By Karla

Karlan pohdintoja uusista kuvioista.

05.06.2020 - Ensimmäinen viikko

Ensimmäiset arkipäivät Norjassa takana. Viikko on tuntunut menevän loppupeleissä nopeasti, vaikka paljon uutta on mahtunut koko viikkoon niin ihmisten kuin myös hevosten ja rutiinien merkeissä. Onneksi hommat on kuitenkin tuttuja niin suoriutuminen niistä on helppoa.

Arkipäivien aikana on tullut tehtyä niin aamutallia kuin iltatalliakin ja Catu sekä Christian ovat olleet hyviä opettajia. Tietenkin omalla tavallaan minua jännitti sekin, miten nuoret ovat valmiita opettamaan tämmöistä vanhaa akkaa, mutta molemmat ovat tarttuneet tehtävään ilman mitään ongelmia ja ikäero ”väärinpäin” ei ole ollut mikään ongelma. Kaikkiin tallilaisiin en ole vielä kerennyt tutustua kunnolla ja kun tallista on siirtynyt päätalon puolelle on kyllä todellakin huomannut, että on tullut käytettyä englantia enemmän kuin ikinä ja tuntuu että henkinen väsymys on fyysistä huomattavampaa.

Myös joitain perus norjan sanoja on yrittänyt painaa mieleen viikon aikana, mutta katsotaan osaanko yhtään enempää tai järkevämmän kuuloista puhumista, kun syksyllä lähtö koittaa. Parin viikon päästä koittavana juhannuksena tallilla pidetään myös isompi kisatapahtuma ja mä lupauduin sinne hommiin, joten toivottavasti se olisi hyvää lämmittelyä Power Jumpia varten. Vielä olisi yksi työpäivä tälle viikkoa jäljellä, vaikka totta puhuen taidan kyllä autella tallissa muutenkin kuten tähänkin asti on tullut tehtyä. Tietenkinhän vapaalla on tullut vähän tutustuttua maahan ja lähiympäristöön, mutta ilman kunnon opasta on ollut vähän tylsä kierrellä ja toisaalta en oo tutustunut kehenkään vielä sen verran hyvin, että uskaltaisin ehdottaa että lähtisi mulle matkaoppaaksi, mutta eiköhän tässä kesän aikana ehdi vielä kiertämään.

Syksy tuntui ja tuoksui ilmassa. Vedin hupparia paremmin päälleni istuessani alas portaille, pidellen kahvimukia toisessa kädessäni ja antaessani katseeni kiertää edessä avautuvaa maisemaa vasemmalta oikealle.

Näkymä oli tullut tutuksi viimeisen parin kuukauden aikana, sekä monet noista ihmisistä, jotka pyörivät pihalla olivat ainakin hyvänpäivän tuttuja. Hörpätessäni kahvistani ajatukseni kääntyivät myös siihen, että aika olisi loppumassa. Tai siis mahdollisesti loppumassa. Mitään tarkkaa lopetustahan emme olleet Jassun kanssa sopineet, mutta kai pian täytyisi pohtia minne ja milloin sitä jatkaisi matkaansa.

Kotikotiin ei ollut mikään kiire, mutta toisaalta siellä olisi Kooli ja tuota hömelöä pikkuhevosta alkoi olla jo ehkä vähän ikävä. Olihan se treeneissä kuulemma mennyt hyvin ja edistynyt siten että se olisi menossa pian uransa ensimmäiseen oikeaan kilpailuun. Harmittelin itselleni sitä, että en olisi paikalla tuossa kisassa, mutta onneksi sentään äiti toivottavasti videoisi sen minulle, joten saisin edes videolta seurata pienen ruunani menoa.

Varkain tyhjennyt kahvikuppi palautti minut ajatuksistani takaisin näille Norjalaisen kotitaon portaille ja noustessani ylös pohdinkin että täytyisi kai illalla jutella Jassun kanssa ja kysellä mihin asti tuolla olisi minulle tarvetta. Toivottavasti edes kuun loppuun jotta mahdollisesti löytäisin jonkin uuden paikan ennen lähtöä, vaikka enpä panisi pahakseni vaikka kotiinlähtö siirtyisi vasta syyskuun loppuun...

