S pozdravem, Kim xx

Norjassa ilma oikeasti tuoksui. Se tuoksui puhtaalta, raikkaalta ja merelliseltä. Hengitin ilmaa niin syvään kuin pystyin, vaikka se oli pakastunutta ja poltteli sieraimissa – se vain tuntui niin hyvältä ja teki olosta niin kovin elävän. Mä elin.

Kasvoillani oleva hymy ei ollut sammunut varmasti kertaakaan sitten sen hetken, kun halpalentoyhtiön koneen renkaat olivat koskettaneet Norjan maaperää. En voinut hillitä sitä nytkään, kun nojauduin irti bussipysäkin katoksen tolpasta ja vilkaisin varmaan seitsemännen kerran aikataulua, jonka mukaan bussin piti saapua kuuden minuutin päästä. En edes silloin, kun paikalliset loivat muhun ihmetteleviä, hassunlaisella tavalla päivitteleviä katseita; kai ne pitivät mua hulluna.

Ehkä mä olinkin vähän hullu, sellaisella hyvällä tavalla. Tää sama olo valtasi mut joka kerta, kun mä reissasin. Samalta oli tuntunut nähdä ensimmäistä kertaa Australia ja sen ainutlaatuisuus, ja yhtä lailla olin tuntenut samaa magiaa myös katsellessani Kalliovuoria Pohjois-Amerikan maaperällä. Norja oli niin erilainen kuin kumpikaan niistä; ja samalla myös niin raikas, niin ylevä, niin rakas jo nyt.

Vaikkei minulla maallisia rikkauksia ollut yltäkylläisesti, omilla valinnoillani olin saanut paljon aikaiseksi, ja niiden avulla tämäkin retki oli mahdollistettu. Se oli vaatinut paljon työtä, vähän nukuttuja öitä, uurastusta ja ajoittain jopa ääretöntä uupumusta, mutta niistä jokainen sekunti, joka ikinen hetki maksoi itsensä takaisin heti, kun jalat irtosivat maasta ja edessä siinsi tuntematon. Seikkailijasielu, sellainen mä ehkä olin.

Bussin kyljet olivat kuorruttuneet ruskealla lumella, kun se kaarsi pysäkille. Nousin kyytiin matkalaukkuineni ja rinkkoineni ja varmistin harmaahiuksiselta, tuikkivasilmäiseltä bussikuskilta, että olin menossa oikeaan suuntaan.

“Tusen takk”, kiitin vielä, sillä olin opetellut norjan alkeita jo valmiiksi, ja kuski hymyili. Oli aina mukavaa, kun ulkomaalaiset osasivat edes pikkiriikkisen verran paikallista kieltä.

En ollut koskaan kursaillut majapaikkojeni suhteen, mutta löytämäni airbnb-asunto oli suoranainen lottovoitto. Se oli pieni, kyllä, mutta se sijaitsi lähellä keskustan palveluita ollen silti lähellä luontoa. Se oli vanhemman pariskunnan puutalon pihapiirissä sijaitseva, erillinen mökki, jossa oli pieni kamiina ja kaasuhella, oma wc ja pieni, vanhanaikainen suihku. Mielestäni se oli täydellinen, sillä en koskaan ollut hakenutkaan mitään hienouksia, moderneita lukaaleita tai luksusta. Tässä oli jotain aitoa, jotain sellaista, mitä en kotoa käsin koskaan pääsisi kokemaan.

Bussipysäkiltä oli vielä käveltävä noin kilometri. Lumi narskui jalkojeni alla ja vaikka matkanteko olikin jo alkanut uuvuttaa, nautin jokaisesta hetkestä, imin itseeni talvista maisemaa ja horisonttia, jonka rajassa helotti vielä kapea, sinertävä valokaistale, jonka pimeys pian nielisi mennessään. Täällä kaikki oli niin karua mutta silti elävää; tämän lähemmäs tuskin pääsisin norjalaisia jumalia tai sitä mystiikkaa, mitä tämä pohjoinen maa kätki sisäänsä. Edessäpäin erotin punaisen talon, jonka piipusta savu kohosi patsaana ylöspäin, ja tiesin olevani pian perillä.

“Kimberly Novotny?” kysyi ystävällinen, vanhemman miehen ääni ovelta, kun olin koputtanut siihen. Oven takaa paljastuivat hymyilevät kasvot joita kehysti harmaa, harva parta ja ketunkarvainen turkishattu.

