Nutturapäiväkirjat

KÄMPPIKSISTÄ
21.7.2021

“Hei,

Datteren min leter etter et bosted i Tromsø. Hun er 19-årig, ansvarlig og begynner å studere på høsten. Verken røyker eller drikker. Bostedet skal være ryddig og ganske ner i universitet. Gi oss beskjed om du har noe å tilby oss!

Mvh, Karen Storvik”

Ellida makasi sen maailman pienimmällä sohvalla jalat selkänojan päällä, varpaat kohti taivasta. Sen sinivihreät silmät tutkivat puhelimen näyttöä arvioiden eri kulmista kuin se olisi muuttanut siinä auki olleen statuspäivityksen sisältöä jotenkin.

“Oona”, se kutsui ystäväänsä, joka nojasi päätään tämän vatsan päällä. “Mitä mieltä sä oot tästä?”

Ellida asui solussa. Kommuunissa, miten sen ikinä halusikaan määritellä. Sillä oli jo yksi kämppis, tietotekniikan opiskelija Benedikte, jonka se näki hädin tuskin kerran viikossa. Benedikte viihtyi yksin, mutta Ellida ei niinkään ja välillä sillä oli aika yksinäistä. Se oli asunut koko elämänsä vanhemman veljensä ja äitinsä kanssa pienessä kerrostalokolmiossa, ja tottunut siihen, että ympärillä oli koko ajan joku, vaikka tavallaan oli yksin. Sillä oli ollut Suomessa asuessaan laaja kaveripiiri ja aina joku, jolta kysyä, haluaisiko se tulla vaikka kahville. Sillä oli aina ollut joku -- Tromssassa ei. Nykyään yksinolo tarkoitti kirjaimellisesti yksin olemista.

Vaaleahiuksinen pää sen sylissä oli tullut vierailulle jo toisen kerran tänä keväänä, kun Ellida oli luvannut maksaa sen matkat. Niin ikävä sillä oli ollut. Se oli pyytänyt, että ottaisi seuraavalla kerralla mukaan serkkunsakin -- Ellida ja Joona olivat myös olleet melko läheisiä ystäviä Helsingissä.

“Pitäisikö mun ymmärtää tosta mongerruksesta jotain?” Oona pyöritteli silmiään närkästyneenä saaden Ellidan tyrskähtämään. Ellidan äidinkieli oli ruotsi, ja puolen vuoden Norjassa asumisensa aikana se oli sisäistänyt paikallisen kielen jo melko hyvin. Kirjoitettuna ruotsissa ei ollut paljoakaan eroa norjaan, mutta puheen ymmärtäminen tuotti suomenruotsalaiselle hieman haasteita edelleen.

“En mäkään kovin paljoa ymmärtänyt”, se myönsi lopulta, “mutta ilmeisesti se hakee tyttärelleen asuntoa.”

“Sen nimi on Karen”, Oona hymähti tylysti ja kohotti kulmiaan kääntyessään katsomaan kohti ystäväänsä. “Halutaanko me ketään Karenia tänne?”

Ellida naurahti. Karen Storvikilla oli asiallisen näköisessä profiilikuvassaan teräväksi leikattu, luonnollisen vaalea polkkatukka, mustasankaiset silmälasit ja lääkärintakki. Se hymyili kylmää lääkärihymyään valkoista taustaa vasten ja vaikutti siltä, että juoksisi tyttärensä kanssa karkuun nähdessään Oonan polttamassa tupakkaa Ellidan kämpän ikkunalaudalla.

“Tuleekohan se sen tytärkin lääkikseen”, Ellida pohti ääneen. “Sehän on aika periytyvä ammatti. Tai että yleensä se valitaan siksi, että vanhemmatkin ovat lääkäreitä. Jos siitä tulee mun kurssikaveri!”

“Jes”, Oona pyöräytti silmiään. “Miksei huoltsikan kassakin voi periytyä ammattina?”

Ellida tiesi, mihin Oona viittasi. Oona olisi halunnut sen palaavan Suomeen, jotta ne voisivat olla ystäviä kuten ennenkin ja elää samanlaista elämää kuin silloin teininä. Ellidan puolesta Oona olisi hyvin voinut muuttaa Tromssaan, mutta helsinkiläisyys piti sitä tiukasti otteessaan. Sopeutuminenkin olisi sille varmaan hankalampaa -- Oona ei puhunut sanaakaan ruotsia, saati norjaa. Kontulalainen autokorjaamo oli se, missä Oona viihtyi, mutta Ellidan maailma oli paljon suurempi. Se ei ollut eronsa jälkeen enää pystynyt hengittämään Helsingissä. Kaupunki oli tuntunut liian ahtaalta.

“Mä tarvitsen kämppiksen kuitenkin”, Ellida järkeili. “Ei mulla ikinä ole varaa maksaa tätä asuntoa yksinäni, jos Benedikte päättää vaikka häipyä. Eikä ole järkevää pitää yhtä huonetta tyhjillään.”

“Mitäs muutit tänne öljysheikkien maahan. Kaikki on paljon kalliimpaa kuin kotona”, Oona tuhahti hiljaa -- niin, että sitä tuskin kuuli. Sen lento takaisin Suomeen lähtisi illalla. Tyttö ei kertonut suoraan, että sille tulisi ikävä taas -- sillä oli oma tapansa ilmoittaa se. Ellida ymmärsi, tunsi samoin, muttei sanonut mitään. Kotona ei ollut enää Helsingissä.

“Mä laitan sille viestiä”, se ilmoitti lopulta ääneen alkaen näpyttää puhelimensa ruutua kiivaasti, kunnes katsahti äkkiä ympärilleen. “Onkohan mulla mitään hyviä kuvia täältä?”

Oona oli vaiti. Se oli sitä harvoin.

Illalla Karen Storvik vastasi kiittäen ja ilmoitti tulevansa katsomaan asuntoa ylihuomenna. Ellida pyysi vastahakoista Benedikteä siivoamaan ja tuulettamaan huoneensa.