Maanantai oli alkanut rennoissa fiiliksissä, vaikka sää oli harmaa ja masentavan näköinen. Tallin aamuhommat tuntuivat menevän ilman mitään isompia ongelmia ja kaikki hevoset olivat myös yllättävän yhteistyökykyisiä, jos laskuista jätettiin Sirius. Tuon pirun hevosen karvoissa hoiti kuitenkin sen omistaja ja vaikka Icarus ei ollut mikään päivänsäde, tuli miehen kanssa silti toimeen.

Kymmenen aikaan hommat olivat hyvällä mallilla, kun puhelimeni soi. Koska Norjassa minulla ei ollut Shelyesin ulkopuolisia tuttuja, ei soittaja voinut olla kukaan muu kuin äitini.

”Moikka!” vastasin samalla, kun yritin tukea puhelimen olkani vasten jatkaessani karsinoiden siivoamista.
”Hej, jag vet inte hur jag ska berettä detta…” äitini aloitti.
”Mamma, berätta bara direkt” melkein käskytin äitiäni, sillä kuulin tuon äänestä että uutiset eivät voisi olla hyviä. ”Mitä on tapahtunut? Tai kelle? Isälle? Eelille? Jollekkin hevosista?” jatkoin ennen kuin äitini kerkesi edes sanoa mitään. Kuulin miten äitini veti henkeä, ennen kuin tuo avasi suunsa.
”Kooli” oli ainut mitä äitini sanoi.
”Mitä sille on käynyt? Älä vaan sano että se on jouduttu lopettamaan!” nostin ääntäni hieman ja ohi kävellyt Sonia käänsi ihmettelevän katseensa minuun päin ja pahoittelin toiselle katseellani avautumistani.
”Se sai ähkyn ja se jouduttiin viemään klinikalle yöllä. Yritettiin saada sitä ensin kotona parempaan kuntoon, mutta lopulta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se on siellä nyt muutaman päivän hoidossa ja sen pitäis tulla kyllä kuntoon.” äidin ääni kertoi jostain linjan päästä ja parin tuhannen kilometrin välimatka tuntui äkkiseltään samalta, kuin olisin lähtenyt Australiaan.
”Kan… Kan du ringa till mej när du vet mera?” kysyin ääni väristen, sillä tällaiset uutiset eivät olleet niitä mitä halusin kuulla ja tuo pieni ori oli minulle tärkeä hevonen.
”Ju, mutta mun täytyy nyt valitettavasti mennä” äiti pahoitteli, ennen kuin lopetimme puhelumme. Olin puhelun aikana jättänyt talikon nojaamaan karsinan etuseinää ja sen sijaan että olisin poiminut sen käteeni uudelleen, kävelin ulos karsinasta ja suuntasin taukotupaan.

En täysin rekisteröinyt ketä kaikkia tilassa oli, mutta ainakin Sonia oli löytänyt tiensä sinne Ylvan ja Katyan lisäksi. Keskustelu hiljeni hetkeksi astellessani sisään ja ilmeisesti näytin yhtä hirveältä kuin miltä minusta tuntui, sillä Ylva kysyi, olisiko kaikki ok. Kaataessani kahvia mukiin vedin syvään henkeä ja yritin taikoa jotain hymyksi luokiteltavaa kasvoilleni ja kääntyessäni ympäri vakuuttelin muille että kaikki olisi ok, vain vähän huonoja uutisia. En uskonut että kukaan huoneessa olijoista olisi edes unessaan ostanut vakuuttelujani ja poistuinkin kahvini kanssa nopeasti paikalta.

Jollain ilveellä sain puolikkaan kahvimukillisen jälkeen siivottua aloittamani karsinan loppuun ja seuraavaa karsinaa aloitellessani kuulin askeleita käytävältä.

”Karla hei, onko kaikki oikeesti hyvin?” huolestunut kysymys nousi ilmoille ja tiesin että en voisi enään todennäköisesti pitkään kierrellä ja kaarrella totuuden ympärillä. Raskaasti huokaisten kasasin pikaisen vastauksen ennen kuin muutin sen sanoiksi.
”Äiti soitti ja kertoi että Kooli oli jouduttu viemään klinikalle yöllä ja sen tila on vissiin vieläkin vähän epävakaa” selvitin nieleskellen samalla itkua. Nostaessani kahvimukia uudelleen huulilleni sen pintaa rikkoikin kyyneleet ja laskettuani kahvimukini takaisin kaltereiden väliin, pyyhin poskeni ja yritin vain kasata itseni jotta selviäisin vielä muutaman tunnin töissä.

