Feitlin puuhat

Mä olin käynyt moikkaamassa Feitliä jo kahdesti saatuani hoitajahaun tulokset tietooni, mutta tänään olisi ensimmäinen "oikea" hoitokerta. Lämmin, aurinkoinen sää oli hengaillut Lofooteilla asti jo monta päivää, mutta mulle tää päälle parikymmentä oli ihan liian kuuma.

Letkeän reggaen soidessa nappikuulokkeissa dropattu lonkkarini ohjautui tien reunassa kuin itsekseen mäkeä alas. Alamäet olivat parhaita, joskin risteykset olivat vähän epämukavia - driftaaminen ei todellakaan ollut mun lempipuuhaa, kun harrastin siinä kaatumista ja mansikat siinä yhteydessä eivät olleet niin kauhean kivoja. Itsepäinen etuhiustakku oli taas lähtenyt kävelemään ponnarilta ja yritin sitä epätoivoisesti tunkea valkoisen bandanan alle samalla, kun driftailin kevyesti valmiiksi ennen risteystä. Eihän sieltä tietenkään ketään tullut, ei koskaan. Risteyksen jälkeen mä potkin vielä vähän lisävauhtia, koska kohta tulisi ylämäki ja halusin ottaa kunnon vauhdit sitä varten.

Shelyyn päästyäni mä moikkasin tiistaina tapaamaani Beataa ja eilen näkemääni Ingaa, kun pääsin pihattotallille asti. Oleskeluhuoneessa ei ollut ollut ketään, joten mä vain tuuppasin lonkkarin nojaamaan kaappiini ja hipsin aurinkoisen pihamaan halki pihattotallille. Beata oli jättänyt poninsa tallin eteen seisomaan, ja mä pääsin kysymään tytöltä hämmennystä aiheuttaneesta lauseesta.
"Sä sanoit että oot opettanu sitä ponia 15 vuotta?"
"Niinno siis, mun äitillä oli Fauskessa vuonissiittola jajaja Heta synty samana päivänä ku mä, et se on ollu mun siitä asti."
"Oh", mä sain tokaistuksi ja jäädyin - mikä ihme tää tyttö oli, kun oli saanut mut hämilleen jo kahdesti ja mä olin tavannut sen vasta kahdesti?
"Mut, well, mä meen tästä hoitamaan mun hoitoponia", mä sain sanottua hetken awkward silencen jälkeen ja hipsin sisälle tallin viileyteen. Moikkasin Ingaa, joka istui satulahuoneessa puunaamassa Dimonan varusteita.
"En muuten hoksannut eilen sanoa, mut mä tykkään sun tukasta kans hirveesti", naurahdin vielä ja nappasin Feitlin harjapakin, jonka roudasin harjauspuomille tallinseinustalle.

Feitli rapsutteli kellertävää vuonista melko lähellä porttia. Avasin alalangan ja pujahdin tarhaan ylälangan ali. Feitli antoi kiltisti kiinni, eikä Flammekaan yrittänyt tunkeutua meidän mukana ulos. Feitli spottasi ruohotupon parin metrin päässä ja mä jouduin käyttämään kaiken habani, että tamma pysyisi paikoillaan portin sulkemisen ajan.

Harjauksen aikana Feitli nyppi solmun auki viidesti, kaatoi harjalaatikon kolmesti ja nyppi mun hiuksia koko ajan. Tästä tulisi vielä viihdyttävä taival.

den første

Shelyn leveyspiireillä oli jo jouduttu luopumaan haaveesta auringonvalosta, ja sääpalvelut kertoivat vain masentavan uutisen: ”Aurinko ei nouse.” Olin asunut Pohjois-Norjassa koko elämäni, mutten vieläkään ollut tottunut tähän. Olin niitä ihmisiä, jotka olisivat halunneet syksyllä jäädä talviunille kuin karhut, tai vaihtoehtoisesti lennähtää muuttolintuna johonkin lämpimään koko talveksi. Mutta täällä mä olin, ympäri vuorokauden pimeässä ja loskaisessa Kabelvågissa. Välillä kyseenalaistin omia elämänvalintojani.

Pyöräilin tallille suoraan koulusta, koska tuttuun tapaan koulu loppui vasta puoli neljältä ja tuntini alkaisi viideltä. Onneksi mulla hoitajana oli oma kaappi päätallin yläkerrassa, ja pystyin säilyttämään kaikkia ratsastustarvikkeita tallilla.

Myös Feitli oli tulossa meidän tunnille, mutta mun ratsuna oli tällä kertaa tallin uusi tuttavuus Lidia. Petterkin oli sattunut paikalle, ja innokkaana uudesta hoitohevosestaan jätkä halusi varustaa tamman mulle valmiiksi. Ei se mua haitannut, mutta hengasin silti koko ajan karsinan edessä rapsuttelemassa tyyppiä. Ihan mukavalta se vaikutti, niin karsinassa kuin tunnillakin, vaikkakin kovin erilaiselta pieneen pölypallo-Feitliin verrattuna.

Tunnin jälkeen Petter lähti tekemään jotain hoitoheppansa kanssa, ja mä suuntasin tallinvinttiin, koska Feitlillä oli vielä alkeis-jatkotunti meidän tunnin perään. En tiedä yllätyinkö, kun löysin sohvasta Inga-Stinan. En varmaan.
”Moi, mitäs sulle?”, se kysyi kaakaomukinsa takaa.
”Ihan jees, oli jännää mennä tol Lidialla”, vastasin ja kaadoin pannusta toivottavasti suhteellisen tuoretta kahvia vakiomukiini (vaaleanpunainen kirkkaanvihreillä neliapiloilla ja riemunkirjavilla hevosenkengillä).
”Ai sä menit sillä! Oliks jännää?”
”En mä tiiä oliko se välttämättä jännää, kunhan erilaista”, naurahdin pää hartioita myöten jääkaapissa. ”Et oo tosissas, onks täällä taas vaan jotain Svenin punasta tissimaitoa?”
”On, mut tässä kaakaossa se menee ihan hyvin”, IS vastasi huomio kiinnittyneenä puhelimeensa ja todennäköisesti johonkin peliin. Kahvi juotaisiin tänään siis mustana, vaikka ei se mua oikeastaan haitannut.

Alkeisjatkotunnin loppupuolella suuntasimme Ingan kanssa kohti maneesia, mä valmiina auttamaan Feitlin takaisin pihattoon ja Inga valmistautuneena taluttamaan hoitoponiaan seitsemältä alkavalla lasten alkeistunnilla. Mä vähän vittuilin sille siitä, mutta harmikseni Dimonan ratsastaja oli syksyn aikana kehittynyt jo sen verran, että pärjäsi suurimman osan ajasta ilman taluttajaa. Hitto.

Feitlin ratsastaja oli alkeisjatkotunnilla ollut pieni, mutta aivan järjettömän reipas Eline. Kymmenvuotias brunette kiharapää reippaasti nosti jalustimet, löysäsi satulavyön ja lähti taluttamaan ratsuaan ulos maneesista ennen kuin mä ehdin edes kissaa sanoa. Ei siinä, jäipähän vähemmän duunia mulle.

Kun Eline oli harjannut Feitlin mielestään tarpeeksi puhtaaksi, kantanut varusteet pois ja lähtenyt isänsä kyydillä kotiin, mä jäin vielä rapsuttelemaan tammaa hetkeksi. Oli harmi, että Feitli asui nyt oikeasti pihatossa, jossa sillä ei ollut omaa karsinaa enkä mä siten voinut pakottaa sitä hengaamaan mun kanssa kovin pitkään. Feitli venytti ylähuultaan tyytyväisenä, kun rapsutin sitä leuan alta, ja silloin tamma yhtäkkiä haistoi mun taskussa olleen Polo Mintin. ”Et sitten kerro kenellekään, muuten mulla on kohta kokonainen tammalauma mun perässä”, sanoin sille ja sujautin minttukarkin nopeasti harmaiden huulten väliin.

”Oot sä kyllä semmonen hurmuri”, mä sanoin sille taputtaen sen kaulaa, ja lähdin putsaamaan tamman varusteita.

den andre  lol onks tää oikeest mun toka hoitomerkintä.... way to go kirjotan seuraavan taas 3,5v päästä

Abivuosi oli mulle suhteellisen rento, koska olin ahkeroinut kahtena ensimmäisenä vuonna niin paljon, ja olin yksi niistä ihmisistä, jotka saavuttivat tarvittavan kurssimäärän rimaa hipoen. Siispä olin järjestänyt tähän kohtaan viimeistä vuottani perjantaille vain yhden oppitunnin, jonka jälkeen rämistelin lumisohjossa suoraan tallille kun vielä oli valoisaa – tai vitut täällä valoisaa ollut ennen ensi vuotta, mutta auringon noustessa lähelle taivaanrantaa pimeydestä haalistuva hämärä piti laskea päivänvaloksi.

Astellessani pihattotallin läpi näin käytävällä kottikärryt ja moikkasin tottuneesti, koska talikon päässä olisi kuitenkin vain Jassu tai Sven. Minua tervehtivä ääni ei kuitenkaan kuulunut kummallekaan näistä kahdesta, ja mun oli pakko pysähtyä tallin toisella ovella ja kääntyä ympäri katsomaan, kuka mulle oli puhunut. Turns out, se oli joku Svenin ja Jassun risteymä, paitsi että varmaan 10 vuotta nuorempi – eli suunnilleen mun ikäinen. Jota en tuntenut. Mitä vittua?

Huomasin liian myöhään tehneeni ajatusketjuni ääneen – tai ainakin viimeisen lauseen – ja Svenin ja Jassun hybridi kääntyi katsomaan mua sen näköisenä, kun sen nenän alla olisi erityisen pahan hajuista paskaa. Tai olihan sillä, mutta en uskonut, että ilme johtui siitä. Sitä paitsi, hevosen paska ei ollut mun mielestä todellakaan pahimman hajuisesta päästä. Mitä vittua, taas, tällä kertaa omalle ajatuksenjuoksulle.
”Oliks jotain asiaa?” hybridi kysyi toista kulmakarvaa kohottaen.
”Niin sitä vaan että kuka sä oot?” mä kysyin. Taitavaa tilanteen pelastamista, etten sanoisi.
”Christian.”
”Mä oon Sølvi”, mä sanoin ja ojensin käteni reippaasti, koska sellanen ihminen mä olin – ihan sama kuinka nihkeesti mua tervehdit, en aio sun asenteen estää mua olemasta mukava. Christian sentään tarttui mun käteen, vaikka ensin näyttikin puntaroivan mielessään kannattaisko tällaseen hippiin tutustua. ”Kiva tutustua.”
”Mmmhjoo”, sain vastaukseksi.
”Säkö oot joku uus talliorja?”
”Joo, olosuhteiden pakosta”, Christian (hybridi) vastasi vähän vähemmän nihkeästi. Hitto että se oli kuuma. Ruskeaverikköjä harvoin näki näillä leveyksillä, ja kropan muodosta päätellen se oli sekä futari että jonkinlainen bodari. Toisaalta se todellakin näytti – ja vaikutti – siltä, ettei sitä voinut paskaakaan kiinnostaa tällanen hippi. No, minkäs teet.
”Jees, no mä jätän sut töihin. Hoidan tota Feitlii siis, se on toi harmaa joka asuu pihatossa”, kerroin, vaikka Christiania tuskin kiinnostaisi, kuka hoitaa minkäkin väristä ponia.

Feitli oli hieman pettyneen näköinen, kun saalistin sen muiden ponien joukosta ja talutin sen päätallin pesupaikalle. Virutellessani loskamöykkyjä sen takajaloista ja kavioiden pohjista, se huomasi tilaisuutensa tulleen, nyppäsi solmunsa auki ja livahti karkuun ennen kuin ehdin perkelettä sanoa. Onneksi Feitli kävi harvoin päätallissa eikä osannut hölkätä suoraan rehuhuoneeseen, joten se tyytyi lähimpänä olevaan Lidian karsinaan ja siellä valmiina odottaviin päiväheiniin. Karsinasta se oli onneksi suhteellisen helppo napata kiinni, joten kohta olimme palanneet pesupaikalle ja Feitlin naru kiristetty niin monelle solmulle, ettei se mitenkään voinut saada itseään irti. Kuivasin sen jalkoja sen verran kuin pörröisiä issikan jalkoja tähän aikaan vuodesta voi kuivata, ja pujottelin suojat sen etujalkoihin. Kun poni oli suitsia vaille valmis, kipaisin yläkerrasta omat varusteeni ja kohta olimmekin ponitamman kanssa kahdestaan maneesissa.

Feitlillä oli tänään vapaapäivä, joten mä olin suunnitellut hyppääväni sillä vähän. Eihän se mikään loistokas esteratsu ollut, mutta issikaksi harvinaisen taitava. Rakensin meille muutaman esteen, joista sai erilaisia lähestymisharjoituksia ja pienen radankin. Feitli näytti innokkaalta, kun näki minun kokoavan esteitä, ja alkuraveissa se oli harvinaisenkin eteenpäinpyrkivä. Hyvän treenin jälkeen roudasin hikisen ponin uudelleen pesulle, vaikka se yrittikin jälleen poistua paikalta. Hitto että se oli ihana poni. Mulle melkein tuli ikävä mun edesmennyttä issikkaa, mutta Feitli onneksi paikkasi sen jättämän aukon täydellisesti, eikä edes ihan mahtunut siihen aukkoon.

den tredje

”Muista ulkoavut”, käskin vaalealla ponilla ympärilläni laukkaavaa blondia. Ella oli pyytänyt vuorollaan vähän kutakin katsomaan itsensä ja uuden oman poninsa treenaamista, mikä oli fiksu veto: osasin kuvitella monet 15-vuotiaat olemaan niin varmoja omista taidoistaan, että pärjäisivät varmasti vallan mainiosti ilman minkäänlaista apua tai opetusta, ja siinä kohtaa sekä ratsastajan että ratsun kehitys meni usein vikaan. En muutenkaan ollut varma, oliko Ella oikeasti 15, vai vaan pienikokoiseksi naamioitunut parikymppinen, koska tutustuttuani tyttöön hän oli osoittautunut todella mukavaksi. Toisekseen, miten yläastelaiset näyttivät nykyään tuolta? Omina yläasteaikoinani, joista oli kuitenkin vain alle kolme vuotta, suurin osa jengistä oli kulkenut vanhoissa verkkareissa eikä instagram-kulmista tai kulmien luonnollisesta piirtämisestä oltu kuultukaan.

