Joululeiri Kolinlammen hevosleirikeskuksessa hallavalaisten kanssa

Minibussista kuului helpottunutta huokailua, kun me vihdoin nähtiin tien varressa tunnistettavia opasteita: Kolinlammen hevosleirikeskus. Tuohon suuntaan. Bussista noustessa ensimmäinen ajatus oli, että pääsisipä nyt lösähtämään sängylle! Selkää kolotti itse kullakin, mutta onneksi ainakin leiriläiset olivat saaneet nukkua lähes koko matkan rauhassa. Tilausbussi oli hyvä ajatus, sillä en itse olisi todellakaan jaksanut ajaa koko matkaa Lofooteilta Kolille. Hallavalaiset olivat saapuneet paikalle jo reilua tuntia meitä ennen - heidän matkansa oli paljon lyhyempi. Pääsimme tallipihaan noin puoliltapäivin.
Siitä me sitten noustiin ja haisteltiin ilmaa, raahattiin tavaramme huoneisiin, hevosten tavarat lainakarsinoiden luokse ja pedattiin sänkymme lösähtämisvalmiuteen. Hevoset saapuisivat aavistuksen verran perässämme, sillä kuljetusrekka ei uskaltanut ajaa ihan yhtä kovaa vauhtia kanssamme.

Pian, noin kahden maissa ne kuitenkin saapuivat, ja veimme ne pikapikaa karsinoihinsa levähtämään pitkän matkan jäljiltä. Itse hiljennyimme ruokapöydän ääreen päivälliselle. Päivällisen jälkeen noin neljän maissa kävin napsauttamassa saunan päälle.
Kokeneina leiriläisten leikittäjinä meillä oli Aleksin kanssa pitkä lista kaikenlaista aktiviteettia leirin varalle. Tilat olivat sopivan suuret, joten tutustumisleikkejä oli helppo ja hauska vetää, eikä naurunremakoilta vältytty kielimuurin tullessa silloin tällöin leikkiemme tielle. Kävimme myös kurkistamassa mukanamme tuomia hevosia pikaisesti, mutta päätimme jättää rapsuttelut huomiselle ja antaa ratsujemme levähtää.
Kahdeksan maissa menimme saunaan ja peseytymään - osalle norjalaisista sauna oli täysin uusi juttu: vaikka kaikki tiesivät, mikä sauna oli, ei monessakaan norjalaiskodissa sellaista ollut. Saunomisen jälkeen yhdeksän maissa syötiin pieni iltapala ja jatkettiin tutustumista. Ohjeistuksemme oli, että yhteentoista mennessä leirimökeissä pitäisi olla hiljaisuus, mutta sain käydä hyssyttelemässä leiriläisten kikatusta vielä puoli kahdeltatoistakin.

Mä saavuin Hallavan pihaan pikkasen myöhässä. Olin nimittäin joutunut kävelemään kaikkine kasseineni metsän läpi, sillä isä ei ollut suostunut heittämään mua autolla. Alle kilometrin matkaa varten auton henkiin herättäminen olisi muka ollut liian työlästä. Mutta niin oli kyllä tämä lumessa rämpiminenkin.

Olin siis hitusen ärtynyt päästessäni paikalle ja Aleksin hoputtaessa mua tunkemaan kassini auton takakonttiin. Pyöräytin miehelle silmiäni ja siirryin ilmeisesti Akiran omistaman auton takaluukulle. Sisältä kuului jo ilmoista puheensorinaa ja se sai munkin mielialani kohoamaan. Kohta päästäisiin lähtemään!

Hevoset ja tavarat oli jo pakattu valmiiksi hevosrekkaan, jonka ensimmäisen ajovuoron ottaisi Aleksi. Apukuskin paikalla istui Ohto, joka vaihtaisi Aleksin kanssa paikkoja puolessa välissä matkaa. Hevosrekassa matkustivat myös Ade, Aida ja Ina-Ella. Akiran auton etupenkeillä istuivat Akira ja Pujo, jotka hoitaisivat ajamisen, ja takapenkeillä istuivat Ruska ja Kassu, joiden väliin mä ahtauduin puisteltuani ensin lumet vaatteistani. Radio käännettiin soittamaan parhaimpia listahittejä, ja kun hevosrekka ensin kääntyi tallin pihamaalta, lähdimme mekin sitten matkaan kohti Kolia.

Herätys oli vaikea, kuten saattoi kuvitella loputtomalta tuntuvan automatkan sekä myöhään valvotun illan jälkeen. Minä ja Aleksi oltiin herätty jo seitsemän pintaan puurtamaan aamutallia, jotta leiriläiset saisivat nukkua rauhassa kahdeksaan. Aamupalalla kaikki olivat kuin koomasta heränneitä: leiriläiset mussuttivat hiljaa leipää, eikä kenenkään energia riittänyt vitsailuun. Kun aamupalan syötyä leiriläiset jäivät kuuntelemaan päivän ohjelmaa ja vastuutehtäviä, mietin itsekseni, ettei kenelläkään varmaan jäisi tästä infopläjäyksestä mieleen hölkäsen pöläystäkään.

