinan ovelle.
- Paljon onnea!! hän huudahti silminnähden riemuissaan. Käännyin katsomaan tyttöä ihmeissäni aivojeni raksuttaessa hurjasti. Ei, tänään ei ollut syntymäpäiväni. Vai onnitteliko Elisa minua siitä, että olin saanut Raffen tunnille? En keksinyt mitään järkevämpääkään syytä onnitteluille, joten päättelin, että siitä Elisa varmaan minua onnitteli, olihan Raffe lempihevoseni ja olin jauhanut siitä Elisalle vähän liikaakin.
- Kiitti! sanoin hymyn levitessä vielä leveämmäksi kasvoillani. - Kiva mennä Raffella taas, jo toisella tunnilla peräkkäin!
Nyt oli vuorostaan Elisan vuoro näyttää hämmentyneeltä. Sitten näytti siltä, kuin jonkinlainen lamppu olisi syttynyt hänen päänsä päälle.
- Ei, hölmö, hän naurahti ja jatkoi sitten: - Sä pääsit Fellan hoitajaksi!!
Tuijotin Elisaa jähmettyneenä pölyharja kädessäni. Oliko tämä unta vai olinko siirtynyt johonkin rinnakkaistodellisuuteen? Eihän tämä voinut tapahtua samana päivänä, sain Raffen tunnille ja sitten pääsin vielä Fellan hoitajaksikin? Ei se voinut millään pitää paikkaansa.
- Mun pitää kohta mennä laittamaan Dimona kuntoon tunnille, mutta tuu vaikka kattomaan jos et usko! Ilmoitustaululle oli laitettu uusi hoitajalista, ja Fellan lisäksi myös Lidia ja Dimona oli saaneet uudet hoitajat, Elisa selitti ja repi minut perässään ilmoitustaululle. Ei auttanut muuta kuin seurata.

Tuijotin ilmoitustaulua Raffen harja edelleen kädessäni. Tosiaan, minut oli laitettu hoitajalistaan Fellan nimen perään. Olo oli kummallinen, samalla ei tuntunut oikein miltään, mutta samalla kaikki mahdolliset tunteet riitelivät sisälläni. Pakko myöntää, että en olisi uskonut (enkä oikeastaan vieläkään uskonut) pääseväni Fellan hoitajaksi, olin ajatellut että varmasti sille otettaisiin joku kokeneempi hoitaja ja ratsastaja, olihan se niin hieno hevonen, mutta ei. Minun nimeni siinä oli, ja kesti kauan ennen kuin kupliva riemu valtasi kehoni kaiken muun oudon tunnemyrskyn läpi.
- Jee!! hihkaisin sitten ja halasin Elisaa. Tyttö näytti hämmentyneeltä kun päästin hänet syleilystäni, mutta sitten purskahdimme yhdessä nauruun.
- Hei meidän pitää oikeesti varmaan laittaa meidän hepat kuntoon että ehitään tunnille, Elisa sanoi yllättävän järkevästi.
- Joo, sanoin lyhyesti edelleen ilon, mutta samalla hämmennyksen vallassa. Miten pystyisin keskittymään Raffen hoitoon, puhumattakaan ratsastustunnista? Jotenkin siitä oli pakko selvitä, hoitohevosen saaminen ei varmaan ollut hyväksyttävä syy olla poissa tunnilta. Enkä minä olisi halunnutkaan, oli ihanaa päästä ratsastamaan Raffella, mutta jostakin syystä se ei enää tuntunut niin merkitykselliseltä. Palasin hoitamaan hevosta kuntoon, vaikka olikin tehnyt mieli jatkaa käytävää pari karsinaa eteenpäin Fellan karsinalle, mutta minulla alkoi olla jo kiire Raffen hoitamisessa, joten pistin hommaan vauhtia.

Pääsin tunnille ajoissa, vaikka se vähän tiukille ottikin. Myös Elisa näkyi maneesissa Dimonan kanssa, hänkin oli siis ehtinyt ajoissa vaikka aikaa menikin ennen tuntia ylimääräiseen häsläämiseen. Positiiviseen sellaiseen, mutta kuitenkin. Elisan ja muiden tunnin ratsastajien lisäksi huomasin maneesissa pari estettä, eli meillä mitä ilmeisimmin oli tänään estetunti. Olo muuttui koko ajan epätodellisemmaksi, iloiset asiat vain seurasivat toinen toisiaan, mitä tänään ehtisi vielä tapahtua? Seisoin Raffen vieressä ja se kääntyi katsomaan minua sen tyylisesti, että aiotko sinä nousta selkään ollenkaan.
- Ai niin joo, mutisin hevoselle ja nousin vihdoin sen selkään. Taas se tuntui isolta, oliko se kasvanut viime tunnista? No, enköhän taas tottuisi siihen.
- Kuten huomaatte, olen kasannut tänne maneesiin pari estettä, eli tänään kokeillaan hyppäämistä, Janni sanoi kun kävelimme uralla alkukäyntejä. Vilkuilin esteitä kiinnostuneena. Ainakaan niiden koon puolesta Raffella ei pitäisi olla mitään ongelmia niiden ylityksessä. Maasta päin ne olivat näyttäneet isommilta, toisin kuin Raffen selässä, mistä käsin ne näyttivät todella pieniltä.
- Ei mitään kovin isoa, korkeudet ovat sellaista 40-50cm luokkaa. Mutta ei se korkeus olekaan tärkeintä vaan tekniikka, joten tänään keskitymmekin tekniikan hiomiseen, hän jatkoi.
Sitten seurasi pitkä selitys oikeanlaisesta estetekniikasta ja edelleen siitä askeleen säätelystä mistä olimme puhuneet viimetunnilla kun menimme puomeja, mutta ajatukseni leijaili taas jossain pilvilinnoissa, eli suurin osa selityksistä meni ohi. Onneksi olin hypännyt esteitä ennenkin, joten minun pitäisi selvitä tunnista vaikka keskittyminen olikin tällä hetkellä vaikeaa. Siitä tuli taas osoitus, kun huomasin muiden ratsastajien siirtävän ratsunsa raviin ja tajusin vasta siinä vaiheessa siirtää itsekin oman ratsuni raviin.

Alkuverryttelyt eivät menneet osaltamme kovin hyvin, Janni ei oikein arvostanut sitä että päästin Raffen menemään sieltä mistä aita on matalin ja niinpä Raffe oli alkuverryttelyjenkin jälkeen aika kankea ja hidas avuille. Janni käski minun jatkaa vielä verryttelyjä sillä välin kun muut aloittivat jo esteharjoitukset. Se oli todella noloa, joten ryhdistäydyin ja keskityin ratsastamaan Raffea kunnolla. Vähän ajan päästä se alkoikin siitä ihan kivasti vetreytymään, joten sitten Janni päästi minutkin esteiden pariin. Hän käski ottaa ensin ravilähestymisen pienelle ristikolle, jonka keskikohta oli hädin tuskin maneesin pinnan yläpuolella.
- Ratsasta suoralla tiellä keskelle estettä ja älä päästä sitä valumaan avuiltasi, vaikka ravissa mennäänkin ja este on pieni, Janni ohjeisti. Raffe eteni reippaassa ravissa kohti estettä ja “hyppäsi” sen yli lähinnä vain ravaamalla sen yli kuin puomin. Seuraavalla kerralla otimme jo laukkalähestymisen, jolloin Raffe hyppäsi sen enemmän estetyylisesti. Hevonen alkoi selvästi innostua ja vauhtia löytyä ehkä vähän liikaakin, joten sitä piti pidätellä aika paljon ettei esteiden hyppääminen mennyt pelkäksi rynnimiseksi. Janni käski aloittaa esteelle valmistelun jo kauan ennen estettä, koska minulla oli taipumusta päästää Raffe menemään esteelle aivan miten se itse halusi ja jäädä itse vain matkustamaan selkään, se ei tietysti ollut toivottavaa.

Vaikka esteet olivatkin pieniä, oli niiden hyppääminen rankkaa ja niihin sai keskittyä kunnolla, niinpä jopa hoitajaksi pääsyni pääsi pari kertaa unohtumaan tunnin aikana. Mutta aina kun ei ollut minun vuoroni hypätä, ajatus karkasi helposti Fellaan, halusin päästä jo hoitamaan sitä. Janni taisi huomata, että tällä tunnilla minulla oli aika pahoja keskittymisvaikeuksia, täytyisi varmaan kertoa syy siihen tunnin jälkeen niin ehkä Janni ei tuomitsisi minua niin pahasti. Tiesin kyllä, että minun olisi pitänyt osata keskittyä vaikka olinkin juuri päässyt hoitajaksi, joten se ei varmaan olisi kovin hyvä syy Jannin silmissä menestyä tunnilla huonosti. Samassa havahduinkin siihen, kun minua huudeltiin taas esteille, joten täytyi jättää taas muut asiat sikseen ja keskittyä vain saamaan Raffe esteiden yli. Onneksi Raffe oli itse todella innokas esteiden hyppääjä, eli minun ei tarvinnut keskittyä sen patistelemiseen kunnolla vauhtiin, mutta siihen vauhdin sopivaan hidastamiseen minun pitikin sitten keskittyä. Onnistuin saamaan tunnin loppuun parit tosi hyvät hypyt, kun oikein keskityin keskittymiseen.
- No niin, hyvinhän te osaatte, Janni sanoi minulle ja Raffelle. - Se on yleensä aika pienestä kiinni, joskus tarvitaan vain vähän ekstra rutistusta ratsastajalta niin niitä hyviä suorituksia alkaa tulla.

Niihin hyppyihin olikin hyvä lopettaa tältä päivältä. Tunnilla oli ollut rankkaa mutta myös ihanaa. Tietenkin keskittymisen kanssa oli ollut ongelmia varsinkin alkutunnista, mutta olin lopulta selviytynyt siitäkin ja lopussa olin löytänyt kadonneen keskittymiskykyni ainakin hetkeksi. Onneksi Raffe oli niin kiva hevonen, että se kyllä yritti parhaansa vaikkei ratsastaja parhaimmillaan olisikaan ja sen hyvä luonne olikin pelastanut minua paljon tällä tunnilla. Loppukäynneissä silitin Raffen kaulaa iloisena, se saisi edelleen säilyttää paikkansa yhtenä lempihevosistani vaikka tietenkin tänään Fella oli kiilannut siihen ykköspaikalle. Tämä oli tosiaankin ollut paras päivä ikinä, olin päässyt vihdoin hyppäämään esteitä ja olin saanut ihkaensimmäisen hoitohevoseni. Se tuntui edelleen epätodelliselta, mutta sellaista elämä joskus oli - epätodellista.

// Fellalle voisi muuten tehdä päiväkirjan, sille ei tainnut olla vielä sellaista tehtynä

# Tallikirja 2021 -->

✦ 16.08.2021 - Telepatiaa
#OTsuoritus

Jee, tuntipäivä, paras päivä! Suunnistin jo tuttuun tapaan ilmoitustaululle katsomaan päivän ratsuani, ja sehän olisi Raffe. Minulla oli varmaan jotain telepaattisia kykyjä, koska Janni oli osannut laittaa minulle Raffen, juuri kun olin muutama päivä sitten sanonut Sonialle, milloinkohan pääsisin ratsastamaan sillä. Ja nyt jo pääsin, vau!

Koska Fella (se puolikuuhevonen) oli Raffen jälkeläinen, niiden oli pakko olla edes jotenkin saman luonteisia, ainakin niin halusin uskoa. Eli Raffella ratsastaminen oli vähän niin kuin ratsastaisi Fellalla. Suunnistin innoissani päivän ratsuni karsinalle - siitä näki heti että se oli ponikokoa isompi, eli isompi kuin kumpikaan tähän mennessä ratsastamani poni - varsinkin Dimonaan verrattuna Raffe oli suurinpiirtein jättiläinen. Se katsoi minua herttaisesti lempeillä silmillään korviaan söpösti höristellen, ja olin samantien ihan myyty. Rapsutin vähän tätä söpöläistä ennen hoitotoimenpiteisiin ryhtymistä. Harjasin sen tietenkin huolellisesti ennen varusteiden laittoa, ja puhdistin sen kaviot. Raffe oli erittäin miellyttävä hoitaa, se oli tosi kiltti ja hyväkäytöksinen, eikä missään kohtaa tullut minkäänlaisia ongelmia. Varusteetkin se otti päällensä turhia mukisematta. Hevosen koosta johtuen varustaminen oli ehkä hitusen hankalampaa kuin jonkun pienemmän ponin varustaminen, mutta ei niin hankalaa että siitä olisi tullut mikään oikea ongelma. Onneksi olin ikäisekseni aika pitkä, eikä siis hevoskokoistenkaan nelijalkaisten hoitaminen tuottanut vaikeuksia. Ehkä joidenkin oikeasti isojen hevosten hoitaminen olisi vaikeaa, mutta onneksi Raffe oli tavallaan vain hieman ylikasvanut poni, eli juuri täydellinen.

Tunti pidettiin tällä kertaa maneesissa, joten talutin Raffen sinne muiden ratsastajien mukana. En ollut vielä juurikaan puhunut muiden samalla tunnilla ratsastavien tyttöjen kanssa - ainakin yksi tyttö vaikutti olevan aika paljon nuorempi kuin minä - mutta siltä yhdeltä vaaleatukkaiselta, suurin piirtein kanssani saman ikäiseltä tytöltä olin kysynyt Aagesta ja yhden toisen tytön kanssa, jonka nimeksi paljastui Elisa, olin myös vähän puhunut. Elisa vaikutti oikeastaan aika samanlaiselta kuin minä, hän oli oikein iloinen ja puhelias persoona, joten ajattelin että ehkä meistä voisi tulla hyvätkin ystävät. Ensin minun pitäisi kuitenkin keskittyä ratsastustuntiin, joka varmasti aiheuttaisi taas niin fyysistä työtä kuin aivonystyröiden käyttöäkin.

Tunti alkoi taas alkuverryttelyillä, niin kuin joka tunti. Raffe tuntui selästä käsin paljon isommalta miltä se oli maasta päin tuntunut, joten minulla kesti hetki tottua sen isoihin askeliin. Varsinkin ravissa Raffen askeleet tuntuivat venyvän kilometrin mittaisiksi, mutta onneksi askeleet olivat kuitenkin tasaiset, joten niissä oli aika helppo istua vaikka hetki siinä menikin, että totuin isompiin askeliin kuin tavanomaiset poniaskeleet. Janni kehotti pariin kertaan korjaamaan asentoa, se taisi kärsiä siitä kun keskityin vain keventämään ravissa oikeassa tahdissa, enkä siihen mitä jalkani tai käteni tekivät. Raffe vaikutti varsin leppoisalta kaverilta, jota ei kauheasti haitannut, vaikka ratsastaja olikin hieman epätasainen ja suoritti verryttelyjä hyvällä motivaatiolla. Se siirtyi nätisti pyydettyyn askellajiin, ja taipui mukavasti ympyrälle, vaikka Janni selittikin jostain lavan taipumisesta, ja käski minun tukea kääntävää liikettä enemmän ulkopohkeella ja -ohjalla.

Jep, kyllähän sitä taas töihin jouduttiin ja Janni kyllä piti huolen, ettei kukaan ratsastaja tai poni luistanut tehtävistä. Ravaamisen jälkeen olisin ollut ihan valmis pienelle välikäyntipätkälle, mutta Janni käskikin ottaa laukannoston pitkällä sivulla. Keskitin kaikki sielun ja ruumiin voimani että saisin täydellisen laukannoston, edellisillä tunneilla ne olivat menneet vähän niin ja näin. Raffe kuitenkin nosti laukan suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun ehdin ensimmäisen kerran ajattelemaan sitä. Voi, mikä ihana keinuhevoslaukka Raffella olikaan!
- Siinä oli hyvä nosto, hienoa! Mutta pidä vaan jalat rauhassa Raffen kyljillä, ja oot nyt taas vähän etupainoinen, eli korjaa asento, Janni selitti. Juuri pari askelta ennen kuin piti siirtyä taas raviin ja siitä lopulta käyntiin, sain asennonkin kohdilleen, joten siitä olikin sitten mukava jatkaa tuntia. Kun kaikki olivat saaneet onnistuneet nostot, kävelimme hetken ponien kanssa uralla ja Janni kertoi meille päivän pääteemasta.
- Kuten huomaatte, täällä maneesissa on puomeja, joita hyödynnämme työskentelyssä tänään, Janni kertoi sitten. Tosiaan, ympäri maneesia oli ripoteltu erilaisia puomisarjoja, erilaisilla välimatkoilla, joten Janni selitti askeleen säätelystä eli siitä, miten hevosten askeleet saisi optimaalisesti mahtumaan puomien väleihin. Hän kehotti hakemaan poneille alusta asti reippaan tahdin, jotta vauhti sitten riittäisi puomeilla ja askelkin olisi tarpeeksi pitkä kantamaan puomin yli ilman kolhaisuja. Sitten hän tietysti kertoi kevyestä istunnasta, joka olikin minulle jo tuttua juttua. Eihän siinä muuta kuin piti vain vähän nousta jalustimille seisomaan ja samalla myödätä ohjista, kun hevonen ylittää puomit/esteet. Tällä tunnilla oli tietysti kyse puomeista, voi kunpa pian hyppäisimme ihan oikeita esteitä, haaveilin Raffen pehmeässä käyntiaskelluksessa.

Rennon kävelyn jälkeen Janni käski taas ottaa ohjat tuntumalle ja hakea reippaan, tahdikkaan käynnin. Ylitimme puomit ensin käynnissä, joka oli oikeasti vaikeampaa miltä kuulosti, ainakin minusta hitaammassa askellajissa oli vaikeampaa pysyä kevyessä istunnassa ja saada käynti tarpeeksi aktiiviseksi. Raffe vähän kolauttikin puomiin, koska en saanut sitä tarpeeksi etenevään käyntiin. Sillä välin kun muut ylittivät puomeja, sainkin keskittyä ratsastamaan Raffen parempaan käyntiin. Onnistuin siinä ihan hyvin, koska seuraavalla kerralla onnistuimme ylittämään puomit ilman kolhuja. Taputin Raffea kaulalle, se oli hieno heppa. Ravissa meillä menikin sitten heti ensimmäisellä kerralla paremmin, ehkä huolellisen käyntityöskentelyn ansiosta, liisimme kevyesti puomisarjan yli ja hihkuin riemuissani Raffen satulassa. Janni kehui suoritusta, ja se vielä buustasi hyvää oloani, ratsastuksenopettajalta oli aina kivaa saada kehuja. Lopuksi ylitimme puomit vielä laukassakin, joka olikin se varsinainen “pihvi” tässä hommassa. Eihän niitä oikeita esteitäkään ravissa ylitetty, tai ehkä jotain superpieniä ristikoita, mutta ei mitään oikeita esteitä. Osalla ratsastajista oli hieman vaikeuksia lähestyä puomisarjaa oikeassa tahdissa ja siitä aiheutui aika paljon kolinaa, mutta homma alkoi sujua pikkuhiljaa. Janni huuteli ohjeita niin että maneesi raikui, ponien tömistäessä vauhdikkaasti puomien yli. Aina kun joku ylitti puomeja, muut saivat kävellä, mutta ennen puomeille suuntaamista piti nostaa laukka. Pian oli minun vuoroni, joten valmistelin Raffen laukannostoon. Tunsin kuinka Raffe reipastui allani, ihan kuin se olisi jo kysellyt, joko mennään. Parin raviaskeleen jälkeen se nosti laukan ja suuntasi korvat hörössä kohti puomeja. Ratsastin sitä vähän eteen, jotta laukka varmasti riittäisi kantamaan meidät puomien yli kolhuitta. Raffe loikki innokkaasti puomien yli, melkein tuntui jo siltä kuin olisimme hypänneet esteitä. Puomien jälkeen hidastin taas ravin kautta käyntiin, jipii, tätähän voisi tehdä vaikka koko päivän!

