1 osuma on löytynyt haulle 8

Blondin päiväkirja

Rotan kokoinen poni | 24.11.2019 | #8

Blondi ei pitänyt uusista ihmisistä. Oikeastaan se ei pitänyt ihmisistä ylipäätään, mutta uusista sellaisista vielä vähemmän. Se mulkoili järkyttyneenä pesupaikalta ohikulkevia tyttöjä, jotka olivat kaikki pelmahtaneet tallille viikon sisään. Tällaista se oli ratsastuskoulussa joka syksy: tunneille tuli uutta väkeä ja ponit hakivat uusia hoitajia. Mä olin tottunut, Blondi ei.

Syksyn juttuja oli myös se, että kaikkialla oli kuraa, mutaa ja mömmöä, ja että mun pieni ponini oli sen johdosta korviaan myöten ruskea. Kun siihen yhdisti vihaisen perusilmeen, oli lopputuloksena jotakuinkin merihirviö.

“Täällähän se itse päivänsäde on, tuitui!” kuului mun takaa yhtäkkiä lepertelyä suihkuttaessani Blondin häntää. Käännyin ympäri kulmat kurtussa, mutta ilme muuttui, kun ymmärsin Christianin lässytysten olevan osoitettuja ponille eikä mulle. Ruokkijansa Blondi tunnisti ja suhtautui siihen ehkä astetta pehmeämmin kuin muihin kaksijalkaisiin. Käytännössä se tarkoitti siis sitä, ettei tamma koettanut syödä Christiania elävältä vaan antoi sen ehkä jopa koskea.

“Voitko pysyä siinä ihan kaks sekuntia, että saisin pestyä tän loppuun”, enemmän käskin kuin pyysin.

“Ai että mä olen sulle joku syötti vai?” Christian henkäisi muka kauhuissaan, mutta myöntyi sitten: “Jees ma’am. Vaikka kolme sekuntia.”

Irvistin pojalle. Avasin hanan uudestaan ja aloin kädellä hinkkaamaan shampoota pois ponini takamuksen päältä. Hommassa tosiaan saattoi vielä mennä muutama lisäsekunti.

“Ootko koskaan miettinyt, että hankkisit uuden ponin?” Christian kysyi sitten yhtäkkiä. “Tai vaikka hevosen.”

“Ai miten niin?” mä käännyin katsomaan sitä kulma koholla, vaikka arvasin kyllä jo, mitä toinen ajoi takaa.

“No, kun sulla on niitä tavotteita. Niin et kai sä nyt mitään GP:tä meinannut tosissasi kisata tämmöisellä rotan kokoisella otuksella”, poika kohautti olkiaan ja taputti Blondia korvien väliin sanojen rotan kokoinen kohdalla. Poni nappasi kostoksi hampaillaan kiinni Christianin pusakasta.

Kaksi vuotta sitten olin ollut maailman onnellisin, kun mulle ostettiin serkkuni Inkerin vanha poni. Se oli äkäinen luonne, mutta taitava. Sen verran taitava, että sillä oli 15-vuotiaalle Ellalle paljo opetettavaa. Haaveet helposta A:sta vuoden sisään kariutuivat aika nopeasti. Ensimmäiset puoli vuotta meillä meni siihen, että ensin Blondi pudotti mut maanpinnalle ja kovaa, ja sitten mun piti vain opetella ratsastamaan ihan uudestaan, tai ainakin siltä musta tuntui. Ja kun me lopulta ilmoittauduttiin ensimmäisiin kilpailuihimme, jotka olivat siis Shelyesin harjoituskisat, tuntui sekin jo melkoiselta työvoitolta. Siitä me edettiin hitaasti seuratasolle, ja lopulta tämän vuoden kevään seuramestaruuksissa voitettiin helppo B, ja tultiin kolmanneksi helpossa A:ssa.

Kun asiaa ajatteli tuolla tavalla, mä olin jo saavuttanut Blondin kanssa kaiken sen, mitä ikinä halusin sen kanssa saavuttaa. Vaativaa ei welsh-poneilla kisattu, se oli varma.

“Ei se nyt oo ihan niin helppoa”, totesin sitten vastauksena Christianille. “Hyvät hevoset maksaa.”

“Kyllä kai tästäkin joku hullu nyt jotain maksaisi”, Christian naurahti ja astui varotoimena askeleen taaksepäin pitäen katseen tiukasti ponissani.

Poika puhui ihan totta: 10-vuotiaalla Blondilla oli vielä monta vuotta jäljellä, ja se opettaisi helposti yhden ellei kaksi uutta ratsastajaa, jotka olivat nyt samassa pisteessä kuin mä olin kaksi vuotta sitten.

“Vai VÄLITTÄÄKÖ Ella-Amalie Johansen Storvik tosiaan jostain hevosesta niin paljon, että menestyksellä ei enää olekaan niin paljon väliä? Painokoneet seis ja etusivu uusiksi!”

“Tottakai mä välitän Blondista”, tuhahdin asetellessani vohveliloimea ponin märälle karvalle.

“Oot kuitenkin miettinyt asiaa?” kysyi Christian.

“No olen miettinyt. Mutta ei niitä hyviä hevosia ole ihan joka nurkan takana", kohautin olkiani. Aihe ei varsinaisesti ollut sellainen, josta halusin keskustella juuri silloin.

“Mä etsin sulle sellasen!”

“Etkä, ethän sä edes tiedä --”

“Watch me!”

Ja nopeammin kuin olin saanut loimen viimeisen kiinnitysvyön paikalleen, oli poika kadonnut kuin maan nielemänä.


“Voi luoja.”