Ensin jaettiin ratsastusryhmät ja leirihoitsut (ks. ylempää). Päiväheinät jaettaisiin aina noin kahden ja kolmen välissä, iltatalli taas hoidettaisiin ennen leiriläisten iltapalaa, kellonaika hieman päiväkohtaisesti vaihdellen. Aamutallit tehtäisiin ratsastusryhmittäin vuorotellen. Päiväheinien jakoon ja iltatalliin osallistuisivat kaikki kynnelle kykenevät.
“Onko kysymyksiä?” Aleksi kysyi infon päätteeksi. Leiriläiset pudistivat päätään robottimaisesti.

Kymmeneltä päästiin aloittelemaan rekiajelua. Norjalaiset valjastivat tamman tottuneesti ja opastivat hallavalaisia, joille valjakkolaji oli tuntemattomampi. Jokainen halukas pääsi ohjastamaan ja istumaan reen kyydissä, kun Shelyesin Stella-vuonis kiskoi kiltisti rekeä perässään.

Riemukkaan rekiajelun jälkeen kokoonnuttiin hetkeksi sisälle lämmittelemään ja syömään lounasta, mutta koska ulkona oli niin mainio talvisää, ei sisälle jaksettu jäädä pidemmäksi aikaa muhimaan, vaan leiriläiset päättivät yhdessä tuumin lähteä pulkkamäkeen. Ruska ja Pujo, jotka olivat olleet viimekin vuonna Kolilla leireilemässä, johdattivat tien lumisen kuusimetsän läpi parhaimpaan rinteeseen.

Kun leiriläiset vihdoin palasivat nauravaisina ja yltä päältä lumessa leirikeskuksen pihaan, patisti Aleksi suoraan osan porukasta jakamaan hevosille päiväheiniä. Kun hevoset oli hoidettu, pääsivät leiriläiset vaihtamaan kuivat vaatteet päälle ja nautiskelemaan päiväkahvista.

Päivällisen jälkeen suunnattiin taas tallille ja hevoset varustettiin yhteistuumin. Leiriläiset pääsivät tässä vaiheessa paremmin tutustumaan omiin leirihoitsuihinsa ja vinkkejä vaihdettiin puolin ja toisin. Kun ryhmä 1 oli valmiina, suunnattiin Aleksin johdolla läheiselle pellolle, joka toimi myös leirin ratsastuskenttänä.

Taivas alkoi näin iltaa kohden selkiytyä ja pakkanen sitä mukaa kiristyä, mutta onneksi suurimmalla osalla ratsastajista oli asianmukaiset talviratsastuskamppeet päällä. Eikä Aleksi todellakaan päästänyt ratsastajia palelemaan, vaan laittoi nämä kunnolla hommiin uusien ratsujensa selissä. Kummankin ryhmän tunnilla keskityttiin perus ratsastamiseen ja siihen oman hoidokin kuulostelemiseen. Tuliko ratsastustunnilla yllätyksiä sen oman ratsun suhteen? Oliko hoidokkisi kenties vauhdikkaampi kuin mitä olit odottanut, vai saiko sitä olla koko ajan patistamassa eteenpäin?

Kun hevoset oli hoidettu iltapuulle, pääsivät leiriläiset rentoutumaan saunaan.

Päivällisen tuoman energian jälkeen suuntasimme leirin ensimmäiselle ratsastustunnille, joka olisikin kouluaiheinen. Olin ensimmäisessä ryhmässä ja pääsinkin laittamaan Oreon kuntoon yhdessä Katyan kanssa, joka nousisi minun jälkeeni tamman selkään. Tallissa oli kova puheensorina ja molemmat tallilaiset heittelivät kaikille vihjeitä miten hevosen kanssa kannattaisi toimia. Itse en voinut kamalasti neuvoja antaa, koska Shelyn hevoset olivat minullekin vielä uusia tuttavuuksia ja Raffe oli jäänyt Norjaan.

