Safiran tarinat

✦ 15.08.2021 - Terveisiä Oslosta

Oli ihan tavallinen, kiireetön sunnuntaipäivä. Onneksi huomenna olisi taas tuntipäivä, viikko oli edennyt yllättävän nopeasti, varmaan siitä johtuen kun olin käynyt tallilla “ylimääräisen” kerran keskiviikkona. Mietin kuumeisesti, millä hevosella mahtaisin huomenna ratsastaa, mutta en edelleenkään tiennyt kuin osan Shelyesin hevosista, joten oli vaikea osata arvioida, millä niistä mahtaisin ratsastaa. Ja tuskin kaikkia hevosia oli edes käytössä minun tunnillani, ainakaan sitä isoa mustaa hevosta ei ollut näkynyt minun tunnillani, eikä sitä vauhdikasta vuonohevosta, jotka olin nähnyt keskiviikon tunnilla (ehkä muistaisin nimetkin joskus).

Ulkona oli pilvistä ja oikeastaan aika viileää, vain 12 astetta lämmintä, mutta se ei estänyt minua leikkimästä ulkona. Omakotitalomme pihalla oli pieni varastorakennus, johon olin perustanut kepparitallin. Varastossa oli kyllä jonkin verran ylimääräistä roinaa tiellä, mutta ihan hyvin se ajoi asiansa tallina. Olin uudelleennimennyt pari hevosta - vaaleanruskea mustalla harjalla oli tietysti Aage ja valkoinen, tummilla pilkuilla varustettu Dimona. Aage ei tosin ollut ihan saman sävyinen ruskea kuin oikea Aage, eikä keppari-Dimonalla ollut pystyharjaa, mutta en antanut sen haitata. Muita en sitten ollutkaan nimennyt uudelleen ainakaan vielä, pitäisi katsoa, jos ihastuisin taas johonkin uuteen Shelyesin hevoseen ja minulla sattuisi olemaan sen näköinen keppari, sitten olisi varmaan nimen vaihtoja taas edessä. Tai voisinhan tehdä uusiakin hevosia, olin jo vähän suunnitellut tummanruskean, puolikuumerkillä varustetun kepparin tekemistä ja sen nimeksi tulisi sitten tietenkin Fella.

Mietin, millä kepparilla ratsastaisin tänään ja ratsuksi valikoitui Aage. Minulla ei tietysti ollut hienoa hiekkakenttää (puhumattakaan maneesista) kuten Shelyesissä, joten ratsastin vaan pihanurmella. Keskiviikkoisen estetunnin seuraamisesta intoutuneena olin kasannut pihalle pari estettä, sellaisista keppareille tarkoitetuista estetolpista ja puomeista, ne olivat aika paljon kevyempiä kuin oikeat tolpat ja puomit. Myös Jade tykkäsi estehyppelyistä, mutta koira oli tällä hetkellä sisällä lepäämässä. Ennen esteiden hyppäämistä piti tietenkin verrytellä - myös keppari-Aage oli melko laiskalla päällä tänään, joten sitä piti patistella kunnolla eteenpäin. Hetken kävelyn ja ravaamisen jälkeen päätin ottaa vähän laukkaa ennen esteille siirtymistä. Hupsista, Aage hyppäsi taas sivulle ja pukitti niin, että lensin komeasti nurmikon pintaan. Kieriskelin dramaattisesti nurmen pinnassa, mutta sitten tajusin että muistutin enemmän jalkapalloilijaa kuin ratsastajaa, joten päätin sittenkin jäädä hetkeksi paikalleni makaamaan maahan.
- Ei sattunut, totesin itsekseni ja nappasin Aagen kiinni, joka oli kaikessa rytinässä lentänyt minusta parin metrin päähän, tai siis tietysti laukannut, ei suinkaan lentänyt kädestäni.

Leikin tiimellyksestä huolimatta kuulin, kun kännykkääni kilahti viesti. Otin kännykän hupparin taskusta ja huomasin näytöllä viestin:
- Moi, mites menee?
Se oli Sofielta, parhaalta ystävältäni Oslosta. Olimme tavanneet toisemme alkeiskurssilla ja siitä lähtien ratsastaneet samassa ryhmässä, jo ensitapaamisestamme lähtien oli tuntunut, kuin olisimme tunteneet aina. Sofien jälkeen olin tietysti saanut muitakin kavereita samasta ryhmästä ja muutenkin minulla oli ollut Oslon tallilla aika laaja kaveripiiri, mutta kukaan ei ollut vielä viestitellyt minulle muuttoni jälkeen. Toisaalta, en minäkään ollut laittanut heille viestejä, oli ollut niin paljon kaikkea muuta mielenpäällä.