Nyt on kyl taattuu yölaatua... Sori tästä, fiksaan myöhemmin

Viimeinen viikko oli ollut kyllä todellista tunteiden vuoristorataa. Koko viikkoa oli sumentanut huoli Koolista, vaikka pikkuori olikin päässyt torstaina klinikalta kotiin. Tällä kertaa oltiin säästytty leikkaukselta, mutta seuraavalla kerralla ei olisi ihan varmaa että sama onni jatkuisi, vaan silloin saattaisi kutsua leikkuri.

Äitini oli lähettänyt minulle aktiivisesti kuvia sekä tiedotuksia pikkuorista ja minusta tuntuikin pahalta se määrä, mitä olin tuijottanut kännykkäni näyttöä, mutta onneksi toivottavasti kaikki ymmärtäisivät miten vaikea tilanne olisi varsinkin silloin kun etäisyyttä hevoseen oli useampi tuhat kilometriä. Samaan aikaan olimme myös Jassun kanssa käyneet keskusteluja siitä miten pitkään olisin Shelyesissä ja vaikka toisaalta paikka oli alkamassa tuntua kotoisalta, varsinkin kun olin tutustunut tallin väkeen koko ajan vain paremmin ei lähteminen tuntunut mukavalta idealta. Kuitenkin lopulta sovimme että syyskuun ensimmäinen viikonloppu olisikin viimeinen viikonloppuni Shelyesissä.

Ehkä toisaalta oli hyväkin, että kaikki vaikeat asiat tulivat kerralla, vaikka en ehkä Koolista johtuneen murheen vuoksi ihan täysin sisäistänytkään heti alussa että olimme oikeasti sopineet minulle viimeisen työpäivän. Lohduttauduin kuitenkin sillä tiedolla että mahdollisesti pääsisin takaisin Shelyesiin vähintään vierailuille, ellei sitten Jassu joskus tarvitsisi vaikka edes lyhytaikaista apua, sillä en toivottavasti ollut ihan se surkein työntekijä, jota talli oli nähnyt.

Uuden työpaikan metsästys alkoikin heti kun elämä tuntui taas tasaantuvan ja viimeisestä kahdesta viikostani Norjassa aionkin nauttia täysin rinnoin ja toivottavasti saada vielä muutaman sellaisen kokemuksen, joita en ajatellut saavani silloin kun lähdin tälle reissulleni.

Semmoinen kisoja edeltävä tunnelma oli ollut koko viikon ilmassa. Se nosti omaakin fiilistä, vaikka samalla tiesin että pää ja sydän piti mut eri maissa. Tai siis sydän olisi vienyt takaisin suomeen, mutta pää piti norjassa. Vaikka päätös sattui, oli se silti oikea tässä tilanteessa koska olisin kuitenkin reilun viikon kuluttua lähtemässä kotiin ja jos nyt olisin mennyt suomeen, tietäisin että haluaisin vain matkustaa kotiin katsomaan Koolia ja siihen minulla ei olisi tällä reissulla ollut mahdollisuutta. Ori oli onneksi jo paremmassa kunnossa, kuin mitä se oli ollut mutta pitkä tie olisi edelleen edessä siihen, että se olisi taas kunnossa ja sen kanssa voitaisiin alkaa treenaamaan edes kevyesti.

Sinä aikana kun muu väki olisi Seppeleessä kisareissulla minulla olisi mahdollisuus taas muistella ratsastustuntien pitämistä, sillä tuntien pitoon kaivattaisiin kuitenkin tuuraajaa ja Janni hieman lupaisi että Catu voisi ainakin toimia tulkkina ja ehkä jopa Christian jos miehen vain saisi hommaan jollain lahjottua. Ehkä se voisi olla se juttu, mikä auttaisi pitämään fokuksen työssä ja Shelyesissä sen sijaan että vain haaveilisi vain kotiin pääsemisestä ja Koolin näkemisestä. Olihan äiti pitänyt minua hyvin ajantasalla orin tilanteesta, joten ihan oman onneni nojassa en täälä kaukana ollut.

Toisaalta oli ihana seurata myös muiden kisaintoilua, sillä nyt tunsin kuitenkin Shelyläisiä paremmin kuin Sommarsolvaerin aikana, jolloin olin vasta saapunut Norjaan. Aika tuntui menneen kuin siivillä ja olikin jotenkin outoa ajatella, että vain vajaata paria kuukautta aikaisemmin olin saapunut ensimmäisen kerran elämässäni Norjaan ja noin viikon kuluttua olisin jättämässä kaiken taakseni ainakin toistaiseksi, sillä toivoin salaa että en olisi osoittautunut ihan toivottomaksi ja että olisin tervetullut vierailemaan Shelyesiin aina kun oma tilanteeni sen sallisi.