Eliseissä tutustumisleikeissä oli ollut paljon hauskoja hetkiä, kun osalla porukasta tuli aika vahvakin kielimuuri vastaan. Olin joutunut itsekin hieman tulkiksi, kun osasin molempia kieliä.
”Onkohan tämä nyt hyvä?” Katya pohti, kun kiristi Oreon vyötä.
”Eiköhän, saa sen sit kiristettyä”, vastasin.
Oreo oli oikein hyvä käytöksinen, kun olimme Katyan kanssa laittaneet sitä kuntoon. Se ei arastellut edes tuntemattomia tyyppejä ja kaksin varustaminen olikin ollut reipasta. Työnsin kypärän päähäni ja vedin paksut ratsastushanskat käteeni, jonka jälkeen jäinkin odottelemaan muiden valmistautumista. Pieni kaaoksen poikanen oli vallannut tallin, kun kaikki hääräsivät hevosten parissa. Viiden minuutin kuluttua talutimme tallissa yöpyvät hevoset pihalle.

Katya roikkui jalustimessa, kun kampesin itseni Oreon selkään. Tamma tuntui paljon isommalta kuin Raffe, vaikka niillä ei taitanut kamalasti olla korkeuseroa. Sain säätää jalustimia hetken aikaa, että ne olivat sopivan mittaiset. Oreo seisoi suhteellisen rauhallisesti koko säätämisen ajan paikoillaan ja lähti liikkeelle vasta, kun painoin pohkeilla sen käyntiin. Aleksi käski meitä seuraamaan häntä pellolle, jossa tunti pidettäisiin.

Aloitimme kunnon alkukäynneillä pitkin ohjin. Osasta hevosista huomasi selvästi, että uudet maisemat ja erilainen ratsastuspaikka toivat hieman turhaa virtaa. Oreo tuntui reippaalta, mutta sellaiselta, joka turhia lähtisi temppuilemaan. Alkukäyntien jälkeen alkoikin heti kunnon työskentely. Ravi nostettiin heti ja tarkoituksena oli tutustua uuteen ratsuun. Oreosta huomasin heti, että sen kanssa ei sopinut antaa ajatuksen harhailla. Tamma vaati selkeät avut ja koko aikaista toimintaa toimiakseen. Jos vähänkin löysäsin työskentelyssä, meinasi Oreo lähteä temppuilemaan omiaan. Se ehkä olikin se yllättävin asia, koska tamma oli todella lempeä hoitaessa. Tunnin loputtua taputin Oreota reippaasti kaulalle ja päästin Katyan nousemaan selkään.

Olimme Katyan kanssa suurin piirtein saman pituisia, joten Katyan ei tarvinnut tehdä jalustimille mitään. Vaihdoin parit omat neuvot Oreon suhteen ja siirryin muiden ykkösryhmäläisten kanssa sivummalle seuraamaan. Vartin kuluttua olimme kuitenkin niin jäässä, että palasimme tallille lämmittelemään ja jutustelemaan. Kakkosryhmän tullessa takaisin tallille, laitoimme hevoset yhteistuumin iltapuulle ja suuntasimme porukalla saunomaan. Ilta tiesi vielä paljon naurua ja tutustumista leirikavereihin!

Tästä leiristä tulisi varmasti todella hieno!

Tänään ratsastusryhmä numero 1 joutui heräämään jo puoli kahdeksalta aamutallin tekoon, mistä saimme kuulla marmatusta aamupalapöydässä. Yhdeksän jälkeen käytiin läpi päivän ohjelma, joka tänään sisälsi ilman satulaa -ratsastusta, maastoilua ja lautapelejä. Leiriläiset vaikuttivat pirteiltä, jopa norjalaiset olivat ilmeisesti toipuneet aikaerorasituksesta ja pitkästä automatkasta.

Ryhmä 2 aloitti tämän päivän ratsastuksen. Suurin osa leiriläisistä oli kokeneita ja tavoitteellisia ratsastajia, jotka eivät olleet olleet vuosikausiin leikkitunneilla, joten hauskaa riitti - varsinkin hevosilla, kun luminen pelto tallin vieressä tarjosi oivat puitteet revittelyyn. Tunnin jälkeen leiriläisten järjestelmäkameroiden muistikortit olivat täynnä otoksia vauhdikkaasta tunnista. Yhdeltätoista syötiin lounas, joka tänään oli hernekeittoa ja pannukakkuja. Tämä norjalaisille tuntemattomampi torstaiperinne aiheutti hieman ennakkoluuloisia kommentteja lounaspöydässä..

Lounaan jälkeen oli ykkösryhmän vuoro ratsastaa: tällä kertaa suunnattiin maastoon pidemmälle lenkille: vauhti kuitenkin pidettiin maltillisena, sillä hevosilla olisi vielä tälle päivää edessä yksi tunti ratsastusta. Jylhät kansallispuistoa sivuavat maastopolut olivat todella idyllisiä, mutta yllätyksiltä ei vältytty: mitähän leiriläiset näkivät metsässä?