”Siinä on tosi hyvä! Pidä se”, kommentoin, kun Blondi alkoi laukata jo todella pyöreästi ja takajalat hyvin alla. ”Älä kuitenkaan pelkää paketin hajoamista liikaa, istu hiljaa mutta älä jää matkustamaan.”
”Se tuntuu tosi hyvältä”, Ella vastasi poninsa selästä.
”Hyvä, koska se myös näyttää tosi hyvältä. Tota menoa te oikeesti starttaatte A:ta ens kesänä”, kehuin paria. Ella näytti imarrellulta, mutta ei sanonut mitään.

Jätin Ellan verryttelemään itsekseen ja lähdin kohti päätallia ja yläkertaa. Käytävällä törmäsin taas siihen Jassu-Sveniin, Christianko sen nimi oli? Se moikkasi mua, ja mä sitä. Se oli kyllä aivan pirun hyvän näköinen, enkä mä voinut ymmärtää, mistä se oli tänne pamahtanut ja miksi mä en tuntenut sitä etukäteen.

Kuten yleensäkin lauantaisin, yläkerrassa joka ikinen istumapaikka oli varattu ja kahvia jäljellä ehkä ruokalusikallisen verran, mutta mä en antanut sen häiritä, vaan laitoin uuden pannullisen kiehumaan ja tungin perseeni keittiötasolle. Keskustelu näytti käyvän erityisen kuumana tänään, ja Sven ja Petter olivat sen selkeinä vetäjinä. Hetken kuunneltuani ymmärsin keskustelun koskevan Christiania.
”Se on kyl aivan pirun kuuma”, heitin ensimmäiseen tyhjään rakoon kaataessani itselleni kahvia. Saman tien tunsin kaikkien tuomitsevat katseet selässäni, joten käännyin ympäri nähdäkseni kaikkien katseet – Svenin ilme oli lähinnä puhdasta inhoa ja vihaa, Katya näytti olevan suhteellisen samaa mieltä, muiden ilmeet olivat melko laajalta skaalalta näiden kahden väliltä.
”No mitä vittua, onhan se”, mä jatkoin. ”Vaikka ymmärrän kyllä ettei meidän miesosastoa välttämättä lämmitä saada uutta kilpailijaa reviirilleen.”
”Sori nyt vaan mutta hyvä naama ei korvaa paskaa luonnetta”, Sven totesi jotenkin loukkaantuneen oloisena.
”Onks kaikki niinku päättäny vihata sitä ilman että jaksaa edes nähdä vaivaa tutustuakseen siihen?” mä kyseenalaistin ja hörppäsin kahvia.
”En mä ainakaan sitä vihaa, mun mielestä olis ihan reilua antaa sille mahdollisuus”, Katya vastasi saaden Svenin jääkylmien silmien katseen siirtymään mun naamasta omaansa.
”Mutta se on kusipää”, Sven julisti halveksivaan sävyyn. ”Epäkypsä pentu, joka nauttii muiden kärsimyksestä ja pitää itseään niin vitun paljon parempana, ettei jaksa edes moikata uusia naamoja, vaikka yhdelläkään tallilla en oo eläessäni käynyt, jossa ei moikattais kun nähdään uus ihminen.”
”Onks tälle joku muukin perustelu kuin sen perusilme, joka näyttää siltä kun sillä olis paskaa nenän alla? Tiedättekö niinku Narcissa Malfoy?”
”Svenillä on vanhoja kaunoja”, Hanne naurahti oman kahvikuppinsa takaa.
”Sehän selittää”, mä naurahdin.

Keskustelun keskeytti sen aihe, kun Christian avasi oven. Hetkeksi tuli kuolemanhiljaista, kunnes joku mumisi: ”siinä paha missä mainitaan.”
”Joo ei mulla muuta, mut pihattotallin ovi on jäänyt huonosti kiinni ja koko porukka on Jassun kukkapenkissä”, Christian kertoi, ja en olisi uskonut, että mikään sen sanoma olisi voinut saada jengiä liikkeelle näin liukkaasti. Puoliksi juodut kahvikupit jäivät pöytään, kun kauemmin porukassa pyörineet ryntäsivät portaita kohta niin vauhdikkaasti, että Christian melkein jäi alle. Uudemmat tulokkaatkin lähtivät toki liikkeelle, mutta eivät näyttäneet ymmärtävän hädän suuruutta.
”Jassun kukkapenkki on pyhä, joten liikuttakaa niitä perseitänne ja vähän äkkiä”, Sven huusi portaiden alapäästä. Sven saattoi vihata Christiania, ja Jassuakin vähän uusimman palkkauksen seurauksena, mutta ymmärsi kaikkien paikalla olevien olevan vastuussa kukkapenkin tuhoutumisesta. Saattoi ehkä olla talvi eikä kasvukausi, mutta Jassun penkissä oli paljon muutakin kuin vain yksivuotisia kasveja, ja vuosien uurastuksen tuloksena kukoistaneet ruusut olivat nyt tulilinjalla.

Feitli näytti saaneen uuden bestiksen: kun kaikki kuusi muuta ponia (Blondi oli edelleen Ellan kanssa jossain) oli saatu kiinni, tähtipää ja Beatan uusi remppa kipittivät menemään minkä tappijaloistaan pääsivät. Uusi poni vaikutti näin ensitutustumiselta aivan samanlaiselta kekkulilta kuin Feitlikin, sillä molemmat vuorotellen päästivät jonkun meistä lähelle, mutta viime tingassa kääntyivät ympäri ja hölkkäsivät muutaman askeleen päähän kaikkien ulottumattomiin. Svenin suusta päässeiden perkeleiden laskuissa olin jo mennyt sekaisin, kunnes uusi poni, muistaakseni Usva, antoi uteliaisuuden voittaa ja yritti maistaa yhtä mun takuista. Sillä meni noin sekunnin sadasosan verran liian kauan tajuta olevansa liian lähellä, ja siinä sadasosassa mä ehdin napata kiinni sen sinisestä riimusta. Kohta Feitlikin tajusi tappionsa ja antoi kiinni nyt jo todella vittuuntuneelle Svenille, ja saimme koko porukan takaisin sinne, minne ne kuuluivatkin.

”Mitä helvettiä mun kukkapenkille on tapahtunut!?” kuulimme pahaenteisen äänen takaamme, kun pintapuolisen tarkastuksen jälkeen olimme juuri päästäneet ponilauman takaisin tarhaansa. Kaikkien ryhdit romahtivat hetkessä, ja jopa niin ylimieliseltä vaikuttanut Christian oli täysin häntä koipien välissä, kun Jassu tuijotti meitä kaikkia vuorotellen. Tajusi kai mokanneensa toisena työpäivänään, ja vaikka meitä muita sai katsoa kuinka nenävartta pitkin tahansa, pomoa piti kunnioittaa. Ei se täysin epäkypsä kusipää ollut, vaikka Sven sitä mieltä olikin.
”Pihattotallin kauhukakarat lähtivät vähän tutkimusmatkalle”, Petter sai lopulta sanotuksi.
”Me yritettiin pelastaa tilanne heti kun Christian hälytti apua, mutta oli jo liian myöhäistä”, Pihla puolusteli.
”Monestako ratakiskosta pitää vääntää, että pihattotallin molempia ovia ei jätetä auki?” Jassu puhahti. ”Jos mun juhannusruusu ei ens kesänä enää kuki, saatte koko porukka keventää ilman jalustimia koko loppuvuoden.”

Jassu lampsi takaisin ulos yhtäkkiseen vesisateeseen meidän jäädessä sisälle lannistuneina. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen ovi aukesi, ja sisälle kävelivät läpimärät Ella ja Blondi.
”Täällähän on hilpee tunnelma”, Ella totesi. ”Voitteko väistää silti, että Blondi pääsee omaan karsinaansa.”
”Aa, joo, sori”, mutisivat Vicky ja Inga, jotka olivat edelleen lamaantuneita Jassun uhkailusta.
”No ihan oikeesti nyt, kuka on kuollut?” Ella kysyi riisuessaan läpimärän takkinsa niin vauhdilla, että lähimpänä seisseet saivat sadekuuron päälleen.
”Jassun ruusut”, Sven tuhahti. ”Tyypit hei, Jassu saattaa vaikuttaa vihaselta, mutta tuskin siellä ruusupenkissä mitään kauheen pysyvää damagee on. Ja mitä väliä vaikka joutuisittekin keventämään ilman jalustimia, onpahan tälle yhdelle Prinssi Hurmaavalle enemmän silmänruokaa kun teidän perseet näyttää entistä treenatummilta.”
Taaempana seissyt Christian mulkaisi Sveniä niin jäätävästi, että Petterinkin pelottavan jäiset silmät jäivät kakkoseksi. Näiden kahden välillä oli niin kireä jännite, että tuntui, kun munkin niskakarvat olisivat nousseet pystyyn, ja mä en pienestä säikähtänyt.
”…joo. Kuka lähtee maastoon?” mä kysyin lopulta, kun porukka oli jakaantunut Svenin ja Christianin kannattajiin, kun näillä kahdella oli jonkinlainen tuijotuskisa käynnissä.
”Mä voisin”, Inga ilmoittautui vapaaehtoiseksi.
”Mä tuun myös”, Hanne ilmoitti. ”Kauan teillä menee? Jos nähdään puolen tunnin päästä kentällä?”
”Sopii”, mä vastasin ja Inga nyökytti myöntyvänä.
”Jos siirrytte vaikka takas kahvinjuonnin pariin, että mä voin laittaa ton yhden karkulaisen ihan kahdella narulla kiinni”, mä jatkoin mulkoillen merkitsevästi pihattotallin kääpiökokoiselle käytävälle ahtautunutta ihmislaumaa, joka kohta onneksi liukeni paikalta, todennäköisesti takaisin juomaan kahvia. Feitli oli ilmeisesti saanut tarpeekseen ihmisten juoksuttamisesta tältä päivältä, koska se antoi kiinni mulle heti ja lampsi kiltisti mun vieressä sisälle talliin.
”Kuule tyttö, tänä talvena ei taida meillä ihmisillä ihan heti tylsää tulla.”

den fjerde

Pyöräilin koulusta pikavauhtii kotiin.
"Oi! Ne on tullu!" kirkaisin avatessani oven.
"Niin mitkä?" äiti kysy hymyillen keittiöstä.
"Hoitajahakujen tulokset!" kiljuin ja heitin repun lattialle.
"Pääsitkö?" äiti kysy.
"Käyn kattoo!" kiljuin.
"Meen nyt tallille!" sanoin innoissani.
Heitin valmiiksi pakkaamani talli-repun selkään.
"Moikka!" huusin. Suljin oven ennen kun äiti ehti sanoa mitään. Hyppäsin pyörän selkään, lähdin pyöräilemään täydessä vauhdissa tallia kohti.
"Onneksi asumme aika lähellä tallia!" huokaisin polkiessani hiekkatiellä, jossa asumme.
Hiekka rahisi pyörien alla, pian alko sataa lunta.
"Ihana ilma!" kuiskasin hiljaa lumen sataessa hiuksilleni.

Pian pyöräilin jo tallitietä, tuoksutin hevoset jo kaukaa. Kun vihdoin saavuin tallille, lukitsin pyöräni. Nutturani oli aivan lumessa. Ensimmäiseksi menin tietenkin talliin. Etsin ilmoitustauslun, ja pian nimeäni hoitajista.
"Jes!" kuiskasin hiljaa, olisin nyt virallisesti Feitli hoitaja! Päätin oitis lähteä etsimään Feitliä.
Löydän tamman pihatosta, piahtaroimassa mudassa.
"Voi Feitli!" huudahdan. Kun lähden yrittämään tamman kiinni ottamista, tämä juoksee aina vain karkuun.
Viidentoista minuutin päästä, en ole saanut mitään tulosta. Kun Feitli tunki turpansa lumeen, ajattelin jo,
'nyt saan sen kiinni!'
Mutta ei. Ei vieläkään tulosta. Ajattelin jo luovuttaa, kun, mieleeni juolahti,
'Jos Feitli menettää huomionsa johonkin muuhun, saan sen kii! Niin kun äske, kun se tunki turpansa lumeen!'
Heittäydyin lumelle, ja aloin tehdä lumienkeli. Feitli tuli ihmettelee, joten sujautin riimun tamman päähän. Feitli tietenkin alkoi ravistella riimuu pois, mut sain sen riimun kuitenkin kiinni.
Lähdimme Feitlin kans kohti tallia. Feitli vähän temppuili, joten jouduin aik monta kertaa sanoo sille.
"Feitli! Ei ruoholle!" (lumen alla oli vielä ruohoo)
Tai
"Feitli! Eteen nyt! Älä jää jäkittelemään sinne!"
Kun olimme lähes tallissa, joku tuli meitä vastaan.
"Moi! Kuka oot, ootko uus?" hän kysy.
"Joo, oon Hilla, ent sä?" kysyin.
"Oon Pihla, ootko siis Feitlin hoitaja?" Pihla kysy.
"Joo, jutellaanko kohta, kun vien Feitlin eka sisään, kun se nyt temppuilee tässä" sanoin Feitlin vetämistä pidellen.
"Okei" Pihla sano.
Vein temppuilevan Feitlin sisälle, karsinaan.
Pihla tuli talliin sisälle, kun olin laskemassa Feitlin riimunarua koukkuun.
"Jutellaanko sisällä, kun tuolla sataa lunta aika paljon" Pihla kysy.
"Vaikka, mut tykkään kyl olla ulkon, joten ei olis mikään ongelma jutella ulkona kaa" sanoin hymyillen.
"Okei, ollaan sitten pihal, itseasiassa, voin näyttää sulle paikkoja" Pihla sano.
"Okei" vastasin.
"Muuten, minkä ikäinen oot?" Pihla kysy.
"Viistoista, entä sä?" kysyin.
"Kaksikymmentä neljä" Pihla sanoi.
"Okei" sanoin.
"Täällä on siis kenttä, ja tuolla maneesi" Pihla sano ja osotti maneesille päin.
Menimme lähemmäs maneesia, Pihla avas oven.
"Ja siis tämmönen sisältä, estekalusto tuolla" Pihla kertoi. Nyökkäsin.
Pihla näytti mulle vielä vähän paikkoja.
"Ketä hoidat?" päätin kysyä kun olimme taas tallissa.
"Arnea" Pihla vastasi.
"Voin näyttää sulle Arnen" Pihla sanoi hieman innoissaan ja ohjasi minut karsinalle.
"Tämä on Arne" Pihla sano.
Näin karsinassa harmaanhallakon vuoniksen.
"Oi! Söpö!" sanoin.