“Kyllä, te olette varmaankin herra Nilsen?”

“Toki olen, tulkaa vain peremmälle, me vasta laitoimme mökkinne lämpiämään.”



Nilsenin pariskunta oli hyvin herttainen, ja tunsin heti oloni kotoisaksi. Ikäisikseen he olivat varsin kielitaitoisia ja rouva Nilsenin tarjotessa minulle iltapalaa, lohta ja leipää, he kertoivat minulle omista matkoistaan ympäri maailman.

Vasta parin tunnin päästä viimein pääsin omaan mökkiini, joka oli ehtinyt jo hyvin lämmetä. Purettuani rinkkani ja matkalaukkuni, pestyäni kasvoni ja asetuttuani punkalle katselin vain kamiinasta hehkuvaa, lempeää kajastusta ja kietouduin paksuun, sängyllä olevaan villaiseen peittoon.

Svolvær - mikä kaunis, ihana pieni paikka; mitä se vielä toisikaan tullessaan.

Rullakon elämää nähneet pyörät päättivät lopettaa viimeisetkin toiminnanrippeensä myymälän miesten ja naisten puolet erottavan kynnyksen kohdalla. Ne pysähtyivät niin töksähtäen että tömähdin itse litteä rintakehä edellä rullakkoa vasten ja kiroilin sen jälkeen vaimealla äänellä, ennen kuin kuikuillen katselin ympärilleni ettei kukaan vain nähnyt.

Svolværista oli löytynyt töitä nopeammin kuin olisin voinut kuvitellakaan. Säästöjä mulla oli toki sen verran, että olisin voinut elellä vielä ehkä kuka ties kuukauden tahi kaksi helposti ilman töitä, mutta koska tekeminen näin pienessä paikassa varsinkin näin talviaikaan kävi nopeasti vähiin, olin päättänyt hakea töitä jo etuajassa ja saanut paikan osa-aikaisena hyllyttäjänä paikallisessa ostoskeskuksessa.

Nostin rullakon kynnyksen yli rehellisin käsivoimin ja puskin puoliväkisin eteenpäin viimeiset puolitoista metriä. Kunhan kuorma olisi purettu, se olisi helppo raahata takaisin varastolle, vaikkei pyörät kunnolla pyörisikään.

Pinotessani vaelluskenkälaatikoita kuormasta hyllyyn näin sivusilmästä, miten keski-ikäinen naishenkilö lähestyi, ja kun siirsin katseeni häneen, nainen soi kasvoilleen pienen hymyn ja kysyi sen jälkeen jotakin norjaksi. En ymmärtänyt sanaakaan.

“Unnskyld meg”, kuului samassa hyväntuulinen ääni takaani ja vahva käsi tarrasi olkapäähäni. Käänsin katseeni nuoreen mieheen, jonka kasvoilla kareili vuoden asiakaspalvelijan mairea hymy, kun se pyyhälsi ohitseni ja hyvä kun ei sulkenut sitä keski-ikäistä naista johonkin karhunhalaukseen.

Pienesti hymyillen tartuin jälleen kenkäpaketteihin, mutta sitä ennen poitsu kääntyi mua kohti ja virnuillen iski silmää niin, että vain minulla oli siihen näköyhteys. Nauroin äänettömästi ja jatkoin töitäni päätäni pienesti pudistellen. Paikallisilla oli ainakin asiakaspalveluasenne kohdillaan!



Pari tuntia myöhemmin tauolla katselin ikkunasta sataman etäämmällä siintäviä valoja samalla kun pureskelin ruisleipää. Vaikka olikin jo hämärää, maisema vakuutti silti kauneudellaan. Huokaisten nojauduin kiinni ikkunanpieleen ja ahmin maisemaa katseellani.

Mun ajatukseni kuitenkin keskeytyivät pieneen rykäisyyn ja siihen, kun joku lähestulkoon painautui(!!!) mua vasten. Vaistomaisesti vetäydyin hieman kauemmas ja käänsin salamana katseeni tulijaan, joka osoittautui samaksi jäbäksi johon olin törmännyt jo aiemmin myymälän puolella. Sen huvittuneet hunajasilmät seurasivat mun kasvojani, jotka olivat hetkeksi kivettyneet ja lopettaneet ruisleivän jauhamisen, ja sitten se nyökkäsi vieressä olevaa kaappia kohden.

