Livin päiväkirja

04.09.2022

Power Jumpin osallistujien ja hevostenomistajien joukossa seilatessani, olin luonut suhteita ja nakellut hevosverkkoja sinne sun tänne.
Verkkooni oli sitten lopulta tarttunut Dochas Misang, mukiinmenevän näköinen mies, joka oli kertonut kuinka häneltä saattaisi löytyä minulle sopiva hevonen. Olimme keskustelleet Lind's Liberty-nimisestä tammasta viinilasillisten ääressä ja olisin voinut yrittää tamman  myyntihintaa hieman pudottaakin omin keinoineni, mutta miehen vaimo oli myös paikalla, joten ei kannattanut edes kokeilla.

Muutaman viikon päästä Power Jumpeista olin matkustanut uudestaan Britteihin tapamaan ihan livenä tämän Liv-tamman.
Kimo oli ollut juuri sellainen kuin Dochas oli kertonutkin. Ystävällinen ja vähän höntti, mutta aivan ihana! Meillä klikkasi hevosen kanssa niin maasta käsin kuin selässäkin ja tiesin, että tämän minä halusin hinnalla millä hyvänsä.
Liv tuntui olevan Se Oikea.

Olisin voinut ottaa tamman mukaani Norjaan vaikka samantein, mutta minun piti malttaa mieleni vielä tovi jos toinenkin.
Ostotarkistus piti tehdä, järjestää tammalle tallipaikka Brynhildista, järjestää sille kyyti Norjaan ja muutenkin minun täytyi valmistautua siihen, että olisin pian hevosen omistaja.

Vihdoin koitti se päivä, kun hevoskuljetusauto ajoi Brynhildin perään ja kaljamahainen ukko hyppäsi autosta ulos.
Mies raapi sänkistä leukaansa myhäillen kun suorastaan juoksin auton luo innosta puhkuen. Annoin sen nuolla katseellaan mua, koska olinhan minä noihin katseisiin jo niin tottunut etten jaksanut välittää.
Allekirjoitin jotkut paperilappuset ja pakkohan mun oli pientä flirttiäkin keski-iän ajat sitten ylittäneelle miehelle heittää ennen kuin vihdoin sain Livin kaikki neljä jalkaa tukevasti Brynhildin pihaan.

Tammaa ei näyttänyt pahemmin kiinnostavan uusi ympäristö, mutta talliin päästyään vähän höristeli korviaan uteliaana.
Se oli semmonen leppoisa kaveri, ettei sitä varmaan stressaisi muutenkaan uusi koti. Tai uusi omistaja.
Sølvi oli laittanut Livin karsinan valmiiksi ja muistin kiitellä punatukkaista vuolaasti. Viivi ja työntekijät olivat ainoita, jotka tiesivät tamman saapuvan tänään talliin, kaikille muille olin ollut hiiskumatta sanaakaan.
Tobias kyllä tiesi, että hevosta etsin, mutten ollut sillekään sanonut yhtikäs mitään että sellainen oli löytynyt. Olin halunnut yllättää hänet - ja kaikki muutkin.

Brynhild oli tietenkin ollut valintani uuden hevosen tallipaikaksi. En ollut edes kysynyt Shelyesistä, mahtuisko sinne, koska halusin juuri Bryniin. Juurikin Tobiaksen takia... Tallieloa saattoi vähän latistaa myrtsi-Hannen läsnäolo, mutten todellakaan antaisi sen hirveästi häiritä.
Livin tutustuessa uuteen karsinaansa, kuulin tallin oven käyvän ja Tobias asteli sisään. Sen ilme synkkeni entisestään, mutta mä onnistuin taikomaan kasvoilleni iloisen hymyn.

