2 osumaa on löytynyt haulle 0

Raffen päiväkirja

Ajaessani tänään Shelyesiin auton radiosta oli kajahtanut takavuosien hittibiisi, jota muistin äidin usein hyräilleen. Se oli niin tarttuva ja iloinen, että olin äkkiä painanut Shazamin päälle ja napannut biisin Spotifyni soittolistaan - kyseessä oli ollut Hansonin MMMBop, ja nyt kuuntelin sitä kuulokkeistani samalla kun siivosin Raffen karsinaa.


Tallilla oli tapahtunut viime aikoina niin ihania ja iloisia juttuja, että itsekin suorastaan pursusin onnea. Beatan baby showereiden jälkeen olin leijunut hetken ajan jossakin vaaleanpunaisessa vauvakuplassa (joka oli luojan kiitos kylläkin jo helpottanut), ja sen lisäksi myös Joonan ja Jannin kihlaus oli vielä aivan tuore ja ihana juttu. Ja mitä vielä! Janni oli pyytänyt mua ja Catua kaasoiksi!

Se oli niin uskomattoman ihana kunnia, että olin pakahtua. Mielessäni vilisi vaikka mitä ideoita polttareista itse hääjuhlaan ja en voinut olla hymyilemättä, kun mietin minkälaiset bileet me saataisiinkaan Catun ja muun talliporukan voimin Jannille kasattua.

Mä olin niin fiiliksissä ja biisin melodia oli niin mukaansatempaava, että keskeytin hetkeksi talikoinnin ja otin pari tanssiaskelta samalla kun kertosäe alkoi.

Olin niin omissa sfääreissäni että havahduin vasta, kun joku tuli tökkäämään mua olkapäähän. Hätkähdin ja käännyin katsomaan tulijaa. Catu. Otin kuulokkeen pois korvasta ja kohotin mun kulmia.

“Pistä volaa vähän alaspäin. Sä huudat.”

Kevyt puna kohosi mun kasvoille ja virnistin.

“Lauloinko mä ääneen?” kysyin ja Catu nauroi. Muakin alkoi naurattaa ja laskin talikon nojaamaan karsinan seinää vasten.

“No kyllä ja melkoisen konsertin piditkin!”

Kikatukselle ei meinannut tulla loppua ja jouduin ottamaan tukea polvistani. Mahaan sattui ja vesi kohosi silmäkulmiin, ja jouduin pyyhkimään kyyneleitä pois, ennen kuin sain itseni kasattua.

“Mikäs nyt noin laulattaa?” Catu kysyi vieläkin pienesti hykerrellen ja vinkkasi silmää. Otin talikon ja huitaisin sillä leikilläni kohti kiharatukkaa, joka väisti virnistellen.

“Mitäs luulet?” kysyin ja pyöräytin silmiä Catun merkitseville kulmien kohotteluille. “Ei mitään sellaista, pöljä.”

Olihan mulla ollut sellaistakin, mutta en mä siitä ollut kenellekään kertonut. Se tuntui jotenkin tyhmältä asialta puhua ääneen, vaikka Kalla Cupin after ridet olivat pariin otteeseen mielessäni käyneetkin.

Catu venytteli ja nojautui sitten karsinan ovenpielustaa vasten, kun aloin viimeistellä siivousta. Kuivikkeista irtoava pöly tanssahteli auringon valossa, joka lankesi ikkunoista tallin puolelle kirkkaina nauhoina ja jouduin siristelemään silmiäni katsoessani taas Catuun.

“Mä oon niin innoissani niistä kihloista”, huokaisin ja Catunkin naamalle levisi haaveilevan onnellinen ilme.

“Älä vaan! Niin romanttista,” se ennätti vastaamaan, ennen kuin tallin käytävältä kuuluvat äänet havahduttivat meidät kummatkin. Kavioiden kopina täytti tallikäytävän ja kurottauduin Catun vierelle kurkistamaan, kuka talliin saapui.

“Moi Katya!” Catu huikkasi ja toinen kiharatukka heilautti kättään tervehdykseksi. Mäkin vilkutin Katyalle, joka talutti Jätkän ohitsemme ja kiinnitti ruunan käytävälle.

