Mässyn (Aagen) mässäilyvihko

25.6.14. Da vi møttes

Merituuli puhalsi navakasti Lofoottien saarirykelmän rantakallioille. Se hiveli punoittavia poskiani, kuiski puiden oksissa. Ei ollut puhettakaan tyynestä kesäpäivästä, jolloin hyttyset inisivät korvanjuuressa ja ilma oli läkähdyttävän kuuma. Ilma oli raikas, se tuoksui merelle. Suurelle, siniselle merelle, joka oli ensi silmäyksellä saanut minut hämmentymään. Minulle, mantereen lapselle, se oli jotain niin suurta ja kaunista. Mutta sen keskellä kohoava saaristo oli ollut kotini jo kesäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien.

Ponnistelin tuulta vasten punaisen, rakkaan pyöräni selässä. Suolaisen meren tuoksu nenässäni käännyin kohti sisämaata, annoin pyörän kiitää alamäkeen. Ajokkini hyppäsi tien kuopassa, jonka sadevesi oli siihen muovannut. Poljin kohti tallia, hyräilin vanhaa, tuttua sävelmää, joka piti minut rauhallisena, vaikka jännittikin.

Tallitielle tullessa jännitys nipisti vatsanpohjaani. Nipistin takaisin, itseäni, sillä eihän tämä ollut unta. Kymmenen päivää sitten minusta oli tullut hoitaja, ensimmäistä kertaa eläissäni. Innokas hevostyttö, valmiina kohtaamaan tulevaisuuden mukanaan tuomat haasteet. Ajatus lämmitti sydäntäni, olihan minulla ystävä. Suuri ja kultainen, lempeä sielu. Ja meitä odotti yhteinen taival.

Pysähdyin parkkipaikalle, nousin pyöräni selästä ja hengähdin syvään. Reippaat askeleet veivät minut päärakennuksen ohi. Hiekka rahisi kenkien alla, varpaita kutitteli onnellisuus. Suuri, punainen talli kohosi oikealla puolellani, tummanvihreät ruohonkorret kurkottelivat kohti taivasta seinustalla. Tallin ja kentän välistä, siitä pääsi tarhoille, sen olin jo oppinut.

Tarhoille vievällä tiellä Jassu tuli minua vastaan. Tallinomistajan kädessä oli riimunnaru, jonka toisessa päässä askelsi pörröinen Brella.
”Heissan”, Jassu hymyili ”Evelyn.”
”Moi”, vastasin ujo hymy huulillani, ”Aagea olen menossa katsomaan”, lisäsin.
Katsoin Brellan suloisia silmiä, kun se hamusi omistajansa taskuja herkkuja etsien.
”Sieltä tarhasta sen löydät, vaikka taisithan sä sen jo tietääkin”, brunette naurahti ja työnsi ponin pään pois.
”Joo.”
Jatkoimme matkaamme, molemmat omia teitään. Jännittynyt hymy levisi kasvoilleni, kun saavutin tarhan tukevan portin.

Siellä, muiden ruunien joukossa, oli Aage, kultainen ystävä. Sydän heitti kuperkeikkaa, kun poni kohotti katseensa, höristi korviaan uteliaasti. Pieni heinätuppo tipahti ruunan suupielestä maahan.
”Aage”, lausuin kuiskaten.
Suklaanruskea poni asteli rohkeasti lähemmäs, valkoinen puolikuu otsallaan. Vaalea vuonohevonen seurasi ystävänsä vanavedessä, kiihdytti askeliaan, halusi olla ensimmäinen. Aage ja tumma, siro poni jäivät kauemmaksi, tarkkailivat uutta tulokasta.
Ojensin käteni, ja vuonohevonen nuuhkaisi sitä uteliaasti.

”Aage”, toistin nyt vähän kovempaa, varmemmin.
Ruskea tähtipää siirtyi kauemmas, pettyneenä. Vuonohevonenkin raahusti parin metrin päähän, upotti turpansa heinikkoon, tarkkailen samalla minua, kun pujottauduin aidanlankkujen välistä aitaukseen.
Aage oli jähmettynyt paikoilleen, tuijotti pää ylhäällä minua, kuin katsoen lävitseni. Mieleni teki vilkaista taakseni, mutta en malttanut irrottaa katsettani ruunasta.

