Kellonaika on nyt Pe 04 Joulu 2020, 12:49

190 osumaa on löytynyt haulle 0

# Tallikirja 2017 -->

Jälleen jäljessä aikataulusta...



30.11-3.12




Feitlin issikkaravi pomputti mua ratsastaessani tammalla ilman satulaa, pitkästä aikaa!
”Hienosti!” hihkaisin ja taputin tammaa kaulalle. Pidin istuntatuntia, itselleni, koko maneesi oli minun, sillä ei siellä muita ollut, joten sain pitää hauskaa. Ensin olin ajatellut vaan kävelytystä selästä, mutta kymmenisen minuuttia käveltyäni tylsistyin, ja suunnitelmat muuttuivat.
Puristin pohkeet ja asetin sisään, laukkaa!
Huomasin vasta laukan jälkeen Mathilden hiippaileen maneesiin. Mathilde on tuntiratsastaja, joka oli jokin aika sitten ymmärtääkseni päässyt Samin apuhoitajaksi.
”Moiiii” tervehdin Mathildea.
”Vau! Miten sä uskallat ratsastaa ilman,” Mathilde jätti lauseen kesken.
”Satulaa” täydensin.
”Niin” Mathilde ihasteli.
”Mmmm.. ihan helposti haluatko, eikun, en voikkaan antaa sun koettaa” sanoin.
”Ei se haittaa, mulla on tänään tunti!” Mathilde kertoi innoissaan.
’Tunti, mitä Jassu sanoi mulle tunnista aamulla, hmmmm, niin, että Feitli menee tunnille kello kuudelta’ muistelin.
”KELLO KUUDELTA!” huudahdin, vaikkei hevosten lähellä niin saisi tehdä, mutta se oli reaktio, vahinko. Kaivoin puhelimeni esiin. Kello oli viisitoista vaille.
”Kuinka kauan oot ollut täällä hiljaa?!!” kysyin Mathildelta hypätessäni alas Feitlin selästä.
”En mä tiedä, ehkä, öö, no kello tuolla, näytti sillon vähän yli viitosta, kun tulin” Mathilde kertoi.
Avasin kypärän ja heitin sen maneesin pehmeälle hiekalle katsomon eteen, niin että hiekkaa pöllysi.
”Tule!” sanoin ja lähdin taluttamaan Feitliä kohti maneesin ovea. Hoputin Feitliä vaikka kuinka, mutta lopulta älysin napata lähimmän raipan.
”Noniin Feitliseni nyt mennään!” sanoin päättäväisesti ja heilautin kevyesti raippaa. Näykkiminen kautta Feitli lähti viimein raviin.

Pääsimme talliin kellon ollessa jo kymmentä vaille.
”Noniin satula, ja Feitli et sitten pullistele!” ärähdin hieman.
”Maha sisään nyt poni hei mä en saa tätä ees ekaan reikään!” ähisin. Mathilde harjasi Feitlin oikeaa etujalkaa. Jouduin vähän väliä nykäisemään ponia ohjista, näykkimis yritysten takia. Jätin suitset siis päähän, sillä kaikki mahdollinen oikominen oli valttia.
”Laitatko takasuojat, jos mä laitan etu?” kysyin Mathildelta ja heitin silti jo vastausta odottamatta suojat tytön eteen.
”Öm, miten ne laitettiinkaan?” Mathilde kysyi. Nappasin toisen suojan ja näytin.
”Näin” kerroin.
”Ainiin joo!”
”Mutta oot sä jo hyvin edistynyt! Ansaitset kyl olla Samin apuhoitaja, vaikkei suojat välttiä oikein päin aina mee!” sanoin vinkaten silmää. Mathilde hymyili varman oloisesti, huomasi että hän hehkui ylpeydestä itsestään, kehut taisivat tulla juuri hyvään aikaan!

”Jaaa, minuuttia ajoissa!” huokaisin katsoen puhelimestani kelloa, mutta pitäen samalla Feitlistä kiinni. Elisa oli tänään kipeä, joten tuurasin häntä Feitlin hoitajana. En kuitenkaan ollut muistanut, että hoitajillakin oli aikatauluja, ja siis mulla nyt tupla-aikataulut, koska lupasin lisäksi hoitaa myös tallihommani, vaikka Catu yritti antaa apuaan niissä, jotta ehtisin varmasti kaiken myös, mitä hoitajien piti tehdä.
”Hoitajat kiristää satulavyöt, ja nouskaa sitten selkään” Catu ohjeisti. Huokaisin helpotuksesta, enää viimeinen ponnistus. Catu käveli luoksemme.
”Mites oot noin väsyneen näköinen? Onks hetkelliset paluut hoitajahommiin väsyttäneet sut täysin?!” Catu nauroi.
”Hahhahhahhaa! Ihankun et olis huomannu!” tekonauroin ponnistellen Feitlin vyön kanssa.
”Tää on kyllä kiva laittaa tunnille vähintään kolme kertaa viikossa, aikataulussa! Kun omat ratsastukset saa ajottuu melkein miten vaan!” ähisin pyöräyttäen silmiäni.
”Vielä nyt kun Elisa on luultavasti koko viikon pois” huokaisin.
”Ja lisäks, tää satulavyö, on ihana! Vois olla vähän pidempi!” ärähdin.
”Oikeesti tän tunnin jälkeen vaihdan Feitlille puolet pidemmän vyön! Miten Elisa pärjää?!” karjaisin.
”Nyt voit mennä selkään” sanoin uuvuksissa.
”Ja kun katos voi ite ratsastaa ilman satulaa, mutta sitten näille tunneille melkein aina pitää laittaa tää himputin satula!” sanoin Catulle. Catu vain nauroi.
”Pitkät ohjat ja käyntiä uraa pitkin!” hän ohjeisti viimein kun pystyi.
”Ja Hilla, sä saat kunnian taluttaa! Niinkun aina kun tarvii! Tälläkertaa Tranea, kun sille vois tervita taluttajaa!” Catu naurahti. Olipas nyt niin hauskaa että olin jälleen jäljessä aikataulusta!

Seuraavana päivänä, tiistaina, Elisa oli onneksi jo toipunut sittenkin!
”Luojan kiitos sä oot täällä!” huudahdin ilahtuneesti Elisalle, ja halasin tätä.
”Oookkei oliko Feitli noin kauhee?” Elisa nauroi ja silitti narun päässä luimistelevaa ponia. Olin ehtinyt jo napata Feitlin tarhasta valmiiksi ensimmäistä tuntia varten, mutta onneksi nyt oli Elisa, tyyppi, joka voisi tehdä hommat mun puolesta!
”Noooo, ainahan se! Mutta oli kivaa palaa hoitajahommiin vähäks aikaa, vaikken, ihan ollut aikataulussa, EIKÄ SIITÄ SITTEN CATU PUHUTA!” huusin katulle joka kärräsi heiniä etäämmällä. Tämä tirskui.

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavalla omalla tunnillani, torstaina, sain mennä Feitlillä, ja tietenkin, taas myöhässä aikataulusta maneesissa!
”Mikä mua riepoo?!” ihmettelin ääneen hoputtaessani Feitliä kävelemään reippaammin maneesia kohti. Nappasin kännykän taskusta, jo pian viis minuuttia myöhässä! Sujautin kännykän takaisin taskuun, ja hoputin Feitliä, joten poni päätti siirtyä tölttiin.

”Nonniin poni, ja maha sisään!” kiristelin jälleen Feitlin satulavyötä. Sentään opettajana oli Janni, ikä vielä kauempana musta.
”Uralle pitkin ohjin, kun olette saaneet satulavyöt kieistettyä, päässeet kyytiin, ja säätäneet jalustimet sopiviksi” Janni ilmoitti ja siirtyi itse kentän laitamille, opettajan tuolin luo.
Laitoin maasta käsin jalustimet oikeisiin reikiin, ja hyppäsin selkään.

Lähdimme raviin, taikka eipä sittenkään. Tiesin heti yhdestä sanansta, että tällä tunnilla ei tölttiä kaivattaisi: ”korjaa!” jonka Janni sanoi tiukalla äänensävyllä. Tämä oli ainut syy, miksi en tykännyt Feitlin ravista. Sitä piti pitää yllä, ettei sortuisi tölttiin. Ei reippauden kannalta, sillä Feitli on reipas, vaan muuten, pitää yllä.
”Okei, sitten aletaan ottaa kolmikaarista, ja vähän väistöjä” Janni ilmoitti. Lyhyillä sivuilla pohkeenväistöt, toisella ravissa, toisella käynnissä, ja pitkillä sivuilla kolmikaariset kiemuraurat, ehkä vähän niin sanotusti lyhistyneesti, ja huonoilla teillä, ettei kuitenkaan törmäyksiä synny” Janni ohjeisti. Mustahiuksinen nainen kävi hakemassa puomin, jonka asetti maneesin keskelle, jotta kolmikaarisilla kaikki pysyisivät omalla puolellaan.
Käänsin kolmikaariselle, jossa heti itsekkin huomasin huonot taivutukset, joista Jannikin ehti huomauttaa.
Pohkeenväistöt meillä meni yllättävän hyvin, näin kun en ole pitkään aikaan Feitlillä ratsastanut tunnilla.

”Okei, otetaan nyt puomeja toiselle sivulle, ja este toiselle” Janni ilmoitti.
”Tällä tunnilla siis ollaan tehty aika perus juttuja, että ei niissä ihan ruostuta! Siis myös perus pystyä hypätään, kun ootte kerran saaneet hyvin ponitkin liikkeelle ton enemmän kouluosuuden, eli puolikkaan tunnin aikana”  nainen selitti kantaen samalla estetolppia. Janni nosti esteen ehkä 40 senttiin, ja laittoi puomit toiselle sivulle lisäksi voltin muotoon.
”Eli tänne sivulle saa nostaa laukan, ja voi alkuun ottaa vaikka pääty-ympyrän jotta saa hyvän tien ja vauhdin, myös laiskemmilla hepoilla. Toiselle sivulle siis puomeja, ja voltti” Janni ohjeisti. Siirsin Feitlin raviin.
”Hyvä! Nyt ei Feitli edes tarjonnut tölttiä!” Janni kehui. Olin edistynyt Feitlinkin kanssa, sitten hoitaja-aikojeni, monella tapaa, yksi niistä tämä. Vielä vuosi sitten olisin antanut Feitlin töltätä.
Ohjasin mielestäni hyvin keskelle puomeja, ja voltilla sain hyvän taivutuksen. Kopautin viimeisellä puomilla kantapäät Feitlin kylkiin, puomi kolahti laukan noustessa. Feitli hieman kompuroi puomiin siis.
”Nosta ens kerralla laukka vasta puomin jälkeen niin nousee oikee laukkakin, eikä Feitli kompuroi” Janni ohjeisti. Vasta silloin huomasin väärän laukan, ja korjasinkin sen heti ympyrällä.

Ohjasin kohti estettä laukassa. Feitlin askeleet tuntuivat nopeutuvan ja nopeutuvan, ruuna oli innoissaan. Juuri kun Feitli ponnisti, erehtyi poni katsomaan maneesin pimeää nurkkaa, ja niinhän siinä kävi, että:
”Sattuiks suhun Hilla?” näin katsomossa olleiden Cathyn ja Linnean kysyvän avatessani silmät. Hieman huolestuneen näköiset kasvot tuijottivat minua.
”Häh?” ihmettelin.
”Siis sä putosit aika pahan näkösesti, kun olitte hyppäämässä estettä ja Feitli pelästy jotain” Linnea kertoi.
”Maneesin pimeää nurkkaa” lisäsin pyöräyttäen silmiäni huvittuneesti. Seuraavaksi katseeni alkoi hakea Feitliä, ja pian ponin näinkin laukkaamassa valkuaiset pyörien maneesin valoisammassa päässä.
”Toi lamppu kyllä pitäis korjata” Sonia toteaa katsomosta.
”Sanopa muuta!”

Merkintä 1
#tarinatempaus2020 #OTsuoritus
Made 3.12
kirjoittaja Hilla
Eilen kello 20:00
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 111
Luettu: 4863

2020/11/28 - 6 - Joulupukki

Joulupukki viipyi vielä hetken lahjojen jakamisen jälkeen pikkujoulua juhlivien tallilaisten tykönä. Fridan oli pakko varmistaa, että lahjasäkki oli varmasti tyhjä, mutta pukki lupasi tuoda hänelle sitten jouluna paljon lahjoja. Mathildea ujostutti, ja niin vähän Fridaakin, mutta kyllä oli nauru herkässä, kun pukki kaappasi tytön polvelleen istumaan ja laulamaan joululauluja. Tytöillä oli niin hauskaa, että oli ihan harmi lähteä kotiin! Mutta ei ollut vastaan väittämistä - vain aikuiset tallilaiset saivat jatkaa juhlimista ja piparien mussuttamista. Fridaa ihmetytti, miten niin piparien syöminen oli vain aikuisille, mutta joulupukki vain nauroi saattaessaan lapsia narikalla odottavien vanhempien luokse.

fridajoulu.jpg

8. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 30 Marras 2020, 17:23
 
Etsi: Pikkujoulut 2020
Aihe: 2020/11/28 - 6 - Joulupukki
Vastaukset: 1
Luettu: 70

Samvaisin metkut

3⁂ Tunnilla

Olin käynyt nyt kahdella vakiotunnilla ja kolmella alkeisjatkotunnilla. Tänään oli siis jo kuudes ratsastustuntini Shelyesissä! Sen lisäksi olin ollut jo kokonaiset kaksi viikkoa Samin apuhoitaja luokkakaverini Mathilden kanssa. Toissapäivänä olimme juhlineet pikkujouluja, ja olimme seuranneet tallilla johonkin kilpailuun osallistuvia vanhempia tallilaisia, ennen kuin meidät vietiin merenrannan hienoon ravintolaan syömään jouluruokia. Ruuat oli olleet vähän liiankin hienoja minun makuun, mutta oli siellä ollut lastenkin jouluruokia, ja paljon herkkuja jälkiruuaksi! Ja voitko uskoa, itse joulupukki tuli sinne jakamaan lahjoja! Mutta minulle ei kuulemma ollut lahjaa. Olin mönkinyt tyhjään pussiin löytämättä enää yhtään lahjaa sitten, kun pukki oli väittänyt jakaneensa viimeisen lahjan. Mutta ukko oli hymyillyt ja luvannut tuoda jouluna minulle paljon lahjoja, ja en malttanut nyt odottaa, että pukki tulisi käymään meillä. Mutta siihen oli vielä niiin monta viikkoa!

Olin saanut tänään alkeisjatkoon iki-ihanan Sam-shettiksen. Älä kerro kellekään, mutta se oli oikeastaan jo mun suosikkiponi. Mut ei saa sit kertoa sitä Trondheimin Bella-shettikselle! Olikohan Bellalla ikävä mua? Mulla ainakin oli sitä, mutta Sam ei ollut yhtään hassumpi. Olin ratsastanut myös Wildalla ja Dimonalla, joka oli kamalan iso, ja jopa Feitlillä, joka oli vielä paljon isompi, suorastaan valtava. Jos se ei olisi niin pulska ja karvainen, voisin juosta sen vatsan alta juuri lainkaan kumartumatta. Tai no, ehkä vähän liiottelin, mutta oli sitä ollut kauhean vaikea harjata, ja mamman oli pakko nostaa mut sen selkään.

Mutta Sam oli oikein mulle sopivan kokoinen poni! Ylsin harjaamaan jopa sen päätä ja korvan takaa, paitsi jos se kiskoi ja viskoi päätään. Mutta yleensä se oli ihan kiltti. Ja ainahan joku oli vahtimassa ja auttamassa, vaikka osasinhan minä jo itse, ainakin melkein! Olinhan sen apuhoitaja!

Mathilde oli saanut ratsuksi Stellan, jonka hoitaja Freya oli auttamassa meitä harjaamaan ja varustamaan hevoset. Sandra ja Linnéa menisivät jollain päätallissa asuvilla hevosilla, joten he eivät olleet pihattotallissa häiritsemässä meitä. Ne olivat päässeet Flamme-yksärin apuhoitajiksi, ja leuhkivat asialla tuon tuosta. Se oli ärsyttävää.

Kun Sam ja Stella olivat valmiita, Freya lähti taluttamaan niitä maneesin. Freya ja ponit kävelivät ihan hullun nopeasti! Mun ja Mathilden oli vaikea pysyä heidän kannoillaan. Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt Freyalta, voiko hän vain jo nostaa meidät ponien satuloihin, niin ei tarvisi kipittää perässä. Mutta en kehdannut. Ja Mathilde nyt ei ikinä uskaltaisi kysyä sellaista hoitajalta, niin kävelimme vain hiljaa ponien perässä.

Maneesissa Freya tiukkasi satulavyöt, auttoi meidät selkään ja lyhensi vielä jalustinhihnat meille sopiviksi jonkun pitkäkoiven jäliltä. Mutta sitten hän lähti ja jäimme keskenämme muiden tuntilaisten kanssa. Stella ja Sam lähtivät kävelemään minne sattuu heti, kun Freya lähti, ja koitimme ohjata hevoset uralle seinän viereen. Catu oli mukava opettaja ja alkoi heti opastamaan meitä. Hän aina hymyili ja kannusti, mikä oli musta tosi kivaa.

Tunti oli kiva. Me mentiin voltteja ja ravia ja puomeja. Samin ravi pompotti, mutta se oli vain hauskaa. Ehkä joku kerta me laukattaisiin? Joskus olisin niin iso ja taitava, että saisin laukata joka tunnilla. Mutta nyt me mentiin vaan käyntiä ja ravia ja kaikkia hauskoja tehtäviä. Ja olisi sillä Feitlillä kai voinut töltätä, mutta en ollut osannut. Ehkä oppisin vielä.

7. / #Tarinatempaus2020 / 2.11. / #OTsuoritus
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 30 Marras 2020, 12:18
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Samvaisin metkut
Vastaukset: 4
Luettu: 170

Fridas dagbok

21.11. (Siirrän tämän myöhemmin tuntitopikiin)

fridadimona.jpg

Ensimmäiselle vakiotunnille Frida oli saanut onnekseen pienen Wildan, mutta toisella vakiotunnilla hän joutui kiipeämään Dimonan selkään. Ei se niin valtava ollut kuin alkeisjatkon Feitli, mutta melkein yhtä iso. Mor auttoi Fridan pilkullisen ponin kyytiin ja jäi seuraamaan, kuinka tunti etenee. Onneksi ponit kulkevat peräkkäin kuin possujonossa, niin voi keskittyä pysymään kyydissä! Loppujen lopuksi Dimona oli aivan ihana poni ja ratsu, ja tunti meni ihan hyvin.

6. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 30 Marras 2020, 12:03
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Fridas dagbok
Vastaukset: 3
Luettu: 95

2.11.2020 Painajaismainen puomitunti

Voittajafiilis


Mä en tiedä miksi mä olin ilmoittautunut painajaismaisena mainostetulle puomitunnille. Ehkä jossain unenpuutteen aiheuttamassa häiriötilassa. Ainakin se hetki oli ihan kirkkaana mun mielessä kun mä olin kirjoittanut nimeni osallistujalistaan. Kummalliset puomikuviot ei kuulunut varsinaisesti mun suosikkeihin, vaikka ne olikin ratsastuksenopettajien mielestä kai hyvää kokonaisvaltaista treeniä kaikenlaisille ratsukoille. Mä en kuitenkaan odottanut mitään suuren suurta painajaista. Korkeinta sellaista unta johon heräsi keskellä yötä hätkähtäen ja tuhahti sen epämiellyttävyydelle. Joona ei juuri tuntenut mua ratsastajana ja sen oli oltava tällä kertaa mun onni. En mä saisi ratsukseni mitään niin mun mukavuusalueen ulkopuolista hevosta, että mulla palaisivat hermot täysin. Enhän?

Niinpä niin. 

Viimeistään siinä vaiheessa kun mulle valkeni päivän tehtävä, mun oli nieltävä sanani siitä, että mä pääsisin tänään helpolla. Hannunvaakuna aloitettiin käynnissä ja mä sain heti todeta että Lidia ei ollut vertynyt alkutunnista ihan niin hyvin kun mä oisin toivonut. Volteilla se ei taipunut riittävästi ja puomeille tullessa se taipui liikaa, sillä silloin ei kuulunut taipua. Tehtävässä oli  yksinkertaiset tavoitteet ja silti musta tuntui, että mä sain Lidian maksimissaan kolmesti kunnolliselle voltille ja siististi yli puomista. Joonan käsky siirtyä raviin tuli aivan liian pian. 

Lidia oli törkeän iso. Tai siltä se tuntui, sillä mulla oli olo etten saanut samalla aikaa hallittua sen päätä ja takajalkoja. Se turhautti ja mä melkein toivoin, että mä oisin istunut jonkun pienen altakipittävän pikkuponin selässä. Silloin mun jalat olisivat ainakin riittäneet kunnolla ponin kylkien ympärille. Vaikka Joonalta tuli neuvoja melkein enemmän kun mä ehdin toteuttaa en mä osannut ratsastaa Lidiaa niin, että se olisi kulkenut useamman kierroksen napakkana pakettina oikeaa reittiä. Sitä paitsi mä en edes osannut istua Lidian ravissa. 

Voittajafiilikseen ei tällä kertaa tarvittu yhtään kehuvaa kommenttia valmentajalta. Ei edes yksittäistä kunnolla onnistunutta kierrosta, rentoa loppuravipätkää, tai hyviä laukannostoja. Mulla oli voittajafiilis siitä, että mä olin selvinnyt hengissä painajaismaisesta puomitunnista.

Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 05.11.2020.
kirjoittaja Livia
lähetetty Pe 27 Marras 2020, 23:09
 
Etsi: Kuluvan vuoden ratsastustunnit
Aihe: 2.11.2020 Painajaismainen puomitunti
Vastaukset: 6
Luettu: 396

Princess Emilie

Kysymyksiä, mutta ei vastauksia
21.11.2020 - #russedrama

Siitä oli jo monta päivää, kun Ella oli käynyt. Se oli tuonut mulle keltaiseen muoviin käärityn suklaalevyn, mikä edelleen nökötti yöpöydän päällä, täsmälleen samassa kohtaa, mihin Ella oli sen käsistään laskenut. Se näytti hyvältä, ja mä tiesin, että se oli hyvää, mutta mun ei vaan tehnyt mieli syödä sitä. Ei vielä. Mä söisin sen sitten, kun mä pääsisin osastolta kotiin – eli toivottavasti huomenna.

Yöpöydällä oli sen suklaalevyn lisäksi lasinen maljakko, missä oli pieni, vaaleanpunaisista kukista tehty kimppu. Se sama kukkakimppu, minkä Elias mulle oli lähettänyt. Se oli niin pieni ja söpö, ja kaiken lisäksi mun lempiväriä. Mua vähän hymyilytti joka kerta, kun mä katsoin sitä. Sen takia mä katselin sitä hyvin usein, koska se oli yksi mun ainoista ilonaiheista osastolla ollessani.

Kun Ella oli käynyt, se oli totta kai lähes heti ensitöikseen alkanut kyselemään, keneltä mä olin sen kimpun saanut. Paineen alla mä olin joutunut kertomaan, koska en mä osannut valehdella. Mä olin maailman surkein valehtelija, eikä asiaa ollut helpottanut se, että Ella oli virnistäen porannut jäänsiniset silmänsä suoraan mun sieluun asti. Se oli yrittänyt lukea pienen kortinkin, mikä myös yöpöydällä oli ja nojasi lasiseen maljakkoon. Mä olin vain vaivoin saanut Ellan näpit pidettyä erossa siitä.

Tietysti mä olin joutunut Ellan ristikuulusteluun mun paljastettua sille, että Elias oli lähettänyt mulle sen kukkakimpun. Niinhän parhaiden ystävien piti tehdä. Se oli kysellyt, oliko mulla ja Eliaksella jotain juttua, tai tykkäsinkö mä siitä jätkästä. Totta kai mä olin hämmentyneenä kieltänyt kaiken ja vähäisellä äänelläni kiljunut sen hiljaiseksi tai ainakin vaihtamaan aihetta.

Oikeasti mulla ei ollut mitään tietoa. Mä en oikein tiennyt, mitä mä ajattelin siitä jätkästä, enkä mä tiennyt, mitä mun siitä olisi pitänyt ajatella. Enkä mä myöskään tiennyt, mitä se itse ajatteli minusta. Ja kaiken lisäksi Eliashan oli varattu mies, tai ainakin se oli sen Ebban kanssa seurustellut lähes koko lukioajan. En mä tosin niiden nykytilanteesta tiennyt. Mä en ollut ollut koulussa moneen viikkoon, joten mä olin vähän pihalla, mitä siellä oli tapahtunut tai ollut tapahtumatta. Joka tapauksessa oli aivan liikaa asioita mitä mä en tiennyt, enkä mä en ollut asiaa jaksanut alkaa sen enemmän miettimään ja pohtimaan. Mun pää oli jo muutenkin ihan tarpeeksi sekaisin kaikesta. Vaikka kyllähän Eliaksen ajatteleminen aina vähän hymyilytti syystä tai toisesta.

Mä tiesin vain sen, että mä en ollut nähnyt Eliasta sen jälkeen, kun mä osastolle olin palannut. En ollut edes kuullut siitä mitään sitten sen tiistain, kun mä olin laittanut sille kiitosviestin ja se vastannut siihen. Mä en ollut ehtinyt vastaamaan siihen viestiin Ellan tullessa käymään, ja sitten se oli vähän niin kuin vain jäänyt. En tiennyt, mitä sellaiseen viestiin olisi pitänyt vastata. Kertoa, että ”hei Ella muuten tietää, että ne kukat on sulta” vai mitä ihmettä?



Oltiin me totta kai Ellan kanssa puhuttu muustakin, sen verran mitä mä olin jaksanut ja mun kurkusta oli ääntä lähtenyt. Sitä ei paljoa lähtenyt vieläkään, vaikka mun olo alkoi muuten olla jo vähän parempi. Mua pelotti ja paljon, että keuhkokuume ja influenssa jättäisivät muhun pysyvän jäljen, että mun yskimisestä kärsineet äänihuulet eivät palautuisi koskaan ennalleen. Että mun ääni jäisi ikuisiksi ajoiksi hyvin hiljaiseksi, hennoksi ja käheäksi. Miten mä sitten voisin puolustaa itseäni ja rakkaitani maailman pahuuksilta? Miten mä voisin tehdä asiakaspalvelutyötä mun rakastamassa paikassa? Pitäisikö mun irtisanoutua työstäni vai saisinko mä Heddalta potkut ihan muuten vain, koska olinhan ollut saikulla jo pienen ikuisuuden? Ja koska olihan se Eliaksen mummokin. Kyllä kai jo sekin oikeutti potkut antamaan?

Muuten mun olo oli tasaisen varmasti, pienin askelin lähtenyt kohenemaan, kiitos edelleen suoraan suoneen tiputettavien antibioottien ja särkylääkkeiden. Se sen verran parempi, että mä olisin halunnut jo tehdä jotain muutakin kuin lojua osastolla tekemättä mitään järkevää samaan aikaan, kun elämä osaston ulkopuolella jatkui normaalia kulkuaan. Mä olin vaan jumissa osastolla, tuijottelin samoja tylsiä seiniä jo liian monetta päivää putkeen ja kävelin hitain askelin osaston ahdistavaa käytävää edes takaisin turhautuneena siihen, että mä en saanut enkä voinut tehdä mitään. Koulutehtävät oli yksi ainoista asioista, mitä mä sain tehdä, mutta mitä en halunnut. Tein mä niitä silti vähän. Ehkä tsemppaisin sitten, kun pääsisin kotiin. Ehkä.