Hetken päästä Pihla meni ratsastamaan, ja mä aloin hoitaa Feitliä.
"Moikka Feitli!" sanoin avatessani karsinan ovea.
Jouduin samantien hakea talikon, sillä Feitli oli tehnyt jätöksiä.
Kun tulin takaisin, Feitli alkoi heti kerjätä herkkuja.
"Feitli, anna nyt mun edes harjata sut, ilman että kokoajan kerjäät, oot ihan mudassa!" huudahdin.
Kuitenkin, Feitli sai avattua takkini taskun, ja mutustettua siellä kaiken varalta olevat leivät.
"Feitli! Senkin ponin pullero!" naurahdin. Otin Feitlin kaviot, ja harjasin tamman loppuun.
Päätin lähteä taluttelemaan Feitliä.
Nappasin tämän punaisen riimunarun ja yritin ottaa tamman kiinni.
Ei, ei, eikä vieläkään...
"Ehkä sama temppu toimii yhä" kuiskasin itsekseni.
Aloin nojailemaan karsinan seiniin, ja laskemaan riimunarun tupsuja.
Feitli tuli taas katselemaan, jolloin nappasin sen kiinni.
"Tule!" sanoin Feitlille.
Jaa, poni alkoi temppuilla. Kun astuimme ovesta ulos,
"Ei ruohalle Feitli!"
"Tule!"
"Mennään, hop hop!"
Tätä jatkui, ja lopulta vein Feitlin takaisin tarhaan.

Merkintä 1. #tarinatempaus2019 aloituspäivämäärä 21.11.2019

Olin pyöräilemässä tallille. Onnistuin pujottelemaan vastaan tulevat autot jarruttamatta, halusin vain nähdä Feitli mahdollisimman pian! Näin peltoja peltojen perään, ja puita puiden perään. Kun viimein saavuin tallitielle, huokaisin,
"Enään vähän matkaa!"
Hento lumikerros liukasti renkaita, onneksi pyörässäni on talvirenkaat! Poljin aina vain kovempaa, en malttanut odottaa enää. Hymyilin nähdessäni tallin. Jarrutin pyörätelineen eteen ja lukitsin pyöräni toisen Jopon viereen. Kävelin reippaasti tarhoille.
"Feitli!" huudahdin. Tamma hirnahti hieman kauempana, ikään kuin Feitli olisi vastannut minulle. Nappasin tamman riimun ja -narun. Avasin tarhan oven, hymyilin Feitlille viekkaasti. Piilotin riimun ja -narun selkäni taakse. Otin taskustani leipää.
"Feitli! Haluutko leipää?" kysyin, aloin liikkua vähitellen lähemmäs Feitliä, ja Feitli lähemmäs mua.
"Tule!" sanoin. Feitli hivuttautui lähemmäs, ja alkoi rouskuttaa leipää.
"Hieno tamma!" sanoin. Kun leipää oli vielä vähän, hivutin riimun tamman päähän.
"Nyt lähdetään talliin!" sanoin päättäväisesti ja houkuttelin Feitlin leivällä ulos tarhasta.
Kun saavuimme tallille, olin aivan puhki Feitlin tempuista. Etsin harjan äkkiä käteeni, ja ryhdyin harjaamaan tammaa.
"Tänään ratsastan hieman!" kuiskasin tammalle.
Sain Feitlin hoidettua tälläkertaa helposti, ainoastaan satulavyön kiristys, ei ollut Feitlin mieleen. Kun vihdoin pääsimme maneesille saakka, nousin satulaan. Kävelimme ensin pitkin ohjin, ja sen jälkeen ravailimme ja volttailimme.
Hetken päästä päätin, `lähdetään vielä maastoon` ja niin me lähdimmekin. Aluksi Feitlin kulki kiltisti, sitten, tavatessamme ohi pienen lammen, tammalle tuli joku päähänpisto, ja Feitli lähti täyttä päätä kohti kylmää, vähän jäist vettä.
"Pyr! Feitli!" huusin, muttei auttanut. Tamma kiskoi ohjat, ja lähti kahlaamaan veteen.
"Feitli!" huusin, tuloksetta. Poni kahlasi, yhä syvemmälle, ja syvemmälle.
Lopuista ei edes kannata mainita...
Jonkun ajan päästä ravasimme kohti tallia. Housuni olivat märät, ja Feitli lähes musta, vedestä. Koska oli talvi, päätin viedä Feitlin pian pihalle, loimitettuani tamman, ja lähteä kotiin, sillä olin jäätymäisillään.


Merkintä 2. #tarinatempaus2019 aloituspäivämäärä 21.11.2019
~ 24.11.2019 - 3.12.2019 ~

Olin odottanut tätä koko päivän, näkisin Feitli jo kolmatta kertaa! Maa oli aivan lumessa ja jopa pyöräni talvirenkaat liusuivat. Pian saavuin kuitenkin tallille. Lukitsin pyöräni ja lähdin kohti Feitli tarhaa.
Katsoin Feitli hämmästyneenä.
"Miten yhtäkkiä noin pitkän harjan sait?! Se pitää leikata tässä joulun alla!" sanoin päättäväisesti.



Ps. Minä ja piirtäminen, ei sovi yhteen, ja tää oli vaan kokeilu piirtää puhelimella XD
(Feitli on kuvassa valkoinen, koska on piehtaroinut lumessa)

Merkintä 3 #Tarinatempaus2019
Aloituspäivämäärä 21. 11.2019
~ 4.12.1019 ~

Naputin kynää istuessani koulun penkillä. Meillä oli historiaa.
"Kuka osaisi..." opettaja höpötti. Aloin piirtää Feitliä ja minua, historianvihkooni. Huokaisin.
"Eikö kukaan kuuntele?!" historian ope ärähti. Katsoin muuta luokkaa, kaikki olivat jo unohtaneet koulun, ja omissa ajatuksissaan, loma ajatuksissa. Pian olisi joululoma.
"Kuunnelkaa edes hetki! Muistakaa että tänä vuonna joululoma alkaa aiemmin kuin ennen, ja on pidempi! Niin voisitteko olla kärsivällisiä, ja kuunnella!" ope karjaisi niin että varmasti käytävällekkin kuului.
"Joo" kaikki sano vaisusti.
Jatkoin Feitli ja minun piirtämistä, mutta yritin kuitenkin edes vähän kuunnella, jos minulta satuttaisi kysymään jotain.
"Hilla, selitäppä meille mitä on siitepöly" ope sano.
"Ai mitä, no sehän on..." sanoin ennen kuin ope keskeytti.
"Eli et siis kuunnellut mitään! Ei olla ympäristöopin tunnilla! Miksi tuollaista kysyisin! Halusin teidät vain kuuntelemaan! Onko liikaa pyydetty?!" ope karjaisi meille suuttuneesti. Pian kuitenkin kellot soivat, se oli meidän kaikkien, koko luokan pelastus. Puin äkkiä päälle, ja lähdin ulos. Avasin pyöräni lukon, ja lähdin pyöräilemään tallille.
`Voisin auttaa tänään iltatallissa, ja Feitlillä oli tänään tunti!` ajatukseni pyörivät tallille asti kaikessa.
`Ainiin, se hissan koe! Olis ehkä kuitenki pitäny kuunnella tunnil, ja matikka!` en pystynyt olla vain, ajattelematta mitään.
Saavuttuani tallille. Löysin Feitlin karsinasta.
"Joku on näköjään jo hakenut sinut" sanoin ja hain harjapakin. Aloin harjata Feitliä ripeästi. Tunti alkaisi pian.

Heti kun olin saanut tamman hoidettua, aloimme kävellä maneesille. Feitli yritti moneen otteeseen temppuilla, mutta sain juuri ja juuri pidettyä tamman pään ylhäällä. Feitli ilmeisesti tiesi, että lumen alla olisi ruohoa, jossain siellä. Kun saavuimme maneesille, huomasin siellä Tranen, Aagen ja Wildan, hoitajineen. Näin myös pari tuntilaista. Kävelimme lähemmäs muita.
"Moi! Mä oon Hilla, entä sä?" kysyn Wildan hoitajalta.
"Oon Bea" tyttö sanoi hieman arasti.
"Kiva nimi" sanoin nyökytellen hieman.
"Nähdään taas, Hilla, mun pitää nyt auttaa" Bea sanoi hymyillen ja alkoi kiristää satulavyötä, ja niin minäkin. Pian Feitlin ratsastaja tuli paikalle. Autoin hänet selkään, ja jalustimien säädössä. Kun olin valmis, päätin jäädä hetkeksi katsomaan.
"Okei, ottakaa nyt ohjat käteen, ja aloitetaan ravi-käynti siirtymisillä, ja volttaamisella" Janni sanoi tuntilaisille. Feitlin ratsastaja näytti ihan pätevältä, joten päätin lähteä auttamaan tallitöissä, mitä muutakaan olisin tehnyt, kun en voinut puuhata Feitlinkään kanssa.

Kävelin talliin, siellä joitain tallityöntekijöita ahersi heinien ja muiden kanssa.
"Tarviitteko apua? Voisin auttaa, ja ainii, oon Hilla" kysyin eräältä tytöltä, joka alkaisi käytävää.
"Aa, oon Catu, ja meitä voi kyllä auttaa" tyttö sanoi. Samassa nurkan takaa ilmestyi poika.
"Tässä on Hilla, hän auttaa meitä nyt" Catu sanoi pojalle.
"Okei, oon muuten Christian" poika sanoi.
"Voit auttaa vaikka lakaisemalla käytävän, ja heittämällä karsinoihin heiniä, mä meen oritalliin heittämään heinät" Catu kertoi.
"Okei" sanoin pirteästi, nappasin luudan, ja aloin lakaista käytävää.
"Tämäpä kävi näppärästi" sanoin itsekseni lakaistuani käytävän.
"Seuraavaksi ne heinät, missäs heinälä?" kysyin.
"Ne taitaa olla tuollapäin" Christian sanoi olkani takaa osoittaen paikkaa.
"Hui! Mä pelästyin!" naurahdin. Lähdin saman tien hakemaan heinää. Matkalla tapasin Jassun.
"Moikka Hilla! Mitä olet tykännyt olla täällä?" Jassu kysy.
"Täällä on tosi kivaa, ja mukava henkilökunta, ainoastaan kun Feitli, hiemen innostu, tossa eilen maastossa, kun vielä käytiin siellä vähän ravailemassa" sanoin.
"Okei, no kiva että oot kuitenkin tykännyt" Jassu sanoi hymyillen.
"Joo, mut moikka! Meen hakee nyt heiniä" kerroin Jassulle ja jatkoin matkaa. Jassukin jatkoi matkaa, minne oli menossakaan.
Hain heinät, ja palasin takaisin talliin, heittelin karsinoihin heinää, aika normaalin verran. Kun olin saanut työn valmiiksi, jäin kuuntelemaan hevosten heinän mussutusta.

Merkintä 4. #Tarinatempaus2019
Aloituspäivämäärä 21.11.2019
~ 4.12.2019 ~

Tänään mä mä mietin, miks heinä, maistuu heinälle. Ja miks mä tykkään uida, ja miks mä oon tän värinen, ei mitenkään ettei tää väri ois kiva, vaa vaa muute vaa. Aika monta vaa sanaa. Vaa, vaa, vaa, hihi.
No mut, mä söin heinää ihan kaikessa rauhassa, ja sit Hilla vaan tuli, ja yritti viiä mut sisään. Sit mä sanoin:
"En lähe, mä en sit lähe!" mut Hilla ei kuitenkaan sitä tienny. Ja ku mä aloin miettii, miks me ei puhuta samaa kieltä. Ja Hilla sai mut kii. Se vei mut sisälle, vaikka mä vastustelin! Ja mulla oli joku tunti. Nii Hilla alko varustaa mua tunnille, ja mä pullistelin.

Kun me päästiin maneesille, maassa oli puomeja, jee! Joku alkeis tyyppi, tuli mun selkään, ja Hilla talutti. Me alettiin ravaamaan niitä puomeja, ja tekemään voltteja.
"Okei, nämä voltit ja puomit menee hyvin" Janni sano.
"Vaihdetaan nyt suunta, ja kävellään hetki. Sitten kävelyn jälkeen, otetaan ihan pienet pätkät laukkaa, teidän taluttajanne huolehtii ettei sitten poni mene liian kovaa" Janni lisäs.
Me vaihdettiin suunta, ja se mun selässä olija anto mulle pidempää ohjaa.
Hetken päästä me alettiin jo ottaa laukkaa. Mä laukkasi ihan perus vauhtii, mut Hilla hidasti mua silti. Kuitenki sit lopputunnista me vielä mentiin puomeja ravissa, ja laukattiin keskiympyrällä, mut hidasta laukkaa, plääh!

Tunnin jälkeen, Hilla vei mut karsinaan, ja otti varkat pois, harjas mut, ja putsas kaviot. Ku se meni viemään harjoja ja varkkoja, ja pesemään suitsia, mä yritin karata.
Mä hivutin mun huulen kaltereiden välistä, ja loppui en kerro, muuten kaikki osais karata karsinasta, niinku mä! Pian mä juoksentelin käytävillä, mut äh, ovet oli kiinni, nii Hilla sai melkein heti mut kii.
"Kun sulla näyttää olevan liikaa energiaa, mä juoksuta sua" Hilla sano ja ettiä juoksutusnarun. Se kiinnitti mut siihen, ja parin minsan päästä, mä laukkasin maneesissa, Hilla sano et:
"Ei me voida kentällekkään mennä, kun se on jäässä!" ku mä yritin vetää ulos.

Kun Hilla oli juoksuttanu mua hetken, se vei mut talliin, ja sieltä vielä tarhaan, ja sit, mä sain jatkaa mun elämän työtä, heinän mussutusta!