Mokomakin jätkä oli toissapäivänä heittänyt mut lähes alasti ulos asunnostaan. Kihisin kiukusta, mutten todellakaan sitä Tobiakselle näyttäisi missään vaiheessa.
"Mitä sä täällä teet?" mies murahti. Raukkaparka vissiin luuli, että mä väijyin sitä Kuikan karsinalla saadakseni selityksiä sen käytökselle. Mutta enhän mä Kuikan tai Tobiaksen takia tallilla ollut, Liv vain sattui asumaan Kuikan naapurissa.
"Mitä hevosenomistaja yleensä tallissa tekee?" hymyilin herttaisesti, vaikka oikeasti mun teki mieli kaivertaa miehen suloiset silmät ulos päästä. Toisaalta myös teki mieli vetää se karsinan suojiin ja näyttää sille, mistä se oli jäänyt paitsi kun oli kesken leikkien viheltänyt pelin poikki.
Liv kuin tilauksesta työnsi päänsä karsinan oven yli ja Tobias tuijotti tammaa häkeltyneenä.
"Onko tuo sinun?" se pihahti lopulta.
"Kyllä", hymyilin ylpeänä. "Ollaan tallikavereita tätä nykyä."
Tobias näytti niin suloisen komealta häkeltyneenä.
"Onnea sitten vain", mies tuhahti ja lähti menemään johonkin.
Tuijotin sen loittonevaa selkää ja pieni haikeus valtasi mieleni.

Silloin kun me olimme olleet virallisesti pariskunta, olimme puhuneet tulevaisuuden haaveista ja kaikesta ihanasta. Mutta ne haaveet sekä toiveet oli heitetty roskikseen ja niistä oli jäljellä vain pelkät savuavat rauniot.
Mutten mä siitä lannistunut. Kyllä minä Tobiaksen takaisin saisin, keinolla millä hyvänsä.

Mutta ainakin hetken minun huomioni veisi täysin tämä aivan ihana ruunikonkimo tamma, jonka kanssa toivon mukaan tulisimme valloittamaan kisaratoja toisensa jälkeen.

20.08.2023

Suomi kutsuisi minua ja Liviä jälleen ensi viikonloppuna, sillä meidän oli määrä osallistua Kultasaaren kisoihin - taas.
Tamman kanssa oltiin kyllä reissattu ahkerasti tässä vuoden aikana ja vaikkei siinä kirkkaimmassa valokeilassa paistateltu kisaluokkien jälkeen, oli meillä ollut kyllä kivaa.

Olin myös välillä miettinyt, pitäisikö meidän tamman kanssa muuttaa Suomeen, sillä Norjasta oli aika pitkä matka vähän kaikkialle.
Mutta olin jo niin juurtunut tänne etten ehkä ihan heti raaskisi muuttaa mihinkään. Heinistä ja Shelyn työntekijöiden "laadusta" stressaavasta Ronjasta oli tullut mulle kavereita, Tobias ja Kuikka oli täällä, töitä pystyin tekemään myös täältä käsin, Liv viihtyi täällä ja niin edelleen.

Minäkin viihdyin. Varsinkin silloin, kun Liv kadotti tarhaillessaan kenkänsä ja "jouduin" kutsumaan kengittäjän paikalle.
Onneksi Petter tuli yleensä heti kun sen paikalle pyysi jos suinkin ehti. Ei sillä tänä sunnuntainakaan kuulema mitään ihmeellistä tekemistä ollut, joten körryytteli Brynhildiin lähes heti sen jälkeen kun olin sille soittanut.
Petterissä kyllä silmäsi lepäsi - varsinkin sen takamuksessa. Kyllä olisi teini-Pilvi ollut onnellinen jos heidän yläasteen liikunnanopettaja olisi tuolta näyttänyt...
Tietenkin heitin Petterille pientä flirttiä aina kun hänet näin ja kai se vähän siihen vastasikin välillä, mutta silti aina palasi naisensa ja mukulansa luo eikä esimerkiksi tullut luokseni kiitoskahveille.
Jos olisin ollut täysin tosissani,  Petter varmasti loppujen lopulta olisi päätynyt luokseni, koska kyllä mä miehet tunsin. Ei niillä housut jaloissa pysynyt vaikka kuinka olisi lapsia ja avovaimoja. Parisuhteissa olevia isimiehiä suurin osa mun asiakkaistakin oli.

