Flammen pöhlöilyt

Brynhild Flamme

vuonistamma, s. 20.4.2013
omistaja Viivi
omille sivuille

”Pidäkkö nää siitä kii?”
”Joo joo.”
Otin paremman otteen kulahtaneesta nahkariimusta ja silmäilin samalla sen toisessa päässä heinää mussuttavaa vuonohevosta. Pikkutamma näytti hölmistyneeltä huomatessaan, että sen automatka oli selvästikin päättymässä. Sen antaumuksellinen heinänsyönti pysähtyi kuin seinään, satunnaisten korsien yhä roikkuessa erittäin epäedustavasti suupielistä.
”Jep, auki on”, Jassu huikkasi trailerin toisesta päästä ja lähdin peruuttamaan tammaa varovasti ulos. Onneksi trailerissa oloa oli treenattu paljon ja Flamme tuli sieltä pois kuin vanha tekijä.
”Niin mikä tää sintti nyt sitte on?” Tallipihaan kävelevä Catu kysyi ilkikurinen virne kasvoillaan.
”Flamme, mun piakkoin kolmen vanha kasvatti. Se on vielä vähän höntti mutta kyllä siitä vielä hieno tulee jos on yhtään isäänsä tullut”, vastasin silmäillen tammaa ylpeästi. Ehkä näky olisi silti ollut varteenotettavampi, mikäli Flamme olisi perinyt myös isänsä säkäkorkeuden, eikä se möllöttäisi pihassa pöllämystyneen näköisenä suu täynnä heinää.
”Eikä se edes keksinyt sille mitään lyhyempää kutsumanimeä”, mutisi Jassu Catulle.
”Hmh, Flamme on ihan tarpeeksi lyhyt”, puolustauduin.
”Flamme… Amme… ”, Jassu jatkoi epämääräistä mutinaansa tutkaillen tammaa.
”Jassu ei.”
”Amme…. Ammu… AMMU!” Erittäin varteenotettava tallinomistaja hihkaisi hullunkiilto silmissään. ”Ilmiselvä Ammu kakkonen!”

Jassu oli selvästi pääsemässä jälleen vauhtiin, mutta hylkäsin hänet ja Catun kylmästi lähtemällä viemään tammaa sen uuteen karsinaan. Flamme pöhisi kävellessään kuulostaen hieman enemmän possulta kuin ponilta, mutta olin joka tapauksessa positiivisesti yllättynyt sen rauhallisuudesta. Saavuimme viininpunaisen pihattotallin edustalle, jonka ovi aukesi vaimeasti narahtaen. Muut tallin asukkaat olivat ilmeisesti vielä ulkona ja olimme tallissa kahden. Pyöräytin Flammen sen uuteen karsinaan ja katsoin kun tamma haisteli (ja maisteli) keskittyneesti karsinan seinää. Nuorelle tammalle kaikki oli toki vielä uutta, eikä se ennen tätä ollut kovinkaan paljoa ollut Brynin ulkopuolella. Vilkaisin ympärilleni talliin. Siellä oli ihmeellisen siistiä, mikä kyllä tulisi korjaantumaan meidän muutettuamme. Meidän tulomme tosin oli jo nyt nähtävissä, sillä ponin kavioiden mukana oli kulkeutunut multaa pihalta vastalakaistulle tallin käytävälle. Ulko-oven vieressä oli toinen tyhjillään ollut karsina, mihin oli Jassun sanojen mukaan muuttamassa toinenkin uusi yksityisponi. Katseeni palasi jälleen Flammeen, joka tunki kauniin hallakon päänsä olkapäätäni vasten. Silitin sitä rauhoittavasti ja päätin ryhdistäytyä tekemään jotain hyödyllistä.