Merkintä 5. #Tarinatempaus2019
Aloituspäivämäärä 21.11.2019
~ 5.12.2019 ~

Istuin varustehuoneessa. Tuijotin ulos ikkunasta. Tätä on jo odotettu, kunnon lumisadetta! Lunta oli satanut jo melkein 50 cm, ja oli vasta aamu. Olin tallilla jo, koska oli viikonloppu. Eilisenä Itsenäisyyspäivänä, en ehtinyt tallille, mutta päätin, että olisin tänään koko päivän Feitlin seurassa. Kun olin saanut paksun, mustan toppatakkini päälleni, päätin lähteä hakemaan Feitlin tarhasta. Pian saavuinkin tarhalle jodburid täynnä lunta. En ollut laittanut chapseja, joten sukkani olivat märät, kun pyydystin tammaa.
"Feitli! Leipää! Tule!" huutelin ja rapistelin taskujani. Feitli ei näyttänyt uskoneelata, niin otin leipää taskusta.
"Uskotko nyt?" kysyin. Tamma ravasi lähemmäs. Lunta lenteli päälleni, kun Feitli ravasi hangessa.
"Tule tule!" sanoin houkuttelevasti siirtyessäni lähemmäs tammaa. Kun Feitli alkoi syödä leipää, laitoin sille riimun päälle.
"Hieno!" kehuin. Lähdimme kävelemään talliin. Feitli käyttäytyi yllättävän hyvin taluttaessani sitä eteenpäin, kunnes:
Tamma jäkittäytyi paikalleen, juuri ennen kun yltyin avaamaan tallin ovea. Yllätys yllätys, Feitli alkoi piehtaroida!

Noin puolen tunnin päästä olin saanut Feitlin karsinaan. Lähdin etsimään pyyhettä, tai ehkä useampaakin, jotta saisin tamman edes vähän kuivemmaksi, sillä ajattelin mennä ilman satulaa, jossain vaiheessa, tänään. Pian löysin kasan pyyhkeitä. Otin niistä viisi, ja menin Feitlin luo. Aloin kuivaamaan tammaa, ja yllätys yllätys, Feitli alkoi kerjätä herkkuja. Jatkoin sulaneen lumen kuivaamista pyyhkeillä, välittämättä ponin kerjäys yrityksistä.
Kun viimein, sain Feitlin kuivattua, hain harjat ja harjasin tamman, sekä katsoin kaviot. Sitten oli satulan vuoro. (Feitliltä oli tunti kello 12 (kello oli tuollon 10) , mutta ennen sitä, aijoin itse ratsastaa, ensin satulalla...)

Jonkun ajan päästä, saavuimme maneesille.
"Huh!" huokaisin.
"Tuolla on kylmä, mutta mulla on kuuma, ja myös kylmä!" päivittelin katsomossa istuvalle Pihlalle.
"Nii" Pihla naurahti. Laskin puomeja maahan, ja rakensin niistä pikkuruisen esteen, laitoin myös vähän maapuomeja. Nousin Feitlin selkään, aloitin kävelemällä. Käveltyämme hetken, aloimme ravaamaan, ja tekemään voltteja, sitten vaihdoimme suunnana, ja verryteltiin vasempaankin kierrokseen. Feitlin askeleet sulautuivat pehmeään hiekkaan, tammaa oli vain niin ihana ratsastaa! Pian lähdimme tulemaan puomeja ravissa. Teimme molempiin päihin ravivoltit, joiden jälkeen käyntiin siirtymiset. Vaikka Feitli tekikin muutaman sievän pukin, oli ihanaa ratsastaa! Päätin ottaa satulan pois, ja ratsastaa hetken ilman satulaa, ja niin teinkin. Laukkasimme vähän ilman satulaa, ja hyppelimme pientä puomeista rakentamaani estettä. Meinasin moneen otteeseen tippua, ja yhdellä tipuinkin. Jäin hiekalle vain nauravan, mutten tiedä miksi.
"Sattuks sua?" kuulin Pihlan äänen kysyvän katsomosta.
"Ei!" nauroin.
Sain Feitlin kiinni yllättävän nopeasti, ja hyppäsin takaisin selkään. Ravasimme vielä hetken, ja jäimme sitten kävelemään.

Tunnin päästä:

Nyt alkaisi Feitlin tunti. Olin saanut tamman varustettua, jo toista kertaa tänään, ja olimme jälleen maneesilla.

Merkintä 6. #tarinatempaus2019
Aloituspäivämäärä 21.11.2019
~ 12.12.2019 ~

Öm... Noo.... Mä yöllä vaan juoksin paikasta toiseen. Mä laukkaili ja sit Brella heräs ja raivis mulle kun herätin sen. Ja sit Stella ja Flamme häräs. Ja ne tietty rages mulle kun herätin ne. Ja vielä Venni heräs, mut ei se jaksanu rageta, ku se jatko nukkumista, mut sitä ennen sano mulle:
"Feitli! Voisit olla laukkaamatta öisin! Ja nyt on yö! Eli älä laukkaile nyt!" Venni sano ja nukahti.

Ps. Maalaus Feitlin mielikuvasta (ei mikään taideteos XD)

Hilla kirjoitti:
Kuva ei toimi ainakaan mulla, tässä linkki:

https://aijaa.com/RufKpx

Muokkasin toimivaksi. Tuolta Aijaa.comin sivuilta löytyy alhaalta kohta ”kuvakoodit”, kopioi sieltä semmonen vaihtoehto kun ”Foorumille, iso” niin toimii kuvana Kuvalinkin pitää olla esim. .jpg-päätteinen että näkyy foorumilla - Jassu

Merkintä 7. #tarinatempaus2019
Aloituspäivämäärä 21.11.2019
~ 13.12.2019 ~

Istuin satulahuoneessa piirtämässä, ja tekemässä hissan läksyjä. Pian sain piirustuksen minusta ja Feitlistä valmiiksi, sen, jota piirsin hissan tunnilla. Päätän mennä katsomaan, että piirros varmasti näyttäisi Feitliltä.
"Katso tyttö" sanoin kun saavuin tahoille.
Feitli hirnahti tyytyväisenä, se todella näytti Feitliltä, tai edes vähän.
"Mutta, jotain puuttuu" sanoin.
"Hyvää joulua!" huudahdin. Laskin Feitlin korvalle tonttulakin, ja annoin ponille porkkanan.



Merkintä 8.
~ 24.12.2019 ~

Kaarroin tallin pihalle iloisin mielin.
"Moi!" kuulin jonkun sanovan takanani lukiessani pyörääni.
"Moi!" sanoin kääntyessäni.
"Mä oon Camille" tyttö sanoi.
"Kiva nimi! Oon Hilla" selostin.
"Sullakin on kiva nimi!" Camille hymyili. Lähdimme kävelemään maneesille.
"Ootko uusi?" kysyin.
"No, oon ollu täällä kaks vuotta, entä sä?" Camille kysy.
"Oon kanssa aika uusi, oon käynyt täällä nyt ainakin kaheksan kertaa" kerroin.
"Minkä ikänen oot? Ja ketä hoidat, vai ootko yksärin omistaja?" kysyin.
"Oon seittemäntoista ja hoidan Tranee" Camille kertoi kun saavuimme maneesille.
"Täällä on nyt tunti, jolla on ainakin Venni ja Hilla" Camille sanoi.
"Mennäänkö kattomaan?" blondi tyttö kysyi.
"Käy" vastasin. Camille avasi oven ja vihelteli kun astuimme sisään. Tunnilla mentiin puomeja.
`Hym, voisin vähän hyppiä tänään!` totesin ajatuksissani.
"Hei Camille! Haluaisitko hypätä mun kanssa tänään joitain 60 senttisiä?" kysyin toiveikkaana.
"Esteet on mulle vähän vaikeita, mutta voihan sitä yrittää! Ja voidaanko alottaa ihan joistain 30 senttisistä?" Camille kysyi hieman epäröiden.
"Käy! Ei me muutenkaan oltais Feitlin kanssa heti käyntien jälkeen 60 senttistä alettu hyppää!" naurahdin.
"Mut jos sulle on vaikeeta esteet, nii kun tulee ne kisat, nii ainakin harjoitusta!" hymyilin.
Camille nyökkäsi itsevarmasti.
Käyn hakee Feitlin tarhasta, tuutko mukaan?" kysyin.
"Voinhan mä!" Camille vastasi. Astuimme maneesista ulos.
"Ai hoidat siis Feitliä?" Camille kysy.
"Joo" vastasin.
"Mä vähän ajattelin myös Feitliä, koska vuonikset ja issikat on ihanii!" tyttö hihkaisi.

Kävelimme jäistä maata pitkin Feitlin, Vennin, Stella ja Brellan isolle jääkentälle.
"Tuollahan vois luistella!" Camille naurahti.
"Niinpä!" hihitin.
"Kun Trane asuu oritallissa, niin ei mun täällä tarvii käydä, täällä jääkentällä!" blondi kikattaa liukastellessani tarhaan.
"Feitli!" huusin!
"Missä oot?!" kyselin.
"Porkkanaa!" yritin.
Lähdin taivaltamaan pidemmälle.
"Missä se riiviö taas on?!" tiuskaisin. Näin Feitlin korvat pensaasta.
"Ahaa!" huudahdin ja lähdin niin nopeasti kuin pääsin, kohti Feitliä, ja koska oli liukasta, tietenkin kaaduin....
"Sattuks?" kuulin Camille äänen kysyvän.
"Ei!" vastasin. Camille tuli pihattoon.
"Miten me voidaan ees saada Feitli kiinni?! Tällä jääkentällä varsinkin?!!!" Camille huudahti epätoivoisena. Mietin hetken.
"Tekemällä lumienkeleitä!" tokaisin pian.
"Miten se muka auttais, ja eihän täällä edes oo kun jäätä!?" Camille järkeili.
"No tee nyt vaan!" sanoin. Teimme lumienkeleitä hetken jäisellä maalla, pian, Feitli lähti luistelemaan meitä kosti.
"Hei tyttö!" sanoin ja jatkoin.
"Tule vaan!" Camille yritti.
Feitli asteli lähemmäs. Otin narun selkäni takaa, ja kiinnitin klipsin riimuun.
"Hieno!"kehuin, sama temppu toimi vielä! Nousimme seisomaan, lähdimme liukastelemaan kohti tallia.
"Trane on sisällä, joten nähdään maneesissa vartin päästä" Camille huikkasi ennen kun kääntyi kohti oritallia. Vein Feitlin pesarille, kiinnitin riimunarun pään kiinni, ettei Feitli pääsisi karkaamaan, ja lähdin hakemaan kamoja.

Kannoin satulaa harjakorin päällä, harjakorissa suitsia. Setti oli painava, mutta sain sen juuri ja juuri pesarille asti. Huokaisin sinne päästyäni.
"No niin Feitli!" sanoin päättäväisesti ja nostin katseeni harjakorista.
"Feitli!??!"
`Missä se nyt on!!!!!????!` karjuin ajatuksissani.
"Feitliii!" huudahdin ovelta.
"Taasko se poni on karkuteillä?" kuulin jonkun kysyvän takanani, se oli Janni.
"Joo!" huokaisin kääntyessäni.
"Mikä riiviö!" Janni naurahti.
"Niinpä!" sanoin pyöräyttäessäni silmiäni.
"Jaahas, nyt etsintäpuuhiin!" huokaisin kääntyessäni kannoilla kohti ovea.
Samassa kuulin takaani tutun hirnahduksen.
"Feitli?!" huudahdin kääntyessäni jälleen kannoillani.
"Minne Janni sitten meni?" kysyin, en nähnyt Jannia enää missään, koko päivänä.

Kiinnitin Feitlin takasin pesarille.
"Mitä ihmettä?" mutisin itsekseni harjatessani Feitliä. Nostin satulan tamman selkään, ja aloin värkätä suitsia paikalleen kun Freya ilmestyi paikalle.
"Moi!" sanoin saadessani kuolaimet Feitlin suuhun.
"Moi!" Freya tervehti.
"Taas suitsien parissa!" Freya naurahti laskiessaan painavalta näyttävän harjakorin maahan.
"Jep, oon menossa hyppäämään Camillen kanssa" kerroin.
"Eiks Kamillelle oo vähän vaikeempaa hypyt?" Freya kysy.
"Joo, mut mä sain houkuteltua" sanoin ja pomppasin ympäri niin että näin Freyan.
"Okei, no mä tästä meenkin" Freya ilmoitti.
"Moikka!" huudahdin tytön perään.
Irrotin Feitlin pesarilta, ja lähdin kohti maneesia.

Maneesille päästyäni avasin oven, näin sisällä Camillen nousemassa Tranen selkään.
"Mä raahasin jo ton yhen esteen" Camille ilmotti.
"Hyvä! Laitetaan vielä toinen" sanoin. Aloin raahata tolppia. Sitten puomeja. Asettelin puomeja urallekkin.
"Tää varmaan riittää" mutisin. Aloin kiristää vyötä.
Pian olin valmis nousemaan selkään, jalkkarit oli oikean pituset, sillä kukaan ei ollut mennyt Feitlillä tänään, koska tammalla oli ollut lomapäivä, kuten Tranellakin. Lähdin heti kävelemään. Camille aloitti jo ravailun. Ja hetken päästä, mäkin.

Taivuttelimme ja vaihdoimme suunnankin, muttei ponit oikein lämmenneet.
Kesti vartti, ennen kuin ponit tuntuivat lämpenevän meille.
"Aletaanks jo hyppiä?" kysyin.
"Joo" Camille sano vähän epäröiden.
Nostin laukan ja ohjasin esteen keskelle. Feitli kiihdytti, mitä tamman ei olisi tarvinnut tehdä näin alkuun. Hyppäsimme ilmavan hypyn. 25 senttisestä pystystä jäi paljon ilmavaraa. Käänsin toiselle esteelle, joka oli kavaletti, keskeltä 30 cm. Pidin laukan tasaisena, mutta Feitli alkoi epäröidä ennen estettä. Toinen puomeista tippui hypyn aikana, sillä vauhti ei ollut riittävä, edes pieneen kavalettiin. Siirsin käyntiin, ja laskeuduin nostamaan puomin.
"Nyt sä voit tulla" ilmoitin.
"Okei" Camille sanoi.
Camille aloitti ravissa kavaletilla. Trane hyppäsi esteen mallikkaasti, eikä ottanut liikaa vauhtiakaan. Toiselle esteelle Camille nosti laukan. Trane kiihdytti, joten Camille käänsi voltille. Uusi yritys. Hyppy oli ilmava, ja Camille kävi hetken kaulalla, mutta sai itsensä pystyyn.
"Hyvä Camille!" huudahdin tytön siirrettyä Tranen raviin. Camille hymyili sievästi, ja taputti ratsuaan.
"Nostetaanks?" kysyin.
"Joo! Alan lämmetä näille esteille jo vähän, tää harjotus auttaa!" Camille sanoi siirtäessään käyntiin.