Valitettavasti tunti kuitenkin loppuisi aikanaan, joten meidän piti jättää puomit tältä päivältä ja keskittyä vain jäähdyttelemään poneja kovien suoritusten päätteeksi.
- Joko me hypätään ens tunnilla? kysyin Jannilta. - Siis ihan oikeita esteitä.
- No, sanotaanko näin, että kannattaa tulla paikalle ensiviikollakin, Janni sanoi. - Mutta ratsastetaas nyt tämä tunti loppuun!
Se sopi, vaikka minua hieman harmittikin että ratsastukseni Raffen kanssa loppuisi näin pian. Pitäisiköhän kysyä Jannilta, saanko Raffen ensiviikollakin? Raffe oli ollut aivan ihana ratsastaa, se kuunteli minua hyvin eikä tehnyt mitään ylimääräisiä konnankoukkuja, vaikka en minä sellaisista säikähtänytkään, mutta minusta oli kivempi kun hevonen käyttäytyi hyvin eikä tehnyt mitään ylimääräistä. Lisäksi, sitten kun totuin Raffen askeliin, niissä oli todella mukavaa istua, ne olivat tasaiset ja niihin olisi voinut jäädä istumaan koko päiväksi. Puomitkin Raffe ylitti taitavasti, ehkä alussa sillä oli pienenpieniä käynnistymisvaikeuksia mutta pienen tahmeuden jälkeen se kyllä nosteli jalkansa hienosti puomeista yli. Koko tunnin, tai ainakin melkein koko tunnin, oli tuntunut siltä että olin ohjannut ratsuani pelkän ajatuksen voimalla. Janni kyllä sanoi että ratsastin Raffea hienosti istunnalla, en kyllä ihan tajunnut mitä se tarkoitti, joten päätin että varmaan lähetin sille telepaattisia signaaleja, joita se sitten totteli. Niin sen oli pakko olla.

Samassa huomasin Sonian istumassa katsomossa, kauankohan hän oli istunut siellä? Joka tapauksessa katsoin naista iloisesti ja vilkutin hänelle Raffen selästä, hevosen löntystäessä rennosti loppukäyntejä. Kaarrossa taputin hevosen pehmeää kaulaa kiitokseksi tunnista, ja kun laskeuduin selästä alas, halasin vielä Raffea pitkään.
- Raffe tais saada uuden fanin, kuulin Sonian äänen takaani, hän oli tullut katsomosta luoksemme.
- Jep, sanoin ja irtauduin viimein Raffen kaulasta. Se katsoi minua ja hoitajaansa lempein silmin. Raffesta tuli kyllä ehdottomasti lempihevoseni, niistä joilla olin ratsastanut.
- Se on kyllä semmoinen hurmuri, Sonia nauroi ja rapsutti vähän itsekin hoitohevostaan. Lähdimme kohti tallia, minun kertoessa Sonialle millaista Raffella oli ratsastaa. Vaikka hän varmaan tiesikin sen jo, hän oli varmaan ratsastanut sillä aika monesti. Soniaa ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan ja hän kuunteli mielellään selitystäni Raffesta. Hoitaessamme hevosta yhdessä pois tunnilta ajauduin jo miettimään seuraavaa tuntia - olisiko meillä oikeasti estetunti, ja saisinkohan ratsastaa uudestaan Raffella...

# Tallikirja 2021 -->

✦ 09.08.2021 - Arvaamaton Aage
#OTsuoritus

Viikko oli kulunut lähinnä selittäessä vanhemmilleni kuinka kivaa minulla oli Shelyesissä ollut ja halusin päästä sinne uudestaankin ratsastamaan, ja niinpä viikon lopulla he vihdoin ilmoittivat minut Shelyesiin vakiotuntilaiseksi. Siitä tuli heti virallisempi olo, nyt minä olin ihan OIKEA tuntiratsastaja.

Niinpä minä olin tällä kertaa tallilla OIKEANA tuntiratsastajana. Ryntäsin katsomaan päivän ratsuani, ehkä vähän liiankin kovaa vauhtia, koska minut pysäytettiin kesken matkan.
- Hei, ei juosta tallissa, joku tummatukkainen nainen sanoi ystävällisesti, mutta samalla napakasti.
- Sori, sanoin mutta kasvoilleni juurtunut hymy ei liikahtanutkaan (äiti sanoi että hymyilin jopa nukkuessani). - Mulla on vaan kiire katsomaan minkä hepan sain tunnille.
- Sen voi tehdä rauhallisemminkin ettei hevoset säiky, mutta annetaan anteeksi tämän kerran, nainen sanoi naurahtaen. - Taidat olla uusi täällä?
- Jep, aloitin just tunneilla käynnin, kerroin. - Niin tästä lähtien oon täällä ainakin joka maanantai! Ehkä joskus muinakin päivinä. Niin ja mun nimi on Safira, kukas sä oot?
Nainen näytti aika huvittuneelta, mutta vastasi sitten:
- Mä oon Jassu, tallin omistaja. Kiva tutustua!
HÄH?! Ai sinä vai olet tallin omistaja, älä huijaa. Tuota en sentään sanonut ääneen, tiesin että se olisi ollut epäkohteliasta, jos hän puhuikin totta. Se olisi kyllä outoa, koska ainakin Oslossa tallin omistaja oli ollut paaaljon vanhempi. Varmaan ainakin satavuotias. Okei, ei ihan niin vanha, mutta ehkä kuusikymmentä, aika lähellä kuitenkin.
- Joo, oli kiva nähdä! sanoin. - Varmaan siistiä olla tallin omistaja! Pidä hauskaa tai jotain, mä meen nyt kattomaan sen mun hevosen. Haluun päästä jo ratsastamaan! Ai niin joo, sä varmaan tiiät sen ratsastuksenopettajan nimen?

Jassu kertoi, että ratsastuksenopettajani oli Janni, nyt oli siis sekin mysteeri selvinnyt. Jassukin kuulemma piti jotain tunteja täällä, ja sitten oli vielä joku Catu, mutta en jäänyt enää kuuntelemaan pidemmäksi aikaa, kohtahan minä myöhästyisin tunnilta! Tunnin jälkeen voisin sitten jatkaa rupattelua. Tosiaan, se heppa millä ratsastaisin tänään, sen nimi oli Aage. Tietenkään sekään nimi ei sanonut minulle mitään, kestäisi varmaan hetki ennen kuin oppisin tunnistamaan kaikki Shelyesin hevoset. Samaan aikaan kanssani tuntilistoilla oli suurin piirtein samanikäinen tyttö kuin minä.
- Kuka toi Aage on? kysyin häneltä. Tyttö näytti vähän yllättyneeltä kun puhuin hänelle, mutta vastasi kuitenkin:
- Se on sellainen risteytysponi, ruunivoikko väriltään, tyttö kertoi.
- Okei, onko se kiva? esitin jatkokysymyksen.
- Nooh… On se ihan, mutta se on aika hidas. Sen takia varmaan monet ei oikein tykkää siitä. Ja kannattaa varautua pukkeihin, tyttö vastasi.
Ei tosiaan vaikuttanut miltään unelmien ponilta, mutta ei tässä auttanut alkaa valittamaankaan. Toisaalta tunsin sympatiaa Aagea kohtaan, kyllä se varmasti yritti parhaansa olla hyvä tuntihevonen. Kohtahan se nähtäisiin, millainen se todellisuudessa olisi.

Yritin mennä etsimään Aagea, mutta en löytänyt sitä. Meinasin jo mennä sanomaan Jassulle, että häneltä on kadonnut poni (hän ne kaikki varmaan omisti, olihan hän tallin omistaja) mutta sitten tajusin, että Aage on varmaan edellisellä tunnilla. Suuntasin kentälle ja näin siellä erittäin laiskasti etenevän, ruunivoikon ison ponin. Sen oli pakko olla Aage, ainakin se sopi kuulemaani kuvaukseen täydellisesti. Sen selässä istui pieni tyttö, jonka jalat hädin tuskin ylsivät ponin kylkiin. Ei ihmekään, että poni oli vaikea saada liikkumaan. Ratsastaja näytti kuitenkin aika määrätietoiselta ja tarpeeksi selässä heiluttuaan sai Aagen siirtymään raviin. Teki mieli taputtaa, mutta tyydyin kuitenkin vain seisomaan kentän reunalla kädet puuskassa ja tarkkailemaan tulevan ratsuni menoa silmä kovana.

Aage oikoi joka mahdollisen kulman ja vaivautui hädin tuskin nostelemaan jalkojaan maasta, vaikka se ravasikin ihan kiitettävässä tahdissa. Ratsastaja näytti kuitenkin tyytyväiseltä, varmaan se oli jo saavutus että Aage ylipäätään ravasi. Loppua kohden ratsastaja sai sen ravaamaan jopa suhteellisen ilmavasti ja kun hän hidasti ponin loppukäynteihin, hän näytti iloiselta. En tiedä johtuiko ilo enemmän siitä, että hän oli saanut Aagen kulkemaan, vai siitä että tunti loppuisi pian ja hän saisi antaa ponin minun ratsastettavakseni. Ehkä minun olisi hieman helpompi ratsastaa sillä, koska se oli jo tavallaan verrytellyt edellisellä tunnilla (ja minulla oli pidemmät jalat), tai sitten se olisi vaan entistä laiskempi kun oli joutunut käyttämään energiaansa ensimmäiseen tuntiin.

Tavallaan olin tyytyväinen siihen, että olin saanut Aagen ratsukseni, se oli enemmän sitä maata mihin olin tottunut edellisellä ratsastuskoululla, joten minulla oli kokemusta sen kaltaisilla hevosilla ratsastamisesta. Kaikki hevoset olivat kuitenkin erilaisia, joten en uskaltanut liikaa luottaa aiempiin kokemuksiini. Istuin ponin leveässä selässä ja keinuin sen verkkaisessa käynnissä, Dimonaan verrattuna se oli täysi vastakohta. Kauaa emme saaneet laiskotella, vaan jouduimme töihin heti tunnin alusta lähtien.
- Tosiaan, tänään on teemana laukkatyöskentely, mutta ensin tietysti alkuverryttelyt. Hevoset on tarkoitus saada aktiivisiksi jo alkuverryttelyn aikana, että ne on sitten kunnolla valmiita laukkatehtäviin. Koskee myös Aagea, Janni selitti kentän keskeltä. Irvistin kentän uraa pitkin laahustavan ponin selästä, tästä tulisikin jännä tunti.

Aage oli tosiaan hidas, mutta en aikonut luovuttaa heti alkuunsa. Patistin sitä eteenpäin pohkeilla minkä kerkesin ja tehostin pohjeapuja maiskuttamisella. Olin juuri saanut Aagen jokseenkin siedettävämpään käyntiin, kunnes piti siirtyä raviin. Oikeastaan ihan hyvä, ettei tarvinnut enää tuskailla käynnin kanssa. Aage lähti raviin reippaasta pohkeenkäytöstäni, mutta yhtäkkiä se teki jotain kummallista sivuttaisliikettä kohti kentän keskustaa, missä Janni seisoi. Koska olin juuri yrittänyt alkaa keventää, tasapainoni horjui ja niin olin jo melkein ratsastuksenopettajan nenän edessä, roikkuen tyylikkäästi Aagen kaulalla. Sain kai jotenkin pidätettyä Aagea ohjista, koska poni pysähtyi, jolloin minun oli helpompi päästä kaulalta takaisin satulaan. Ehkä Janni oli sanonut jotain, mutta en ollut kuullut, koska olin hämmentynyt niin paljon Aagen tempauksesta.
- No niin, Aage järjesti taas show’n, Janni sanoi silmiään pyöritellen. - Oot varmaan ihan kunnossa? Se tekee tuota joskus, sun pitää vaan olla hereillä ja nyt kun tiedät että noin voi tapahtua, osaat varautua siihen. Napakasti vaan ohjat takaisin käsiin ja jos se lähtee sivulle, ohjaat sen vaan rauhallisesti takaisin ohjalla ja pohkeella. Kyllä se on ihan tottelevainen poni, se vaan tykkää testailla uusia ratsastajia.

Muut olivat varmaan jo ehtineet saada ratsunsa kulkemaan nätisti ravissa sillä välin kun minä temppuilin omani kanssa keskellä kenttää. Jaa, ponit voi tehdä tällaistakin. Ei se ideaalein alku tunnille, mutta en silti lannistunut. Ratsastin Aagen takaisin uralle ja jos se vielä yrittäisi pelleillä, näyttäisin mistä kana pissii. Muutaman ravikierroksen ja voltin jälkeen Aage oli oikeastaan aika reipas. Ei läheskään sillä tavalla kuin Dimona, mutta minusta tuntui että olin saanut Aagen kulkemaan hyvin eteen ja kuuntelemaan minua. Se lupasi hyvää laukkatehtäviä ajatellen. Janni näytti peukkua, kun ratsastin viimeistä ravikierrosta.
- Mitäs mitäs, Aagehan kulkee reippaasti! Hyvä Safira, hän sanoi. - Mutta korjaa vähän asentoa, oot nyt vähän etukenossa. (Pieni asennon horjahdus taisi johtua siitä, että olin niin innoissani, että ratsastuksenopettajakin huomasi edistymisemme)

Laukassa Aage oli taas vähemmän yllättäen hieman hidas käynnistymään. En oikeastaan edes tiedä mitä tein satulassa, mutta ainakaan laukannosto ei onnistunut ensimmäisellä kerralla.
- Rauhassa vaan Safira, jos Aage ei nosta laukkaa niin otat vaan vähän taaksepäin, hengität vaikka pari kertaa syvään ennen kuin yrität uudestaan. Ei kannata alkaa riehumaan siellä satulassa, koska sitten se poniparka menee ihan sekaisin, mitä sä yrität sille sanoa, Janni selitti. - Ja istut vaan syvälle sinne satulaan, ei tarvitse lähteä lentoon vaikka laukannosto saattaa siltä vähän tuntuakin.
Jos luulin että edellinen tunti oli ollut työteliäs, tämä se vasta sellainen olikin. Ähisin ja puhisin Aagen satulassa, kunnes se vihdoin nosti laukan.
- Kumpi laukka? Janni kysyi.
Voi p… pilttipurkki, sekin piti muistaa katsoa. Jälleen suoritus sai akrobaattisia piirteitä, kun heiluin satulassa ja yritin saada selkoa, kumpi laukka tämä nyt olikaan. Aage ei arvostanut heilumistani, vaan hyppäsi taas sivulle, laski pään alas ja heitti takapäänsä ilmaan. Kuului vaan humps, kun humahdin ponin kaulan yli kentän pintaan. Hämmennyin, mitä juuri oli tapahtunut, koska minua ei edes sattunut yhtään. Janni otti Aagen kiinni ja tuli sen kanssa luokseni kysymään, sattuiko minua. Pudistin vaan päätäni, jos joku tässä sai kolauksen niin itsevarmuuteni.

Olin monesti kuullut sanottavan, että satulaan täytyi aina nousta takaisin tippumisen jälkeen, joten totta kai tein niin. Eihän minua edes sattunut mihinkään, joten miksi en olisi noussut.
- Se laukka oli muuten oikea laukka, sanoin Jannille. Hän nyökkäsi, mutta pianhan minun pitäisi taas nostaa laukka ja tunnistaa kumpi se oli. Mutta ehkä se selviäisi vähän vähemmällä satulassa heilumisella. Jannikin muistutti jälleen rauhallisena pysymisestä, sähläämisellä aiheuttaisin vain ongelmia.

Lopputunti meni oikeastaan tosi hyvin, ainakin muihin tunnin tapahtumiin verrattuna. Sain Aagella hyviä laukannostoja ja tunnistin laukat onnistuneesti, ei se lopulta ollutkaan vaikeaa, aluksi olin vain yrittänyt liikaa. Tykkäsin silti ehkä enemmän Dimonasta kuin Aagesta, mutta tykkäsin kyllä Aagestakin, vaikka tipuinkin siltä. Mutta oikeastaan se johtui vain omasta sähläämisestäni satulassa. En siis saanut tunnista mitään traumoja, huono puoli oli vain se, että joutuisin taas odottamaan viikon ennen seuraavaa ratsastustuntia. Eikä varmaan kannattaisi mainita vanhemmille mitään satulasta putoamisesta, tai muuten he saattaisivat kieltää minulta koko ratsastuksen - heillä oli taipumusta olla aika ylisuojelevaisia.

# Tallikirja 2021 -->

✦ 02.08.2021 - Kipittävät pikkukaviot
#OTsuoritus

Sen maanantain odottaminen tuntui ikuisuudelta, mutta sitten kun se vihdoin saapui, olin kaiken jännityksen lomassa todella innoissani. Onneksi ei ollut vielä koulua, koska opiskelusta ei olisi tullut mitään.
- Lähdetäänkö me jo tallille? kysyin äidiltä jo varmaan kolmannen kerran tänään vaikka oli vasta keskipäivä.
- Kiva että olet innoissasi, mutta kuten sanoin, lähdemme vasta illalla, äiti sanoi rauhallisesti. - Tuntisi on vasta kuudelta.
KUUDELTA?! Huusin sisäisesti. Mitä minä tekisin kuusi tuntia? Tai ehkä viisi, kai lähtisimme tallille hyvissä ajoin ennen ratsastustuntia. Menin huoneeseeni pettyneenä, ihan kuin olisin juuri saanut kuulla maailman ikävimmän uutisen. Mutta pian olin taas oma iloinen itseni, kun tajusin, että ylipäätään pääsisin tallille tänään, ja voisin käyttää tunnit ennen sitä vaikka piirtäen hevosia ja leikkien keppihevosilla.