"Toivottavasti sillä nyt pysyy kengät jalassa ainakin viikon verran", hymyilin maireasti kun Petter oli kädenkäänteessä laittanut Liville monon takaisin jalkaan.
"Eiköhän se pysy", Petter lupasi kasaillessaan tavaroita pakkiinsa.
"Ehkä sinun pitää tulla meidän mukaan Suomeen niin olisi henkilökohtainen kengittäjä heti saatavilla", sanoin hymyillen. Melkein jo sanoin, että jos ei sillä reissulla muuta naulattavaa löydy, olisin aina itse vapaaehtoinen.
Petter naureskeli ja pohti, että varmasti pärjäisin ilman sitäkin. Kyllä sielläkin kuulema kengittäjiä asui.
"Tuskin noin komeaa", jatkoin hymyilyäni, mikä sai miehen vain naureskelemaan lisää ja sitten se jo ilmoitti lähtevänsä.
"Nähdään!" huikkasin Petterin perään, loin vielä viimeisen silmäyksen siihen täydelliseen takamukseen ja kohtasin lopulta Hannen nyrpeän katseen.
Hymyni hyytyi sekunnin sadasosaksi mutten todellakaan antaisi Hannelle sitä tyydytystä, että olisin yhtä happaman näköinen kuin se aina minut nähdessään.

"Komea mies tuo Petter", sanoin iloisesti Hannelle kääntyessäni irrottamaan Liviä käytävän ketjuista.
Hanne ei sanonut mitään, tuhahti vain. Ilmeisesti Neidin arvolle ei sopinut puhua mulle.
"C'mon. Kyllä mä tiedän, että sullakin silmät on päässäsi", virnistin vittumaisen pirteästi taluttaessani kimon tamman Rostenin ohi.
"Et kai sä muuten ois Tobiaksenkaan kanssa. Silmäkarkkiahan sekin on! Täydellistä sellaista... Varsinkin vähissä vaatteissa."
Ah, kyllä Tobias voitti Petterin mennen tullen, mutta enhän minä VIELÄ tiennyt miltä isipappa näyttäisi vähissä vaatteissa - tai ilman niitä.

Vein Livin tarhaansa, tekstasin Heinille kysyäkseni lähdettäiskö huomenna pienelle maastolenkille yhdessä ja sitten jäin ihastelemaan tammaani.
Se oli kyllä maailman hienoin hevonen!


#mökkitempaus

03.09.2023 - Seppele Cup

Koska olin Livin kanssa Suomessa, päätin täyttää meidän kalenterin Kultasaaren lisäksi myös Seppeleen kisoilla ennen Ahvenanmaalle lähtöä.
Tamma oli vaikuttanut koululuokassa hieman väsähtäneeltä, joten meidän prosentit oli ollut vain 60 ja risat eikä sijoituskaan sen vuoksi kovin kummoinen ollut (11/20).
Kieltämättä vähän hävetti, sillä Seppele oli joku pikkuinen ratsastuskoulu, joten osallistujatkin olivat vissiin suurimmaksi osaksi jotain "harrastelijoita" ja me Livin kanssa sentään kilpailtiin pääsääntöisesti kansainvälisissä luokissa.

Mun teki mieli perua myös Trophy-sarjan 120cm esteet pieleen menneen koululuokan takia. Niin Livin hyvinvoinnin kuin julkisen häpeän vuoksi, mutta päätin kuitenkin kokeilla sitä luokkaa.
Jos Liv vaikuttaisi epälivimäiseltä, voisin aina keskeyttää luokan. Liv edellä mä kisasin, koska se oli tärkein asia mun elämässä tällä hetkellä. Ainoa, mikä piti mut kiinni elämänsyrjässä eikä antanut mun heittää hanskoja tiskiin, vaikka olin ehkä synkkinä hetkinä miettinyt heittäväni ne hanskat junaraiteelle ja hyppääväni itse perässä.

Painoin otsani tamman vaaleaa otsaa vasten ja silittelin sen kaulaa pitkin vedoin.
"Lupaan, että talvella saat levätä", kuiskuttelin tammalle, joka hörähti vastaukseksi. Hymyilin, sain pyyhkäistyä epämääräisen kyyneleen silmäkulmastani (Pilvi Bask ei saatana soikoon itke!) ja painoin kypärän päähäni.
Käydään nyt hyppäämässä se satakakskymppinen! Onneksi olimme lähtölistoilla aika viimeisten joukossa, joten ennätin rauhoittamaan itseni. Sekä Livin.