Tietysti kerroin Sofielle kaiken Shelyesistä, tai siis sen kaiken minkä olin tässä ajassa ehtinyt oppia. Kerroin, että olin aloittanut tunneilla käynnin ja päässyt jo ratsastamaan kahdella kivalla ponilla. Meinasin kertoa, että olin hakenut itse asiassa hoitajaksikin, mutta en viitsinyt mainita vielä siitä mitään, koska en ollut varma pääsisinkö ylipäätään hoitajaksi - ja toinen kysymys oli, minkä hevosen. Kertoisin kyllä sitten, kun asia varmistuisi.
- Kiva, Sofie vastasi. - Mutta et ikinä arvaa mitä mulle tapahtu!
Mietin hetken, mutta minulle ei tullut kertakaikkiaan mitään mieleen. Tai no se tuli mieleen, että ehkä hän oli päässyt ratsastamaan lempiponillaan tunnilla, mutta vastasin kuitenkin Sofielle vain muutamalla kysymysmerkillä.
- Mä saan oman hevosen! En joudu enää ratsastamaan niillä surkeilla ratsastuskoulun kaakeilla, äiti ja iskä sano että ostetaan kallein ja hienoin hevonen mikä löydetään. Ja sit mulle hankitaan kans ihan oma valmentaja, tuntuu että ei niillä ratsastuskoulun tunneilla kehity mihinkään. Musta tulee ihan oikea kouluratsastaja! Sofie riemuitsi.
Tuijotin vain kännykkäni näyttöä, tuntui että olin jumittunut patsaaksi paikoilleni. Pian huomasin, että Sofie jatkoi kirjoittamista.
- Eiks ookkin siistiä? Ehkä sitten mä saan arvostusta muiltakin kuin joltain poniratsastajilta jotka ei osaa mitään, just pari päivää sitten näin kun ne ei saanu ees laukkaa nostettua, hän jatkoi. En tietystikään nähnyt hänen kasvojaan, joten oli vaikea tulkita hänen tunnetilaansa, mutta viestien perusteella hän vaikutti aidosti innostuneelta - ja jostakin syystä kuvittelin hänelle ivallisen ilmeen, vaikka se ei sopinutkaan yhtään minun tuntemaani Sofieen.
- Niin ja sitten mä lopetan niillä typerillä keppareilla leikkimisen. Mullahan on kohta synttärit, en mä oo mikään pikkulapsi enää.

Olin sanaton, mikä oli harvinaista. Tuo ei yhtään kuulostanut siltä Sofielta, jonka olin tuntenut Oslossa. Pystyikö ihminen muuttumaan parissa viikossa? Vai oliko tuo ylipäätään sama henkilö? Ehkä joku oli kaapannut Sofien puhelimen. Ensinnäkään tuntemani Sofie ei olisi koskaan haukkunut mitään hevosia “surkeiksi kaakeiksi” eikä haukkunut poniratsastajia, mehän olimme itsekin olleet sellaisia vielä muutama viikko sitten. Ja juuri ennen muuttoani olimme leikkineet yhdessä keppihevosilla ja nauraneet niin paljon, että vatsaan sattui. Sitten Sofie oli luvannut, että tulisi mahdollisimman pian käymään luonani ja sitten pääsisimme taas yhdessä leikkimään keppareilla. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tässä tilanteessa sanoa, joten päädyin vain toivottamaan Sofielle onnea hevosen hankinnassa, vaikka päässäni oli miljoona muutakin asiaa, joita olisin voinut hänelle sanoa.
- Kiitti, kuului lyhyt vastaus. Tuijotin edelleen puhelimen näyttöä ja tavallaan odotin, että Sofie sanoisi vielä jotain, vaikka keskustelu tuntuikin olleen tässä. Ehkäpä Sofie kertoisi kaiken olleen vain vitsi, kyllä hän edelleen ratsastaisi poneilla ja leikkisi keppihevosilla ja tulisi käymään luonani, kertoisi minulle kaikista hauskoista kommelluksista mitä Oslon tallilla oli ehtinyt sattua ja kysyisi minulta enemmän Shelyesistä - miten ratsastustuntini olivat menneet, oliko minulla kenties uudella tallilla jotain lempihevosia ja niin edelleen. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, joten minun olisi pitänyt osata jatkaa keskustelua jos niin halusin, mutta minut valtasi niin outo tunne etten pystynyt. Olisin tietysti voinut alkaa saarnaamaan siitä, että minne vanha Sofie oli kadonnut, mutta jokin sisälläni sanoi ettei se kannattaisi.