Vihdoin päivä alkoi kääntyä illan puolelle, joten äiti lähti ajamaan minua tallille. Olin saanut paikan irtotunnille, ja jos tänään menisi hyvin ja viihtyisin Shelyesissä, ryhmässä olisi myös paikka vakiotuntilaiselle. Sitä ajatellessa hymy levisi korviin asti, kuinka ihanaa olikaan päästä taas ratsastamaan, ja ehkä saada jopa vakituinen paikka ryhmästä.

Saavuimme Shelyesin parkkipaikalle. Äiti varmisti monta kertaa, pärjäänhän varmasti, mutta miksi en pärjäisi, olinhan minä ollut tallilla ennenkin. En tosin tällä tallilla, mutta kuitenkin. Ei siellä niin erilaista voisi olla, vaikka oikeastaan toivoin, että uudella tallilla olisi vähän erilaista kuin vanhalla - vanhalla tallilla oli tuntunut olevan aika nihkeä ilmapiiri, kyllä minulla oli ollut siellä hyviä kavereita mutta sitten oli ollut myös niitä ei-niin-mukavia tyyppejä. Tallilla oli aina ollut jotain draamaa menossa, minullakin oli tosin ollut siinä osani, mutta toivoin, että täällä uudella tallilla olisi rauhallisempaa, ja yleisesti parempi ilmapiiri.

Sain tunnille Dimona-nimisen hevosen. Tai ponin, eikös tämän pitänyt olla ponitalli, jotain sellaista äiti oli sanonut. Tämän ponin (tai ehkä hevosen) nimi ei tietenkään sanonut minulle mitään, joten minun piti käyttää aikaa sen etsimiseen tallista - oikeastaan, poni ei ollut siinä tallissa missä minä ensin olin, mutta löysin sen lopulta pihattotallista, jonkun tallikäytävältä bongaamani tytön opastuksella.

En ollut nähnyt niin hassun näköistä ponia ennen kuin Dimona - se oli ilmiselvästi poni koon puolesta, mutta rodusta en osannut sanoa ja se oli väriltään valkoinen, mutta kauttaaltaan ruskeiden pilkkujen peitossa. Sen tiesin, että tuon väristä hevosta kutsuttiin tiikerinkirjavaksi, olin nähnyt kuvan siitä jossain hevoskirjassa joskus. En kyllä ymmärtänyt miksi väriä kutsuttiin sillä nimellä, tiikerithän olivat raidallisia eivätkä pilkullisia. Joka tapauksessa, minun piti hoitaa kyseinen hassu pikkuponi tuntia varten, joten ei ollut aikaa miettiä hevosten väritysten nimityksiä enempää.

Dimona oli todella kiltti ja mukava hoidettava, tykkäsin tammasta jo ennen kuin olin ehtinyt selkään asti. Kun olin saanut varusteet onnistuneesti laitettua tammalle, tapitin onneni kukkuloilla ponin vierellä täysissä ratsastusvarusteissa ja odotin, että ratsastuksenopettaja tuli käskemään meidät kentälle. Siinä ei kauaa mennyt, joten lähdin taluttamaan Dimonaa muiden ratsastajien ja heidän ratsujensa perässä kentälle.

Ulkona oli onneksi ihan hyvä sää - viitisentoista astetta ja pilvistä, ei siis satanut vettä. Muuten olisimme varmaan ratsastaneet maneesissa. Kaarrossa pomppasin Dimonan selkään, pienikokoisen ponin kanssa se ei tuottanut ongelmia. Pian olinkin jo kipittämässä Dimonan kanssa uralla. Todellakin kipittämässä, jo käynnissä huomasi että Dimonan askeleet olivat todella pienet ja ponimaiset. Sen pikkuruiset korvat olivat hörössä ja pystyharja keikahteli puolelta toiselle käynnin tahdissa.

Kun käsky kävi siirtää hevoset raviin, ei tarvittu kuin pieni hipaisu pohkeilla Dimonan kylkiin kun se oli jo kiitämässä täyttä häkää ympäri kenttää. Istuntani horjui ja kevennyskin meni päin honkia, tästä ratsastuksenopettaja (mikähän sen nimi oli) minua huomautti ja käski minua ottamaan Dimonan rauhallisempaan raviin. Pidätin tammaa päättäväisesti ohjalla ja istunnalla, ja kas kummaa, se hidasti tahtiaan ja keventäminenkin oli helpompaa. Huh, en ollut tottunut ratsastamaan näin ripeillä hevosilla, edellisellä tallilla hevoset olivat olleet kaikki aika laiskan puoleisia, joten niitä oli saanut patistaa kunnolla eteenpäin eikä silloinkaan välttämättä saanut kunnon reipasta tahtia aikaiseksi. Dimonalla ei tosiaankaan ollut sitä ongelmaa, tamma eteni pikkukavioillaan niin reipasta tahtia, että ehdin hengästyä jo pienen ravipätkän jälkeen. Otimme siirtymisiä käynnistä raviin ja takaisin, ja työskentelimme volteilla, joilla ponit piti tietysti saada mahdollisimman pyöreiksi ja samalla tahdin piti säilyä. Dimona meinasi aina lähteä kiihdyttämään tahtia, jos en keskittynyt ratsastukseen koko ajan. Niinpä minun täytyi pitää keskittymiseni täysin Dimonassa, ettei se pian jyräisi jonkun hitaamman ponin päälle. Onneksi Shelyesin kenttä oli iso, ja tunnillakin oli vain viisi ratsastajaa, joten tilaa ratsastamiselle oli paljon.

Siirtymis- ja volttitehtävien jälkeen otimme ihan vaan käyntiä suoralla uralla ennen laukkatehtäviä. Tunsin innostuksen kasvavan sisälläni, laukkaaminen oli aina hauskaa. Samalla minua kyllä jännitti, miten pysyisin Dimonan laukan kyydissä, kun ravissakin minulla oli hieman vaikeuksia. Joka tapauksessa laukkaaminen oli parasta, joten pieni jännitys ei juurikaan haitannut fiilistäni. Kun saimme vihdoin nostaa laukan, Dimona kiihdytti ensin ravia kunnes ampaisi täyteen vauhtiin kuin formula-auto. Siltä minusta ainakin tuntui, vaikka tuskin laukka oli paljoa tavanomaista laukkaa nopeampaa. Yhtälailla adrenaliini valtasi kehoni ja oikeastaan mieleni olisi tehnyt laukata vieläkin lujempaa, mutta se ei tainnut olla tämän tunnin tarkoitus. Sepäs olisikin mukavaa, tunti jossa vain laukattaisiin koko ajan. Hevoset taitasivat tosin väsyä siinä, joten ymmärsin nopeasti, miksei sellaisia tunteja järjestetty.

Laukan jälkeen otimme hetken ravia ennen loppukäyntejä. Tunti oli mennyt ohitse hurjaa vauhtia, tuntui että olimme vasta päässeet alkuun, kunnes tunti jo loppui. Niin se meinasi olla aina tallilla, aika kului aina monenkertaisesti nopeammin kuin jossain muualla. Huomasin kyllä hengästymisestäni ja jomotuksesta pohkeissani, että oli tullut ratsastettua, ja huomasin jopa Dimonan tahdin hidastuneen viimeisissä käynneissä ennen talliin paluuta, sen askeleet eivät olleet enää niin kipittävät kuin alkutunnista.

Taputin Dimonaa tyytyväisenä kaulalle samalla kun ratsastin sen tunnin päätteeksi keskelle kenttää ja hyppäsin selästä alas. Hymyilin varmasti leveämmin kuin koskaan aikaisemmin, oli vaan niin ihanaa olla taas tallilla ja ratsastaa, varsinkin kun sai ratsastaa niin kivalla ponilla kuin Dimona. Ajattelin ilmaista opettajalle halukkuuteni alkaa ratsastaa tässä ryhmässä vakituisesti, vaikka minun pitäisikin varmaan vielä keskustella asiasta vanhempieni kanssa. Mutta he voisivat sitten myöhemmin soittaa, ja varmistaa asian, en tiedä kuinka hyvin täällä luotettiin pari kuukautta vaille 12-vuotiaan sanaan. Toivoin hartaasti pääseväni ratsastamaan taas seuraavalla viikolla, ja sitä seuraavalla, ja sitä seuraavalla, ja sitä seuraavalla… Ja tietysti odotin pääseväni tutustumaan Dimonan lisäksi myös muihin poneihin, ja muihin ihmisiin kuin ratsastuksenopettajaan, jonka nimeä en vieläkään tiennyt ja siihen (myöskin nimettömänä pysyvään) tyttöön joka opasti minut Dimonan karsinalle.

# Tallikirja 2021 -->

//Kai täällä maastossakin käydään??
Toki käydään aina silloin tällöin! Poislukien tavoitteelliset koulu- ja esteryhmät, elleivät ryhmäläiset maastoa erikseen toivo. -Jassu

#OTsuoritus

Yhtäkkiä olinkin jo toista kertaa Shelyesissä ratsastamassa. Tällä kertaa olin varannut maastotunnin, mikä ehkä olikin nykyään enemmän minun juttuni. Hieman epäillen katselin ratsuni ylvästä ja korkeaa olemusta, ja mietin, kuinkahan nopeasti se pinkaisisi nollasta sataan hurjan pitkillä takakoivillaan. Jassu kuitenkin vakuutteli Tegurin olevan mitä leppoisin maastoratsu. Olisin hyppinyt riemusta, jos olisin saanut ruunan koulutunnille, mutta maastoreissulle pikkuinen Feitli olisi voinut olla parempi mätsi.

Korokkeen päältä venytin vasemman jalkani äärimmilleen (onneksi olin joogannut) ja hyppäsin ruunan selkään. Hetken aikaa ehdin totutella ilmanlaatuun korkeuksissa, kunnes lähdimme liikkeelle. Meninkin heti letkan toiseksi - arvatenkin ratsuni liikkeissä oli kokoa. Peräämme ratsastivat Ylva ja Aage, Lilja ja Flamme sekä Bea ja Wilda (tarkistin nämä ilmoitustaululta tunnin jälkeen).

Lähtöhetkellä huomasin jonkun hääräilevän innokkaana kentällä: hän tutki tärkeän näköisenä valkoista lankkuaitaa, vaikka en itse huomannut siinä mitään erikoista. Hetkeksi hahmo pysähtyi, oikaisi ja hieroi kumaraa selkäänsä ja jatkoi sitten. Kuulin, että hän oli Bert - jonkinlainen tallin jokapaikanhöylä. En oikein tiedä miten olisin suhtautunut tuohon vanhaan mieheen. Mielestäni hän näytti aika herttaiselta, vilkuttaessaan tuossa meille maastoon lähtijöille pussihousuissaan ja ruutupaidassaan. Bert tutkaili jonkin aikaa peräämme ja näytti sitten menevän takaisin talliin heti lähdettyämme, omituista…

Maasto oli juuri niin rauhallinen kuin maasto voi olla. Svolværin heinäkuinen ilta tarjosi parastaan, eivätkä pörisijätkään olleet vaivaksi enää samalla lailla kuin alkukesästä. Tegur osoittautui kelpo maastomopoksi (ja Jassu sanojensa mittaiseksi naiseksi). Jännittävin hetki oli ehkä se, kun kuusenoksa heilahti silmilleni niin, että se peitti näkyvyyden hetkeksi. Onneksi Tegur tajusi pitää saman kurssin ilman ohjaajaakin. Luulen, että se olisi seurannut tyytyväisesti kärjessä ravaavaa Lidiaa, vaikka olisin pitänyt silmät kiinni koko matkan.

Kun tulee riittävän vanhaksi, ei kaipaakaan ylimääräistä extremeä, vaan on tyytyväinen, kun päästään ehjänä takaisin tallille. Tyytyväinen näytti olevan myös Bert, kun Jassu kurvasi joukon keulassa tallipihalle.

# Tallikirja 2021 -->

Pitkän, pitkän harkinnan jälkeen uskaltauduin uudestaan Shelyyn. Sainkin itseni irtopaikalle tämän illan ryhmään ja ratsuksi ihanan Raffen!

//Satulahuopa näytti jääneen talliin..

#OTsuoritus

Tegurin päiväkirja

2. Ratsastustunti 27.01.2021

Tavallaan se ei tullut yllätyksenä, että Valerie joutui itse varustamaan ratsunsa, mutta hänen oli hieman esitettävä yllättynyttä. Oli totta, että aiemmin hänen puolestaan tehtiin kaikki työ jos hän vain pyysi, ratsu jopa lämmiteltiin valmiiksi, mutta hän kyllä nautti hevosensa kanssa vietetystä ajasta. Lisäksi uuteen ratsuun oli hyvä tutustua etukäteen ennen kuin kipusi tuntemattoman ratsun selkään. Todellisuudessa Valerie kuitenkin pelkäsi, ettei osaisikaan enää varustaa ratsuaan valmiiksi ja olisi toivonut jonkun tallitytön tekevän sen hänen puolestaan. Siitä oli kuitenkin vuosia kun hän oli viimeksi itse hevosia hoitanut millään tavalla. Viimeisesta ratsastuskerrastakin oli vuosia, mutta alkeisryhmäänhän Valerie ei itseään voinut missään nimessä ilmoittaa. Kyllä ne opitut taidot sitten hevosen selässä sieltä selkärangasta ja lihasmuistista lopulta löytyvät. Tai ainakin niin hän toivoi.

Tegurin varustaminen onnistui yllättävän hyvin. Ruuna oli selkeästi tottunut hieman kokemattomampiinkin käsittelijöihin ja metsästi karsinan pohjalle pudonneita heiniä Valerien samalla harjatessa sen talveksi muodostamaa pörröistä turkkia. Eihän Valerie ollut oikeastaan kokematon, häneltä vain oli unohtunut aiemmat rutiinit ja toimiminen hevosten kanssa ei ollut enää yhtä luonnollista kuin aiemmin oli ollut. Kun ratsu oli hänen mielestään kyllin puhdas, asetteli hän metsänvihreän huovan sen selkään. Hänen onnekseen huopa oli laadukas ja istui Tegurin selkään hyvin, sillä huovan ja satulan laitto häntä jännitti eniten. Huovan jälkeen luonnollisesti satula, jonka hän onnistui mielestään asettelemaan juuri oikealle paikalle. Tarkistettuaan, että lavoille jäi tarpeeksi tilaa liikkua satulan alla laittoi hän satulavyön kiinni, aluksi löysälle, ettei ruuna vetäisi siitä hernettä nenään ja suuttuisi tälle jo ennen kuin olisi päässyt edes sen selkään. Sitten olikin vuorossa suitset. Ohjien pujottaminen heinänkorsia metsästävän Tegurin kaulalle ei ollutkaan niin helppoa kuin Valerie oli olettanut. Iso hevonen tuntui aina ajautuvan kauemmas, kun Valerie tuli suitsien kanssa lähemmäs. Hetken hippaleikin jälkeen Tegur kuitenkin teki virheen ja nosti päätään hieman kuultuaan jonkin äänen, jolloin Valerie sai pujotettua ohjat sen pään yli.
”Alatteko olemaan valmiita? Voitte alkaa pikkuhiljaa tulla jo kentälle” Jassun ääni kajahti tallissa.
Valerie laittoi suitsien soljet vielä kiinni ja laittoi kypärän päähän. Muut tuntilaiset jo taluttelivat ratsujaan tallin käytävällä kohti maneesia, jossa tunti tänään aiottiin pitää.

Tunnille osallistui Valerien lisäksi myös kolme muuta ratsastajaa. Ryhmän nuorin ratsastaja Jakob oli saanut ratsukseen sievän vuonohevostamman, saman jolla Jane oli ratsastanut kolme viikkoa sitten maastossa. Lisäksi tunnille osallistui Helke suomenhevostammalla sekä Annina ilmeisimmin omalla hevosellaan. Anninan hevosen varusteet nimittäin näyttivät muiden hevosten varusteita hienommilta ja niiden värimaailma sopi yhteen ratsastajan vaatteiden kanssa. Se ei voinut olla sattumaa. Kun kaikki ratsastajat olivat päässeet ratsujensa selkään, satulavyöt saatu kiristettyä ja jalustimet säädettyä sopivan pituisiksi, käveltiin alkukäynnit pitkin ohjin. Hetken Valerie luuli joutuneensa estetunnille, kun Jassu alkoi kantamaan maneesiin puomeja, mutta huomasi helpotuksekseen, että hän asettelikin niitä maahan jonkinlaisiksi apupuomeiksi.

”Sitten keräilkääs ohjia, sellaiset puolipitkät”, Jassu komensi ja tuntilaiset tottelivat. Tunti aloitettiin varovasti hevosiin tutustumalla osittain itsenäisesti. Välillä Jassu kommentoi johonkin jotain, mutta lähtökohtaisesti kaikki saivat päättää miten lähtivät lämmittelemään ratsujaan tuntia varten. Valerie valitsi perinteiset pysähtymiset ja niistä napakat siirtymiset takaisin käyntiin. Tegur tuntui tyypilliseltä ratsastuskoulun hevoselta, hieman laiskalta ja apuihin kyllästyneeltä. Valerie oli kuitenkin edellisenä iltana googlannut Tegurin ja sattumalta törmännyt kisakuvaan, jossa se oli ollut vielä ori ja melko pätevän näköinen kilpahevonen, joten hän tiesi että siitä saisi halutessaan ihan vakuuttavan näköisen jos vain osaisi ratsastaa. Pikkuhiljaa alkoi homma tuntua Valeriesta taas tutulta ja tuntuma Teguriin löytyä. Ruuna tykkäsi selkeästi rennosta ja hiljaisesta suutuntumasta ja ratsastus piti suorittaa jaloilla. Vaikkei meno varmasti näyttänytkään ulos päin miltään uskomattoman hienolta, alkoi se Valeriesta tuntumaan jo paremmalta, kuin miltä alussa ja myös Jassu huomasi muutoksen.

Seuraavaksi Jassu kertoikin jo tunnin aiheen. Maneesiin tuodut puomit olivat tarkoitettu auttamaan meitä ratsastuslinjojen haussa. Tehtävänä oli siis poistua uralta ja ratsastaa joka ikinen askel minkä hevonen aikoi ottaa eteenpäin, pitää hevonen suorana ja päättää mihin se kävelee. Maneesia pienennettiin tuomalla puomit urien sisäpuolelle tavallaan koulukisojen aidoiksi, mutta toisin kuin koulukisoissa, niissä ei tarvinnut ratsastaa ihan kiinni.