Shelyesistä jäisi varmasti paljon hyviä muistoja, vaikka reissuun oli mahtunutkin myös huolta ja murhetta. Mutta sellaista oli elämä.

Syksy. Se näkyi luonnossa ja tuoksui ilmassa. Aamutalli oli mennyt hieman robottimaisella fiiliksellä, sillä heti herätessäni mieleeni oli juolahtanut se todellisuus että viimeinen viikkoni Shelyesissä tällä erää olisi loppumassa. Pian olisi jo sunnuntai ja minun aika lähteä ajelemaan kohti kotia.

Istuin Jassun portailla ja katselin vain edessäni aukeavaa näkymää varmaan tuhannetta kertaa tällä reissulla ja silti jotenkin maisemasta löytyi koko ajan jotain uutta tai jota muka näki vasta nyt ensimmäistä kertaa. Kisamatkalaiset olisivat palaamassa seuraavana päivänä takaisin tallille, joten vielä tämä ilta ja huomisesta osa olisi poikkeusaikaa ja sitten loppuviikko menisikin normaalissa marssijärjestyksessä.

Olin jättänyt pakkaamisen vasta loppuviikolle, sillä eipä minulla ollut ihan hirveästi juttuja pakattavana koska en ollut shoppaillut oikeastaan ruuan lisäksi mitään reissullani, joten kaikki tavarani mahtuisivat niihin samohin laukkuihin, joilla olin matkustanutkin Norjaan. Raskaasti huokaisten nousin portailta ylös ja kaadoin haalentuneen teeni kaiteen ylitse nurmikolle, ennen kuin käännyin kannoillani ja palasin paluttamaan mukin keittiöön ja nappaamaan vielä omenan matkaani, ennen kuin oli aika palata talliin katsomaan miten hommat sielä sujuivat ja varmistaa että kaikkea olisi varmasti iltatalliin, jonka Catu oli luvannut hoitaa.

Tänään olisi viimeinen päivä. Olin nauttinut jokaisesta hetkestä mitä olin Norjassa viettänyt ja nyt kun viimeinenkin (pitkän kaavan mukaan tehty) aamutalli oli takana, olo oli haikea. Olin eilen yllättänyt kaikki Shelyläiset ruualla ja juustokakulla ja olimmekin viettäneet aikaa vain jutellen ja hengaillen ennen kuin kaikki olivat lähteneet omille teilleen ja itse olin jäänyt siivoamaan sotkut.

Olin pakannut tavarani mahdollisimman pitkälle jo lauantaina, joten tänään pakkaamiseen ei mennyt montaakaan minuuttia, ennen kuin edessä oli vielä laukkujen kantaminen autooni ja viimeisten siivojen suorittaminen ennen kuin istuimme vielä kerran kahville Shelyläisten kanssa.

Haikeiden hyvästien jälkeen oli minun aika istua autooni ja aloittaa kotimatkani. Vaikka lähteminen olikin haikeaa, en silti voinut väittää etteikö Koolin näkeminen kaiken jälkeen kuulostanut mahtavalta, vaikka muutaman päivän päästä olisikin edessä paluu pohjoiseen aloittaessani työt Wäckelineillä.

Jossain Svolvaerin ja Jällivaaran välillä

Catun tuparit oli olleet todella mukavat. Vaikka reissu oli ollut todella pikainen ja muutenkin täydellinen ex-tempore homma, oli siitä jäänyt todella lämmin fiilis ja muutenkin vain oli kivaa nähdä kaikkia vanhoja tuttuja ja ehkä tutustua myös vähän paremmin sellaisiin tyyppeihin jotka olivat saapuneet Shelyesiin vasta vähän ennen lähtöäni.

Olin kutsunut tyyppejä vierailulle myös suomeen, kunhan palaisin taas pidemmäksi ajaksi kotiin, mutta siitä ei ollut vielä mitään tietoa ja toisaalta, monikohan edes muistaisi kutsuanikaan...

Vaikka reissuni oli lyhyt ja ei niin kostea, minulla oli sellainen fiilis että tästä ei jäisi viimeinen reissuni norjaan. Seuraavalla kerralla voisi ehkä vain tehdä vähän paremmat matkasuunnitelmat...