“Ootteko menossa ulos?” kysyin samalla kun tartuin kottikärryihin.

“Joo, maastoon”, Katya sanoi ja kohotti katseensa meihin. Catu väistyi käytävän puolelle, jotta sain lykättyä kottikärryt ulos karsinasta ja suljettua karsinan oven.

“No hei, saako tulla mukaan?”

Katya vaikutti jotenkin tavanomaista vaisummalta, kun se pyyhälsi hakemaan Jätkän harjoja. En oikein osannut tulkita sen elekieltä - se ei varsinaisesti vaikuttanut vihaiselta tai surulliselta, mutta jotenkin poissaolevalta. Katya kuitenkin nyökkäsi ja alkoi sitten sukimaan Jätkän karvaa pitkin vedoin.

“Juu, mikä ettei”, Katya vastasi irroittamatta katsettaan Jätkästä. Kurtistin hieman kulmiani, mutten sanonut mitään, vaan käännyin taas Catun puoleen. Ehkä kyse oli väsymyksestä, joillakin  

“Tuutko säkin?” kysyin, mutta Catu pudisteli päätään.

“Ei, menkää te vaan. Mä lupasin käydä tarhat läpi tänään, siinä menee kumminkin aikaa”, Catu vastasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Nostin kottikärryt käytävältä ja lähdin rullailemaan kohti tallin ovea.

“Mä vien nämä ja käyn hakemassa Raffen tarhasta!”




Vaikka aurinko paistoikin, se ei enää juurikaan lämmittänyt. Olin pukenut fleecetakin päälle toppaliivin ja vetänyt kauluksen ylös, mutta tunsin silti viileän syysilman aiheuttamien väristysten kulkevan kehoni läpi. Raffe ei näyttänyt paljoa piittaavan – ponin karva oli alkanut jo uhkaavasti pörhistymään, ja pian se olisi näyttäisi suurelta, kermanväriseltä karvatupsulta.

Puiden lehdet olivat luoneet maahan paksun, kirjavan värisen lehtimaton, joka vaimensi kavioiden äänet kun ratsastimme rinta rinnan metsätietä pitkin. Katya näytti olevan yhä ajatuksissaan, naisen silmät olivat kiinnittyneet tiukasti eteenpäin. Hetken aikaa ratsastettuamme rikoin hiljaisuuden.

“Arvaa mitä.”

Katya havahtui mietteistään ja kääntyi katsomaan mua päin. Mä virnistin ja painoin katseeni Raffen harjaan ennen kuin jatkoin. Katya oli ehkä ainoa ihminen, jolle mä pystyin puhumaan Kallan tapahtumista ilman, että se tuntui jotenkin kamalan hölmöltä. Katyakin oli uskoutunut mulle ennen jatkoja sen ja Christianin väleistä, joten oli jopa ihan luontevaa uskoutua vastavuoroisesti hänelle.

“Siellä Kallan Beach partyissa. Mä tapasin yhden miehen.”

Katyan silmiin syttyi innokas loisto.

“Ja?” se henkäisi ja käännyin katsomaan sitä kulmieni alta.

“No arvaa.”

Katya haukkoi ilmaa ymmärryksen merkiksi ja mun huulilta pääsi pieni nauru, kun katsoin miten naisen suupielet venyivät tietäväiseen virnistykseen.

“Sonia! Kuka se oli? Joku sieltä Auburnistako?”

“Joo”, vastasin ja aloin pyöritellä Raffen jouhia toisen sormeni ympärille. “Mutta mä en tiiä siitä kuin etunimen.”

“Siis ettekö te vaihtaneet yhteystietoja?” Katya älähti, ikään kuin olisin tehnyt jotakin aivan äärettömän tyhmää, tyyliin antanut rukkaset jollekin rikkaan maan ruhtinaalle.

“No ei!” mä sanoin ja nauroin vähän. “Tuskin me enää nähdään muutenkaan.”