”Aage”, kutsuin kuuluvasti.
Ruuna astahti eteenpäin, epäröi, lähti tulemaan kohti. Askeleet olivat kevyitä, miltei äänettömiä. Ruunivoikko pysähtyi noin metrin päähän minusta.

”Muistatko sä vielä minut?”, kysyin pehmeästi.
Hymy levisi kasvoilleni, kun poni nyökäytti päätään. Ojensin käteni. Maailma tuntui pysähtyvän, oli vain minä ja ruuna, joka kurkotti kaulaansa, nuuhkaisi. Pitkät turpakarvat kutittivat mukavasti, saivat perhoset liitämän vatsassani. Auringonsäteet leikkivät ponin kultaisilla kyljillä. Tuulispäinen villikko astui askeleen lähemmäksi. Laski päätän, puhalsi kasvoihini. Puhalsin takaisin.

Evelyn & Aage
andre

Sijoittuu torstaille 26.6.14



Hups, melkeen kuukauden myöhässä, mutta ehkä se ei tällä kertaa haittaa :'D

Evelyn & Aage
tredje

31.12.2019 – Uusi vuosi, uudet kujeet

- Ookei Mässy, mie en ees kysy miten sä oikein onnistuit tossa, naurahdin huokaisten ruunivoikolle ponille tullessani suitsien kanssa takaisin sen karsinalle. En ollut näköjään vielä kahdessakaan vuodessa ollut oppinut uskomaan, että Aage ajatteli vain ja ainoastaan mahallaan, eikä aivoilla, joita epäilin eestiläisen edes omistavan ollenkaan. Olin jättänyt eestinhevosen vain minuutiksi karsinaan, että sain napattua suitset satulahuoneesta heti karsinan vieressä – ja sitä ennen huuhdellut sen kuraiset jalat ja harjannut mokoman karvaotuksen puhtaaksi.

Nyt minua kuitenkin tuijotti karsinassa iloisesti irrallaan heiniä mutusteleva puruhirviö, joka ehkä jotenkin etäisesti muistutti ponia. Olin vielä jättänyt sille ison kasan heiniä syötäväksi sen ulottuville silloinkin, kun se oli päitset päässä ja riimunnarusta kiinni, mutta mokoma oli ilmeisesti päättänyt karsinan toisessa nurkassa olevien heinän jämien olevan paljon parempia kuin ne tuoreet siistissä kasassa sen turvan alapuolella. Ja onnistunut tämän päätöksen tehtyään vielä saamaan päitset pois päästään, jotka nyt niin yksinäisinä lojuivat sen koskemattoman heinäkasan päällä. Vicky tuli juuri Dellan kanssa viereiseen karsinaan ja naurahti myötätuntoisesti ilmeelleni, kun edelleen seisoin Aagen karsinanovella suitset kädessäni.
- Aage ilmeisesti päätti taas tehdä jotain hyvin aagemaista? Vicky kysyi ja vastaukseksi nyökyttelin päätäni ja laitoin suitset roikkumaan karsinanovesta, napaten harjan käteeni.
- Hei jos te ootte menossa maastoon, niin mä voisin tulla Haldirin kanssa mukaan, kun se pitäis vielä liikuttaa, Vicky kysyi päästettyään rautiaan puoliveritamman vapaaksi karsinaan.
- Joo, tulkaa vaan, mulla menee näköjään kuitenkin vielä hetki ennen kuin pääsen lähtemään edes tallista, naurahdin ja aloin määrätietoisesti harjaamaan puruja Aagen karvasta. Vicky lähti vastaukseni jälkeen oritalliin harjaamaan vuonohevostaan.