Poissaollessani Jassu oli tehnyt katoamistempun, mutta tallipihassa Catun seurana seisoi kaksi hahmoa, ruskeahiuksinen tyttö ja pitkänhuiskea blondi poika. Menin moikkaamaan porukkaa, jolloin tyttö selvisi Theaksi ja poika Petteriksi. Juttelimme hyvän tovin Shelyesin nykyisestä menosta, kunnes ison tallin ovi aukeni ja sieltä riimun ja riimunnarun kanssa astui tummanruskeahiuksinen, arvioltani täysi-ikäinen nuori. Juttutuokiomme katkesi kuin seinään ja tunnelma muuttui rennon kepeästä hieman kireäksi. Vilkuilin hiljaa Theaa ja tallista tullutta tyttöä, jotka katselivat toisiaan viileästi. Tyttö jatkoi kuitenkin matkaansa pikaisesti moikattuaan, jonka jälkeen Thealla ja Petterilläkin oli yhtäkkiä kiire toisaalle.

”Tavallista ja rauhallista… Jotain te nyt taisitte jättää kertomatta!” Tivasin viereeni jääneeltä Catulta.
”Niin no joo, se oli Fia, niillä on vissiin vähän jotain kolmiodraamaa”, Catu sanoo kättään heilauttaen.
”Vissiin?” Kysyn virnistäen. ”Saat kyllä myöhemmin kertoa kaiken, Jassu jättää ilmeisesti aina parhaat jutut kertomatta.”
Catu nyökkäsi nojaten trailerin harmaata seinää vasten. ”Äh, pitäis mennä jatkamaan karsinoiden siivousta”, hän valitteli huoahtaen.
”Ehei sun vielä tarvi mennä”, sanoin ovelasti.
”Mitä, sanoko Jassu ettei mun tarvi enää tänään siivota niitä?” Pahaa-aavistamaton tyttö kysyi toiveikkaan innokkaasti.
”Ehei kun sää voit auttaa mua kuskaamaan kaikki Flammen tavarat talliin”, vastasin omahyväisesti virnistäen. Catu mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi, mutta olin jo ehtinyt avata auton takaoven ja sysäsin sieltä tämän syliin Flammen tummansinisen fleeceloimen. Catu vilkaisi olkani yli autoon. ”Ei sun mieleen sitten tullut ottaa mitään harjalaatikkoa?” Hän kysyi vilkaisten merkitsevästi auton takapenkille, jossa kaikki harjat, huovat ja loimet lojuivat levällään.
”Hmh, no tuli vähän kiire”, murahdin kasaten Catun kannatteleman loimen päälle irtonaisia harjoja auton takapenkiltä.

”Oho, taisin ihan unohtaa ottaa sille kaviokoukun”, pohdin istuen keskellä pihattotallin satulahuonetta. Olimme heittäytyneet tapamme mukaan Catun kanssa laiskoiksi ja tavaroita tuodessamme jätimme ne vain huoneen lattialle lojumaan. Ennen Jassun tuloa nekin olisi kuitenkin järjestettävä. Ympärilläni lepäsi epämääräiset kasat harjoja, hoitosuihkeita, ötökkämyrkkyjä, huopia, pyyheitä, riimuja, loimia ja kaikkea mahdollista turhaa jota en tulisi varmaan koskaan edes tarvitsemaan. Olipa mukaan eksinyt myös pari ylimääräistä huopaa, jotka kuuluivat Brynissä asuville vuonohevosilleni.
”No aika yllättävää. Unohdit varmaan suitset kanssa?” Catu vitsaili viikatessaan ponin loimia hyllylle.
”Itseasiassa siitä puheenollen… ootko sää nähny niitä?”
”Mitä niitä?”
”No suitsia.”
”Ei oo tosi”, Catu nauroi. ”Mitähän kaikkea sää oot jättäny?”
”Nooh tuon ne sitte joskus myöhemmin”, vastasin huolettomasti ja nakkasin irtonaiset harjat Flammen loimien päälle. ”Tai lainaan Jassulta.”

Olimme juuri saaneet kaiken järjestettyä (tai ainakin minun silmissäni järjestettyä) Jassun saapuessa talliin.
”Se on näemmä kotiutunut ihan hyvin”, Jassu virkkoi nyökäten karsinaa kohti, jossa vuonistammani haisteli edelleen karsinan ovea. ”Vai mitä Flamu?” Hän lisäsi kysyen tammalta.
”Flamu?” Yskähdin katsoen Jassua merkitsevästi.
”Flamu on oikein kiva poni”, Jassu jatkoi virnistäen ja taputti tamman kaulaa. Pikkutamma nautti saamastaan huomiosta ja näytti pitkähkön Jassun vierellä entistäkin pienemmältä.
”No kas kun ei Flamingo!” Puhahdin.
”Tai Flamenco”, lisäsi Catu innokkaasti.
”Ja mää en vieläkään muista kumpi niistä on se lintu”, huokasin surullisesti Jassun ja Catun virnuillessa omahyväisinä.