Kello oli reilu yksitoista illalla, mun huonekaveri nukkui jo enkä mä saanut unta. Mä kyllästyin kuuntelemaan omia ajatuksiani ja avasin silmäni, jotka eivät millään meinanneet edes pysyä kiinni, koska mua ei juuri väsyttänyt nukuttuani päivällä vähän liikaa. Hapuilin toisella kädelläni yöpöydän päällistä ja löysin ruusukultaisen iphoneni Ellan tuoman suklaalevyn päältä. Puhelimen näyttö loisti kirkkaana hämärässä huoneessa ja mua vähän pelotti, että se herätti mun huonekaverin, vaikka meidän sänkyjen väliin oli yön ajaksi vedetty se ruma, haaleansininen verho. Mä pidätin hengitystäni, kun kuulin ääntä verhon takaa ja huokaisin sitten helpotuksesta, kun tyytyväisen kuuloinen tuhina jatkui tasaisena. Mä haukoin pari kertaa syvempään henkeä riutuneisiin keuhkoihini ja asettelin happiviiksiäni vähän paremmin nenäni alle.

Mä selasin puhelintani mitään ajattelematta, ja kohta mä löysin itseni instagramista lukemasta mun ja sen sinisilmäisen, blondin jätkän viestiketjua. Erityisen huolella mä luin sen kaikista viimeisimmän viestin, minkä mä olin lukenut jo sata kertaa. Sen, mihin mä en ollut vieläkään vastannut. Sen, minkä jälkeen mä en ollut kuullut Eliaksesta sanaakaan.

@HoelElias: Kiva jos piristi 😊 Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen… Mut hei toivottavasti pääset pian kotiin.


Oliko se säikähtänyt Ellaa niin pahasti, että se ei enää uskaltanut puhua mulle mitään? Vai oliko Ella mennyt ja kieltänyt sitä olematta muhun yhteydessä sen jälkeen, kun se oli käynyt mun luona ja nähnyt Eliaksen lähettämän kukkakimpun? Ei Ella ainakaan kovin ihailevasti ollut Eliasta katsonut silloin, kun se sen näki Bjerkvikissä. Eikä Elias ollut juuri uskaltanut mulle silloin puhua, kun Ella oli ollut lähettyvillä. Ja sehän oli ollut, se huolehtinut parhaan ystävän velvollisuuksistaan ja pitänyt musta huolta koko kisapäivän ajan ja mä olin siitä niin kiitollinen.

Hetken mielijohteesta mä suljin instagramin ja painoin aloitusnäytöllä keikkuvaa whatsapin kuvaketta. Etsin keskusteluiden seasta abien russefeiring-ryhmän ja painoin ryhmän nimeä ryhmän jäsenet nähdäkseni. Mä etsin Eliaksen numeron, tallensin sen mun puhelimeni yhteistietoihin ja palasin sitten whatsapin etusivulle. Painoin oikeassa ylänurkassa olevaa sinistä kynän ja paperin kuvaa, etsin Eliaksen yhteystiedoistani ja avasin tyhjän viestiketjun. Mä mietin vielä hetken ennen kuin aloin hitaasti kirjoittamaan sille viestiä.

Emilie [23:27]:
Elias? Kaikki okei?


Sen lyhyen viestin muotoilemiseen meni aivan liian kauan aikaa ottaen huomioon, että se sisälsi kolme sanaa. Elias ei heti lukenut sitä ja mä ajattelin, että se oli joko nukkumassa tai sitten töissä. Hetken vastausta odoteltuani mä vaihdoin takaisin instagramin puolelle ja siihen kyllästyttyäni siirryin pinterestin ja mun vaaleanpunasävytteisen taulun pariin. Jonkin ajan kuluttua mun puhelin kuitenkin ilmoitti uudesta viestistä pienellä värähdyksellä ja mä painoin sen saman tien auki.

Elias [23:36]:
Joo kaikki ok. Mä en vain halua pilata sun ja Ellan välejä. Se selkeesti välittää susta paljon ja mä en taida olla se sen suosikki ihminen tällä hetkellä. Ei ollu siis tarkoitus ghostaa kokonaan mutta mä en vain oikein tiedä miten mun pitäis edetä tässä asiassa ilman että mä satutan ketään. Vähiten sua tai Ellaa.


Elias teki sen taas.

Mulla ei ollut mitään tietoa, miten mun olisi sille pitänyt vastata. Mä luin viestin läpi useaan kertaan, kuvitellen jätkän puhumaan face to face. Ja joka kerta, kun mun olisi pitänyt vastata sille jotain, mun suusta kuului vain epämääräistä pihinää. Miten tuollaiseen viestiin muka piti osata vastata yhtään mitään?

Joo kaikki ok.

Viesti alkoi lupaavasti, mutta loppu kertoi jotain aivan muuta.

Mä en vain halua pilata sun ja Ellan välejä. Se selkeesti välittää susta paljon ja mä en taida olla se sen suosikki ihminen tällä hetkellä.

Oliko Ella siis ihan oikeasti mennyt puhumaan Eliakselle sen jälkeen, kun se oli mun luona käynyt osastolla? Miksi ne kumpikaan eivät olleet puhuneet mulle?

Ei ollu siis tarkoitus ghostaa kokonaan mutta mä en vain oikein tiedä miten mun pitäis edetä tässä asiassa ilman että mä satutan ketään.

Edetä? Missä asiassa? Mihin suuntaan? Kenen kanssa?

Vähiten sua tai Ellaa.

Eliaksen viestistä ei jäänyt käteen muuta kuin paljon epätietoisuutta ja epämääräisiä kysymyksiä, mihin mulla ei ollut vastauksia.

Mun pitäisi puhua. Sekä Ellan, että Eliaksen kanssa.

Jos multa vain lähtisi tarpeeksi ääntä.

_________________________
Merkintä 14, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 23 Marras 2020, 23:35
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

# Tallikirja 2017 -->

Apuhoitajia
20.11.2020
- sisältää kiroilua

Kello oli paria minuuttia yli seitsemän, kun mä pysäytin Feitlin pituushalkaisijalle poikittain ja liu’uin alas sen matalasta selästä. Se oli yhä oma itsensä, innokas, energinen ja kaikin puolin suoraviivainen pikkutamma. Helppo C – B -tunti oli ollut meille aivan sopiva. Siitä oli hävettävän paljon aikaa, kun mä olin viimeksi ollut hevosen selässä, saati sitten ratsastustunnilla. Feitlistä puolestaan huomasi, että se teki paljon helppoja tunteja, joten kunnon peräänantoa mä en ollut siltä saanut koko tunnilla. Ihan kivoja pätkiä kuitenkin.
”Älä sitten kerro kenellekään”, mä mutisin tammalle antaessani sille heppanamin, jonka olin pöllinyt Usvan harjapussista ennen tuntia. Tamma ei sanonut mitään, mutta ei se varmaan sanoisi kenellekään muullekaan.

”Tarvitko sä apua sen kanssa?” katsomosta laskeutunut tummaihoinen tyttö kysyi reippaasti, kun olin nostanut jalustimet ylös ja lähdin taluttamaan harmaata ponia ulos maneesista pois seuraavan ryhmän eli True Kouluratsastajien alta. Ryhmässä näkyi olevan pääasiassa merkkivarusteisiin pukeutuneita nuoria naisia, jotka kaikki näyttivät aivan liian fiineiltä siihen Shelyesiin, johon mä olin alun perin tullut vuosia sitten.
”En mä kiitos tarvi. Pärjäsin sen kanssa jo neljä vuotta, niin pärjään varmaan tänäänkin. Ellet sä halua auttaa? Oot kuitenkin värjötellyt täällä kylmässä.”
”En mä ihan koko tuntia katsonut”, se myönsi ja hymyili. ”Mutta kyllä mä annan teidän puuhailla ihan keskenänne sitten.”
”Okei, kiva”, mä vastasin ja lähdin taluttamaan Feitliä räntäsateisen tallipihan poikki kohti pihattotallia, jossa toivottavasti olisi tilaa riisua se kunnon sisätiloissa, ennen kuin ponin tarvitsisi mennä ulos.

Feitlin kanssa oli mukava puuhastella. Se oli edelleen samanlainen jekkuilija, eli se tosiaan oli sen luonne, eikä vain nuoren hevosen kärsimättömyyttä. Beata oli laittanut mulle silloin tällöin terkkuja, miten nykyiset bestikset Feitli ja Usva temmelsivät Jassun vaalimassa kukkapenkissä. Ei täällä ollut mikään oikeasti muuttunut. Hevoset eivät ainakaan. Ihmiset ehkä.

”Hei, luojan kiitos sä olet siinä”, sanoi punatukkainen nainen mulle jo ennen kuin olimme Feitlin, Flammen ja Flammen ratsastajan kanssa ehtineet pihattotallille asti.
”Flammen apuhoitajat, kaksi ihan pientä tyttöä, on tänään täällä ja ne tietysti haluaa hoitaa Flammea nyt kun se tulee tunnilta, ja mä olen täällä siksi, että mä katsoisin niiden perään. Mutta totta kai kotona on tilanne päällä ja vähintään yksi työntekijöistä koko ajan kiinni siinä ähkyhevosessa, ja ois ihan tosi mahtavaa jos mä ehtisin sinne auttamaan niitä… Niin voisitko sä katsoa niiden tyttöjen perään?” se jatkoi, ennen kuin mä olin ehtinyt edes kysyä, miksi mun olemassaoloni tällä kertaa oli mahtavaa. Sitten sen kasvoille ilmestyi niin anova ilme, etten mä voinut kuin suostua, vaikkei mua olisi voinut vähempää kiinnostaa jotkut kakarat ja niiden vahtiminen, kun mä halusin kerrankin rauhassa rapsutella ponia.
”Kaipa ne siinä sivussa menee.”
”Voi kiitos, sä oot pelastava enkeli! Tää jatkuva työvoimapula on kyllä ihan perseestä kun ei tässä ehdi edes omaa hevostaan koskaan hoitaa.”
”Ähkyhevosesta mä päättelen että teillä on hevosia kotona, ja työntekijöistä monikossa että niitä on aika monta?”
”No ei niitä oo kuin joku kolmisenkymmentä nykyään. Tai neljäkymmentä. Ei voi muistaa. Mutta siis Brynhild, ihan tossa naapurissa.” Sitten punaiset hiukset olivat jo heilahtaneet ja niiden omistaja harpponut niin kauas, etten mä kehdannut enää pysäyttää sitä. Brynhildissä työvoimapula, siis.

”Flammen apuhoitajat” olivat kuin olivatkin ihan pieniä tyttöjä, ehkä seitsemän vanhoja korkeintaan. Onneksi myös Flammen ratsastaja jäi hoitamaan ratsuaan tarhakuntoon, joten mä sain rauhassa rapsutella Feitlin kanssa eikä mun tarvinnut kantaa Flammen satulaa paikalleen vain siksi, ettei ne tytöt jaksaneet. Nenäkkäitä ne olivat myös. Olivat tietävinään kaikesta kaiken, kuinka hevonen oikeaoppisesti harjattiin, vaikka se tunnilla ollut teinityttö oli noin kahdeksantoista kertaa pätevämpi kuin ne kaksi pientä alkeiskurssilaista. En mä olisi ihmetellyt, vaikka Flammen omistaja olisi keksinyt vain tekosyyn luistaakseen karkuun noiden kakaroiden vahtimisesta.

Sitten mulla meni kuppi ihan tosissaan nurin, kun ratsastaja oli jo lähtenyt, ja toinen niistä pikkutytöistä löysi Flammen harjakassista sakset.
”Siistitään siltä vähän vuohiskarvoja”, se kertoi kaverilleen ylpeänä.
”Ette muuten vitussa siisti”, mä melkein huusin niille, ja se toinen säikähti niin kovaa, että sakset tippuivat sen kädestä lattialle.
”Viivi antoi luvan.”
”Älä viitsi valehdella.”
”En mä valehtele, se sanoi että saadaan hoitaa –”
”Se sanoi että saatte hoitaa. Harjata, ja putsata kaviot. Mihinkään muuhun teillä ei ole lupaa, ei edes loimittamiseen, koska ettehän te herran jumala edes tiedä minkälainen loimi tonne räntäsateeseen pitää laittaa hikiselle ponille, ja vaikka tietäisitte, niin te ette tunnistaisi sitä loimea. Joten nyt ne sakset vittuun, tai teidän hoitajanura loppui tähän.” Ruskeatukkainen tyttö noukki sakset pelokkaan näköisenä lattialta ja pudotti ne harjakassin sivutaskuun suurieleisesti.
”Hyvä. Nyt sitten voitte kertoa, minkälaisia loimia Flammelle pitäisi pukea, kun ootte niin fiksuja ja taitavia.”
”Sadeloimi”, vastasi toinen niistä, edelleen aika pollean oloisena.
”Erittäin hyvä. Sit sä voit varmaan hakea Flammen sadeloimen. Ja sä”, mä sanoin nyökäten toisen tytön suuntaan, ”voit kertoa, mitä muuta se tarvis päälle.”
”En mä tiedä.”
”Enkä mä tiedä, missä Flammen loimet on.”
”No sehän kuulostaa erittäin hyvältä. Erittäin hyvältä lähtökohdalta alkaa itsenäisesti leikellä jotain karvoja pois.”
”No hoida sä se sitten”, toinen niistä tiuskaisi. ”Tuu, Sandra.”
Ja niin kaksi innokasta mutta varsin kusipäistä apuhoitajaa olivat kadonneet tallipihan pimeyteen, ja mulla oli tallissa seuranani kaksi hyvin karvaista ponia.

Tuntia myöhemmin mä olin tallentanut Flammen omistajan eli Viivin puhelinnumeron pihattotallin seinällä olleesta lapusta.

Meinasivat alkaa leikellä sun ponilta vuohiskarvoja, mutta kielsin. T. Feitlin ratsastaja

Kiitos kun kielsit! Ties kuinka nättiä jälkeä olis tullut 😅

Alkoivat vielä väittämään vastaankin, mutta mä en uskonut, että niille olisi annettu lupaa koskeakaan saksilla hevoseen.

Joo ei todellakaan ole! Kiitos vielä 😍


Loppuilta kului nopeasti Beatan vieressä sohvalla. Se tasapainotteli mun viinilasia mahansa päällä, ja onnistui pelastamaan sen hädin tuskin alkaessaan nauraa Sheldonille pallomeressä. Sitten sen piti käydä kahdeksatta kertaa tunnin sisään kusella, ja mennä nukkumaan. Kuulemma väsytti jo.

Mä jäin sohvalle makaamaan levitettyäni petivaatteeni siihen. Mua ei väsyttänyt. Ajatukset pyörivät päässä tauotta, ja lopulta mun oli kurotettava sohvapöydällä maanneeseen puhelimeeni. Avasin pari tuntia sitten käymäni viestikeskustelun ja naputtelin siihen viestin. Sitten pyyhin sen pois, ja kirjoitin uudestaan. Toistin. Vielä kolmannenkin kerran. Kunnes lopulta kirjoitin viestin ja lähetin sen, ennen kuin ehtisin katua.

Minkälaista työntekijäpulaa teillä siis oli?


4. | #tarinatempaus2020 | 17.11.2020
kirjoittaja Sølvi
lähetetty La 21 Marras 2020, 20:50
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 111
Luettu: 4863

Ninnis dagbok

1♡ Projektiponi
Olin alkanut etsimään ylläpitohevosta, tai miksei omaa, sainhan tallipaikan työn puolesta. Sopivaa ei ollut tullut vielä vastaan, mutta mulla ei ollut asian kanssa mikään kiire. Sainhan kaikki päivät liikuttaa hevosia tallitöiden lomassa. Työ oli fyysistä mutta leppoisaa – ruokin ja hoidin hevosia, siivosin karsinoita ja tarhoja, liikutin hevosia maasta käsin, kärryiltä tai ratsain. Kuljin valjakkokisoissa mukana groomina ja olisin varmasti touhunnut varsojenkin kanssa, mutta niitä ei ollut syntynyt viime kesänä ja tämän kesän ainoa varsa syntyi Viivin tammalle, joka asui naapuritallilla Shelyesissä. Tosin olin kuullut huhua, että ori olisi ehkä muuttamassa Brynhildiin.

Olin viihtynyt Brynhildissä hyvin. Oli kiva palata koulujen jälkeen kotikulmille oman alan töihin, ja vielä ihan lähelle tallia, jolla olin käynyt aikoinaan noin viiden vuoden ajan. Kyläilin äidin luona melkein joka viikko – muutama vuosi omillaan asumista oli tehnyt ihmeitä meidän väleille. En muuttaisi enää takaisin, vaikka harmittikin, että äiti oli niin yksinäinen. Onneksi hänen työpäivät täyttyivät sosiaalisista kontakteista.

Eräs päivä ylläpitoilmoituksia selaillessani keksin katsoa Ruotsin puolelta.
Rödblack fjordsto på knapp tre år i Enontekiö…

Vuonohevonen? Punahallakko? Voi, miten kauniin näköinen. Vajaa kolmevuotias. Etsitään vuokraajaa tai ylläpitäjää tai ylläpitokotia, joka osaisi kouluttaa ratsuksi. Enontekiössä? Eikö se ollut Suomen puolella? No, ei sillä väliä, ajattelin ja luin ilmoitusta eteenpäin.

Niin usein ylläpitohevosista sanottiin, että hevonen pysyisi samalla tallilla ylläpitäjän vaihtuessa. Ja monesti tallit oli jossain tosi kaukana, eikä mun ollut muutenkaan järkevää majoittaa hevosta muualle, kuin Brynhildiin. Mutta tämän hevosen voisi saada omalle tallille asumaan. Päätin heti kirjoittaa hevosen omistajalle.

Ja, yllättävää kyllä, löysin ylläpitohevosen Suomesta. Ensin viestittelimme, sitten soittelimme, sain paljon kuvia ja videoita tammasta. Olipa Suomessa jo paljon lunta, mietin, kun uudestaan ja uudestaan ihailin saamiani kuvia. Sain tietää, että tamman emä asui nykyään samalla tallilla Enontekiössä, ja että tamman isä taas oli Brynhildistä. Pieni maailma, mietin.

Olin niin innoissani, etten meinannut malttaa odottaa sitä päivää, kun pääsisin lähtemään Suomeen. Olin varma, että tamma olisi oikeasti yhtä ihana, ja että se oikeasti lähtisi mukaani paluumatkalla Norjaan. Olisipa se päivä jo.

1. #Tarinatempaus2020 / 20.11.
kirjoittaja Sara
lähetetty Pe 20 Marras 2020, 18:24
 
Etsi: Brynhildin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ninnis dagbok
Vastaukset: 1
Luettu: 46

Samvaisin metkut

2⁂ Lunta

Meillä oli ollut niin hauskaa, että mankusimme lupaa päästä tallille heti uudestaan. Onneksi kellään ei ollut mitään sitä vastaan. Toki Fiona oli kateellinen, että hän sai käydä vain päiväkodissa. Mutta hän oli liian pieni aloittamaan harrastuksen. Ehkä ensi vuonna, kun hän täyttäisi viisi, sitten hän olisi tarpeeksi vanha.

Ja Filipiä nyt ei kiinnostanut, kunhan sai nähdä kavereita kylillä ja pääsi talvella laskettelemaan. Mor oli jo hankkinut heille kausikortit, ja kohta mor ja Filip alkaisivat käydä laskettelemassa. Minua ei kiinnostanut mennä mukaan, halusin tallille, Sam-ponin luokse!

Olimme Mathilden kanssa taluttamassa Samia tarhassa iltapäivän pimeydessä, kun yhtäkkiä alkoi sataa lunta! Lunta, minulle se oli ensilumi. Mathilde kertoi, että tänä syksynä satoi jo kerran lunta, mutta Trondheimissa ei ollut satanut. Lumisade oli hauskaa (tosin Sam ei tainnut perustaa siitä kun tytöt hyppeli innoissaan pitkin mutaista tarhaa ja raahasivat Samia narusta pitäen mukanaan), mutta hetken päästä se kasteli vaatteet.
"Mennään harjaamaan meidän lumiponi", ehdotin. Mathilde nyökkäsi ja avasi tallin oven.

sam2.jpg

Ja meillä oli hauskaa Samia harjatessamme. Ja juuri, kun veimme ponin ulos takaisin, Sandra ja Linnéa astelivat talliin.
"Täällä on meidän pikkuponitytöt", Sandra ilmoitti. "No, mites teidän hieno uljas hoitoponi? Mepäs mennään hakemaan nyt Flamme harjattavaksi, tehkää tilaa. Se on sentään yksityishevonen", Sandra jatkoi ja Linnéa nyökytteli.
"Ja Sam on tallin uusin poni, jota kaikki toivovat tunneille ja harmittelevat, kun jäivät ilman hoitajan paikkaa", näpsäytin takaisin. "Tule Mathilde, lähdetään kotiin."

5. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Pe 20 Marras 2020, 16:48
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Samvaisin metkut
Vastaukset: 4
Luettu: 170

# Tallikirja 2017 -->

Ensilumi
19.11.2020

Aamu oli valjennut aurinkoisena. Se oli harvinaista. Mä olin raivannut tieni äitin saastaiseen keittiöön ja laittanut kahvin tippumaan. Kahvinkeittimen mä olin pessyt heti ensitöikseni maanantaiaamuna. Pitäisi siivota täällä muutenkin, kun vain saisi aikaiseksi. Olihan tässä toki aikaa.

Tore ja Tedor tulivat pyörimään jaloissa heti, kun olivat saaneet aamuraksunsa syötyä. Jos mulla olisi koira, mä olisin lähtenyt sen kanssa lenkille. Mutta mulla ei ollut kuin nuo kaksi hienohelmakissaa, jotka eivät onneksi lähteneet ulos edes, vaikka äiti yritti ne sinne päästää. Koska pitäähän kissan saada ulkoilla. Nykyään se ei onneksi kovin usein sitä tehnyt. Tästä oli vuosien aikana keskusteltu. Eikä aina kovin positiiviseen sävyyn.

Mä join kahvini ulkona pakkasesta huurtuneella portaalla, jonka päälle nakkasin pari vanhaa sanomalehteä, ettei mun perseeni kastuisi. Poltin liian monta tupakkaa ja lämmittelin sormiani kovaa vauhtia jäähtyvässä kahvikupissa. Eilisilta oli ollut juuri sopiva. Muutama olut, pari lasia viiniä ja sitten nukkumaan. Ei liikaa, mutta tarpeeksi. Tarpeeksi, että sai ajatukset pois äitistä. Sitä oli ihan turha yrittää auttaa, kun ei se halunnut apua. Se pärjäsi, ja se riitti sille. Pitäisi kuulemma riittää mullekin.

Huokaisten nousin ylös portaalta ja menin takaisin sisälle. Äiti nukkui vielä. Se sai nukkuakin. Mä kävin suihkussa ja puin sitten päälleni vähän paremmin. Koska tänään mä menisin tallille. Edes muutama tunti helppoa hengittämistä ja ihmisiä, jotka eivät olleet humalassa. Illalla pitäisi ehkä nähdä Beataa. Se oli ollut töissä alkuviikon päivittäin, eikä se ollut jaksanut sitten nähdä ketään kaiken koiranulkoilutuksen lisäksi. Ehkä mä menisin seuraavaksi sen sohvalle nukkumaan, ja lenkittäisin Edlaa sen puolesta. Mahtoi olla tässä kohtaa jo aika tuskallista olla töissä täysiä päiviä ja yrittää täyttää bordercollien liikunnantarve.

Pyöräillessäni Våganbyn kohdalla kohti Brynhildiä ja sitä kautta Sheylesiä taivas alkoi mennä enemmän pilveen ja muutamia lumihiutaleita alkoi tipahdella jäätyneeseen maahan. Nyt täällä aikoi tulla talvikin. No, ehkä kaamoksesta selviäisi paremmin, jos maassa olisi lunta. Vaikka ei tämä lumi sinne asti riittäisi, se muuttuisi vedeksi vielä tämän viikon aikana, jos ei jo tänään.

Tallilla haisi tutulta. Hevosen tuoksu tunkeutui mun sieraimiin, ja mä tunsin sen tarttuvan vaatteisiin jo nyt.
”Sølvi?” Catu rääkäisi huomatessaan mut astuttuani päätalliin sisään.
”Hei vaan”, mä hymyilin ja halasin kikkarapäätä sen sännättyä mun luokse jättäen talikon ja kottikärryt niille sijoilleen.
”Mitä sä täällä?”
”Kunhan tulin käymään. Ei ollut muutakaan tekemistä.”
”Hei ihana nähdä!” Vaikkei siitä nyt loppupeleissä niin kauan oo.”
”Ei niin. Mutta kuule, jos sua ei haittaa, niin mä voisin vähän autella? Kun ei tosiaan oo muutakaan tekemistä.”
”Ei tietenkään haittaa! Liamin pitäis olla aloittanut oritallissa, jos sä menisit kattomaan sen perään ja siivoot sieltä ne mitä se ei ehdi? Mulla on tässä kohta valmista, niin meen sitten jatkamaan pihattotallin”, Catu höpötti menemään niin vauhdilla, etten mä ihan pysynyt perillä. Hitto että täällä puhuttiinkin oudosti.
”Liam?” mä kysyin sitten tajuttuani, etten mä tiennyt kuka oritallia siivosi.
”Niin sä et tunnekaan Liamia! Se on meidän uus harjottelija, se suorittaa yhdyskuntapalvelusta meillä. Se on tosi nopee oppimaan ja oikeesti ihan huippu tyyppi kun siihen tutustuu! Teillä muuten on varmaan paljon puhuttavaa.”
Eli sen tyypin nimi oli Liam. Ehkä mun pitäisi siis ottaa siitä selvää jo nyt.
”Joo, mä meen kattomaan mikä meininki sillä on siellä”, mä totesin ja lähdin pihan poikki kohti oritallia.

”Moi”, mä tervehdin reippaasti nähdessäni kottikärryt käytävällä ja sinne lentäviä paskakikkareita. Karsinasta kuului tervehdykseksi luokiteltava murahdus jostain huppujen sisältä.
”Mä oon Sølvi. Tulin autteleen sua tänne, kun Catulla on jo niin hyvä meininki tuolla muualla.” Huppu vain nyökkäsi vastaukseksi. Ehkä se siitä vielä rohkaistuisi puhumaan. Mä nappasin tottuneesti kottikärryt ja aloin lapata paskaa karsinasta, jonka ovessa luki Trane.

”Onks sulla röökiä?” se kysyi sitten saatuaan kottikärrynsä täyteen.
”On, mutta mä siivoan tän loppuun ensin”, mä vastasin Jurin karsinasta, jossa oli jäljellä enää pissojen etsintä.
”Ok”, se vain vastasi ja karsinan seinään nojaillen selaili puhelintaan.
”Nyt mä oisin valmis”, mä vastasin hetken kuluttua ja jätin talikon nojaamaan karsinan seinään. Liam nappasi omat, täydet kärrynsä ja alkoi työntää niitä kohti lantalaa. Kottikärryt tyhjennettyämme Liam jätti kärrynsä oritallin eteen ja marssi sitten parkkipaikalla olevaa röökipaikkaa kohti.