Harjoitus tuntui kaikista tylsältä, kun ei varsinaisesti tehty mitään, mutta melko pian kaikki tajusivat harjoituksen olevan oikeastaan melko hankala. Kaikista hankalin se oli kuitenkin tuntiratsuille, jotka olivat tottuneet kiertämään uraa ja olivat aivan hukassa kun sitä ei nyt ollut. Melko pian jokainen tuntilainen kuitenkin alkoi saamaan tuntumaa ratsuunsa ja hevoset alkoivat suoristua. Jassu antoi hieman  ratsukko kohtaisesti tehtäviä, joita lähdettiin sitten harjoittelemaan. Valerie sai hommakseen herkistellä Teguria avuille puolipidätteillä, hyvin nopeilla ja lyhyillä väistöillä ja ravisiirtyisillä. Jassu painotti hommassa nopeutta siinä mielessä, ettei jääty tekemään jotain metrien mittaista väistämistä tai jääty ravailemaan, vaan siirryttiin heti raviin päästyämme takaisin käyntiin ja otettiin käynti haltuun. Koko harjoituksen ideana oli herkistellä ratsuja avuille ja liikkumaan mihin tahansa suuntaan, johon ratsastaja niitä keksi pyytää. Valerie selvisi harjoituksesta melko hyvin, vaikka Tegur olikin aika nihkeä ravisiirtymisissä. Se kuitenkin vastasi väistöihin nopeasti.

Lopputunnista haettiin linjoja vähän eri tyylillä ja askellajeissa. Ideana oli ratsastaa käynnissä ”uralla” eli aivan puomien vieressä, josta haettiin sitten aina satunnainen linja yleensä niin, että leikattiin suorakulmion muotoisesta areenasta aina kulma tai vaihtoehtoisesti sai myös tehdä suoran linjan pitkältä sivulta toiselle. Käännökset linjoille tuli olla huolellisesti ratsastettuja, katseella piti etsiä kiintopiste jostain maneesin seinästä ja linjan sai ratsastaa missä askellajissa vain. Täytyi kuitenkin olla tarkkana siirtymisien kanssa, että ratsu pysyi mahdollisimman suorana myös niinä hetkinä. Päästessään ottamaan hieman laukkaa, sai Tegur lisää virtaa ja alkoi vastaamaan Valerien pyyntöihin lisätä vauhtia. Vastapainona taas jarru meinasi unohtua ja linjan lopussa ratsukko usein valui ravissa uralle, vaikka uralle piti kääntyä käynnissä. Muutamalla toistolla kuitenkin jarrukin pikkuhiljaa löytyi ja parivaljakko sai muutaman hyvin onnistuneen suorituksen.

”Ratsastit Tegurilla ihan hyvin Valerie. Haluaisitko sä tältä tunnilta vakkaripaikan mahdollisesti?”, Jassu kysyi samalla kun Valerie ravaili Tegurin kanssa maneesissa vielä puolipitkin ohjin.
”Se vois sopia. Tosin työkiireiden vuoksi en välttämättä aina ehdi, mutta voin ilmoitella sitten”, Valerie vastasi samalla keskittyen ratsuunsa.
”Selvä, mä lisään sut listoille”, Jassu vastasi ja rupesi räpläämään kännykkäänsä.

#OTsuoritus

# Tallikirja 2021 -->

25.01.2021
#OTsuoritus

Maanantait olivat nopeasti osoittautuneet sellaisiksi päiviksi että välillä olisi ollut melkein helpompaa perua tunteja kuin yrittää viedä niitä lävitse. Oli jo lottovoitto jos luokassa oli yli puolet opiskelijoista paikalla ja jos osallistumisprosentti nousi edes kolmeen, sekin oli jo tyhjää parempi. Muutaman opiskelijan kohdalla olin harmitellut sitä että nuo heittivät potentiaalinsa hukkaan, mutta toisaalta myös ymmärsin heitä, sillä eihän omalla kohdallani noista ajoista ollut vielä edes vuosikymmentäkään.

Onneksi sentään työn vastapainona olivat hevoset ja vaikka Shelyesissäkään ei päässyt täysin töistä eroon oli silti kanssa käyminen opiskelijoiden kanssa erilaista. Olin jo muutamana maanantaina päässyt ratsastamaan Raffella ja voikko ruuna oli ihan mukava ratsu, josta vauhtia ei ainakaan puuttunut.

”Okei, ja sitten voitte nostaa jalustimet ristiin satulan eteen” Jassun käsky kaikui Shelyesin maneesissa kun kaikki olivat ratsujensa selässä ja kiertäneet pari kierrosta maneesia ympäri. Raffe säpsähti pienesti raskaan jalustimen laskeutuessa sen kaulalle, mutta nopeasti ruuna totesi että se ei kuole tähän tunteeseen. Jassu oli rakentanut maneesiin erilaisia puomitehtäviä, joilla tänään treenattaisiin. Pariin otteeseen Raffe jäi hieman hitaaksi, mikä aiheutti pientä kolinaa puomeissa sekä jättiläismäisen askeleen viimeisen puomin ylitse.

”Seuraavalla kerralla Helke vähän reippaammin jo ennen puomeja niin Raffen ei tarvitse venytellä itseään ihan noin reilusti”

Kierros kierrokselta tehtävät alkoivat sujumaan paremmin ja paremmin ja lopulta edes ravi ei tuottanut ongelmia. Välikäyntien aikana Jassu nosti molempiin päätyihin pääty-ympyröille muutaman puomin sokeripaloilla ja ohjeistettuaan keräämään ohjat taas tuntumalle tehtävää lähdettiin suorittamaan ensin ravissa. Raffe olikin odotettua innostuneempi ”esteistä” ja ylitettyään ensimmäisen korotetun puomin nätisti ravilla nostikin ruuna omatoimisesti laukan ja seuraava ylitettiinkin jollain omalla tyylilläni ja yllättäen löysin itseni makaamasta voikon kaulalta.
”Tulkaa heti perään uudestaan. Raffelle voisi antaa pari puolipidätettä puomeilla niin se ei pääse nostamaan laukkaa omatoimisesti.”

Lopulta tehtävä sujui myös laukassa ja kaikki pienet kommellukset joita tuntiin oli sisältynyt olivat varmasti pyyhkineet harmistuksen työpäivästä kauas pois.

Danten päiväkirja

8.1. - Koulutreeniä
#OTsuoritus

"Teit ex tempore mitä?"
"Osallistuin Danten kanssa kisoihin viikon päähän."
"Miten teillä viimeksi meni?"
"Ei sijoituttu."
"No meillä on sitten jonkun verran tekemistä... Milloin aloitetaan?"
"Heti vaan kun sulle käy."
"Nyt?"

Jannin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kävin varustamassa Danten ja talutin sen maneesiin, jossa Janni jo odotti. Ei hän ehkä ajatellut, että joutuisi perjantain vakiotuntien jälkeen jäämään vielä tallille käymään läpi helppojen kouluratojen ohjelmia.

"Lämmitelkää huolellisesti. Ratsasta kulmat alusta asti hyvin ja tee monipuolisesti voltteja ja siirtymisiä", Janni ohjeisti. Dante oli ollut eilen todella kevyellä liikutuksella, joten tänään se työskenteli senkin edestä. Alusta asti niin motivoituneena ja eteenpäinpyrkivänä.
"Älä jarruttele turhaan, anna sen liikkua omaan tahtiin ja myötäydy sen liikkeisiin", Janni ohjeisti. "Hyvä."

Kävimme tänään läpi helppo B -ohjelmaa. Dantella ei ollut mitään ongelmia suorittaa liikkeitä, itse taas jännitin selässä ja käytin aivan liikaa energiaa muistellessani seuraavaa tehtävää. Voltit, kiemuraurat ja laukannostot vilisivät mielessäni, aivan kuten viime kerrallakin, ja kokonaisuus oli aivan sekaisin.

"Ootko sä koskaan harrastanut tanssia?"
"Joskus tosi nuorena, miten niin?"
"Muistatko, miten opit kaikki koreografiat?" Jannin kysymys lähinnä hämmensi ja nauratti.
"Varmaan tosi huonosti, kun kerta lopetin." Jannikin naurahti ystävällisesti, mutta olin aika varma, että nainen piti minua aivan toivottomana kouluratsastajana.
"No mutta hei, teillähän meni esteet hyvin?"
"Joo."
"Miten sä muistat, mikä este on seuraavaksi?"
"En mä oikein tiedä. Tai jotenkin mä näen sen radan kartan mun mielessä, kun mä mietin seuraavaa estettä."
"Auttaisko se tässäkin?"
"Ai niin kuin miten?"
"No että ajattelet, että tässä kohtaa on se tiimalasi, täällä se ympyrä, tästä puolikkaalta lähtee laukkaosuus..."
"Vois ehkä toimia", pohdin ääneen ja piirsin jo mielessäni ylhäältä päin kuvattuun kenttään viivoja ja ympyröitä.

Kävimme rataa läpi tehtävä kerrallaan ja keskityimme enemmän yksittäisten liikkeiden hiomiseen. Kotiläksyksi heti huomiselle tuli opetella rata ulkoa. Tavalla ei väliä, kunhan jollakin tapaa liikkeet yhdistyisivät niin, että se näkyisi varmana työskentelynä Danten kanssa.

"Hyvä, ja anna sitten pitkät ohjat."

# Tallikirja 2021 -->

17.12.2020 - #OTsuoritus - perustuu Mathilden tarinaan

Lucasta ärsytti. Äiti oli kieltänyt käyttämästä valkoisia tennareita tähän aikaan vuodesta. Rapaantuivat, kuulemma, vaikka Lucas kävelisikin niillä ihan vain asvaltilla. Ei kelvannut. Joten Lucas ei voinut paljastaa äitille, että Converset olivat kadonneet liikuntatunnin aikana. Adrianne sen oli Lucaksen muistin mukaan keksinyt, että ne oli varmasti ne Loten pari luokkakaveria, jotka ne oli pöllinyt. Toisella niistä oli ihan varmasti ollut valkoiset Converset jalassa, vaikka se oli niin köyhä, ettei sillä olisi ikinä ollut varaa niin kalliisiin kenkiin. Sotkenutkin se oli ne, heti. Ihan kurassa ja harmaat. Niin että se tyttö joutuisi sitten ostamaan uudet Lucakselle, koska ei niistä valkoisia saisi kuitenkaan enää. Winnie ja Una olivat torstain helppo C -tunnilla, ja Lucas oli jäänyt katsomaan niiden tuntia omansa jälkeen. Ja sen tunnin jälkeen Una oli näyttänyt Lucakselle sen tytön, joka ne kengät oli pöllinyt.

Lucas ei kuitenkaan ollut ihan varma. Se tyttö näytti paljon nössömmältä kuin edes Lotte, jota Lucas piti maailman nössöimpänä tyyppinä. Una oli kuitenkin jo alkanut kovistella sitä tyttöä, joka alkoi melkein heti itkeä. Lucas ei uskonut enää hetkeäkään sen olevan varas, vaikka eikö tuollaiset halpoihin supermarketvaatteisiin pukeutuvat yleensä olleet niitä varkaita? Lucas ei silti uskonut tytön olevan varas.

Lucas ei silti voinut näyttää muille tytöille, ettei hän uskonut.
”Juuri noin sä varmaan sanoisit, jos sä olisit varas”, Lucas puuskahti tytön itkiessä, ettei ollut koskaan elämässään edes koskenut Converseihin, vaan valkoiset tennarit olivat halvat ja vanhat. ”Palautat ne viimeiseen koulupäivään mennessä, tai me näytetään sulle, ettei meille kannata ryppyillä.”

Lucasta hävetti omat sanansa, ja Loten luokkakaverin kiiruhtaessa yläkertaan hän kertoi muille tytöille kyytinsä tulleen ja lähti kohti parkkipaikkaa. Kello oli kuitenkin jo melkein puoli kahdeksan, ja pitäisi ratsastaa tänään vielä yksi poni ennen nukkumaanmenoaikaa, joka varmaan myöhästyisi tänään vähän. Onneksi perjantaina alkoi vasta yhdeksältä koulu, joten aamulla ehtisi hyvin ratsastaa ainakin yhden ponin.


Mutta Lucaksen oli pakko myöntää, että varsinkin kun Winnien ja Unan kanssa sai viettää aikaa tallilla, Shelyesissä oli ihan kivaa. Hän oli tänään saanut ratsastaa sillä harmaalla vuonohevosruunalla, jonka Lucasta paljon vanhempi hoitaja oli laittanut kuntoon, vaikka Lucas väitti, ettei hän pelännyt pienen ja pyöreän hampaita, vaikka oli itse pieni eikä pyöreä muuten kuin päästään. Eikä onneksi päästäkään enää niin paljoa, koska Lucas oli kesällä voinut ostaa uuden kypärän, joka oli Charles Owen. Lotte joutui vielä käyttämään tavallisia halpoja kypäriä, koska sen pää oli vielä niin pyöreä. Lucas oli saanut kustomoidun kypärän, joka ei ollut halpa. Mutta sitä sai käyttää vain kisoissa ja valmennuksissa, kotona piti muuten käyttää sitä muovista Uvexia. Shelyesissä hän sai onneksi käyttää uutta kypäräänsä, eikä kenenkään tarvitsisi nähdä sitä rumaa muovista.

Arne, eli se harmaa ja ilkeä vuonohevonen, oli oikeastaan ollut ihan mukava ratsastaa. Sen harjoitusravi oli aika kauhea sen kokoiselle hevoselle, eikä se mikään kouluratojen superstara ollut, mutta ihan mukava. Janni oli laittanut tuntilaiset töihin ilman jalustimia, mutta se ei Lucakselle tuntunut missään. Tai vähän tuntui ikävältä, kun Arnen ravi pompotti niin paljon. Mutta laukkatehtävät olivat kivoja, Lucas hyppäsi usein kotona pieniä tehtäviä ilman jalustimia, joten pääty-ympyrä ilman jalustimia laukassa tuntui vain sunnuntaiajelulta. Niin kauan, kunnes Jannin haukankatse tarttui Lucakseen ja alkoi korjata pojan istuntaa, joka kuulemma näytti ihan esteratsastajan istunnalta. Ihmekös tuo, Lucas pohti, kun kyseessä on kuitenkin esteratsastaja. Lucas ei kuitenkaan ollut sellainen ihminen, joka sanoi opettajalle vastaan. Ja olihan se ihan hyödyllistä, jos ensi kesänä saisi startata kenttää. Pitäisi pärjätä hyvin koulukokeessa, että edes pääsisi hyppäämään. Ja äiti sanoi, että pitäisi mennä koulukisoihin ensin, ennen kun saisi ehkä mennä kenttäkisoihin. Nyt piti vain miettiä, kuka poneista oli sellainen, jolla Lucas mieluiten starttaisi koulua. Vai olisiko se ehkä joku Shelyesin poneista?

# Tallikirja 2017 -->

Viimeinen viikko ennen joululomaa. Syksy tuntui olleen jotenkin raskas ja vaativa, mutta ehkä se johtuu siitä että olin kuitenkin uusi opettaja lukiossa ja kaikki olivat tietenkin omalla tavallaan testailleet minua ja sitä miten paljon olin valmis venymään ja kestämään. Varsinkin abipojista muutamat olivat tehneet nopeasti selväksi että he varmasti yrittäisivät olla kukkona tunkiolla, mutta onneksi samaan sakkiin mahtui sitten niitä helppojakin oppilaita. Yllättäen kyllä myös tässä porukassa oli muutama tyttö, jotka halusivat jakaa tuon tunkion kukon paikan joten saisi nähdä mitä keväästä tulisi, varsinkin kun abeilla alkaisi russefeiring lähenemään, jolloin varmastikaan opiskelu ei saisi enää sitäkään puolta ajatusta, mitä se tällä hetkellä osalta sai.

Onnekseni tänään olisi sentään talvikauden toiseksi viimeinen ratsastustunti, sillä olin ehkä vähän hieman yllättäenkin oppinut että kuvaamataidon opettaja Auroralla oli oma hevonen eräällä ratsastuskoululla ja puhuttuamme kahvitauon tai kaksi hevosista, olin päättänyt tutustua tarkemmin tuon tallin tarjontaan, sillä paluu nuoruuden harrastuksen pariin voisi varmasti olla mukavaa vastapainoa työlle ja kaikelle sille mitä koululla saisi kuulla. Olihan Aurora vähän varoitellut että myös osa abeista kävisi samalla tallilla, mutta päätin silti antaa tallille mahdollisuuden ja ainakin toistaiseksi ratsastaminen oli yhtä mukavaa ja rentouttavaa kuin mitä sen muistinkin olevan, vaikkakin välillä olikin meinannut joutua pieniin sanaharkkoihin opiskelijoiden kanssa.

Astellessani pitkin Shelyesin tallikäytävää, mä pohdin kuumeisesti kenet mulle oltaisiin voitu laittaa tänään tunnille. Nähdessäni että nimeni oli Tranen nimen vierellä pohdin hetken että mitäköhän tästä tunnista tulisi, mutta päätin ottaa haasteen vastaan ja suuntasin oritalliin hakemaan ruunihallakon orin varusteita. Tranen varustaminen ei ollut ikinä mikään helpoin projekti, mutta lopulta tuo oli varustettuna ja saatoin lähteä taluttamaan oripoikaa kohti maneesia. Koska osa tallilaisista oli suomessa kilpailumatkalla, ei meitä ollut tällä tunnilla kuin kolme ratsukkoa, vaikka tunnilla ei kyllä normaalistikaan ollut kuin neljä. Jassun sijasta tunnin piti naapuritalli Brynhildin omistaja Viivi, joka oli pitänyt meille jo edeltävällä viikolla tunnit ja naisella oli mukava, hieman erilainen tyyli opettaa kuin Jassulla.

Katselin mielenkiinnolla maneesissa pystyssä olevia esteitä samalla kun annoin Tranen kävellä pitkällä ohjalla uraa pitkin ympäri maneesia. Yritin hieman pohtia millaisia tehtäviä Viivi niistä saattaisi meille saada aikaan, mutta haaveiluni keskeytti Viivin napakka komennus kerätä ohjat tuntumalle ja alkaa hakemaan ratsuja hyvälle ja reippaalle käynnille, ennen kuin aloimme verryttelemään niitä käynnissä ja ravissa ympyröillä, temponmuutoksilla sekä pysähdyksillä ja melkein pysähdyksillä. Minulla meni pieni hetki alkuun muistaa miten Tranea ratsastetiin, mutta hiljalleen löysin sellaisen tyylin, joka soveltui niin minulle kuin vuono-orillekin.

Ensimmäiset hypyt ristikolle menivät hieman omaan varmisteluuni joten ne eivät olleet kovinkaan kauniita, mutta sen jälkeen hyppääminen alkoi sujumaan ja Trane tuntui hyppäävän vain paremmin jokaisella hypyllä. Lopputunnista tulimme vielä 60-70 cm rataa ja olin tyytyväinen siihen miten rata meidän osaltamme sujui ja miten onnistuin tekemään muutaman hyvän valinnan tilanteisiin joissa oisi ollut myös mahdollista ottaa puomi mukaan joko omasta virheestäni, tai Tranen virheestä. Antaessani vuono-orin ravailla loppuraveja puolipitkällä ohjalla kävin vielä kerran mielessäni lävitse kaikki mitä tunnilla oli tapahtunut ja millaisia ratkaisuja olin itse tehnyt. Viivin palaute tuki mielestäni hyvin omia pohdintojani, joten olin ihan tyytyväinen tuntiin kokonaisuudessaan ja tällaisella fiiliksellä oli hyvä mennä ainakin estetuntien osalta joulutauolle, vaikka edessä olisi vielä keskiviikon koulutunti.