Otettiin pienet välikäynnit, ennen kun laskeuduttiin nostamaan. Camille nosti kavaletin 40 senttiseks keskeltä, ja mä pystyn kanssa 40 senttiin. Sitten me jatkettiin. Ravattiin vähän, ennen kun jatkettiin esteillä. Camille alotti.
"Hyvä Cam!" huudahdin ennen kun Camille käänsi pystylle. Camillen hetken houkuttelun jälkeen, Trane siirtyi laukkaan. Tyttö ohjasi kohti pystyä, muttei Trane ymmärtänyt mitä pitää tehdä, joten kielsi. Camille teki voltin, ja yritti uudelleen. Trane hyppäsi ilmavasti, ainakin 60 cm korkeuteen.
"Vou!" Camille huudahti käydessään kaulalla.
"Tyyli ei ihan perfekto, mut hieno hyppy!" hymyilin ennen kun Camille kaarsi kavaletille.
"Tyyli ei mulla ookkaan vielä ihan hallussa esteillä" Camille kerkesi kertoa ennen kuin suoristi Tranen esteelle. Camille hidasti hieman laukkaa, ennenkuin Trane ponnisti.
"Hieno!" Camille kehu, ja taputti Trane siirtäessään raviin, ja sitä kautta käyntiin.

Sitten oli mun vuoro. Nostin laukan pääty-ympyrällä, ja käänsin Feitlin kohti pystyä. Nousin kevyeen istuntaan ennen estettä, mutta Feitli lähtikin sivulle, joten tipuin.
"Auts!" huudahdin käteni kolahtaessa puomiin.
"Sattuks sua" Camille kysy.
"Vähän" kerroin ja aloin ottaa Feitliä kiinni.
En saanut tammaa kiinni helpolla.
"Feitli" huusin.
"Et mee piehtaroimaan!" huusin juostessani tamman perässä.
Camillekin tuli auttamaan ottamaan Feitliä kiinni.
Lopulta sain Feitlin kiinni, kun tamma meinasi mennä piehtaroimaan.
"Noniin, jatketaan" sanoin.
Käänsin uudelleen pystylle, ja Feitli hyppäsi ilmavan hypyn esteen yli ilman kolahduksia. Käänsin ristikolle, annoin Feitlille pohkeita, ja saimme taas aikaan ilmavan hypyn.
Camille oli jo aloittanut loppuverkat. Ja päätin mäkin ne aloittaa.
"Oli kiva treeni" Camille sano.
"Nii mustaki!" ilmoitin tyytyväisenä.

Merkintä 9.
~ 27 - 28.12.2019 ~
Tapahtunut 27.12.2019

Raksamiehiä ja tallityttöjä

Perustuu 2.1 @Catun tarinaan "Haitoilla"

Tapahtunut 2-3.1.2020

Istuin Feitlin selässä hämmentyneenä. Tallin pihassa oli ruma roskalava ja pakettiauto, jonka ympärillä neonkeltaiseen pukeutuneita tyyppejä. Lavalle lenteli milloin mitäkin. Näin Catun kauenpana hämmentyneenä piirtelemässä lumeen. Päätin ratsastaa lähemmäs. Siirryin raviin. Pujottelin taitavasti työmiehet ja lentelevät vanerit sun muut.
"Moi" sanoin ei niin pirteästi kun yleensä, jarruttaessani Feitliä.
"Moi" Catu hymähti.
"Aika kaaos" sanoin.
"Niin" Catu huokaisi.
"Tätä samaa oli viimeksi seitsemän vuotta sitten, muttei näin, no kaaosta, ollut sillon" Catu kertoi.
"Ymmärrän" huokaisin.
"Tarviitteko iltatalli apuu? Vai teetkö tänään iltatallia?" päätin pian kysyä.
"Teen, mut Christian tekee kans, huomenna ehkä enemmänkin tarviin apua" Catu sanoi hieman pirteämmin.
"No nähdään viimeistään sillon!" huudahdin lähtiessäni vielä hetkeksi kentälle pitkän maastolenkin jälkeen.

Olin lopettanut ratsastamisen siltä erää, ja saanut Feitlin hoitopuomilla. Kannoin tamman harjakoria, ympäri tallia kysellessäni minne se pitää viedä, kun remonttikin oli. Pian sain sen tietää.

Seuraavana päivänä:

Olin köröttänyt tallilla jo monta tuntia. Olin ratsastanut koulua, ja tehnyt, mitä nyt teinkään. Nyt olisi kuitenkin iltatallin vuoro. Aloitin hakemalla hevosia sisään. Catu haki niitä kanssani. Haimme vain muutaman hevosen, joiden piti päästä yöksi sisälle. Remontin vuoksi emme voineet hakea kaikkia. Seuraavaksi veimme heiniä ja ruokia. Catu vei heinät ja ruuat ulos, minä taas sisään. Heittelin heiniä karsinasta toiseen, saman oritallissa. Sitten ruuat. Sisällä ei ollut paljon tehtävää, joten jatkoin etsimällä Catun, ja auttamalla häntä. Heinien jaon ohessa, tarkistin hevosten kunnot.
"Oliko kaikki kunnossa?" Catu tiedosteli.
"Joo. Ei mitään erikoista, ihan normaalia" kerroin.
Tämän jälkeen jatkoimme loimittamalla hevosia. Haimme ulkoolta hevosia puomille, ja loimitimme siellä, sisällä loimitimme normaalisti.
Jatkoin lakaisemalla käytävät. Lakaisin myös purut, jotka olivat jääneet työmiehiltä lakaisematta. Tällä aikaa Catu tarkisti, onko tallilla vielä ylimääräistä porukkaa. Lakaistua ni myös oritallin, päätin lähteä auttamaan Catua, ja tarkistin oliko maneesissa enää kukaan. Avasin oven hitaasti ja viheltelin. Astuin sisään, ja näin, siellä Amiran ja Kimin.
"Moi! Ootte ilmeisesti vielä ratsastamassa, ilmeisesti, vaikka iltatalli on jo alotettu" sanoin.
"Mm" Amira mutisi. Kohautin olkiani ja tarkistin, onko kukaan muu vielä maneesilla. Ei ollut.
"Nooo, mä tästä meen" kerroin.

Lähdin kävelemään kohti maneesin toista päätä. Ovelle Saavuttuani viheltelin tottuneesti.
Hiekka narskui kenkien alla, kävellessäni tiuhaa tahtia kohti tallia. Näin Catun avaavan tallin ovea, lähdin kävelemään nopeammin. Avasin jo suljetun oven hiljaa, ja kerroin uutiset Catulle:
"Sain lakaistua, joten kävin maneesilla tarkistamassa onko siellä kukaan, vain Amira" kerroin.
"Okei, mä en nähnyt ketään ylimäärästä. Tuntilaisetkin oli lähtenyt tällä kertaa jo kakki koteihinsa" Catu ilmoitti.
Viimeiseksi, meidän piti kytkeä maneesin, kentän, ja tallin valot pois.
Lähdimme molemmat ulos, jätimme vielä talliin valot, sillä Amira, oli juuri tulossa sinne, kävisimme siellä vielä. Catu jäi kentälle, ja minä lähdin maneesille.
Maneesille päästyäni, kytkin valot näppärästi pois, ja ilmastoinnin samoin. Suljin oven, ja huomasin Catun olevan valmis, kentällä. Kävimme kytkemässä tallin valot yöasentoon, ja hälytyksen päälle. Suuntasimme tämän jälkeen oritallille.
"Tuolla on kylmä, vaik olis vaan vähän aikaa!" Catu sanoi.
"Niinpä!" myöntelin.
"Ja vaikka tuolla on vaan vähän lunta!" Catu huudahti.
"Mm" hymähdin.
Näimme Amiran olevan jo pian valmis. Hän loimitti Kimiä.
Pian saimmekin kytkeä valot yöasentoon, ja hälyttimen päälle.

Merkintä 10.
~ 3.1.2020 ~

"Moi! Mä olen Hilla, autan sua tänään täällä tallilla" kerroin vieressäni kävelevälle aika lyhyelle tytölle.
"Mä olen Minttu" tyttö sano ujosti.
"Ihana nimi!" huudahdin rohkaisten.
"Mennään tonne talliin rapsuttelemaan poneja" sanoin lempeästi.
"Ponit on aina söpöjä! Mä haluun jo nähä!" Minttu hihkaisi.
"Mennään jo!" tyttö kiirehti juoksuun.
"Tallilla ei kannata juosta, muuten ponit voivat pelätä" kerroin.

"Mikä tän nimi on?" Minttu kysyi rapsuttaessaan Brellaa.
"Siinä on Brella" kerroin.
"Ja tossa on yksityis hevonen Blondi" kerroin.
"Se on niin söpö! Ja blondi, niinku mä!" Minttu huudahti ja otti kypäränsä pois päästä. Totta, Mintulla oli tosiaan blondit, pitkät hiukset, jotka olivat takanutturalla. Tyttö laittoi kypärän kuitenkin nopeasti takaisin päähänsä.
"Mullakin on blondit, niinkun varmaan näätkin" hymyilin.
"Miks muuten sulla ei oo kypärää?" Minttu kysy.
"Oon jo niin tottunu ponejen kanssa, kun raysastin ekan kerran jo kaks vuotiaana meidän nyt jo kuolleella shettiksellä" kerroin. Pienen Milla shettiksen ajattelusta tuli äkkiä kyynel silmäkulmaan, ja valui pitkin poskeani.
"Se oli varmaan tooooosiiii sopö!" Minttu hihkaisi.
"Niin olikin! Mä voin näyttää sulle Millasta kuvan, ainiin, sen shetun nimi siis oli Milla" kerroin. Otin puhelimeni takataskusta. Näytin Mintulle taustakuvanani olevaa kuvaa pienestä läikikkäästä shetusta, Millasta.
"Se on niiiiin söpö!" Minttu huudahti.
Katselen ponia haikeamielisesti, pieni oma valkoruskea shettikseni on jo poissa!
"Haluutkos sä jo nähdä kellä sä ratsastat tänään?" päätin kysyä pyyhkiessäni kyyneleeni.
"Joo!" Minttu huudahti.
"Tule" sanoin viitoten tallia.

"Mikä tän nimi on?" Minttu kysyi haettuamme Feitlin.
"Feitli, se on tamma, eli tyttö" kerroin.
"Muuten minkäs ikänen sä olet?" kysyin.
"Seittemän, entä sä?" tyttö kysyi.
"Mä olen kuustoista" kerroin.
"Onneksi sulla on nyt oma karsina! En jaksa hoitaa sua enää puomilla tai pesarilla!" huokaisin Feitlille.
"Puhutko sä aina ittekses?" kuulin Mintun kysyvän.
"Aa, puhuinko mä ittekseni, joo, kyllä mä, tai no, en oikeestaan, puhun Feitlin kaa" hymyilin.
"Voiko ponienkin kanssa puhua?" Minttu kysyi.
"Tietty! Feitlinkin rauhottuu kun puhun sille" kerroin.

Kiinnitin ponin riimunarulla kiinni, jos vaikka Minttukin haluaisi hoitaa. Pujahdimme varustehuoneeseen.
"Kannatko sä tän?" kysyin Mintulta ojentaen Feitlin harjakoria.
"Se ei oo kauheen painava" kerroin.
"Okei" Minttu nyökytteli ja otti harjakorin.
Nappasin Feitlin satulan ja suitsen käsivarrelleni, kun huomasin Mintun hävinneen.
"Varmaan Feitlin karsinalla" myöntelin. Kävelin käytävää yhä hieman murtuneena Millan muistelusta.
"Mikä sulla kesti?!" Minttu kysyy tylsistyneenä Feitlin karsinalla.
"No sen satulan ottaminen telineestä kestää hetken, kun Feitlin satula ei oo ihan helpossa paikassa, koska se on ihan alimmalla telineellä!" selitin.
"Mutta aletaans hoidella Feitliä" sanoin avatessani karsinan ovea.
"Saanko mäkin hoitaa?" Minttu kysy toiveekkaana.
"Tietty!" huudahdin.

Hetken päästä, olemme jo kävelemässä kohti maneesia.
"Onko Feitli kiva ratsastaa? Ja miks sulla ei oo vieläkään kypärää?" Minttu kysyi uteliaana.
"On, Feitli on hirmukiva ratsastaa, vaikka pukkeja välillä raipasta ja sensemmoisesta tekeekin, mutta ei se mitään temppuja taluttajan kanssa tee" kerroin. Catu ja Jassu avasivat ponijonolle maneesin ovet, viheltäen.
"Hoitajat, kiristäkää satula yöt sitten pienille. Catun porukka, jääkää tänne, niin mun porukka, mennään tonne toiseen päähän aitojen toiselle puolelle" Jassu huusi, jotta kaikki kuulisivat.
"Me jäään tähän" sanoin.
"Kuka on Catu?" Minttu kysyi.
"Tuo tuolla" sanoin ja viitoin Catun suuntaan. Aloin kiristää satulavötä ähkien.
"Nyt maha sisään senkin poni!" Ärähdin Feitlille. Saatuani vyön vihdoin tarpeeksi kireälle, autoin Mintun selkään.
"Onko tää sun eka ratsastuskerta?" kysyin. huomatessani tytön horjuvan hieman.
"Joo" Minttu kertoi jännittyneesti.
"Sä voit ottaa tosta satulan kaaresta ja Feitlin harjasta kiinni" kerroin.
"Alkakaa vaan kävellä" Catu huusi katsomosta jonne tämä on luikkinut istumaan.
"Puristakaa vähän pohkeilla, niin poni lähtee kävelemään, jos ei onnistu, taluttaa auttaa" Catu lisäsi. Hoputin Feitliä salaa hieman, jotta Mintun olisi lyhyine jalkoine helpompi siirtää tamma käyntiin.