”Mitä sä teet täällä?” se kysyi saatuaan multa pöllimänsä tupakan sytytettyä. Ei se kysynyt sitä mitenkään töykeään sävyyn, muttei halunnut kuulostaa erityisen uteliaalta.
”Sitä samaa kuin säkin. Pakoilen Osloa ja ihmisiä siellä.”
”Mistä sä niin päättelit?”
”Arvasin vain.”
”Just.”
”Mutta mä siis asuin täällä, ennen. Muutin reilu kaks vuotta sitten takas Osloon, mut en mä vieläkään viihdy siellä, vaikka oon siellä syntynytkin.”
”Miten joku voi viihtyä täällä paremmin ku Oslossa?”
”Sitä mä olen itsekin yrittänyt iteltäni kysyä. Mutta jotenkin siellä on vaikeampi tutustua ihmisiin. Silleen oikeesti. Syvällisesti.”
”Niin kai sitten”, se totesi ja imaisi viimeiset savut tupakastaan. ”Haetko sä puruja, jos mä siivoan vielä Robinille?”
”Ilman muuta.”

Oritallia viimeistellessämme Liam juttelikin jo. Ei paljoa, mutta ei enää ollut niin hiljaa, että mua olisi vaivaannuttanut mun tavallinen puhetulvani. Juuri lakaistuamme viimeiset purut käytävältä karsinoihin Catun pää ilmestyi oviaukkoon.
”Tuutteko syömään?” se kysyi hämmästyttävän pirteällä äänellään.
”Tullaan”, mä vastasin heti ja asettelin luutani seinällä olevaan koukkuun.

”Ois kyllä ihana päästä ratsastamaan joku päivä”, mä totesin Catulle odotellessani siltä saamieni kuppinuudeleiden valmistumista.
”Mä voisin lähteä vaikka heti maastoon”, Catu hymyili. ”Hei! Feitlillä on vapaapäivä, kysytään Jassulta jos sitä ja Brellaa sais lainata?”
”No eikö sen hoitaja halua ratsastaa sillä?”
”En tiiä, mutta ei se nyt käyntilenkistä kuole, vaikka sillä vielä joku illalla ratsastaiskin. Vitsi oispa ihanaa mennä nyt maastoon, kun on vielä valosaa ja sataa luntakin!” Catu oli päässään varmaan matkustanut jo johonkin helmikuun hangille tai joulumaahan, niin kaihoisasti se katseli ulkona laskeutuvaa lumisadetta, joka todellisuudessa oli melkein räntää. ”Mä kysyn Jassulta heti.”
”Ei sun nyt tarvi”, mä aloitin, mutta Catulla oli jo puhelin kädessä.
”Niin vai etkö sä halua?”
”Siis ei mua ollenkaan haittaisi, mutta ei mun takia nyt tarvi.”
”Ilman muuta tarvii. Sähän oot melkein ku turisti.” Catu sai mut nauramaan. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa.
”Mä kysyn siltä”, Catu lisäsi vielä ja alkoi näpytellä puhelintaan. Ihanaa olla kotona.

merkintä 3, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 17.11.2020
kirjoittaja Sølvi
lähetetty To 19 Marras 2020, 19:24
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 111
Luettu: 4863

Samvaisin metkut

1⁂ Hoitoponi!

Meillä oli hoitoponi! Ihan oma hoitoponi! Olin ollut maanantaista asti super onnellinen. Mamma ja mor olivat muistuttaneet, että olisin voinut kysyä heiltä ensin, mutta antoivat mulle luvan käydä koulun jälkeen tallilla. Eilen me sovittiin Mathilden kanssa, että mentäisiin tänään yhdessä hoitamaan Samia. Koulun pihasta lähti bussi, joka vei melkein tallille asti, ja sieltä piti vain kävellä hetki. Tai oli se aika pitkä matka tänään, kun olimme aina tulleet autolla emmekä kävellen. Ja tallin pihankin läpi oli vielä piitkä matka pihatoille.

Pihalla vastaan tullut Catu opasti, että saisimme touhuta Samin kanssa pihattotarhassa ja pihattotallissa, mutta jos haluaisimme lähteä tallista ulos, niin pitäisi kysyä joku vanhempi ja kokeneempi tallilainen mukaan. Se sopi hyvin! Menimme tarhaan ja talutimme Samia siellä, ennen kuin toimme sen käytävälle, niinkuin tunteja ennen ponit otetaan käytävälle. Se me osattiin. Ja me harjattiin Samia tosi kauan, ja putsattiin kaviot, ja selvitettiin jouhia, ja tehtiin lettejä. Tai jotain sinne päin. Ne purkautui heti, koska eihän me tiietty missä Samin ponnarit on. Jos hepoilla ees on ponnareita.

Meillä oli tosi hauskaa, ja lopuksi päästimme Samin takaisin tarhaan kavereiden luo. Mathilden äiti haki meidät tallilta – ensimmäinen päivä hoitajana oli ihana!

sam1.jpg

4. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty To 19 Marras 2020, 17:25
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Samvaisin metkut
Vastaukset: 4
Luettu: 170

Princess Emilie

Ymmärrys
16.-17.11.2020 - #russedrama

Pohjautuu Ella-Amalien ja Eliaksen tarinoihin

Kun mä heräsin monta tuntia myöhemmin, Elias ei ollut enää mun vieressä istumassa. Mun käsi tuntui tyhjältä, ihan kuin siitä olisi puuttunut jotain. Sitten mä muistin, että Elias oli pitänyt mua kädestä ja silitellyt mun hiuksia, kun mä olin alkanut nukkumaan. Mä en tiennyt, koska se oli lähtenyt pois, mutta mun huonekaveri, se mukava mies, tiesi kertoa, että se oli pysynyt mun vierellä ihan osastoon vierailuajan loppuun asti. Se lämmitti mun sydäntä, ja mun olisin halunnut laittaa jätkälle viestiä, mutta mä en vaan jaksanut. Mä en jaksanut edes ottaa mun puhelinta käteen laittaakseni Ellalle viestiä, että mä olin hengissä ja kunnossa ja takaisin osastolla. Enkä mä jaksanut päivittää edes mun instagram-storya, että mä olin päätynyt terveyskeskuksen vuodeosastolle jo kolmatta kertaa viikon sisään. Tällä kertaa tosin omasta vapaasta tahdostani. Tai ainakin melkein. Ei Elias mua kotiin olisi vienyt, ihan sama mitä mä sille olisin yrittänyt sanoa. Myös porukat ja tottakai myös Ella olisivat mut kuitenkin osastolle raahanneet takaisin, jos mä en olisi alkanut yhteistyöhön.

Mua väsytti, vaikka mä olin ihan vasta herännyt. Mä halusin vaan nukkua. Nukkua ja samalla unohtaa koko influenssan ja aivotärähdyksen ja ehkä mahdollisen keuhkokuumeen. Mä olin niin väsynyt niiden kaikkien yhdistelmään, ja kun siihen päälle lisättiin Astlyr ja koko russebussidraama, niin mä olin aivan valmis. Valmis unohtamaan koko kuluneen vuoden ja siirtymään jo seuraavaan. Mä halusin jo kääntää uuden sivun ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta tätä vuotta oli jäljellä vielä aivan liian pitkästi. Mä en halunnut edes ajatella, mitä kaikkea tänä vuonna ehtisi vielä tapahtua.

Päivälliseksi tarjoiltiin jotain epämääräistä keittoa, ja mä yritin syödä siitä niin paljon, kuin vain sain alas menemään. Se oli aika mautonta ja pahaa, mutta mä söin siitä silti yli puolet ennen kuin se alkoi tökkimään niin pahasti, että mä en saanut nielaistua edes lusikallista enempää. Mä laskin lusikan tarjottimelle ja otin käteeni leivänpalan, mitä aloin hitaasti näykkimään. Se oli kuivaa ja kovaa, mutta mä söin sen silti, koska mun ruokailua ja nesteiden saantia seurattiin hyvin tarkasti mun yöpöydällä olevan lapun avulla.

”Mulla on tässä päivän lehti, jos sä haluat lukea”, mun huonekaveri sanoi ja ojensi sitä mua kohti samaan aikaan, kun mä suljin jälkiruoka-astian kannen ihan hyvän makuisen kiisselin syötyäni.

”Kiitos”, mä sanoin hiljaa, yrittäen saada ääneni kuuluviin ja kurottauduin vähän eteenpäin lehteen yltääkseni, ”Mä luen tän vähän myöhemmin.”

Mä en vilkaissutkaan sitä, vaan mä laitoin sen yöpöydälle odottamaan sitä hetkeä, että mä jaksaisin siihen keskittyä kunnolla. Mä työnsin ruokatarjottimeni vähän kauemmas musta ja nostin jalkani lattialta takaisin sänkyyn ja lämpimän peiton alle. Mä hautauduin mun peittoon, ja mä pyysin hoitajaa tuomaan mulle toisenkin, koska mua paleli taas niin paljon suoraan suoneen tiputettavista antibiooteista ja särkylääkkeistä huolimatta. Ne oli vasta laitettu tippumaan, eikä ne vielä olleet kerenneet alkaa vaikuttamaan kunnolla. Hoitaja mittasi multa kuumeen samalla, kun se toi jostain varaston uumenista kaivamansa peiton mulle ja kääri sen tiiviisti mun ympärille. Sitä oli 39.5 astetta. Eipä ihmekään, että mä en jaksanut tehdä mitään muuta, kuin vaan nukkua.


Mä olin päivällisen jälkeen taas nukahtanut, ja mä heräsin pari tuntia myöhemmin. Mulla oli vähän parempi olo, mutta hyväksi mä en sitä missään tapauksessa voinut sanoa. Harry Potterin V.I.P.-tutkinnon arvosanojen asteikolla se oli ehkä jotain peikon ja hirveän väliltä. Mä en kuitenkaan halunnut nukkua enää, jotta mä en valvoisi sitten koko yötä nukuttuani jo lähes koko päivän. Mä pakotin itseni avaamaan silmät ja palaamaan unimaailmasta takaisin karuun todellisuuteen, missä mua vaan piinattiin kaikella mahdollisella paskalla. Musta tuntui, että mä tein vain hidasta kuolemaa, että mä olisin elänyt jotain painajaista.

Mä ojensin käteni yöpöydälle, ja mä hapuilin käteeni sen sanomalehden, minkä mä olin saanut aiemmin. Mä suoristin sen muutamalta taitokselta, ja mun silmiin osui etusivun synkkä, mustalle pohjalle painettu otsikko sunnuntaina tapahtuneesta ulosajosta. Sen alapuolella oli kuva ulosajaneesta autosta. Se näytti tutulta, mutta mä en ihan heti saanut päähäni, että miksi hitossa. Mä käänsin sivua, ja etusivun uutinen lävähti mun silmien eteen koko kauheudessaan.

”Bjerkvikistä Svolværiin matkalla ollut musta Mercedes Benz-henkilöauto törmäsi Austvågøyalla kaiteeseen ajauduttuaan tieltä ulos.”

Sillon mä tiesin, miksi se auto oli niin tutun näköinen. Se oli Astlyrin mersu. Se, minkä sen iskä oli sille ostanut heti sen saatua ajokortin.

”Poliisin mukaan kuljettaja oli ajanut huomattavaa ylinopeutta ennen törmäämistä. Kyydissä oli kuljettajan lisäksi yksi täysi-ikäinen matkustaja.”

Etusivua koristaneella otsikolla ja kuvalla ei voitu tarkoittaa ketään muuta, kuin Astlyriä ja Maddea. Ja ratissa oli takuulla ollut Astlyr, koska se ei antanut kenenkään muun ajaa mersullaan. Mersulla, millä ei kuvan perusteella ajettaisi enää metriäkään sen tuhouduttua aivan täydellisesti.

Mä katselin kuvaa tiestä, jolla onnettomuus oli sattunut. Se oli mutkainen ja kapea, juuri sellainen tie, mitä mä en itse tykännyt ajaa niiden arvaamattomuuden vuoksi. Koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuisi. Mä kiitin onneani siitä, että mä en ollut viikonloppuna ollut kuskin roolissa. Mä olin niin huonossa kunnossa, että olisin varmaan pian itsekin joutunut paikallislehden kohuttavaksi.

Mä laskin lehden syliini ja kaivoin puhelimeni esiin jostain kangaskassin pohjalta, sieltä, minne Elias oli sen hotellilta lähtiessämme pakannut. Mä avasin sen tärisevin käsin ja etsin whatsapista mun ja Ellan viestiketjun. Ella ei ollut paikalla, mutta mä silti laitoin sille viestiä ja toivoin, että se huomaisi ne.

Emilie [19:03]:
Ella???
Joko kuulit astlyrista???

Ella-Amalie [19:04]:
Ei oikein voi olla kuulematta


Niin, olihan Ella ollut tänään koulussakin. Siellä Astlyristä ja sen mersusta oli takuulla kohuttu koko päivä.

Emilie [19:04]:
Ihan kamalaa ja surullista
Vaikka se olikin Astlyr


Ella luki mun viestit heti, mutta sillä meni useampi minuutti vastata. Mä luulin, että se aikoi kirjoittaa tyyliin jonkin romaanin, joten mä olin vähän hämmentynyt lukiessani sen vastauksen.

Ella-Amalie [19:07]:
Niin
Mun mielestä vaan tosi idioottimaista
Sillä oli madde kyydissäkin??


Niin, olihan se vähän idioottimaistakin ajaa aivan liian kovaa kapeaa ja mutkaista tietä pitkin. Mä en itse ikinä tekisi niin, koska mä olin suhteellisen kiltti kuski. Mutta oli sanomattakin selvää, että Astlyr ei ollut, ja se oli koitunut sen kohtaloksi. Oli idioottimaista ajaa ylinopeutta sillä tiellä, mutta samalla mua silti vähän säälitti Astlyr. Vaikka mä miten vihasin sitä myrkkykäärmettä, mulla silti kävi sitä sääliksi. Mä toivoin, että se olisi kunnossa.

Emilie [19:07]:
No vähän
Mutta eikö sua muka yhtään säälitä?
Eihän se tahallaan

Ella-Amalie [19:08]:
Ei yhtään


Ei yhtään.

Mä en vaan voinut ymmärtää Ellaa. Vaikka mä miten yritin ymmärtää ja olla hyvä paras ystävä, niin mä en voinut ymmärtää. Mä en vaan ymmärtänyt.

Emilie [19:09]:
Täh
Mikä sua nyt taas vaivaa
Oot ollut ihan outo viime aikoina
Mistä te edes riitelette sen kanssa??


Ella luki mun viestit, mutta se ei vastannut. Se hävisi paikalta, ja mä kirosin hiljaa mielessäni. Mä ymmärsin sitä vielä vähän huonommin. Mä en ymmärtänyt, minkä takia se ei voinut puhua mulle. Se oli viime aikoina ollut vähän omituinen ja omaan kuoreensa vetäytyvä, ja mä olin antanut sen olla sellainen. Mä olin yrittänyt ymmärtää sen epänormaalia käytöstä ja olla sen tukena, saamatta vastakaikua. Se ei ollut puhunut mulle sanaakaan, vaan se piti kaiken aivan omana tietonaan. Se harmitti mua aivan älyttömästi.

Hetken miettimisen jälkeen laitoin sille vielä viestiä.

Emilie [19:11]:
Oisko sulla huomenna aikaa tulla käymään?
Pitäis varmaan puhua


Mä odottelin hetken, jos se vastaisi jotain, tai edes lukisi mun viestit, mutta ei. Vain syvä hiljaisuus. Mä huokaisin turhautuneena ja laskin mun puhelimen yöpöydälle.

Mä nostin sanomalehden mun sylistä, avasin jälleen sen saman uutisen ja luin sen yhtä uudestaan ja uudestaan läpi. Mä yritin mielessäni lukea sen eri äänenpainoilla ja murteilla. Mä luin sen niin, kuin television uutistenlukijat kertoivat uutisia. Mä luin sen Ellan äänellä ja puhetavalla, yrittäen ymmärtää sitä. Mä luin sen vielä yhä vain uudelleen ja uudelleen. Mä yritin löytää uutisesta sen jonkin asian, mikä sai Ellan suhtautumaan siihen niin eri tavalla kuin mä siihen suhtauduin.


***

Mä nukuin levottomasti. Mä en ollut saanut Ellalta mitään vastausta koko iltana ja se jäi painamaan mun mieltä. Mä näin painajaista siitä onnettomuudesta, minkä tuloksena Astlyr oli ilmeisesti sairaalassa ja sen mersu romuttuneena.

Painajaisessa Astlyr oli kuskin paikalla, Maddea ei ollut. Mä istuin Astlyrin vieressä, vänkärin paikalla ja katselin kauhun vallassa tuulilasin läpi liian nopeasti vaihtuvia maisemia. Mä yritin kiljua Astlyriä hidastamaan vauhtia, mutta se vain vilkaisi mua vahingoniloisesti ja painoi kaasua kiihdyttäen vauhtia entisestään.

Tie kävi entistäkin kapeammaksi ja mutkikkaammaksi, onnettomuuspaikka lähestyi aivan liian kovaa kyytiä. Kaikki meni sumeaksi ja sekavaksi, auto ajautui päin vastaantulevan kaistan puoleista kaidetta ja lopulta iskeytyi siihen kovan pamahduksen saattelemana. Hetken aikaa kuului vain särkyvän lasin helinää ja muuta epämääräistä meteliä, sitten kaikki pimeni ja hiljeni.

Mä havahduin siihen, että mä olin pudonnut mun sängystä ja että mä olin aivan solmulla happiviiksieni ja kanyylini kanssa. Hemmetin letkut. Mä painoin hoitajan kutsunappia saadakseni apua ja päästäkseni pinteestä, ja mä muistelin sitä vähän liiankin aidon oloista unta.

Silloin mä viimein ymmärsin.

Mä ymmärsin, mitä Ella oli tarkoittanut. Mä myös ymmärsin aivan täydellisesti, miksi siltä ei herunut yhtään sympatiaa Astlyrille. Ei herunut enää multakaan, ja mun teki mieli mennä whatsappiin ja laittaa Ellalle viestiä peruuttaen mun sanat, mutta mä en voinut. Mä vaan lojuin lattialla hoitajia odottaen.

Kun mä lopulta pääsin takaisin sänkyyni ja kaikki letkut oli saatu takaisin paikalleen, mä pyysin hoitajia nostamaan mun sängyn laidat ylös. Mä en halunnut enää toista kertaa samana yönä pudota sängystä. Mua väsytti niin, että en jaksanut enää avata puhelintani. Mä vaan toivoin, että Ella tulisi käymään ja mä voisin selittää sille. Ja että mä voisin puhua sen kanssa muutenkin kunnolla.

***

Tunnit tuntuivat aivan liian pitkiltä, kun mä odotin vierailuajan koittamista. Kellon ollessa melkein tarpeeksi, mä aloin laskemaan minuutteja siihen, että Ella ehkä tulisi käymään. Siitäkään mä en ollut yhtään varma, koska se ei ollut vieläkään vastannut mulle mitään. Mä jouduin vaan elämään epätietoisuudessa ja odottamaan kärsivällisesti.

Yhtäkkiä huoneen oveen koputettiin.

”Tällä olisi kukkalähetys Emilielle”, vaalea hoitaja huikkasi avatessaan oven.

Se oli ihana, pieni kimppu, missä oli vaaleanpunaisia kukkia. Hoitaja tuli mun luokse ja ojensi kukat mulle, ja mä otin ne hämmentyneenä vastaan. Kuka mulle muka kukkia lähettelisi? Ei Ella ainakaan, eikä mulle muita edes tullut mieleen.

”Tässä on korttikin”, hoitaja hymyili.

Mä käänsin sen ympäri, ja luin sen taakse raapustetun tekstin.

”Toivottavasti sä paranet pian. Anteeksi kaikista ongelmista, mihin sä mahdollisesti jouduit, kun suostuin sun kuskiksi. E”

Elias.

”Kukas se tämä mystinen E on?” hoitaja uteli mun luettua tekstin ääneen, ”Salainen ihailijako?”

”Se on mun… ystävä”, mä hymyilin ja laskin kortin kädestäni, ”Tosi hyvä ystävä.”

Hoitaja lähti hakemaan kimpulle sopivaa maljakkoa, ja mä otin puhelimen käteeni. Mä etsin mun ja Eliaksen instagram-keskustelun ja samalla tajusin, että mulla ei ollut edes sen numeroa.

@princesseemilie: Kiitos kukista! 💕


Mä mietin vielä, että mä olisin laittanut toisenkin viestin perään, mutta mä en ehtinyt. Jätkä alkoi jo kirjoittamaan vastausta, joten mä annoin olla.

@HoelElias: Kiva jos piristi 😊 Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen… Mut hei toivottavasti pääset pian kotiin.


Älä kerro Ellalle että ne on multa jos se ei vielä tiedä. Mä taisin mokata sunnuntaina sen silmissä ihan täysin koska se anto mulle eilen semmosenkin saarnan koulun jälkeen…

Ei se vielä tiennyt, mutta kohta se tietäisi, jos se tulisi käymään. Mä en mitenkään voisi piilotella siltä niitä kukkia. Totta kai se kysyisi, että keneltä mä ne olin saanut. Ja mä olin maailman surkein valehtelemaan.

Mä melkein toivoin, että Ella ei tulisi käymään.

Kohta huoneen ovi avautui uudestaan, ja mä odotin näkeväni sen vaalean hoitajan jälleen. Sen mä näinkin, mutta sen perässä huoneeseen tuli vaalea tyttö, kenet mä tunnistin saman tien.

Se oli Ella.

_________________________
Merkintä 13, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ke 18 Marras 2020, 22:45
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 4
15.-16.11.2020 - #NVRK2020

Perustuu Eliaksen tarinaan

Me ei sijoituttu Dimonan kanssa, eikä se yllättänyt mua yhtään. Mä kuitenkin olin startannut luokassa pikkuruisella, alkeisratsastajien suosiossa olevalla tuntiponilla kaikkien muiden hienojen ponien ja hevosten seassa ja me oltiin treenattu aivan liian vähän. Eikä mun heikko fyysinen kunto ollut ainakaan auttanut asiassa. Luokan loppuessa me oltiin Dimonan kanssa tulosluettelon puolessa välissä 63.940 prosentillamme. Se oli ihan okei tulos lähtökohdat huomioiden. Mä en ollut ylpeä siitä, mutta se oli silti ihan okei. Olisi meillä paskemminkin voinut mennä.

Ellasta mä sen sijaan olin ylpeä. Mun paras ystävä meni ja voitti ensimmäisen luokkansa huikean hyvillä prosenteilla ja toisessakin luokassa ratsasti neljännelle sijalle, lähes yhtä hyvin tuloksin. Elämä oli ainakin mun mielestä kohdellut Ellaa vähän turhankin kovasti tänä syksynä ja koko kuluneena vuotena, mutta se oli ottanut kaikesta paskasta niska-perseotteella kiinni ja heittänyt ovesta pihalle. Tänään Ella oli päässyt näyttämään ainakin lähes koko maailmalle, mihin se ja Figaro pystyivät. Ja ainakin mulla oli sellainen fiilis, että se kaksikko oli vasta pääsemässä kunnolla alkuun.

Mä puristin Eliaksen kisapaikan kanttiinista hakemaa, pahvista kahvikuppia kädessäni ja huusin vähäisenkin jäljellä olevan ääneni aivan käheäksi, kun Ella ja Figaro laukkasivat sinivalkoinen rusetti ponin suitsiin kiinnitettynä ympäri suurta maneesia. Mä yritin ottaa niistä videoita palkintojenjaossa ja kunniakierroksella, mutta mun kädet ja koko kroppa tärisivät kylmyyden takia siihen malliin, että lopulta mä tuskastuneena työnsin puhelimeni vieressäni istuvan Eliaksen käteen ja pyysin sitä hoitamaan sen puolen mun antaessa vähän neuvoja sille. Se teki työtä käskettyä, ja pian mun kameran rulla oli täynnä videoita Ellasta ja sen rautiaasta ponista. Palkintojenjaon jälkeen mä otin vielä kuvia Ellasta ja Figarosta ruusukkeidensa kanssa, ja sain Eliaksen suostuteltua ottamaan muutaman kuvan myös musta ja Ellasta antamassa Figarolle suukkoa sen turvan molemmin puolin. Mä maistoin huulissani Figaron turvalle sipaistun baby oilin, kun mä postasin jätkän ottaman kuvan mun instagram-storyyn tekstillä "so proud of @ellajohansen and Figaro 💕".


Kisapäivä eteni yhtä aikaa nopeasti ja aivan tuskaisen hitaasti. Mun olo vaan huononi koko ajan, enkä mä ihan pysynyt kärryillä mitä milloinkin tapahtui. Onneksi Ella pysyi, ja se myös pysyi mun tukena ja turvana koko kisapäivän ajan. Se jätti jopa Hannenkin vähemmälle huomiolle, vaikka se oli sentään matkustanut Suomesta Norjaan asti kisoja katsomaan. Se huolehti, että mulla oli koko ajan joku Figaron monista vilteistä käärittynä mun ympärille, että mua ei palelisi ihan niin paljon. Vaikka paleli mua silti. Mä en tiennyt, paljonko mulla oli kuumetta, enkä mä olisi edes halunnut tietää. Mä tiesin vain sen, että sitä oli liikaa ja että mun olisi pitänyt oikeasti olla siellä terveyskeskuksen vuodeosastolla Bjerkvikin sijaan.

Mä en kuitenkaan malttanut lähteä pois paikalta ennen viimeisenkin palkintojenjaon loppua, ja silloin mun viimeisetkin hyvinvoinnin ja fyysisen terveyden rippeet olivat jo aikaa sitten rapisseet maneesin katsomoon. Mua huimasi ja pyörrytti, kun Elias ehdotti mulle kotiinlähtöä muidenkin meidän tallilaisten tehdessä samaan aikaan lähtöä. Mä vaan nyökkäsin sille pienesti, ja lainkaan vastaan panematta mä luovutin Figaron viltin Ellalle. Se rutisti mua hyvästiksi, mä sanoin sille ja muulle talliporukalle heipat ja hitaasti kävelin kisapaikan tallin ovista ulos, kohti parkkipaikkaa ja Eliaksen autoa. Elias otti mut kainaloonsa ja mä pysyin siinä koko matkan tallista autolle. Mä en puhunut sanaakaan, mä vaan keskityin pysymään pystyssä ja ylipäätään tajuissani. Pariin otteeseen mä meinasin vähän horjahtaa, mutta mä en kaatunut jätkän pitäessä musta tiukasti kiinni ja estäessä sen. Mä olin niin kiitollinen siitä, että se oli just silloin just siinä. Ja mä niin toivoin, että se tiesi sen, vaikka mä en sanonutkaan mitään.

Autolle päästyämme mä istahdin lopen uupuneena vänkärin paikalle, ja Elias kiersi toiselle puolelle kuskin paikalle.

"Mä tiedän, että sun paikka ois oikeesti takaisin terveyskeskuksessa, mutta sä et todellakaan oo siinä kunnossa, että mä uskallan lähteä sun kanssa ajamaan sinne, joten joudutaan nyt tyytymään varasuunnitelmaan", se totesi samalla, kun peruutti autonsa pois parkista ja lähti sitten ajamaan.

Mä en jaksanut alkaa valittamaan tai vänkäämään vastaan, joten mä vaan nyökkäsin jälleen. Mä en jaksanut edes ihmetellä tai miettiä sitä, mihin jätkä oikein oli meitä ajamassa, ja koko lyhyen matkan ajan keskityin vain pitämään silmäni auki ja itseni tässä maailmassa.


