Kellonaika on nyt La 28 Maalis 2020, 13:47

77 osumaa on löytynyt haulle 0

Tranen päiväkirja

Camille pue päällesi ne uudet lämpimämmät ratsastushousut ja laita kaulahuivi! Siellä on tänään pakkasta! Tein työtä käskettyä, sillä en halunnut jäätyä laukatessamme metsässä. Pujotin uudet harmaan ratsastushousut jalkaan ja siihen sukat, joissa oli valkeaa, punaista ja mustaa. Vetäisin talviratsastuskenkäni jalkaan ja tongin kaapin pohjalta talviratsastushanskat. Hyppäsin autoon, jossa isäni jo odottikin. Ajatuskin kylmästä tärisytti. Tottahan toki pidän talvesta ja lumesta, mutta välillä kylmä ei vain sovi olotilaan. Onneksi tietoisuus tulevasta onnesta lämmitti. Vihdoin olin saanut vanhempani suostuteltua koiran hankintaan. Pentukin oli jo varattu. Matka Suomeen ei ollut vain huvireissu vaan sieltä mukaan tulisi kahdenkymmenen vuoden elinkumppani, ikioma suomenlapinkoira! Pentu oli niin suloinen, että tärisytti.

Tallille pästyäni hyppäsin ulos autosta. Kylmä tuuli puhalsi kohti kasvoja. Hohhoh tälläinen sää tänään. Tallustin säähän tympäämtyneenä oritalliin. Siellä yllätyksekseni näin uuden hevosen. Karsinan ovessa luki Sirius. Kappas vain. Vaelsin kohti Tranen karsinaa. Tranen hirnahdus tarttui korvaan ja naurahdin hevoselle, joka nosti ylähuultaan saapuessani. Otin orin kiinni päitsiin ja talutin orin ulos. Siellä sidoin hevosen puomiin varmin ottein ja hain harjat. Harjasin orin joka puolelta huolella ja puhdistin kaviot. Sitten heitin sinisen satula huovan orin selkään ja seuraavana nostin selkään mustan satulan. Viimeisenä työnsin suitset päähän ja kiristin kaikki soljet kiinni. Sitten laitoin jalustimet oikealle korkeudelle. Hyppäsin satulaan ja lähdin kohti metsää.

Kiristin ohjia ja napautin pohkeitani. Trane kiihdytti vauhtia ja hypähti tasaiseen laukkaan. Myötäilin allani liikkuvaa hevosta ja painoin jalkojani jalustimiin. Löysäsin ohjia, jotta Trane sai vapaasti liikuttaa päätään. Kylmä viima puhalsi suoraan naamaan ja hidastin vauhtia. Trane hidasti kiltisti ja jatkoimme matkaa käynnissä.

Maiskutin mattelevaa oria liikkumaan reippaammin. Trane totteli muutaman yrityksen jälkeen ja käynnnin tempo nopeni. Yhtäkkiä ori alkoi ravaamaan japäätin suostua tarjoukseen. Kevensin orin askeleitten tahdissa.

Tallin valoja kohti ravatessa mietin kuinka tyytyväinen olin tähän reissuun. Kaikki reippaat kohdat sujuivat hyvin kuten käyntikin. Liuuin alas selästä ja nostin jalustimet ylös. Talutin Tranen puomiin ja vaihdoin suitset päitsiin. Avasin satulavyön ja nostin satulan pois selästä. Vein varusteet sisälle ja pyyhin kuolaimet. Sitten puhdistin vielä orin kaviot ja sitten talutin orin karsinaan. Viimeisenä hain harjat takaisin sisään ja sanoin heipat Tranelle. Sitten menin autolle, jossa äiti odotti. Astuessani sisään autoon vilkaisin itseäni auton peilistä.

Tempaus merkintä 10! I love you / #Tarinatempaus2019 / aloituspäivä 13.12
kirjoittaja Chloe-Camille
lähetetty Ti 14 Tammi 2020, 21:10
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tranen päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 486

# Tallikirja 2017 -->

13.1.2020 ‒ Uteliaisuutta
#bychristian

Parkkipaikalla oli vieras BMW. Poljin auraamattoman parkkipaikan läpi jättäen pyöräni nojaamaan päärakennuksen seinää vasten. Heti päärakennuksen kulman takana tupakalla seisoi tuntematon, punatukkainen mies ‒ pitkänhuiskea, solakka ja piirteiltään ylväs. Miehen kiharat, pitkät hiukset oli solmittu koristenauhalla, ja yllään sillä oli kirkkaanpunainen villakangastakki. En voinut olla pohtimatta, kuka hän oli ja mitä hänenkaltaisensa ratsastaja teki Shelyesissä. Oikeastaan en edes tiennyt, oliko hän ratsastaja, mutta niin olin päätellyt hänen yllään olevista puhtaanvalkoisista ratsastushousuista ja kalliin oloisista, kiiltävistä saappaista. Yhtä hyvin hän toki olisi voinut olla vaikka paikallisen ratsastustarvikeliikkeen mainoskuvausten malli.

