Elisan pilvilinnat

Mua itketti. Eikä vaan vähän, vaan vähän enemmänkin. Mä olin kuullut tallilla huhuja Soniaa vainoavasta mistä lie sekopäästä, mutta mä olin juuri saanut tietää, että Sonian koira kuoli. Ja se kuoli sen hullun takia, joka Soniaa säikytteli. Mulla oli hirveän paha mieli sen puolesta ja mua pelotti Norpan takia. Se ei ollut koira, mutta se oli ihan yhtä ahne, kuin joku norsu tai possu, ja söi oikeasti melkein mitä vaan. Mitä jos se hyypiö tulisi meidän ovelle koputtelemaan ja syöttäisi jotain myrkkyherkkuja meidän kissalle? Äiti oli aika järkyttynyt, kun mä kerroin sille ja se sanoi, että rupeaisi viemään mua enemmän itse tallille. Mä olin tietysti tyytyväinen siitä, mutta asia joka johti siihen ei ollut millään lailla kiva.
"Elisaa? Haluutko sä kutsua Eilan ja Main meille? Te voisitte vaikka leipoa jotain, sillä aikaa, kun käyn siellä kampaajalla, jos haluatte?" äiti huuteli jostain keittiön suunnalta. Mä sain omasta mielestäni oikein hyvän idean.
"Mm, joo. Onko meillä koiramuotteja?"

"Siis oikeesti! Hyii, onneks meillä ei oo koiraa", Eila huudahti järkyttyneenä keittiön pöydän ääressä, kertoessani uutiset. Mai oli valahtanut melko valkoiseksi ja näperteli jauhopussin reunaa.
"Niinpä", mä vastasin vähän vaisusti, "Mutta, voidaanko nyt leipoa niitä keksejä? Mä haen Norpan meidän vahdiksi", lisäsin ja marssin tarmokkaasti hakemaan norjalaista metsäkissaa. Se loikoili pitkin pituuttaan äidin ja isän sängyn päädyssä ja naukaisi tyrmistyneenä, kun mä nappasin sen syliini ja kannoin keittiöön.
"Ooksä ihan varma, et saa olla tossa pöydällä?" Mai tarkisti. Se huolehti aina hassuista, ja välillä aika turhista pikkuasioista.
"Ei se saa. Mutta se on sen omaksi parhaakseen", mä tokaisin. Norppa kökötti silmät sirrillään hedelmälautasen vieressä sellaisessa muna-asennossa ja näytti itsekin vähän karvaiselta hedelmältä. Se hymyilytti vähän. Äiti ei kyllä tykkäisi, jos tietäisi. Se lähti kampaajalle, vasta, kun me oltiin vannottu käsi sydämellä, ettemme polttaisi taloa poroksi. Ei me mitään sellaista tehtäisi. Ainakaan tahallaan.

Mä en tiennyt oliko Sonia tallilla tänään, joten mä päätin kerrankin käyttää hyödykseni Shelyesin whatsapp ryhmää. Niinpä mä laitoin oikein tärkeän kuuloisen viestin samalla, kun mä odotin keksien munakellon pirahdusta.

(talli) Sonia kirjoitti:
Juu!

(talli) Sonia kirjoitti:
En en  

Loistavaa. Tämä osa suunnitelmaa suoritettu.
"Pääsettekö te mun kanssa nyt tallille?" Mä kysyin kavereiltani, jotka hihittelivät jotain mua vastapäätä.
"Mun äiti käski mut kotiin syömään. Ja Main piti tulla meille tekemään läksyjä", Eila vastasi katseensa kohottaen.
"Aa. Okei. No mä voin kyllä viedä nää itekki", hymyilin takaisin hypistellessäni folioon käärityn paperilautasen reunaa, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiä. Folion alta löytyi monta isoa suklaakeksiä, jotka näyttivät jotenkin ehkä kaukaa katsottuna koirilta. Ne eivät olleet oikein pysyneet kasassa uunissa, mutta mummo aina sanoi, että ajatus on tärkein. Tai tässä tapauksessa maku.

Tallille pyöräily pussillinen keksejä toisessa kädessä oli aika vaikeaa. Mä en ollut kovin hyvä pyöräilemään yhdellä kädellä, ja mä en löytänyt niitä tarakalle laitettavia mustekala juttuja mistään, joten mä laitoin pussin roikkumaan ohjaustankoon ja yritin ajaa suoraa kevyestä painosta huolimatta. Rapa roiskui ja lensi tiellä olevista lätäköistä, ja mä toivoin, että sitä ei lentäisi, A mun naamaan, tai B, Sonian kekseihin. Tallipiha onneksi lähestyi melko tasaista vauhtia, vaikka meinasin mä mennä nurinkin jossain vaiheessa. Pihaan saapuessani mä parkkeerasin mun fillarini pihaton kulmalle, koska mä olin vielä keksireissun jälkeen menossa moikkaamaan Feitliä. Nyt vaan pitäisi löytää Sonia.

Mä löysin sen! Sen jälkeen, kun mä olin kiertänyt ensin kaikki tallit läpi ja kurkannut maneesiin. Sonia oli ollut Raffen karsinassa ruuna harjailemassa ja mä sokeana kuin myyrä olin marssinut ihan pokkana ohi.
"Moi", mä tervehdin hymyillen. Tämä ei ollut ihan mun ominta alaa.
"Hei", Sonia vastasi myös hymyillen. Olisi ehkä pitänyt vaan tehdä viesti ja jättää se kaappiin.
"Mä.. kato.. tai siis.. kun mä tein keksejä mun kavereiden kanssa ja öömm… niitä jäi yli ja sitten ne mä vähän koristelin niitä ja siis öm… Nää on sulle, kun sille sun koiralle kävi niin", mä höpötin kaiken yhteen änkyttävään putkeen. Mä avasin sitä samaa foliolautasta, kuin kotonakin ja paljastin koirakeksit, jotka näytti vähän palloilta joissa oli kaksi sojottavaa kökkärettä korvina. Sonia katsoi mua hetken ja sitten se hymyili tosi leveästi ja vähän surullisesti.
"Kiitos ihan tosi paljon. Ei sun olis tarvinnut", se sanoi ja mä pudistelin päätäni. Sonian silmät näytti kiiltävän tallin valaistuksessa, ja mä säikähdin, että se alkaa itkeä. Se ei nimittäin ollut tosiaankaan tarkoitus. Tai siis eihän hyvien keksien takia tarvi itkeä?
"Ne on nyt sun keksejä ja mun tarvitsi, koska muuten Norppa ois syöny ne. Tai isä ehkä", mä sanoin mulle ihmeen hiljaa. Raffe höristi korviaan, kun se kuuli folion rapinan ja Sonia rapsutti ruunaa ryntäiltä.
"Katsotaan jos sä saisit kans maistiaisen", blondi hymyili hoitohevoselleen ja marssi sitten ottamaan mut tiukkaan Sonia halaukseen. Nainen ei ollut mua ihan kamalasti pitempi ja vaikka mulla oli keksilautanen kädessä mä halasin innokkaasti takaisin.
"Kiitos paljon", Sonia vielä toisti.
"Sun koira olis varmasti tosi ylpeä susta", mä sanoin vastaukseksi ja taputin Soniaa sillä tavalla hassusti käteen. Se hymyili mulle ja otti mun ojentaman lautasen käsiinsä.

Merkintä 6, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020