Elias oli varannut meille huoneen jostain kisapaikan lähellä olevasta hotellista. Hotellin vastaanottovirkailija antoi Eliakselle jonkun lapun täytettäväksi, ja jätkä rustasi siihen kaikki tarvittavat tiedot. Se kysyi multa vaan mun henkilöllisyystunnuksen, ja kirjoitti senkin ylös mun luetellessa sen niin nopeasti, kuin sen hetkinen aivotoimintani sen vain salli. Eli hitaasti. Muuta se ei onneksi kysellyt, ja se hoiti myös virkailijan kanssa puhumisen mun seisoessani hiljaa täristen paikallani. Virkailija selosti ummet ja lammet hotellin palveluista, ja sitten lopulta ojensi huoneen avainkortit Eliakselle. Se otti ne kiitoksen kera vastaan ja mä yritin pienesti hymyillä ennen, kuin Elias otti mua kädestä kiinni ja lähti johdattamaan oikeaa huonetta kohti. Mä en ollut ihan kartalla, eikä mulla ollut mitään tietoa, missä se huone edes sijaitsi, mutta Elias onneksi tiesi ja oikea huone löytyi pian.

Elias avasi huoneen oven, enkä mä jaksanut edes katsella ympärilleni. Mä vaan seurasin Eliasta ja sen musta kiinni pitelevää kättä ikkunan puoleiselle sängylle, ja mä istahdin sen reunalle. Elias riisui mun yltä mun vaaleanpunaisen toppatakin, se otti multa kengät jalasta, asteli vähän kauemmas ja käänsi sitten mulle selkänsä. Mä vaan istuin mitään tajuamatta paikallani, kunnes jokin lamppu syttyi mun päässä ja mä aloin hitaasti riisumaan kisavaatteet yltäni. Paidan kanssa oli vähän vaikeuksia, ja mä meinasin pyytää Eliasta apuun, mutta mä pidin suuni kiinni ja sain senkin vedettyä pääni läpi ja pois päältä. Mä tärisin ja palelin, kun mä kaivoin jostain kangaskassini pohjalta hupparini ja puin sen ylleni.

"Sä voit nyt kääntyä", kuiskasin hiljaa Eliakselle, kun olin saanut vaatteet vaihdettua ja pujahdettua puhtaanvalkean ja paksun peiton alle.

Se kääntyi hitaasti ympäri, ja kun mä yritin asettua parempaan asentoon, se sanaakaan sanomatta marssi oman sänkynsä luokse ja nappasi sieltä tyynyt syliinsä. Se pyysi mua nousemaan istumaan, ja asetteli tyynyt mun selän taakse niin, että kun mä sitten nojasin taaksepäin, mun yläkroppa jäi vähän koholle eikä ollut ihan vaakatasossa. Se helpotti vähän mun vaikeaa hengittämistä, ja mä kuiskasin sille niin hiljaisen kiitoksen, että mä en ollut ihan varma, että kuuliko se edes mua.

Elias katseli mua tutkiskelevan oloisesti, ennen kuin avasi suunsa jälleen.

"Onko sulla vielä kylmä?"

"Vähän", mä sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, koska sen enempää mä en ääntä enää kurkustani irti saanut.

"Okei, saat tästä vielä toisen peiton", se totesi ja ennen, kuin mä ehdin estelemään, se oli jo napannut peitonkin omalta sängyltään ja levittänyt sen mun ylle.

Mun kehon läpi meni pienet kylmät väreet, kun se varmoin ottein tiivisti peiton mun ympärille. Siitä mä en ollut ihan varma, että oliko syynä kuumeesta johtuvat vilunväristykset vai jätkän kosketus, mutta joka tapauksessa mulla tuli siitä turvallinen ja rauhallinen olo.

"Hei ei sun tarvi omastas luopua, ethän sä tarkene nukkua", mä yritin vielä vinkaista vilkaistessani vierestä sänkyä, missä ei ollut enää ollenkaan petivaatteita jäljellä, mutta Elias vain pudisti hiljaa päätään mun kääntäessäni katseeni sen sinisiin silmiin.

"Kyllä mä pärjään. Susta mä oon tässä enemmän huolissani. Yritä ny nukkua edes vähän niin päästään huomenna jatkamaan takaisin", se totesi pienesti hymyillen, enkä mä enää jaksanut alkaa väittämään vastaan.

Mä hain vielä paremman asennon sängyllä ennen, kuin suljin silmäni. Mä kuulin, kun Elias käveli muutaman askeleen kauemmas mun sängystä ja istahti huoneen nurkassa olevaan nojatuoliin. Sen jälkeen mä nukahdin niin nopeasti, että mä en enää kerennyt pohtimaan, miten hyvin tai huonosti Elias tulisi yönsä nukkumaan. Mä muistan ajatelleeni vain, että mä olin aivan helvetin kiitollinen sen jätkän olemassaolosta.


Kun mä heräsin aamulla, mun olo oli vielä entistäkin huonompi, jos se vain mitenkään oli enää mahdollista. Mun hengittäminen oli entistäkin vaikeampaa, ja mä palelin ja tärisin kuin horkassa.

"Elias?" mä kuiskasin hiljaa, silmät yhä kiinni.

Koska se ei vastannut, mä avasin silmäni hitaasti ja näin jätkän nukkuvan siinä samassa nojatuolissa, mihin mä olin sen kuullut illalla asettuvan. Mä nostin peitot päältäni, varovasti nousin istumaan ja nousin sitten seisomaan. Mä yritin parhaani mukaan olla kaatumatta, kun mä astelin sen muutaman askeleen Eliasta ja nojatuolia kohti, ja mä laskin sitten käteni jätkän olkapäälle.

"Elias?" mä kuiskasin uudestaan, ja nyt se heräsi säpsähtäen.

Mä nostin käteni sen olkapäältä ja astuin muutaman askeleen takaperin päästäkseni istumaan mun sängyn reunalle, koska pystyssä pysyminen oli huimaamisen takia varsin haastavaa.

"Huomenta Emi", Elias haukotteli ja vei käden suunsa eteen, "Nukuitko sä hyvin?"

"Ihan", mä sanoin hiljaa ja katselin, kun jätkä yritti puolisokeana etsiä silmälasejaan, "Ne on siinä tv-tason päällä."

"Kiitos", se sanoi ja varovasti hapuillen sai lasinsa löydettyä ja laitettua sitten kasvoilleen.

Mä nousin sängyltäni ja varovasti kävelin käymään vessassa. Elias katsoi mun menoa ja se näytti ihan siltä, että se haluaisi sanoa jotain, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Vessakäynnin ja naaman vedellä huuhtelun jälkeen mä tajusin, että mulla ei ollut hammasharjaa eikä -tahnaa mukana, mutta onnekseni mä löysin vessan kaapista hotellin tarjoaman harjan ja tahnan. Mun käsissä ei ollut yhtään voimaa, kun mä tartuin hammastahnatuubiin ja puristin sitä vähän harjaksiin. Mä istahdin suljetun vessanpytyn kannen päälle aloin hitaasti harjaamaan mun hampaita. Ilmeisesti mulla meni vähän liian kauan aikaa, koska jossain vaiheessa oveen koputettiin.

"Emi? Sä oot ollut siellä aika kauan aikaa, ootko sä kunnossa?" Elias kyseli huolestuneena, ja mä nyökkäsin.

"Emi?" se kysyi uudestaan, ja silloin mä tajusin, että eihän se ollut nähnyt mun nyökkäämistä.

"Joo", mä sanoin hiljaa, ja käänsin oven lukon auki.

Elias avasi oven niin nopeasti, että mä ihan hätkähdin nähdessäni sen.

"Ootko sä kunnossa?" se kysyi vielä uudestaan, ja mä kiirehdin sylkemään lämmennen hammastahnavaahdon pois suustani voidakseni vastata sille.

"Mulla on aika huono olo", mä myönsin sille saatuani huuhdeltua pahan hammastahnan maun suustani pois.

"Mikset sä heti sanonut?" se mutisi ja laski käteni mun otsalleni, "Sun otsa on aivan tulikuuma."

"En mä tiedä", mä inhahdin, "En mä tajunnut."

Mä nostin katseeni lattiasta jätkän kasvoihin, enkä mä ollut koskaan nähnyt sitä niin huolestuneen näköisenä. Enkä mä voinut sille mitään, että mä aloin yhtäkkiä vaan itkemään aivan hysteerisesti. Kyyneleet vaan valuivat mun poskille, ja mua alkoi samalla yskittämään niin, että mun hengitys salpaantui ja se sai mut itkemään entistä hysteerisemmin.

"Hei, ei tässä oo mitään hätää", Elias kiirehti vakuuttamaan mulle ja laski kätensä mun olkapäille, "Ei yhtään mitään hätää. En mä oo sulle vihainen, mä vaan oon susta tosi huolissaan."

"Mutta kun…", mä yritin vikistä, mutta se hyssytti mut hiljaiseksi. Se käski mun keskittyä vaan hengittämään, ja mä yritin parhaani mukaan saada happea vedettyä keuhkoihini. Se otti toiseen käteensä vähän vessapaperia ja pyyhki sillä kyyneleet mun poskilta samalla kun mä yritin saada hengitykseni tasaantumaan ja nikottelun loppumaan.


Mun ajantaju katosi aivan täysin enkä mä osaa sanoa, miten kauan me oltiin siellä vessassa, mutta mä tiedän vaan sen, että Elias sai mut jotenkin rauhoittumaan ja tuntemaan mun olon taas turvalliseksi. Siinä jätkässä oli jotain sellaista, mitä mä en ollut muissa jätkissä koskaan nähnyt tai huomannut. Mä halasin sitä pitkään, ja kun mä päästin siitä irti, musta tuntui, että mun sydämen pieni pala ois vähän liikahtanut paikallaan.

"Eiköhän lähdetä, mä pakkasin jo sunkin tavarat", Elias ehdotti, ja mä nyökkäsin varovasti hymyillen.

Se haki mulle mun takin ja kengät, ja auttoi mua pukemaan ne. Mun jalat olivat kuin makaronia, kun mä yritin lähteä kävelemään. Mun jalat ei vaan totelleet mua ja mä meinasin alkaa uudestaan itkemään, mutta Elias pelasti tilanteen jälleen kerran.

"Anna mä kannan sut autolle", se sanoi ja nosti mut syliinsä ennen, kuin ehdin sanoa mitään tai väittää vastaan.

"Et sä jaksa", mä mutisin hiljaa, kun se kumartui ja nakkasi mun kangaskassin olkapäälleen roikkumaan.

"Sä pikku kirppu et paina paskan vertaa", se hymyili vähän ja varmisti vielä, että sillä oli kaikki omat tavarat ja huoneen avainkortit mukana ennen kuin asteli huoneesta pihalle ja painoi oven perässään kiinni, "Sä oot kevyt ku höyhen."

Mä en vastannut mitään. Mä olin hiljaa sen sylissä, kun se varmoin askelin kantoi mut suoraan autolle ja laski vänkärin paikalle istumaan. Mun kangaskassin se laittoi mun jalkoihin.

"Mä käyn luovuttamassa huoneen, pärjäätkö sä sen aikaa?" se kysyi ja mä nyökkäsin. Se sulki auton oven ja mä katselin, kun se käveli takaisin sisään.

Eliaksella kesti aika kauan aikaa, mutta sitten mä näin sen tulevan takaisin.

"Henkilökunta antoi tämän matkaan ja toivotti pikaista paranemista", se sanoi avattuaan taas mun oven.

Se piteli käsissään ruudullista villavilttiä, ja mä en voinut muuta kuin hymyillä kun Elias kääri sen mun ympärille ja sen jälkeen laittoi mun turvavyön kiinni. Se nosti maasta vielä jonkin pussin, minkä se oli siihen laskenut hetkeksi. Se laski sen mun syliin, ja mä huomasin sen tuoksuvan herkulliselta.

"Ne pakkasi aamupalan mukaan, koska me ei jääty syömään sinne", Elias totesi ja kiersi sitten omalle paikalleen istumaan, "Toivottavasti maistuu."

Elias starttasi auton, peruutti sen parkista ja parkkipaikalta pois ajettuaan käänsi sen Svolværia kohti. Mä annoin sille leivän syötäväksi, ja se huolehti, että mä aloin myös syömään. Ei mulle paljoa maistunut, mutta näykin mä vähän leivän reunaa ja join myös vähän. Se vaati mua juomaan enemmän, ja ihan vaan sen takia mä pakotin itseni juomaan loputkin siitä pahasta appelsiinituoremehupullosta, minkä mä olin eväiden seasta löytänyt.


Matka eteni tasaisen varmasti ja mä vissiin nukahdinkin jossain vaiheessa. Mulla ei ollut mitään tietoa, miten kauan aikaa mä olin nukkunut, mutta mun herätessä mä huomasin, että Elias oli laskenut mun penkin selkänojaa vähän alemmas.

"Missä me ollaan?" mä kuiskasin, "Kauanko mä oon nukkunut?"

"Melkein koko matkan. Ihan kohta ollaan perillä", Elias vastasi ja mä olin aistivani helpotusta sen äänessä.

Mä katselin vähän ympärilleni, ja tajusinkin pian tunnistavani paikan. Me oltiin melkein jo Nybyssä, ja siitä olisi enää tosi lyhyt matka terveyskeskukselle. Mä en tiennyt, olinko mä enemmän iloinen vai surullinen. Ehkä mä olin enemmän iloinen, koska ei mun olo yhtään ainakaan ollut parantunut sinä aikana, kun mä olin nukkunut. Mä hengitin raskaasti, kun Elias kaartoi viimein Våganin terveyskeskuksen pihaan. Se ei parkkeeraanut autoaan ruutuun, vaan pysäytti sen heti ovien eteen ja marssi sisälle ennen, kuin mä ehdin sanoa tai tehdä mitään. Kohta se tuli takaisin mukanaan pyörätuoli, ja se nosti mut siihen istumaan ehtimättä edelleenkään sanomaan tai tekemään mitään. Se nosti mun kangaskassin mun syliin, tarttui pyörätuolin kahvoista ja lähti työntämään mua liukuovia kohti.

Mut otettiin takaisin sinne osastolle, mistä mä olin karannutkin. Mun huonetoveri tervehti mua iloisesti mut nähdessään, mutta mä en jaksanut sanoa edes moi. Mä olin vaan hiljaa, kun Elias nosti mut pyörätuolista sairaalasängylle ja se yksi tummatukkainen hoitaja auttoi mua vaihtamaan vaatteet verhon takana. Mun sängyn ympärille tuli hääräämään muitakin hoitajia, ja mulle iskettiin taas käteen se kanyyli ja naamalle happiviikset. Elias istui sen koko ajan mun vieressä, ja jäi siihen vielä sittenkin, kun hoitajat poistuivat huoneesta keskustellen kiivaasti mun tilanteesta. Mulla ilmeisesti epäiltiin influenssan aiheuttamaa keuhkokuumetta.

Mua väsytti ihan kauheasti, mutta mä yritin pysyä hereillä. Lopulta Elias käski mun alkaa nukkumaan, ja mä suljin mun silmät kiitollisena. Kiitollisena siitä, että mä olin päässyt ehjänä ja hengissä takaisin osastolle. Että mä olin nyt hyvässä hoidossa, ja mä joskus toivottavasti paranisin. Ja kiitollisena siitä, että Elias oli ollut huolehtimassa musta. Mä en olisi selvinnyt ilman sitä.

"Kiitos Elias", mä kuiskasin vielä hiljaa ennen, kuin annoin unen ottaa vallan, "Sä oot tosiystävä."

Se ei sanonut mitään. Mä vaan tunsin, että se puristi mua kädestä ja silitti vähän mun hiuksia.

_________________________
Merkintä 12, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ke 18 Marras 2020, 01:25
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 3
15.11.2020 - #NVRK2020

Bjerkvikissä oli kaunista, ja niin oli myös Kisakeskus Álfheimrissä, eli paikassa, missä mestaruudet järjestettiin. Tai siis niin kaunista, kuin vain saattaa olla, kun on marraskuu ja ulkona ei ollenkaan lunta. Eli ei kaunista sittenkään. Siitä huolimatta mun sydäntä sykähdytti, kun me Eliaksen kanssa viimein saavuimme pelipaikoille kahdentoista jälkeen.

"Mä en voi uskoa, että mä oikeasti oon täällä kaiken tän jälkeen", mä huokaisin noustessani autosta tavaroideni kanssa.

"En mäkään", Elias virnisti leveästi, "Mä en todellakaan odottanut löytäväni itseäni täältä tänä viikonloppuna."

Mä hymyilin vaisusti sille takaisin ja vedin syvään henkeä. Mä yritin olla piittaamatta mun kamalasta olotilasta, joka vallitsi mun kehossa. Mua paleli ja yskitti, mun päätä särki ja mua huimasi, mulla oli huono olo ja oksetti. Mä en saanut kunnolla happea, mun hengitys rahisi ja mun keuhkot olivat aivan rikki, mun kurkku oli kuiva kuin saharassa, ja mun ääni oli ihan maassa. Mä kuulostin puhuessani enemmän raakkuvalta korpilta kuin ihmiseltä, ja vielä vähemmän mä kuulostin omalta itseltäni. Mun ääni oli yleensä kirkas, ja nyt se oli vaimea, tukkoinen ja hyvin hiljainen.

"Emi?" mä kuulin jostain mun mun selkäni takaa, ja mä käännyin katsomaan, kuka mulle oikein puhui.

Ella ja Figaro. Se oli varmaan vasta startannut, koska sekä sillä, että ponilla oli molemmilla täysi kisavarustus yllä.

"Mitä hittoa sä täällä teet?" se kysyi, enkä mä sen äänensävystä osannut päätellä, oliko se iloinen vai vihainen mut nähdessään, "Sun piti olla sairaalassa."

"Tulin kisaamaan", mä hymähdin ja sen katse oli hyvin vaikeasti tulkittavissa katsoessani sen kirkkaan sinisiin silmiin.

"Mitä sun äänelle on tapahtunut?" se tenttasi seuraavaksi, ja mä vain kohautin olkiani.

"Influenssa kai, en mä tiedä. Se oli vielä eilen ihan hyvä."

"Just."

Seuraavaksi se loi toisen hyvin vaikeasti tulkittavissa olevan katseen Eliakseen ja sen jälkeen se heilautti päätään hieman taaksepäin.

"Tulkaa. Shelyn hepat majoittuu täällä", se totesi ja lähti astelemaan tallirakennusta kohti rautiasta poniaan taluttaen.


Mä astuin Ellan ja Figaroa perässä tallin ovista sisään ja seurasin sitä tallin käytäviä pitkin sinne osastolle, missä meidän tallin hepat majailivat kisaviikonlopun ajan.

"Kattokaa kuka täällä on", Ella huikkasi ja sai koko tallissa olevan talliporukan huomion käännettyä itseensä. Ja minuun.

"Emi?" mä kuulin monta hämmentynyttä kysymystä astuessani esiin.

"Me kuultiin, että sä oot tulossa", Sonia hymyili varovasti mut nähdessään, "Me ollaan oltu susta tosi huolissaan."

"Ootko sä kunnossa?" Aurora tiedusteli, ja mä pudistelin päätäni saaden sen särkemään entistä pahemmin.

"Mä otin hatkat osastolta", totesin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja nyökkäsin sitten takanani seisovaa Eliasta kohti, "Mutta ei hätää, en mä itse tänne ajanut."

"Jassu varmasti ilahtuu, kun näkee sut täällä", Anie tokaisi ironisesti ja pisti päänsä esiin läheisestä karsinasta, missä se juuri parhaillaan laittoi hevostaan kuntoon seuraavaa luokkaa varten.

"Missä se on?" mä kysyin yrittäen saada pahasti maassa olevaa ääntäni paremmin kuuluviin, "Se soitti mulle jo matkalla ja piti kauhean saarnan."

"Se on just kattomassa meidän porukan startteja Jannin ja Joonan kans, Luna ja Lola on kohta radalla", sain vastauksen punahiuksiselta naiselta, "Se meinasi räjähtää, kun sä löit sille luurin korvaan."

"Ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa", mä mutisin ja hymyilin anteeksipyytävästi, "Se ois jatkanut saarnaamistaan vaikka koko päivän antamatta mulle mitään mahdollisuutta puolustautua."

Mä yritin jatkaa vielä kyselemällä lisää, mutta aivan puun takaa tullut yskänpuuska keskeytti mut. Ella kaivoi nopeasti jostain käsiinsä vesipullon, minkä se tyrkkäsi mulle ja mä otin sen vastaan kiitollisena. Mä avasin sen tärisevin käsin ja yritin yskimisen välissä saada kurkkuani kostutettua. Musta tuntui, että mulla olisi ollut saha kurkussa kun mä nielaisin veden, mutta samaan aikaan se sai yskän helpottamaan, joten mä tyydyin tuntemaan sen sahan kurkussani ja join hieman lisää.

"Missä Dimona on?" mä kysyin, kun pystyin taas puhumaan, "Eikai sitä jätetty kotiin?"

"On se tuolla", Ella nyökkäsi hieman kauempana olevaa karsinaa kohden, "Se otettiin seuraponiksi mukaan, että Wilda ei joutunut matkustamaan yksin, ja kukaan heppa ei joudu olemaan yksin tallissa."

"Entä sen varusteet? Kai ne on mukana?" mä kysyin epävarmasti tajutessani, että eihän sen ratsastusvarusteita välttämättä oltu otettu mukaan tallilta, koska mun starttaaminen koko kisoissa oli ollut niin epävarmaa silloin, kun varusteita oli pakattu reissua varten.

"On nekin mukana", joku pieni tyttö, jonka nimi saattoi olla Linnea, sanoi varovasti, "Mä näin, kun ne pakattiin."

"No hyvä."

Mä kyselin, olisiko kukaan vapaana ja voisi laittaa mulle Dimonan valmiiksi sillä aikaa, kun mä kävisin vaihtamassa kisavaatteet ylleni. Bea, joka oli startannut Wildan kanssa päivän ensimmäisessä luokassa, ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja alkoi samantien touhuamaan pilkullisen ponin kanssa. Se sai vielä avukseen Elisan, ja mä kiitin tyttöjä avusta. Sitten mä käännyin itse ympäri käytävällä ja lähdin etsiskelemään vessaa tai jotain muuta vastaavaa paikkaa, missä mä saisin vaihdettua vaatteet. Mä kuulin pian askeleita mun perästä, ja ne tavoittivat mut pian. Se oli Ella, joka jätti Suomesta Norjaan matkanneen ystävänsä, Hannen, katsomaan Figaron perään ja lähti näyttämään mulle tietä.


Suuri talli oli täynnä elämää. Ratsuja varustettiin ja purettiin, ihmisiä ravasi edes takaisin, hevoset hirnuivat ja kavioiden kopse kaikui ympäri tallia. Mä kävelin puoli askelta Ellaa jäljessä ja seurasin sitä sinne jonnekkin, minne se mua taas oli johdattamassa. Se oli vähän kireän oloinen eikä puhunut sanaakaan ennen, kuin se avasi jonkun käytävällä olevan oven, missä luki "wc", päästi mut edeltä sisään ja sulki sitten oven perässään.

"Oletko sä oikeasti ihan sekaisin?" se kysyi, kun avasi lopultakin suunsa ja porasi katseensa suoraan mun sieluun asti, "On kyllä todella järkevää karata nyt osastolta, missä sun todellakin pitäisi olla tällä hetkellä. Ja vielä lähteä kolmen tunnin ajomatkan päähän vaan yhden luokan takia, sen verran onneksi tajusit että kuskin edes hommasit. Miten sä edes sait Eliaksen suostuteltua sun mukaan?"

"Se ite laittoi viestiä, että se on käytettävissä jos apua tarviin", mä puolustauduin ja avasin puhelimestani instagramin ja kaivoin keskustelun esiin, "Kato vaikka ite."

Ellan silmät siristyivät, kun se luki viestiketjua alaspäin mun työnnettyä puhelimeni sen käteen. Mä jätin sen lukemaan viestejä, ja avasin itse erään vessakopin oven ja lukitsin sen perässäni. Mun oli pakko alkaa vaihtamaan vaatteita, koska aikaa ei ollut hetkeäkään hukattavaksi. Mä laskin Rytterhusin logolla vastetun kassin wc-pytyn kannen päälle ja otin kisavaatteet esiin.

Mä vedin jalkaani Equilinen uudet, puhtaanvalkoiset, gripeillä varustetut ratsastushousut ja niiden päälle pienillä Kingslandin logoilla varustetut tummansiniset saapassukat. Jalkaan mä  tottakai vedin mustat koulusaappaani, mitkä mä olin kiillottanut ajomatkan aikana. Housujen vyötärölenkkien läpi pujotin mustan nahkavyön ja jätin sen aluksi löysälle, jotta saisin kisapaidan helman laitettua housuihin. Mun kisapaita oli tummansininen pitkähihainen, missä oli valkea kaulus sekä myöskin valkoista, pitsillä koristeltua kangasta rinnassa. Sen päälle mä vedin vielä kisatakin. Se oli täydellinen. Musta ja simppeli, juuri mun kaltaiselle kouluratsastajalle sopiva. Siinä oli ohuet, valkoiset koristetereet kauluksessa sekä taskuissa. Ja kisapaidan valkea kaulus ja pitsi tuli juuri sopivasti esiin, kun napitin takin. Kisatakin päälle mä puin vaaleanpunaisen toppatakkini. Se oli vähän hiekassa, koska se päälläni mä olin Tegurin jalkoihin jäänyt, mutta sille nyt ei voinut mitään.

Mä avasin vessakopin oven saatuani vaatteet vaihdettua, ja Ella ojensi mulle puhelimeni takaisin.

"Ohhoh", se lausahti kulmiaan kohottaen vilkaistuaan mua ensin päästä varpaisiin asti, "Mistäs sä nuo vaatteet oot taikonut?"

"Hedda ja Rytterhus sponssas", mä hymyilin varovaisesti, "Me käytiin Eliaksen kanssa tänään hakemassa nää sieltä."

"No mutta täähän on aivan loistavaa. Astlyr saa maistaa omaa lääkettään", blondi virnisti viekkaasti ja otti puhelimeni takaisin kädestäni, "Mikä tän koodi on?"

"Mitä sä teet?" mä kysyin hämmentyneenä ja pitelin kättäni edelleen niin, kuin mulla muka olisi puhelin siinä, "Kyllä sä sen koodin tiedät, sama vanha 1202."

"Postaan susta kuvan sun ig-storyyn noissa vaatteissa, mitäpä muutakaan."

"Oota älä ihan vielä, mulla on vielä yks juttu", mä kiiruhdin sanomaan, otin käsiini satiinisen kypäräpussini ja vedin uuden kypäräni esiin, "Tämmönen."

"Ihan sairaan magee", Ella ihasteli ja laski puhelimeni vessan pöydälle, "Ihan sun näköinen."

"Niin on", mä hymyilin, "Voitko sä laittaa mun hiukset?"

Ella pyöritteli tottunein ottein mun hiukset nutturalle, minkä jälkeen mä vedin uuden, upean kypäräni päähäni. Se viimeisteli mun asukokonaisuuden aivan täydellisesti. Mä tunsin hetken ajan olevani jälleen elossa kaiken sairastelun jälkeen, ennen kuin yskäkohtaus pääsi jälleen yllättämään ja Ella veti jostain esiin sen saman vesipullon, minkä se oli aikaisemminkin ojentanut mulle.

