Ragnan vihko

Synkän ja ujon nuoren tunteikasta elämää rohekan kissan kanssa.

Mietintöjä, tarinoita, runoja. Iloa, surua, onnea ja kaikkea muuta mahdollista sekä mahdotonta.

Suunnaton harhailu ei ole elämää, maanantai 26. huhtikuuta

Kiskaisen asunnon oven kovalla voimalla kiinni perässäni. Jos se ei olisi täydellinen automaatio, jäisi ovi varmasti joka toisella kerralla vähän raolleen. Tiputan koulureppuni huolimattomasti lattialle. Lattia tärähtää, kun reppu tömähtää kovalle voimalla lattialle. Näen sivusilmällä, kun sängyllä tyytyväisenä nukkuva kissa säikähtää. Pörröinen pää nousee sekunnin sadasosassa ylös. Keltaiset silmät tuijottavat minua suoraan sieluun. Kuningattaren kauneusunet keskeytyivät selvästi todella epäsopivalla tavalla. Potkaisen kengät huolimattomasti johonkin naulakon alle. Tiputan takin juuri siihen pisteen, missä seison sillä hetkellä. Potkaisen takkia vähän sivuun kenkien päälle. En jaksa välittää, vaikka asiat eivät nyt todellakaan ole siellä, missä niiden kuuluisi olla.

Käperryn tiukasti pörröiseen vilttiin ja kaatuan sängylleni makaamaan kuin kuollut. Tuijotan hiljaisena kattoa. Kyyneleet tunkevat väkisin ulos silmistäni. Joku niistä vierähtää poskelleni. Iona kiipeää makaamaan vatsani päälle. Pörröinen kissa lämmittää ihanasti mutta myöskin rauhoittaa erittäin vilkkaana käyviä ajatuksiani. Pakenin Bergenistä pohjoiseen menneisyyttäni, mutta minusta alkaa tuntua, etten todellakaan ole onnistunut siinä. Olen asunut Svolværissa jo aivan liian monta kuukautta siihen nähden, miten yksinäinen ja hukassa edelleen olen. Tämän piti olla helppo uusi alku, mitä se ei todellakaan ole ollut. En tunne täältä oikeasti vieläkään ketään, vaikka lukiossa olenkin ollut tekemisissä monien ihmisten kanssa. Yhtäkään niistä ei kylläkään voi sanoa edes kaveriksi, saatika sitten ystäväksi. Ei minulla niitä kyllä Bergenissäkään ollut.

Lattialla lojuvan kännykän näyttöön pamahtaa äkkiä valo. Se on viesti äidiltä. Äiti on pitänyt minuun tiiviisti yhteyttä siitä lähtien, kun muutin pois kotoa. Ymmärrän sen hyvin, koska vanhempani, tai varsinkaan äitini, ei pitänyt omilleen muuttoa varsinkaa näin kauas kovinkaan hyvänä ideana. Olin kiitollinen, kun minut päästettiin lähtemään pakoon menneisyyttä. Tällä hetkellä kaipaan ehkä jopa takaisin Bergeniin, mutta en ole uskaltanut mainita siitä kenellekään. Kurotan varovasti lattialle olevaa kännykkää. Iona vilkaisee minua vähän pahasti. Liikun selvästi liikaa sen mielestä.
“Anteeks kunigatar, mut äitille pitää vastaa”, naurahdan aavistuksen äkäiseltä näyttävälle kissalle. MInusta on välillä vähän huvittavaa, paljon juttelen Ionalle. Toisaalta tulisin varmasti ihan hulluksi, jos en voisi kenellekään tai millekään selittää yhtään mitään. En myöskään höpisi kuin tuttujen seurassa, joten sekin varmasti lisää tätä kissalle selittämistä. Jos ei olisi saanut tuota kuningatarkissaa mukaani, puhuisin varmaan kaikki päivät yksikseni. Se olisi varmaan vielä oudompaa kuin kissalle puhuminen.
“Kai kaikki on siellä pohjoisessa hyvin?” tuijotan äidin viestiä. Puren huulta. En ole muutamaan päivään vastannut hänelle kunnolla, jos ollenkaan. Sen myös huomaan nyt. MInusta tuntuu, että olen taas onnistunut yhdessä asiassa, missä olen harvinaisen taitava. Olen tainnut taas huolestuttaa äidin.
“Mulla ja Ionalla on kaikki ihan hyvin täällä. Koulu vaan väsyttää nyt aika paljon”, kirjoitan vastaukseksi hetken mietittyäni. Se ei ole valhe, mutta ei nyt täysi totuuskaan. Minä vain vähän kaunistelin faktoja. Ehkä se ei ole kiellettyä. En kuitenkaan juuri nyt halua, että äiti putkahtaisi tänne muutaman päivän sisällä. Se olisi nimittäin täysin mahdollista. Äiti pystyy matkustamaan luokseni lyhyelläkin varoajalla, tai ilman sellaista, koska hänen työtkin liikkuvat mukana.

Silitän rauhallisesti Ionaa, joka kehrää kovaäänisesti. Jos en olisi niin tottunut siihen ääneen, se todennäköisesti häiritsisi minua. Kissan pitkä ja pehmeä turkki tuntuu ihanalta, kun se pursuaa sormien välistä. Koitan ymmärtää, mikä nyt on oikeasti pielessä. Mitä pitäisi tapahtua, jotta asiat voisivat oikeasti lähteä parempaan suuntaan.

Tarvitsen elämääni jotain merkittävää, joka ei löydy näiden seinien sisäpuolelta.