Tunnin jälkeen talutin Feitliä takaisin talliin, ja Minttu roikkui mukana.
"Mitäs mieltä olit?" kysyin.
"Oli tosi kivaa!" Minttu vastasi.
"Entä mitäs mieltä olit kun me rapsuteltiin siellä pihattotallissa niitä poneja?" kysyin.
"Sekin oli kivaa! Ja oli hauskaa nähä kolme blondia samassa tilassa! Ja Brellakin oli tosi söpö!" Minttu vastaa innoissaan kun saavumme tallille.
"Jännittikö sua, kun olit ekaa kertaa hepan selässä?" kysyin vielä Mintun avatessa rynnivälle Feitlille ovea.
"No vähän" Minttu vastasi.
"Pystyisitköhän sä viemään tän satulan satulahuoneeseen sillä aikaa kun mä sidon Feitlin karsinaan?" kysyin epäröiden.
"Tietty!" Minttu huudahti. Irrotin satulan näppärästi, ja laskin sen Mintun syliin.
"Sen voi laittaa sinne missä lukee Feitli" kerroin.

Hetken päästä Minttu hyppelehti karsinalle.
"Ootko sä ollut ennenkin tallilla kun oot noin näppärä?" kysyin.
"Oon, mun äiti ratsastaa, niin oon ollut auttamassa sitä viemään kamoja ja harjaamaan hevosten jalkoja" Minttu kertoi.
"Aa! Sepä kiva!" huudahdin.
"Mikäs oli kivointa tänään?" kysyin ojentaessani Mintulle harjan. Olin ottanut suitset pois, ja vienyt ne jo hetki sitten.
"En mä tiiä! Kaikki oli kivaa! Mut varmaan itse ratsastus!" Minttu hymyili ujosti.
"Entäs aijotko vielä joskus ratsastaa?" kysyin.
"Tietty!" Minttu hihkaisi äkkiä.
"Mä ajon tulla tänne ja hoitaa Feitliä, niinku sä! Koska Feitli on ihana!" Minttu huudahtaa ja halaa Feitliä kaulalle tamman laskiessa päätään hieman.
"Ootko sä ikinä voittanu mitään kisoja? Mun äiti on!" Minttu kysyy.
"Mä voitin itseasiassa pari päivää sitten yhet kisat täällä Feitlin kanssa, mä hyppäsin 60 senttistä" vastasin.
"Mäkin haluun isona kisata, ja voittaa kisoja, Feitlille, ja muillakin! Niinku sä, ja äiti!" Minttu huudahtaa.
Nojaan hetkeksi karsinan seinään ja katselen kun Minttu harjaa pitkin vedoin Feitliä.

Talutusratsastustapahtuma
~ 26.1.2020 ~
Tapahtunut 10.1.2020
Merkintä 11.

Aurinko pilkisti verhojen välistä lämmittäen pienen kaistaleen pöydästä, kun mä istuskelin ihan rauhassa syöden aamiasleipää. Siksi mä meinasinkin tippua mun vakkarituolilta, kun mä kuulin mitä isä sanoi.
“Elisa? Mä sain Jassulta viestin.” Traagisen kuulosta, mutta mulle se meinas joko tosi hyvää tai tositositosi huonoa. Isä luki hetken silmät sirrillään puhelintansa ja mä meinasin jo kiivetä meidän ruokapöydän yli sen luokse, suu täynnä leipää kysyäkseni mikä kestää.
“Elisa, oon pahoillani...” isä alotti vakavasti ja mä tunsin jo, kuinka suolaiset kyyneleet poltteli kurkussa. “...sä saat alottaa Feitlin hoitajana”, se jatkoi ja loppu puolella sen ilmeetön pokerinaamakin petti. 
“Ei saa säikytellä tolla tavalla”, äiti torui kylppäristä, mutta mä hyppelin jo voitontanssia ympäri meidän kodikasta keittiötä. 
“Musta tulee hoitaja!!” Musta tulee hoitaja!” mä lallatin kovaan ääneen hyppien, “Saanko mä lähteä tallille? Jooko? Mä voin mennä pyörällä.”
“Elisa kello on kahdeksan aamulla. Et sä voi tähän aikaan lähteä sinne. Onko ne ponit edes hereillä? Kuka se Fetli niistä oli? Se pilkullinenko?”, äitikin ilmestyi keittiöön. Adan huoneesta kuului tömähdys, se oli varmaan taas heittänyt tyynyllä oven kiinni mun kovaäänisen ilakoinnin ansiosta.
“Ei Fetli, vaan F-E-I-T-L-i. Se on se hiirakki? Hiirakko islanninhevonen! Ja totta kai ne on nyt jo hereillä. Aamutalli alkaa seiskalta, etkö sä oo kuunnellu mitään mun juttuja?” 
“Totta kai olen höntti. Sä vaan höpötät niin paljon niistä, että menee hyvä muistinenkin sekaisin. Mutta paljon onnea kulta. Voin heittää sut tallille, neljän aikaan, kun tulen töistä”, äiti selitti hymyillen, rutistaessaan minut halaukseen.
"Mutta.. äh", mutisin. Kahdeksan tuntia? Miten mä niin kauan jaksaisin odottaa?

Auto tuntui matelevan tietä pitkin, äidin ajaessa vihdoin ja viimein tallille. Päivä oli madellut eteenpäin, vaikka olinkin käynyt Main ja Eilan kanssa pitkän pitkän keskustelun, lähinnä minun höpöttäessä ratsastuksesta ja poneista.
"Soita sitten kun tulen hakemaan. Käydään isän kanssa kävelyllä, joten ehdit kyllä olemaan jonkun tunnin", äiti tiedotti, ja nappasin kassini oikeastaan samaan aikaan, kun hyppäsin ulos autosta.
"Moikkaa!" vilkutin loittonevalle autolle. Käännyin ympäri parkkipaikalla ja astelin ruskea kangaskassi olallani tallia kohti. Shelyes oli paikkana tuttu, olin käynyt jo muutaman kerran torstain tunnilla, mutta Feitliin en ollut päässyt pahemmin tutustumaan, kuin satunnaisten kohtaamisten ja tunnin seuraamisten lomassa. Tamma kun ei meidän tunneilla käynyt. Siksi jännitys palkki oli huipussaan kuullessani Jassun äänen takaatani.

"Elisa? Moi. Taisit saada viestini aamulla? (Tässä kohtaa nyökyttelin innoissani) Sä varmaan tiedät vähän minkälainen Feitli on, kun kerta hait sille hoitajaksi? (Lisää nyökyttelyä) Voin tulla näyttämään missä sen kamat on, vaikka löytäisit ne varmaan itekkin? Pihattotalli kun ei ole mitenkään erityisen suuri mihinkään suuntaan", Jassu kyseli. Brunettea hymyilytti ylenpalttinen nyökyttelyni, ja nainen lähti pihattoa kohti viittoen minut mukaansa. Harmaa tamma seisoi pihaton perällä jalkaansa leputtaen ja se höristi iloisesti korviaan lähestyessämme rakennusta.
"Feitli menee viideltä tunnille, eli jos sä haluat, voit hoitaa sen tässä välissä. Se taisi olla sopivasti kuorruttanut itsensä hiekkaankin eli, hoitajalle olisi kyllä tekemistä. Tässä on sen kamat ja karsinan ovesta löytyy loimet. Harjapakki tuolla ja..." Jassun puhe alkoi kummasti puuroutua korvissa, kun huomasin ikkunasta kuka oli tulossa ovelle päin. Feitli taapersi itsetyytyväisen uteliaana eteenpäin, ja minä meinasin jo syöksyä ponin luokse ottamaan sen kiinni ja hoidettavaksi. Viime hetkellä muistin äidin opit kohteliaisuidesta, joten kuuntelin kärsivällisesti Jassun sepustukset punaisina hohtavista (tai ei niin hohtavista, osassa tamman kamoissa tuntui olevan mutakerros kaupan päällisinä) tavaroista.
"Mä pyörin tossa jossain pihalla, joten jos on jotain kysyttävää, mut löytää sieltä", Jassu kertoi ja meni menojaan hiukset heilahtaen. Hetken mä tuijotin mun uuden hoitohevosen satulaa, ja sitten mä nappasin pehmustetun riimun naulasta, ja lähdin ulos.

Feitli oli joko hyvällä päällä tai muuten vaan helppo ottaa kiinni aitauksesta. Riimu sujahti nopeasti omalle paikalleen, ja lukko napsahti kiinni, ja niin me taaperrettiin sievässä possujunassa sisälle pihattotalliin. Mulla oli vähän vaikeuksia saada ovi auki poni toisessa kädessä, mutta mä selvisin siitäkin ihan urhoollisesti. Feitli pääsi käytävälle seisomaan, kun mä nappasin kulman takaa harjat.
"Sä oot kuule ihan tosi söpö tyyppi", mumisin kaivaessani puhelintani taskusta. Halusin ehdottomasti ottaa isälle (ja luokkakavereille) todistusaineistoa tästä hetkestä. Feitli seurasi silmä ja korva tarkkana mun tekemisiä, se varmaan luuli, että saisi herkkuja. Mä olin kuullut, että hiirakko kävelisi vaikka puuhun takaperin palloa pompotellen ruokapalkan perässä. Pitäisi varmaan joskus kokeilla jotain saman suuntaista, vaikka en ihan kyseiseen väitteeseen uskonut. Eihän ponit mitään oravia ollut kiipeilijän lahjojen kanssa?

Jassu oli ollut oikeassa sen suhteen, että Feitli tosiaan oli piehtaroinut varmasti ihan kiusallaan pihaton hiekkaisimmassa kulmassa. Sen karvaa saattoi vain hipaista, ja jättimäinen pölypilvi lehahti ilmaan. Tamma seuraili tekemisiäni uteliaan tarkasti, kun hinkkasin kumisualla ympäri Feitlin karvaa. Se tuntui tykkäävän ryntäistä hinkkaamisesta oikein kovasti, ja pää nousi ylös turvan kiertyessä hassusti rullalle. Vaihdoin harjan pöläriin, jolla suihkin menemään vielä lisää Feitlin karvaa. Lattia näytti jo karvaukkojen taistelu tantereelta, niin paljon sitä oli irronnut.
"Selvitetäänkö vielä harja poniseni?" kysyin islantilaiselta. En odottanut varsinaisesti vastausta, joten kävin suoraan jouhien kimppuun. Tukkaa oli valtavat määrät eikä siitä tuntunut tulevan millään loppua. Mua hymyilytti. Paljon. Tältäkö tuntui vihdoin olla oikea poninhoitaja?

Mä en voi kieltää, ettenkö mä olisi vähän pihissyt kiukusta, kun Feitli, joka yleensä niin kiltisti tuli portille, viuhtoi turpa törröllä pihaton vastapäiseen nurkkaan. Juuri sen pahimman mutalätäkkö kerrostuman toiselle puolelle. Eihän minua normi tilanteessa se haittaisi millään lailla, musta oli hauska tarpoa menemään mudassa, mutta kun mä olin juuri saanut uudet ja hienot ratsastuskengät, jotka mä olin tänään laittanut ensimmäisen kerran jalkaan. Ne oli mustat ja niissä oli sellaiset venytysjutut sivuilla ja takana vetskari. Niissä oli myös turvakärjet, koska kun mä olin mennyt viime viikolla Raffella, ja se oli säpsähtänyt jonkun torven sateenvarjoa, tallaten samalla mun varpaille, äiti oli vähän säikähtänyt. Sen mukaan oli hyvä pitää varpaat turvassa ja välttyä turhilta tapaturmilta. Mä yritin kertoa, että se oli varmaan kolmas kerta, kun niin oli koskaan käynyt, mutta, noh, äidit on äitejä. Siksi mä nyt maanittelin Feitliä toiselta puolelta pihattoa niillä samoilla mansikkanameilla, kuin viimeksikin. Stellaa kiinnosti, myös mun houkutteluni, mutta valitettavasti Feitlin karvainen turpa raahautui apajille ensimmäisenä.

Me oltiin Feitlin kanssa ihan ekoja maneesissa. Tai siis Nitan jälkeen ekoja. Naisella oli Dante mukana ja mun teki mieli mennä silittämään sen piirtopäistä turpaa. Sitä mä en tosin todellakaan tehnyt, vaan asetuin maneesin toiseen laitaan Feitlin punainen riimunnaru tiukasti mun kädessä. Mun liilan toppaliivin taskut oli täynnä mansikkanameja, jotka oli osoittautuneet omenasta ja porkkanasta motivoivimmiksi suostuttelu välineiksi, ja mun vieressä liikuskeleva hoitoponi ei meinannut jättää niitä rauhaan.
"Maastakäsittely on jokaiselle hevosen kanssa työskentelevälle arkipäivää. Se sisältää aivan kaiken talutuksesta ja hoitamisesta myös vaativimpiin temppuihin asti. Maastakäsittelyn yksi tavoitteista on parantaa hevosen ja ihmisen välistä suhdetta, jolloin hevonen pystyy rentoutumaan kaikenlaisissa tilanteissa ja luottamaan omaan ihmiseen…” Nita aloitti pohjustamisensa. Jassu oli joskus naureskellut, että Feitli oli maailman helpoin motivoitava, mutta vaikea saada keskittymään mihinkään kunnolla. Se oli siis vähän kuin minä. Mä olin nimittäin aina ollut vähän huono keskittymään, mutta nyt mä yritin imeä jokaisen tiedonmurun itseeni.

Maastakäsittely oli hauskaa, mutta kamalan vaikeaa. Piti tietää tarkalleen missä kohtaa palkita, missä kohtaa antaa painetta ja poistaa tai vähentää sitä ja missä kohtaa itse piti seistä, jottei vaikuttaisi jotenkin hevoseen huomaamattaan. Feitli oli nopea tyttö oppimaan ja jonkun kokeneemman kanssa se olisi varmaan liidellyt täydellisesti takakavioilla ja silmät kiinni. Mä en kuitenkaan ollut ihan hyvä ja Nitan piti tulla auttamaan pari kertaa. Mä olin vähän kateellinen Joonalle ja Auroralle, jotka onnistuivat hevostensa kanssa tosi nopeasti. Olisi siistiä omistaa joskus oma poni, jonka kanssa käydä ihan itsekseen maastossa ja tehdä mitä huvittaa. Isä oli (ihan melkein) mun puolella tässä asiassa, kun mä olin ehdottanut yksi kaunis päivä, että me hankitaan poni. “Ei kuules Elisa onnistu vielä vähään aikaan. Mihin sä edes laittaisit sen?” oli ollut äidin vastaus. Niin, mihinkäs se menisi? Shelyesiin ehkä joskus monen vuoden päästä.
“Elisa, Feitli on nyt ihan väärin päin? Korjaappas nyt vähän sen paikkaa,” Nitan huvittunut ääni kuului, ja mä käännyin salamannopeasti hymyilemään parhaimman hymyni naiselle. Mä en halunnut vaikuttaa huonolta hoitajalta, jos en keskittynyt tunnilla. Ties vaikka viereinen Wilda saisi jonkun kohtauksen liian lähellä pyörivästä Feitlistä. Tai sitten...
“Elisaa?”
“Öh juu. Näinkö se väistö meni?” Hymyilin taas tummatukkaiselle. Dante seisoi lempeän uteliaana Nitan vierellä. Kamala se olikin taas iso.
“Just noin. Palkkaat vaan vähän aikasemmin, äläkä anna sen syödä sun sormias, niin hyvä tulee.”