Oritalliin päästessämme käänsin Tranen omaan karsinaansa ja riisuin vuonohevosen varusteet, ennen kuin harjasin sen ja laitoin lopuksi vielä fleecen toppaloimen alle, ennen kuin oli aika palauttaa Trane nauttimaan ulkoilusta vielä parin tunnin ajaksi ja itse palasin talliin puhdistamaan ratsuni varusteet huolella, ennen kuin palautin ne paikoilleen ja vielä ennen kotiin lähtöä etsin tallilaukkuni sivutaskusta kovakantisen muistikirjani, jonne kirjoitin ylös tunnin tehtävät sekä omat kommenttini ja ajatukseni niistä, sekä Viivin kommentin. Olisi mielenkiintoista palata vuoden päästä näihin kommentteihin ja katsoa millainen fiilis niistä ja yleisesti ratsastamisesta olisi silloin, koska varmasti olisin – toivottavasti – kehittynyt hieman lisää kun ratsastamista olisi takana vähän enemmän kuin muutama viikko.

#OTsuoritus

Vennin päiväkirja

Tänään olisi eka kunnon päivä kun mä pääsisin hoitamaan Venniä kunnolla. Koska mummo oli eilen palannut takaisin suomeen, se meinasi sitä että iskää ei taas kiinnostaisi olisinko mä kotona vai en. Mä olin käynyt koulunjälkeen kotona sen verran että mä olin saanut vaihdettua vaatteet ja tehtyä läksyt, sekä syötyä jotain, ennen kuin mä olin taas noussut pyöräni selkään ja lähtenyt polkemaan kohti Shelyä.

Vaikka tuntien alkamiseen oli vielä aikaa, oli tallilla silti jo jonkin verran porukkaa ja moikkasinkin muutamaa puolitutuksi luokittelemaani ihmistä, vaikka en mä vieläkään kokenut tuntevani tallilta Elisan lisäksi oikein ketään muuta kunnolla. Olinhan mä yrittänyt tutustua muihinkin, mutta suurin osa muista oli aikuisia, ja niillä oli ihan omat juttunsa niin en mä oikein tiennyt että mistä niiden kanssa olisi pitänyt jutella että niitä olisi kiinnostanut puhua mun kanssa.

Mä tiesin että Venni tekisi tänään kaksi tuntia joten ihan ekana kun mä sain mun repun taukotupaan mä kävin ilmoitustaululta tarkistamassa taas kerran että mitä kaikkea hoitajien tehtäviin kuuluikaan. Olinhan mä lukenut sen paperin monta kertaa jo lävitse ennen kuin mä olin edes kysynyt Venniä mun hoitohevoseksi, mutta kai jännitys uusista kuvioista oli vain pyyhkinyt kaikki mun mielestä pois ja toisaalta en mä ollut vielä edes kerennyt opettaa itselleni uutta rutiinia. Luettuani listan pariinkin otteeseen lävitse, mä otin ekaksi tehtäväksi Vennin karsinan siivouksen. Löydettyäni kaikki tarvittavat jutut mä olin valmis siirtymään karsinalle ja aloittamaan sen siivoamisen. Nopea mä en projektissa ollut, mutta mä olin yrittänyt siivota karsinan mahdollisimman huolellisesti ja lopuksi mä vielä tarkistin että vesi- ja ruokakupit oli puhtaita, ennen kuin mä kävin tyhjäämässä kottarit ja palauttamassa kaikki paikoilleen.

Koska tuntien alku rupesi lähenemään, me lähdettiin Catun ja Sonian kanssa hakemaan Lidiaa, Teguiria ja Venniä sisälle isoon talliin, sillä ne kaikki olisi ensimmäisellä tunnilla. Vennin ratsastaja laittoi tamman itse kuntoon tälle tunnille ja en oikeastaan tehnyt muuta kuin autoin vain ratsastajaa saamaan kaikki varusteet karsinalle. Ratsukon lähtiessä tunnille musta tuntui että aika katosi johonkin kun me jäätiin Elisan kanssa juttelemaan lähestyvästä joulusta ja pian meillä meinasikin tulla kiire vaihtaa omat ratsastuskamat päälle ja siirtyä maneesiin.

Mä olin saanut tälle tunnille Vennin joten kävelin tutun pystyharjan luokse ja edellisen tunnin ratsastaja piti siitä kiinni niin kauan että sain lyhennettyä jalustimet mulle sopivaksi, ennen kuin tuo auttoi mut vuonohevosen selkään. Meillä olisi edessä tänään koulutunti ja Janni halusikin heti alusta asti että jokaisen ratsu olisi oikein extra hyvin kuulolla. Kun me oltiin verkattu ratsumme Jannin ohjeiden mukaan, maneesin keskellä kävelevä nainen kertoi meille ensimmäisen tehtävän. Kun me tultiin pitkälle sivulle, meidän piti ensin odottaa että ratsu olisi kunnolla suorassa, ennen kuin me saataisiin lähteä tekemään pohkeenväistöä. Väistön ei kuulemma tarvitsisi olla pitkä, mutta ainakin muutama askel pitäisi väistättää. Muistuttaessaan vielä mitä apuja väistön ratsastamiseen vaadittiin, me saatiin aloittaa tehtävä.

Venni oli vähän liian herkällä päällä, joten se meinasi ekalla kerralla lähteä ihan liian vinosti liikkeelle.
”Siirrä Nea oikeaa jalkaa ihan vähän taaksepäin jotta saat Vennin takaosaa vähän enemmän vasemmalle. Vielä vähän. Viiiielä. Siinä on hyvä. Nyt yrität seuraavalla kerralla saada Vennin kulkemaan näin.”
Musta tuntui että mä tein joka kerta samat virheet, mutta hiljalleen Venni alkoi kulkemaan heti alusta asti oikein.
”Okei, sitten kaikki voi vaihtaa puolikaarrolla suunnan omalta kohdalta ja tehdään sama juttu vielä toiseenkin kierrokseen.”
Uudessa kierroksessa tehtävä oli jotenkin paljon helpompi ja Janni kehuikin meitä varmaan joka kerta, mitä me tehtävä tehtiin.

”Okei, sitten siirtäkää ratsut harjoitusraviin sitä mukaa kun edessä on tilaa. Hakekaa heti alusta hyvää tahtia, sillä koitetaan pian samaa tehtävää ravissa” Jannin ohjeistus kaikui maneesissa. Musta tuntui että vuonohevonen allani kipitti menemään ihan liian lujaa mutta onnekseni mä löysin oikeat avut, joilla mä sain Vennin hidastamaan siten että mä pystyin istumaan sen satulassa ilman että vuonohevosen liike pompotti hirveästi.
”Pidä Nea sitten hyvää huolta siitä että Vennin takaosa ei pääse etuilemaan. Se saattaa ravissa lähteä poikittamaan hieman liikaa, joten siirrä vaan siinä kohtaa reippaasti vasenta pohjetta taaksepäin ja pyydä sitä siirtämään takapäätään vähän oikealle”
Ekalla kerralla mä valmistauduin vähän liiankin huolellisesti tehtävään ja Venni jäi ihan liian suoraksi.
”Okei, nyt oli ainakin valmistelut kunnossa. Anna sen kuitenkin lähteä ensin väistöön ja sitten vasta korjaa jos on tarvetta.”

Seuraavalla kerralla väistö onnistui paremmin ja me tehtiin muutamat väistöt ravissa ja sitten laukassa me kokeiltiin loivaa kiemurauraa ja erikokokoisia voltteja toiselle pitkälle sivulle. Tunnin lopuksi musta tuntui että mä olin oikeasti tehnyt töitä ja laskeutuessani Vennin satulasta mä jo hetken mietin että kantaisiko mun jalat ollenkaan, mutta onneksi ne kantoi ja me päästiin palaamaan takaisin talliin. Vennin ollessa karsinassaan mä riisuin siltä ensin satulan ja sitten suitset, jotka molemmat päätyivät karsinan ovessa olevaan telineeseen, ennen kuin mä irrotin vielä suojat. Varusteiden ollessa pois mä harjasin Vennin huolella ja yritin samalla tarkistaa että sille ei olisi tullut mitään haavoja tunnin aikana.

Lopuksi kun mä olin harjaamisen jälkeen sulkenut Vennin karsinan oven ja varmistanut että se oli kunnolla kiinni, mä harjasin vuonotamman suojat, ennen kuin suljin tarrat ja niputin ne harjapakkiin ja lopulta nappasin harjapakin sekä suitset kantoon ja jätettyäni ensin harjapakin paikalleen kävin ensin pesemässä kuolaimet ja lopulta koko suitset. Suitsienkin ollessa paikallaan oli aika vielä hakea satula omalle paikalleen ja tarkistaa että kaikki olisi varmasti paikallaan ja siististi, ennen kuin hain reppuni taukotuvasta ja lähdin polkemaan pimeässä kohti kotia.

#OTsuoritus & Hoitomerkintä 1

# Tallikirja 2017 -->

10.12.2020

”Kerro nyt jo”, Lucas intti. Äiti oli käskenyt Lucasta pukemaan ratsastusvaatteet, pakannut Lucaksen kypärän ja saappaat autoon ja sitten köyttänyt Lucaksen kiinni takapenkin turvaistuimeen. Lucasta hävetti. Hänhän oli kohta yhdeksän. Ei kukaan muu kohta yhdeksänvuotias istunut turvaistuimessa, mutta äiti väitti, että Lucas oli niin kevyt ja lyhyt, ettei ollut turvallista matkustaa ilman istuinta. Etupenkillä matkustaminen ei tulisi kuuloonkaan vielä pitkään aikaan, ellei poika yhtäkkiä venähtäisi. Lucas toivoi venähtävänsä. Hän oli edelleen luokan lyhyin. Ei kukaan muu kohta yhdeksänvuotias ollut myöskään alle 130-senttinen. No, ainakaan ponit eivät jäisi liian pieniksi vielä hetkeen.

”Me ollaan matkalla Shelyesiin”, äiti paljasti lopulta. Lucaksen leuka loksahti niin auki, että poika säikähti hetkeksi, että se oli mennyt sijoiltaan. Ei ollut. Lucas pystyi kyllä puhumaan, kun vaan sai asian käsiteltyä.
”Ootko sä viemässä mua ratsastustunnille?” Lucas melkein huusi äidille. Ei Lucas käynyt tavallisilla ratsastustunneilla tavallisessa ratsastuskoulussa. Ei ollut alkeiskurssin jälkeen käynyt. Toivottavasti kukaan tuttu ei näkisi. Lucas kuolisi häpeästä.
”Keskusteltiin Håkanin kanssa, ja Håkan oli sitä mieltä, että se tekisi sulle hyvää. Kerran viikossa ratsastuskoulun koulutunnilla. Ja nyt talvikaudella on siihen hyvin aikaakin”, äiti selitti vilkuillen Lucasta taustapeilistä.
”Enhän mä ehdi ratsastaa poneja tänään ollenkaan!” Lucas puuskahti ja painoi päänsä kylmää ikkunaa vasten. Äiti oli ihan tyhmä. Talvella piti treenata, joka päivä ja paljon, että kesällä sitä ei tarvitsisi kisojen lomassa tehdä. Kyyneleet polttelivat Lucaksen silmäkulmissa. Lucasta ei ollut hävettänyt näin paljon sitten niiden yksien kisojen, joissa hän oli tippunut suoraan vesiesteeseen, vaikkei ollut yrittänyt edes hypätä sitä. Lucas ei ollut kovin hyvä englannissa, mutta tiesi silti, mitä ratsastajien walk of shame tarkoitti.
”Lotte ratsastaa jonkun, ja muilla on tänään kävelykonepäivä. Treenataan sitten viikonloppuna enemmän. Håkan tulee ainakin kahtena päivänä.”
”Lotte? Ei se saa ratsastaa –”
”Lucas, tiedät hyvin, että Lotte saa ratsastaa poneilla, varsinkin silloin, kun sulla on jotain muuta.”
”Ei mulla olisi ollut tänään mitään muuta, jos sä et raahaisi mua johonkin kusiselle ratsastustunnille!”
”LUCAS!” äiti rääkäisi. Lucas ei saisi kiroilla. Kusi ei kyllä ollut kirosana, mutta ei sitäkään olisi saanut sanoa. ”Voidaan perua Håkanin tulo tänä viikonloppuna, jos et osaa käyttäytyä.”
Lucas ei vastannut mitään, räpytteli vain vimmatusti, etteivät kyyneleet pääsisi valumaan kasvoja pitkin.

”Moikka! Sä oot varmaan Lucas?” ruskeatukkainen nainen kysyi Lucaksen astellessa äidin perässä talliin. Lucas nyökkäsi.
”Kiva, tervetuloa! Meillä on tässä ilmoitustaululla nää tuntilistat, ja Janni onkin laittanut sulle Raffen tänään. Sen hoitaja Sonia auttaa sua sen kanssa, se onkin tuolla jo harjailemassa Raffea, se on semmoinen vaalea poni tällä puolella käytävää”, kiharatukkainen nainen jatkoi ja Lucas jatkoi matkaansa Raffen luokse. Raffe näytti kiltiltä, mutta tylsältä. Sonia puolestaan ei ollut juuri Lucasta pidempi, tai oli, mutta ei yhtään niin pitkä, kuin aikuiset yleensä. Aikuinen se silti varmaan oli. Aikuinen, joka hoiti jotain tylsää lihavaa ponia ratsastuskoulussa. Lucasta melkein säälitti Sonia, mutta ei voinut tietenkään näyttää sitä, kun Sonia kuitenkin tiesi tästä paikasta ja tästä ponista enemmän. Mutta Lucas oli varmasti sitä parempi ratsastaja.

Ryhmän muut ratsastajat olivat Lucasta paljon vanhempia, paitsi se yksi silmälasipäinen tyttö ei varmaan ollut vielä yläasteella. Muut näyttivät vähintään lukioikäisiltä. Siellä oli kolme vaaleatukkaista tyttöä, joista Lucas ei tunnistanut yhtään. Ne olivat varmaan kouluratsastajia. Niistä ainakin yhdellä oli varmaan oma poni, tai sitten joku vuokraponi, mutta sen varusteet eivät näyttäneet tuntiratsun varusteilta. Muilla hevosilla ei ollut välttämättä suojia ollenkaan, tai jos oli, niin ne olivat jotkut Horzen halvat jännesuojat, mutta sille yhdelle ponille oli kääritty etujalkoihin siistit pintelit ja takajaloissa oli hivutussuojat lampaankarvalla. Se oli myös klipattu. Lucaksen ratsu oli niin karvainen, että Lucas olisi varmaan saanut koko käsivartensa upotettua karvan sisään, jos olisi halunnut.

Janni puolestaan vaikutti ihan asiansa osaavalta. Äiti taas käyttäytyi niin kuin pahinkin poniäiti ja näytti Lucakselle peukkua Lucaksen ratsastaessa Raffella ohi. Lucas mulkaisi äitiä niin vihaisesti kuin osasi, mutta äitiä taisi vain naurattaa.

Raffe oli kuin olikin tylsä. Se teki tasan tarkkaan sen, mitä Lucas pyysi, muttei ollut lähellekään yhtä hieno kuin se yksityisponi tai se iso ruunikko, jonka selässä se yksi aikuinen blondi istui. Lucas oli kuitenkin onnellinen, ettei ollut joutunut vuonohevosen kyytiin. Niillä oli saanut ratsastaa alkeiskurssilla ihan tarpeeksi. Äidilläkin oli vuonohevonen. Lucaksen mielestä Lotte olisi saanut tyytyä siihen, ja olla koskematta hänen poneihinsa. Lotte sai sitä paitsi ratsastaa Lucaksen vanhalla shetlanninponilla niin paljon kuin halusi, mutta sille kiittämättömälle prinsessalle ei kelvannut nykyään enää mikään. Sen luokalla oli kuulemma monta Shelyesissä alkeisjatkokurssilla käyvää tyttöä, jotka se olisi halunnut kutsua ratsastamaan Lucaksen poneilla. Sitä se ei onneksi saanut tehdä.

”Minkälainen fiilis sulle jäi tästä tunnista?” Janni kysyi sitten, kun Lucas oli aika rankan koulutunnin jälkeen antanut Raffelle pitkät ohjat ja he kävelivät uralla muiden perässä.
”Ihan hyvä”, Lucas totesi miettimättä pidempään. Raffe oli tylsä, ja kouluratsastus vasta tylsää olikin, mutta Lucas tiesi myös, että sitä pitäisi jaksaa harjoitella, jotta äiti joskus antaisi startata kenttäkisoissa. Mutta ei vielä ensi kaudella. Lucas oli kuulemma liian pieni.
”Se näytti menevän aika kivasti, vaikka se onkin sulle ehkä vielä vähän iso. Mutta toivottavasti tuut vielä toistekin. Kannattaa kiinnittää huomiota keskivartalon tukeen, se auttaa sua tulevaisuudessa pitkälle ja auttaa jo nyt, niin ei tarvi ratsastaa ihan niin paljon käsillä ja jaloilla, vaikka heppa oliskin sulle vähän iso.” Janni lässytti. Lucaksen teki mieli sanoa sillekin, että oli jo kohta yhdeksän, eikä enää mikään pikkulapsi. Mutta Janni oli kuitenkin aika hyvä opettaja. Ehkä sen koulutunnille voisi mennä joskus toistekin.