Ykkösryhmän maastoillessa ryhmä 2 hoiti hevosten päiväheinien jaon, jotta näiden olisi mukava palata maastoretkeltä talliin. Päiväkahveille kakkosryhmä istahti puoli kolmen aikaan, ja hetkeä myöhemmin myös ryhmä 1 seurasi perässä saatuaan hevoset syömään päiväheiniään.

Neljän pintaan ryhmä 2 pääsi vakavoitumaan aamuisen riekkumisen jälkeen koulutunnin merkeissä, jonka piti Shelyesin Jassu. Aiheena oli tällä kertaa siirtymiset ja askeleensäätelyt. Mikähän mahtoi aiheuttaa häiriötä muutoin niin rutiininomaisella koulutunnilla?

Puoli kuuden maissa oli päivällisen aika, jonka jälkeen alkoi lautapeli-ilta, jota kaikki leiriläiset olivat koko päivän odottaneet. Kaksikielinen Alias, Trivial Pursuit ja Monopoly - ilta sisälsi hauskanpitoa, leikkimielistä ivailua sekä kielimuurin ylitse kiipeämistä keinolla millä hyvänsä. Lautapeli-illan jälkeen syötiin vielä iltapala ja  hoidettiin pikaiset iltapesut, saunaa ei tänä iltana lämmitetty.

Leirin neljäs päivä alkoi tänään toiselle ratsastusryhmälle muita aikaisemmin aamutallin merkeissä. Kun hommat oli kunnialla suoritettu, päästiin nauttimaan yhdessä erityisen maukkaasta aamupalasta, sillä Aleksi oli taikonut pöytää lettuja. Ne sai oman makunsa mukaan täyttää joko makeiksi tai suolaisiksi. Kun päivää varten oli tankattu oikein pitkän kaavan mukaan, selostettiin päivän ohjelma, joka noudatti aika pitkälti edellisen päivän kaavaa. Tosin tällä kertaa siten, että ryhmä yhdellä oli ponileikkejä ja koulua, ja ryhmä kakkosella parin tunnin maastolenkki.

Kymmenen aikaan oli ensimmäinen ratsastusryhmä valmiina päivän huvitteluun. Hevosetkaan eivät vaikuttaneet yhtään väsyneiltä edellisen päivän jäljiltä vaan puhkuivat energiaa jo ensimmäisen seuraa johtajaa -leikin aikana, joka tavallisesti oli leikeistä kaikkein rauhallisin. Jos ensimmäinen leikki oli jo noin railakas, niin mahtoiko vauhdikkaammissa leikeissä ehkä jopa käydä köpelösti?

Lounaan jälkeen oli ryhmä kakkosen vuoro lähteä maastoilemaan. Tässä vaiheessa hevoset olivat jo kuluttaneet turhat pöllöenergiansa leikkitunnilla ja ratsastajat pystyivät huoletta keskittymään hiljaisen metsän rauhaan ja upeisiin Kolin maisemiin. Reitti kulki kapeita polkuja pitkin vanhassa kuusikossa, kiipesi muutaman kallion päälle, myötäili lammen rantaa ja päätyi peltoja pitkin reippaassa ravissa takaisin leirikeskuksen pihaan.

Sillä aikaa kun muut olivat olleet maastoilemassa, oli ryhmä ykkönen valmistellut päivätallin ja mennyt sitten juomaan päiväkahveja. Ryhmä kakkonen liittyi seuraa hoidettuaan ratsunsa talliin.

Noin neljän aikaan oli vuorossa ryhmä ykkösen koulutunti, jonka veti Jassu. Tunnin aiheena olivat eilisen tapaan siirtymiset ja askelpituuden sääteleminen. Sujuiko tämä toinen koulutunti hoitohevosellasi jo paremmin kuin ensimmäinen, kun olette jo ehtineet tutustua paremmin? Missä asioissa olisi vielä petrattavaa?

Koulutunnin jälkeen hevoset pääsivät nauttimaan vapaasta loppuillasta kun leiriläiset siirtyivät sisätiloihin. Kakkosryhmäläiset olivat auttaneet Aleksia valmistelemaan päivälliseksi lasagnea niin jauheliha- kuin kasvisversionakin ja sitä päästiin maistelemaan heti ratsastustunnin jälkeen. Kun hetki oltiin sulateltu, keksivät leiriläiset, että olisi mainio idea järjestää pienet singstar kilpailut joukkueittain. Ilta sujuikin sitten melko railakkaissa merkeissä laulellen ja nauraen suomalaisten takelteleville yrityksille laulaa norjaa ja päinvastoin.

Tänä aamuna herätys oli aamutallin tekijöille vaikea, sillä edellisillan singstar-mittelöt olivat venyneet hieman odotettua myöhempään. Aamupalan syötyään väsyneet, mutta iloiset leiriläiset kuuntelivat päivän ohjelman, joka tänään sisälsi retkeilyä, estetunteja ja saunomista. Heti kymmenen maissa lähdettiin kohti kansallispuistoa, jossa porukka jakautui kahtia: halukkaat saivat jatkaa matkaansa Ukko-Kolin laskettelukeskukseen, ja toinen puoli porukasta taas lumikenkäilyretkelle.