Feitlin turpakarvat kutitteli mun naamaa, kun mä venytin sen kylkeä viemällä namia satulavyön paikalle. Se hamusi piilottelevia nameja, ja heilutteli korviaan edes takaisin. Tamma vaikutti hyväntuuliselta, eikä minunkaan fiilis ollut pahimmasta päästä. Iltapäivällä olisi vielä vakkaritunti ja siinä vaiheessa, kun Jassu ilmestyi tyhjästä ja nappasi Danten matkaansa mukaan, mua rupesi vähän jännittämään. Nitan sanat kuultuani, mua jännitti vielä enemmän. Me päästäisiin ratsastamaan! Tai istumaan selässä käynnissä. Mutta ratsastamista se oli yhtä kaikki. Ensimmäisenä selkään hyppäsivät Katya ja Bea, jotka molemmat suoriutuivat osastaan hyvin. Jätkä oli hienon näköinen, kun se liikkui pelkästään istunnan varassa kimon ulkokuorensa kanssa. Wildakin oli tosi söpö. Bean kanssa ne meni jotenkin hyvin yhteen, en tosin tiedä mikä siinä oli.

Oli hurjaa istua Feitlin leveällä selällä ilman varsinaisia varusteita. Nita varmisteli vierellä, ettei pikku tamma saisi päähänsä mitään ylimääräisiä tyhmyyksiä, mutta muuten mä sain ohjata ihan itse. Oikeasti se oli aika vaikeaa. Musta tuntui, että Feitli kiemurteli menemään kuin mikäkin mato, vaikka se oli varmaan ihan musta kiinni. Odottakaapas vaan, kun Eila ja Mai kuulee tästä! Ne tulee olemaan tosi kateellisia. Mai on tänään tulossa vakkaritunnille mukaan kuvaajaksi (ja henkiseksi tueksi niin kuin hän itse asian kertoi), ja mä pääsen vihdoin esittelemään sille Feitlinkin. Nyt mä toivoin, että se olisi ollut nyt jo mukana, jotta se olisi voinut ikuistaa tän hetken, mutta noh, kaikkea ei voi saada, ja mä virnistelin silti ihan hullun lailla hypätessäni alas Feitlin selästä kypärä vinksallaan.

Toka tonkeli

Possupassi 3.10.

Jannin (hyvin pelottava ja) paheksuva katse syöksähti kulman takaa, kun mä kiljahtelin, suurin piirtein tasajalkaa hyppien tuntijakoa. Mun vierellä seisoi hiljaa päätä lyhyempi Mathilde ja Bea oli hipsinyt äsken ilmoitustaulun ohi. Mä olin _yrittänyt_ tutustua mun molempiin tuntilaisiin, mutta ne oli kumpikin vähän tuppisuita, eikä mun yritys ollut päästä puuta pidemmälle. Onneksi Linnea, johon mä olin tutustunut torstain tunneilla aloittaisi ensi viikolla. Musta oli tosi hauska pälpättää sille norjaa ja katsoa sen hämmentyneitä ilmeitä, kun se yritti miettiä mitä mä olinkaan taas selittänyt Feitlin punasista harjoista. Kyllähän mä suomenkin taisin, mutta norjaa oli kivempi puhua.

Mathilde meinasi liueta hiljaa paikalta. Se ei ollut missään vaiheessa kertonut mulle itse nimeään, mutta mä olin oppinut sen tuntilistoista ja tunneilta. Tyttö katsoi mua alta kulmien ja mä yritin edelleen päättää otinko mä sen loukkauksena, ettei vaaleatukkainen ollut vastannut mulle kuin “mm”, “joo” ja “ehkä.”
“Tiedäksä mitä me tehään tänään tunnilla? Mä en. Tai eikö Jassu sanonu siitä jotain viimeks?” mä höpöttelin ääneen. Pelkästään itsekseni tosin. Mathilde kohautti olkiaan ja meni menojaan Wildan karsinalle. Mä totesin siis ajan hyvin kypsäksi marssia pihatolle ja napata Feitli jo toistamiseen tänään kiinni.

Aamun paine-eipainetta-painetta-vähemmänpainetta, kummitteli mun mielessä, kun me alotettiin päivän raviverryttelyä. Feitli oli reippaalla päällä, joka oli mun mielestä tosin pelkästään positiivista, mutta Jassu katseli meitä välillä vähän silmät sirrillään.
“Elisa, pidä huolta, että se sisäpohje menee ihan kunnolla läpi. Nyt te ette ole lähelläkään syvää kulmaa”, Jassu huomautti, ja heti perään, “Muistakaas kaikki, että vaikka ravataan vasta alkulämmittelyjä, pitää silti ratsastaa ihan kunnolla, eikä jäädä vain matkustelemaan kyytiin. Näin teillä on kunnon tehtävän alkaessa ponit kuulolla ja avut läpi.” Hupsis. Keskity Elisa, keskity! Feitli pärskähti, kuin ojentaakseen minua vielä lisää. Joo joo, kyllä mä nyt - ehkä - muistan.

Mun mielestä tämä koko vastalaukka homma oli ihan hölmö juttu. Miksi piti laukata väärää laukkaa ihan tarkoituksella, jos se oli kuitenkin raskaampaa ponille, ja vaikeampaa ratsastajalle? Mä en aluksi millään meinannut älytä mitä tarkoitettiin, kun nostetaan vastalaukkaa, ja toisen lavan seuraaminen, ilman, että itse tuijottaa pelkästään omaa napaa (tai siis sitä lapaa piti seurata, tietenkin), oli hirveän sekavaa. Jassu kyllä kehui mua, koska mä onnistuin kuulemma nostamaan oikean laukan pari kertaa. Tuurilla oli toki oma osansa mukana, mutta mä halusin uskoa, että mä jotenkin handlasin tän. Feitlin kanssa oli vähän hankalaa nostaa laukka. Se meinasi aina tarjota tölttiä tai passia tai possua tai pässiä. Varsinkin keskihalkasijalla oli haaastaaavaaaaa.

“Nosta... vasen laukka”, Jassu käski. Hmm öö kyllä toki. Feitli turpa vilkkui vuoroin toiselle ja vuoroin toiselle puolelle, kun se kiemurteli allani. Jonkun laukan mä onnistuin nostamaan, mutta...
“Väärä laukka, joten ohjaa oikealle. Älä anna sen oikaista. Noin just hyvä. Bea ja Stella seuraavana sieltä.” Että osasi olla hankalaa. Mathilde tuli juuri voltilta Wildan kanssa ja mä heläytin sille oikein nätin hymyn. Tyttö käänsi katseensa nopeasti pois ja mä en voinut estää pientä kulmien rutistusta. Enhän mä ollut ainakaan omasta mielestäni tehnyt mitään väärää? Kunhan höpötellyt, ilmeisesti vähän liikaa?

“Feitli seuraavana. Tällä kertaa oikea laukka. Nosta, nosta. Tiukkana nyt, ettei se lähde passaamaan tai töppäilemään mitään, noiin hyvin. Taputa sitä vähän.” Mä hymyilin Feitlille, vaikkei se sitä nähnytkään, ja rapsutin sitä sen valtavan harjavuoren tyvestä.
“Kannattaa harjotella Feitlin kanssa noita nostoja nyt ihan itsekin. Sä saat pidettyä laukkaa hyvin yllä, mutta sen nostaminen tuppaa nyt nousemaan vähän ongelmaksi”, Jassu kehotti, ja mä nyökkäsin. Ainakin mä tiesin mitä seuraavalla itsenäisellä ratsastuskerralla pitäisi kerrata. Kukakohan suostuisi toimimaan mun valvojaminälie ihmisenä? Mä olin sitä mieltä, että mä pärjäsin ihan hyvin itsekin, mutta Jassun mukaan valvojamikälie oli pakollinen alle 16-vuotiailla. Kai tarpeeksi mummoutunut yksärinomistaja samaan aikaan kentällä laskettiin? Tai pelkkä hoitaja?
“Seuraavaksi voitaisiin ottaa hevoset hetkeksi käyntiin, niin selitän seuraavan tehtävän…”

Kolmas koiranpentu

Mun tuikitärkeä tehtävä, jonka vuoksi mä tänään olin tullut tallille oli aavistuksen vaikea toteuttaa. Mun nimittäin piti putsata Feitlin varusteet ihan kiiltävän hohtaviksi, jotta mä olisin hyvä hoitaja ja sitä rataa, mutta mä olin unohtanut kokonaan, että mun hieno hoitsuni oli menossa tunnille kello kuudeksi. Sen olisi pitänyt olla jo yhdellä tunnilla, mutta sitten Jassu oli vaihtanut edelliselle tunnille Feitlin tilalle Dimonan, jotta pilkkutamma saisi tarpeeksi liikuntaa jonkun ylimääräisen rästiläisen ansiosta. Niinpä mä nyt kalastelin taas vaihteeksi Feitliä pihatosta, viedäkseni sen valmiiksi sisään seuraavaa tuntia varten. Tamma oli kieriskellyt jossain mutalätäkössä, joka tuntui olevan sen ehdotonta lempipuuhaa, ja niinpä mä rupesin hinkuttamaan sen kuraista selkää heti, kun mä sain sen käytävälle. Jossain vaiheessa mä kävin nopeasti vessassa ja hakemassa lisää nameja taskuuni Feitliä varten, jolloin samaan aikaan tamman lainakarsinaan oli ilmestynyt joku tiukoilla ranskanleteillä varustettuna.

“Haluutko sä apua?” mä kysyin ihan ystävällisesti Feitlin oletetulta ratsastajalta. Se oli mua luultavasti pari vuotta vanhempi blondi, jota mä en tunnistanut hoitajaksi, ja mä sentään tiesin vähintään nimeltä jokaisen tallin vakiokasvon. Enkä mä uskonut, että joku randomi vaan ilmestyisi hoitamaan mun hoitohevosta.
“En”, tyttö vastasi ja katsoi mua nenänvarttaan pitkin.
“Eikö sun pitäisi sitä paitsi olla laittamassa sun ponia tunnille?” se lisäsi ylimielisesti.
“Ei?” vastasin aavistuksen kärkkäästi. Mua rupesi nyt ärsyttämään tämä tyyppi ihan hirveästi.
“Meneekö sun poni sitten jo tunnilla?” blondi kohotteli kulmiaan.
“En mä ratsasta tällä tunnilla”, tokaisin vastaukseksi, “Mä ratsastan torstaina ja lauantaina vakkaritunnilla, (tässä välissä mä vedin henkeä) ja mä olen Feitlin hoitaja.” Siihen tyttö, jonka nimeksi mä muuten muistin ilmotustaululta Iian, muljautti silmiään, eikä keksinyt heti fiksua vastausta.

“En mäkään ratsasta tällä tunnilla, mutta isi varasi mulle ihan väärän tasosen rästin”, Iia vastasi aavistuksen vaisummin, vaikka ilme edelleen yhtä kovana kuin peruskallio.
“Harmillista sinulle, kestää nyt sellaisia pienempiä lapsia kokonaisen tunnin. Kello on muuten jo kymmentä vaille, joten kannattaa ehkä laittaa vähän vauhtia” totesin mahdollisimman asiallisesti, vaikka oikeasti olin tosi ylpeä mun nasevasta vastauksesta. Rapsutin Feitliä nopeasti otsasta, tamman yrittäessä kaivella taskujani herkkujen toivossa, mutta koska neiti, jonka nimen olin taistelun tuoksinnassa jo unohtanut, ei tarvinnut apua, jouduin jättämään Feitlin ilman herkkuja ja hiippailemaan itse paikalta. Mä kyllä aijoin mennä seuraamaan tuntia ihan siinä toivossa, että blondi, joka edelleen varmasti mulkoili reikiä selkääni, mokaisi jotenkin, ja mä saisin jotain nauramisen aihetta Eilan ja Main kanssa.

Blondi lettipää ei mokannut tunnilla mitenkään merkittävästi, ja sekös ärsytti. Oli sillä kyllä vähän vaikeuksia saada nostettua laukkaa, (samanlaisia, kuin minulla, mutta sitähän ei sille kerrottu) muttei mitään hauskaa, josta olisi voinut mennä vahingoniloisesti hymyillen Feitlin viereen roikkumaan. Blondilla oli tunnin jälkeen kuulemma hirveä kiire poikaystävänsä (plääh) luokse, joten minun onnekseni sain hoitaa Feitlin rauhassa pois ja aloittaa vihdoin varusteet puhtaaksi -projektini. Feitli hyöri käytävällä ja meinasi liiskata mut seinää vasten, kunnes mä ärähdin sille, eikä se enää hyörinyt niin hirveästi. Mä olin juuri venyttämässä Feitlin kaulaa samanlailla, kuin Nitan tunnilla oltiin päälle viikko sitten opeteltu, kun ovi kävi.

“Moi!” mä hihkaisin, kun mä tunnistin tulijan heti taivaan sinisistä hiuksista. Nainen säpsähti lievästi kääntyessään ympäri oven sulkemis prosessiltansa, mutta hymyili sitten ystävällisesti. Mä olin jutellut Auroran kanssa muutaman kerran naisen hakiessa sen omistamaa supersymppistä Ronjaa. Mä en ollut ennen Shelyesiin tuloa nähnyt kirjavaa vuonisissikka risteytystä, joka osasi töltätä.
“Moi. Jaksatko sä hetkeksi siirtää Feitliä vähän jos mä käyn hakemassa Ronjan tohon sen karsinaan?” Aurora kysyi ottaessaan tammansa riimunnarua karsinanovesta.
“Juu. Tai siis tää on nyt valmis, että laitan sen vaan tohon pihalle”, kerroin ja syötin kädessäni muhineen namin Feitlille parempiin suihin. Olin joskus itsekin maistanut kyseisiä nameja, mutta ne eivät kuuluneet ihan top kymppini lempiherkkuihin. Aurora nyökkäsi ja avasi valmiiksi tallin oven hätistellen ovelta sisään tunkijoita vähän kauemmas. Feitli pyörähti nenänsä oikeaan suuntaan ja talutin sen ulos pihattotallista tyytyväisen tervetulo pörinän saattelemana. Enää satula, suitset ja harjat putsattavana.