“Sori, tulin vaan hakee sokeria tästä”, se sanoi englanniksi, koska kai se oli älynnyt, etten mä puhu norjaa.

Nyökkäsin ja hymyilin sitten huvittuneesti, ennen kuin siirryin ikkunan luota kauemmas pöydän ääreen, osittain siksi etten olisi jäbän tiellä, osin koska se oli tullut niin helkatin lähelle. Ennen istumista laskin leivän ja puolijäähtyneen kahvin pöytään ja kiristin sotkuista, vaaleaa nutturaani, sekä vilkaisin vaivihkaa olkani yli. Jäbä katsoi oman olkansa yli takaisin.

“No moi vaan”, sanoin sitten ja mun huuliltani karkasi tahaton naurahdus.

“Hei moi”, se sanoi ja esitti muka yllättynyttä ja pyörähti itsekin istumaan pöydän ääreen. Sen huulet pysyivät kokoajan kareilevassa hymyssä, kun se tarkasteli mua ja itse nojauduin eteenpäin kulmiani kohotellen.

“No??” sain kysyttyä nauraen jo uudemman kerran.

“Ei mitään, et vaan näytä täkäläiseltä”, jätkä sanoi ja vedin kädet puuskaan.

“Hyvin hoksattu”, sanoin hymyni lomasta. Brunette veti myöskin kätensä puuskaan ja nojasi taaksepäin ikään kuin arvioiden. Mä puolestani levitin käteni sivuille ja kallistin päätäni kysyvänä.

“Viro? Puola?”

“Tsekki.”

“Okei, mä oon Eetu Suomesta.”

“No moi Eetu Suomesta.”

Miehen katse vaihteli huvittuneen ja flirttailevan välillä. Mun mielestä se oli jotenkin huvittavan suloista, vaikken mä todellakaan etsinyt mitään deittiseuraa, varsinkaan ensimmäisenä työpäivänä mun uuden työpaikan kahvihuoneesta. Eetu Suomesta näytti tulevan samaan tulokseen, sillä yhtäkkiä se veti kasvoilleen sen saman aspahymyn ehkä ripauksella pilkettä silmäkulmassa ja nousi venytellen ylös.

“Tervetuloa Intersportiin”, se lausahti venyttäen leikitellen sanojaan ja mä naurahdin.

“Takk så mye.”

Vielä mun perääni vilkuillen Eetu poistui taukohuoneesta. Mä pistin merkille, ettei se ollut koskenutkaan sokeriastiaan, joka oli aivan taukohuoneen toisella laidalla.




Kamiinan lämpö helli varpaitani, jotka olin nostanut pienen puujakkaran päälle. Nojauduin taaksepäin ja avasin sylissäni lepäävän läppärin kannen. Viereisellä pöydällä olevasta kaakaomukista nousi herkulliselta tuoksuva höyry, joka leijaili ympäri hiljalleen lämpiävää huonetta.

Selailin internettiä rauhassa. Ensin uutissivustot, välissä vastailin perheen viesteihin facebookin messengerissä. Lopulta klikkasin auki instagramin ja aloin selaamaan syötettä alaspäin, kunnes pysäytin hiiren ja klikkasin ylänurkan hakukentän auki.

S v o l v æ r

Klikkasin extempore tuloksia ja jäin ihastelemaan paikkamerkinnän toinen toistaan henkeäsalpaavampia kuvia. Tuntui edelleen niin etuoikeutetulta, että pääsin todistamaan ne samat maisemat ja luonnonihmeet aivan oikeasti, en vain virtuaalisten sivujen ja pikseleiden välityksellä.

Huomioni kuitenkin kiinnittyi kuvaan, jossa poseerasi vähän liiankin tutun näköinen jätkä. Klikkasin kuvan auki ja katselin pipopäistä, hunajasilmäistä jätkää, joka hymyili kameraan taustallaan jotain mimmejä ja hevonen.

Klikkasin jälleen, ja hetken kuluttua Eetun Suomesta profiili oli vaihtunut Shelyes –nimisen ratsastuskoulun sivuihin. Mä tunsin, miten tuhat kipinää syttyi mun sisälläni.