Kun mä sain yskimiseni loppumaan, Ella otti mun puhelimen siitä vessan pyödältä takaisin käsiinsä ja klikkasi kameran auki. Mä riisuin hetkeksi vaaleanpunaisen takkini, ja Ella otti musta kuvia uudessa kisa-asussani. Mä postasin yhden niistä mun instagram-storyyn tekstillä "day nine, ready for the competition". Lisäsin sen alle toisen tekstin "outfit sponsored by Rytterhus Svolvær 💕". Mä tägäsin Rytterhusin instagram-tilin vielä vielä kuvaan, ennen kuin julkaisin kuvan seuraajilleni. Me otettiin yhdessä Ellan kanssa vielä peilin kautta muutama yhteiskuva. Me valikoitiin niistä paras, ja mä postasin senkin storyyni tekstillä "min beste venn 😘". Ja tietysti tägäsin myös Ellan instagram-tilin kuvaan. Lisäsin kuvaan vielä valkoisen gif-sydämen, ennen kuin julkaisin senkin seuraajieni nähtäväksi.


Me poistuttiin vessasta peräkanaa, ja lähdettiin takaisin Shelyn hevosille varattua tallinosaa kohti. Juuri silloin, kun me oltiin suurten, ulos vievien pariovien kohdalla, toinen ovista aukesi ja sisään astui ne kaksi maailman ainoaa ihmistä, ketä mä en olisi välittänyt nähdä enää ikinä. Astlyr Myhrvold ja Madeleine Hagen. Ne myrkkykäärmeet. Mä tunsin niiden jäätävän katseen poraavan suoraan mun sieluun asti, kun ne mut näkivät.

"No hei Astlyr", mä huikkasin yli-iloisesti yrittäen saada ääneni kuulostamaan ääneni vähän enemmän itseltäni ja vähemmän korpilta tai joltain muulta vastaavalta, "Ja moi Madde. Miten menee siellä lipputangon päässä? Huimaako? Huojuttaako?"

Mä väläytin niille leveän hymyn ja iskin silmää, ennen kuin jatkoin matkaani ja vetäisin Ellan mukaan. Mun startti olisi heti seuraavan luokan alkupäässä, joten mulla alkoi olla todella kiire. Mulla ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan ystävällisesti niiden Myrkkykäärmeiden kanssa. Mutta mä olisin niin halunnut saada ikuistettua niiden kahden ilmeet, kun ne näkivät mut. Ne varmaan olivat eläneet siinä uskossa, että mä en kisaisi tänään. Onneksi ne ilmeet olivat ikuistuneet mun silmien verkkokalvoille, eivätkä kovin helposti unohtuisi.


"Dimona on valmis ja Bea on ulkona jo taluttelemassa sitä", Anie ilmoitti Bumin karsinasta meidän saapuessa sen kohdalle, "Ja Hanne lähti myös Figaron kanssa jo ulos."

Me jatkettiin Ellan kanssa matkaa suorinta tietä pihamaalle, ja bongattiin pian Dimona ja Figaro Bean ja Hannen kanssa käsihevosalueelta.

"Tulittehan te viimein", Hanne puuskaisi meidät nähdessään, "Teillä alkaa olla aika hitonmoinen kiire."

"Onneksi Figaro on mennyt jo yhden luokan, sitä ei paljon tarvi verkata", Ella mutisi ottaessaan poninsa ohjat ja alkaessaan jo kiivetä sen selkään.

Mä en valitettavasti voinut Dimonasta sanoa samaa. Mä olin ratsastanut sillä viimeksi torstaina, ja sieltä tunnilta mä olin lähtenyt ambulanssikyydillä sairaalaan. Mä toivoin, että pikkuponi olisi edes hieman parempi ratsastaa kuin sillä tunnilla. Bea luovutti Dimonan mulle, ja mä nousin satulaan Bean painaessa jalustimesta vastaan toiselta puolelta, jotta satula ei pyörähtäisi ympäri ponin pyöreässä selässä.

"Kiitos tuhannesti avusta", mä hymyilin tytölle vielä ennen, kuin lähdin kiireesti Ellan ja Figaron perässä kohti maneesia, mikä oli varattu verrytteleville ratsukoille.

Mua huimasi, kun me asteltiin Dimonan kanssa maneesiin sisälle. Se oli täynnä upeita ratsukoita, ja sitten oltiin me. Minä, sairaalakunnossa oleva ratsastaja ja pieni, pilkullinen poni. Mua alkoi vähän arveluttamaan koko kisoihin osallistuminen, mutta mä vedin henkeä niin syvään kuin vain riutuneilla keuhkoillani pystyin, ja siirryin Dimonan kanssa raviin. Meillä olisi aivan liian vähän aikaa verrytellä, joten mun piti käyttää kaikki liikenevät minuutit ja sekunnit tehokkaasti.


Ellan vuoro startata tuli ihan liian pian, koska se tarkoitti samalla sitä, että ihan pian meidät Dimonan kanssa kuulutettaisiin toiseksi valmistautuvaksi ratsukoksi. Ihan pian olisi meidän vuoro astella valkoisten aitojen sisään. Mä otin Dimonan kanssa vielä viimeiset laukannostot ennen, kuin siirsin ponin käyntiin ja annoin sen hengähtää. Me poistuttiin verkkamaneesista ja käveltiin kisamaneesin oven lähettyville hengaamaan, odottelemaan vuoroamme. Mä toivoin, että Jassu huomaisi meidät vasta sitten, kun olisimme jo valkoisten aitojen sisäpuolella. Mä näytin Ellalle peukkua, kun se poistui Figaron kanssa radalta ja käveli vähän matkan päähän Hannen luokse.

Mä riisuin täristen ja palellen mun vaaleanpunaisen takin kisatakkini päältä ja ojensin sen Bealle, joka oli ollut katsomassa meidän verryttelyä. Kun tuli meitä edeltävän ratsukon vuoro startata, me asteltiin Dimonan kanssa maneesiin valmistautumaan suoritukseemme ja samalla seuraksi sille hevoselle, jotta se ei joutuisi olemaan yksin suuressa maneesissa.

"Emilie", mä kuulin hiljaisen äänen mun oikealta puolelta, kun kävelin Dimonan kanssa katsomon ohitse. "Mitä sä täällä teet? Mähän sanoin, että mä en anna sun startata."

Tottakai se oli Jassu.

"Mun on pakko startata", mä sanoin sille hiljaa, enkä mä valehdellut.

Mun oli pakko startata. Mä en aikonut menettää kasvojani Astlyrin ja sen jengin edessä. Mä en todellakaan aikonut antaa sille Myrkkykäärmeelle sitä iloa, että mä en starttaisi. Mä starttaisin ja tekisin parhaani, vaikka mun olo oli aivan sanoinkuvailettoman hirveä.

"Anteeksi", mä sanoin sitten pahoitellen ja käänsin katseeni Jassun vihreisiin silmiin, "Anteeksi kaikesta. Mutta mun on pakko."

Se nyökkäsi, ja sen katse oli lempeä, ehkä hieman myös huolestunut. Mä vilkaisin sitä vielä viimeisen kerran, ja siirsin Dimonan raviin. Enää muutama minuutti starttiin.


"Seuraavaksi lähtövuorossa Emilie Iversen ja Dimona Nova, valmistautuu Moseby ja Heim", kaiuttimista kajahti ihan liian pian.

Mä ratsastin Dimonan valkoisten aitojen sisään, ja ennen suorituksen aloittamista ratsastin kerran tuomarin päädyn ohitse, jotta poni ei kyttäilisi sitä. Toisesta päädystä käänsin ponin keskihalkaisijalle, pysäytin sen harjoitusravista ja otin ohjat toiseen käteeni. Mä tervehdin tuomaria, ja kun mä kuulin sen toivottavan mut tervetulleeksi radalle, mä otin ohjat takaisin molempiin käsiini ja siirsin Dimonan takaisin harjoitusraviin. Päädystä vasemmalle, ja kulman jälkeen loivalle kiemuralle. Mua huimasi, mutta mä en antanut sen haitata. Mä olin tullut tänne kisaamaan, ja sen mä tekisin. Nyt oli mun näytönpaikka.

Lopputervehdykseen tullessa mä olin aivan puhki, ja mä haukoin happea suurin ponnistuksin. Mä pysäytin Dimonan käynnistä ja tervehdin jälleen tuomareita. Mä annoin Dimonalle vapaat ohjat, taputin sen kaulaa ja kääsin sen aitojen avoinaista kohtaa sekä maneesin ovea kohti. Mä tähyilin katsomoon, ja mä näin Jassun. Se hymyili mulle, ja mä hymyilin sille takaisin.

Mä olin tehnyt sen. Me oltiin tehty se Dimonan kanssa. Mä annoin radalla kaikkeni, mitä musta vain irti oli otettavissa. Maneesista ulos päästyäni mä kävelin Dimonan kanssa verkkamaneesin oven lähettyville ja laskeuduin äkkiä Dimonan selästä, koska mua yskitti ja lisäksi edelleen huimasi ihan kauheasti. Bea otti Dimonan ohjat, ja mä otin ponin satulasta tukea pystyssä pysyäkseni. Sivusilmällä mä näin Astlyrin, joka istui Tegurin satulassa.

Se nauroi mulle.

_________________________
Merkintä 11, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 16 Marras 2020, 22:18
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 2
14.-15.11.2020 - #NVRK2020

@HoelElias: hei mihin sä katosit?

@HoelElias: ootko sä kunnossa?

@HoelElias: emi? 😬


Mua vähän liikutti se, miten huolissaan Elias oli, kun mä yhtäkkiä olin kadonnut paikalta ja lopettanut viesteihin vastaamisen.

@princessemilie: meinasin taas tukehtua, mutta kunnossa ollaan… ainakin melkein 😅


Mä lähetin sille selfien, missä näkyi mun naamalla olevat happiviikset.

@princessemilie: nää onneks vähän helpottaa hengittämistä ✌🏼

@princessemilie: mutta siis. jos sä oikeasti voit mun kuskiksi lähteä, niin mä otan täältä osastolta hatkat aamulla. silloin pääsee ehkä helpoiten karkaamaan, kun hoitajilla on muiden potilaiden kans niin paljon tekemistä, että ne ei ehdi mua vahtimaan. toivottavasti 😬


Mä lähetin viestini ja jälleen jäin odottelemaan vastausta. Meni vain pieni hetki ennen, kuin mä taas huomasin sen blondin nähneen mun viestit. Mä näin myös, että se avasi sen selfien, ja antoi sille pienen punaisen sydämen. Se oli aivan ennenkuulumatonta Eliasta. Se ei kovin usein edes tykkäillyt mun feedin julkaisuista, mutta se saattoi toki johtua myös siitä, että ne hyvin usein liittyivät hevosiin. Mä mietin, että oliko se tykkäys vain vahinko, mutta kun se ei kadonnut, mä päättelin, että ehkä se olikin ihan tarkoituksella annettu.

@HoelElias: no huh 😬 yritä nyt vaan pystyä hengissä aamuun asti että saan sut haettua sieltä...

@HoelElias: monenko aikaan nähdään ja missä?


Mulla meni hetki aikaa vastata, koska mun piti miettiä huomisen aikataulua. Helppo C alkaisi kymmeneltä, ja luonnollisesti paikalla oli hyvä olla reilusti ennen starttia. Kisapaikalle ajoi sen kolme tuntia, eli sinne pitäisi lähteä ajamaan todella aikaisin. Mä en mitenkään ehtisi sinne ajoissa ennen omaa starttiani, vaikka miten olisin halunnut. Ei olisi millään tapaa reilua pyytää Eliasta heräämään keskellä yötä, ei vaikka se itse olikin kertonut olevansa käytettävissä, mikäli mä jotain ystävänpalvelusta tarvitsisin. Mun olisi pakko peruuttaa mun eka startti kaikessa hiljaisuudessa, olla kertomatta siitä Eliakselle joka kuskiksi lupautui ja osallistua pelkkään beehen. Noh, olispa ainakin yksi rata vähemmän muistettavana. Vaikka se pelkkä yksikin tuntui tällä hetkellä olevan yksi liikaa.

@princessemilie: parhaani yritän, mutta mitään en voi luvata

@princessemilie: jos pääsisit kasin maissa terveyskeskuksen pihalle autos kans niin ois aika tosi jees 🥺


Elias luki viestini saman tien ja näpytteli vastauksen.

@HoelElias: onnistuu. sä tunnistat mun auton, sen maasturityyppisen?


Tottakai mä sen auton muistin. Se oli hevosnaisen unelma-auto, ja sellaista ei edes aivotärähdys ollut saanut muististani katoamaan.

@princessemilie: joo 👍🏼


Mä mietin vielä hetken, ennen kuin näpyttelin vielä toisen viestin perään.

@princessemilie: kiitos tuhannesti jo etukäteen, että autat mua ♥ kaikki muut on mun kisoihin osallistumista vastaan, mä en selviäis ilman sun apua. mä en tiedä, miten mä ikinä pystyn tän korvata sulle.


Elias luki senkin viestin hetkessä, ja sain nopeasti vastauksen.

@HoelElias: eipä kestä. nähdään huomenna 😊


Mä vastasin sille vielä nopeasti ennen, kuin suljin instagramin ja etsin NVRK:n sivuilta numeron helppo C -luokan perumista varten.


***


Mä nukuin ihan älyttömän huonosti. Mä pyörin hereillä vielä ikuisuuden, koska mä olin niin hermostunut. Kuume väsytti ja aivotärähdyksenkin vuoksi nukkuminen olisi ollut ihan suotavaa, mutta sen sijaan mä olin hereillä vielä kolmenkin aikaan. Mä laskin ahdistuneena yhtä aikaa sekä lampaita, että tunteja siihen hetkeen, kun mun olisi aika ottaa hatkat. Ja se starttikin vain lähestyi koko ajan, eikä se ainakaan helpottanut mun oloa. Mä nukuin lyhyitä pätkiä sen minkä pystyin, ja hereillä ollessani yskin keuhkot pihalle ja ahdistuin vielä vähän enemmän.


Kello oli seitsemän minuuttia yli kahdeksan, kun mä avasin Våganin kunnan terveyskeskuksen ulko-oven.

Vapaus, mä huokaisin hiljaa mielessäni ja aloin tähyilemään Eliaksen autoa pieneltä parkkipaikalta. Se oli kuitenkin huomannut mut jo ennen kuin itse sitä löysin, ja se kaatoi autollaan mun eteen. Mä hymyilin sille sen avatessa mulle vänkärin puoleisen oven, ja mä istuin auton penkille helpottuneena.

"Pääsitkö helposti pois?" Elias kysyi laskettuani kangaskassini jalkoihini ja alkaessani kiinnittämään turvavyötä.

"Yllättävän helposti. Aamupalan jakamisen aikaan joku potilas alko riehumaan kuin tilauksesta, ja mä pääsin sen härdellin aikaan livahtamaan ulos ennen kuin kukaan ehti huomata mitään. Mutta laita nyt vauhtia tähän sun menopeliin, koska ei siinä kauaa kestä, että joku mun katoamisen huomaa ja sillon on parempi olla jo kaukana täältä."

Se virnisti mulle leveästi ja teki työtä käskettyä.

"Minne ajetaan? Suoraan Bjerkvikiin?"

"Mun työpaikalle."

"Eli?"

"Rytterhusiin. Kai sä sen tiedät? Mä tarviin uuden kypärän, ja mun kisavaatteet on kotona eikä niitä voi hakea koska mutsi ja faija ei tiedä, että mä oon ottanut hatkat tai ylipäätään menossa niihin kisoihin", mä selostin tilannetta jätkälle, "Mä soitan mun pomolle, jos se vois jotain tehdä asian eteen."

"Tähän aikaan? Nyt on sunnuntai? Eikö se nuku vielä?" Elias kyseli hämmentyneenä samalla, kun käänsi autonsa rattia ja lähti ajamaan Ryttarhusia kohti.

"Hedda herää joka aamu kukonlaulun aikaan, ihan sama onko sunnuntai vai maanantai", mä naurahdin ja etsin puhelimeni yhteystiedoista Heddan numeron. Mä painoin näytöllä olevaa sinistä puhelimen kuvaketta ja nostin luurin korvalleni odottaen, että tasainen tuuttaaus loppuisi naisen vastatessa puheluuni.

"Hedda."

"Moikka -- ", mä yritin aloittaa, mutta mut keskeytettiin samantien.

"Emiliekö se siellä? Voi miten ihana kuulla susta, miten sulla menee? Vieläkö sä oot sairaalassa? Koska sä pääset palaamaan töihin?" nainen alkoi iloisesti puhelemaan kuullessaan mun äänen.

"Mä otin just hatkat sieltä, koska mulla on kisat tänään. Ja sillä asialla mä tässä vähän niinkuin soittelinkin…", mä aloin selittää tilannetta, mutta mut keskeytettiin jälleen.

"Ai niin! Mun piti sulle soittaa jo heti sen jälkeen, kun laitoit viestiä siitä kypärästä. Katos kun mulla on sulle pikku ylläri kaupalla", Hedda totesi salaperäisesti, "Missä sä meet? Pääsisitkö käymään täällä?"

"Ai sä oot kaupalla? Mä oon mun kuskin kans matkalla sinne", mä hihkaisin innoissani, "Me ollaan ihan pian perillä, mä maltan tuskin odottaa!"

"Nähdään kohta", Hedda vastasi ja lopetti puhelun.


Pian me oltiin jo perillä ja Elias parkkeerasi autonsa Rytterhusin henkilökunnalle varattuun ruutuun. Autosta ulos päästyämme se käveli mun perässä liikkeen takaovelle, ja mä päästin sen sisälle edeltäni.

"Moooi!" mä huhuilin Heddaa suljettuani oven perässämme.

Nainen ilmestyi pian jostain varaston uumenista, ja kiiruhti halaamaan mua, vaikka mä yritin toppuutella sitä.

"Varo ettet saa tätä influenssaa", mä mutisin aivan turhaan.

"Sä oot niin kalpean ja kipeän näköinen, että ihan sydämestä ottaa", se parahti päästettyään mut halauksestaan, "Mikä vointi?"

"Parempikin voisi olla", hymyilin vaisusti yskän kutitellessa kurkussa, "Mulla on kuumetta ja kauhea yskä, ja päätä särkee aivotärähdyksen jäljiltä."

"Voi Emilie", Hedda harmitteli mutta hymyili sitten salaperäisesti, "Onneksi mulla on jotain, mikä vois piristää sua."

Se katosi takahuoneesta myymälän puolelle, ja huikkasi mut peräänsä. Mä vilkaisin Eliasta, ja tarrasin sitä sitten kädestä raahatakseni senkin mukaamme. Se lähti vastahakoisen oloisesti laahustamaan perässäni, mutta tulipas kumminkin, koska mä en antanut sille mitään muutakaan vaihtoehtoa.

"Emilie?" kuului jo vaimea ääni takahuoneen ja myymälän erottavan oven toiselta puolelta, "Mihin sä nyt jäit, ala jo tulla!"

"Katsopas tätä", se huikkasi kassan luota heti myymälän puolelle saavuttuamme.

Mä kipitin sen luokse, ja mä en ollut uskoa silmiäni tajutessani, mitä se piteli käsissään. Se oli samanlainen Kepin kypärä, millainen mulla oli aiemminkin ollut. Mutta lisäksi siinä oli timantit kehystämässä kypärän etuosassa olevaa ilmastointiaukkoa. Se oli mun unelmien kypärä, sellaisesta mä olin haaveillut jo vaikka miten kauan aikaa sitten. Ja nyt sellainen oli mun silmien edessä ihailtavana.

"Tää tässä on sun uus kypärä", se nauroi tyytyväisenä mun ilmeen nähdessään, "Se on mun ja Rytterhusin aikainen joululahja sulle, koska sä oot paras työntekijä, mikä mulla on koskaan ollut."

"HEDDA?!?" mä kiljaisin ja vilkaisin naisen iloisiin silmiin, joissa näkyi pienet, iän tuomat rypyt, "Ootko sä nyt ihan tosissasi? Sä tiiät, miten kauan aikaa mä tuosta oon haaveillut. Mutta mä tiedän myös, että tuo kypärä maksaa maltaita."

"Kyllä mä olen. Mun piti antaa tää sulle jo viime viikolla, mutta sitten sä tulit kipeäksi. Mä tilasin tän heti sen jälkeen, kun NVRK:n kisakutsu julkaistiin, koska mä arvasin, että sä osallistut sinne kuitenkin. Kyllähän nyt kauden tärkeimpiin kisoihin pitää uusi kypärä saada päähän", se selitti ruskeat silmät tuikkien.

"KIITOS Hedda, sä oot maailman paras pomo", mä henkäisin ja rutistin naista niin kovaa, että mua vähän pelotti sen kylkiluiden puolesta, "Mä en tiedä, miten mä ikinä pystyn korvaamaan tän sulle."

"No jos aloitat vaikka osallistumalla niihin kisoihin, sitten jos vaikka yrität toipua influenssasta ja aivotärähdyksestä ja palata töihin niin oot jo aika pitkällä. Mutta ei mitään kiirettä, oo saikulla niin pitkään kuin vain tarvitset", se naurahti, "Mä yrittäjänä tiedän liiankin hyvin, miten inhottava on olla töissä puolikuntoisena. Ja sitä sä todellakin oot."

"Hahah, Emi ei oo vielä edes puolikuntonen", Elias virnisti ja sinisillä silmillään vuorotellen minua ja Heddaa, "Pikemminkin neljäsosakuntoinen."

"Äläpäs nyt liioittele siinä", mä yritin vaientaa jätkän, mutta se ja Hedda vilkuilivat toisiaan hyvin tietäväisen oloisesti.

"Voi Emilie rakas. Susta näkee vähintään kilometrin päähän, että sä oot tyyliin kuolemansairas. Mä vaadin sua olemaan vähintään koko ensi viikon saikulla, tai sä et tätä kypärää omaksesi saa", Hedda sanoi tiukasti, mutta sen ruskeat silmät tuikkivat yhä iloisesti sen puhuessa, "Sun terveys on paljon tärkeämpää kuin tää liike, tää pysyy pystyssä kyllä sen aikaa, kun parantelet itseäsi."

Mun oli aika mahdotonta sanoa enää mitään vastaan, joten mä vaan laskin katseeni lattiaan ja halasin Heddaa vielä uudemman kerran. Se oli ihan oikeasti maailman paras pomo, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Ja se oli maailman paras pomo jo ennen tätä.

"Mulla on sulle vielä jotain muutakin", Hedda totesi päästettyäni hänestä irti, ja se kumartui kaivamaan jotain tiskin alta.

"Tässä!" nainen tokaisi ja tyrkkäsi käsiini Rytterhusin logolla varustetun kassin, "Sun uudet kisavaatteet, sponsored by Rytterhus Svolvær."

"Et oo tosissas", mä sopersin aivan täysin häkeltyneenä kurkattuani kassin sisältöä pikaisesti, "Tää on jo ihan liikaa."

"Vain parasta parhaalle", Hedda hymyili tyytyväisenä mun tuijottaessa sitä silmät selällään, "Mutta eikö teidän pitäisi alkaa jo lähtemään, että ehditte sinne kisoihin ajoissa?"

Hedda oli aivan oikeassa. Mä kiittelin sitä vielä tuhanteen kertaan, ja Elias joutui lopulta suunnilleen raahaamaan mut autoon. Mä olin aivan pyörällä päästäni vielä kauan aikaa sen jälkeen, kun me oltiin jätetty hyvästit sekä Heddalle, Rytterhusille, että Svolværille ja ajettu jo puolen tunnin ajan Bjerkvikiä kohti.


Kolmen tunnin ajomatka meni yllättävän nopeasti. Me pysähdyttiin vain yhden kerran huoltoasemalla, Elias tankkasi autonsa mun piikkiin, tietysti ja mä kävin ostamassa jotain syömistä. Lähinnä kuskina toimivalle blondille, koska mua alkoi pikkuhiljaa jännittää eikä ihan vähän, enkä mä saanut kurkustani alas muuta kuin vähän vichyä ja puolikkaan mandariinin.

Mä soitin matkan aikana kisapaikalle ja peruutin helpon ceen starttini. Mä opettelin been rataa ja lopultakin sain sen tarttumaan päähäni. Jassulle ja muulle talliporukalle mä en hiiskunut sanaakaan siitä, että mä olin tulossa. En edes Ellalle, koska sekin oli yrittänyt saada mut peruuttamaan mun osallistumisen jo monta päivää sitten. Mä piilotin jopa mun sijainnin snapchat-kartalta, jotta kukaan ei sitäkään kautta pääsisi tietoiseksi mun olinpaikasta.

Mulle yritettiin soittaa sairaalasta vaikka miten monta kertaa, mutta mä en vastannut. Myös mutsi ja faija yrittivät soittaa mulle, mutta mä en vastannut niillekkään. Mun isoveljet, Marcus ja Enrico myös soittelivat mulle, ja niille mä vastasin. En mä tosin kertonut missä olin ja mitä tekemässä, mutta ne olivat tyytyväisiä kuullessaan, että mä olin hengissä. Ne tottakai juorusivat mutsille ja faijalle, ja ne arvasivat. Mutsi ja faija juorusivat Jassulle, ja kohta mun puhelimen näytöllä vilkkui Jassun nimi sen yrittäessä tavoitella mua.

"Emi luojan kiitos sä vastasit. Mä en anna sun startata", Jassu aloitti puheensa ennen, kuin olin saanut sanaakaan ulos suustani, "Sä et ole millään mittarilla mitattuna tarpeeksi terve kiivetäksesi ponin selkään, saatika sitten osallistumaan kilpailuihin. Mä oon oikeasti huolissani susta ja niin on kaikki…"

Nainen jatkoi vielä saarnaansa, mutta mä laskin puhelimen pois korvaltani ja painoin punaista luuria. Mua ei pysäyttäisi enää mikään. Ei edes Jassu, vaikka mä podin jo vähän huonoa omaatuntoa siitä, että löin sille luurin korvaan. Loppumatka meni nopeasti, kun Eliaksen kanssa suunnittelimme, miten saisimme Jassun harhautettua tai pyörtämään sanansa. Se oli enää se viimeinen, ja samalla myös ainoa este mun tiellä.

_________________________
Merkintä 10, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 16 Marras 2020, 02:09
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

Princess Emilie

Ystävänpalvelus, osa 1
14.11.2020 - #NVRK2020

Mä olin koko päivän ajan päivittänyt kuumeisesti NVRK:n tulospalvelua tänään ratsastettavien esteluokkien osalta. Kirjaimellisesti kuumeisesti. Se ei ollut vieläkään laskenut, vaan pikemminkin päinvastoin. Se oli ottanut pahasti nokkiinsa siitä torstaisesta ratsastustunnista, mistä mä en edelleenkään muistanut juurikaan mitään muuta kuin muutaman parin sekunnin mittaisen välähdyksen. Se oli viime sairaalareissulla saatu jo laskemaan 38 tienoille, mutta nyt se pyöri jälleen reilussa 39 asteessa suoraan suoneen tiputettavista antibiooteista ja särkylääkkeistä huolimatta. Mun olo oli aivan järkyttävä jo pelkän influenssan ja kaikkien siihen liittyvien oireiden takia, ja kun soppaan sekaan lisättiin hevosen jalkoihin jäämisestä tullut aivotärähdys ja siihen liittyvät oireet, mä olin aivan valmista kauraa. Mä en muuta jaksanut kuin nukkua sen mitä kuumeelta, yskältäni, päänsäryltäni sekä huonovointisuudeltani vain pystyin. Hereillä ollessani mä päivitin sitä tulospalvelua ja yritin vain selvitä.