Mies mulkaisi minua sivusilmällä kävellessäni hänen ohitseen kohti isoa tallia. En ollut varma, vastasiko hän nopeaan tervehdykseeni vai ei. Kohensin ryhtiäni hieman siltä varalta, että hän olisikin joku tärkeä persoona.
Kello oli vasta päälle kolmen, mutta alkoi olla jo hyvin pimeää. Kaamoksen loppumisesta oli vasta viikko, ja aurinko paistoi tähän aikaan vuodesta horisontin yläpuolelta vain parin tunnin ajan. Ne pari tuntia olivat jo kaukana takanapäin. Astuessani isoon talliin teollisuusimurin meteli raastoi korvia. Remonttimiehet repivät muoveja pois tallin käytävältä. Ilmeisesti ison tallin remontti alkoi olla valmiina. Sen enempää aikailematta pakenin imurin melua yläkertaan.

Jassu jynssäsi keittiön tasoja tiskiharjalla. Tämä ei voinut tarkoittaa mitään hyvää.
- Mikä nyt stressaa, kysyin tervehdittyäni työnantajaani.
- Miksi niin? Jassu naurahti käännähtäen minuun. – Ei mua mikään stressaa. Kunhan tulin hetkeksi tänne odottelemaan, että imurointi loppuu. Toimistossa ei meinannut kuulla omia ajatuksiakaan.
- Päätit sitten vapaaehtoisesti tulla tänne siivoamaan? Tokaisin epäuskoisena.
- Niin? Ei tekisi pahaa sullekaan. Oli muuten aika ryötteinen tiskiallas, nainen virkkoi.

Tuhahdin itsekseni ja painelin kaapilleni kaivamaan sieltä vuorilliset kumisaappaat ja vaihtamaan ylleni huonommat collegehousut. Radiosta kuului kammottava hömppäiskelmä, jonka vaihtaisin pois saman tien, kun Jassu poistuisi taukotuvasta.

- Kuka tuo mies muuten on? Kysyin viitaten ikkunasta näkyvää hahmoa kohti palatessani oleskelutilaan. Mies näkyi sauhuttelevan edelleen päärakennuksen nurkalla. Mahtoi olla hyvänmakuinen sikari.
- Ai niin, Jassu hätkähti. – Icarus Kristiansen. Hän asui ‒ tai siis hänen hevosensa asui meillä vuosia, mutta he muuttivat viime kesänä Latviaan. Hän palasi nyt takaisin.
- Jaa, mutisin laskiessani kumisaappaani ovenpieleen. – Ihan tavallinen yksityisenomistaja?
- Niin, ainakin toistaiseksi. Icarus on kenttäratsastaja. Ja on kai opettanut ja valmentanutkin, Jassu vastasi. ‒ Sillä on iso puoliverinen, Sirius. Siitä mun pitikin sulle sanoa, että et saa koskea siihen millään tavalla.
- Syystä, että? Kummeksuin. – Ei kai mikään hevonen ole niin hieno, että minä sen onnistuisin rikkomaan tarhastahakureissulla.
- Christian, kun sää et vielä ymmärrä, Jassu pudisteli päätään hymyillen ärsyttävän äidillisesti. – Se on oikeasti ongelmahevonen. Ainakin näin vieraiden näkökulmasta. Icarus hoitaa sen itse, ja se on asia, mistä ei jousteta.
- Jaaha, mumisin hieman närkästyneenä.

Mulla oli sellainen olo, ettei mun osaamiseeni luotettu. Enhän mä mikään hevoskuiskaaja ollut, mutta kuitenkin jo jonkin aikaa täällä työskennelleenä, ei mua kädettömäksikään voinut sanoa. Pistin korvani taakse, että voisin tänään käydä kurkistamassa, millainen ”ongelmahevonen” tämä Sirius oli.