Sitten jostain synkästä paikasta, jonka olemassaolosta en ollut ennen tiennyt, kumpusi vieläkin ikävämpi ajatus - olinko juuri menettänyt parhaan ystäväni?

✦ 08.10.2021 - Synttärisankari

Kiipesimme Elisan kanssa portaat ylös taukotupaan, kun olimme saaneet Fellan vihdoinkin hoidettua. Siksi vihdoinkin, koska odotin kovasti mitä taukotuvasta löytyisi, Jassu oli nimittäin kertonut että sieltä löytyisi jokin pieni yllätys minulle. Oli aika söpöä, että minulle oli järjestetty jotain, en muistanut että Oslon tallilla minulle tai sen koommin kenellekään muullekaan olisi koskaan järjestetty mitään.

Taukotuvassa oli aavemaisen hiljaista, enkä aluksi tajunnut mitä erikoista siellä oli. Koska taukotuvassa ei ollut ketään, käytimme tilaisuuden hyväksemme ja valtasimme tuvan suuren sohvan itsellemme. Ainakin olimme kuvitelleet mielessämme, että vanhemmat hoitajat tuskin päästäisivät meitä nuorempia sohvalle, joten kannatti hyödyntää tilaisuus kun siihen oli mahdollisuus. Sitten huomasin sen. Edessämme olevalla pöydällä oli kortti, jossa oli nätti hevosen kuva ja pieni pussukka, jossa luki “Safiralle”, lisäksi pöydällä oli tarjolla iso lautasellinen keksejä.
- Toi se on! Elisa hihkui vieressäni. - Kato mitä tuolla pussissa on!
Ensin katsoin kuitenkin kortin. Sen kääntöpuolella toivotettiin hyvää syntymäpäivää ja tekstin alla oli läjä allekirjoituksia. Kaikista sai hädin tuskin selvää, mutta sen verran päättelin, että ne olivat Shelyesin tallilaisten allekirjoituksia. Kortissa vilahteli tuttuja nimiä, mutta myös muutamia tuntemattomampiakin. Kortissa huokui lämminhenkisyys, vaikka se oli lopulta aika yksinkertainen, mutta minusta oli ihanaa kun nekin, joiden kanssa en vielä ollut ehtinyt paljoa tutustua, halusivat toivottaa minulle hyvää syntymäpäivää.
- Mun kortin ja lahjan saat huomenna, Elisa ilmoitti samalla kun näpräsin pientä pussukkaa auki. Sieltä paljastui pieni koristehevonen. Se oli väriltään tumma ja oikeastaan aika paljon Fellan näköinen, vaikka puolikuun muotoista merkkiä sillä ei ollutkaan.
- Onpas tää hieno! sanoin pyöritellessäni hevosta käsissäni. Se pääsisi kunniapaikalle yöpöydälleni. Täytyisi etsiä kaikki kortin allekirjoittaneet käsiini ja kiittää lahjasta, tosin enköhän törmäisi heihin jossain vaiheessa taukotuvassa.