Ukko-Kolin rinteet tarjosivat vaihtoehtoja niin hurjapäille kuin sunnuntailaskettelijoillekin. Osa taas otti matkaansa mieluummin lumilaudan. Tallilaisten laskettelureissu ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, kuten odottaa saattaa heppaihmisiltä, jotka harvemmin pääsevät rinteitä kiertelemään.

Lumikenkäily oli monelle hieman tuntemattomampi harrastus, ja rauhallisempana ajanvietteenä moni väsynyt tallilainen valitsi mieluummin sen. Osa kokeneista laskettelijoistakin halusi mieluummin lumikenkäillä ihan vain uusien kokemuksien toivossa. Kansallispuiston koskemattomat hanget olivat kaunista katseltavaa, mutta matkalla nähtiin myös jotain, joka herätti retkeilijöissä pelkoa ja ahdistusta.

Noin neljä tuntia kestäneen laskettelu- ja lumikenkäreissun jälkeen palattiin tallirutiineihin päiväheinien jaon ja päiväkahvien merkeissä. Ennen päivällistä tallilaisilla oli kauan kaivattua vapaa-aikaa jonka jokainen vietti haluamallaan tavalla: maaten, juoruillen, päiväkirjaa kirjoittaen,... Jotkut jopa suuntasivat ulos nauttimaan auringon viimeisistä pilkahduksista ja haukkaamaan lisää raitista ilmaa.

Puoli kuuden maissa ratsastusryhmä ykkönen pääsi vauhdin makuun Aleksin pitämän estetunnin merkeissä. Luvassa oli tänään erikoisestetunti: ohjelmistoon kuului jopa lumesta rakennettujen muurien yli hyppääminen, mikä kauhistutti osaa tuntilaisista. Tunti sujui kuitenkin odotusten mukaan ilman haavereita, vaikka luminen kenttä olikin ympäristönä oudompi ja hevoset innokkaita.

Kolin rinteet eivät olleet vakuuttaneet mua korkeudellaan tai vaativuudellaan, koska pisin rinne oli kuulemma vain reilut 200 metriä korkea, viidesosa mun vakiokeskuksen Narvikfjelletin korkeudesta, mutta hitto että siellä oli kaunista. Ja siellä paistoi aurinko. Mä olin viimeiset kolme päivää imenyt itseeni niin paljon aurinkoa kuin mahdollista, koska mä olin kärsinyt jo melkein kolme viikkoa ilman minuuttiakaan päivänvaloa ja joutuisin kotona odottamaan vielä pari päivää, kunnes saisimme vuoden ensimmäisen 15-minuuttisen valoa, eikä jatkuva pimeys todellakaan ollut mun juttu. Vaikka olinkin ehkä vähän emo, mutta siitä ei puhuttu.

Niinpä vietyäni snoukkani sisälle sulamaan, juotuani päiväkahvit ja vaihdettuani snoukkavaatteista tallivaatteisiin mä nappasin kamerani mukaan ja hipsin laitumelle, missä kaikki yhdeksän hevosta viimeistelivät päiväheiniensä rippeitä. Joku hallavalaisista, ilmeisesti Pujo, oli toivonut Feitliä leirihoitsukseen, joten mun rakas pölypallero (pölyn värinen se oli, eikä öljyn, Jassulle olis pari kysymystä) oli myös päässyt mukaan Suomi-retkelle. Se höristeli mulle korviaan auringon paistaessa sen otsatukkaan, enkä mä voinut olla ottamatta siitä kuvaa. Myös mun leirihoitsu, hallavalainen Kyyhky, johon mä olin ihastunut ensisilmäyksellä selatessani tuntiheppoja läpi nettisivuilta, katseli mua korvat hörössä. Se oli aivan älyttömän kaunis tamma, ja feitlimäisestä luonteestaan ja pienestä hidasälyisyydestään huolimatta todella mukava ja sympaattinen tyyppi sekä mukava ratsastettava, jopa eilisellä leikkitunnilla, vaikka vauhtia ehkä oli joskus vähän liikaa.