- Ehkä sä jo ensi vuonna oppisit käyttäytymään niin kuin normaalit ponit? kysyin minua tuuhean otsatukkansa alta napittavalta poniruunalta. Vastaukseksi se pärskähti ja lennätti samalla limat islantilaisen lopapeysani päälle.
- Thanks hei, mä kyllä epäilen silti, että toi ei ollut myöntävä vastaus mun kysymykseen, pyörittelin päätäni hymyillen.
- Ole hyvä vaan, kuulin jonkun sanovan tallikäytävältä ja tuhahdin havaitessani sanojan Christianiksi.
- Se ei ollut osoitettu kyllä sulle, virnistin ja sain nuoren miehen mutisemaan jotain hulluista poneille juttelevista akoista tämän mennessä jatkamaan töitään muualle.
Hetken päästä olin tallipihalla Aagen kanssa ja sain juuri kavuttua tuuhean talviturkin kasvattaneen ruunan selkään, kun Vicky kiiruhti oritallista pihalle iloisesti hörisevän Haldirin kanssa.
- Pysykää nyt sitten edes niiden selässä ja tulkaa takaisin ennen hämärää, että säästytte laukkaamasta pihaan rakettien säestyksellä, Jassu käskytti meitä kävellessään ohi ja sanoi että uuden vuoden aatto ei välttämättä ollut paras hetki lähteä ilman satulaa maastoretkelle.
- Joojoo, älä huoli Jassu, Vicky virnisti tallinomistajalle, - me käydään ihan lyhyt lenkki vaan koska täällä on ihan pirun kylmä

Kaikeksi onneksi maastoreittien tiet olivat pysyneet hyvässä kunnossa vesisateesta huolimatta ja pääsimme pian ottamaan lyhyitä ravipätkiä lumisessa metsässä puron varrella. Haldir meni edellä reippaasti ja Vicky joutui tasaisin väliajoin pidättelemään vuonohevosen menoa, koska Aage päätti olla tuttuun tapaansa laiskana. Yllättävän reipas se oli verrattuna moniin muihin maastoihin, mutta vauhti ei ollut ollenkaan päätä huimaava verrattuna syksyllä ja kesällä tehtyihin ajolenkkeihin kärryillä, jolloin ruunivoikko tuntui pääsevän oikeuksiinsa. Maastoretken aikana alkoi myös hiljalleen sataa lunta ja Mellavatnet näytti lähes maagiselta lumisten puiden keskellä, kun sen tyynelle pinnalle laskeutui hiljalleen pieniä lumipisaroita.

Keskustelimme retken aikana Vickyn kanssa paljon menneestä vuodesta ja vaihdoimme kuulumisia, koska emme olleet nähneet tallilla pitkään aikaan. Uusia hoitajiakin oli tullut paljon, ja minä en onnistunut vieläkään muistamaan heidän nimiään. Siitä syytän täysin itseäni, koska olin tallilla usein lähinnä omissa oloissani, silloin kun sinne opiskelukiireiltäni ehdin ja olin myös melko huono tutustumaan ihmisiin. Ehkä ensi vuonna ottaisin itseäni niskasta kiinni ja yrittäisin tutustua tallin uusiin kasvoihin paremmin, mietin lähestyessämme lyhyen maastolenkin jälkeen Shelyesin pihaa ponien pärskähdellessä tyytyväisinä.

21. maaliskuuta 2020 - Koiranpentu ja ruusukultaa

”Odota”, sanoin auton takapenkiltä ulos kuikuilevalle koiranpennulle, joka sitten istahti takaisin paikalleen ja kohdisti katseensa minuun. Nappasin sen varmuuden vuoksi hihnaan ja annoin uteliaan otuksen hypätä tallinpihalle. Olin kerrankin keskellä päivää tallilla, sillä koronaviruksen aiheuttaman tilanteen vuoksi matkailijat olivat kaikonneet Lofooteilta ja olin takaisin navetoissa auttamassa tilallisia. Koko maaliskuu oli ollut yhtä hullunmyllyä, sillä viikko sitten olleiden syntymäpäivieni kunniaksi olin tasan kuukausi sitten ostanut koiran. Ja nyt se ruskeavalkoinen australianpaimenkoiranarttu tassutteli innokkaasti hihnan päässä, vilkuillen välillä minua. Yoda oli onneksi osoittautunut paljon rauhallisemmaksi alkuhäsellyksen jälkeen kuin olin kuvitellut ja se oli kulkenut mukanani navetoilla, joten olin nyt ottanut sen mukaan tallillekin. Lehmät eivät olleet olleet sen mielestä mitenkään pelottavia, eikä se oikeastaan ollut noteerannut niitä mitenkään, joten ajattelin hevostenkin olevan sille aivan yhtä normaali ilmestys. Tallissa päästin koiran vapaaksi ja käskin sen seuraamaan, kun kävin hakemassa Aagen riimunnarun tallista ja suuntasin tarhoille, missä paksun talviturkin kasvattanut poni löytyi heinäkasan ääreltä. Portilta sitä kutsuessani ruunivoikko jopa höristi korviaan ja vilkaisi suuntaani, mutta päätti sitten kuitenkin heinäkasan olevan paljon kiinnostavampi.