Liv pisteli parastaan esteradalla. Melkein itketti uudestaan, kun tajusin että me voitettiin se luokka.
Joo, "harrastelijoiden" kisat, mutta silti!
Tuntui kuin olisin repeämässä liitoksistani silkasta onnesta. Näistä kisoista ei kuitenkaan hirveästi mammonaa taskuihin tullut voitosta huolimatta, reissaaminen ei ollut ilmaista ja ehkä tili oli jo enemmän miinuksella kuin voitolla.
"Markkinat" suomen perällä oli aika onnettomat muutenkin, OF-tilauksia tipahteli tasaiseen tahtiin, mutta silti... Tarvitsisin tänne Suomeenkin jonkun... Rahapussin.
Olihan siinä aina riskinsä. Vastikään oli eräs  norjalainen kollegani  joutunut asiakkaan pahoinpitelemäksi ja lopulta oli joutunut turvautumaan teräaseeseen, jotta se asiakas päästäisi siitä irti. Mutta tällaista tää ala oli. Piti olla tarkkana, ketä asiakkaiksi ottaa ja ne mukavatkin tyypit saattoivat lopulta paljastua kaikeksi muuksi kuin mukavaksi. Onneksi puskaradio soi, joten muut osasivat varoa tiettyjä nimiä sekä numeroita.

Joka tapauksessa olin kuullut huhuja, että Seppeleen toisella omistajalla (sillä miespuolisella) oli rahaa vaikka muille jakaa, joten tämän illan missio oli selvä: Iske se!
En mä tiennyt siitä mitään muuta kuin sukupuolen ja sen, että se omisti sen kämäisen ratsastuskoulun - vaikkakin nää Trophy-kisat pidettiin jollain raviradan keskuskentällä. Onneksi Sonian mussupussu Anton todellakin tuntisi tämän mystisen omistajan.
Ja kun Seljavaaraan törmäsin luokkien välissä, oli pakko taluttaa Liv sen luo ja räpsytellä vähän silmiä.
"Niin, kuka se olikaan joka tämän paikan omistaa?" kysyin tervehdysten ja väkinäisten mitäkuuluu-kysymysten jälkeen. Anton ainakin yritti olla tuijottamatta mun kisatakin alta pursuavia rintoja ennen kuin havahtui siihen hetkeen.

"Tän?" Seljavaara nieleskeli, katseli ympärilleen ja osoitti sitten jokseenkin kodittoman puliukon näköistä miestä, joka hoippui raviradan katsomon puolella kaljatölkki kourassaan.
"Toi?" naurahdin. Ei kyllä näyttänyt yhtään miltään massimieheltä, mutta eihän ne kaikki näyttäneetkään.
"Juu, se", Anton mutisi ja mä hymyilin sille valloittavan tyytyväisenä. Seljavaara näytti vähän punastuvan, mutisi sitten että pitäisi lämmitellä Sylvin kanssa seuraavaa luokkaa varten ja mä huikkasin reppanalle vaan heipat.

Livin hoidettuani mä säntäsin raviradan katsomon puolelle päättäväisin askelin.
Sieltä se Seppeleen omistaja löytyikin, kaljatuoppi kourassa jonkun venäläisen seurassa ja mä tietenkin lyöttäydyin seuraan ihan "vahingossa".
"Hellyyttävät kisat teillä", lirkuttelin Seppeleen omistajan tuijottaessa kaverinsa kanssa mun kisapaidan rintamusta. Niin kuin aina miehet tekivät. Ne molemmat örisivät jotain epämääräistä ja mä jo hetken mietin, oliko tämä kaiken vaivan arvoista.
"Joo, nää on näitä", kodittoman näköinen miljonääri mutisi kuola valuen.
Hymyilin valloittavasti, annoin toisten ihastella muotojani ennen kuin nousin ylös pöydästä.
"Toivottavasti me nähdään jatkoilla tänä iltana", kuiskuttelin Seppeleen Omistajan korvaan, suikkasin pienen suukon sen poskellekin ja lähdin sitten lanteet keinuen pois paikalta.