”Säkö hoidat tota Feitliä silleen kotona?” mun vierelle ilmestynyt Pujo kysyi.
”Joo, hoidan”, mä vastasin hymyillen. ”Hoitanut jo kolme ja puol vuotta, mun rakasta pölypalleroa.”
”Mä en oo mikään mestari esteratsastuksessa, niin oisko sulla jotain vinkkejä Feitlin kanssa hyppäämiseen?” Pujo kysyi multa tuijotellen tiiviisti harmaata tammaa, joka lähestyi meitä herkkujen toivossa.
”Se saattaa mennä kovaa”, mä vastasin rehellisesti ojentaen käteni rapsuttamaan tamman tiivistä harjantyveä.
”Mutta se ei kiellä ikinä, ei edes kyttää. Sekään ei oo mikään maailman paras, mutta uskon ettei tehtävät oo kovin vaikeita ja sen laukka on niin lyhyt, että sen kun ohjaat sen estettä päin, pidät pohkeen ja ohjan välissä ja otat tukasta kiinni – sitä on paljon niin ei pitäis olla ongelma – niin kaikki pitäis olla hyvin. Oon kuullut juttua että siellä ois erikoisesteitä luvassa, niin Feitlin kanssa ei tarvi sitä kuumotella, se hyppää ihan mitä vaan”, mä jatkoin ja ojensin harmaalle tammalle taskussani pyörineen minttukarkin, jonka se hamusi mun kämmeneltä hyvällä ruokahalulla. ”Tsemppiä, se menee varmasti hyvin.”
”Kiitti”, Pujo mumisi ja rapsutti hänkin Feitlin harjanjuurta.

Päivällisen jälkeen oli aika vetää taas ratsastussaappaat jalkaan ja napata ratsut kiinni lumiselta laitumelta. Kyyhkyllä ei ollut mitään tarvetta rynnätä karkuun mua enää, vaan se antoi kiltisti kiinni ja seurasi mua tallin seinustalla olevalle harjapuomille. Kyyhkyä hoitaessa tuli ihanan kotoisa fiilis; se kaatoi harjalaatikon noin kolmen minuutin välein ja joka kerta kun mä kumarruin nostamaan sitä pystyyn tai poimimaan harjaa sieltä, se nappasi joko mun takinhelmasta tai jostain yksittäisestä takusta kiinni. Ihan kuin Feitlin kanssa.

Asia mistä mä olin hämmentynyt kiivetessäni ensimmäistä kertaa Kyyhkyn selkään oli sen koko. Eihän se iso ollut, oikeastaan aika pieni oikeisiin ratsuihin verrattuna, mutta iso Shelyn ponien keskimääräiseen säkäkorkeuteen nähden. Tai ainakin Feitliä isompi. Myös se fakta, että Kyyhky kuulemma hyppäsi metrikymmentä ratana, eli itseään 45 senttiä matalampia, ja oli kylmäverinen, hämmensi mua suuresti. No, nytpä sen hyppytaitoja päästäisiin testaamaan.

Kyyhky oli alkutunnista reipas, huomasi ilmeisesti että tänään oli vuorossa esteitä. Verryttelyhypyillä se yritti jo vähän juosta alta, mutta tuli puolipidätteillä hyvin takaisin. Erikoisesteitäkään se ei jännittänyt lainkaan, hyppelehti niiden yli siinä missä muidenkin esteiden, ja sen hyppytyyli ja askellajit olivat aivan toista maata kuin pikkuruisella possupassia kaahottavalla Feitli-ponilla. (Älkää kertoko sille, että sanoin sitä poniksi.) Tätä tammaa tulisi kyllä ikävä.

Aleksi piti estetunnin ryhmä kakkoselle heti ensimmäisen ryhmän jälkeen. Koska hevoset olivat jo valmiiksi lämmiteltyinä, päästiin jo aika nopeasti siirtymään verryttelyesteiltä kunnon kokoisten pystyjen ja lumesta rakennettujen muurien kimppuun. Vauhdikkaiden hyppelyiden jälkeen muistettiin tietysti loppuverrytellä hevoset pidemmän kaavan mukaan. Oliko lumessa hyppääminen jollain tavalla erilaista kuin totuttu maneesissa hyppääminen? Entä oliko lumesta rakennettu muuri ratsusi mielestä jännittävä?

Iltatallin jälkeen myös leiriläiset nauttivat iltapalaa ja sitten lämmitettiin sauna, kuten Suomessa lauantai-iltaisin on tapana tehdä. Tällä kertaa Aleksi oli jopa sahannut lammen jäähän avannon, ja kaikki rohkeimmat pääsivät sitä kokeilemaan. Taidettiimpa saunassa myös lyödä vetoa siitä kuka uskaltaisi mennä lumeen kierimään!