Aika tuntui osastolla yhtä aikaa sekä pysähtyneen, että juoksevan kauheaa kyytiä eteenpäin. Mä laskin ahdistuneena tunteja siihen, milloin minun ja Dimonan olisi aika startata meidän ensimmäinen luokkamme Ratsastuskoulujen Piirinmestaruuskilpailuissa. Nyt siihen hetkeen oli aikaa jäljellä melkein tasan 12 tuntia. Huomenna kello kymmeneltä aamulla soisi tuomion kellot, sillä silloin alkaisi Helppo C -luokka, mikä oli tarkoitettu meidän verkkaluokaksemme. Kello 12:30 alkaisi meidän pääluokkamme, Helppo B K.N. Special. Siihen oli onneksi vähän enemmän aikaa, mutta kuitenkin ihan liian vähän.


Mulla oli sunnuntaista tiedossa oikeastaan vain aikataulut, ei muuta. Mulla oli sen sijaan ihan hemmetin pitkä lista erilaisista ongelmista sunnuntaihin liittyen, ja se meni näin: Mulla ei ollut mitään tietoa a) siitä, miten pääsisin osastolta helvettiin, koska mua ja mun vointia oltiin seurattu ihan hemmetin tarkkaan siitä lähtien, kun mä olin Shelyesistä ambulanssikyydillä saapunut takaisin osastolle. Eikä mua todellakaan kotiutettaisi ennen kuin mä olisin huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin mä tällä hetkellä olin. Eli aivan vitun paskana, sekä fyysisesti, että henkisesti.

Mä en myöskään tiennyt b) sitä, että jos mä pääsisin jotenkin osastolta pois, niin miten vitussa mä pääsisin Bjerkvikiin, mikä sijaitsi kolmen tunnin ajomatkan päähän Svolværista. Koska Bjerkvik oli se paikka, missä mestaruuskisat järjestettiin ja missä tänään oli jo estemestaruudet ratkottu. Mä en voisi autoa lähteä itse ajamaan, sen mäkin sentään tajusin. Ihan sama miten paljon mä sinne Bjerkvikiin halusin, niin kuskiksi musta ei olisi.

Lisäksi mä en tiennyt c) sitä, että jos mä pääsisinkin osastolta pois ja järjestettyä kyydin Bjerkvikiin, miten mä saisin mun kisavaatteet haettua kotiin ilman, että kukaan huomaisi. Koska mutsi ja faija eivät takuulla päästäisi mua lähtemään kisoihin. Ja nehän olivat kotona viikonlopun, koska alunperin niiden oli tarkoitus tulla kisojakin katsomaan.

Ja ainiin, kohta d), mitä mä en myöskään tiennyt. Jos mä pääsisin osastolta pois, kyydin järjestettyä sekä kisavaatteet kotoa, multa puuttui silti ratsastuskypärä. Mun vanha kypärä oli nyt rikki ja Heddastakaan ei ollut kuulunut mitään, vaikka se sen lupasi mulle järjestää. Ja jostain lainakypärästä mun oli melkeinpä turha haaveilla, koska mun pää oli niin pieni, enkä mä edes halunnut lainakypärää. Mä halusin vaan sen mun oman Kepin kypärän, joka edelleen lojui mun sairaalasängyn viereisen yöpöydän päällä. Mä en yksinkertaisesti vain raaskinut heittää sitä pois.

Lisätäämpäs listaan vielä kohta e), eli se, että jos mä jollain ihmeen kummalla selviäisin Bjerkvikiin kisavaatteiden ja kanssa ja vielä kypäränkin saisin, niin kuinka ihmeessä kukaan päästäisi mua ponin selkään. Nyt kaikki Shelyesin porukasta tiesivät, miten huonossa kunnossa mä olin tällä hetkellä, ja kukaan täysjärkinen ei mun antaisi Dimonan selkään nousta, saatika sitten sen kanssa kilpailla koulumestaruuksissa. Se olisi mun kunnossa aivan helvetin raskas fyysinen suoritus, ja multa oli kielletty kaikenlainen fyysinen suorittaminen siihen asti, että mä olisin toipunut kunnolla influenssasta sekä aivotärähdyksestä. Ja tällä menolla siihen menisi vielä aivan liian kauan aikaa, koska kilpailut eivät odottaneet.

Ja vielä kohta f), eli jos jokin maailman kahdeksas ihme tapahtuisi, ja mä pääsisin kisavaatteineni ja kypärineni Bjerkvikiin ja siellä vielä ponin selkään, niin miten ihmeessä mä muistaisin ohjelmat, mitkä mun pitäisi ratsastaa? Mun muisti oli aivotärähdyksen jäljiltä vielä varsin heikko, enkä mä vain yksinkertaisesti saanut niitä ohjelmia painettua mun päähäni. Ne menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, tai siltä musta ainakin tuntui yrittäessäni opetella niitä. Mä olin ne jo kertaalleen opetellut kisoihin ilmoittautuessani, ja varsinkin been rata oli sellainen, että mä olin sen oppinut jo aikoja sitten ihan vahingossa vain kisoja seuratessani, mutta siltikään mä en muistanut sitä. Joka kerta, kun mä sitä yritin käydä läpi päässäni, mun aivot tekivät aivan täydellisen jäätymisen enkä mä päässyt alkutervehdystä juuri pidemmälle.


Mä tarvitsin tarkan suunnitelman, jotta mä saisin jokaisen kohdan ongelmieni listalta ratkaistua. Ja siinä osasto kakkosen huoneessa numero seitsemän ja sen huoneen sängyssä numero kaksi maatessani mun päässä syttyi niin kirkas lamppu, että mä suorastaan hämmennyin siitä, että se ei valaissut koko hämärää huonetta. Mä keksin henkilön, jonka avulla mä toivottavasti saisin ratkaistua ainakin suuren osan ongelmistani. Ja se henkilö oli Elias, Elias Hoel. Se outo ja yhtä aikaa tosi mukava abi, joka oli laittanut mulle viestiä jo joutuessani ensimmäistä kertaa sairaalaan. Ja sitten se oli laittanut toisenkin kerran viestiä joutuessani toisen kerran sairaalaan. Ja mä olin vastannut sen viesteihin, mutta mä en tiennyt, että oliko se vastannut mun viimeisimpään viestiini. Siihen, missä mä kerroin miten mä voin.

Mä avasin puhelimeni lukituksen salamaakin nopeammin, klikkasin itseni instagramiin, siellä direviesteihin ja etsin käsiini meidän lyhyen puoleisen viestiketjumme, mihin oli kuin olikin jossain vaiheessa tullut uusi viesti.

@HoelElias: Kiva kuulla, toivottavasti pääset pian kotiin. Laita vain viestiä, jos sä tarvitset sinne jotain. Tai vaikka jotain ystävänpalvelusta 😊


Mä luin viestin monta kertaa läpi, ja erityisen huolella mä luin kaksi vikaa lausetta.

Laita vain viestiä, jos sä tarvitset sinne jotain. Tai jotainystävän palvelusta.

Nyt mä tarvitsin sen apua, ja ystävänpalvelusta enemmän kuin koskaan ennen. Mun oli pakko tarttua sen tarjoukseen. Mä en miettinyt enää hetkeäkään ennen, kuin mä aloin pommittamaan sitä järkyttävällä viestitulvalla.

@princessemilie: Elias

@princessemilie: ELIAS

@princessemilie: vastaa pliis äkkiä 🥺

@princessemilie: sä sanoit että laita viestiä jos tarviin tänne jotain tai ystävänpalvelusta

@princessemilie: niin mä tarviin sun apua ASAP


Mä odotin hetken, ja mä niin toivoin, että mä olisin saanut herätettyä jätkän huomion spämmilläni. Mun sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, ja mä toivoin, että mä kaiken muun paskan lisäksi en kuolisi sydänkohtaukseen sen vastausta odotellessani. Mun sydän jätti ainakin lyönnin tai kaksi välistä, kun muutaman piinaavan minuutin päästä mä huomasin, että oli lukenut mun viestit ja alkoi kirjoittamaan vastausta.

@HoelElias: moi emi

@HoelElias: kiva kuulla susta taas 😊

@HoelElias: kerro asiasi niin katotaan mitä mä voin sen eteen tehdä 🤨


Huh. Se ei ihan täysin vissiin onneksi säikähtänyt mun yhtäkkistä avuntarvettani.

@princessemilie: mun on PAKKO päästä niihin mestaruuskisoihin, missä koko Shelyn porukka on tänään ollut 😩

@princessemilie: mulla on siellä huomenna kaks koulustarttia Dimonan, sen saman ponin kans, minkä selästä pyörryin alas torstaina

@princessemilie: ne kisat on Berkvikissä enkä mä pysty sinne ajamaan, mä oon edelleen pahasti kipeänä eikä aivotärähdys auta asiassa 🤒🤕

@princessemilie: mä en tiiä millon mä pääsen sairaalasta kotiin, mä tiiän vaan että en ainakaan tällä viikolla 😓

@princessemilie: mä aion karata täältä huomenna aamulla joka tapauksessa, mutta jos sä vaan mitenkään pystyisit auttamaan niin olisin enemmän kuin kiitollinen 🥺😩♥


Mä jäin taas odottelemaan sitä, että jätkä näkisi mun viestit ja toivottavasti vastaisi niihin. Mun sydämeltä vierähti iso kivi, kun mä taas näin sen lukevan viestin ja kirjoittavan mulle takaisin. Se ei ehkä jättäisi mua pulaan. Niin mä ainakin kovasti toivoin.

@HoelElias: emi sä oot aivan hullu 😳

@HoelElias: mutta kiinni veti, mä autan sua

@HoelElias: jos vaan kerrot vähän tarkemmin, että mitä mun pitää tehdä 😊


Eliaksen viestit luettuani mä innoissani vetäisin niin voimakkaasti happea sisään keuhkoihini, että mä sain taas jonkun aivan järkyttävän yskänpuuskan. Vedet valuivat mun silmistä, kun mä yritin olla tukehtumatta ja saada kohtauksen rauhoittumaan, mutta se vain jatkui ja jatkui, ja multa alkoi loppumaan happi. Mua silmissä alkoi sumenemaan, ja lopulta mä tajusin painaa hoitajankutsunappia apua saadakseni.

Niihin Eliaksen viesteihin vastaaminen jäikin hieman myöhemmälle sitten. Mä toivoin, että se edelleen olisi hommassa mukana, kun mä saisin puhelimeni takaisin käteeni.

_________________________
Merkintä 9, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty La 14 Marras 2020, 01:50
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

Princess Emilie

jeg errrRrr oOk tak
13.11.2020 - #NVRK2020 #russedrama

Mun päässä jyskytti, ja musta tuntui, että mä olisin jäänyt suoraan katujyrän alle. Mä raotin mun silmiä varovasti, ja mä näin jo vähän liiankin tutuksi käyneen näyn. Se valkoinen katto ja ne liian kirkkaat valot.

"Ei vittu…", mä mumisin ja nostin käteni silmieni päälle, koska katosta roikkuvat valot suorastaan sokaisivat, "Täällä taas."

"Huomenta", kuului myös jo tutuksi käynyt, matala miehen ääni mun oikealta puolelta, "Tuliko ikävä?"

Mä en kerennyt vastata mitään, koska huone pölähti hetkessä täyteen niitä tuttuja lähi- ja sairaanhoitajia. Ne olivat kuulleet miehen puhuvan, ja ne tiesivät, että se tarkoitti vain yhtä asiaa: mä olin tullut tajuihini. Eihän se nyt yksin puhelisi. Ehkä.

"Täälläkö ollaan herätty tähän päivään?" se sama, mukava sairaanhoitaja kysyi, joka mut keskiviikkona oli kotiuttanut.

"Tiedätkö sä, minkä takia sä oot täällä?" kuului toisen, blondin valkopukuisen hoitajan suusta.

"Muistatko sä mitä on tapahtunut?" kysyi kolmas, valkopukuinen ja miespuolinen hoitaja.

Mua alkoi ahdistamaan joka puolelta satelevat kysymykset ja huolehtimiset, ja mä en aluksi saanut sanaakaan suustani. Mulla ei ollut mitään tietoa, minkä takia mä makasin taas siinä samassa sairaalasängyssä. Mä tiesin vain sen, että mun päätä särki ihan helvetillisesti, ja sen, että mulla oli ihan hiton huono olo. Enkä mä ehtinyt sanoa mitään tai varoittaa ketään, ennen kuin mä jo oksensin suoraan lattialle mun sängyn viereen. Se parrakas mieshoitaja kiirehti mun luokse huoneen nurkasta nappaamansa roskiksen kanssa, ja joku lähti pois huoneesta siivoajia huudellen.

"Anna kaiken tulla vaan ulos, se helpottaa", hoitaja puhui rauhassa ja piteli musta kiinni, etten mä kaatuisi lattialle, "Sä oot eilen illalla saanut aivotärähdyksen, hevonen potkaisi sua päähän. Onneksi sulla oli kypärä päässä, se pelasti luultavasti sun hengen."

Aivotärähdys. Se sana sai mun olon entistä huonommaksi ja mä yökin vielä lisää, sen hoitajan edelleen pidellessä musta ja samalla myös roskiksesta kiinni. Ja onneksi piti, koska mua huimasi niin paljon, että koko maailma vain pyöri mun silmissä. Mä yritin vain parhaani mukaan olla tukehtumatta ja saada yökkäilyn loppumaan, mutta se tuntui mahdottomalta. Mulle tuli pieni paniikki, ja mä vaan aloin itkemään hysteerisesti. Mä haukoin happea lomassa samalla kun yökin, ja se ihana hoitaja vaan istui rauhassa mun vieressä ottaen mut entistä tiukempaan otteeseen.

"Hei ei tässä oo mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä", se puhui rauhassa ja silitti mun käsivartta.

Se sai mun olon tuntemaan turvalliseksi, ja pikkuhiljaa mä sain itseni kasattua ja hyperventiloimisen loppumaan. Kyyneleet valuivat mun poskilla vielä senkin jälkeen, kun mä sain yökkimisen viimein loppumaan, ja se mut kotiuttanut sairaanhoitaja toi mulle paperia. Että mä sain kyyneleeni kuivattua ja naamani pyyhittyä. Mun täytyi näyttää aivan järkyttävältä, mutta se silti kehui mua kauniiksi, ja se sai mut lopullisesti vakuuttumaan siitä, että mä olin hyvässä ja ammattitaitoisessa hoidossa, ja että ei tässä oikeasti ollut mitään hätää. Kyllä kaikki järjestyisi. Ainakin mä toivoin niin.


Aivotärähdys. Se sana pyöri mun päässä vielä senkin jälkeen, kun hoitajat olivat huoneesta lähteneet. Mulle oli selvitetty tilannetta, ja mä sain tietää, että mä olin eilisellä tunnilla pudonnut Dimonan selästä suoraan Tegurin jalkoihin. Mä olin saanut kavioista päähäni, ilmeisesti Tegurin toimesta kypärään jääneestä, valtavasta kavionjäljestä päätellen. Dimonan kaviot olivat paljon pienemmät kuin se jälki. Mä olin itsekin nähnyt kypäräni, joka oli nyt entinen kypärä. Sillä ei enää kukaan ratsastaisi hetkeäkään. Mulla tulisi aika tosi kiire hommata itselleni uusi kypärä sunnuntain kisoja varten. Kisoja varten, mihin osallistuminen oli tällä hetkellä hyvin epävarmaa. Mä en uskaltanut edes puhua niistä kenellekkään, koska mä tiesin, että multa olisi kielletty niihin osallistuminen. Mä laitoin vaan työpaikalle viestiä, että voisivatko ne hommata mulle uuden kypärän sunnuntaihin mennessä. Hedda oli vastannut, että tottakai, ja toivottanut pikaista paranemista.

Mulla ei eilisestä ollut paljoa muistikuvia jäänyt mieleen, mutta kun mä oikein kaivelin muistiani, mä muistin jotain. Lyhyitä välähdyksiä tallilta, Dimonan selästä, ambulanssista sekä sairaalan pitkiltä käytäviltä. Mä muistin sen kamalan palelemisen, ja samalla tajusin, että mua ei palellut enää. Oliko mun kuume lopultakin laskenut? Sitten mä tajusin, että mä makasin kolmen paksun peiton alla, ja mulla oli taas kanyyli ja tippaletku kämmenselässä kiinni. Se oli ehkä sittenkin vain turha toivo, ja kuin tilauksesta mua alkoi taas palelemaan ihan hemmetisti. Mun naamalle iskettiin myös ne happiviikset takaisin sen jälkeen, kun olin lopettanut yökkimiseni ja sen sijaan alkanut yskimään hullun lailla. Että eipä siitä järkyttävästä yskästäkään oltu eroon päästy. Mä en voinut ymmärtää, miten tässä pystyi näin käymään? Mä olin kotiutunut sairaalasta keskiviikkona, ja heti seuraavana päivänä palannut sinne taas ambulanssikyydillä ja entistä huonommassa kunnossa. Mä olin herännyt mun pahimpaan painajaiseeni. Päiväkin oli minulle kerrottu. Sehän oli 13. ja perjantai, tietysti.

Mulla oli järkyttävän päänsäryn ja nyt jo vähän onneksi helpottaneen huonon olon lisäksi muistona aivan valtaisa, kirjava mustelma pakarassa ja toinen selässä mun jouduttua hevosten jalkoihin. Mut oli kuulemma röntgenkuvattu sillä aikaa, kun mä olin ollut tajuttomana, eikä murtumia onneksi ollut. Mä olin ollut onnekas ja päässyt suhteellisen vähällä. Vaikka ei se siltä nyt tuntunutkaan. Musta tuntui siltä, että mun päältä oli ajettu katujyrällä, sen jälkeen nakattu pakasteeseen ja vielä sen jälkeen mun keuhkot olisi poltettu.


Mun puhelin oli sängyn viereisellä yöpöydällä lojumassa, ja mä nappasin sen käteeni. Kello oli 7:15 ja mä tiesin, että vielä olisi aika kauan aikaa aamupalaan. Mulla oli kamala nälkä, koska mä olin vasta oksentanut mahani tyhjäksi, joten ei auttanut kuin kärsiä ja odotella ruoka-aikaa. Mä sain puhelimeni lukituksen avattua. Mun whatsapp oli taas kerran räjähtänyt viesteistä, mutta mä en jaksanut lukea niitä. Mä avasin suoraan instagramin, ja ensimmäisenä päivitin instagram-storyni. Mä otin videon, ensin etukameralla ja vaihdoin sitten takakameraan. Mä kirjotin tekstiksi "day seven, here again. got kicked to my head, thank you Tegur." ja kirjoitin alle vielä päivämäärän, "friday, 13th november". Paikaksi merkkasin vielä Våganin kunnan terveyskeskuksen, ennen kuin postasin kuvan storyyni.

Mun direct oli taas kerran räjähtänyt, ja mä olin onnellinen siitä, että instagram nykyään lajitteli viestit kahteen eri kansioon. Multa olisi muuten jäänyt tärkeä viesti huomaamatta. Se oli Eliakselta.

"@HoelElias: Hei. Håper du har det bra og ikke noe bra skjedde? Jeg har videoer per time. Men ikke faller. Ikke de er sannsyngligvis gode oo, men vil du forstt ha dem?"


Se viesti sai mut hymyilemään. Mutta viesti sen alla sai mut kauhistumaan.

"@princessemilie: jeg errrRrr oOk tak"


MISSÄ VÄLISSÄ MÄ OLIN JOTAIN TUOLLAISTA KIRJOITTANUT?????? Kolme tuntia sitten???

Elias ei ollut vastannut mitään, se ei ollut toivottavasti ehtinyt näkemään sitä. Mä poistin sen äkkiä, ja kirjoitin järkevämmän viestin vastaukseksi.

"@princessemilie: Jeg er ok, takk. Jeg her hjernerystelse, hodet mitt er veldig sår og jeg her to store blåmerker. Jag husker ikke så mye om i går 😬 Jeg trenger ikke videoer, jeg ridende ikke godt. Jeg følte meg ikke bra som du kanskje la merke till 😅"


Mä luin viestin huolellisesti läpi, ennen kuin lähetin sen Eliakselle. Mä toivoin koko sydämeni pohjasta, että poika ei ollut nähnyt edellistä viestiäni. Muuten mä olisin nolannut itseni aivan täydellisesti sen silmissä.

_________________________
Merkintä 8, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 02:08
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

# Tallikirja 2017 -->

Back in business
12.11.2020 - #NVRK2020

Yleensä mulla oli torstaisin melko kiire ehtiä koulusta kotiin ja sitten tallille omalle, viideltä alkavalle koulupainotteiselle tunnilleni, mutta tänään mulla ei ollut. Mä en mennyt tänään kouluun, koska mä olin edelleen kuumeessa ja lisäksi yskimiselläni olisin häirinnyt kaikkia niitä harvoja opiskelijoita, jotka jaksoivat kiinnostua äidinkielenopettajan puuduttavasta luennoinnista eri kirjallisuuden lajeista sekä niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Meidän äikänmaikka oli ikivanha mummo, joka veti jokaisen tunnin samalla kaavalla, eikä sitä muuttaisi, vaikka pommi räjähtäisi sen jalkojen alla. Mulla ei käynyt yhtään sääli Astlyriä ja Maddea, jotka olivat luultavasti parhaillaankin homehtumassa sen tunnilla.

Mä olin itse kotona valmistautumassa tallille lähtöön. Mä laitoin mun kulmat kuntoon, ripsiin mustaa väriä sekä luomiin kissansilmärajaukset ja vähän luomiväriä. Muuta meikkipohjaa mä en tehnyt. Huuliin sipaisin kevyen kerroksen huulipunaa. Vaatteiksi valikoitui mustat ratsastushousut ja ratsastussukat sekä vaaleanpunainen toppatakki. Sen alle puin ohuen, mustan fleecepaidan. Mä luulin, että se takki olisi ehkä hieman liian lämmin ratsastaessa, mutta mä puin sen silti, koska sillä hetkellä mua paleli niin paljon. Kuume oli varmaan taas nousussa, mutta mä en enää kerennyt mittaamaan sitä ennen tallille lähtöä. Mä mietin hetken, pitäisikö mun ottaa vielä särkylääkettä, mutta mä päätin kuitenkin olla ottamatta. Kyllä mä selviäisin ilman sitäkin. Onneksi mutsi ei ollut kotona, se olisi pakottanut mut ottamaan sitä ja jäämään kotiin. Eteisestä mä nappasin mukaani avaimet sekä saappaat ja kypärän sisältävän kestokassin ennen kuin painoin kodin ulko-oven kiinni. Mä avasin Audini ovet lukosta, laskin kestokassin takapenkille ja istuin itse kuskin paikalle. Auto hurahti tyytyväisen kuuloisesti käyntiin ja mä peruutin sen näppärästi pois pihasta. Mä säädin auton ilmastoinnin niin lämpimälle kun sen vain sai, ja lähdin ajamaan tallille.


Mulle oli taas jaettu Dimona tunnille, eikä se ollut yhtään huono asia. Me tarvittiin vielä treeniä ennen mestaruuksia, varsinkin kun mä en ollut alkuviikosta päässyt ekstratunneille ratsastamaan. Mä hain pilkullisen pikkuponin tarhasta ja hoidin sen rauhassa pihattotallin rikkumattomassa hiljaisuudessa. Hiljaisuuden katkaisi vain mun yskiminen, joka vain paheni pahenemistaan, kun yritin saada Dimonaa puhtaaksi pinkkiä kumisukaa ja pölyharjaa apuna käyttäen. Tiikerinkirjava tamma oli taas pyörinyt jossain kuralätäkössä, ja sen koko karvapeite oli kuorrutettu kuivuneella mutakerroksella. Se seisoi tyytyväisenä, saamastaan huomiosta nauttien karsinassaan mun yrittäessä epätoivoisesti saada ponia puhtaaksi varustamista varten. Mun henkeä ahdisti ja keuhkoihin sattui jo siinä vaiheessa, kun lopulta olin saanut ponille varusteet niskaan. Mua vähän mietitytti, että miten mä selviäisin pian alkavasta tunnista. Mulla ei kuitenkaan jäänyt aikaa tarkemmalle miettimiselle, koska mulla oli jäljellä vielä omien ratsastusvarusteiden päälle pukeminen ennen kuin pitäisi jo lähteä maneesia kohti.

Mun otsassa oleva patti oli pikkuhiljaa alkanut pienentymään, mutta se puristi silti kypärän alla ja sai mun pään särkemään. Eikä mun musta silmäkään kovin kauniilta näyttänyt. Mä pyysin silti Wildaa hoitavan tytön ottamaan kuvan musta ja Dimonasta tallin käytävällä, ja mä postasin sen mun ig-storyyn tekstillä "day six, back in business". Sen jälkeen mä tungin puhelimeni takaisin toppatakkini taskuun, vedin ratsastushanskat käteeni, otin lattialla olevan raipan sekä juomapullon toiseen käteeni ja toiseen ohjat ennen kuin talutin pilkkuponin ulos pihattotallista.


Ulkona oli jo aivan pimeää, kun me käppäiltiin Dimonan kanssa maneesille. Mulla oli ikävä kunnon talvea ja pakkasta, mutta sen sijaan lämpötilat pysyivät vielä marraskuun puolessa välissäkin plussan puolella. Myös mun ruumiin lämpötila oli viime aikoina pysynyt vähän turhankin lämpimänä, aivan kuin ilmakin. Mua paleli taas ihan hulluna, mutta mä purin hampaani yhteen ja täristen talutin Dimonan muiden tuntilaisten muodostaman letkan perään. Madde ja Astlyr olivat Lidian ja Tegurin kanssa jonon kärjessä, Ella niiden perässä Figaron kanssa ja mun ja niiden välissä oli vielä joku tuntilainen, kenen kanssa mä en kovinkaan paljon ollut koskaan jutellut. Mä käänsin Dimonan kaartoon, yrittäen samalla kuunnella Madden ja Astlyrin epämääräisiä supinoita.

Saatuani satulavyön kiristettyä sekä jalustimet säädettyä sopivan mittaisiksi, ja mä kumarruin nostamaan raippani maneesin pohjalta, minne olin sen hetkeksi nakannut. Mä nousin vähän turhan nopeasti ylös, ja mun päässä heitti ihan huolella. Mä jouduin ottamaan Dimonan satulasta tukea pystyssä pysyäkseni, ja samalla hetkellä mä sain aivan järkyttävän yskänpuuskan. Mä yritin kesken yskimisen epätoivoisesti haukkoa happea keuhkojen huutaessa hallelujaa. Mä kuulin Astlyrin korottavan ääntään ja puhuvan jotain, mutta mä en saanut tarpeeksi selvää voidakseni vastata sille mitenkään. Sivusilmällä näin, että Ella mulkaisi sitä myrkkykäärmettä ja sen oikeaa kättä päin sillä ilmeellä, että ne takuulla olivat puhuneet paskaa musta. Mä en saanut sanaakaan suustani, mutta sain yskänkohtauksen lopulta rauhoittumaan ja huidoin jotain maneesin katsomossa istuvaa tyttöä tuomaan mulle mun juomapullon.