#OTsuoritus

# Tallikirja 2017 -->

Feitlin issikkaravi pomputti mua ratsastaessani tammalla ilman satulaa, pitkästä aikaa!
”Hienosti!” hihkaisin ja taputin tammaa kaulalle. Pidin istuntatuntia, itselleni, koko maneesi oli minun, sillä ei siellä muita ollut, joten sain pitää hauskaa. Ensin olin ajatellut vaan kävelytystä selästä, mutta kymmenisen minuuttia käveltyäni tylsistyin, ja suunnitelmat muuttuivat.
Puristin pohkeet ja asetin sisään, laukkaa!
Huomasin vasta laukan jälkeen Mathilden hiippaileen maneesiin. Mathilde on tuntiratsastaja, joka oli jokin aika sitten ymmärtääkseni päässyt Samin apuhoitajaksi.
”Moiiii” tervehdin Mathildea.
”Vau! Miten sä uskallat ratsastaa ilman,” Mathilde jätti lauseen kesken.
”Satulaa” täydensin.
”Niin” Mathilde ihasteli.
”Mmmm.. ihan helposti haluatko, eikun, en voikkaan antaa sun koettaa” sanoin.
”Ei se haittaa, mulla on tänään tunti!” Mathilde kertoi innoissaan.
’Tunti, mitä Jassu sanoi mulle tunnista aamulla, hmmmm, niin, että Feitli menee tunnille kello kuudelta’ muistelin.
”KELLO KUUDELTA!” huudahdin, vaikkei hevosten lähellä niin saisi tehdä, mutta se oli reaktio, vahinko. Kaivoin puhelimeni esiin. Kello oli viisitoista vaille.
”Kuinka kauan oot ollut täällä hiljaa?!!” kysyin Mathildelta hypätessäni alas Feitlin selästä.
”En mä tiedä, ehkä, öö, no kello tuolla, näytti sillon vähän yli viitosta, kun tulin” Mathilde kertoi.
Avasin kypärän ja heitin sen maneesin pehmeälle hiekalle katsomon eteen, niin että hiekkaa pöllysi.
”Tule!” sanoin ja lähdin taluttamaan Feitliä kohti maneesin ovea. Hoputin Feitliä vaikka kuinka, mutta lopulta älysin napata lähimmän raipan.
”Noniin Feitliseni nyt mennään!” sanoin päättäväisesti ja heilautin kevyesti raippaa. Näykkiminen kautta Feitli lähti viimein raviin.

Pääsimme talliin kellon ollessa jo kymmentä vaille.
”Noniin satula, ja Feitli et sitten pullistele!” ärähdin hieman.
”Maha sisään nyt poni hei mä en saa tätä ees ekaan reikään!” ähisin. Mathilde harjasi Feitlin oikeaa etujalkaa. Jouduin vähän väliä nykäisemään ponia ohjista, näykkimis yritysten takia. Jätin suitset siis päähän, sillä kaikki mahdollinen oikominen oli valttia.
”Laitatko takasuojat, jos mä laitan etu?” kysyin Mathildelta ja heitin silti jo vastausta odottamatta suojat tytön eteen.
”Öm, miten ne laitettiinkaan?” Mathilde kysyi. Nappasin toisen suojan ja näytin.
”Näin” kerroin.
”Ainiin joo!”
”Mutta oot sä jo hyvin edistynyt! Ansaitset kyl olla Samin apuhoitaja, vaikkei suojat välttiä oikein päin aina mee!” sanoin vinkaten silmää. Mathilde hymyili varman oloisesti, huomasi että hän hehkui ylpeydestä itsestään, kehut taisivat tulla juuri hyvään aikaan!

”Jaaa, minuuttia ajoissa!” huokaisin katsoen puhelimestani kelloa, mutta pitäen samalla Feitlistä kiinni. Elisa oli tänään kipeä, joten tuurasin häntä Feitlin hoitajana. En kuitenkaan ollut muistanut, että hoitajillakin oli aikatauluja, ja siis mulla nyt tupla-aikataulut, koska lupasin lisäksi hoitaa myös tallihommani, vaikka Catu yritti antaa apuaan niissä, jotta ehtisin varmasti kaiken myös, mitä hoitajien piti tehdä.
”Hoitajat kiristää satulavyöt, ja nouskaa sitten selkään” Catu ohjeisti. Huokaisin helpotuksesta, enää viimeinen ponnistus. Catu käveli luoksemme.
”Mites oot noin väsyneen näköinen? Onks hetkelliset paluut hoitajahommiin väsyttäneet sut täysin?!” Catu nauroi.
”Hahhahhahhaa! Ihankun et olis huomannu!” tekonauroin ponnistellen Feitlin vyön kanssa.
”Tää on kyllä kiva laittaa tunnille vähintään kolme kertaa viikossa, aikataulussa! Kun omat ratsastukset saa ajottuu melkein miten vaan!” ähisin pyöräyttäen silmiäni.
”Vielä nyt kun Elisa on luultavasti koko viikon pois” huokaisin.
”Ja lisäks, tää satulavyö, on ihana! Vois olla vähän pidempi!” ärähdin.
”Oikeesti tän tunnin jälkeen vaihdan Feitlille puolet pidemmän vyön! Miten Elisa pärjää?!” karjaisin.
”Nyt voit mennä selkään” sanoin uuvuksissa.
”Ja kun katos voi ite ratsastaa ilman satulaa, mutta sitten näille tunneille melkein aina pitää laittaa tää himputin satula!” sanoin Catulle. Catu vain nauroi.
”Pitkät ohjat ja käyntiä uraa pitkin!” hän ohjeisti viimein kun pystyi.
”Ja Hilla, sä saat kunnian taluttaa! Niinkun aina kun tarvii! Tälläkertaa Tranea, kun sille vois tervita taluttajaa!” Catu naurahti. Olipas nyt niin hauskaa että olin jälleen jäljessä aikataulusta!

Seuraavana päivänä, tiistaina, Elisa oli onneksi jo toipunut sittenkin!
”Luojan kiitos sä oot täällä!” huudahdin ilahtuneesti Elisalle, ja halasin tätä.
”Oookkei oliko Feitli noin kauhee?” Elisa nauroi ja silitti narun päässä luimistelevaa ponia. Olin ehtinyt jo napata Feitlin tarhasta valmiiksi ensimmäistä tuntia varten, mutta onneksi nyt oli Elisa, tyyppi, joka voisi tehdä hommat mun puolesta!
”Noooo, ainahan se! Mutta oli kivaa palaa hoitajahommiin vähäks aikaa, vaikken, ihan ollut aikataulussa, EIKÄ SIITÄ SITTEN CATU PUHUTA!” huusin katulle joka kärräsi heiniä etäämmällä. Tämä tirskui.

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavalla omalla tunnillani, torstaina, sain mennä Feitlillä, ja tietenkin, taas myöhässä aikataulusta maneesissa!
”Mikä mua riepoo?!” ihmettelin ääneen hoputtaessani Feitliä kävelemään reippaammin maneesia kohti. Nappasin kännykän taskusta, jo pian viis minuuttia myöhässä! Sujautin kännykän takaisin taskuun, ja hoputin Feitliä, joten poni päätti siirtyä tölttiin.

”Nonniin poni, ja maha sisään!” kiristelin jälleen Feitlin satulavyötä. Sentään opettajana oli Janni, ikä vielä kauempana musta.
”Uralle pitkin ohjin, kun olette saaneet satulavyöt kieistettyä, päässeet kyytiin, ja säätäneet jalustimet sopiviksi” Janni ilmoitti ja siirtyi itse kentän laitamille, opettajan tuolin luo.
Laitoin maasta käsin jalustimet oikeisiin reikiin, ja hyppäsin selkään.

Lähdimme raviin, taikka eipä sittenkään. Tiesin heti yhdestä sanansta, että tällä tunnilla ei tölttiä kaivattaisi: ”korjaa!” jonka Janni sanoi tiukalla äänensävyllä. Tämä oli ainut syy, miksi en tykännyt Feitlin ravista. Sitä piti pitää yllä, ettei sortuisi tölttiin. Ei reippauden kannalta, sillä Feitli on reipas, vaan muuten, pitää yllä.
”Okei, sitten aletaan ottaa kolmikaarista, ja vähän väistöjä” Janni ilmoitti. Lyhyillä sivuilla pohkeenväistöt, toisella ravissa, toisella käynnissä, ja pitkillä sivuilla kolmikaariset kiemuraurat, ehkä vähän niin sanotusti lyhistyneesti, ja huonoilla teillä, ettei kuitenkaan törmäyksiä synny” Janni ohjeisti. Mustahiuksinen nainen kävi hakemassa puomin, jonka asetti maneesin keskelle, jotta kolmikaarisilla kaikki pysyisivät omalla puolellaan.
Käänsin kolmikaariselle, jossa heti itsekkin huomasin huonot taivutukset, joista Jannikin ehti huomauttaa.
Pohkeenväistöt meillä meni yllättävän hyvin, näin kun en ole pitkään aikaan Feitlillä ratsastanut tunnilla.

”Okei, otetaan nyt puomeja toiselle sivulle, ja este toiselle” Janni ilmoitti.
”Tällä tunnilla siis ollaan tehty aika perus juttuja, että ei niissä ihan ruostuta! Siis myös perus pystyä hypätään, kun ootte kerran saaneet hyvin ponitkin liikkeelle ton enemmän kouluosuuden, eli puolikkaan tunnin aikana”  nainen selitti kantaen samalla estetolppia. Janni nosti esteen ehkä 40 senttiin, ja laittoi puomit toiselle sivulle lisäksi voltin muotoon.
”Eli tänne sivulle saa nostaa laukan, ja voi alkuun ottaa vaikka pääty-ympyrän jotta saa hyvän tien ja vauhdin, myös laiskemmilla hepoilla. Toiselle sivulle siis puomeja, ja voltti” Janni ohjeisti. Siirsin Feitlin raviin.
”Hyvä! Nyt ei Feitli edes tarjonnut tölttiä!” Janni kehui. Olin edistynyt Feitlinkin kanssa, sitten hoitaja-aikojeni, monella tapaa, yksi niistä tämä. Vielä vuosi sitten olisin antanut Feitlin töltätä.
Ohjasin mielestäni hyvin keskelle puomeja, ja voltilla sain hyvän taivutuksen. Kopautin viimeisellä puomilla kantapäät Feitlin kylkiin, puomi kolahti laukan noustessa. Feitli hieman kompuroi puomiin siis.
”Nosta ens kerralla laukka vasta puomin jälkeen niin nousee oikee laukkakin, eikä Feitli kompuroi” Janni ohjeisti. Vasta silloin huomasin väärän laukan, ja korjasinkin sen heti ympyrällä.

Ohjasin kohti estettä laukassa. Feitlin askeleet tuntuivat nopeutuvan ja nopeutuvan, ruuna oli innoissaan. Juuri kun Feitli ponnisti, erehtyi poni katsomaan maneesin pimeää nurkkaa, ja niinhän siinä kävi, että:
”Sattuiks suhun Hilla?” näin katsomossa olleiden Cathyn ja Linnean kysyvän avatessani silmät. Hieman huolestuneen näköiset kasvot tuijottivat minua.
”Häh?” ihmettelin.
”Siis sä putosit aika pahan näkösesti, kun olitte hyppäämässä estettä ja Feitli pelästy jotain” Linnea kertoi.
”Maneesin pimeää nurkkaa” lisäsin pyöräyttäen silmiäni huvittuneesti. Seuraavaksi katseeni alkoi hakea Feitliä, ja pian ponin näinkin laukkaamassa valkuaiset pyörien maneesin valoisammassa päässä.
”Toi lamppu kyllä pitäis korjata” Sonia toteaa katsomosta.
”Sanopa muuta!”

Merkintä 12
Merkintä 1 #tarinatempaus2020
Aloituspvm. 3.12.2020
Merkintä 1 #OTsuoritus
Made 3.12

# Tallikirja 2017 -->

Mua jännitti tän päivän tunti tosi paljon kun mummo oli tulossa katsomaan. Mä en yhtään muistanut että miltä musta oli tuntunut kun joku oli katsomassa mun tuntia kun mä olin tottunut siihen että mä olin tallilla aina yksin tai siellä tulleiden kavereiden kanssa. Me oltiin lähdetty ehkä vähän normaalia aikaisemmin tallille sillä mä haluaisin esitellä mummolle paikkoja, ennen kuin mun oli aika katsoa kenellä mä menin.

Mulle oli laitettu se ruunivoikko Aage jolla mä en ollut mennyt vielä kertaakaan. Me juteltiin mummon kanssa hevosista ja ratsastamisesta vaikka mummo ei toisaalta tiennytkään hepoista niin paljoa mutta mun mielestä oli kiva että se halusi edes tietää vähän jotain ja mä yritin kertoa sille parhaani mukaan kaikkien varusteiden nimiä suomeksi ja norjaksi vaikka mulla oli vielä vähän harjoittelemista ääntämisen kanssa. Saatuani Aagen valmiiksi mä lähdin taluttamaan ruunivoikkoa kohti maneesia muiden perässä ja mummo seurasi mun vierellä ennen kuin mä kerroin sille mihin se voisi mennä istumaan ja katsomaan meidän tuntia samalla kun mä talutin Aagen kaartoon ja kiristin sen vyötä ja laskettuani jalustimet nousin sen selkään.

Aage oli tosi hidas verrattuna muihin millä mä olin ratsastanut Shelyesissä. Mä jouduin oikeasti tekemään töitä sen eteen että mä sain sen liikkumaan kunnolla eteenpäin. Mua nolotti että mä en saanut Aagea liikkumaan vaikka mä yritin parhaani. Tunnin tehtävänä oli kolmikaarinen kiemuraura käynnissä ja ravissa, siten että meidän piti pitää huolta hyvästä taivutuksessa jokaisessa mutkassa ja ensin käynnissä meidän piti tehdä pysähdykset jokaiselle suoralle osalle. Mulla meni tosi pitkään että mä sain Aagen tekemään pysähdykset hyvin, saati sen siirtymään uudelleen käyntiin sen jälkeen kun me oltiin hetken seisty.

Kuitenkin lopulta meidän tehtävä alkoi sujumaan käynnissä ja sitten olikin ravin vuoro. Ravissa mä olin ehkä vähän päättäväisempi ja mä sainkin tosi kivasti sitä ratsastettua ja Jannikin kehui miten hyvin meillä alkoi ravissa sujumaan Aagen kanssa. Poni ei toisaalta tykännyt kun mä pyysin sitä liikkumaan reippaasti eteenpäin ja jossain kohtaa se kokeili vähän pukittaa, mutta yllättäen mä pysyinkin sen selässä ja me päästiin lopputunti ihan kunnialla ponin kanssa loppuun.

Janni meinasi että meidän tunti oli mennyt tosi hyvin ja mä olin myös ihan tyytyväinen vaikka meillä olikin ollut Aagen kanssa omat ongelmat tunnin alussa. Mun ei tarvinnut tällä kertaa hoitaa ponia tunnin jälkeen pois kun se jatkoi vielä seuraavalle tunnille joten kun mä olin saanut vaihdettua sen seuraavan ratsastajan kanssa paikkaa, mä lähdin kävelemään kohti maneesin ovea ja kerroin mummolle että me oltiin valmiita lähtemään kotiin.

#OTsuoritus

# Tallikirja 2017 -->

Torstait oli alkanut olemaan yksiä mun lempipäivistä. Tai olinhan mä edelleen aika monena päivänä Shelyesissä, mutta torstait oli extra kivoja kun silloin pääsi ratsastamaan. Tai olihan aina joka toinen lauantaikin nykyään ratsastuspäivä, mutta se ei ollut sama kuin viikottainen ratsastus. Tällä viikolla heppailua olisi oikeastaan extra paljon kun lauantaina olisi ensin Nitan leikkitunti ja sitten vielä yleisvakiotunti iltapäivällä.

Mä olin niin tyytyväinen että iskä oli antanut mun jatkaa ratsastusta Norjassa koska se oli oikeastaan ainut side mun vanhaan elämään ja tallin kautta mä olin saanut paljon enemmän kavereita kuin koulusta, vaikka tallilla mä pyörinkin suurimmaksi osaksi Elisan kanssa. Heti vaan kun mä pääsin tallille ja sain pyöräni parkkiin mä suuntasin ison tallin ilmoitustaululle, jonne tiesin Jannin vieneen tuntien hevosjaon. Mä olin niin tottunut löytämään oman nimeni listan lopulta että mä jouduin pariin otteeseen käymään listan lävitse ennen kuin mä huomasin että mulle oli laitettu tälle tunnille Dimona.

Mulla meni hetki miettiä että kukas Dimona olikaan, ennen kuin mä muistin että se oli se hauskannäköinen pilkkuponi. Mä suuntasin pihattotalliin ja kävin hakemassa Dimonan varusteet valmiiksi, ennen kuin kävin hakemassa ponin käytävälle ja kiinnitettyäni sen molemmin puolin mä poimin sen pakista vaaleanpunaisen kumisuan ja aloin harjaamaan ponin pilkullista karvaa pyörivällä liikkeellä niin kuin mua oli joskus aikoinaan opetettu alkeiskurssilla opetettu tekemään. Dimona oli matalampi ja lyhyempi kuin Venni joten pilkkuponi oli harjattu paljon nopeammin. Kun mä olin varmasti harjannut Dimonan jokaisella tarvittavalla harjalla lävitse mä puhdistin vielä sen kaviot ennen kuin oli aika laittaa Dimona kuntoon ja lähteä taluttamaan sitä maneesiin, jossa meidän tunti pidettiin.

Edellisen tunnin ratsukot oli juuri lähdössä maneesista kun me päästiin sisään ja mä talutin Dimonan kaartoon muiden vierelle, ennen kuin mä kiristin ponin satulavyötä vielä muutaman reiän ja laskin sen jalustimet alas ja mittasin ne oikean pituisiksi, ennen kuin nousin Dimonan selkään ja painoin pohkeeni pilkullisiin kylkiin. Dimonan askel oli tosi paljon pienempi ja nopeampi Venniin tai Usvaan verrattuna ja mulla oli alkuun vähän hankaluuksia tottua sen askeleeseen ennen kuin mä lopulta aloin Jannin ohjeiden avulla löytämään parempaa istuntaa ponin nopeassa askeleessa.

Käynnissä me alettiin tekemään pohkeenväistöä aina yhden kirjaimen välin verran ennen kuin piti taas suoristaa hepat ja sen jälkeen toisella pitkällä sivulla piti tehdä loiva kiemuraura. Tehtävää tehtiin molempiin suuntiin käynnissä ja sitten Janni muutti sitä niin, että pohkeenväistö tultiin käynnissä ja kun ratsu oli saatu suoristettua, niin siirryttiin raviin ja ravissa tehtiin loiva kiemuraura. Jossain kohtaa kun tehtävää oli tehty molempiin kierroksiin, ohjeisti Janni jättämään pohkeenväistön pois ja sen tilalle tehtiin loiva kiemuraura ja sille pitkälle sivulle missä tehtiin kiemuraura tehtiinkin nyt laukannosto siten, että laukka nostettiin lyhyen sivun keskeltä ja pitkän sivun lopulla siirryttiin taas käyntiin.

Musta tuntui että mä en saanut Dimonaa mitenkään liikkumaan eteenpäin ja Janni toi mulle jossain kohtaa jopa raipan, että sain pyytää ponitammaa vähän enemmän eteenpäin jotta ponitamma liikkuisi oikeasti eteenpäin reippaasti eikä muistuttaisi etanaa. Hiljalleen tunnin edetessä Dimona alkoi liikkumaan vähän paremmin eteenpäin ja mä olin ihan tyytyväinen poniin kun käveltiin loppukäyntejä vaikka ei tunti ollutkaan mennyt kovinkaan mahtavasti.