Ensimmäisen ryhmän estetunti oli jo loppupuolella. Koko tuntia emme olleet kentän laidalla seisoneet paleltumassa, mutta viimeiset hypyt katsoimme. Kakkosryhmäläisten keskuudessa kuului innostunutta puheensorinaa, sillä kaikki odottelivat jo malttamattomina oman tuntimme alkua. Tarkkailin Mellin ja Inga-Stinan menoa ja se näytti hyvältä. Pikkuponi oli innoissaan ja vaikka se taisikin olla enemmän koulu- kuin esteponi, niin se suoritti silti tehtävät mallikelpoisesti. Ykkösryhmäläisten lopettaessa tuntinsa riensin onnesta loistavan Iiässän luokse, joka taputti tyytyväisen näköistä Melliä.
"Se on ihan tosi kiva poni hypätä!" tyttö hehkutti luovuttaessaan minulle ponin ohjat. Melli yritti tapansa mukaan lähteä marssimaan jo ennen kuin kerkesin istua satulaan, mutta Iiäs nappasi siitä kiinni ennen kuin se ehti kävellä askeltakaan. Kun olin valmis, nuorempi tyttö poisui kentältä ja annoin Mellin lähteä liikkeelle.

Aleksi laittoi meidät heti selkään päästyämme hommiin, koska ratsumme olivat jo valmiiksi lämmiteltyjä. Melli tuntui reippaalta ja välillä sitä piti ihan pidätellä, mutta toisaalta se ei käynyt samalla lailla kuumana kuin osa muista hevosista. Saimme ottaa alle muutaman helpon ja pienen hypyn ihan vaan kokeillaksemme millaisia hypättäviä ratsumme olivat. Melliä piti avustaa lähestymisissä ja minun piti laskea tarkkaan askeleemme, koska Mellin laukka oli niin paljon pienempää, kuin Lofooteille jääneen Arnen. Onneksi olin mennyt ponilla jo useamman kerran, joten olin jo tottunut sen askeleisiin ihan hyvin. Oman haasteensa hommaan toi lumi. Tiet piti ratsastaa tarkemmin ja se oli hevosille aika raskasta, mutta Mellillä tuntui kyllä riittävän virtaa. Ainoastaan erikoisesteet aiheuttivat ponille hieman epävarmuutta. Esteet kasvoivat pian ristikoista ja pikkupystyistä kunnon kokoisiksi ja lopulta ne olivat Mellin tasolle sen verran isoja, että minun osani automaattisesti korostui. Muutaman epännistuneen hypyn jälkeen aloin kuitenkin päästä kiinni siihen, miten pystyin auttamaan ponia parhaiten. Koko tunnin ajan ryhmäläisillä oli hauskaa, kannustimme toisiamme ja nauroimme yhdessä typerille virheille joita kaikki vuoronperään tekivät. Aika tuntui lentävän ja lopulta olikin jo aika siirtyä loppuverryttelyihin.

Iltatallin tehtyämme ja syötyämme suuntasimme saunaan. Sauna ei ollut koskaan minulle mikään kovin tärkeä asia enkä sitä Norjassa osannut kaivata, mutta se oli ihanan rentouttavaa pitkän päivän jälkeen. Luulisi että laskettelun, lumikenkäilyn, tallitöiden ja estetunnin jälkeen porukka olisi väsynyttä, mutta saunassakin meno vaan jatkui. Kello oli pitkälle yli puolenyön ennen kuin viimesetkin yökyöpelit malttoivat painua pehkuihin. Ainiin. Pitihän sitä avannossakin ihan vaan periaatteen vuoksi käydä pyörähtämässä, mutta lumihankeen en mennyt, toisin kuin muutamat hurjapäät. Tämä leiri kyllä jäisi muistoihimme vielä pitkäksi aikaa.

Viimeinen kokonainen leiripäivä ei missään nimessä alkanut haikeissa tunnelmissa, vaan päinvastoin, jokainen odotti innolla illan uudenvuoden viettoa. Aamutallia tekemään heränneetkään eivät olleet yhtään pahoillaan aikaisesta herätyksestä, vaan saapuivat aamupalapöytään keskenään iloisesti jutellen ja naureskellen.

Siitä vasta aamu riemuksi muuttuikin, kun Jassu kertoi päivän ohjelmasta ja kohta alkavista hiihtoratsastuskilpailuista! Niinpä vaatteet vaihdettiin pikapikaa ja hevoset suittiin oikein juhlakuntoon. Kaikille hevosille laitettiin satulat selkään ja ensimmäisinä starttaaville myös rintaremmit ja valjaat valmiiksi. Hiihtoratsastusvaljaita oli yhteensä kolmet kappaleet, eli niitä tuli kierrättää aina eteenpäin oman suorituksen jälkeen.

Hiihtoratsastuksessa kisattiin pareittain yhteisen hoitohevosen kanssa siten että parit keskenään sopivat kumpi ratsastaa ja kumpi laittaa jalkaansa laskettelusukset tai vaihtoehtoisesti istuu pulkan kyydissä. Kisarata suoritettiin ratsastamalla mahdollisimman nopeasti pellolle kartioilla rajatun kahdeksikon muotoisen tien, jonka varrelle oli myös kyhätty pari matalaa hyppyriä (jotka kyllä pystyy halutessaan kiertämään.