Mä pääsin lopultakin satulaan ja ponin kanssa liikkeelle. Mä hengästyin jo heti alkuverryttelyissä yrittäessäni saada Dimonan jotenkin edes avuille kaikkien alkeisratsastajien jäljiltä. Se tuntui vähintäänkin yhtä jähmeältä kuin sillä viime torstain tunnilla, mikä oli ollut yhtä vääntämistä alusta loppuun asti. Se kulki pää ylhäällä ja selkä alhaalla, kipitti takajalat talliin unohtuneena sitä sen maailman matalinta ja liidottominta ja lyhyintä pikkuponiravia. Se ei todellakaan alkanut mun kanssa yhteistyöhön, ja yksinkertaisesti päätti olla kuuntelematta mua. Avo- ja sulkutaivutuksista ei tullut yhtään mitään ponin kovettaessa kylkensä enkä mä saanut sen jalkoja varmaan kertaakaan kulkemaan siellä, missä niiden olisi pitänyt mennä. Mä yritin epätoivoisesti saada ponin liikkumaan paremmin, mutta mä en jaksanut. Mun voimat yksinkertaisesti vain loppuivat heti alkuunsa, ja mä yritin vain selvitä tunnista, mitä oli jäljellä vielä aivan liian monta minuuttia.


Koko tunti meni jossakin ihme sumussa, ja meidän osalta suorastaan luokattoman ravityöskentelyn jälkeen oli välikäyntien vuoro. Mä huokaisin helpotuksesta saadessani siirtää Dimonan käyntiin ja yritin selvitä seuraavasta yskäkohtauksesta. Mun silmät vaan valuivat vettä, kun yritin välttää tukehtumisen ja vetää happea keuhkoihini. Maneesiin laskeutui täydellinen hiljaisuus, kun mä lopulta sain yskäni rauhoittumaan. Janni ojensi mulle vesipullon samalla, kun alkoi rauhassa selostamaan laukkatehtävää, minkä työstäminen olisi vuorossa heti välikäyntien jälkeen. Se kuulosti vähän monimutkaiselta, mutta samaan aikaan kuitenkin suhteellisen yksinkertaiselta.

Mä otin ohjat kunnolla tuntumalle, painoin pohkeet pienen ratsuni kylkeen ja  nostin laukan pitkän sivun jälkeisestä kulmasta. Mua huimasi, kun mä käänsin Dimonan pääty-ympyrälle ja yritin saada tahmean ponin ylläpitämään laukan. Seuraava kulma tuli aivan liian nopeasti vastaan. Dimona ei ollut yhtään valmis väistöön, multa loppui happi ja mun näkökenttä alkoi uhkaavasti sumenemaan. Mua oksetti, kun mä viimeisillä voimillani yhtä aikaa yritin haukkoa happea ja saada ponia ottamaan edes yhden laukka-askeleen maneesin keskustaa kohti. Mä erotin sumeasti, että meitä vastaan oli tulossa iso, ruunikko puoliverinen Astlyr selässään, ja mä vaatimalla vaadin Dimonaa laittamaan koipensa ristiin. Pilkullinen poni otti lopultakin mun avun kuuleviin korviinsa, se alkoi väistämään ja laukkaamaan loivasti maneesin keskustaa kohti. Mun näkökenttä sumeni entisestään ja yhtäkkiä mä tunsin, kun mun koko kroppa valahti voimattomaksi. Mun ote herpaantui aivan täysin, enkä mä tajunnut mistään enää mitään. Kaikki äänet kaikuivat mun korvissa. Mun olemattomassa näkökentässä vilisi vain paljon karvaisia jalkoja, mä maistoin hiekan mun suussa ja jokin kopsahti voimakkaasti mun kypärään. Silloin mun päässä pimeni.


"Emi? Emilie? Sano nyt jotain", mun aivot rekisteröivät jonkun puhuvan ja samalla ravistelevan mua kevyesti.

Mä mutisin jotain epämääräistä, ja mä kuulin helpottuneen huokaisun. Mun päässä tykytti hullun lailla ja mä yritin nousta istumaan, mutta se sama joku painoi mut takaisin maahan makaamaan.

"Ambulanssi on tulossa", mä kuulin jonkun toisen äänen.

"Älä liiku Emi", mä kuulin taas sen jonkun puhuvan mulle rauhassa, ja mä nyökkäsin varovasti.

Se oli virhe, koska se pieni liikahdus sai mun pään tykyttämään entistä kovemmin, ja mun päässä pimeni uudestaan.


Mun silmissä välkkyi sininen, kun mä seuraavan kerran tulin tajuihini. Mä makasin taas jossakin, ja mä tunsin jonkun pitävän kättään mun rinnan päällä. Se tuntui painavalta, se esti mua liikahtamasta yhtään minnekkään. Mä yritin puhua, mutta mun suusta ei tullut yhtään järkevää sanaa, vain epämääräistä muminaa. Käden omistava henkilö hyssytti mut hiljaiseksi, ja mä vaikenin. Mä näin vielä yhden sinisen välähdyksen, ennen kuin mun päässä pimeni jo kolmannen kerran.

Mä tunsin, kun se asia, missä mä makasin, lähti liikkumaan ja sitten tärisi kauheasti saaden mun päänsäryn pahenemaan sietämättömäksi. Mä pitelin päästäni kiinni, ja sitten tärinä vaimeni. Mä kuulin hälinää mun ympärillä, ja näin kirkkaat, valkeat valot kiinni olevien silmäluomien lävitse. Mä tunsin, kun mua kuskattiin pitkiä käytäviä pitkin, ja kuulin, kun ovet avautuivat ja sulkeutuivat meidän kulkiessa niistä läpi. Mä kuulin vielä lisää epämääräistä hälinää, ja sitten mun päässä pimeni viimeisen kerran.

Sen enempää mä en muistanut, kun mä perjantaina heräsin osastolta.

_________________________
#OTsuoritus - Merkintä 7, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty To 12 Marras 2020, 21:33
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 111
Luettu: 4863

Princess Emilie

Hjem
11.11.2020 - #russedrama

Mun piti päästä tänään kotiin sairaalasta ja osastolta, mutta kun päivä alkoi uhkaavasti kääntyä jo illan puolelle, mä aloin pikkuhiljaa luopumaan toivosta. Lääkärinkierto oli kestänyt ikuisuuden ja keskeytynyt milloin mistäkin syystä, eikä se ollut vieläkään selvinnyt mun huoneeseen asti. Mun huoneeseen, mikä sijaitsi koko osaston perimmäisessä nurkassa, ja jossa mun lisäksi oli se mies, joka oli eilen joutunut hälyttämään apua mun melkein tukehtuessa. Oli se joutunut hälyttämään apua myös muutaman muunkin kerran mun ollessa jälleen lähellä tukehtua yskänpuuskan vuoksi, ja joka kerta huone oli pölähtänyt hetkessä täyteen valkoisiin ja sinisiin vaatteisiin pukeutuneita lähi- ja sairaanhoitajia. Mä kiittelin onneani siitä, että mun seurana oli se mies. Se oli osoittautunut oikein ystävälliseksi ja mukavaksi, ja me se heitti hauskaa läppää aina silloin, kun mä en ollut tukehtumassa yskään tai limaan. Se oli myös vähän ihmetellyt, miten mä olin näin huonoon kuntoon päätynyt, enkä mä oikein itsekään sitä tiennyt.

Kuume oli sentään laskenut, nyt se pyöri ihan siedettävissä lukemissa, vähän reilu 38 asteessa. Mä en enää ikinä haluaisi kokea sellaista kuumetta, mikä mulla maanantain ja tiistain välisenä yönä oli ollut. Mulla oli siitä muistona patti otsassa, ja mun silmä oli myös mennyt mustaksi pyörtymisen takia. Tipasta mä pääsin eroon jo aamulla, mutta happiviikset mulla oli edelleen. Ne painoi inhottavasti ja tuntui epämukavalta, mutta mä en valittanut. Ne helpottivat hengittämistä ja saivat rintaa puristavan hengenahdistuksen vähentymään. Keuhkoja hakkaava, hengen salpaava yskä oli kaikista pahin oire tällä hetkellä, ja aina kovemman yskänkohtauksen tullessa mä olin aivan valmis kiroamaan koko influenssan maailman alimpaan helvettiin. Jos mä vain yskimiseltäni olisin pystynyt.


Lääkärin käyntiä odotellessani mä selasin instagramia läpi jo liian monetta kertaa tälle päivälle. Mä olin jo ehtinyt näkemään kaikki nekin postaukset, mitkä multa oli ohitse menneet kipeänä ollessa, joten mä vaan päivitin etusivua aina uudestaan ja uudestaan. Mä myös luin ja vastailin direviesteihin. Eilisiin storyihin oli tullut noin miljoona huolestunutta kyselyä, mitä mulle oli sattunut. Tsemppiviestejäkin oli sadellut. Erityisesti Eliaksen lyhyt ja ytimekäs "bli frisk snart" nosti hymyn mun huulille. Ei sen takia, että me olisimme pojan kanssa mitenkään erityisen läheisiä tai mitään, vaikka se mukava jätkä olikin. Enemmän sen takia, että mä tiesin, että se oli meidän puolella russebussijutussa. Mä vastasin sen viestiin "tusen takk" ja laitoin perään sydänemojin.

Tänään mä päivitin storya selfiellä mun mustasta silmästä ja otsan patista tekstillä "day five, still here" ja laitoin siitä gif-nuolen menemään paikkatägiin. Valitettavasti myös tänään se oli Våganin kunnan terveyskeskus. Mä halusin jo kotiin, koska mun olo oli parempi kuin moneen päivään. Mä halusin jo kouluun. Siellä odotti se äänestys. Ella oli tosin ollut sitä mieltä, että ei me mitään äänestetä, mutta mä olin täysin eri mieltä sen kanssa. Mä en voinut antaa sen myrkkykäärmeen, Astlyr Myhrvoldin, ja sen jengin saada enää yhtään enempää valtaa Svolværin lukiossa, kuin sillä oli jo entuudestaan. Mä veisin tän homman loppuun asti ihan vaan periaatteenkin vuoksi.


Mä päivitin jälleen kerran mun instagramin etusivun, ja kerrankin siiihen tuli jotain uutta näkyville. Sitä mä en tosin välttämättä olisi halunnut nähdä. Story-osioon ilmestyi profiilikuva, mistä mä en voinut erehtyä. Se oli se Astlyrin uusi profiilikuva, missä oli sen lisäksi Robin, millä se oli kerran ratsastanut. Säälittävää. Mun teki mieli klikata story auki heti, mutta mä en voinut. Se muija oli kuitenkin katsomassa storyn katsojalistoja, enkä mä halunnut sen näkevän, että mä stalkkasin sitä. Avoimesti tosin, koska mä seurasin sen mielikuvituksetonta, astlyrmyhrvold.eq-nimeä kantavaa kantavaa heppainstagram-tiliä. Mä olin alkanut seuraamaan sitä luoja ties milloin, joskus silloin kun me ei vielä oltu vihamiehiä. Tai ainakaan niin pahoja. Oli siitä kuitenkin aikaa jo vuosia, enkä mä onneksi ollut poistanut sitä bitchiä mun seurattujen listalta, vaikka se oli mielessä käynytkin aika todella monta kertaa. Vahingossa mä olin meinannut tehdä sen jo monta kertaa tilin nimen ollessa niin samanlainen, kuin satojen muidenkin tilien. Mun nimi oli sentään uniikki, eikä hukkunut massaan. Enkä mä myöskään nähnyt tarvetta erotella mun hevos- ja muuta elämää toisistaan. Mulla oli kaikki saman tilin alla. Ja princessemilie oli täydellinen nimi mun tilille.

Kun oli kulunut tarpeeksi monta minuuttia, että Astlyr ehkä olisi jo laskenut puhelimen kädestään ja storyyn myös tullut niin paljon katsojia, että mun nimeä ei enää näkyisi listassa, mä viimein painoin sitä oksettavaa profiilikuvaa. Kävikin ilmi, että se tarina oli jaettu jo eilen, tiistaina, mutta jostain syystä mä en ollut nähnyt sitä aiemmin. Ehkä ihan hyvä niin. Nyt ainakaan Astlyr ei näkisi mua siellä katsojalistassa. Mun silmien eteen ilmestyi Shelyes, ison tallin käytävä ja siinä seisomassa Tegur, lähes kokonaan varustettuna. Vain suitset puuttuivat. Mä bongasin kuvasta mustan villaloimen, mitä mä en ollut aiemmin ruunan yllä nähnytkään. Ja lisäksi vihreät suojat, lampaankarvaiset hivutussuojat, minkä viereen oli tägätty Ryttarhus, tietenkin. Se ällötys yritti kalastella mun työpaikan tilin kautta seuraajia, toivoen, että sen story repostattaisiin Ryttarhusin storyyn. Mä en ainakaan olisi se, joka niin menisi tekemään, vaikka mä yksi sen tilin hallinnoijista olinkin. Se oli kirjoittanut myös kuvatekstin, ja asetellut sen niin, että se ei peittänyt Teguria.

"Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin 😍"

Se oli ollut Tegurin kanssa Jannin yksityistunnilla, kisoja varten treenaamassa. Ja se oli vielä tägännyt Jannin tilin sen storyyn. Eikö sen muijan mielistelyllä ollut mitään rajaa? Ei ilmeisesti. Mua oksetti ja huimasi, ja mun teki mieli nakata mun puhelin seinään. Oli hyvin, hyvin lähellä, etten mä sitä tehnyt. Mä hillitsin mieleni ihan vain sen takia, että muuten se mun huonekaveri olisi varmaan pitänyt mua hulluna sairaan lisäksi. Sairas mä ikäväkseni olin, mutta en hullu. Ainakaan vielä.


Mun vihamieliset ajatukset Myrkkykäärmettä kohtaan keskeytyivät, kun mun ja sen miehen huoneen ovi viimein aukesi.

"Iltapäivää! Mitenkäs täällä voidaan?" parrakas mieslääkäri tervehti huoneeseen astuttuaan, mukanaan tummansinisiin pukeutunut sairaanhoitaja kirjauslaitteen kanssa.

Se kääntyi ensin lähempänä ovea olevan huonekaverin puoleen, ja puhui sen kanssa vaikka miten pitkään, ja sairaanhoitaja kirjasi kaiken ylös koneelle. Lopulta se tuli mun luokse, ja mä nousin istumaan mun sairaalasängyn reunalle, vaikka mun sängyn pää olikin jo nostettu istuvampaan asentoon. Niin mä sain paremmin happea ja yskin vähän vähemmän. Lääkäri kyseli mun vointia, ja mä valehtelin sille vähän, koska mä halusin vaan kotiin. Mun olo oli ihan ok. Ei loistava, eikä todellakaan terve, mutta ei myöskään yhtä hirveä kuin silloin, kun kuume huiteli päälle 39:ssä asteessa. Se oli ihan okei ottamatta lukuun vähän matalampaa kuumetta ja sitä järkyttävää yskää. Mä en voinut yskiä silloin, kun lääkäri ja sairaanhoitaja oli paikalla, koska sitten mä en ainakaan pääsisi tänään kotiin, joten mä pidättelin sitä koko sen ajan, kun ne mun kanssa keskustelivat.

"Me voidaan kotiuttaa sut tänään", kuului lopulta lääkärin suusta pitkän pohdinnan ja sitä edeltävän keskustelun jälkeen, "Mutta vain sillä ehdolla, että olet heti yhteydessä terveyskeskukseen, mikäli olo huonontuu tai kuume lähtee jälleen nousuun. Haluaisimme pitää sinut osastolla vielä päivän tai pari pidempään, mutta valitettavasti meillä on paikkoja rajallisesti ja nyt aivan täyttä joka paikassa."


Se oli mun onni. Mä laitoin heti lääkärin ja sairaanhoitajan poistuttua huoneesta mutsille viestiä, ja se lähti heti hakemaan. Ei mennyt kauaakaan, kun se jo ilmestyi huoneeseen ja antoi mulle heti suukon otsalle.

"Voi mun rakas, niin ihana saada sut kotiin. Ompa sun otsa lämmin, onko sulla vielä kuumetta? Entä onko nälkä? Haetaan vaikka pitsat kotimatkalla", se hössötti sille tyypilliseen tapaansa.

Mä vastailin sen kysymyksiin samalla, kun vaihdoin omat vaatteet päälleni ja pakkasin vähäiset tavarani Aviciin logolla varustettuun valkoiseen kangaskassiin. Äiti meni hoitamaan jotain mun paperihommia kuntoon, ja sitten palasi mukanaan se sama tummansinisiin pukeutunut, mustat hiuksensa kahdelle hollantilaiselle letille laittanut sairaanhoitaja. Se vielä selosti jotain juttuja ja mutsille ohjeita, ja kielsi mua rasittamasta itseäni ennen kuin olin ehdottoman terve, että ei tulisi mitään jälkitauteja. Lopulta me päästiin lähtemään, mä hyvästelin mun mukavan huonekaverin, joka varmaan pelasti mun hengen moneen kertaan, ja sitten mä pääsin viimein astelemaan sairaalan, tai terveyskeskuksen ovista pihalle, suoraan sateeseen.


Kotimatkalla me haettiin pitsat, mutsi käski mun pysyä autossa, koska mä olin kipeänä. Se tuli takaisin autolle pitsalaatikkoja kantaen, ja laski ne mun syliin. Mä otin kuvan, missä näkyi pitsalaatikot, ja auton tuulilasin läpi kaunis, punertava auringonlasku. Mä postasin sen mun instagram-storyyn, päälle kirjoitin isolla "hjem".

Loppuillan mä olin kiltisti kotona, katselin Netflixiä ja rapsuttelin Minnietä. Pienellä, valkoisella villakoiralla oli ollut mua ikävä, ja niin mullakin sitä. Mä silitin sitä hajamielisesti päästä, ja ajattelin huomista. Kouluun mä en menisi, mutta illalla mulla olisi vakkaritunti Shelyesissä. Ja sinnehän mä menisin vaikka mutsi ja lääkäri ja sairaanhoitaja miten kielsivät. Mä halusin jo nähdä sen Samin. Ja ennen kaikkea mun piti treenata mestaruuskisoihin, jotka olivat jo pelottavan lähellä. Mulla ei ollut enää montaa päivää toipua, enkä mä uskonut, että täysin kunnossa silloin olisin. Ainakaan kuumeesta ja yskästä päätellen.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 6, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ke 11 Marras 2020, 23:44
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

24.10.2020 (HBA #4) Lauantain yleisvakkari

» Vakiotunti
#NVRK2020

Olimme pesseet Nitan ja Sonian kanssa kaikki maneesin puomit. Iltapäivällä meillä oli vakiotunti maneesissa, ja aiheena oli tällä kertaa esteet, eli pääsisimme heti hyppäämään putipuhtaiden puomien yli! Ne näyttivät tavallista kirkkaammilta, vaikka edellinen ryhmä olikin jo tainnut hypätä niitä.

Kerran Ronja teki niin suuren loikan esteen yli, etten meinannut pysyä hypyssä mukana. Onneksi en kuitenkaan tippunut! Poni jaksoi tunnin hyvin, vaikka olimmekin käyneet aamupäivällä jo maastossa. Illalla olisi vielä Shelyesin vuosijuhlat – olin jälleen koko lauantain tallilla, ihan kuin kaksi viikkoa sitten. Mutta se oli vain mukavaa!

jattiloikka.jpg

Merkintä 22, #Tarinatempaus2020


Siirsin tägit päiväkirjasta tähän, jotten ole tägännyt kahdesti samaa :)
kirjoittaja Aurora
lähetetty Ke 11 Marras 2020, 08:21
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 24.10.2020 (HBA #4) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 2
Luettu: 79

Princess Emilie

Alive. Barely, but still.
9.-10.11.2020 - #russedrama

Eipä mennyt aikaakaan, kun Astlyrin instagram-storyyn ilmestyi päivitys sen uudista ja upeista kisavaatteista, mitkä se oli käynyt Rytterhusista shoppailemasta piirinmestaruuksia varten. Milloinpa muutenkaan se siellä kävisi kuin just silloin, kun mä olin saikulla töistä enkä päässyt vittuilemaan sille tiskin takaa. Mä näin niin sieluni silmin sen myrkkykäärmeen mielistelemässä paikan omistajaa ja samalla myös mun pomoa, Heddaa. Mua vähän oksetti ja mä suljin sen storyn äkkiä, ennen kuin mä oikeasti joutuisin juoksemaan vessaan laattaamaan. Mä painoin mun puhelimen näytön pimeäksi ja keskityn jälleen Frendeihin, jotka pyörivät olkkarin tv:ssä. Frendit oli sarja, mikä sai mut aina paremmalle tuulelle ja niin sai nytkin. Sai se mut kyllä itkemäänkin niin kuin tälläkin kertaa, kun katselin Chandlerin kosivan Monicaa. Yhtäkkiä mun puhelin tärähti uuden ilmoituksen merkiksi, ja kyyneleiden sumentamilla silmillä näin silti selvästi näytöllä olevan ilmoituksen.

(princessemilie): astlyrmyhrvold.eq mentioned you in their story.

Tottakai se kerkesi näkemään sen epäonnisen emojin sekä tykkäyksen. Mä avasin hieman kauhulla instagramin, koska Astlyrin ollessa kyseessä, vastassa voisi olla ihan mitä tahansa. Mun näytölle avautui sen muijan ällöttävän täydellinen poseeraus, edelleen niissä täydellisissä, uusissa vaatteissa. Mun olisi tehnyt mieli sulkea se saman tien, mutta mun oli pakko painaa story pysähdyksiin, jotta näkisin mitä se oksettava ällötys oli kirjoittanut kuvaan nii pienellä präntillä, että Hedda tuskin edes siitä saisi mitään selvää.

"Tosi kivoja vaatteita teillä myynnissä! Ihan vakkaripaikka. Eikä vähiten lempparimyyjä @princessemilie n ansiosta! 😊"

Sen luettuani mua alkoi oksettamaan niin paljon, että mä nakkasin peitot ja viltit päältäni, hoippuen juoksin olkkarin poikki eteisen vieressä olevaan vessaan, polvistuen avasin pöntön kannen ja annoin kaiken tulla ulos. Kaiken sen inhon, ällötyksen, raivon, turhautumisen ja vihan, mitä se muija sai mut tuntemaan. Se ällötys oli mun punainen vaate. Aikani vatsahappoja yökittyäni mä nousin ylös, suljin pöntön kannen ja vedin sen katsomatta sinne päinkään. Mä halusin vaan unohtaa sen myrkkykäärmeen, mutta se oli ihan mahdotonta, kun se muistutteli olemassaolostaan ja täydellisyydestään myös silloin, kun mä makasin kuolleena kotona jo kolmatta päivää. Kädet, hampaat ja naaman pestyäni mä laahustin takaisin sohvalle ja kääriydyin viltteihin ja peittoihin, otin sohvalla lojuvan puhelimen käteeni ja menin takaisin instagramiin. Mä repostasin Astlyrin storyn omaani tekstillä "Ilo on minun puolellani 😊♥". Mä en voinut antaa sen bitchin voittaa. Mä laitoin puhelimen kiinni ja jatkoin Frendien katselua sen aikaa, kun jaksoin silmäni auki pitää.


Mä heräsin siihen, että mun paita oli ihan litimärkä kuumeen laskettua vähäksi aikaa jossain vaiheessa, ja samaan aikaan mua paleli enemmän kuin koskaan. Mä en tiennyt paljonko kello oli, mutta ulkona oli pimeää ja vain keittiössä oli hellan yläpuolella oleva lamppu päällä. Mä hapuilin sohvapöydällä lojuvan kuumemittarin käteeni, painoin sen päälle ja tyrkkäsin sen kainalooni jo noin sadatta kertaa muutaman päivän sisällä. Mä tuijotin mittarin digitaalista näyttöä ja katselin, kun lukemat nousivat aluksi hurjaa tahtia, hidastaen sitten nopeuttaan. Mä katsoin kauhistuneena luvun muuttumista ensin 39:stä 40-alkuiseksi ja sitten lopulta pysähtyessä. 40,3 astetta. Mua huimasi, kun mä nousin sohvalta, mutta mä silti jatkoin kävellen kohti vanhempien makuuhuonetta. Mun näkökenttä sumeni, kun mä avasin makuuhuoneen oven.

"Äiti", mä ehdin vinkaista, ennen kuin mulla pimeni päässä ihan kokonaan ja mä kaaduin suoraan naamalleni kylmälle ja kovalle lattialle.


***


"Taivas", mä henkäisin, kun mä avasin hitaasti silmäni ja ensisilmäykselläni näin vain valkoista sekä sokaisevaa, kylmää valoa.

"Voi tyttöparka", kuului matala miehen ääni mun vierestä, ja mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun se vielä jatkoi puhumistaan hieman kyllästyneen oloisesti, "Ei tämä ole taivas, vaan sairaala. Tai terveyskeskus."

"Luojan kiitos mä en kuollut", mä mumisin ja sain lopultakin katseeni tarkennettua kunnolla.

Mä tosiaan olin sairaalassa, tai terveyskeskuksessa, ja mä makasin sairaalasängyssä sairaalavaatteissa, monen peiton alla. Mun vasemmassa kämmenselässä oli kanyyli ja siinä kiinni tippaletku, ja mun naamalla oli happiviikset. Mun jokaista jäsentä särki, mun päässä jyskytti hullun lailla ja vapaalla kädelläni sitä tunnustellessani löysin otsasta valtavan patin. Eipä ihme, että sattui. Olin juuri kysymässä viereisessä sängyssä makaavalta mieheltä, missä kaikki hoitajat olivat, kun mä sain valtavan yskänpuuskan, mihin mä meinasin tukehtua, ja sitten niitä hoitajia olikin jo koko huone täynnä miehen painettua hälytysnapista apua.

"Sulla on paha influenssa, sä pääset aikaisintaan keskiviikkona kotiin", oli ainoa lause, mitä lopulta mun mieleen jäi kaikkien hoitajien hössötyksestä. Ne kyselivät mun oloa, selittivät jotain tippaletkusta ja antibiooteista ja nesteytyksestä ja ruokailuista ja mahdollisista ruoka-aineallergioista, ja lopulta mun vakuutettua oloni ihan kohtalaiseksi ne häipyivät. Ja samalla vannottivat soittamaan kelloa heti, jos jotain asiaa tulisi.


Kello oli 8:02 ja päiväksi puhelin kertoi tiistain, kun mä lopultakin sain sen käteeni. Mutsilta oli tullut viesti koko Iversenin perheen ryhmään, missä se kertoi ensin kymmeneen kertaan rakastavansa mua, ja että se oli musta huolissaan, ja että sen piti lähteä töihin, mutta se tulisi töiden jälkeen käymään. Iskältäkin oli tullut viestiä, ja myös isoveljet oli laittaneet tsempit ja paranemiset. Mä vastasin niiden huolestuneisiin kyselyihin ja viesteihin, ja avasin sitten Ellalta jo eilen illalla tulleet tulleet whatsapp-viestit.

"Jassu osti ponin."

"SHETLANNINPONIN?!?"

"Ja nyt Jassu ja varsinkin Janni haluaa, että me ratsastetaan sillä ennen kuin se aloittaa lasten tunnit."

"Se on ilmeisesti aika villi ja kuriton tapaus."

"Ja sen nimi on Puolenhehtaarin Samvais eli Sam."


Mä luin pieni hymynkare huulillani Ellan viestejä. Sam. Se kuulosti ihan hauskalta pikku ponilta, enkä mä malttanut odottaa, että mä pääsisin kotiin ja tallille. Ainakin huomiseen asti mun pitäisi lojua osastolla. Mulla oli nyt ihan hyvä olo yskästä huolimatta, koska kuume oli viimein saatu hallintaan suoraan suoneen tiputettavien särkylääkkeiden ja antibioottien ansioista. Mua turhautti olla kipeänä, kun mun oikeasti pitäisi olla koulussa sekä lisäksi tallilla treenaamassa tulevia kisoja varten. Mä vastasin Ellan viesteihin ja kerroin sille jälleen kerran tilannekatsauksen ja ilmaisin olevani vapaaehtoinen ratsastamaan Samilla, kunhan vaan kotiin joskus pääsisin.

