1 osuma on löytynyt haulle 9

Blondin päiväkirja

Blondilla oli ollut hyvä päivä. Se ei ollut yrittänyt tappaa mua karsinassa ihan niin kovasti, se ei yrittänyt lähteä taluttaessa sata lasissa omille teilleen eikä se edes siirtänyt takapuoltaan kauemmaksi musta, kun nousin maneesissa sen selkään. Se oli ollut tosi hyvän tuntuinen ratsastaa ja suoritti parhaansa yrittäen kaikki mun keksimät tehtävät. Ihme oli tapahtunut. Jotain joulun taikaa varmaan, kuka tietää.

Mun fiilikset täydellisestä pohkeenväistöstä ja keskiravista kuitenkin tippuivat nopeasti taivaalta alas ja särkyivät maneesin hiekalle, kun se uusi tyttö, Mia, tuli paikalle kimon hevosensa kanssa. Olin nähnyt ne pari kertaa -- moikannut ja esittäytynytkin, ja voi helvetti, sen tytön naama olisi voinut olla sanakirjassa kohdassa “turhantärkeä”. Vilkuilin ensin kaksikkoa sivusilmällä, kunnes me tultiin lähemmäs ja tervehdin.

“Moi”, Mia vastasi takaisin nopeasti. Se näytti keskittyvän uusinta trendiä olevien jalustintensa säätämiseen niin suurella intensiteetillä, että mietin kaksi kertaa, kehtaisinko häiritä enempää.

“Mitäs kuuluu?” kysyin sitten vaivihkaa. Annoin Blondille pitkät ohjat, se oli ne ansainnut.

“Ihan hyvää. Pål on ollut tosi hyvä ratsastaa ja Jannikin kehui sitä yks päivä! Vitsi mä ootan kisakautta!” Mia melkein säteili onnesta viimeisen lauseen kohdalla ja heilautti pitkää poninhäntäänsä kuin hidastetuissa elokuvissa.

No niinpä tietenkin, mä ajattelin, ja mietin, olinko koskaan kuullut Jannin kehuvan Blondia. Sitten muistin sen olevan pikkuponi, jota kukaan ei ottanut tosissaan. Sitä paitsi mun mielestä Pål kuulosti ihan joltain ruotsalaiselta leipämerkiltä.

“Blondikin oli tänään tosi kiva, vaikka se ei oo mikään helpoin ratsastaa”, hymähdin silittäen ponin kaulaa. “Mehän sijoituttiin sen kanssa seuramestaruuksissa viime kesänä.”

“Ahaa”, toinen totesi hitaasti ja vilkaisi mun ponia nenänvarttaan pitkin epäuskoisena. “Ootteko te valmiita? Aattelin ottaa vähän hyppyjä. Pål on niin ihana hypätä, että haluun vähän fiilistellä.”

Vai että oikein fiilistellä.

“Joo, ollaan. Ota vaan”, mä vain hymyilin.

Kiskoin Blondin perässäni pois maneesista. En tiennyt, mikä mua ärsytti eniten: Mia, sen hevonen vai kenties se, miten hyvin ne onnistuivat pääsemään mun ihon alle ihan vain olemuksellaan. Mua suututti harvoin, mutta Mian ylitsevuotava itsekeskeisyys sai sen aikaan ärsyttävän hyvin. Pål sitä ja Pål tätä, luojan kiitos se kilpaili esteillä ja mä koulussa.

Mun perlinonpäistärikkö pikkuponini ryntäsi saman tien iltaheiniensä kimppuun, kun vain ehdin ottaa siltä suitset pois. Pistin sille tallitoppaloimen päälle, sillä se oli juuri pari viikkoa sitten klipattu, ja yöt alkoivat olla jo aika viileitä. Sitten mä vain jäin katsomaan sitä, vaikka tiesin Blondin vihaavan ylimääräistä liikennettä sen karsinassa.

Olihan se pieni. Sen harja oli kasvanut niin pitkäksi, että sitä luultaisiin pian shetlanninponiksi, jos mä en nyppisi sitä. Mutta se oli silti mun ensimmäinen ponini.

“Mitä se Ella siinä seisoskelee?” Christian ruokakärryineen melkein säikäytti mut ajatuksistani.

“Ai sä maltoit irtautua siitä Amirasta, oho”, käännyin ympäri ja vaihdoin puheenaihetta heti. Poika ei ollut viime päivinä muuta tehnytkään kuin kiehnännyt sen toisen uuden bruneten kyljessä aina tilaisuuden koittaessa. Onneksi Amira ei ollut vissiin lähtenyt ihan päätä pahkaa Christianin viettelysten mukaan tai ainakin esitti niin kovin kylmäpäistä.

“Joo, valitettavasti olosuhteiden pakosta. Se lähti kotiin, eikä edes mun kyydillä”, Christian voivotteli samalla, kun heitteli pihattotallilaisten iltamössöjä niiden ruokakippoihin tottuneesti.

“Voi harmin paikka”, virnistin. “Onko sun luontainen charmi ruosteessa?”

“Kyllä se siitä vielä lämpeää ihan niin kuin säkin lämpesit”, poika totesi ykskantaan itsevarmana.

“Just joo.”

“Mä muuten löysin sulle hevosen!” Christian huudahti sitten. “Oota mä näytän.”

Se selasi vauhdilla puhelintaan samalla hymyillen, enkä mä tiennyt, mitä odottaa.

“Tässä! Kato!”

“Siis mikä toi on??” tuijotin näyttöä ja zoomailin sitä nähdäkseni, oliko se hevonen ollenkaan. Tynnyrimahaisella ilmestyksellä oli lautasen kokoiset kaviot ja oudon mallinen pää.

“Se on Irmeli.”

“Siis Irmeli.”

“Irmeli, pohjoisruotsinhevosen ja muulin risteytys, eikö tää olis mahtava!! Kato noita korvia! Ja siitä on videokin!” Christian hörötti innoissaan. Mä löin sitä leikilläni ja nauroin.

“Kyllä meinaan Mia ja Pål kalpenis kateudesta”, poika heitti sitten kuin olisi juuri lukenut mun ajatukset. Hetken katsoin sitä kauhuissani, mutta sitten ilme suli virneeksi.

“No vähintään.”