Jassu patisti talliorja-Catun suorittamaan tehtäviään talikon ja kottikärryjen seurassa, kun tämä itse lähti vastaanottamaan uutta kauan odotettua Raffe-eestikkiään. Flammen kanssa ei enää ollut kummempia puuhia sillä halusin antaa sen kotiutua rauhassa, joten päätin lähteä kuluttamaan aikaani taukotupaan. TV:n ääressä nököttivätkin täysin saippuasarjan menoon uppoutuneet Kairan, Beata ja Emma, joiden seuraan liityin löhöilemään sohvannurkkaan.

Itse voisin lukea koko harrastuksen - tai elämäntavan - kohokohtiin ne rauhalliset kesäpäivät yhdessä hevosystävän kanssa. Jouduin jättämään laskuista maastolenkin jolle muut lähtivät porukalla Flammen ratsukoulutuksen ollessa vasta aluillaan. Saateltuamme muut matkaan suuntasimme ponin kanssa metsän laitaan - Flamme parturoimaan jo hieman rehottavaa ruohoa, kun taas itse kaivoin pokkarin esiin.

”No et vissiin sattunut paikalle kun tervettä järkeä jaettiin”, huoahdin ponilleni pohtien, olisiko tänään itkun vai naurun paikka. Tällä kertaahan me siis seisoskelimme ponitallin kulmalla - ja ilmeisesti juuri sen oven takana vaani mustaviittainen paholainen valmiina varastamaan pienten pyöreiden (ja puolustuskyvyttömien) ponien vähäiset kaurat. Ponitallin ohitus oli juuri tänään aivan ylitsepääsemätön asia – ja siinä olimmekin ehtineet tuumailla jo hyvän tovin. Elämän suurien valintojen kanssa ei parane hätiköidä. Flamme puhisi järkyttyneen oloisena kurottaen varovasti päätään punaista tallin seinää kohden. Silitin tamman kaulaa ja annoin sen haistella tallin seinää. Muutaman minuutin kuluttua se vaikutti rentoutuneen ja uskalsi kääntää katseensa pelottavasta seinästä minuun. Tamma hamusi muutamaa hassua ruohonkortta viereltäni maahan pudonneiden värikkäiden lehtien seasta. Nekin vähät korret, jotka eivät vielä olleet kylmien syysilmojen myötä kellastuneet joutuivat siis (jo valmiiksi pulskien) ponien päivällisiksi.

”Noniin, josko me viimein pääsisimme jatkamaan matkaa”, mutisin ponilleni ja otin muutaman askeleen tallipihaa kohti. Kerrankin onni taisi olla minun puolellani – kohdistettuaan vielä epäluuloisen katseen ponitalliin Flamme lähti kuin lähtikin seuraamaan minua. Virnistin erävoittooni tyytyväisenä ja käänsin katseeni pienestä ponitammasta tallipihan suuntaan. Fia oli ilmaantunut pihaan huitoen käsiään suuntaamme. Heilautin kättäni iloisesti takaisin, mutta muutamia sekunteja jälkeenpäin oivalsin, ettei kyse tainnutkaan olla pelkästä huolettomasta tervehdyksestä. Tallipihan poikki karautti nimittäin pian Hera – tummansininen riimunnaru perässään vallattomasti heiluen. Pienet kaviot polkivat pihaa rytmikkäästi tamman pörröisten korvien ollessa samalla terhakkaasti pystyssä. Ponitamman ovela ilme kieli siitä, ettei sillä ollut mitään aikomusta antautua takaisin kiinni helpolla. Otin vaistomaisesti tiukemman otteen Flammen riimunnarusta. Se vaikutti vasta nyt käsittäneen laumatoverinsa viilettävän villinä ja vapaana, eli ainakin jonkun päässä palaset loksahtelivaat kohdalleen vasta minun jälkeenkin. Eikä silläkään olisi pitänyt kehuskella. Vaikka olin osannut varautua Flammen innostuvan karanneesta Herasta, yllätyin kuitenkin sen nykäistessä itsensä voimalla taaksepäin. Riimunnarun heppoinen lukko antoi nykäisylle periksi lukon irrotessa naruun kiinnitetystä metalliosasta. Vaistomaisesti yritin tavoitella Flammen vilahtavaa riimua, kuitenkin tuloksetta tamman peruuttaessa luotani.