Katyan ilme muuttui vaikeasti tulkittavaksi. Se käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin, sillä olimme saapuneet pienelle purolle, jonka ylitse oli rakennettu matala ja leveä lankkusilta. Jarrutin Raffea ja annoin Katyan ja Jätkän mennä edeltä, ennen kuin ylitimme sillan Raffen kanssa. Ponin kaviot kopisivat märkiä lankkuja vasten ja puron iloisen liplatuksen säestäessä ääni toi mieleen jonkun Astrid Lindgrenin satukirjan.

Ylitettyämme sillan ohjasin Raffen jälleen Jätkän rinnalle ja vilkaisin Katyaa, joka näytti jälleen mietteliäältä.

“En nyt menisi sanomaan”, Katya virkkoi sitten ja kurtistin mun kulmia samalla kun mun sydän jätti lyönnin välistä.

“Miten niin?” kysyin ja Katya suoristautui Jätkän selässä. Se näytti yhtäkkiä jäykältä kuin rautatanko, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.

“Hanne”, se sanoi sitten, ja sen äänessä kajahti ontto kaiku. “Senhän tuntee puolet Shelyn talliporukasta. Ties vaikka se tuntisi senkin miehen.”

En ymmärtänyt mitä Katya tarkoitti äänenpainoillaan, mutten kerennyt sanoa mitään, kun Katya jatkoi.

“Ainakin Chrisen se tuntee aika läheisestikin.”

Nyt äänenpainosta ei voinut olla erehtymättä. Mun aivoissa raksutti ja yhtäkkiä vetäisin käden suuni eteen.

“Meinaatko --?”

“Joo. Silloin after rideilla.”

Kylmä olo hulahti mun lävitse. Hevosetkin varmaan aistivat ilmapiirin äkkinäisen kiristymisen, sillä Raffe alkoi astella levottomammin ja Jätkä heitteli päätään ylös alas.

“Siis sen takia Christian tuli Hannen kyydillä sinne majatalolle..” mä sanoin puoliääneen, ja Katyan silmät kapenivat viiruiksi. Sen siniharmaa katse porautui muhun niin pistävästi, että tunsin mun mahanpohjassa vihlaisun.

“Siis tiesitkö sä tästä?”

“En! Tai tiesin, mutta en mä yhtään tajunnut että sillä oli jotain merkitystä”, henkäisin hätäisesti. Katyan ilme oli kylmä.

“Uskomatonta.”

“Ihan totta Katya, mä oon oikeasti pahoillani! Mä luulin.. Mä luulin, että Hanne on vaan kuskannut sitä jostain baarista tai jotain”, sanoin ja mun kurkkua kuristi. Katya käänsi katseensa pois. Jätkän sieraimista pääsi korskahdus ja ruuna heilautteli päätään entistä kiivaammin.

“Anteeksi, en mä tarkoituksella jättänyt kertomatta.”

Nainen huokaisi. Sen olkapäät painuivat alas ja koko olemus muuttui kumarammaksi.

“Ei se mitään. Anteeksi Sonia. Kyllä mä uskon sua.”

Mäkin rentouduin, vaikka mun olo olikin yhä kurja. Katya kokosi Jätkän ohjat ja kääntyi katsomaan mua.

“Otetaanko vähän reippaampi pätkä? Tää ainakin alkaa olla ihan räjähtämisen partaalla. Ja niin mäkin.”

Mä nyökkäsin, sillä olin ihan samoilla linjoilla oloni kanssa.





Loppumatka sujui vaitonaisemmin. Olin kuitenkin helpottunut, ettei Katya ollut mulle vihainen, mutta samaan aikaan mulla oli paha mieli naisen puolesta. Kävellessäni autolle mun mielessä pyöri Hanne ja Katyan kertomat asiat. Ihan uskomatonta, miten kiero paskiainen se mies osasi olla. Ja Hanne... Toivoin, että Hanne oli autuaan tietämätön Christianin muista suhteista, sillä olin pitänyt Hannesta, eikä tyyppi ollut vaikuttanut sellaiselta, joka tieten tahtoen rikkoisi toisten suhteita.

Ja samalla mä mietin, mahtoiko Hanne tuntea Antonia, mutta se ajatus pyyhkiytyi mun päästä nopeasti, kun lähdin peruuttamaan pois parkkipaikalta. Sivupeilistä näin, että joku joku juoksi mun autoa kohti ja huitoi käsillään. Vittu Christian.