Dimonalla ei ollut enään tänään tunteja, joten mä nostin ponitamman jalustimet ylös ja löysäsin sen satulavyötä, ennen kuin pujotin ohjat pois sen kaulalta ja saatuani Jannilta luvan lähdin taluttamaan ponia kohti pihattotallia, jossa mä hoidin sen pois. Mä yritin samalla pohtia omaa tuntiani ja sitä että missä mä olin onnistunut ja mitä mun pitäisi vielä harjoitella jos mulla vain ikinä olisi mahdollisuutta että mä voisin joskus osata ratsastaa paremmin. Mä palautin Dimonan takaisin ulos ennen kuin tarkistin että kaikki ponitamman varusteet oli pesty ja oikeilla paikoilla, jonka jälkeen mä kävelin ulos pihattotallista suoraan polkupyöräni luokse ja lähdin polkemaan kotiin.

#OTsuoritus

# Tallikirja 2017 -->

Emilie oli lähtenyt ambulanssilla maneesista. Tunti jatkui loppuun, mutta monilta, myös Jannilta, vähän vaisuissa merkeissä. Nainen ei tuntunut olevan toipunut vielä illan viimeiseenkään tuntiin mennessä, vaan heitteli muutaman puomin maahan ja kertoi, että tänään treenattaisiin laukanvaihtoja. Jes. Niitäkö se piti tärkeimpänä viimeistelytreeninä lauantaita varten? Tegur vaihtoi laukan vaikka ylämäkeen peruuttaen. Mun teki mieli lopettaa tunti kesken jo siinä kohtaa, koska tästä ei olisi mulle mitään hyötyä.

Lidian selässä oleva blondi vilkuili mua nyrpeänä. Ihme muija. Mä en ollut tehnyt sille koskaan mitään pahaa. En ollut koskaan edes puhunut sille, moikannut vain tallin käytävällä. Joku muu tosin oli, joten ehkä sillä vain oli sisäistä pahaa oloa patoutuneena, ja purki sen muhun. Onneksi mä olin sen verran sitä parempi ihminen, ettei mun tarvinnut purkaa omia tunteitani muihin ihmisiin.

Pakko oli myöntää, että purin turhautumistani ehkä Teguriin. Ruuna oli ihan päikkärimoodissa taas saatuaan lepäillä tallissa tuntien välissä, enkä mä jaksanut sen laiskanpulskeaa löllähtelyä ympäri maneesia, vaan läpsäytin sitä raipalla niin kovaa persuksille, että jopa edessä kulkenut Aage kiihdytti tahtiaan hetkeksi.
”Astlyr, sun pitää itse ratsastaa kunnolla, että sä voit vaatia hevostakin liikkumaan kunnolla. Sä itse olet siellä aivan löysänä. Edellinen tunti meni ihan hyvin, missä sun keskittyminen nyt on?” Janni valitti maneesin keskeltä, enkä mä voinut hillitä itseäni enää.
”Mua ei kiinnosta maksaa tällaisesta helvetin turhasta paskasta, jossa mä tai hevonen ei opita yhtään mitään.”
”Teidän tän hetkinen suoriutuminen ei vakuuta mua siitä, että tämä olisi helvetin turhaa paskaa.”
”Ehkä mua ei hirveesti innosta suoriutua, kun mä en koe saavani mitään tästä tunnista.”
”Vai loppuiko sulta vaan kunto kesken etkä kehtaa myöntää sitä? Muistatko sä, kun mä sanoin sulle tiistaina, että pitää treenata myös ratsastustuntien ulkopuolella?”
”Mä muistan sen aivan helvetin hyvin, ja ihan vain tiedoksi, että mä olen tällä viikolla tehnyt kolme salitreeniä ja neljä juoksulenkkiä. Kiitos vain huolenpidosta.”

Janni pyöräytti silmiään ja keskittyi hetken siihen Lidian selässä olevaan blondiin, joka mulkoili mua nyt vielä nyrpeämmin. Tegur laukkasi laiskasti tehtävien läpi, ja mä ratsastin tahallani huonosti. Edes Emilien mahdollinen poisjäänti kisoista ei saanut mua motivoitumaan tähän tuntiin. Toivottavasti mun motivaatio palaisi huomisiltaan mennessä, koska sitten Janni varmaan menisi ja peruisi mun osallistumisen kisoihin, ihan vain vittuillakseen. Melkein teki mieli ajaa Tegur tekemään jotain sille hyvin epätyypillistä, vaikka pukittamaan tai hyppäämään pystyyn, ja tippua tahallaan. Siinähän olisi piristystä Jannin iltaan. Ihme, ettei se heittänyt Teguria hiekalla perseelle tai jotain, että saisi mut alas selästä ja loukkaantumaan.

Välikäyntien aikana mun sisällä kiehui edelleen, enkä mä pystynyt pitämään taaskaan turpaani kiinni.
”Se on ihan helvetin kiva, että oot huolissas siitä pikkuprinsessasta, mutta ensinnäkin, ihan sen oma syy, että tuli ratsastamaan vaikka on vasta eilen päässyt sairaalasta. Mun mielestä on vastuutonta edes päästää se ensinnäkin tallille tartuttamaan kaikki muut kisojen alla, ja toisekseen hevosen selkään tossa kunnossa. Ja vaikka sä kuinka olisit siitä huolissas, niin jos sä olisit oikeasti ammattilainen, niin sä et antaisi sen vaikuttaa sun opetukseen.”
Janni näytti tyrmistyneeltä, ja niin näyttivät suunnilleen kaikki muutkin. Nainen ei vaivautunut edes sanomaan mitään, pudisteli vain päätään ja korotti laukanvaihdon apuna käytetyn puomin pieneksi esteeksi. Hämmentävän korkeaksi sellaiseksi.
”Sitten sama homma, mutta puomi on 70 senttiä korkeammalla kuin äsken. Teidän pitää olla terävänä ja keskittyneenä, sekä hevosen että ratsastajan, että onnistutte tässä”, Janni selosti ja katsoi mua merkittävästi. Mä näytin sille keskisormea, nostamatta kuitenkaan kättäni irti ohjista, ja toivoin ettei se nähnyt.

Ensimmäisellä yrityksellä Tegur laukkasi niin löysästi, että se pysähtyi esteen eteen. Mun tasapainoa se ei horjuttanut, koska mä tunsin jo kaukaa, ettei se aikonutkaan hypätä. Heti mun epäonnistumisen jälkeen Lidia pienen blondinsa kanssa hyppäsi esteen täysin suvereenisti ja onnistuneesti. Mä mumisin hiljaa itsekseni monta painokelvotonta sanaa sille pikkublondille, joka oli hämmästyttävän paljon pikkuprinsessan kaltainen.

Toisella yrityksellä Tegur hyppäsi, mutta niin laiskasti, että se pudotti puomin.
”Ihan totta nyt Astlyr, te olette molemmat löysiä kuin säkkituolit. Jos te tolla tavalla meette lauantaina, niin te ette pääse edes verkkaristikosta yli. Ja nyt kannattaa uskoa.”
Mä en jaksanut vastata enää mitään, kunhan survaisin kantapääni ruunan kylkiin niin, että se laukkasi kahdesti kunnolla esteestä yli, ja Janni laittoi meidät loppuverryttelemään onnistuneiden suoritusten jälkeen. Ehkä Madde lähtisi tänään Gjemmariin, tai Eline. Koska sitä mä tähän iltaan tarvitsin.

Eikä mulle jäänyt tunnista käteen muuta kuin se, että Jannin mielestä mä näytin säkkituolilta.

# Tallikirja 2017 -->

12.11.2020

Tänään olisi viimeinen tunti ennen kisoja ja samalla viimeinen mahdollisuus treenata Vennin kanssa ennen kisoja. Mua toisaalta vähän jännitti että olisinko mä saamassa edes Venniä tälle tunnille, mutta onneksi sen nimi koreili mun nimen perässä ja mä saatoin huokaista helpotuksesta samalla kun mä kävelin kohti maneesia.

Mä kerkesin hetken seurata edellisen ryhmän tuntia, ennen kuin Emilie joka ratsasti Dimonalla tippui ja Janni huusi hakemaan apua. Mä lähdin maneesista mahdollisimman reippaasti mutta säikäyttämättä poneja ja pihalla mä juoksin päätalolle ja hälytin Jassun apuun. Mä en oikein osannut selittää että mitä oli käynyt kun Jassu sitä kyseli, mutta mä vain selitin että Emilieen oli ilmeisesti sattunut tosi pahasti. Jassu lähti juosten kohti maneesia ja mä seurasin sitä perässä, ihmetellen edelleen että mitä tapahtui.

Lopulta koko tilanne saatiin jotenkin selkeytettyä Janni otti tilanteen hallintaan, ja lopulta edellisen tunnin ratsukot suorittivat loppuverkan samalla kun meidän tunnin ratsukot saapuivat paikalle ja me tehtiin pikainen ratsastajien vaihto. Vennillä oli mennyt edellisellä tunnilla joku Jakob ja se oli mua paljon pidempi, joten mä jouduin lyhentämään jalustimia reilusti, ennen kuin mä saatoin nousta sen selkään. Pyydettyäni Vennin käyntiin oli selkeästi tosi paljon reippaampaa ja mä yritin parhaani mukaan saada sitä ratsastettua paremmin kuulolle.

Hiljalleen Janni käski meitä keräämään ohjia ja tekemään temponmuutoksia käynnissä ja jos tilaa oli niin vaikka ihan pysähdyskin. Musta tuntui että mä en saanut Venniä millään hidastamaan askellustaan ja mua alkoi vähän jo turhauttaakkin kun mä ajattelin että me lähdettäisiin vaan nolaamaan itsemme ja koko shelyes kisoihin. Voiskohan osallistumiset vielä perua… Janni taisi huomata että mulla oli vaikeaa ja se tuli kävelemään mun vierelle ja hiljalleen mä aloin saamaan sen neuvoilla Venniin parempaa kontrollia.

Me jatkettiin samaa tehtävää myös ravissa ja siihen lisättiin myös, loivat kiemuraurat, joiden aikana piti tehdä käyntiin siirtyminen ja kävellä neljä askelta ja sitten taas raviin. Musta tuntui että meidän meno meni Vennin kanssa ääripäästä toiseen ja nyt tamma sitten toimi kuin ajatus ja mulla meinas olla vaikeuksia saada sen vuoksi sitä ratsastettua. Kuitenkin me alettiin löytämään koko tunnin aikana parempaa yhteistyötä ja lopputunnista mun olo ei ollut ehkä ihan niin surkea, mutta en mä tiennyt olisiko mun kannattavaa lähteä enään kisaamaan.

”Nea onko kaikki okei?” Janni käveli mun viereen kun mä olin nostamassa Vennin jalustimia. Mä kohautin olkiani, ennen kuin mä kehittelin jotain vastausta.
”Mä oon ihan surkea. Ei mun kannata lähteä mihinkään kisoihin nyt viikonloppuna. Kaikki muut on paljo osaavampia ja semmosia, jotka on ratsastanut paljon pidempään” mä mutisin jostain satulan siiven alta.
”Hei. Kyllä sä pärjäät. Nyt oli vain vähän tällainen poikkeuksellinen päivä mikä ei ollut tietenkään ihan se paras juttu kisavalmisteluja varten. Ei aina kaikki mee ihan täydellisesti ja mulla on ollut paljon pahempiakin kisavalmisteluja. Ja mä oon kuitenkin kisoissa mukana niin mä voin auttaa sua verkassa niin sun ei tartte yksin yrittää pärjätä. Kuulostaako hyvältä?”
”Joo…”
Janni hymyili mulle vielä nopeasti ennen kuin sen piti alkaa opettamaan viimeistä tuntia, ja mä lähdin taluttamaan Venniä talliin.

Hoitaessani Venniä mä mietin että ehkä mun pitäisi käydä edes kokeilemassa että tulisiko meidän kisoista mitään, vaikka mä en osannutkaan yhtään ratsastaa. Olispa äiti täälä…

#NVRK2020 / #OTsuoritus

# Tallikirja 2017 -->

Yleensä mulla oli torstaisin melko kiire ehtiä koulusta kotiin ja sitten tallille omalle, viideltä alkavalle koulupainotteiselle tunnilleni, mutta tänään mulla ei ollut. Mä en mennyt tänään kouluun, koska mä olin edelleen kuumeessa ja lisäksi yskimiselläni olisin häirinnyt kaikkia niitä harvoja opiskelijoita, jotka jaksoivat kiinnostua äidinkielenopettajan puuduttavasta luennoinnista eri kirjallisuuden lajeista sekä niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Meidän äikänmaikka oli ikivanha mummo, joka veti jokaisen tunnin samalla kaavalla, eikä sitä muuttaisi, vaikka pommi räjähtäisi sen jalkojen alla. Mulla ei käynyt yhtään sääli Astlyriä ja Maddea, jotka olivat luultavasti parhaillaankin homehtumassa sen tunnilla.

Mä olin itse kotona valmistautumassa tallille lähtöön. Mä laitoin mun kulmat kuntoon, ripsiin mustaa väriä sekä luomiin kissansilmärajaukset ja vähän luomiväriä. Muuta meikkipohjaa mä en tehnyt. Huuliin sipaisin kevyen kerroksen huulipunaa. Vaatteiksi valikoitui mustat ratsastushousut ja ratsastussukat sekä vaaleanpunainen toppatakki. Sen alle puin ohuen, mustan fleecepaidan. Mä luulin, että se takki olisi ehkä hieman liian lämmin ratsastaessa, mutta mä puin sen silti, koska sillä hetkellä mua paleli niin paljon. Kuume oli varmaan taas nousussa, mutta mä en enää kerennyt mittaamaan sitä ennen tallille lähtöä. Mä mietin hetken, pitäisikö mun ottaa vielä särkylääkettä, mutta mä päätin kuitenkin olla ottamatta. Kyllä mä selviäisin ilman sitäkin. Onneksi mutsi ei ollut kotona, se olisi pakottanut mut ottamaan sitä ja jäämään kotiin. Eteisestä mä nappasin mukaani avaimet sekä saappaat ja kypärän sisältävän kestokassin ennen kuin painoin kodin ulko-oven kiinni. Mä avasin Audini ovet lukosta, laskin kestokassin takapenkille ja istuin itse kuskin paikalle. Auto hurahti tyytyväisen kuuloisesti käyntiin ja mä peruutin sen näppärästi pois pihasta. Mä säädin auton ilmastoinnin niin lämpimälle kun sen vain sai, ja lähdin ajamaan tallille.


Mulle oli taas jaettu Dimona tunnille, eikä se ollut yhtään huono asia. Me tarvittiin vielä treeniä ennen mestaruuksia, varsinkin kun mä en ollut alkuviikosta päässyt ekstratunneille ratsastamaan. Mä hain pilkullisen pikkuponin tarhasta ja hoidin sen rauhassa pihattotallin rikkumattomassa hiljaisuudessa. Hiljaisuuden katkaisi vain mun yskiminen, joka vain paheni pahenemistaan, kun yritin saada Dimonaa puhtaaksi pinkkiä kumisukaa ja pölyharjaa apuna käyttäen. Tiikerinkirjava tamma oli taas pyörinyt jossain kuralätäkössä, ja sen koko karvapeite oli kuorrutettu kuivuneella mutakerroksella. Se seisoi tyytyväisenä, saamastaan huomiosta nauttien karsinassaan mun yrittäessä epätoivoisesti saada ponia puhtaaksi varustamista varten. Mun henkeä ahdisti ja keuhkoihin sattui jo siinä vaiheessa, kun lopulta olin saanut ponille varusteet niskaan. Mua vähän mietitytti, että miten mä selviäisin pian alkavasta tunnista. Mulla ei kuitenkaan jäänyt aikaa tarkemmalle miettimiselle, koska mulla oli jäljellä vielä omien ratsastusvarusteiden päälle pukeminen ennen kuin pitäisi jo lähteä maneesia kohti.

Mun otsassa oleva patti oli pikkuhiljaa alkanut pienentymään, mutta se puristi silti kypärän alla ja sai mun pään särkemään. Eikä mun musta silmäkään kovin kauniilta näyttänyt. Mä pyysin silti Wildaa hoitavan tytön ottamaan kuvan musta ja Dimonasta tallin käytävällä, ja mä postasin sen mun ig-storyyn tekstillä "day six, back in business". Sen jälkeen mä tungin puhelimeni takaisin toppatakkini taskuun, vedin ratsastushanskat käteeni, otin lattialla olevan raipan sekä juomapullon toiseen käteeni ja toiseen ohjat ennen kuin talutin pilkkuponin ulos pihattotallista.


Ulkona oli jo aivan pimeää, kun me käppäiltiin Dimonan kanssa maneesille. Mulla oli ikävä kunnon talvea ja pakkasta, mutta sen sijaan lämpötilat pysyivät vielä marraskuun puolessa välissäkin plussan puolella. Myös mun ruumiin lämpötila oli viime aikoina pysynyt vähän turhankin lämpimänä, aivan kuin ilmakin. Mua paleli taas ihan hulluna, mutta mä purin hampaani yhteen ja täristen talutin Dimonan muiden tuntilaisten muodostaman letkan perään. Madde ja Astlyr olivat Lidian ja Tegurin kanssa jonon kärjessä, Ella niiden perässä Figaron kanssa ja mun ja niiden välissä oli vielä joku tuntilainen, kenen kanssa mä en kovinkaan paljon ollut koskaan jutellut. Mä käänsin Dimonan kaartoon, yrittäen samalla kuunnella Madden ja Astlyrin epämääräisiä supinoita.

Saatuani satulavyön kiristettyä sekä jalustimet säädettyä sopivan mittaisiksi, ja mä kumarruin nostamaan raippani maneesin pohjalta, minne olin sen hetkeksi nakannut. Mä nousin vähän turhan nopeasti ylös, ja mun päässä heitti ihan huolella. Mä jouduin ottamaan Dimonan satulasta tukea pystyssä pysyäkseni, ja samalla hetkellä mä sain aivan järkyttävän yskänpuuskan. Mä yritin kesken yskimisen epätoivoisesti haukkoa happea keuhkojen huutaessa hallelujaa. Mä kuulin Astlyrin korottavan ääntään ja puhuvan jotain, mutta mä en saanut tarpeeksi selvää voidakseni vastata sille mitenkään. Sivusilmällä näin, että Ella mulkaisi sitä myrkkykäärmettä ja sen oikeaa kättä päin sillä ilmeellä, että ne takuulla olivat puhuneet paskaa musta. Mä en saanut sanaakaan suustani, mutta sain yskänkohtauksen lopulta rauhoittumaan ja huidoin jotain maneesin katsomossa istuvaa tyttöä tuomaan mulle mun juomapullon.