Puiden paksut, kapeille metsäpoluille kasvaneet juuret eivät helpottaneet kulkua metsässä, johon syysillan hämy oli alkanut laskeutua. Ties kuinka monetta kertaa jalkani kolahti juuriin - olin lakannut laskemasta kaatuilujani jo kuudennen jälkeen. Edellä tarpova Fia vilkaisi minuun noukkiessani kädestäni pudonnutta leivänpalaa maasta. Olimme etsineet Heraa ja Flammea jo yli tunnin Shelyesin lähimaastosta – tuloksetta. Jassu oli ottanut auton ja lähtenyt kiertämään lähialuetta ja tallini Brynhildin suuntaa, muutamat tallitytöt ja -pojat olleet menivät jalkasin toiseen suuntaan ja hevosillaan maastoon lähteneet Jemina ja Kairan olivat myös luvanneet pitää silmänsä auki. Pyöreät ponimme olivat porhaltaneet tallipihasta yhdessä pää kolmantena jalkana ja tuntuivat haihtuneen sen jälkeen kuin savuna ilmaan. Heran tilanne huoletti syystäkin Fiaa, sillä tamman riimunnaru oli jäänyt roikkumaan sen mukana. Pahimmassa tapauksessa Hera olisi jossain loukussa – ja Flamme olisi puolestaan ehtinyt siinä ajassa juosta jo vaikka minne. Päätimme kääntyä ryteiköstä pienelle autotielle johtavalle polulle. Metsässä alkoi olla hämärää, joten emme olisi tehneet siellä mitään ennen taskulamppujen saamista. Kiireessä olimme napanneet riimunnarut ja leipää mukaan, ottamatta tietysti lainkaan huomioon sitä tosiseikkaa, että syksyn tullen hämärä laskeutui petollisen nopeasti. Ajatukseni keskeytti Fian epämääräinen äänähdys. En ollut huomannut lainkaan kännykästäni kantautuvaa örinää, joka tunnettiin soittoäänenäni (ja johon kaikki muut paitsi mitä havahtuivat). Varmasti meidän molempien ilmeemme käväisivät ennakoiden huojentuneessa huomatessamme soittajan Jassuksi.

”Joku ihan hörhö mummeli soitti mulle äsken!”
”Ne ponit!” Älähdin kuitaten kintaalla Jassun epämääräisen keskustelunavauksen.
”Sen pihassa on kuulemma kaksi ’nälkäkuoleman partaalla’ olevaa ponia, joista toinen näyttää aivan meidän ponilta, jolla tämän pojantytär oli ollut talutusratsastuksessa viime keväänä.”
”Onko se Hera?”
Jassu murahti, ettei ollut saanut puheista muuta selkoa, kuin että kyseessä oli kaksi vaaleaa ja erittäin nälkäistä ponia. Mummo oli kuulemma puhelun aikana ollut syöttämässä niille jo kolmatta pussillista leipää. Pidimme kuitenkin todennäköisenä, että kyseessä olivat Flamme ja Hera, vaikka kuvaus ”nälkäkuoleman partailla” ei aivan ponitammoihin täsmännytkään. Ainakaan, jos osasi vähänkään kriittisesti katsoa Flammen vatsanympärystä. Sovimme Jassun hakevan Fian ja minut kyytiin matkalla ”mummolaan”, kuten Jassu asian ilmaisi.