Oliko Katya törmännyt Christianiin ja ehtinyt kertomaan, mitä oli juuri kuullut multa? Christian lähestyi ja mä pysäytin mun auton samalla, kun mä aloin näkemään punaista. Jos se nilkki kehtaisi huutaa mulle tai syyttää mua Katyalle juoruilusta, mä ihan totta mottaisin sen ylimielisen naaman vähän siedettävämpään lookiin.

Vedin käsijarrun päälle ja nousin autosta. Olin jo avaamassa suuni, kun Christian osoitti mun auton keulaa.

“Etkö sä vittu yhtään katso sun autoa ennen kuin sä lähdet ajamaan? Sun rengas on ihan tyhjä!”

Mä katsoin Christiania kuin puulla päähän lyötynä, enkä saanut sanotuksi mitään. Se nakkasi mulle turhautuneen vitun naiset –katseen ja käveli mun ohi, kyykistyen Mazdan eturenkaan luokse.

“Mä en tajua miten se voi olla tyhjä”, mä sanoin hämmentyneenä Christianin selälle. “Me just vaihdettiin talvirenkaat viikonloppuna ja noi on ihan uudetkin...”

Christian ei sanonut mitään. Kävelin sen vierelle ja noustessaan seisomaan sen kasvoilla oli paljon edellistä oudompi ilme – jotenkin... Hämmentynyt? Epäuskoinen?

...Säikähtänyt?

“Varmaan -”, se aloitti ja katsoi mua synkkänä, “- koska toi on viilletty puhki puukolla.”


Merkintä 10. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020

Figaron päiväkirja

Figaron käytös ei ollut edelleenkään liikahtanut suuntaan tai toiseen. Koko poni oli ollut mulle tähän asti yksi iso suru ja murhe, vaikka kaiken olisi pitänyt olla ihan toisin, eikä tämänpäiväinen tuntikaan ollut mennyt sen kaksisemmin. Mä en ymmärtänyt. Aina kun vilkaisin rautiaaseen ruunaan päin, mun mahassa muljahti ja mielessä alkoi mantran lailla kaikua Miriam Meisfjordin tiukka tokaisu viikon takaisen valmennuksen loppukaneetiksi:

“Sinuna en kyllä starttaisi NVRK:n ratsastuskoulumestaruuksissa ollenkaan. Jos nyt välttämättä tahdot sinne mennä, suosittelisin kokeilemaan korkeintaan helppoa C:tä.”

Pahinta oli, että mä olin jo ilmoittautunut sinne. Heti, kun Figaro oli saapunut; innoissani siitä, että nyt mulla oli vihdoin Blondille seuraaja. Huokaisin ja katsoin poniani jälleen. Sen silmät eivät enää olleet kärsivälliset ja toiveikkaat kuin koeratsastuksessa. Sen silmät olivat surulliset, väsyneet. Se kertoi, että se ei ollut valmis kilpailemaan.

“Ihan kuin se olisi rikki jostain”, kuin tyhjästä mun taakse ilmaantunut Katya tuumasi arvioiden. Mun maha muljahti ympäri uudemman kerran, kun rekisteröin kiharatukkaisen tytön kasvot, enkä tiennyt, johtuiko se siitä, miten paljon mua sattui ajatus mahdollisesti rikkinäisellä ponilla treenaamisesta vai siitä, että mä olin viimeiset kolme päivää miettinyt kuumeisesti Hannen kanssa käytyä keskustelua ja sitä, kertoisinko Katyalle vai en.

“Niin”, totesin. “Mä kyllä varasin ajan Birgitille heti, kun se Meisfjord käski. Se on ylihuomenna.”

“Hyvä”, Katya vastasi pää kallellaan nojaillen karsinan oveen. “Mites ne kisat? Niihin on kuitenkin enää kuukausi.”

“Pakko kai ne on perua. Ellen sitten taas tuu jollain Hillalla”, irvistin muistellen Seppele Cupia, joka oli ollut ihan täydellinen floppi. Mä olin ratsastanut kuin muissa maailmoissa ja Hilla toiminut sen mukaisesti. Epäonnistumisista oppi, mutta mä olisin kyllä kaivannut tähän väliin niitä onnistumisiakin.