Käskin Yodan odottamaan portin vieressä, kun kävelin itse talvikarvan kanssa entistäkin pulleammalta näyttävän hoitoponini luokse ja napsautin riimunnarun kiinni sen päitsiin. Pari viime viikkoa ruuna oli ollut välillä lähes villi ja juoksuttanut ihmisiä ympäri tarhaa, ennen kuin oli antanut kiinni. Nyt sillä vaikutti taas olevan laiskuusmoodi päällä ja kaviot liimattuina maahan. Yodan portilla huomatessaan, poni jähmettyi hetkeksi paikalleen ja venytti kaulansa mahdollisimman pitkäksi, nuuhkien ilmaa flehmen -ilmeen kera, ennen kuin pienesti pörähtäen totesi pienen koiran olevan vaaraton ja kykeni vihdoin jatkamaan matkaansa pää alhaalla löntystäen. Pieni aussini ei tosin aivan vielä ollut vakuuttunut Aagen vaarattomuudesta tai vaarallisuudesta ja pysytteli vähintään metrin päässä moisesta otuksesta, kunnes tallissa uskaltautui tekemään lähempää tuttavuutta. Aagen seisoessa pesupaikalla, se laski uteliaana päänsä lattianrajaan ja ihmetteli Yodaa, joka varovaisesti lähestyen uskaltautui nuuhkimaan poniruunan turpaa. Sen jälkeen se totesikin eestinhevosen olevan ihan ookoo kaveri ja alkoi heiluttamaan häntäänsä iloisena Aagen edelleen pohtiessa pienemmän otuksen kummallisuutta korvat hörössä.

”Moi, tarttetko sä apua?” kuulin Christianin äänen kysyvän jostain kauempaa kun kyykin selvittämässä Aagen hännän takkuja ja pojan hämmennyksen noustessani ylös.
”Ai se olitki sä, en yhtään tunnistanu kun koirakin ja..” Christian vaikeni hetkeksi kumartuessaan silittämään jalkoihinsa ilmaantunutta Yodaa, ”Ja ootko sä värjänny hiukset?”
Ehdin hymähtää vastaukseksi pienen huvittuneen ja järkyttyneen välimaastossa olleen joon, Christianin jatkaessa matkaansa, ”Aika kivat”. Rapsutin Aagea sen sään vierestä ajatuksissani ja pohdin äskeistä. Olin tosiaan värjännyt hiukset viikko sitten, kun olin istunut iltaa ystävieni kanssa ja saanut päähäni, että haluan tehdä hiuksilleni jotain. Tarkoitukseni oli ollut värjätä latvoja vain hieman ruusukullan sävyllä, mutta lopputuloksena olin herännyt seuraavaan aamuun kaikki hiukset kyseisen värin peitossa. Ja niistä oli ehkä tullut vähän liian pinkit. Nyt se pahin ja räikein pinkki oli jo hieman hälventynyt, mutta en vieläkään oikein tiennyt vihasinko tai rakastinko niitä. Pahimmat kauhunsekaiset hetket vaaleanpunaisista hiuksista olivat onneksi unohtuneet nopeasti, kun ne piilotti navettaan mennessä pipon alle. Olin ainakin saanut ne hieman erilaiset hiukset, mitkä olin halunnutkin.