Paikan päällä oli tosin pakko myöntää, että tönö toikin mieleen kaikin mahdollisin tavoin sanan mummola. Vanhaa idylliä taloa reunusti kaunis piha, joka oli täynnä jos jonkinlaista tavaraa – esimerkiksi pihatuoleja, lasten leluja ja ruukkukasveja. Pihan kaksi valtavaa puuta olivat alkaneet tehokkaasti pudottaa lehtiään ja piha vaikuttikin olevan paitsi siivouksen, myös haravoinnin tarpeessa. Pimeään pihaan kajasti lämmin valo ruutuikkunasta, jota ympäröi vanhahtavat pitsiverhot. Kävelimme Jassun ja Fian kanssa talon ovelle. Ovella paljastui, ettei talosta löytynyt ovikelloksi kutsuttua hienoutta, mutta kolkutus vaikutti toimivan yhtä hyvin. Puuoven avasi iäkkäämpi nainen, jonka muistelinkin hämärästi nähneeni joskus, oletettavasti Shelyssä lapsenlapsensa mukana. Hän johdatti meidät iloisesti höpisten takapihalle, johon oli vedetty kasviaitaa telkeämään kaksi ponitammaa pihaan. Normaalioloissa niitä ei tietenkään olisi estänyt matala ja heppoinen aita, mutta ilmeisesti kumpikin oli saanut jo juosta tarpeeksi – ja liiasti juostessahan voisi päästä vaikka laihtumaan! Huokasimme kaikki helpotuksesta tunnistaessamme karkulaiset, ja että kumpikin vaikutti olevan kaikin puolin kunnossa. Flamme ja Hera vaikuttivat muutenkin olleen ihan tyytyväisiä tilaansa, mummo nimittäin syötti niille parasta aikaa pakastimen sisältöään, josta oli löytynyt useampikin porkkanapussi ja varastoitua leipää. Jopa normaalisti tuntemattomille äreä Hera näytti olevansa hyvää pataa naisen kanssa.

”Oletteko te nyt aivan varmoja, että osaatte ruokkia näitä oikein?” Mummo varmisti katsoen Jassua epäilevästi.
”Tällä pienemmällä oli kamalan kova nälkä, sen on saatava tarpeeksi leipää ja porkkanaa”, jatkoi mummo Jassun vakuutteluista piittaamatta.
Yritin Flammen pyöreään mahaan viitaten sanoa Flammen kyllä olleen normaalisti aina ruoka-aikaan kotona. Rivien välistä tulkitessani syy Flammen karkaamiseen tämän teorian mukaan taisikin olla, ettei se saanut kotona tarpeeksi ruokaa. Vilkaisin vielä tamman mahaa. Jep, tallella se edelleen oli.
”Ei nuo hevoset mitään lihavia ole, hyvä kun kylkikuut eivät näy. Ja sama teidän kanssa, oletteko varmasti muistaneet syödä niitä hevosia hoitaessa? Minulla olisi tuolla sisällä vielä…”
Kiitimme tarjouksesta, mutta halusimme ehtiä takaisin Shelylle ajoissa (ja normaalipainoisina). Kiitoksena avusta lupasimme kuitenkin naisen lapsenlapselle ilmaisen talutusratsastustunnin, sekä minä puolestani lupasin tulla jonain päivänä auttamaan pihan haravoimisessa ja siivoamisessa ponin jäljiltä. Jäin kauhulla odottamaan sitä päivää, sillä veikkasin puheenaiheiden perusteella palaavani Flammen kokoisena takaisin.

”No ei ainakaan tarvinnut pähkäillä tänään, missä muodossa sua liikutettaisiin”, mutisin ponille pyöräyttäessäni sen takaisin omaan karsinaansa. Pihattotallin muut asukit olivat jo uppoutuneet iltaruokiensa pariin ja ainoastaan Feitli malttoi syömisen lomassa kurkata, kuka talliin saapui. Catu ja Sven olivat ehtineet hoitaa hevoset iltakuntoon sillä välin kun Fian kanssa talutimme ponit kotiin. Matkaa ei onneksi ollut kuin pari kilometriä, ja tämäkin valaistuja teitä pitkin. Riisuin Flammen riimun annoin tamman lepuuttaa päätään käsivarttani vasten. Sen verran läheisriippuvainen otus se oli, että luultavasti se oli karkureissulla hakeutunutkin ihmisten seuraan. Silitin tamman kaulaa ja jätin sen syömään iltaruokia. Seuraavana päivänä luvassa olisi luultavasti kevyt palautteleva liikutus, kun poni oli tänään ehtinyt juosta luultavasti enemmänkin kuin oli tarpeen.

