1 osuma on löytynyt haulle 7

Blondin päiväkirja

Pohjoisessa kevään tulon huomasi jo tammikuussa siitä, että päivä piteni ihan silmissä. Olin aina ollut ehdottomasti kevään lapsia, jo senkin takia, että olin syntynyt maaliskuussa, mutta rakastin myös nähdä, miten luonto alkoi pikkuhiljaa herätä kaamosmasennuksesta. Miten linnut alkoivat laulaa ja mereltä puhalsi lämmin tuuli. En varsinaisesti ollut mikään tunteilija, mutta kevät pisti kenet tahansa hymyilemään.

Lisäksi koulussa oli ollut lyhyt päivä, ja tallille pääsy a) valoisaan aikaan ja b) ennen tunteja tuntui ihan lottovoitolta.

Blondikin tuntui olevan (Blondiksi) paljon paremmalla tuulella tanssahdellessaan pohkeenväistöä auringonsäteiden puskiessa itsepintaisesti sisään maneesin ikkunoista. Poni ei yrittänyt ihan niin paljon tehdä mun elämästä hankalaa. Se kuunteli apuja (jopa pidätteitä!) ja ensimmäistä kertaa ikinä mulla oli olo, että pystyin luottamaan siihen täydellisesti. Tuntui, että olin ratsastajana edistynyt Blondin kanssa puolessatoista kuukaudessa ihan huimasti, ja odotin innolla tulevaa kisakautta, mikä oli myös yksi parhaista asioista joka kevät.

Eikä mun usko meidän yhteistyön voimaan horjunut enää edes silloin, kun Blondi yritti haukata mun varpaat irti selästä laskeutuessa. Se oli jo jotain, se.

Pihattotallissa kävi kolina, kun lantakikkareet lensivät Dimonan karsinasta vastatyhjennettyihin kottikärryihin. Mun kurkkuun nousi pala, ja raahasin perlinonpäistärikön ponini jäätävällä vauhdilla karsinaansa kyykistyen saman tien irrottamaan sen jalkoihin käärittyjä harmaita pinteleitä. Vaikka toivoinkin, että tallivuorossa oli tänään Christian, olin päättänyt olla ottamatta riskiä herättämällä suurempaa huomiota. Blondi ei ollut kiinni, eikä sillä ollut edes heinää, joten ponin jaloissa kyykkiminen oli melkoisen itsetuhoista, mutta mä en halunnut, että mua nähtiin. Tai että Sven näki mua. Uskalsin poistua ulkopuolelle vasta, kun äänistä päätellen tallissa ei ollut mun lisäksi enää ketään.

Me ei oltu Svenin kanssa juteltu uuden vuoden jälkeen oikeastaan mitään, ja musta tuntui, että nyt kumpikin vältteli toista vähemmän tai enemmän tietoisesti. Ei mua pelottanut, että mitään tapahtuisi uudelleen. En mä syyttänyt Sveniä mistään, enkä kokenut oloani ahdistelluksi. Silti meidän välillä oli tapahtunut virhe. Se virhe oli ollut silloin maailman ihanin hetki, jolloin mitään muuta ei ollut ollut olemassakaan. Se oli tullut mulle täysin puskista, ja aamulla olin kuvitellut nähneeni unta, niin absurdilta se oli tuntunut. Sitten olin nähnyt Svenin tallilla ja tajunnut että helvetti, se oli ollut oikeasti ihan täyttä totta.

Svenin tunteille mä en mahtanut mitään, mutta omiani pystyin hallitsemaan. Ainakin tähän asti olin pystynyt. Olin kyennyt katsomaan sitä myöhemmin illalla silmiin ja hymyilemään. Seuraavana päivänä olin moikannut nopeasti ja ajatellut olevan sillekin parasta, jos en yrittäisi jutella. Suunnilleen viikon ajan oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tänä aamuna olin joutunut hokemaan itselleni peilin edessä kymmenesti, että meistä ei ikinä tulisi mitään enkä mä sitä edes halunnut, mutta mun mahanpohjaan kasvanut möykky ei siitä huolimatta ollut kadonnut. Miten yksi pieni ja vähintäänkin viaton suudelma oli yhtäkkiä saanut mut näkemään toisen ihan eri valossa? Ei sellaisten kuulunut tarkoittaa yhtään mitään.

Pintelit yksi kerrallaan kääriytyivät täydellisille rullille mun käsissä. Blondi kolisteli karsinansa ovea närkästyneenä, sillä sen yhtäkkiä tyhmäksi romantikkotunteilijaksi heittäytynyt omistaja oli täysin unohtanut ottaa inhottavat varusteet pois, ja pihallekin olisi jo päästävä. Karistin haitallisiksi ja täysin turhiksi toteamani ajatukset vauhdilla pois mun mielestä. Eihän mulla ollut ponin kanssa edes aikaa poikaystäville.

Aurinko oli jo lähes laskenut, kun sain heitettyä Blondille loimen selkään ja lähdin taluttamaan sitä tarhaan. Meidän matka tyssäsi ovelle.

Sven seisoi mun edessä. Se puristi kottikärryjen kahvoja käsissään, ja mä tuijotin sen sinisiä silmiä lähinnä pakokauhun vallassa. Mitä hittoa se nyt enää täällä kuppasi?

”Moi”, Sven totesi neutraalisti. Mulla meni hetki kasata itseni.

”Moi”, sain lopulta sanotuksi ja yskäisin perään. Olisin voinut vaikka maksaa tiedosta, mitä Svenin päässä liikkui sillä hetkellä. Painiko se saman fiiliksen kanssa, inhottiko sitä vai oliko se pystynyt unohtamaan koko jutun? Jos vastaus olisi ollut viimeksi mainittu, olisin voinut maksaa toisen kerran siitä tiedosta, miten siinä onnistuttiin. Koska ilmeisesti mä olin nykyään liian heikko.

Hetken me taas tuijotettiin vain toisiamme ihan kuin sinäkin yönä, jona tämä painajainen oli saanut alkunsa. Silloin mä olin ollut ihan varma, että Sven yksinkertaisesti vihasi mua. Olin ollut jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, mutta sitten se oli juossut mut kiinni, selittänyt jotain tyhjänpäiväistä, ottanut olkapäistä kiinni ja suudellut. Kylmät väreet kulkivat mun kehoa pitkin, kun ajattelinkin tilannetta. Sitten tajusin, että tämä ei todellakaan kuulunut mun välttelytaktiikkaan ja työnsin jälleen kaiken sivuun.

”Veisin mun ponin mielellään tarhaan, jos sopii”, ilmoitin. Sven hätkähti, nyökkäsi, ja peruutti kärryjensä kanssa pois meidän tieltä. Mä irrotin Blondilta riimunnarun, ja tamma lähti laiskasti löntystelemään eteenpäin. Kun käännyin ympäri, Sven seisoi siellä edelleen. Mua ärsytti, mutta kävelin silti määrätietoisesti takaisin sisälle talliin vaaleaverikön seuratessa perässä.

”Varmaan parempi, että otetaan vielä vähän etäisyyttä”, tokaisin sille sitten niin jäisesti kuin vain osasin, etten vahingossakaan olisi päästänyt mun heikkoa puolta näkyville. Se puoli ei edes ollut mua.

Svenin ilmettä oli vaikea tulkita, sillä sen silmistä paistoi samaan aikaan pettymys, suru, ja helpotus.

”Joo”, se vain kohautti olkiaan ja lähti kävelemään poispäin.

Möykky mahassa ei ollut kadonnut vieläkään.