”Hei Jassu! Onko Shelyssä yhtään kuolaimettomia suitsia, mitä voisin kokeilla Aagelle?” huusin tallin toisesta päästä, kun kuulin tallinomistajan puhuvan Christianille. Kohta nainen ilmestyikin pesuboksin viereen voivottelemaan syömiensä suklaan ja jäätelön määrää eilen ja vaihtuen nopeasti Yodan ihmettelyyn ja söpölle koiranpennulle lässytykseen.
”Niin joo ne kuolaimettomat.. Sellasia ei oo käytetty hetkeen millään hepoista, mut luulisin että siitä yhdestä laatikosta voi jotkut löytyä, siis siitä missä on niitä vara-varusteita. Yhdet vois jopa mennä ton ukkelin isoon päähän”, Jassu selitti nopealla tahdilla ja nyökyttelin samaa vauhtia naisen kohta kiitäessä jo seuraavaan paikkaan etsimään jotakin hukassa olevaa paperia.

”Käydääs Yoda kattomassa löydettäiskö me niitä suitsia”, huikkasin koiralle lähtiessäni kävelemään satulahuonetta kohti. Vara-varusteiden laatikko oli jo hieman pölyinen, joten ilmeisesti hetkeen kukaan tuntilaisista ei ollut hukannut tai hajottanut kenenkään varusteita. Hetken kaiveltuani, löysin laatikon pohjalta parit kuolaimettomat suitset, joista toiset näyttivät auttamattoman pieniltä Aagen päähän, mutta toiset saattoivat ollakin sopivat. Ne kyllä kaipaisivat hieman pesua ja kiillotusta, mutta ehkä ne menisivät yhden ratsastuskerran ennen sitä. Ensin jouduin tosin etsimään niihin uuden otsapannan edellisen ollessa lähes katkennut sekä vaihtamaan turpahihnassa olleen pehmusteen. Satulahuoneesta lähtiessäni nappasin mukaani vielä huopasatulan, jonka olin talven aikana löytänyt tallista ja todennut sen olevan aivan sopiva Aagelle. Tosin siihen oli joutunut vaihtamaan pidemmän satulavyön, koska eräs ruunivoikko poniherra oli kasvattanut heinämahaansa ihan urakalla.

”Ai hei Ylva! Kukas tää on ja ootko sä värjänny sun hiukset?” törmäsin satulahuoneen ovella Cathyyn, joka oli tuomassa Lidian varusteita takaisin. Vastasin tytölle pikaisesti ja suuntasin kohti pesaria, laittamaan Aagea ratsastuskuntoon. Satulan kanssa ei mennyt kovin kauaa eestinhevosen pullisteluyrityksistä huolimatta, mutta mokomalle iski jokin yltiöuteliaisuuskohtaus suitsien kohdalla ja Aage päättikin maistella joka ikisen remmin, joka suitsista löytyi. Ruunaparka vaikutti lähes pettyneeltä, kun ei löytänytkään kuolaimia, jotka olisi pitänyt napata suuhun ja huokaisi raskaasti, kun lähdin taluttamaan sitä kenttää kohti Yoda edellämme loikkien.

Vaikka Oslossa ei tainnutkaan enää olla turhan paljon lunta jäljellä, oli Lofooteilla onneksi sen verran lunta ja pakkasta, että hevoset tai koirat eivät voineet kieriä kuralätäköissä. Nyt myös maaliskuu ja lähestyvä kevät alkoivat näyttää parhaita puoliaan auringon paistaessa. Vaikka talli olikin normaalia hiljaisempi koronavirusepidemian vuoksi, kevät vaikutti lähestyvän. Ja kevään myötä myös koronavirus toivottavasti saataisiin rauhoittumaan ja ihmiset voisivat jatkaa normaalia elämäänsä. Onneksi minulla oli mahdollisuus tulla hoitamaan Aagea tallille, vaikka Jassu joutuikin nyt kyselemään tallilaisilta, mihin aikaan he olivat milloinkin tulossa tallille, että missään ei ollut liikaa ihmisiä samaan aikaan.