Hankasin kohmeisia käsiäni yhteen säilyttäen yhä napakan otteen ohjista, joiden toisessa päässä pieni vuonistammani pöhisi. Lapaset eivät ehkä sittenkään olleet aivan niin yliarvostettuja tähän aikaan vuodesta kun olin Brynistä ajaessani kuvitellut. Tänäkin vuonna loppusyksyn kymyys pääsi yllättämään, vaikka ikänsä pohjoisessa eläneenä uskoisi jo pystyvänsä ennakoimaan senkin seikan. Mutta ei, lapaset, pipo ja etenkin toppatakki kaivetaan laatikoista vasta kun aivan pakko on (tai oikeastaan aivan liian myöhään sen jälkeen). Pörröinen vuoniksenalkuni puolestaan otti varaslähdön talveen varustautumisessa ja pidempi talvikarva oli näkyvissä jo elokuun jälkeen. Kuluneen kuukauden aikana tuloksena olikin jo muhkea karvakerros, mikä sai Flammen näyttämään entistä pulleammalta. Hymähdin ajatuksissani. Nähtäväksi jäisi, löytäisinkö enää keskitalvella koko poniotusta tuon karvakerroksen alta, mikäli se melisi jatkaa tuota linjaa talvikarvankasvatuksessaan. No toisaalta, eipä se ainakaan näyttänyt tänään palelevan tarhassa, siinä missä osa laumakavereista hytisivät jo siihen malliin että takeille oli tarvetta.

Herättelin taas tammaa askeltamaan aavistuksen reippaammin. Olimme tulleet kentälle treenaamaan ohjasajon perusteita, sillä Flammen oli jo korkea aika alkaa saada opastusta valjakkoajon saloihin. Ainakaan kentällä ei ollut ruuhkaa, sillä muut halusivat hyödyntää maneesin iloja ennen päivittäisten ratsastustuntien alkua. Miellyttävämpi vaihtoehtohan se olisi ollut - eikä tarvitsisi kärsiä lapasten puutteesta - mutta Flammen keskittymiskyky ei ainakaan vielä tässä vaiheessa riittänyt treenaamiseen isomman hevoslauman keskellä. Muuten pikkutamma oli kyllä edistynyt huimasti. Perusasiat se sisäisti yllättävänkin nopeasti, mutta keskittyminen pidemmän aikaa tehtäviin vaati jo enemmän töitä. Päivän ohjelmassamme oli lähinnä perusasioiden kertausta - napakkaasta pidätteestä pysähdyttiin minun niin halutessani, äänimerkistä lähdettiin liikkeelle ja päädyissä harjoittelimme kääntymistä suurilla pääty-ympyröillä. Flamme oli ollut vetelä ja keskittymiskyvytön koko päivän ja samoilla linjoille se näytti jatkavan edelleen. Puristin paleltuneita käsiäni yhteen saaden tamman pysähtymään muutaman askeleen viiveellä. Välittömästi pysähdyksen tuloksena sen katse hortoili jonnekin tallin suuntaan, missä pienet alkeistuntilaiset huutelivat toisilleen ja taluttivat ratsujaan tunnille. Lasten perään kiirehti tuskastunut Jassu yrittäen selittää, miksi Lucakselle ei saanut laittaa Neten satulaa, vaikka Neten satulahuopa olikin paljon kauniimman värinen. Kiinnitin jälleen Flammen huomion itseeni ja komensin sen käyntiin. Samalla aloin vaatia siltä myös vähän tomerampaa askellusta, kunnes pysäytin sen uudelleen. Muutaman kierroksen jälkeen edistystä oli jo havaittavissa, sillä tamma jäi selvästi pysähtyessään kuuntelemaan minua ja liikkeellelähdöt käyntiin olivat huomattavasti sujuvampia. Siitä volttityöskentelystä ei sen sijaan ehkä puhuta… Katsotaan sitä puolta sitten uudelleen muutaman viikon kuluttua.

