2021/12/22 - 1 - Joulubuffet

Silmät tiukasti edessä olevaan jouluruuan täyttämään lautaseen sidottuina, tunsin samaan aikaan järkyttävää nälkää ja yltäkylläisyydestä johtuvaa, ällöttävän täysinäistä oloa. Ensimmäinen kierros jouluruokaa oli jo takana ja jostakin ihmeestä johtuen silmät olivat tahtoneet lisää, vaikkakin vatsa oli huutanut armoa jo edellisen lautasellisen puolesta välistä lähtien.

- Eikö maistu, Catu?

Lämpöä loimuavan takan vieressä olevasta joulukuusesta heijastui kynttilöistä valoa viistosti edessäni istuskelevan Matiaksen kasvoille. Mies tunki jo kolmatta lautasellista ruokaa suuhunsa ja oli aivan valmiina hakemaan lisää ilmaista ruokaa.

- Maistuu, maistuu… Kunhan saadaan ensimmäistä annosta vähä sulatettua, naurahdin vastaukseksi.

Ruokahalun palautumista ei kuitenkaan helpottanut yhtään Matiaksen vieressä istuva, upeaan juhlamekkoonsa pukeutunut platinablondi ja sen haaveileva katse suoraan edessään olevaan mieheen. Ruokahaluttomuus muuttui ahdistavaksi paineen tunteeksi rinnan päällä ja olisin halunnut juosta suoraan vessaan vapauttamaan kaiken sisälleni ahtaamani tungoksen. Käänsin nopeasti katseeni takaisin lautaselle.

Pöydän reunasta pilkotti tummanvihreän samettisen mekon v-linjainen kaula-aukko ja huomasin ensimmäistä kertaa, miten aivan liian syvälle kaula-aukko ylsikään. Huomasin myös, miten hiilihydraattitäytteiset laatikot olivat saaneet vatsani pullottamaan täysinäisyyden merkistä. Tunnistin täysinäisen olon muuttuvan kateudeksi ja itseinhoksi.

Olin kuin automaattisesti toimiva sekä kävelevä, hitaasti tikittävä aikapommi, valmiina räjähtämään minä hetkenä hyvänsä. Kuluneen vuoden aikana oli tapahtunut liikaa ja aivan liian paljon olin padonnut sisälleni odottamaan. Aivan liikaa Ella-Amalieta. Kaikki asiat Svolværissa tuntuivat nykyään jotenkin sitoutuvan suoraan tuohon naiseen. Vaikka kohtelimme toisiamme kuin näkymättömiä hahmoja en silti voinut väittää, ettenkö seurannut aina salaa naisen olemusta sekä kadehtinut jokaista hänen viileää yksityiskohtaansa.

”Olisipa Ronja ja viin…”

- Hei Catu, ootko sä vielä siellä? Janni heilautti vierestäni kättään katseeni ja lautaseni välissä.

- Valitettavasti, hymähdin, yrittäen samalla tuoda huumorin sävyttämää kaikua vastaukseen.

Sivusilmästä näin Sonian ja Jannin vaihtavan huolestuneita katseita pöydän ylitse.

- Kaikki hyvin, nostin vihdoin katseeni ja yritin hymyillä niin aidosti kuin pystyin, niin leveästi kuin pystyin. Mutta hymy ei tavoittanut silmiäni, vaikka miten olisin yrittänyt.


Oli ollut suorastaan itsetuhoisen tyhmää järjestää ohjelmaa Shelyesissä ja olettaa, etten joutuisi muka kärsimään. Vuosipäivä lähestyi aivan liian nopeasti, eikä tässä ajassa olleet ehtineet korjautua haavat, joiden korjausprosessi ei ollut edes käynnistynyt. Kävelin päivästä toiseen ympyrään, jonka silmukka ei päättynyt. Se vain tiukentui kaulani ympärillä ja se olin minä itse, joka sitä yhä vain kireämmälle kiristi.


Janni vastasi hymyyn omallaan. Tummiksi meikatuista silmistä ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka ja en malttanut hillitä itseäni. Kapeat kasvonpiirteet kääntyivät jatkamaan keskustelua Sonian, Jassun ja Viivin kanssa, samalla kun omani siirtyivät hiljalleen eteenpäin pöytää pitkin. Kuin etsien jotain, silmät jatkoivat matkaansa, muutaman tutun kasvon ohitse, laskeutuen jälleen pöydän äärellä istuvaan pariskuntaan, tällä kertaa niistä siihen toiseen. Näkökenttäni tarkentui vaaleaan, huolitellusti laitettuun hiuspehkoon ja teräviin leukalinjoihin. Sisällä leimahti tunneryöppy, jota eivät sanat riittäneet kuvailemaan.

En edes muista, koska olisin sallinut itseäni katsomasta häntä suoraan. Koko kehoni jännittyi, seuratessani miehen liikkeitä. Silmäni suorastaan imaisivat jokaisen yksityiskohdan. Jopa painovoimaa raskaampi vetovoima pakotti silmiäni jatkamaan niillä syömistä. Antaessani pikkusormen, huomasin koko kehoni olevan jo vedettynä mukaan. Oli liian myöhäistä.

Katseeni reunat hämärtyivät ja tuntui kuin ajautuisin kauemmas todellisuudesta. Ympärillä oleva puheensorina muuttui kuin seinän toiselle puolelle käytäväksi keskusteluksi ja kuulin enää vain pehmeää muminaa. Näkökenttäni mustat reunat lähestyivät yhä kiivaammin toisiaan, samalla yksityiskohtien terävöityessä ainoastaan yhdessä ihmisessä ja sen vaaleissa piirteissä sekä hymyssä, joka puolestaan ylsi silmiin asti. Naurua pöydän ääressä, niin aitoa, että se huokui lämpöä ihmisten ylitse jopa minuun.

Sisälläni kävi kipinä, joka oli valmiina roihahtamaan ilmiliekkeihin ja viimeinkin sytyttämään lyhyen sytytyslankani tuleen. Olin liian lähellä äärirajojani ja yritin hillitä itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla. Aivoni käskivät siirtämään katsetta pois, mutta yksikään lihas ei totellut komentoja. Olin täysin voimaton. Tunsin, miten itsehillintäni alkoi valua sormieni välistä. Raja oli lähes jo ylitetty. Sisältäni kumpusivat tunteet täysin sanattomina; käteni puristuivat yhä lujemmin nyrkkiin pöydän alla ja katseeni kävi yhä kuumemmaksi. Poltin hiljalleen reikää Svenin kasvoihin.

Se oli virhe, sillä Sven luultavasti tunsi leimuavat silmäni hänen poskellaan ja siniset silmät kääntyivät suoraan omiini.

---

Katsekontakti kesti ehkä muutaman sekunnin, mutta jokainen niistä sekunneista oli liikaa ja olin taas aivan liian täynnä.

#svetu