With love, Birdie

☾ - colours of the rainbow
15.01.2021

Kahinaa.

Kuului kahinaa, kun ihmiset istuivat paikoilleen.

Olin jälleen eturivissä ja kaivoin repustani tavaroita esille. Kynät, paperit, kaiken mitä tarvitsin.

Ilma oli täynnä sekalaista, vierasta energiaa, puhetta ja liikehdintää. Hengittelin sisään ja ulos, laskin penaalin ja vihkon pöydälle. Olin ihminen, joka kirjoitti kaiken käsin.

Vilkaisin olkani yli taakseni, riveihin jotka olivat täyttyneet ihmisistä. Ne olivat ystäviä keskenään, tuttuja, ja tunsin kuinka mua tuijotettiin.

Hymyilin ja käännyin takaisin eteenpäin.

Opettaja oli paikalla, eikä mennyt kauaakaan, kun se aloitti puheensa.



Mun oli helppo keskittyä. Kuuntelin vain ja imin itseeni sen, mitä monotoninen luennoijan ääni kertoi. Kynä liukui paperilla ja tuskin huomasinkaan, että aika oli kulunut niin, että oli ensimmäisen tauon aika.

Noustessani ylös huomasin saman pojan, jota olin aiemmin viime viikolla auttanut sen tullessa luokkaan ja kolistellessa tavaroitaan. Nytkin se viivytteli luokassa ja kerättyään tavaroitaan se lähti hitaasti luokan ovea kohti, ikään kuin odottaen, että pari blondia menisivät ennen sitä ulos. Ehkä niillä oli jotakin historiaa, tai ehkä se ei halunnut muuten vain olla niiden tiellä. Mä en ehtinyt analysoida niitä mimmejä, kun ne olivat jo kadonneet ovesta. Oli vain minä ja se poika.

“Moi”, aloitin ja sain pojan hätkähtämään. Se kääntyi mua kohti ja mä hymyilin sille, ja sain sen menemään vaivautuneen jäykäksi. Se nauratti mua. Se oli tosi söpö, kun se teki niin.

“Mä muistan sut”, jatkoin heti perään. “Sä olit silloin maanantaina samalla luennolla.”

Poika hymyili vihdoin takaisin. Se vaikutti vilpittömän mukavalta – mutta sulkeutuneelta. Se selvästi halusi vältellä mun katsetta mutta katsoi silti suoraan silmiin, ja mä näin, että sen aura oli sininen, se läikehti sen pään ympärillä. Sillä oli jotain pelkoja, se ei ollut tasapainoinen. Mutta se oli silti hyväntahtoinen.

“Joo”, poika sanoi hymähdellen. Me käveltiin ulos luokasta ja ovi painui takanamme lukkoon. Käytävällä muut olivat jo menneet menojaan ja me oltiin kahden.

“Kiitos siitä vielä”, poika sanoi ja mä hymyilin.

“Ei se mitään.”

Sen katse vaelteli. Se vaikutti niin kauniilta persoonalta, mutta niin haavoittuvalta, että mun henki oli salpautua. Enkä mä sitä voinut sille sanoa – sitä, että mulla oli intuitio, ja sitä, että mä aistin ihmisistä enemmän kuin normaalisti.

“Mikä sun nimi on?”

Mä katselin poikaa ja kallistin päätäni. Kiedoin ylisuurta, kirjavaa neulostakkia vähän paremmin mun ympärilleni, ennen kuin vastasin.

“Autumn MacKenzie, mutta sano vaan Birdie.”

Poika kohotti kulmiaan, mutta hymyili sitten.

“Eli Birdie. Mä oon Elias.”

Mä ojensin mun käteni kättelyä varten niin reippaasti, että poika häkeltyi. Mutta se vastasi siihen. Sen silmissä loisti jokin hassu ilo, ja mua alkoi hymyilyttää niin paljon sen näkeminen, että mä käänsin mun kasvot poispäin.

Tauko oli loppumassa, ja ihmiset valuivat takaisin luokkahuoneen ovea kohti. Osa oli hakenut kahvia - mäkin olisin ehkä halunnut, mutta lyhyt keskustelu Eliaksen kanssa oli myös energisoiva, joten enköhän pärjäisi - ja osa oli ollut muuten vain notkumassa. Aistin tupakansavun hajun kuten myös hajuveden.

Elias oli vaipunut puhelimensa saloihin ja astelin hieman lähemmäs luokan ovea. Ne kaksi blondia, jotka olivat lähteneet mua aiemmin luokkahuoneesta, olivat nyt oven edessä. Tavoitin niiden katseen ja hymyilin, mutten saanut vastakaikua – sen sijaan sain jäisen silmäyksen toiselta, mua lähinnä olevalta.  

Sanat, mitkä kuulin sen sanovan kaverilleen, eivät olleet mitään lämpimiä sanoja. Ja niillä sanoilla se kuvaili mua.

Mä katsoin sen kaveria. Sillä oli ruskeat silmät, ja vaikka sekin nauroi niille sanoille, sen aura oli jotenkin erilainen. Se oli violetti.

Toisin kuin sen kaverin aura.

Se oli tummanvihreä.