Seuraavaksi ohjasin tamman kentän poikki vaihtaen samalla kierroksen oikeaksi. Päästyämme seuraavan pitkän sivun alkuun annoin napakan merkin siirtyä raviin, mihin Flamme suvaitsi vastata vain huiskauttamalla häntäänsä. Olihan tätäkin asiaa jo treenattu - annoin siis käskyn uudelleen maiskauttaen samalla merkitsevästi. Tuloksena tuo pulska tamma lähti kuin lähtikin lyllertämään eteenpäin raviksi tunnistettavassa askellajissa. Hölkätessäni en voinut kun naureskella ponille. Kertaakaan aikaisemmin en ollut nähnyt sitä näin rauhallisena, vaikka yleensä hevosilla tuntui olevan enemmän virtaa nimenomaan ilmojen kylmettyä. Ei se mikään hermoheikko kaahottaja normaalistikaan ollut, mutta kulki sentään omalla moottorilla. No, ainakin jaksoin hyvin hölkätä sen perässä useamman kierroksen molempiin suuntiin. Teimme loppuun vielä jokusia siirtymiä käynnin ja ravin välillä, sekä pysähdyksiä suoraan ravista. Viimeiset kerrat onnistuivat yllättävän hyvin, joihin oli hyvä lopettaa päivän harjoitukset. Löysäsin ohjat ja siirryin kävelemään tamman vierelle. Flamme puhisi tyytyväisenä venyttäesään päätään alas. Se käveli vierelläni verkkaiseen tahtiin, mutta höristi innokkaasti korviaan oivaltaessaan, että olimme jättämässä tämän päivän osalta tylsän kenttätyöskentelyn. Lämpöä hohkaava pihattotalli tosin kutsui minuakin, mistä palelevat sormeni jaksoivat alituiseen muistuttaa.

Pihattotalliin päästyämme meitä tervehti vain karsinastaan kurotteleva Nette. Parkkeerasin Flammen keskelle käytävää, jossa sain riisuttua siltä hyvin valjaat, suitset ja suojat. Tamma tuntui heräävän kuin taikaiskusta saatuaan varusteet päältään ja se önisi innoissaan Neten kanssa. Kirjavaa shetlanninponitammaa vaikutti häiritsevän suunnattomasti, kun se oli jäänyt yksin talliin, eikä pienen kokonsa vuoksi yltänyt tervehtimään Flammeakaan kunnolla. Jassun sanojen mukaan Nette oli viimein astutettu, mitä olinkin odotellut jo hyvän aikaa. Vuonohevoskatraan lisäksi omistuksessani oli nimittäin myös muutama shetlanninponi ja olin vihjaillut Jassulle jo useaan otteeseen toivovani näiden kaveriksi Neten jälkikasvua. Harjattuani Flammen kauttaaltaan pikaisesti pyöräytin tamman sen karsinaan, jonka kaukaa viisaana olin huomannut siivota jo ennen ponin liikutusta. Tallista poistuessani olin törmätä Inkeriin, joka oli saapui puunaamaan tylsistynyttä Netteä. Tavallisesti niin nauravainen tyttö vaikutti todella ärsyyntyneeltä, mihin selvisi syykin: taukotuvan Pyhä Televisio oli ilmeisesti seonnut lopullisesti juuri kesken Ison ja Pehmeän uusintojen, jotka olivat jääneet itseltänikin välistä. Kiiruhdin kotiinlähdön sijaan taukotupaan, josta löysin Hildan ja Inga-Stinan leikkimästä mekaanikkoja.