Tuntia myöhemmin mä olin löytänyt työpaikkahakemusten sivut. Painaessani “lähetä” en tiennyt mitä ajatella.

Palaisinko mä vihdoin satulaan?

Olisiko musta taas hoitamaan hevosta?

Juoksuaskeleet narskuivat rytmikkäästi maata vasten. Katsoin ranteesta olevasta mittarista, että olin juossut kohta kolme kilometriä, mikä oli jo hyvä saavutus siihen nähden, miten vähän mua vasta hapotti, kun otti huomioon etten ollut pariin viikkoon juuri ehtinyt lenkkeillä.

Työt Intersportissa olivat alkaneet mukavasti ja pikkuhiljaa elämä Norjassa alkoi asettua uomiinsa. Enhän mä kieltä osannut edelleenkään muutamia sanoja ja fraaseja enempää, mutta paikalliset olivat todella mukavia ja yllättävänkin kielitaitoisia, joten olin päässyt kuitenkin hyvin juttuun sekä työpaikalla että airbnb-asuntoni omistajien kanssa. Jälkimmäisten kanssa jopa niin hyvin, että nykyisin istuin usein iltaisin heidän päärakennuksensa tuvassa juomassa kuumaa kaakaota ja syömässä pariskunnan rouvan tekemiä lohileipiä, samalla kun keskustelimme yleisesti ottaen elämästä.

“Kim kultaseni, olemme ajatelleet hiukan asioita, ja me pidämme sinusta kovin. Mietimme, että jos vain haluat, voisimme vuokrata sinulle asuinpaikkaa pidemmäksikin aikaa”, rouva Nilsen oli sitten eräänä iltana todennut, kun olin juuri ollut vetämässä huopikkaita ja villatakkia niskaani heidän eteisessään.

Ja koska olin seikkailijaluonne, en ollut edes miettinyt sen enempää, vaan vastannut suorilta myöntävästi. Samana iltana olin kirjoittanut kotiin ja sanonut, että matkani Norjassa saattoikin venyä odotettua pidemmäksi.



Hiljensin juoksun viimein hieman ennen Nilseneiden pihatietä. Hengitys kohoili höyrypilvinä ilmaan ja tasailin sykettäni kävellessäni eteenpäin. Kaivoin taskusta puhelimeni, johon oli tullut uusi viesti.

Eetu FINLAND:
Mitä viikonloppuna? Katoin listoista että sulla on vapaata
19:35

Vaikka olin yksin, pudistelin pienesti päätäni samalla kun hymyilin. Töissä olin tutustunut kyllä muihinkin työntekijöihin, yhteen vanhempaan naiseen ja liikkeen myymäläpäällikköön, yhden Hanne-nimisen tytön kanssa olin myös parit kahvit ehtinyt juomaan, mutta ehdottomasti aktiivisin oli tämä Eetu Suomesta.  

Já:
Joo, mut mulla alkaa uusi työ huomenna !
19:44

Laitoin puhelimen taskuun ja taas sama jännityksen aalto, joka mun kehoa oli viime aikoina pudistellut, vyöryi ylitseni.

Silloin, kun olin löytänyt instagramista Shelyesin sivut, olin saman tien jäänyt tunneiksi selaamaan sitä. Sitä kautta olin löytänyt myös ilmoitetaan-palstan, jonka kömpelöllä konekäännöksellä olin saanut selville, että siellä etsittiin osa-aikaista työntekijää. Englanninkieliseen hakemukseeni oli vastattu odotettua nopeammin. Vastaaja oli hyvällä englannilla kertonut kiinnostuksestaan ja halunnut kuulla lisää, ja pian olimme jo vaihtaneet numeroita.

Yli tunnin kestäneen puhelun myötä mut oli palkattu. Olin saanut liudan kuvia tulevasta työkaveristani, nuoresta hevosesta, ja mielessäni olin saman tien palannut Kalliovuorille western-satulaan sekä Australian aroille laukkaamaan villien brumbyjen sekaan. Huomenna menisimme yhdessä tutustumaan talliin ja tulevaan työnkuvaani.

Keväästä tulisi varmasti yhtä ikimuistoinen – ja kuka ties vielä enemmänkin.



Näinkin lyhyen ajan jälkeen tunsin olevani jo osa tätä maata.