1 osuma on löytynyt haulle 13

Blondin päiväkirja

Blondille oli löytynyt uusi koti.

Sen myöntäminen ääneen oli samaan aikaan kauhistuttavaa ja täydellisen ihanaa. Joutuisin luopumaan siitä, mutta samaan aikaan mulle avautui kasapäin uusia mahdollisuuksia. Mua pelotti antaa Blondi pois, sillä se oli poni, jonka kanssa kaikki eivät tulleet toimeen, ja siksi oli täysin mahdollista, että se joutuisi kiertoon jossain vaiheessa elämäänsä. Sitä kukaan ei halunnut omalle hevoselleen.

Tätä pohtiessani -- tietysti aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa -- olivat Inkerin sanat päässeet pikkuhiljaa ihoni alle. Olinko mä todella vain välinpitämätön ja itsekeskeinen ihminen myydessäni Blondin? Olinko mä pettänyt lupaukseni pitää siitä hyvää huolta? Mulla ei ollut ollut vaikean alun jälkeen mitään ongelmia tulla ponin kanssa toimeen, joten osasinko mä tarpeeksi kattavasti selittää ja näyttää uudelle omistajalle, kuinka hankala se oli todellisuudessa? Mitä, jos ne viikon jälkeen soittaisivat mulle vaatien rahojaan takaisin, kun olin myynyt niille ongelmahevosen?

“Mun mielestä on kyllä edelleenkin ihan vain fiksua myydä toi ihmissyöjä”, Christian puuskahti lakaistessaan pihattotallin lattiaa.

“Sanotaanko, että toi nyt ei varsinaisesti helpottanut mun oloa”, hymähdin rapsuttaessani viimeisen päälle puunattua Blondia sään kohdalta, sen lempipaikasta. Siis ainoasta paikasta, josta se ei saanut sätkyä ja vilauttanut Pepsodent-hymyään. Senkin mä olin oppinut kantapään kautta silloin kolme vuotta sitten.

“Hei, ihan turhaan taas murehdit. Mitä väliä jollain sun serkun mielipiteellä? Et sä ennenkään ole muilta tolla tavalla kysellyt”, Christian huomautti vastaukseksi ja virnisti. “Tästä on kaikille pelkkää hyötyä. Etenkin mulle.”

“Ihan hyvinhän te tulitte toimeen, vai mitä Blondi?” nauroin, jolloin poni käänsi korvansa tiukkaan luimuun. Ilmeisesti se oli eri mieltä.

Blondin uusi koti oli Trondheimissa, eli sillä oli ihan mukavasti kilometrejä edessäpäin. Vaikka mä en ollut sen kanssa kovin paljoa matkustanut, olin onneksi voinut vakuuttaa, että se oli seissyt nätisti koko matkan Suomesta Lofooteille asti, joten eiköhän Norjan sisäinenkin matka tulisi onnistumaan ihan mukiinmenevästi. Se oli ollut kai aika ratkaiseva tekijä ostopäätöksessä.

Uudessa kodissa sillä olisi kaikki hienoudet kävelytyskoneista solariumeihin ja muihin, joista Shelyesissä sai vain haaveilla. En tiennyt, paljonko Blondi niitä lopulta arvostaisi, mutta ajatuksen tasolla ne kuulostivat mukavilta. Pihattotallissa se oli tottunut pitkiin ulkoiluaikoihin, joista luvattiin pitää huolta myös uudessa kodissa.

Uudessa kodissa sitä odotti 12-vuotias junnu, joka oli haaveillut omasta ponista ikuisuuden. Sen ikä oli saanut mut kohottamaan kulmakarvojani siihen asti, kunnes sen äiti oli kertonut olevansa kokenut hevosihminen. Hieman haastavammatkaan tapaukset eivät kuulemma olleet ongelma. Hieman haastava oli ilmeisesti suhteellinen käsite, jos Blondikin sen määritelmään mahtui. No, tällä 12-vuotiaalla oli myös ratsastusta aloitteleva pikkusisko, joka varmaankin ehtisi vielä periä Blondin ennen kuin olisi sen aika laukata vihreämmille niityille. Jos laukkaisi. Olin aika varma, että Blondi eläisi silkkaa piruuttaan ainakin nelikymppiseksi.

Luovutin riimunnarun toiselle, katsoin ponin lastaamista. Trailerin takavalot katosivat näkyvistä, talli tuntui tyhjältä. En itkenyt.

Miriam Meisfjordin kouluvalmennusten ilmoittautumislista vainosi mua.

Seppele Cupin osallistujalista vainosi mua.

Mulla ei ollut enää hevosta.