”Mutta jos me väännetään tuota ja sit painetaan tuosta”, pohti Hilda mietteliään näköisenä syli täynnä kaukosäätimiä. Brunetet olivat ilmeisesti lyöneet viisaat päänsä yhteen ja kääntäneet koko huoneen nurin etsiessään uusia paristoja kaukosäätimiä varten, nähtävästi kuitenkin tuloksetta.
”Hei täällä on jotain irrallisia johtoja”, hihkaisi puolestaan Inga television takaa. ”Mihinköhän reikiin näitä vois koittaa?”
”Jos ette yrittäis työntää niitä mihinkään”, naureskelin ovenkarmiin nojaillen. ”Soitetaan vaikka joku ammatti-ihminen paikalle? Tai pojatkin vois ehkä tietää niistä teitä enemmän.”
Tytöt eivät olleet keskittymiseltään huomanneet tuloani ollenkaan ja käännähtivät yllättyneinä.
”Mutta jos me saadaan korjattua tää äkkiä me nähdään vielä viimeisin uusinta”, Inga väitti ja katosi jälleen television taakse. Istuin nojatuoliin seuraamaan operaatiota ja sain Hildalta pari kaukosäädintä, joihin jouduin vaihtamaan paristot. Kaukosäätimistä toinen, tumma ikivanhoilla neliön muotoisilla napeilla, vaikutti epäilyttävästi kuuluvan Jassun lapsuudenkodin ikivanhaan CD-soittimeen. Kapulan kulmaan oli selvästi sovitettu hampaita useampaankin otteeseen, luultavasti asialla oli ollut Nella pentuaikoinaan.

Alakerrasta kuului kiivaita juoksuaskelia, jotka kuuluivat jatkuvan taukotupaan johtaville portaille. Samassa Catun punaruskea pää pelmahti huoneeseen.
”NYT LAISKAMADOT TALUTTAMAAN ALKEISTUNNILLE JASSU TARTTEE APUA!” Tämä huusi.
”TELKKARI ON RIKKI!” Huusivat puolestaan Inga ja Hilda kuorossa surkean näköisinä.
”MITÄ?” Catu älähti unohtaen tyystin alkuperäisen asiansa. ”Kuka on uskaltaltanut rikkoa meidän TELKKARIN?”
En voinut olla virnuilematta, kun televisioriippuvainen Catu kiiruhti Ingan ja Hildan luokse ja uppoutui tutkimaan kiivaasti näiden kanssa Pyhän Televisiomme arvoitusta.

Jätin tytöt kuluttamaan aivosolujaan ja päätin puolestaan itse tehdä päivän hyvän työn rientämällä Jassun apuun alkeistunnin tiimellykseen. Katastrofitunti alkoi olla lopuillaan, mutta pääsin auttamaan erästä pikkuratsastajaa, jolla oli ongelmia pitää Mässy ravatessa uralla. Heran ja Mässyn laittaminen samalle alkeistunnille ehkä ollut Jassun parhaita päähänpistoja. Kukaan tunnin ratsuista ei ollut täysin hallinnassa, minkä vuoksi Hera oli jatkuvasti korvat luimussa ja mistä Mässy puolestaan innostui entistä enemmän. Jassu yritti saada jotain kontrollia hommaan, mutta etevimmätkään vertauskuvat eivät pelastaneet tilannetta. Kun ratsukot pääsivät viimein kävelemään pitkin ohjin loppukäyntejä ja Jassu tarvitsemalleen muutaman minuutin hermotauolle, inisi musta kosketusnäyttökännykkäni viestin merkiksi.
”Nuo on ihan urpoja. Digiboksi ei ollu päällä. -C”

Käytiin aamulla nauttimassa aamunkoitosta Flammen kanssa pienen kävelyretken muodossa. Matkalle mahtui yksi mörköpuska josta aamulinnut lähtivät liikkeelle, mutta muuten reissu sujui sopivan rauhallisesti. Omien kiireiden vuoksi tamma jää tältä päivältä vaille kummempaa liikuntaa.

Flammen koulutus on edistynyt yllättävänkin hyvin ja erityisesti valjakkoajo sujuu ajoittain siihen malliin, että tamman kanssa olisi haaveissa päästä pyörähtämään muutamissa kilpailuissa jo tänä keväänä. Aurinko ja lämmenneet kelit ovat tuoneet kummasti lisämotivaatiota hevosten kanssa touhuamiseen ja myös Flammella on selvästi ollut kevättä rinnassa.

02.01.2021