Hanna-Lovisan loistohetket

Pylly pyöreäksi

Avasin jääkaapin oven varmaan viidettä kertaa viimeisen vartin aikana. Ullatuus, minua sieltä tervehti edelleenkin vain valo. “Äääh, Hippi käy mun puolesta kaupassa”, marmatin. En todellakaan olisi jaksanut vaihtaa lökäreitä ja kauhtunutta T-paitaa johonkin asiallisempaan mennäkseni kauppaan. Kauhean nälän vallassa availin jokaisen kaapin pienessä keittiössäni. Miten voi olla, että ihmisellä ei ole mitään ruokaa huushollissaan? Tai no olihan minulla. Tiskialtaan alla olevassa kaapissa oli Hipin ruokasäkki ja yhdessä vetolaatikossa lojui pussillinen perinteistä Tørrfiskiä. Lofoottien perinneherkku, ilmakuivattu turska, oli lahja vuokraisännältäni. Tuote löysi hyvin nopeasti paikkansa keittiön uumenista, jonne sen toivoin unohtuvan ja vanhenevan. Jostain ihmeen syystä tuo saatanasta seuraava on ehkä maailman säilyvintä tavaraa, ja uskon, että minä potkaisen tyhjää ennen kuin tørrfisk pilaantuu kaapissani. Yllätin itseni miettimästä, josko peruna-lammas-nappulat toimisivat myös ihmisravintona. “Hyi, ryhdistäydy nainen”, ärähdin ja läpsäisin itseäni poskelle.

Noin vartissa olin saanut itseni jälleen ihmisen näköiseksi. Menisin salin kautta kauppaan. Lauantain ratsastustunti oli muistuttanut minua siitä, miten surkeiksi lihakseni olivat surkastuneet viimeaikoina. Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä rautaa nostelemaan. Tänään olisi varmaan jalkapäivä, vaikka paljon mieluummin olisin jumpannut selkää sekä olkapäitä. Minua oli siunattu erinomaisilla geeneillä mitä olkapäihin tuli. Siitä oli ollut apua silloin kun olin elänyt kunnon fitness elämää. Oli valmentajat, dieetit ja blingatut bikinit valmiina kaapissa kisoja varten. Lavalle asti en kuitenkaan koskaan päässyt ja laji päätyi pitkän “Olen harrastanut” -listan hännille.

Salin pukuhuoneessa tuoksui imelä hajuvesi ovella minut ohittaneiden teinityttöjen jäljiltä. Onneksi en ollut hirveän herkkä erilaisille hajuille, koska tästä jos jostain tulisi migreeni.
Täytin upean batman-sheikkerini ja asettelin airpodit korviin. Pääni alkoi heti nyökkäillä treenilistani tahtiin. Lista koostui harvinaisen huonoista suomalaisista biiseistä, jotka olivat todellinen quilty pleasureni. Nopea vilkaisu vielä peiliin, hiukset hyvin ja pieni poseeraus. Legginsien pieni rypytys perseen kohdalla teki suorastaan ihmeitä. Ei yhtään hullummin käytetyt 340kr.

Alkuverryttely meni sangen nopeasti kuntopyörällä Netflixiä katsoen. Olin aloittanut Frendit jo neljättä kertaa alusta.
Itse treenin aloitus tuntui nihkeämmältä. Lyhyt, äänetön kannustuspuhe ja napakat lyönnit reisille saivat minut lopulta asettumaan jalkaprässiin. Yllättävän kepeästi ne 175kg vielä nousi. Fiilis lähti heti nousuun ja saatoin minä hiukan tanssahdellakin ilosta.

“Sun asenne on fuck it, sun muodot ja outfit saa huuruun mun lasit”, pauhasi kuulokkeista, kun siirryin tekemään kapeaa kyykkyä. Tämä liike tosiaan haastoi liikkuvuutta. Nostelin rauhassa levyjä tankoon, kun näin silmäkulmasta jonkun lähestyvän minua. Otin toisen kuulokkeen korvasta ja käännyin tulijaa päin.
“Eikö tuossa ole vähän liikaa painoja noin pienelle likalle, höhö”, heitti eräs keski-ikäinen äijä. Vastustin kiusausta pyöräyttää silmiäni hänelle.
Asiallisesti onnistuin sanomaan:
“Noh eiköhän tää nouse kuten aiemminkin.”
“Juu juu, ei tuosta tarvi hiiltyä. Kunhan tulin kysäsee, et tarvitko spottaajaa”, mies jatkoi vielä.
“En tarvitse”, totesin, laitoin kuulokkeen korvaan ja käänsin selkäni keskustelun loppumisen merkiksi. Onneksi asia jäi siihen ja sain tehdä sarjani rauhassa loppuun asti.

Treeni oli tuntunut kerrassaan erinomaiselta. Reiteni tärräsivät edelleen failureen vietyjen lantionnostojen johdosta. Huomenna tekisi kipiää. Heitin proteiinit huiviin ja lähdin autolleni. Siellä kaupassa pitäisi vielä käydä… Ei yhtään kivaa! Pankkitili kevenisi ja 80% varmuudella kävelisin ulos suklaalevyn kanssa. Selkärankani oli suorastaan olematon herkkujen suhteen ja se oli alkanut hiljalleen näkyä aktiivisen harrastamisen loputtua, onneksi suurimmilta osin vain entistä pehmeämpinä muotoina.