Ensin treenattiin muutama kierros ja sitten päästeltiin menemään niin kovaa kuin vain kavioista lähti! Kuka mahtoi voittaa leirikisat?

http://hallava.proboards.com/post/3739 Linkki Akiran maksuun

Vauhdikkaita leirikisoja puitiin myös lounaalla, minkä makaronilaatikon syömiseltä ehdittiin. Ennen päiväheiniä suurin osa leiriläisistä käytti vapaa-aikaansa tavaroiden pakkaamiseen etukäteen, jolloin vihdoin alkoi konkretisoitua ajatus siitä, että leiri todella olisi piakkoin ohi. Leiriläiset vaihtoivat innoissaan yhteystietoja, sillä jokainen oli varmasti saanut Kolinlammelta monia uusia ystäviä, jonka kanssa haluttiin pitää yhteyttä myös jatkossa.

Päivällinen oli tänään hieman kevyempi - kanaa, riisiä ja kasviksia, sillä illalla oli luvassa uudenvuoden juhla-ateria. Päivällisen syönnin jälkeen leiriläiset suuntasivat tallien ja pihattojen suuntaan ottamaan kuvia hevosista ja rapsuttelemaan niitä vielä, kun oli mahdollista. Samalla tallista kerättiin kaikki ylimääräiset varusteet matkapakaaseihin ja siistittiin paikat tip top kuntoon.

Juhla-ateriasta oli tulossa hulppea: ideana oli, että kaikille olisi tarjolla kaikkea. Alkupaloina oli cocktailtikkuihin aseteltuja juusto-, viinirypäle-, ja nakki- tai kasvispyörykkämaistiaisia sekä saaristolaisleipäpalasia eri makuvaihtoehdoilla. Pääruokana uunilohta, perunamuusia, vegaanisia pihvejä, paistettuja kasviksia, sieni- sekä bearnaisekastiketta sekä valkosipuliperunoita. Leiriläiset eivät vielä suostuneet paljastamaan, mitä he tekivät jälkiruoaksi, sillä keskeneräisiä taideteoksia ei kuulemma saanut nähdä. Mitähän jälkiruokana mahtoi olla?

“Ensin mennään saunaan, ja sitten syödään vasta.” Pikaisen saunomisen jälkeen illan ateria saatiin katettua pöytään. Kolin kylältä alkoi jo kuulua ensimmäisiä ilotulituksia, kun leiriläiset istahtivat pöydän ääreen aterioimaan. Taustalla soivat joululaulut, sillä jouluahan ei voinut fiilistellä liian pitkään. Vatsat pullottaen leiriläiset pääsivät vapaa-ajanviettoon, kun juhla-ateria oli saatu korjattua pöydästä. Yhdeltätoista oli edessä tallin oma ilotulitus. Tänä iltana hiljennyttiin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen.
a

Leirin viimeisenä aamuna sai halutessaan herätä aikaisin tekemään tallia Aleksin kanssa, mutta muuten herätys oli vasta yhdeksän aikaan - olihan eilinen uudenvuoden vastaanotto mennyt aika myöhäiseksi. Aamupalapöydässä oli melko vaisu tunnelma, johtuiko se sitten väsymyksestä vai leirin loppumisesta, mutta viimeistään alettaessa valmistautua maastoretkiä arten, alkoi tunnelma muuttua hilpeämmäksi.

Ja nauruksihan se muuttui. Lähimaastoihin sijoittuvilla pikku maastoretkillä sai halutessaan mennä ilman satulaa ja tietysti muutama onnekas (tai epäonnekas) tumpsahti pehmeään lumihankeen hevosten innostuessa pukittelemaan. Onneksi ei kuitenkaan sattunut mitään ja pudonneetkin uskaltautuivat laukkaamaan hankilaukkamahdollisuuden tullessa.

Tallissa hoidettiin hevoset vielä viimeisen kerran priimakuntoon ja annetiin niille hieman päiväheiniä naposteltavaksi siksi aikaa kun leiriläiset menivät nauttimaan lounasta ja pakkaamaan viimeisetkin tavarat kasaan. Lopuksi porukka vielä jaettiin kahtia niin että osa meni siivoamaan tallin putipuhtaaksi ja toiset jäivät imuroimaan ja luuttuamaan leirirakennusta ja saunatupaa.

Noin kahden aikaan kaikki oli viimein valmista ja hevoset lastattuina rekkoihin. Oli aika hyvästellä leirikaverit ja suunnata kotiin mitä mainioimman joululeirin päätteeksi.