Petter the better

Olimme nähneet Svenin kanssa toisiamme ohimennen tallilla, mutta brotime oli jäänyt vähälle uudenvuoden jälkeen. Muutamia viestejä lukuun ottamatta, emme tienneet mitä toiselle kuuluu. Tänään asia kuitenkin korjaantuisi, kun olin kutsunut Svenin Gjemmestedin pubiin yksille. Tai kaksille. Turha sitä on etukäteen määrittää montako juo – fiiliksen mukaan siis.

Treffasimme pubin ulkopuolella brohalin kera, jonka jälkeen siirryimme yhdessä tiskille. Tilasimme molemmat tuopilliset jotain pahaa hanaolutta ja suuntasimme sitten ikkunan vieressä olevaan pöytään. Ensimmäiset hörpyt oluesta menivät hiljaisuudessa, kunnes Sven avasi keskustelun.
– Mitäs kuuluu? Hän kysyi ja hörppäsi lisää tuopistaan.
– Ihan hyvää, vastasin. – Kevät on oikeistaan mennyt gradua suunnitellessa ja sijaisopettajan hommissa, jatkoin. Olin jo päättänyt pro graduni aiheen. Se tulisi käsittelemään autistista lasta, hänen ratsastusterapiaansa ja siitä tullutta hyötyä koululiikuntaan. Hieman syvempi aihe ja erilainen, kuin kandini, jossa selvitin yläasteikäisten pelikäsitystä jalkapallosta vapaa-ajalla ja koulussa. Olin jo sopinut Jassun kanssa Lidian käytöstä ratsastusterapiassa, tamma sopisi tehtäväänsä mainiosti. Ulkopuolinen terapeutti tulisi hoitamaan terapiat, jolloin minä vain auttaisin tarvittaessa ja seuraisin ja havainnoisin terapiaistuntoja.
– Ainiin, kun sä olit siellä yliopistossa, Sven vastasi ja naurahti.

– Mä en oikein tiedä opiskelisinko enää vai en, Sven sanoi mietteliäänä.
– Noh? Kysyin Sveniltä. Hän oli kuitenkin sen verran nuori, että opintoja kerkeisi vielä hyvin suorittaa, vaikka työn ohessa.
– Mulla on ihan hyvä tilanne tällä hetkellä meidän firmassa, sitä paitsi en tiedä mitä haluaisin opiskella. Ja jalkapallo vie niin paljon aikaa, Sven vastasi. – Ja nyt kun tämä tuli puheeksi, Sven jatkoi mumisten. – Aion lopettaa Shelyesissä työskentelyn ja ottaa lisää vastuuta raksalla.
– Täh? Vastasin ja katsoin vastapäätä istuvaa nuorta miestä silmät pyöreinä.
– Joo, hän sanoi. – Saan täydet tunnit ja parempaa palkkaa. Ei mulla sitten ole enää aikaa pyöriä tallilla. Lisäksi siellä olo on vähän ahdistavaa, tiedät varmaan miksi, Sven jatkoi. Nyökkäsin.
– No siis, kyllä mä ymmärrän, vastasin Svenille. – Eihän hevoset ole sun intohimo, kuten ei kyllä munkaan, jatkoin. Pidin kyllä tallilla pyörimisestä ja ratsastamisesta, mutta olin kuitenkin kasvanut ulos heppatyttövaiheesta. Lidiaa oli mukava hoitaa ja ratsastella silloin tällöin, mutta se ei vaan enää tuntunut samalta kuin aloittaessani Lokan kanssa.
– Niinpä, hän vastasi.

– Harmittaa kyllä, että ne menettävät hyvän tallityöntekijän ja kengittäjän. Ei siitä Christianista ole mihinkään, Sven sanoi pyörittäen päätään. Naurahdin.
– Noh, älä oo niin ankara sille pojalle. Kyllä työ tekijäänsä opettaa, sanoin. Sven murahti jotain epämääräistä.
– Mitä se kengittäjän homma vaatii? Kysyin Sveniltä.
– No jos virallisesti haluaa tehdä, niin hevosalan perustutkinto ja siihen ammattitutkinto päälle. Onkohan se jotain neljä, viis vuotta, Sven kertoi. – Siihen ammattitutkintoon voi päästä myös riittävällä kokemuksella ja se kestää reilun vuoden, Sven jatkoi.
– Okei, sanoin. – Pitääpä miettiä asiaa. Siitä saisin syyn käydä välillä tallilla ilman hoitohommia, naurahdin. Sven oli samaa mieltä.

Jatkoimme kuulumisten vaihtoa ja keskustelua iltamyöhään saakka. Keskustelujemme aiheet pyörivät lähinnä naisten ja jalkapallon välillä, koska työ- ja opiskeluasioista puhuminen alkoi kyllästyttämään. Lopulta kuitenkin päätimme lähteä oikeasti humalaisten ihmisten alta pois, sillä kumpaakaan meistä ei tällä kertaa krapula-aamu kiinnostanut. Tuoppeja taisi muistaakseni mennä yhteensä kahdeksan. Siitä, menivätkö ne tasan, ei ole varmuutta.

Istuin hevosopistolla kuuntelemassa hevosalan yrittäjänä toimimisen luentoa. Luennolla käsiteltiin hevosalan yrityksen toiminnan suunnittelua, yrityksessä toimimista ja markkinointia. Yrittäjyys oli yksi pakollinen tutkinnon osa kengittäjän osaamisalasta – lisäksi mm. hevosen hyvinvoinnista huolehtiminen ja itse kengittäminen. Olin hakenut kouluun viime hetkillä Svenin rohkaisemana ja pääsin kuin pääsinkin suoraan ammattitutkintoon vankan kokemuksen ja osaamisen myötä. Koulua on ollut vasta kolme kuukautta, mutta nyt tuntui jo raskaalle.