Ei makeaa mahan täydeltä.

Trophy-luokat pidettiin raviradalla, minkä takia Idiootti Seljavaaran osoittaessa omistajaa, se ei osoittanut Hannes Mesiä vaan jotain Artsia...
Mutten minä sitä tajunnut kuin vasta seuraavana aamuna....

31.12.2023

Merri Group oli järjestänyt Suomessa Tour-kisat niin esteillä kuin koulussa ja mä olin ilmoittanut meidät Livin kanssa molempiin lajeihin Small Tour-nimisiin luokkiin. Koulussa kisattiin Vaativassa B:ssä ja esteillä 120cm luokassa. Osakilpailuja järjestettiin neljä ja sitten vielä finaali päälle, luonnollisesti päästiin molemmissa lajeissa finaaliin saakka.
Olin kyllä ollut aivan varma, että meillä tulisi menemään koululuokat paaaljon paremmin, mutta tällä kertaa tilanne meni toisinpäin: esteillä oltiin aivan huippuja.

Niinkin huippuja, että Merri Jumpingin Small Tourin pokaalissa luki meidän nimi.
Teki mieli melkein taas ihan itkeä siellä  kunniakierroksella laukatessani. Mä olin todella ylpeä Livistä ja tietenkin itsestänikin, meidän yhteistyö sujui todella hienosti niin kisahulinoissa kuin arkenakin.
Arki rullasi Norjassa tuttuun tapaansa, enhän mä aina kovin montaa viikkoa ennättänyt siellä päin pyöriä, kun oltiin taas menossa johonkin kilpailemaan - yleensä Suomeen. Olihan se reissaaminen raskasta, mutta pidin siitä eikä  Liviäkään tuntunut jatkuva matkaaminen stressaavan.

Ajatus Suomeen muutosta pälkähteli edelleen mieleen tasaisin väliajoin - enemmän ja vähemmän vakavissani.
Mutta kun pitkän kisareissun jälkeen palattiin takaisin Norjaan, tuntui kuin olisin tullut oikeasti kotiin.

Svolvær oli mun koti.
Olin niin juurtunut jo tänne ja vaikkei Tobias ollut vielä(kään) juossut takaisin luokseni, olin huomannut ettei sen miehen olemassaolo enää mua täällä pidätellyt.  Ainakaan niin paljoa kuin joskus ennen.
Iltaisin ikkunasyvennyksessä istuessani jäin usein ihastelemaan hiljaisia kerrostaloja ja naapuruston ihmisistäkin oli tullut jokseenkin tuttuja, vähintään kasvoiltaan.

Oli ihana ollut huomata, kuinka naapurirapuissa asuvat teinit olivat löytäneet toisensa ja ajansaatossa ne varovaiset vilkaisut toistensa suuntaan olivat vaihtuneet yhteisiin koulumatkoihin, ensin siveellisesti vierekkäin ja lopulta käsi kädessä.
Yläkerran yksinhuoltajaäiti oli saanut kiljuvista räkänokistaan ihan hyvin käyttäytäviä lapsia, jotka tervehtivät aina iloisesti minut ohittaessaan ja välillä jäivät vaihtamaan kuulumisiakin. Minä en kyllä ihan aina ymmärtänyt, mitä ne lapset mulle sönköttivät, mutta ei se mitään. Kai se oli pääasia, että esitin ymmärtäväni?
Olin myös pariin otteeseen törmännyt rapussa lasten äitiin ja johonkin Mysteeri Mieheen. Rakastuneen näköisinä he toisiaan katselivat ja mies tuntui muutenkin ottaneen paikkansa lasten "isänä".

Kyllähän sitä hetkittäin toivoi, että mullakin olisi ollut joku, jonka kainaloon käpertyä iltaisin, mutta toisaalta ei mun elämäntilanteeseen mitään parisuhdetta mahtunut. Ja harva mies hyväksyisi mun keinoja ansaita elantoni.
Tienestien ansaitseminen myös auttoi siihen "miehen tarpeeseen".

Näin oli erittäin hyvä. Mulla oli Liv. Se riitti.