Mä pääsin lopultakin satulaan ja ponin kanssa liikkeelle. Mä hengästyin jo heti alkuverryttelyissä yrittäessäni saada Dimonan jotenkin edes avuille kaikkien alkeisratsastajien jäljiltä. Se tuntui vähintäänkin yhtä jähmeältä kuin sillä viime torstain tunnilla, mikä oli ollut yhtä vääntämistä alusta loppuun asti. Se kulki pää ylhäällä ja selkä alhaalla, kipitti takajalat talliin unohtuneena sitä sen maailman matalinta ja liidottominta ja lyhyintä pikkuponiravia. Se ei todellakaan alkanut mun kanssa yhteistyöhön, ja yksinkertaisesti päätti olla kuuntelematta mua. Avo- ja sulkutaivutuksista ei tullut yhtään mitään ponin kovettaessa kylkensä enkä mä saanut sen jalkoja varmaan kertaakaan kulkemaan siellä, missä niiden olisi pitänyt mennä. Mä yritin epätoivoisesti saada ponin liikkumaan paremmin, mutta mä en jaksanut. Mun voimat yksinkertaisesti vain loppuivat heti alkuunsa, ja mä yritin vain selvitä tunnista, mitä oli jäljellä vielä aivan liian monta minuuttia.


Koko tunti meni jossakin ihme sumussa, ja meidän osalta suorastaan luokattoman ravityöskentelyn jälkeen oli välikäyntien vuoro. Mä huokaisin helpotuksesta saadessani siirtää Dimonan käyntiin ja yritin selvitä seuraavasta yskäkohtauksesta. Mun silmät vaan valuivat vettä, kun yritin välttää tukehtumisen ja vetää happea keuhkoihini. Maneesiin laskeutui täydellinen hiljaisuus, kun mä lopulta sain yskäni rauhoittumaan. Janni ojensi mulle vesipullon samalla, kun alkoi rauhassa selostamaan laukkatehtävää, minkä työstäminen olisi vuorossa heti välikäyntien jälkeen. Se kuulosti vähän monimutkaiselta, mutta samaan aikaan kuitenkin suhteellisen yksinkertaiselta.

Mä otin ohjat kunnolla tuntumalle, painoin pohkeet pienen ratsuni kylkeen ja  nostin laukan pitkän sivun jälkeisestä kulmasta. Mua huimasi, kun mä käänsin Dimonan pääty-ympyrälle ja yritin saada tahmean ponin ylläpitämään laukan. Seuraava kulma tuli aivan liian nopeasti vastaan. Dimona ei ollut yhtään valmis väistöön, multa loppui happi ja mun näkökenttä alkoi uhkaavasti sumenemaan. Mua oksetti, kun mä viimeisillä voimillani yhtä aikaa yritin haukkoa happea ja saada ponia ottamaan edes yhden laukka-askeleen maneesin keskustaa kohti. Mä erotin sumeasti, että meitä vastaan oli tulossa iso, ruunikko puoliverinen Astlyr selässään, ja mä vaatimalla vaadin Dimonaa laittamaan koipensa ristiin. Pilkullinen poni otti lopultakin mun avun kuuleviin korviinsa, se alkoi väistämään ja laukkaamaan loivasti maneesin keskustaa kohti. Mun näkökenttä sumeni entisestään ja yhtäkkiä mä tunsin, kun mun koko kroppa valahti voimattomaksi. Mun ote herpaantui aivan täysin, enkä mä tajunnut mistään enää mitään. Kaikki äänet kaikuivat mun korvissa. Mun olemattomassa näkökentässä vilisi vain paljon karvaisia jalkoja, mä maistoin hiekan mun suussa ja jokin kopsahti voimakkaasti mun kypärään. Silloin mun päässä pimeni.


"Emi? Emilie? Sano nyt jotain", mun aivot rekisteröivät jonkun puhuvan ja samalla ravistelevan mua kevyesti.

Mä mutisin jotain epämääräistä, ja mä kuulin helpottuneen huokaisun. Mun päässä tykytti hullun lailla ja mä yritin nousta istumaan, mutta se sama joku painoi mut takaisin maahan makaamaan.

"Ambulanssi on tulossa", mä kuulin jonkun toisen äänen.

"Älä liiku Emi", mä kuulin taas sen jonkun puhuvan mulle rauhassa, ja mä nyökkäsin varovasti.

Se oli virhe, koska se pieni liikahdus sai mun pään tykyttämään entistä kovemmin, ja mun päässä pimeni uudestaan.


Mun silmissä välkkyi sininen, kun mä seuraavan kerran tulin tajuihini. Mä makasin taas jossakin, ja mä tunsin jonkun pitävän kättään mun rinnan päällä. Se tuntui painavalta, se esti mua liikahtamasta yhtään minnekkään. Mä yritin puhua, mutta mun suusta ei tullut yhtään järkevää sanaa, vain epämääräistä muminaa. Käden omistava henkilö hyssytti mut hiljaiseksi, ja mä vaikenin. Mä näin vielä yhden sinisen välähdyksen, ennen kuin mun päässä pimeni jo kolmannen kerran.

Mä tunsin, kun se asia, missä mä makasin, lähti liikkumaan ja sitten tärisi kauheasti saaden mun päänsäryn pahenemaan sietämättömäksi. Mä pitelin päästäni kiinni, ja sitten tärinä vaimeni. Mä kuulin hälinää mun ympärillä, ja näin kirkkaat, valkeat valot kiinni olevien silmäluomien lävitse. Mä tunsin, kun mua kuskattiin pitkiä käytäviä pitkin, ja kuulin, kun ovet avautuivat ja sulkeutuivat meidän kulkiessa niistä läpi. Mä kuulin vielä lisää epämääräistä hälinää, ja sitten mun päässä pimeni viimeisen kerran.

Sen enempää mä en muistanut, kun mä perjantaina heräsin osastolta.

_________________________
#OTsuoritus - Merkintä 7, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020

# Tallikirja 2017 -->

10.11. - Viimeiset estetreenit ennen kisoja
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Okei, mä myönnän. Meidän olisi Danten kanssa pitänyt ehdottomasti keskittyä kouluosuuteen, sillä en vieläkään muistanut piirinmestaruuskisojen kouluratoja ulkoa. Esteet meillä sujuivat ihan hyvin, ja jostain syystä en osannut edes jännittää esteratoja. Meni miten meni, jos tuli tiputuksia, sitten tuli. Mutta kouluratsastuksessa tuntui, että pitäisi osata hienoja koreografioita ja että jokainen tuomari tarkasteli suurennuslasilla joka ikistä elettä, minkä hevosen selässä tekisin. Siksi olisi ollut todella tyhmää ottaa tällä viikolle lisätunti esteitä kouluratsastuksen sijaan. Ja silti se oli juuri se, mitä mä tein.

Iso kiitos Joonalle, joka jaksoi tulla tiistai-iltana Jannin vakiotuntien jälkeen vielä auttamaan meitä Sonian kanssa treenaamaan esterataa ja erityisesti haastavia lähestymisiä. Ja kiitos myös niille kahdelle nuorelle tytölle, jotka olivat tulleet mielellään seuraamaan tuntia ja auttamaan Joonaa puomien kanssa, kun Joona ei siihen itse pystynyt.

Tänään kuulemma unohdettaisi apupuomit sun muut, sillä ei niitä kisoissakaan olisi. Lähdimme lämmittelemään omaan tahtiin sileällä, ja Danten kanssa saimme keskittyä niihin ongelmiin, joihin olimme törmänneet viikonlopun estetunneilla. Jassun tunnilla olimme keskittyneet erityisesti tukemaan hevosta pohkeella ennen sarjoja, sillä Dante oli jäänyt helposti mutkittelemaan tai hyppäsi vinoon, ja Joonan tunnilla olimme pitäneet huolta siitä, että uskaltaisin ratsastaa reippaammin eteen ja käyttää apuja napakammin.

Alkutunnin lämmittelyesteet sujuivat hyvin, ja laskin mielessäni askelia ennen hyppyjä. Joonan pyynnöstä kokeilin välillä hieman pidentää ja lyhentää askelia vain sen verran, että huomaisin itse muutoksen, mutta että se ei vaikuttaisi varsinaisesti hyppyyn. Sainkin Danteen todella hyvän kontrollin, ja sen askelia oli loppujen lopuksi todella helppo säätää tarvittaessa.

Esteradalla oli neljä pystyestettä ja yksi kolmen esteen sarja. Sarjalla mielessäni kaikuivat Jassun sanat pohkeiden tuesta, minkä ansiosta kaikki kolme estettä ylittyivät todella hyvin, ja askeleet esteiden välillä tuntuivat vain solahtavan paikoilleen. Tuntui, että pääsimme tänään todella helpolla. Keskikroppa oli tehnyt viime kuukausina töitä sen eteen, että istunta pysyi hyvänä kaikissa askellajeissa, ja myötäämisetkin alkoivat Joonan mukaan näyttää hyviltä. Dante taas oli niin kilttiä tyttöä, ja se ylitti esteet hyvin myös silloin, kun itseni valtasi epävarmuus. Oli mukava huomata, miten Danten kanssa ei todellakaan tarvinnut jännittää esteillä, vaan sai keskittyä rauhassa omiin tekemisiin ja tasapainon ylläpitämiseen ja pystyi luottamaan siihen, että Dante teki oman osuutensa.

"Vaikka me nyt ollaan jatkuvasti keskitytty siihen myötäämiseen, niin muista, että älä jää kisoissa liikaa kiinni siihen ajatukseen. Anna mennä vaan, Dante kyllä ylittää jokaisen esteen, kunhan tuet sitä hypyssä etkä jätä yksin. Eikä tarvitse turhia jarrutella, se hevonen on niin kiltti, ettei se lähde avuilta, jos vähän mokaat. Rohkeasti vaan, ja jos tuntuu, että puomit vain kolahtelee maahan, niin uskalla nauraa itselle ja ota loppurata treenin kannalta", Joona piti tsemppipuheen. Ja ihan oikeassahan hän oli, nämä olivat Danten ensimmäiset kisat ikinä, ja eihän me voittoa lähdettykään hakemaan vaan hyvää ja onnistunutta kisakokemusta.

# Tallikirja 2017 -->

28.10. - Aikuisten alkeistunti, Nita ja Annu
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Nita:

Tiesin, että alkeistunnin tehtävät olivat meille Danten kanssa todella helppoja. Tiesin myös sen, että niillä tunnilla pystyi keskittymään aivan eri tavalla apuihin ja omaan toimintaan aivan perustasolta lähtien, minkä vuoksi tunti oli myös meille hyvää treeniä tulevia piirinmestaruuskisoja ajatellen.

Alkukäyntien aikana pidin tiukasti silmällä Annua ja Raffea. Siskon edellisestä ratsastustunnista oli jo vuosia, mutta hän selvästi nautti, kun pääsi itse hoitamaan hevosen tunnille ja lopulta selkään. Muut tuntilaiset eivät olleet minulle tuttuja. Yhden, lähemmäs kolmekymppisen silmälasipäisen naisen olin nähnyt muutaman kerran tallikäytävällä, mutta hän oli usein omissa oloissaan. Toinen tuntilaisista jutteli Jassun kanssa jotain norjaksi koko alkukäyntien ajan ja kolmas puolestaan keskittyi ratsastamaan Aagea reippaasti eteenpäin, sillä poni meinasi tukkia koko pitkän sivun.

Jassu laittoi pituushalkaisijalle neljä kartiota. Tarkoitus oli lähteä maneesin oven puoleiselta pitkältä sivulta pujottelemaan kartiot ja kulkea joka toinen kierros myötä- ja joka toinen vastapäivään. Erityistä huomiota tuli kiinnittää kulmien hyvään ratsastamiseen sekä oikealta tulevan väistämiseen ennen halkaisijalle kääntymistä. Me Danten kanssa aloitimme pujottelut, ja heti ensimmäisellä kierroksella sain hieman palautetta siitä, että käyttäisin enemmän painoapuja ja hieman kevyempää kättä. Kulmien kanssa ei tullut ongelmaa, ja askellajina käynti oli ehdottomasti Danten bravuureita. Tamma oli niin hyvin kuulolla ja käveli reippaasti eteenpäin, mutta hidasti kyllä, kun väistimme halkaisijalle kääntyvää ratsukkoa.

Jatkoimme pujottelua myös ravissa, minkä aikana Dante rentoutui ja alkoi liikkua välillä muutamia askeleita koottuna. Se liikkui todella hyvin ja ryhdikkäästi, eikä haitannut, vaikka flow välillä katosikin tai jalat menivät solmuun, sillä niin yritteliäs hevonen sai todella nopeasti taas kiinni tehtävästä.

Ravin jälkeen siirryimme hetkeksi käyntiin pitkin ohjin, kunnes oli taas aika kaarrella, tällä kertaa kiemurauralla. Jassu pyysi meitä Danten kanssa näyttämään mallia, ja samalla kun tein kiemurauraa käynnissä, hän kertoi, mitä tein pohkeillani ja käsilläni, jotta Dante kääntyi varmasti ja suoristui nopeasti. Jatkoimme tehtävää hyvän aikaa, ja itse keskityin pitämään keskikroppani töissä ja avut selkeinä.

Kiemurauraa tehtiin vasempaan ja oikeaan kierrokseen käynnissä, ja lopputunnista Jassu laittoi meidät vielä harjoittelemaan joitakin kertoja laukannostoja pitkän sivun alusta. Valmistele hyvin, olivat avainsanat, ja omasta mielestäni siirtymiset olivat todella napakoita ja tahdikkaita. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Dante hieman ennakoi nostoa ja jouduin jarruttelemaan ennen kulmaa, mutta ainakin sillä oli selvästi työmotivaatio kohdillaan. Laukannostojen jälkeen siirryimme käyntiin ja annoimme hevosille pitkät ohjat.

"Teille tekee todella hyvää käydä välillä alkeistunneilla. Dante saa paljon onnistumisia ja itsekin pystyt keskittymään paremmin apujen hiomiseen, kun ei ole mitään painetta", antoi Jassu palautetta tunnista. Ja oikeassahan hän oli. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että meidän pitäisi Danten kanssa osallistua uudestaan alkeistason tunneille hiomaan aivan perustason asioita.


Annu:

Sonia oli hyvä hoitaja. Se tuli näyttämään, kuka tarhassa olevista hevosista olikaan Raffe, ja antoi taluttaa itse ruunan talliin. Sonia näytti myös, mistä Raffen hoitotarvikkeet löytyivät ja toi satulan ja suitset käytävään valmiiksi odottamaan. Naisesta jäi hyvä fiilis, se oli selvästi ilahtunut eilisestä pizzaillasta ja jaksoi nyt pyöriä tallilla hymyissä suin.

Raffe oli kiva hoitaa, mutta ratsastaessa oli omat haasteensa. Kulmissa se oikoi niin, että Jassu joutui muutamaan kertaan tulemaan seisomaan aivan kulman viereen niin, ettei Raffe kehdannut lähteä pelleilemään. Muuten se kyllä pujotteli kartiot ja nosti jopa laukan, kun apuja hieman auttoi raipalla.

Tunnista jäi kaikin puolin hyvä mieli, ja olin todella onnellinen, että pysyin selässä. Edellisestä ratsastustunnista oli niin paljon aikaa, että olin aivan varma, että löydän itseni maasta jo alkukäyntien aikaan. Toisin kävi. Oli hienoa päästä sanomaan kotona, että kävin ratsastamassa ulkomailla, ja ehkä tosin jättää välistä se fakta, että tuntia piti myös suomea puhuva nainen ja tunti muistutti todella paljon Suomen ratsastuskoulun tuntia. Oli miten oli, hauskaa oli!

Tunnin päätteeksi hieman harmitti, kun Raffe jatkoi viimeiselle tunnille, enkä saanut hoitaa sitä loppuun. Se fiilis kuitenkin meni nopeasti ohi, kun ulkona kentällä meitä odotti Aurora ja Ronja, jota saisin tänään kokeilla myös.
"Mun jalat on ihan hellänä jo nyt", naurahdin Nitalle, joka käveli Danten selässä tallipihan poikki kentälle. Nita naurahti.
"Odotapa vaan huomenna, katsotaan, nousetko sängystä ylös ollenkaan", se vastasi. Ehkä en nousisi, mutta se tuskin johtuisi kipeistä jaloista. En tiennyt, missä vaiheessa olisin kertonut Nitalle iltasuunnitelmistani, mutta se sai nyt odottaa. Aurora nimittäin huomasi meidät ja vilkutti kentältä.

“Hetkonen, eikö tässä ole jalustimia?” kysyin Auroralta, kun olin hyppäämässä kirjavan ponin selkään.
“Ei oo”, Aurora sanoi ja naurahti. “Tykkään mennä oikeastaan ilman satulaa, mutta tämä jakaa jo jonkin verran painoa ja tukee, vaikka rungoton onkin, niin käytän tätä usein”, se jatkoi, “mutta Ronjalla on tosi tasainen töltti ja laukka”. Okei. Mä pysyin selässä edellisen tunnin, ehkä mä pysyisin nytkin. Tai niin ainakin vakuuttelin Auroralle, joka auttoi nousemaan selkään.

Ronja oli matalampi kuin Raffe, mutta sillä oli yllättävän pitkät askeleet. Näin niin kuin poniksi. Oikeastaan se oli kaikin puolin ihan mukava ratsastaa, eikä selässä pysyminen ollutkaan vaikeaa. Ei edes silloin, kun kokeilin tölttiä. Olin kerran aiemmin töltännyt issikkavaelluksella Tahkolla, mutta ihan erilaista se oli nyt kentällä. Muutaman kierroksen jälkeen oli kyllä pakko lopettaa, sillä tasapaino meinasi jo alkaa horjua.
"Eikä, miten kivaa!" hihkaisin Auroralle, joka tuli kysymään ensifiiliksiä Ronjan kanssa.
"Siis jos ikinä hommaisin hevosen, niin haluaisin ehdottomasti samanlaisen kuin Ronja", sanoin Auroralle.
"Heeei, mikä vika Dantessa!" huuteli Nita muka-nyrpeänä toiselta puolen kenttää.
"Ei siinä mitään vikaa oo! Mutta kato nyt miten söpö ja suloinen Ronja on", sanoin lässyttäen ja rapsutin Ronjan kaulaa. Sen turkkikin oli niin pehmeä!
"Et sitten kuitenkaan ole vielä harkinnut ponin ostamista?" kysyi Aurora.
"Eeen. Katsoo nyt, jos opiskelujen ohella pääsisi edes aloittamaan ratsastustunnit joskus uudestaan", vastasin. Myönnän, että Nitan elämää seuranneena välillä kadehdin sitä, miten ihanalta hevosenomistajan arki vaikutti, mutta en mä tiennyt, haluaisinko ihan oikeasti koskaan omaa hevosta. Mutta ei mun onneksi tarvinnut vielä tietääkään.