Oli oikeastaan ihan hauskaa, että olimme Elisan kanssa kaksin taukotuvassa. Keitimme itsellemme kaakaot ja loikoilimme sohvalla kuin maailman valtiaat. Kaakaota ja keksejä nauttiessamme minulle tuli vaistomainen tunne vilkaista kännykkääni. Oikeastaan olin kurkkinut sitä odottavaisesti koko päivän, turhaan. Eikä edelleenkään yhtään mitään. Olin odottanut viestiä tai useampiakin saapuvaksi, mutta mitään ei ollut kuulunut koko päivän aikana. Tuskin enää kuuluisikaan, olihan jo ilta. Ei yhden yhtä syntymäpäivätoivotusta. Väkisinkin mielialani laski. Tietenkin Elisa oli toivottanut hyvää syntymäpäivää jo aamulla koulussa ja olin onnellinen Shelyesissä saamistani syntymäpäivätoivotuksista ja lahjasta, mutta kukaan Oslon ystävistäni ei ollut toivottanut minulle hyvää syntympäivää. Ei edes Sofie. Kukaan heistä ei tainnut välittää minusta enää, eivät olleet tainneet välittää enää sen jälkeen kun olin lähtenyt. Olikohan Sofie saanut sen oman hevosensa jo? Kuinka kauan hevosen hankkimisessa yleensä kesti? Ei mitään hajua, koska Sofieta ei ollut kiinnostanut jatkaa yhteydenpitoa sen jälkeen kun oli hevosen hankkimisaikeistaan kertonut. Eikä häntä näköjään enää kiinnostanut edes syntymäpäiväni. Olin hänen silmissään varmaan nyt vähempiarvoisempi, kun minulla ei ollut omaa hevosta ja kaiken lisäksi ratsastin pienellä puskatallilla keskellä ei mitään, se ei tainnut Sofien silmissä olla kovin arvostettavaa. Hän oli nyt varmaan koko koulun suosituin oppilas, oli hän oikeastaan ollut aika suosittu aikaisemminkin ja minäkin olin kuvitellut olevani, mutta tarkemmin ajateltuna se taisi johtua siitä, koska olin Sofien paras kaveri. Tai siis olin ollut. Kun minä olin lähtenyt, kaikki varmasti yrittivät päästä Sofien parhaaksi kaveriksi ja minut pystyttiin onnellisesti unohtamaan, olinpahan lähtenyt pois muiden tieltä. Ajatus oli kauhea, ja toivoin ettei se olisi totta, vaikka ihan järkeenkäyvältä se kuulostikin. Olisin toivonut, että olisin voinut jatkaa yhteydenpitoa vanhoihin ystäviini - tai heihin keitä olin luullut ystävikseni - mutta se tuntui mahdottomalta tällä hetkellä. Eivät he edes muistaneet syntymäpäivääni, feikkiystävät - miksi minun olisi pitänyt heihin pitää yhteyttä?

- Mikä sulle tuli? Elisa kysyi. Huomasin kännykkäni pimenneestä ruudusta, että tuijotin sitä kulmat kurtussa, olin varmaan tehnyt niin jo hyvän tovin.
- Ähh, ei mikään, sanoin ja yritin näyttää iloisemmalta. Elisa ei vakuuttunut.
- Jokin sua kyllä vaivaa, Elisa totesi.
- Ei kun… aloitin, mutta sitten tajusin, että miksi en voisi kertoa Elisalle mikä minua vaivasi? Hänhän oli minun ystäväni.
- No siis, mua vaan ärsyttää kun kukaan mun entisistä kavereista ei laita mulle viestiä, siis niistä jotka asuu Oslossa, kerroin. - Tai no yks laittoi, mun paras kaveri, tai oikeastaan entinen sellainen, sekään ei taida haluta olla mun kanssa tekemisissä enää. Se kai pitää mua jotenkin nolona tai jotain. Se saa oman hevosen ja kaikkee, selitin. Kurkkua painoi ärsyttävästi, mutta sain kuitenkin asiani sanottua.
Elisa näytti miettivän, mitä sanoa. Sitten hän puristi minut tiukkaan halaukseen, siitä tuli heti parempi mieli.
- Kiitti, sain sanottua. - Onneks oon saanu täältä uusiakin kavereita. Itse asiassa, sä oot mun paras kaveri.
Elisa näytti taas vähän hämmentyneeltä, mutta hihkaisi sitten:
- Niin säkin mun!
Hihittelimme siinä hetken, ja melkein jo unohdin miksi minulle oli tullut paha mieli.
- Mut voithan sä laittaa niille sun Oslon kavereille viestiä ja kysyä mikä homma, Elisa ehdotti.
- Niin, mut en mä tiedä haluunko mä, sanoin epäröiden. Minusta oli aika selkeää, ettei ketään siellä enää kiinnostanut minä, se ettei yksikään niistä “kavereista” muistanut syntymäpäivääni oli mielestäni aika selkeä merkki. Tai ehkä muistivat, mutta heitä ei vain kiinnostanut, mikä oli vielä tuplasti pahempi asia.
- Niin, eihän sun oo tietenkään pakko, Elisa sanoi. - Sullahan on uusia kavereita täällä, ja uus paras kaverikin, hän jatkoi ja tönäisi minua leikkisästi.
- Niin on, sanoin ja sain hymyni taas takaisin.