Raahasin täyttä kauppakassia ylös rappukäytävää. Oli se tämäkin yksi saakelin treeni.
Kolmanteen kerrokseen tultuani ovi kävi.
“Hanna-Lovisa! Hei!” kuului ovenraosta, josta pilkisti ystävälliset mummon kasvot.
“Jeg bakte boller. Kom for kaffe med meg”, naapuri kutsui. Ilmoitin vieväni ostokset kylmään ja tulevani heti sen jälkeen. Aina minulta aikaa liikenisi pullakahveille, ja eikö yksinäisen vanhuksen päivän piristäminen ollut enemmän kuin pätevä syy herkutella. Pulla päivässä pitää pyllyn pyöreänä ja niin edelleen.

Tiskitarinoita

Keinuin keittiön tuolilla ja ryystin kolmatta kuppia kahvia. Hippi oli mitä ilmeisimmin syönyt jotain, mikä ei sopinut sen vatsalle. Niinpä me olimme koko yön ravanneet ulkona. Nyt koiruus makoili levollisesti eteisen matolla. Selailin päivän lehteä, mutta mikään ei erityisemmin osunut silmään. Muutamaa vapaata työpaikkaa vilkaisin ohimennen. Äh, ei tästä tulisi yhtään mitään. En minä uutta työpaikkaa halunnut vaan palata kouluun. Mutta mitä opiskelemaan? Se oli erinomainen kysymys, johon en vastausta tiennyt. Tiesin vain, etten halunnut työskennellä tarjoilijana lopun elämääni. Se ei vaan tuntunut jotenkin yhtään omalta ammatilta. Ja eihän kouluun meneminen minun mielenterveyttäni heti pirstoisi, jos tällä kertaa osaisin ottaa rauhassa enkä kahmisi liikaa tekemistä itselleni.

--

Puhelin pirahti soimaan. Tietysti sen täytyi soida juuri silloin, kun olin kyynärpäitä myöden tiskivedessä.
“Tullaan tullaan”, mumisin etsien pyyhettä.

Perhanan puhelu ehti loppua juuri kun ehdin puhelimen luo. Soittaja oli äitini. Jei ja jippikayjei… Hänelle en olisi jaksanut juuri nyt puhua. Äitee oli kova hössöttämään, uteli kaiken maan ja taivaan väliltä, sekä jaksoi puhua tunteja. Napsautin puhelimen äänettömälle ja sujautin käsilaukkuuni. Omantunnon hiljensin vannomalla soittavani takaisin.

--

En tiedä, mitä oikein hallusinoin, mutta olisin melkein voinut vannoa, että puhelin soi edelleen.
“Saamarin saamari”, mumisin kuivatessani käsiä, jälleen.

Puhelin korvan ja olkapään välissä palasin tiskien ääreen.
“Mamma”, kuului jo yhden piippauksen jälkeen.
“Hejsan”, vastasin. Enempää en ehtinyt sanoa, kun äiti oli jo vauhdissa. Isoveljeni, Tomas oli kuulemma muuttanut yhteen pitkäaikaisen tyttiksensä kanssa ja pikkuveli, Emil oli…
Komea loiskahdus keskeytti lauseen. Suustani pääsi liuta suomalaisia voimasanoja, kun puhelin upposi harmaaseen veteen.

Asettelin tiskiveden uhrin riisiin kuivumaan. Muistelin, että niin pitäisi tehdä. Saas nähdä kuivuisiko vai pitäisikö minun tosiaan raahautua ostamaan uusi. Että voikin ihminen olla tumpelo. Noh ehkä tämä voisi olla se minun uusi juttuni. Olisin se, jolla ei ole puhelinta. Vähän kuin Nick Miller  New Girl -sarjassa. Nyt tarvittaisiin lohtusuklaata.

Passikuva

Juoksin rappuja hurjaa vauhtia ylös. Kello oli jo kahta yli ja minulla oli aika passikuvan ottoon tasalta.
“Anteeksi, I’m so sorry, unnskyld, förlåt!” vyöryivät anteeksipyynnöt suustani työntäessäni liikkeen oven auki. Nuori mies naurahti minulle tiskin takaa ja vakuutteli, ettei pieni myöhästyminen haitannut.

Epätoivoisesti yritin sukia karanneita hiussuortuviani ruotuun seuratessani miestä toiseen huoneeseen. Tunsin pienen hikipisaran valuvan ohimoa pitkin, mutta onnekseni ehdin senkin huitaista pois ennen kuin minut ohjattiin kameran eteen seisomaan. Tottuneesti vetäisin kasvoilleni leveän hammashymyn. Tämä hymy se näkyy jäältä katsomon viimeisen rivin mummoillekin.
“Oikein kiva on hymy, mutta valitettavasti passikuvassa ilmeen tulee olla neutraali”, mies huomautti kameran takaa. Punastuin aavistuksen ja pahoittelin jälleen.

Siinä seistessäni tulin miettineeksi kuvaajan olevan melkoisen söpö. Ei varmaan hirveästi päälle parikymppinen ja urheilullisen näköinen. Pohdintani keskeytti kehotus tulla katsomaan kuvia. En pystynyt estämään naamani vääntymistä pieneen irvistykseen katsoessani itseäni kuvissa. Passi- ja koulukuvat ovat pahimpia! Ne eivät vaan koskaan onnistu.
“Kiitos kiitos, oikein hyviltä näyttää”, mumisin ja siirryin maksamaan.