Sven oli keväällä kertonut lopettavansa Shelyesissä ja että talli jäi kaipaamaan kengittäjää. Kiinnostuin asiasta, sillä hoitohevoshomma ei enää niin iskenyt, mutta en halunnut lopettaa Shelyssä käyntiä kokonaan. Niinpä hain koulutukseen. Koulu alkoi syyskuussa, kuten liikunnan maisteriopinnotkin. Rankkaa on ollut, mutta mitäs pienistä. Liikunnan suhteen syksy on mennyt gradua suunnitellessa, toteutus tapahtuisi seuraavan kevään ja kesän aikana. Hyvällä tuurilla saan siis open paperit kouraan keväällä 2020 ja kengittäjän vuoden päästä joulukuussa.

Opettaja kysyi meiltä kuinka monella oli kokemusta yrittäjyydestä joko vanhempien kautta tai muuten. Muutamilla nousi käsi, minulla ei. Ainut henkilö, jonka tiesin olevan yrittäjä, oli Jassu. Enkä mä Jassun kanssa ole koskaan jutellut Shelyesin paperihommista tai muistakaan hallinnollisista asioista, joten asiantuntemusta minulla ei ollut. Olin suunnitellut tekeväni kengityshommia tulevaisuudessa kevytyrittäjänä, sillä Kabelvågin yläasteella oli töitä tiedossa vielä valmistumisen jälkeenkin. Toisaalta olin tykästynyt tässä muutaman kuukauden aikana Narvikiin, olihan se paljon isompi kaupunki. Monesti olin jo kerennyt ajatella muuttoa, sillä minusta tuntui, että Svolværilla ja Kabelvågillä ei enää ollut minulle muuta annettavaa. Olen lapsuudessani asunut Malmössä ja Oslossa, nykyiset tuppukylät tuntuvat hyvin pieniltä niihin verrattuna.

Kello läheni iltapäivä kolmea. Lähiviikonloppu oli päättymäisillään, joten aloin jo hissuksiin pakkaamaan tavaroitani.
”Noniin, eiköhän lopetella tältä kerralta”, opettaja sanoi ja alkoi sulkemaan konettaan.
”Muistakaahan tehdä tehtäviä, niin käydään läpi niitä ensi kerralla. Nähdään joulukuussa!” Opettaja jatkoi. Huikkasin heipat opettajalle sekä muille oppilaille ja lähdin kävelemään parkkipaikalle. Olin jo aiemmin käynyt tyhjentämässä huoneeni ja matkalaukku odotti minua auton takapenkillä. Käynnistin autoni ja rappasin kirpeän marraskuisen päivän tekemän ohuen kerroksen jäätä ikkunoista. Kun näkymä oli tarpeeksi hyvä, istuunnuin mersun penkille ja käänsin keulan kohti Kabelvågia.

Kaksi edellistä vuorokautta olivat sumuisia. Maanantaina olin herännyt vasta iltapäivän puolella ja siitä jäljelle jääneet hereilläolotunnit olin viettänyt pizzan, särkylääkkeiden ja Netflixin kera. Tiistai taas oli mennyt sunnuntaimaanantai välisen yön muistelemiseen. ”Olin valmis isäksi” oli nopeasti muuttunut silmittömään ryyppäämiseen ja epätoivottuun käytökseen. Käytökseen, jota en itse edes muistanut enkä edes halunnut. Beata oli tiistaipäivän aikana soittanut minulle kerran, Sven kahdesti. En ollut vastannut heille kummallekaan. Käytökseni hävetti minua.

Tänään oli kuitenkin jo toinen ääni kellossa. Olin herännyt hyvissä ajoin, käynyt aamulenkillä (kuten arkisin mulla on tapana), syönyt hyvän aamupalan ja tehnyt päiväruoaksi kuuluisaa kermaista broileripastaani. Semiaktiivisen päivän päätteeksi olin viestitellyt Svenille olevani ok ja rohkaistuin laittamaan myös Beatalle viestiä.

Voi hitto, miten se sattuikin tulemaan sopivasti paikalle.

Kiva.
Katsahdin ympärilleni ja pudistin päätäni. En edes muistanut, milloin yksiöni olisi näyttänyt siltä, etten kehtaisi kutsua sinne ketään. Aamulla oli siis siivousurakka tiedossa ja ehkä pyykkiäkin pitäisi pestä.

Suunniteltuani seuraavan päivän aikataulua, laskin puhelimen pois kädestäni ja lähdin laittamaan saunan päälle. Halusin kylpeä alkuviikon saastat itsestäni pois.
- Täälläkin pitäisi siistiä, ajattelin silmäillessäni kylpyhuonetta. Ikinä ei nimittäin voinut tietää, käyttäisikö vieras WC:tä, suihkua tai jopa saunaa. Toiset viipyivät vähän aikaa, toiset kauemmin. Ja joskus vieraille iskee vessahätä ja toisille halu käydä suihkussa aamuisin. Vaihtoehdot olivat edelleen avoinna.

Saunottuani menin parvekkeelle viilentymään. Otin puhelimen mukaan ja aloin selaamaan Instagramia. Tykkäiltyäni jonkun aikaa seuraamieni henkilöiden kuvista ja kyllästyttyäni skrollaamiseen, avasin Whatsapin.

Ehkä kaikki meidän välillämme oli ihan hyvin. En ollut ollut ääliö, ainakaan Beatan mielestä – tai sitten se ei sitä sano. Todella hyvän kuvan vain olen antanut, kun on kotia asti pitänyt taluttaa. Tuleva vuoden isä. Jes.

Saammeko esitellä Naomi Audhilda Torvik Svanberg