Merkintä 4, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020

Tänään olisi oiva päivä käydä testaamassa itsenäisellä ratsastuksella lähialueen maasto mahdollisuuksia. Niin mä ajattelin, kun mä asettelin mun hienoa (mutta vähän pientä)  keltaista pyörääni tallin seinän vierustalle. Mun pitäisi vaan löytää joku vapaaehtoinen mun seuraksi, koska mähän en saanut mennä vielä yksin. Mä olin juuri marssimassa muina miehinä (tai tyttöinä) ison tallin ilmoitustaululle, kun mä huomasin jotain todella mielenkiintoista. Mä hengaan yleensä monta tuntia tallilla, normaalisti ainakin torstaina, perjantaina ja lauantaina, mutta mä en ollut aikasemmin törmännyt näin kiinnostavaan ilmiöön. Tämä kyseinen ilmiö seisoi tarkalleen ottaen ison tallin kolmannessa karsinassa, ja näpäytti Jätkää juuri jostain ruunan toilailusta. Harrastiko kaikkien (tyhmän siskoni Adan ja äidin) ylistämä Livia Dalsvik Kvaak (tai jotain sinne päin) ratsastusta ja hevosia? Ja vielä tarkemmin, oliko hän, uskomattoman upea kilpahiihtäjä päläpälä löytänyt juuri Shelyesiin, johon hänen hyvä ystävänsä Ada ei suostu astumaan jalallakaan?

Okei. Tämä piti tehdä nyt coolisti. Ohitat Livian normaalisti kävelemällä ja tervehdit nopeasti nyökkäämällä. Jep, kyllä, varsinkin jos löntystää isoja kumppareita raahaten ohi, kolistelee itsensä harjapakkiin ja jää takin hupusta kiinni satulatelineeseen.
"Elisa? Kato moi. Sun siskos onki kertonu, että pyörit täällä", blondi käänsi päätään juuri parahiksi nähdäkseen tunarointini.
"Hei Liv!" vastasin ihan yhtä iloisesti (eli sellaisella hassulla ilmeellä, joka on naamalla silloin, kun ei oikein tiedä mitä mieltä pitäisi jostakin olla), "Mitä sä teet Jätkän karsinassa?  Sehän on Katyan hevonen", jatkoin ihmetellen.
"Mä hoidan sitä", Liv vastasi mulle hymyillen. Se oli jotenkin aavistuksen liian ylpeän näköinen.
"Ahaa", nyökkäsin, "Mä en tiennyt, että Jätkälle haettiin hoitajaa." Ei sillä, että mä olisin halunnut sen hoitajaksi. Totta puhuen mun mielestä koko hevonen oli vähän pelottava. Se luimi usein ja välillä se ryskäsi edestakaisin karsinassaan. Vaikka Liv näytti kyllä pärjäävän sen kanssa ihan hyvin. Blondi oli kovinkin pelottoman näköinen ottaessaan ruunan kavioita, samalla kun Jätkä meinasi napata häntä hampailla takamuksesta.
“En mäkään ennen kuin hain”, Liv vastasi pyllistellen edelleen mun suuntaani. Mielenkiintoista.

Olin jo melkein ohittanut Jätkän karsinan, kun sain päähäni hyvin oleellisen kysymyksen. Tai ainakin mun mielestä tosi oleellisen.
"Ooksä saman ikänen ku Ada?” kysyin.
“Joo? Mehän ollaan samalla luokalla”, Livia vastasi kulmiaan kohottaen.
“Hmph, voi persikka.”
“Häh?” tyttö katsoi mua lievästi huvittuneena.
“Ei mitään”, mä totesin viattomasti hymyillen. Piru vieköön, vieläkään ei tärpännyt mun vapaaehtois valvojaystäväisen etsinnässä.

Mä olin toivonut synttärilahjaksi ponia. Sellaista hienoa ja kilttiä, joka olisi oikein pörröinen ja söpö vuonohevonen. Äiti sanoi edelleen ei. Sen takia mä toivoin yksityistuntia ja uutta sulkismailaa. Niihin äiti myöntyi paljon paremmin kuin poniin. Se vähän harmitti, mutta mä aioin jatkaa mun suostuttelua, vaikka hamaan tappiin asti. Mun synttäreihin on yhteensä 22 päivää, ja mä olen jo suunnitellut, mun uraa uurtavat synttärijuhlat. Niitä odotellessa mä kuitenkin kalastelin Feitlin pihatosta, varustin sen ja marssin maneesin ovelle vihellellen. Mä en ollut löytänyt vielä valvojaystävää, joten mun täytyi tyytyä maneesin toisella puolella menoon samaan aikaan, kun tunti pyöri toisella.

Feitli oli tavalliseen tapaansa reipas, enkä mä ollut vielä niin hyvä, että mä olisin keksinyt mitään oikeasti fiksuja tehtäviä tehtäväksi. Niinpä me tehtiin vaan ympyröitä, vähän lisää ympyröitä ja vielä muutamia ympyröitä. Jos jotain positiivista, niin Janni, joka oli pitänyt toisella puolella tuntia, sanoi jonkin aikaa pyörittyäni, että Feitli asettuu hyvin. Mä en ihan älynnyt miten ihmeessä se pystyi samaan aikaan opettamaan, ja seuraamaan sivusilmällä mitä mä tein. Eipä siinä, Janni oli hyvä ope ja se oli kuulemma mennyt Joonan kanssa naimisiin. Tai kihloihin. Tai johonkin vakavaan mihin aikuiset ihmiset menee. Onneksi mun ei tarvinnut olla näistä perillä vielä vähään aikaan. Feitlin seura riittäisi vallan mainiosti nimittäin.



Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020

Koska tänään oli vihdoin päivä, jolloin mä täytin 11 vuotta, mä kinusin äidiltä kyydin tallille, jotta mä voisin juhlistaa mun synttäreitä Feitlin kanssa. Isän mielestä se oli kamalan hauskaa, että mä halusin mielummin mennä heti hevostelemaan, kuin syödä synttärikakkua perheen kanssa. Äiti katseli lähinnä aavistuksen närkästyneenä sivusta, mutta suli hymyyn heti, kun mä katsoin taas sitä. Mun suunnitelmana oli mennä kalastelemaan Feitli pihatosta heti, kun mä tallille pääsiin ja napata se mukaan kentälle touhuamaan. Me tehtiin paljon ympyröitä ja kiemuroita ja venyteltiin samalla tavalla, kuin Nitan maastakäsittelytunnilla. Feitliä kiinnosti tavalliseen tapaansa enemmän herkut kuin mikään muu ja välillä meinasi mulla mennä vähän herne nenään, kun tamma vaan tunki taskuille.

Takaisin talliin päästyämme, mä laitoin Feitlin kiinni käytävälle, vetelin siitä uudestaan kaikki mahdolliset liat pois (se oli käynyt piehtaroimassa jo kentälläkin kertaalleen) ja pidin oikein kunnon rapsuttelusession. Mä hain jakkarankin sitä varten ja nousin sille taatakseni paremman asennon. Feitli nosti päätään taivaisiin ja sen huuli lörpötti samaan tahtiin rapsutuksen kanssa.




Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020

Mä olin yrittänyt saada Feitlin menemään tölttiä jo iät ja ajat, ja tänään mä vihdoin onnistuin vetämään sitä jopa yhden maneesin urallisen verran! Heti, kun Joonan estevalmennus (johon mä olisin halunnut mukaan, mutta äiti sanoi, että mä olin ollut jo eilen yhdessä valmennuksessa, eli en saisi mennä tänäänkin) loppui, mä hyökkäsin haukkana paikalle ihan melko tyhjään maneesiin. Ella-Amalie ja Figaro verrytelivät toisessa päässä ja minä seilasin edes takaisin toisessa päässä Feitlin kanssa. Tamma vaikutti kivan yhteistyökykyiseltä, ja äiti, joka oli tullut juuri hakemaan minua (aavistuksen etuajassa, koska sattumoisin olin edelleen ponin selässä) sai napauttua töltistä kuvatodisteenkin. Se oli oikein hieno kuva, koska mä näytin ihan oikealta kouluratsastajalta, kun mun istunta näytti niin hyvältä. Tai ainakin mun mielestä se näytti. Olisin voinut kysyä Jannin mielipidettä, mutta se ei tietenkään ollut maneesissa, enkä jaksanut raahautua minnekään muuallekaan. Niinpä mä tyydyin vain ihastelemaan kuvaa Feitlin kanssa kahdestaan.



Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020

FØRSTE: Ensimmäistä kertaa tallille


Puristin viimeisetkin energiat itsestäni spurttaamalla ylämäkeen. Edessäni pinkoi bordercollie Hippi juoksuvyöhön kiinnitettynä. Kotipihaan päästyäni romahdin kaksinkerroin haukkomaan henkeäni. Hippi tuli viereeni kieli poskella roikkuen. Koira oli onnellisimmillaan kunnon juoksulenkin jälkeen. Taputin sen kylkeä kiitokseksi vetoavusta.
Hetken hengiteltyäni nousin ylös ja suuntasin sisälle. Nopea pyörähdys suihkussa, palauttava banaani ja olisin valmis suuntaamaan tallille.

Olin tosiaan päättänyt, että joskus ja jouluna ratsastelu eri talleilla saisi päättyä. Halusin löytää sen the tallin, jossa voisin käydä säännöllisesti, opetella jokaisen hevosen nimen ja tutustua kunnolla porukkaan. Hetken googlailun jälkeen eksyin tallin nimeltä Shelyes sivuille. Otin omistajaan yhteyttä ja ennen kuin huomasinkaan olin jo hakenut erään issikan hoitajaksi. No tämän tapahtumaketjun seurauksena istuin nyt Minissäni, joka käynnistyi yskähdellen. “Jollekin korkeammalle voimalle kiitos, että tämä masiina tänään päätti toimia uskollisena kyytinäni”, mumisin itsekseni hiljaisen rukouksen. Tai enhän minä ollut uskonnollinen, mutta tämä kärry oli niin usein jättänyt minut pihaan, että mukana täytyi olla jokin suurempi voima, jos se käynnistyi. Näppäilin matkalla puhelimeeni (vastuullinen kuski kun oon) tallin osoitteen.

Parkkipaikalla kaivoin keltaiset kumisaappaani tyhjien kertakäyttö kahvikuppien seasta esille. Sujautin jalkani niihin ja lähdin suunnistamaan kohti isoa tallia. Kello lähenteli kahdeksaatoista. Koko talli kuhisi tuntilaisia, hoitajia, lastaan odottavia vanhempia ja tallityöntekijöitä. Pääsin suhteellisen huomaamattomasti livahtamaan toimistoon, sitä hetken etsittyäni. Muutama henkilö kuitenkin ehti nostaa minulle kättä tervehdykseksi käytävällä. Vastasin tietenkin sillä hölmöllä puolihymyllä ja käden kohotuksella, jolla naapureitakin tervehdin. Haluaisin ehdottomasti tutustua tallin porukkaan, mutta tänään suunnitelmissani oli vain nopeasti käydä moikkaamassa Feitliä ja rauhassa tutkailla uutta ympäristöä. Työvuoro + juoksulenkki olivat imeneet minusta muutenkin enimmät energiat, joita olisin ehdottomasti tarvinnut, jos olisin päättänyt olla tänään yltiösosiaalinen.

Jassun selitettyä kaikki tärkeimmät käytännön asiat lähdin pihattotallia kohti. Torstaisin Feitlillä ei ollut tunteja, joten saisin aivan rauhassa tutustua issikkaan.
Pihattotalli löytyi suhteellisen nopeasti. Käytävän toiselta puolelta avautui toinen ovi pihattotarhaan. Nappasin riimun naruineen mukaan ja lähdin kalastelemaan ponia (Tiedän, että islanninhevonen on hevonen, mutta jotenkin haluan ponitella kaikkea pientä ja söpöä. Tämä minulle sallittakoon XD). Tunnistin Feitlin, tuon pörröisen tukkajumalan, helposti pienestä laumasta. Tamman kiinni saaminen olikin sitten ihan oma juttunsa. Sanotaan vaan, että Feitli sai aivan uusia rakkaudella sanottuja lempinimiä kuten "sinä pieni rævhøl" <3. No ainakin ponin pirkuleella oli hauskaa ja minä opettelin kärsivällisyyttä aivan olan takaa.

Hikisen puolituntisen jälkeen Feitli seisoi käytävällä huolellisesti kiinnitettynä. “Nyt sä sitten oot tollanen sydänkäpynen”, naurahdin issikalle, joka hamusi villapaitaani. “Mulla ei kyl täl kertaa valitettavasti oo mitää namia sulle, ku en tiennyt etukätee tallin herkkupolitiikkaa”, totesin. Ehkä vaan kuvittelin, mutta Feitli näytti aavistuksen loukkaantuneelta.

Harjaustuokiomme meni hyvin. Feitli nautiskeli perusteellisesta puunauksesta, johon sisältyi paljon rapsutuksia. En myöskään pystynyt vastustamaan kiusausta heposen turvan jatkuvan lääppimisen suhteen. Miksi se on niin pehmeä, jos sitä ei olisi tehty hipsuteltavaksi? Pääsin myös vähän vauhtiin harjan ja hännän selvittelyssä. Ihan syvimpiin kerroksiin ei kuitenkaan vielä päästy käsiksi. Yhteistyömme lähti oikein erinomaisesti liikkeelle samoin kuin pari lankaa villapaidastani Feitlin näpräys ja avaus oy:n avulla. Kellon näyttäessä jo aivan liian paljon, keräsin harjat pakkiinsa ja irrotin tamman käytävältä. Viimeiset rapsutukset, heipat ja turvan silittelyt ennen kuin palautin Feitlin pihattotarhaan. “Seuraavaan kertaan neitiseni, oli ilo tavata”, huikkasin perään oven sulkeutuessa takanani. Nyt kotiin ja unten maille eli Netflixiä katsomaan.