“Jep. Vaan eipä meillä Jätkänkään kanssa odotukset ole kovin korkealla. Se Kalla Cup ei mennyt ihan nappiin”, Katya naurahti sitten. “Syytän Christiania. Se ei ollut varsinaisesti kovin hyvä kisahoitaja.”

Mulla oli vaikeuksia pitää naamani peruslukemilla. En voinut sietää epärehellisyyttä, ja Christianin touhut olivat olleet suorastaan oksettavia. Kaiken kruunasi tämä kisahoitajakeissi ja se, että Jätkän sijaan poika oli päätynyt lopulta hoitelemaan jotain aivan muuta. Olin alusta asti tiennyt Christianin olevan lipevä naistennaurattaja, johon kenenkään ei olisi pitänyt sekaantua kuin kaverina, mutta tämä tempaus oli mennyt yli.

Ja se tästä tekikin niin vaikeaa. Kaverina se oli mahtava tyyppi, joka osasi piristää päivää typerillä jutuillaan. Kyllä mua jossain kaiken muun alla sattui Christianin menettäminen, mutta toisaalta, tarvitsinko mä sellaista ihmistä elämääni? Ihmistä, joka käytti muita häikäilemättömästi hyväkseen leikkien niiden tunteilla ja kantamatta lopulta vastuutaan.

Vilkaisin Katyaa, joka silitti Figaron turpaa leperellen sille hiljaa. Se oli upea nainen niin sisältä kuin ulkoakin ja todella ansaitsi elämässään kaikkea muuta kuin paikan Christianin pelinappulana.

“Kuule”, köhäisin lopulta kohteliaasti. “Mikä se sun ja Christianin juttu on tällä hetkellä?”

Katya naurahti kuivasti.

“En mä oikein tiedä. Me sovittiin, että edetään rauhassa ja matalalla profiililla”, kiharatukkainen tyttö sanoi sitten, ja mun teki mieli ravistella sitä hartioista huutaen, että Christianille sellainen todennäköisesti tarkoitti käytännössä villiä sinkkuelämää. Olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi siitä, että matalalla profiililla ja rauhassa oli suora lainaus sen pojan suusta sitoutumiskammon nostettua päätään.

“Okei”, kohautin olkiani. “Mä vaan ajattelin, kun…”

Sanat juuttuivat kurkkuun ja Hannen kasvot ilmestyivät mun ajatuksiin. Hannen, joka oli ehdottomasti mun hyvä ystäväni, jonka en halunnut joutuvan pulaan. Mutta kun Katyan otsa rypistyi, ja se veti kätensä puuskaan, mä tiesin, etten enää voinut juosta pakoon. Olin umpikujassa, ja Katya oli mua jahtaava leijona.

“Kun mitä?” se tivasi tiukasti.

“Mä juttelin Hannen kanssa yksi päivä”, nielaisin. Sydän tuntui hyppivän jossain kurkussa asti, kun Katyan tiivis tuijotus lävisti mun sielua.

“Ja?” Katya odotti, kun mä rukoilin ylempiä voimia armahtamaan viestintuojaa tällä kertaa.

“Ja se kertoi olleensa Christianin kanssa silloin Kallassa”, henkäisin vähän turhan dramaattisesti.

“Olleensa sen kanssa?” Katya vaati tarkennusta painokkaasti.

“Enkä mä nyt puhu mistään ihan viattomasta hengailusta”, vilkuilin ympärilleni lähes kuiskaten.

Katya näytti lievästi ilmaistuna tyrmistyneeltä. Sen silmät salamoivat ja olemus liekehti rovion lailla. Sen koko vartalo liikehti hermostuneena, ja olin aika varma, että se olisi voinut tappaa jonkun.

“Ei jumalauta”, siltä pääsi ennen kuin se marssi päättäväisesti tiehensä tennareiden kopistessa vasten tallin kivilattiaa kuin aikapommin tikitys.

Merkintä 6, #tarinatempaus2020, 2.10.2020