Instagram-story päivittyi myös. Mä otin kuvan, missä näkyi tippapussi ja -letku, kanyyli ja sairaalasänky. Tekstiksi kirjoitin "day four, alive. barely, but still", paikkatägiksi laitoin Våganin kunnan terveyskeskuksen ja lisäsin mukaan vielä pari gifiä. Mä painoin alanurkassa olevaa pientä profiilikuvaani ja video latautui kaikkien nähtäville. Mä otin vielä selfien, missä mä hymyilin vähän ja pidin huolen, että kuvassa näkyi mun happiviikset sekä vaaleanpunainen sairalaalapaita. Kirjoitin kuvaan "this is how I get ready for the upcoming show" ja postasin senkin storyyn.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 5, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ti 10 Marras 2020, 15:11
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

# Tallikirja 2017 -->

3⁂ Uusi poni

Lauantaina oli ollut mun ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Mathilde oli kertonut minulle koulussa, että lauantaisin oli joka toinen viikko tunti, joka oli samaa tasoa, kuin maanantain alkeisjatko. Ja että Sandra ja Linnéa eivät käyneet siinä ryhmässä. En oikein välittänyt Sandrasta, niin innostuin heti ajatuksesta. Olin pyytänyt kauniisti kotona, että saisinko käydä joka toinen viikko kahdesti tallilla, ja lopulta olin saanut luvan.

Oli ollut jännittävää mennä ensimmäistä kertaa uudelle tallille. Se oli iso ja talleja oli monta. Maneesi oli ollut valtava. Tai ehkä Trondheimin maneesi oli ollut isompi, mutta uusi, vieras maneesi oli valtava. Opettaja oli ollut ihan kiva, ja vannonut antaneensa minulle tallin pienimmän ponin, mutta Wilda oli silti ollut ihan kamalan iso. En edes nähnyt sen selän yli! Paitsi jos oikein varvistin. Missä olivat kaikki pienet shetlanninponit?

Mutta tänään tarhoilta löytyi shettis! Mathilde esitteli sen minulle. Se oli kuulemma tullut vasta tänään talliin! Se oli vähän isompi kuin Bella, mutta muuten tosi söpö.
“Mut se alkaa tekee tunteja vasta myöhemmin”, Mathilde tiesi kertoa.
“No, ehkä ensiviikolla voin saada sen! Toivottavasti saan tänään taas Wildan, kaikki muut on vielä isompia, kuin se”, nauroin.

Toinen tehtävä ennen tuntia oli odottaa sitä, kun mun, Mathilden, Sandran ja Linnéan äidit menivät yhdessä jututtamaan Jassua. En tiedä, miksei ne heti lauantaina kysyneet, olisin halunnut tietää jo kauan sitten, mutten uskaltanut kysyä itse Jassulta. He kysyivät, mitä maanantaina oli oikein tapahtunut tallilla, kun “tytöt ovat kuulleet jostain ammuskelusta” ja “työkaveri ihmetteli, että miten en ole vielä kuullut”.

En minä ihan ymmärtänyt, mutta ilmeisesti jollakin miehellä oli jotain jotain tyttöä vastaan ja se oli ollut pelottava mies, mutta nyt se oli poliisilla vankilassa. Eikä ketään sattunut ja kaikki oli taas hyvin. Ja äidit uskaltaisivat kyllä antaa lasten kävellä kouluun rauhassa ja käydä tallilla. Huh, pääasia.

Mathilde oli saanut Dimonan tunnille, ja minä kaikeksi onneksi Wildan. Niiden hoitajat Wildan hoitaja Bea auttoi meitä valmistautumaan tunnille pihattotallissa. Bea oli hurjan pitkä ja vanhan näköinen, ihan aikuinen jo, ja tiesi vaikka mitä. Pääsisiköhän täällä hoitajaksi, ennen kuin olisin yhtä ikivanha, kuin hän? Olisi niin kiva olla hoitaja vaikka kolmosluokalla! Olisinhan silloin jo vuoden vanhempi kuin nyt. Kahdeksan, se oli tosi paljon!

Bea saattoi meidät maneesiin asti, mikä oli hyvä. Wilda oli niin iso, että en varmaan jaksaisi pitää sitä yksin kiinni, jos se päättäisi karata. Onneksi se oli kai ihan kiltti. Maneesissa meidän kaikkien äidit istuivat jo kälättämässä katsomon penkeillä, mutta tulivat vielä auttamaan meitä. Bea uskalsi lähteä takaisin talliin, kun mamma oli tullut viereeni, laittanut mun ison, keikkuvan kypärän soljen kiinni ja nostanut mut Wildan selkään.
“Hymyä!” hän huikkasi ja otti kuvan.

Tunti meni ihan hyvin, me mentiin paljon ravia niin, että jalustimet oli kaulalla ristissä. Mun jalat eivät yltäneet edes satulan alareunaan asti, mutta pidin kiinni etukaaren lenkistä, niin pysyin hyvin kyydissä. Olinhan harjoitellut tätä shettiksilläkin. Me tehtiin ympyröitä ja voltteja, ja Wilda oli oikein kiva.

Harmi, ettei tällä viikolla ollut toista tuntia, en malta odottaa, että pääsen viikon päästä taas tallille! Toivottavasti saan silloin Sam-shettiksen, tai vaikka Wildan kolmannen kerran. Ja ehkä sitä seuraavalla kerralla uskallan vaikka Dimonan selkään. Tosin se on jo niin iso, että joudun varmaan tekemään spagaatin satulassa istuessa.

#OTsuoritus / 3. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 23:16
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 111
Luettu: 4863

Princess Emilie

Still alive
9.11.2020 - #russedrama

Mä en muistanut, koska mä olisin ollut yhtä kipeä kuin nyt. Varmaan joskus pikkupentuna, koska tunnetusti mä olin just se tyyppi, joka ei koskaan ollut kipeänä. Paitsi tietysti nyt, kun oli maailman surkein ajoitus tulla kipeäksi, mulle nousi järkyttävä kuume, mikä ei tuntunut laskevan, ei sitten millään. Koko loppulauantai meni ihan sumussa sen jälkeen, kun selvisin kotiin tallilta. Mä en muistanut koko päivästä muuta, kuin Astlyrin Robinin selässä ja Madden sihisemässä mun korvaan niin paljon kuin vain kerkesi. Niin, ja oli mulla mun kameran rullassa myös videot Ellasta ja Figarosta. Ella oli kysellyt multa niitä videoita jo useaan otteeseen, mutta mä olin ihan pihalla koko elämästä ja en millään meinannut pysyä edes hereillä. Mä olin ilmeisesti houraillutkin jotain jossain vaiheessa, joten mutsi oli huolestuneena pakottanut mut sohvalle lojumaan omasta huoneestani. Niinpä otin sen ohjeistuksen mukaan kahta eri särkylääkettä vuorotellen ja yritin saada kuumeen laskemaan edes puolella asteella. Mä yritin katsoa Netflixiä ja selata instagramia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään.

Sunnuntai meni aikalailla samoissa merkeissä. Sunnuntain ja maanantain välisen yön mutsi pakotti mut nukkumaankin sohvalla mun oman, yläkerrassa sijaitsevan huoneen ja ihanan pehmeän pedin sijaan, jotta se kuulisi sen ja faijan makuuhuoneesta, jos mä lähtisin kuumehouruissani harhailemaan keskellä yötä jonnekkin pihalle. En mä lähtenyt, mutta sen sijaan mä tukehduin ja hikoilin hulluna ensin kuumeen laskiessa viimein vähän sen särkylääkecocktailin jäljiltä, ja lähes heti sen perään tärisin kuin horkassa kuumeen lähtiessä jälleen nousuun. Kello oli 3:58, kun mä mittasin kuumeeksi 39,4 astetta, otin kuvan mittarista ja särkylääkepaketista ja postasin sen mun ig-stooriin tekstillä "day two, kuolema korjaa". Enkä mä valehdellut tippaakaan. Mulla ei ollut koskaan ollut yhtä hirveä olo, ja mun teki mieli mennä herättämään äiti ja kömpiä sen kainaloon itkemään. Sen sijaan mä käperryin sohvalle Minnien kanssa ja hautauduin kahden peiton sekä kolmen viltin alle.


"Emilie? Emi? EMI?" Mä avasin mun silmät ja mä näin mun naaman edessä hysteerisen mutsin, "Ootko sä sä elossa, herranjumala vastaa nyt edes jotain?!"

"Mitä hittoa sä siinä hössötät, tietty oon", mä mutisin unenpöpperöisenä ja suljin silmäni uudestaan, "Mitä kello on?"

"Puoli kuusi… iltapäivällä. Ootko sä nukkunut koko sen ajan, kun mä ja isä ollaan oltu töissä?"

"Mee siitä häiriköimästä ja anna mun nukkua", mumisin sille silmät edelleen kiinni ja yritin työntää sen pois.

Ei se antanut, vaan se kiskoi mut istumaan, tyrkkäsi kuumemittarin kainaloon, päästi Minnien aidatulle takapihalle pissalle ja kiiruhti keittiöön laittamaan mulle jotain syötävää.

"Sano sit heti kun se piippaa", se hössötti mun yrittäessä saada itseäni takaisin tähän maailmaan.

Olinko mä ihan oikeasti nukkunut yli kolmetoista tuntia vai kuvittelinko mä vain kaiken? Mä hapuilin puhelimen käteen, ja kun lukitusnäytön kello sanoi ajaksi 17:41 ja alla luki Mandag 9. November, mä viimein ymmärsin mitä päivää ja aikaa tässä oikein elettiinkään.


Ja samalla mä muistin sen. Joonan NVRK:n esteosuudelle valmentavan estevalmennuksen, mihin Astlyr oli sunnuntaina osallistunut Tegurin kanssa. Mä olin sen päivän ollu ihan sumussa, enkä mä ollut suonut ajatustakaan sille Idiootille. Enkä kyllä oikeastaan yhtään muillekaan. Ellan huolestuneisiin kyselyihin mä olin jotenkin saanut vastattua ja ne Figarovideot olin myös lähettänyt sille noin kymmenennen pyynnön jälkeen, mutta muuten mä olin ollut ihan ulapalla ihan kaikesta. Mä laitoin whatsapissa Ellalle pikaisen tilannekatsauksen ja avasin sitten mun instagramin, joka oli suorastaan räjähtänyt sen reilu kolmentoista tunnin aikana, kun mä olin sitä ollut avaamatta. Mun dire oli tupaten täynnä viestejä mun yöllisen stoorin takia, ja mä päivitin stooriin uuden kuvan. Otin kuvan mutsin tekemästä smoothiebowlista, kirjoitin tekstiksi "day three, still alive" ja vaihdoin heppainstagramin puolelle lukematta yhtäkään direviestiä.

Heppainstagram oli tottakai täynnä sitä itse neiti täydellisyyttä, eli Astlyr Myhrvoldia. Siellä se hehkutti Robinia, eikä luonnollisesti maininnut sanallakaan sitä perjantain katastrofituntia, millä Tegur kulki suurimman osan ajasta kuin mikäkin kirahvi. Ehei, se oli laittanut lauantailta täydellisiä kuvia täydellisestä Robinista ja leikannut videoon vain parhaat pätkät niin kuin mikäkin maailmanluokan influensseri. Sitä se ei todellakaan ollut muutamalla seuraajallaan. Robin sitä, Robin tätä, ja vittu Robin vielä tuotakin. Hyi hitto, mua yökötti sen muijan päivitykset orista, joka oikeasti oli hieno kuin mikä, ja mä scrollasin äkkiä alaspäin.

Seuraava päivitys oli Ellan tekemä, myöskin lauantaisesta valmennuksesta. Se oli tägännyt mut videoiden kuvaajaksi, ja mä kiiruhdin kommentoimaan päivitystä muutamalla emojilla sekä "super" tekstillä. Mä selasin vielä vähän alaspäin, ja seuraavaksi vastaan tuli tottakai Astlyrin päivitys eilisestä estevalkasta Tegurin kanssa. Se oli laittanut ekaksi kuvan siitä ja Tegurista, ja swaippaamalla pääsi videoon, minkä arvatenkin Madde oli kuvannut. Videoon oli Astlyrille tyypilliseen ja oksettavaan tyyliin tietysti myös leikattu vain parhaat pätkät ja äänet se oli jättänyt päälle, jotta kaikki voisivat kuulla Joonan ylistävät kommentit siitä ja Tegurista. Mä pidin parhaillani mun peukaloa videon päällä samalla kun scrollasin hieman alaspäin lukeakseni Astlyrin kirjoittaman oksettavan soopan, kun mun jo unohtama kuumemittari piippasi niin, että mä hätkähdin ja pomppasin melkein puoli metriä ilmaan säikähtäessäni ääntä pahanpäiväisesti.

"39,4 astetta", mä ilmoitin mutsille, joka istui keittiön pöydän ääressä syöden omaa smoothiebowliansa.

Se toi mulle taas särkylääkettä vesilasin kera, ja mä otin lääkkeet vastaanpanematta olon ollessa jälleen aivan hirveä. Se toi mulle vielä toisenkin vesilasin, ja mä join senkin, koska mulla oli varmaan ihan jäätävä nestehukka sen yöllisen kuumeenlaskusta johtuvan hikoilemisen ja yli kolmentoista tunnin nukkumisen jälkeen. Mä lysähdin takaisin sohvalle kaikkien peittojen ja vilttien alle, otin Minnien kainalooni ja tartuin taas puhelimeeni instagramin avaten.


Ja silloin mä näin sen. Pienen, punaisen sydämen sen julkaisun alla, missä itse neiti täydellisyys hehkutti Robinia maasta taivaisiin. Mä menin pieneen paniikkiin ja yritin poistaa tykkäystäni kuvasta, mutta sen sijaan mun puhelin sekoili omiaan ja se meni ja kommentoi sen saman pienen, punaisen sydämen siihen kuvaan.

"FY FAEN", mä kiljaisin niin kovaa, että mutsi juoksi olkkariin luullen varmaan, että mä sain sydärin tai jotain muuta vastaavaa. Niin mä sainkin, mutta henkisesti. Mä huidoin mutsin painumaan vaikka pisiä nypläämään, ja kädet täristen sain kuin sainkin lopulta poistettua sekä tykkäyksen, että sen mun kommentoiman pienen, punaisen sydämen siitä julkaisusta.

Mä suljin instagramin toivoen, että Astlyr ei olisi ehtinyt huomata mun mokaa.

Ainakaan vielä toistaiseksi se ei ollut tullut kuittailemaan.

Still alive.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 4, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 21:03
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 565

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Mun polvi oli alkanut onneksi jo toipua, eikä se ollut enää kuin noin puolitoista kertaa paksumpi kuin toinen polvi. Siispä mä olin tänäänkin ehtinyt hyvin lenkkeillä aamulla, minkä jälkeen suuntasin tallille ja suoraan maneesiin auttamaan radan rakentamisessa. Kerkesin katsella hetken aikaa ensimmäisen ryhmän valmennusta. Madde oli saapunut kannustamaan ja videoimaan mun treenejä, ja mun onneksi Emiä ei näkynyt katsomossa. En kaivannut sitä pikkuprinsessaa vittuilemaan mulle enää yhtään enempää tällä viikolla.
”Se on kuumeessa kotona”, Madde tiesi informoida, ennen kuin mä ehdin edes kysyä. Se sopi mulle oikein hyvin. Ei tulisi todennäköisesti huomennakaan vittuilemaan, ainakaan naamatusten.

Kävelytin Teguria kunnolla ensimmäisen ryhmän aikana. Tälle päivälle mä olin etsinyt sen vihreän fleeceni, jota en käyttänyt yleensä koskaan, mutta se mätsäsi Tegurin varusteisiin ihan kivasti. Pitihän sitä nyt valmennuksissa näyttää hyvältä. Tegur vaikutti paljon perjantaita rennommalta, ja alkuverryttelyssä se tuntui vähän turhankin rennolta hipsutellessaan muina kouluhevosina pitkin uraa. Joona komensi mua ratsastamaan sitä aktiivisemmaksi ja terävämmäksi, mutta se ei meinannut sujua vielä verkkahyppyjenkään aikana, vaan Tegur löllähteli löysästi pitkässä laukassa esteistä yli. Tehtävien pituuden noustessa sen mielenkiintokin tuntui vähän heräävän, ja varsinkin suhteutettu kutoselta seiskalle sujui jo paremmin Tegurin siirtyessä takajaloilleen ja laukatessa rytmikkäämmin.

Ensimmäinen radanpätkä oli vielä vähän löysää tekemistä ja mua jännitti etenkin tiukat käännökset aika paljon, koska tippuminen ja polven telominen pahemmin tässä vaiheessa olisi ollut ehkä pahinta, mitä mulle olisi voinut käydä. Ja tippuminen olisi ollut pahinta, mitä mun itsetunnolle olisi voinut käydä. Toinen radanpätkä oli jo vähän parempi, vaikka etenkin sarjalla mä en uskaltanut ratsastaa esteiden välissä juuri ollenkaan, kunhan vain keskityin pitämään jalan kiinni, painon vähän takana ja kädet Tegurin lyhyessä harjassa, että mulla olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet pysyä kyydissä. Ja pysyinkin, mutta Joona joutui muistuttamaan mua siitä, että myös sarjalla oli mahdollista ratsastaa eikä vain matkustella. Kolmas radanpätkä olisi pitänyt mennä uusintatahdissa, mutta mulla oli tuoreessa muistissa torstain tunnilta kääntämisen hankaluus, ja mä keskityin vähän liikaa saamaan ruunan taipumaan rehellisesti mun pohkeen ympäri. Se toki oli myös hyödyllistä, mutta laukka olisi saanut edetä huomattavasti paremmin.

Olisimme voineet hypätä koko radan meidän kisakorkeudella, mutta mä valitsin mennä sen 90-senttisenä. Jos me selvittäisiin 90 sentin radasta valmennuksessa, me selvittäisiin 80-senttisestä kisoissa vaikka silmät kiinni. Tegurille 90 cm ei tuntunut juuri missään, vaikka sillä tunneilla ei yleensä sellaisia esteitä ainakaan ratana hypättykään.

Mä en tiedä, mistä se itsetuntoboosti ennen suoritusta kumpusi, mutta nostaessani laukan omalla vuorollani mä tiesin, että meidän oli näytettävä sekä Joonalle että kaikille katsomossa istuville sekä kaikille mun heppainstagramin seuraajille, että me pystyttäisiin tähän, ja me pystyttäisiin myös kisarataan sunnuntaina. Nostin kädet vaistomaisesti hieman ylemmäs ja survaisin pohkeeni kiinni ruunan kylkiin. Se nosti päätään ja koko etukroppaansa ylemmäs mun käsien mukana ja liimasi katseensa korvat hörössä ensimmäiselle esteelle. Nyt mentäisiin eikä meinattaisi, perkele.

Ensimmäinen linja kakkoselta kolmoselle oli suorastaan pelottavan pitkä, mutta mä keskityin pitämään rytmin yllä Tegurin imiessä voimakkaasti kohti kakkosta. Paikka jäi pidentyneessä laukassa vähän kauas, mutta ei niin kauas, ettemmekö olisi pystystä selvinneet puhtaasti. Heti esteen jälkeen nyppäsin Tegurin ylös ehkä vähän turhankin voimakkaasti ja käänsin sen niin tiukasti kuin 176-senttisen ruunan vain pystyi, ja se kääntyi kuin kääntyikin vitosen edestä kohti kolmatta estettä. Okseri ylittyi kivasti, vaikka tulimmekin vähän pohjaan, ja ruuna kääntyi ykkösen ja ysin välistä kohti pitkää sivua. Laukanvaihtoja en ehtinyt esteiden päällä ajatella, mutta Tegur onneksi vaihtoi ne esteiden välissä helposti ja isommat kaarteet se pystyi menemään vastalaukassakin täysin ongelmitta.

Neloselta vitoselle tuntui olevan pitkä kuin nälkävuosi ja annoin Tegurin pidentää askelta reippaasti ennen päätyä, jossa otin sen kaarteessa kiinni pitäen pohkeet kuitenkin lähellä, jotta laukka säilyi. Vitoselta kutoselle oli hauskan helppo tie, jossa pystyin keskittymään ruunan taivuttamiseen ja muokkaamaan reittiä vähän tiukemmaksi verryttelyssä tehtyyn verrattuna, ja sain kuin sainkin oikein hyvän tien pystylle. Tegur oli suhteutetulla ennemminkin pitkä kuin lyhyt, joten Sidneyn tungettua väliin seitsemän laukkaa me tultiin se näppärästi viidellä. Päädyssä sain Tegurin kuitenkin taas rytmikkäämmäksi ja lyhyemmäksi, jotta saimme käännyttyä ja suoristettua hyvin ennen sarjaa tekemättä ikuisuuden pitkää tietä sinnekin. Sarja ei jännittänyt mua enää niin paljoa, vaikka 85-senttiset pystyt näyttivätkin pelottavan isoilta. Kahden askeleen mittaisessa välissä mä muistin tällä kertaa istua alas, tehdä puolipidätteen ja sitten vasta lähteä seuraavaan hyppyyn.

Sarjan jäljiltä Tegur oli mukavan lyhyt ja terävä, joten sain sen juuri ja juuri käännettyä ennen kakkosestettä, ja suoran linjan ysille saatuamme annoin ruunan taas venyttää askeltaan reippaastikin. Muutama askel ennen estettä piti kuitenkin ottaa se hyvin kiinni, tehdä mahdollisimman pieni hyppy ysille ja alkaa jo esteen päällä valmistella kääntymistä vasemmalle. Emme kuitenkaan saaneet kaikista pienintä tietä kympille, koska Tegur ei ihan pikkuponien tapaan kääntynyt, mutta pääsimme okserista kuitenkin puhtaasti yli ja saimme taas kiihdytellä kohti estettä numero yksitoista. Sen ja kahdentoista väliin jäi vähän ikävän iso kaarre, enkä lähtenyt kokeilemaan Amiran tekemää reittiä kahdeltatoista kolmelletoista, vaan kiersimme ysin ja jatkoimme ehkä vähän turhan vauhdikkaasti pitkän sivun keskellä olevalle viimeiselle esteelle. Maalilinjan jälkeen Tegurkin alkoi olla jo mielestään suorittanut tarpeeksi, ja Joonalta emme saaneet kuin kehuja ja kehotuksen harjoitella kääntämistä vaikka pienillä kavaleteilla sillä hannunvaakunatehtävällä, jota se oli laittanut kauhupuomitunnin tuntilaiset treenaamaan alkuviikosta. En luvannut ottaa sitä repertuaariin, koska mulla ei varsinaisesti ollut mahdollisuutta treenata itsekseni, mutta ensi viikon koulutunneilla voisin varmasti keskittyä laukassa kääntämiseen. Loppuravien aikana Madde näytti mulle peukkua, enkä mä voinut kuin hymyillä takaisin, vaikka keventäminen sai mut lähes irvistämään joka askeleella polven takia.


Kiitos valmennuksesta! #NVRK2020 / merkintä 11, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 18:18
 
Etsi: Kuluvan vuoden ratsastustunnit
Aihe: 8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni
Vastaukset: 7
Luettu: 336

Robinin päiväkirja

9.11.2020
Kilpailuhenkisyyttä

Pimeys oli laskeutunut Shelyesin pihamaalle, kun työpäiväni oli viimein pulkassa ja viimeisetkin alkeiskurssilaiset olivat kadonneet tallin käytäviltä kailottamasta. Lapset olivat ihan jees, ajattelin, mutta kiintiö oli minullakin. Heti alkeisjatko-tunnin perään pidetty alkeistunti alkoi jo hieman puuduttaa. Mulla oli mennyt koko päivä pää kolmantena jalkana juostessa ja asioita hoitaessa, joten en ollut mitenkään ehtinyt ratsastaa Robbaria ennen tuntien alkamista. Lisäksi pikkuponi Samin saapuminen oli saanut mulla pasmat aivan sekaisin ja verenpaineen uhkaavaan nousuun: ei ollut mennyt varmaan edes puolta tuntia Samin saapumisesta, kun se poni oli jo ollut kömpimässä pihaton aitojen alta karkuteille. Olimmekin saaneet ensitöiksemme askarrella pihaton alimman lankun alle sähköaidan, jotta se pikkuriiviö pysyisi jatkossa aitojen oikealla puolen.

Mutta ei auttanut valitus eikä murhe, vaan mun oli vielä kiivettävä Robinin satulaan, vaikka yötöiksihän mulla taas menisi. Sunnuntain ratsastuskoulupiirimestaruudet häämöttivät edessämme, enkä ollut uhrannut kilpailulle tuskin puolittaista ajatustakaan. Joona niistä oli toki vouhottanut innosta soikeana, mutta itse olin keskittynyt niin vahvasti omien oppilaideni koutsaamiseen, että oma suoritukseni oli jäänyt kokonaan unholaan. Emme olleet kilpailleetkaan Robinin kanssa hetkeen, joten odotukseni radan suhteet eivät olleet mitenkään järisyttävän korkealla, mutta silti. Kyllä minä parisuhdekriisin saisin aikaan, jos Joona peittoaisi minut koululuokassa.

Robin rouskutti jo tyytyväisenä heiniään, kun harjasin sen pikaisesti ja heitin mustan koulusatulan sen selkään. Sitä ei selkeästikään olisi huvittanut lähteä enää hommiin, mutta se seurasi kuitenkin kiltisti (vaikkakin jokseenkin vastentahtoisesti) minua oritallista maneesiin.

Maneesi oli autio, kun kiipesin Robinin satulaan. Käveltyäni pari kierrosta siirsin Robinin rennon letkeään raviin, jumppailin molempiin suuntiin loivia kaarteita tehden ja lämmittelin sitä ennen kuin siirryin varsinaisiin tehtäviin.

Hioimme Robinin kanssa kouluratamme osia, etenkin takaosakäännöksiä, joissa Robin jäi helposti melko heikoksi, sekä pysähdyksiä. Robin tuntui aluksi kamalan hitaalta, mutta pikkuhiljaa se heräsi ja alkoi löytää energiaa takaosaansa. Tunsin, miten hevonen allani nosti selkäänsä ja ponnisti takajaloilla kunnolla alleen esittäen mitä lennokkainta ja irtonaisinta ravia.

Minua hymyilytti, kun lopulta annoin Robinille pitkän ohjan ja taputin sitä kaulalle. Ehkei kilpailustamme tulisikaan niin tuhoon tuomittu, kuin olisin kuvitellut!

Samassa maneesin ovi aukesi.
”Täällähän sä oot! Etkö sä malta lähteä kotiin ollenkaan?” Joona huhuili maneesin ovelta.
”Pakkohan mun on treenata, jos meinaan hakata teidät sunnuntaina!”  virnistin. Joona näytti mulle kieltä.

”Ei mulla mee enää kauaa, käyn heittämässä tän talliin ja annan sille sen safkat, niin sit voidaan lähtä.”
”Hyvä”, Joona vastasi, kun hyppäsin alas Robinin selästä ja talutin hikisen mutta tyytyväisen tummanruunikkoni hänen ohitseen. ”Mutta älä kuvittelekaan, että voittaisit meidät! Me ollaan kuule lyömättömiä Theon kanssa!”
”Sehän nähdään!”

Tästä saataisiin aikaan vielä vuosisadan kriisi.


________________________
Merkintä 12!!!, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 16:29
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Robinin päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 802

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 8 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: