Eetun elämää

maanantai, 20. syyskuuta 2021

Pling!

Raotin toista silmäluomeani hitaasti ja kulmani vääntyivät refleksinomaisesti kurttuun. Olin pari tuntia aiemmin raahustanut töistä kotiin aivan halkipoikkipinona, kaatunut sohvalle ja jäänyt niille sijoilleni. Svolværin keskustan pienessä urheiluputiikissa oli ollut harvinaisen kiireinen maanantain aamuvuoro – syysmuodin ja -lajivermeiden inventaariota, uusien tilausten tekoa ja purkua. Samassa vähän pikkuhiljaa Lofooteille hiipivien turistien palvelua. Lisääntyvässä määrässä vastuuta oli hyvät puolensa – tai siis hyvä puoli, raha –, mutta days like these saivat mun miettimään paluuta au pairiksi kanojen, lampaiden ja vuonohevosten keskelle. Vaikka mä useammin tykkäsin mun työstä kuin vihasin sitä, tänään olisin voinut mieluusti jättää kaiken maailman retkeilytamineiden tilailun (kuka edes keksi, että patikoidessa tarvitaan noin 239 erilaista mukia???) jollekulle muulle.

Kurottauduin haparoiden kohti sohvapöytää, jolta nappasin valitettavan herätyksen aikaansaaneen puhelimen sormiini. Viesti tuntemattomasta numerosta.

”Onnittelut, sinut on valittu Aagen hoitajaksi! Seuraavaksi --”

…Hetkonen? Näinkö nopeasti? Minut? Oikeasti? Pomppasin istumaan sohvan laidalle vähän turhankin innokkaasti – aivan kuin vuosia sitten, kun olin vielä nuori heppapoika. Hymynkare kiersi suupielilläni, kun vastasin tallinomistajan, Jassun, viestiin. Ajatella. Kyllä 15-kesäinen Eetu olisi nauranut sisuskalunsa pihalle kun olisi kuullut, että alkaisin hoitamaan ponia. Ilman ratsastuksen kilpailullisia tai kehityksellisiä tavoitteita. Ja se 15-kesäinen Eetu olisi voinut vielä ratsastaakin kyseisellä ponilla, kun pituutta oli reilu parikymmentä senttiä vähemmän, painosta puhumattakaan.

15-kesäinen Eetu ei kuitenkaan ollut tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ratsastuksen lopettamisen, maajoukkuepaikan jääkiekossa, uran katkaisseen loukkaantumisen, alkoholisoitumisen. Kaikki tämä oli ensin kasvattanut pojasta miestä ja sittemmin lyönyt ilmat pihalle. Ei, pikemminkin pudottanut liian paljon banaaneja syöneen norsun mun päälle ja käskenyt sen juosta kavereidensa kanssa ylitse. Ihan huvin vuoksi vain. Ruhjeisena, kaiken tärkeän menettäneenä ja itseeni kyllästyneenä päädyin lopulta niin radikaaliin ratkaisuun, ettei mun lähipiiri, saati se 15-kesäinen Eetu, olisi koskaan uskonut. Muutto Pohjois-Norjan Lofooteille au pairiksi pienelle maalaistilalle ei kuulostanut kenenkään korvaan järkevältä, ei edes mun. Mutta tiesin, että se oli just sitä mitä tarvitsin.

Vilkaisin kelloa. Puol viisi. Mullahan olisi vielä tälle illalle aikaa käydä tekemässä tarkempaa tuttavuutta sekä talliin, Aageen että ihmisiin.  Hyvän tankkauksen jälkeen, tottakai. Pitihän mun nyt yrittää pitää tästä uudelleensyntyneestä urheilijankropasta huolta.

Ajomatka meni yhdessä hujauksessa. Ehkä mä ens kerralla – urheilijanuorukaisena, kuten jo aiemmin totesin – voisin jopa pyöräillä. Jos ei liian kova laiskuus iskisi, sillä eihän sitä nyt kroppaa viitsi kuitenkaan ihan äärimmilleen rasittaa. Mä oon liian usein just se tyyppi, joka ajoi autolla salille polkemaan kuntopyörää. Parkkipaikka oli tungoksessa, joten mä päättelin, fiksusti näin arki-iltana, tuntien olevan käynnissä. Parkkeerasin oman autoni rivin reunimmaiseksi ja hengitin muutaman kerran syvään. Tässä sitä nyt taas oltiin.

Nousin autosta ja korjasin lippikseni asentoa. Mahanpohjassa pienet vihreät miehet pelasivat pingistä, vaikka tiesin, ettei mulla olisi mitään hätää. Olin vain palaamassa pitkältä tauolta takaisin ratsastuskoulumaailmaan, siinä se. Mut oli keitetty pahemmissakin keitoissa (kirjaimellisesti, heh heh). Pahinta, mitä mä voisin parkkipaikan toisella puolella siintävässä tallirakennuksessa kohdata, olis nenäkkäät teinitytöt. Niistäkin mulla oli kokemusta, mutta silloin olin itsekin teini. Voi helkkari.

Kokosin itsetuntoni rippeet, pyöräytin hartiat taakse ja lähdin päättäväisesti marssimaan kohti ensimmäistä näkemääni rakennusta. Jos oikein muistin, sieltä löytäisin varmimmin tallinomistaja Jassun, joka lupasi neuvoa mut eteenpäin. Tai tarkemmin ottaen hän mitä todennäköisemmin tuuppaisi mut jonkun mua ainakin kymmenen vuotta nuoremman tallitytön käsipuoleen opettelemaan mikä on pääharja ja mikä kaviokoukku, missä on satula ja miten päin se kuuluu laittaa hevoselle sekä ehkä, jos olisin onnekas, osoittaisi mulle missä oman hoitoponini (IHAN OIKEASTI, PONIN!!!) karsina sijaitsee. Ei saakeli.

Kauhukuvat vetivät päässäni kärrynpyöriä, kun avasin ujosti ensimmäisen rakennuksen, joka oli käsittääkseni jonkinlainen päärakennus, oven. Ovi aukesi narisematta, epäilyttävän helposti. Puikkasin pääni ovenraosta, katsoin vasemmalle ja oikealle. Jos tilanteesta on valvontakamerakuvaa, mua epäilemättä luultaisiin murtovarkaaksi.

”Ai moikka, sä taisit olla Eetu?”

Brunette nainen ilmaantui eteeni kuin tyhjästä, ja siitä säikähtäneenä luikaisin nopeasti sisälle rakennukseen ja paukautin oven perässäni. Tosi hyvä ensivaikutelma Eetu, sä oot oikeesti just tällanen. Onneksi vielä sai edes puhua suomea – kaiken tämän sekoilun keskellä rallinorja olisi vielä se kuuluisa kirsikka kakun päälle.

”Joo, ja sä Jassu?” vastasin, yrittäen peittää häpeän kasvoiltani. ”Mä aattelin tulla vähän tutustumaan talliin ja Aageen.”

Väläytin Jassulle leveän hymyn ja hengitin syvään. Rentoudu, tää on ihan normaalia kanssakäymistä. Tässä sä oot hyvä ja tästä sä tykkäät.

”Onpa kiva juttu. Aage on tällä hetkellä tunnilla, mutta voisin nakittaa jonkun tuolta tallista esittelemään sulle paikkoja siksi aikaa, että Aage lopettaa”, Jassu totesi vastaten mun hymyyn. Jännitys mun hartioissa rentoutui hetkeksi, kun lähdimme yhdessä kävelemään kohti tallirakennusta. Kyllä tää tästä. Ratsastuskoulut on ihan jees. Ainakin oli vuosia sitten. Niihin tottuu.

Astuessani Jassun perässä sisään talliin mun olisi tehnyt mieli ottaa juoksut suoraan takaisin rakkaalle pikkutilalle kanojen ja lampaiden ja niiden kahden vuoniksen pariin. Talli suorastaan kuhisi lapsia, nuoria ja heidän kanssaan pyöriviä vanhempia. Koetin peittää irvistykseni, mutta yksi polvenkorkuinen pikkutyttö huomasi sen ja katsoi mua silmät lautasina. Varmaan luuli, että olin täällä vasten tahtoani.

”Tossa heti toinen vasemmalla on Aagen karsina”, Jassu viittoi tyhjää boksia kohti. ”Tossa seuraavassa seinässä on harjaämpärit ja sen seinän takana on vessa. Tuolla on pesari, tuolla varustehuone, portaat oven vieressä vievät yläkertaan, jossa on taukotupa. Siellä on sullekin vapaa kaappi, jonka avaimet saat tästä.”

Liikaa sanoja, liikaa hälinää, liikaa muistettavaa. Pieni kauhu silmissäni otin vastaan Jassun tarjoaman avaimen ja vilkuilin ympärilleni.

”Sä voisit itseasiassa käydä katsomassa taukotuvasta, olisko siellä joku, joka voisi esitellä sulle tiluksia paremmin. Mun pitää jatkaa paperihommia, mut hei tosi kiva, että liityit meidän hoitajarinkiin! Nähdään myöhemmin!”

Ja niin Jassu katosi näkyvistä yhtä nopeasti kuin oli mulle tallin esitellyt. Jäin seisomaan keskelle käytävää hulinan keskelle tietämättä yhtään, mikä mua seuraavaksi odottaisi. Kävelin takaisin ovelle, josta olimme tulleet sisään, ja käännyin kohti portaita. Mulla oli ihan sellainen olo, että olin hyppäämässä suoraan syvään päätyyn, pimeässä, ilman laskuvarjoa. Silmät kiinni ja raajat yhteen sidottuina.

Jos se 15-kesäinen, itsevarmuutta uhkuva Eetu olisi nähnyt mut tällä hetkellä, olisi se nauranut itsensä kuoliaaksi asti – ihan koska ne sisuskalut olivat jo pihalla.