***

Lötkötin sohvalla selaten puhelintani. Imurin hurina oli loppunut hetki sitten, ja Jassu häipynyt takaisin toimistoonsa. Remontti oli kuulemma heinälää vaille valmis. Mitenköhän mä iltaheiniksi muuttuisin, jos oritallin pääty oli työmaa-aluetta?
Ovi kolahti auki, ja mun suuni vääntyi vinoon hymyyn tunnistaessani vaaleatukkaisen tervehtijän.
- Joko oot lämmennyt Irmelille? Kysyin Ella-Amalielta, jonka kasvot valuivat saman tien hyvin kyllästyneeseen irvistykseen.
- No en ehkä ihan vielä, se tokaisi hypäten sohvan toiseen nurkkaan. – Joko tuo remontti on valmis? Alakerrassa ei ainakaan ollut enää muoveja.
- Joo, niin se Jassu taisi sanoa, mutisin. – En oo pahemmin katsellut. Pitää tässä vähän venailla, että pääsen tekemään iltatallia. Ella mutristi suutaan ja löi kädet polvillensa noustakseen ylös.
- Mun on pakko mennä ratsastamaan Blondi. Yritän ehtiä ennen tuntien alkua.
- Höh, tokaisin. – No, mäpä etsin sulle sillä aikaa uuden hevosen, jos Irmeli ei kerran vieläkään kelpaa.
Ella-Amalie naurahti ja lähti kaapillensa.
- Teepä se.

***

Tallilaisia viuhui oleskelutilan läpi jatkuvasti. Näytin varmaan helvetin reippaalta työntekijältä maatessani sohvalla näyttöä tuijottaen. Puoli viiden jälkeen Ella kipusi takaisin yläkertaan.

- Luojan kiitos, että pihattotalliin ei kosketa, se nurisi. – Heinälästä kuului ihan järkyttävä sirkkelöinti. Blondi oli lähteä käsistä.
- No siinä nyt ei sinänsä ole mitään yllättävää, vinoilin. – Irmeli olisi varmasti lauhkeampi.
- Haista sinä… Ella nauroi ja yritti huitaista mua ratsastushanskallaan, mutta onnistuin väistämään sitä viime hetkellä.
- Tiedätkö sä mitään Icarus Kristiansenista? Kysyin vaivihkaa. Ella hiljeni ja kohotti toista kulmakarvaansa.
- Kuka se on?
- Joku entinen yksityisenomistaja, joka on nyt palannut takaisin.
- Ai on, Ella henkäisi. – En ole ikinä kuullutkaan. Ei kun hetkinen? Omistiko se Siriuksen? Sillähän oli täältä tallipaikka, mutta en mä sitä koskaan ehtinyt nähdä, kun se oli kiertämässä kai kisakenttiä Euroopassa.
- Joo, sama mies, totesin. – Mua vähän kiinnostaa, kun en kuulemma saa koskeakaan siihen sen hevoseen, jatkoin. Ella naurahti.
- Pitäisiköhän mun asettaa Blondin kohdalle sama kielto, se ilkkui. Väänsin naamaani mutrulle vastineeksi.
- Olisi varmaan tehnyt silloin aikoinaan ihan hyvää, vastasin ivallisesti. – Mulla olisi varmaan muutama sormi vähemmän, ellei mulla olisi niin ylivertaiset refleksit.
- Just joo.
- Lähde mukaan, ajattelin lähteä jakamaan jo heiniä, lausahdin. – Jos sitä kävisi samalla oritallissa katsomassa, mikä tämä Sirius on hevosiaan.

Kannoin viimein ovenpielessä odottaneet kumisaappaat alakertaan ja potkaisin ne jalkaani. Tallissa oli hiljaista, kun ratsastustunti oli meneillään. Jannin ääni kuului vaimeasti maneesista tarpoessamme kohti heinälää, jonka ovessa oli pääsy kielletty -lappu.

- Onkohan Sven täällä, jerrytin Ellaa, jonka ilme muuttui hankalasti tulkittavaksi.
- No ei ole, se vastasi ykskantaan. – Mistä ihmeestä sä tollaista sait päähäsi?
- Eikös tuo ole Steinbakkien firma? Siellähän se nykyään koko ajan työskentelee, jatkoin hassuttelua.
- Jaa, Ella vastasi hieman närkästyneeseen sävyyn. – No ei tuolla ketään tähän aikaan ole.
- Älä ole niin tosikko, nauroin lyhyelle blondille ja tökkäsin tätä kevyesti kyynärpäällä kylkeen.
- Ääliö.
- Se oli vitsi, toistin loksauttaessani lukon auki. – Ei mut ihan tosi, musta on ihan hyvä, ettei se ole enää täällä sua holhoamassa.
- Anteeksi, mutta mua ei ole kyllä missään vaiheessa kukaan holhonnut, Ella puuskahti astuessaan edelläni heinälään. – En mä edes tuntenut sitä kovin hyvin. Mitä nyt tallilla oltiin joskus tekemisissä.
- Joo joo, myönnyin ja aloin täyttää heinäkärryjä. – Ella, v i t s i. Chill. En mä sitä oikeasti ole nähnyt. Kunhan kuulin fudistutuilta, että se on niissä hommissa nykyään.
- Ai jaa.

Tuttavallinen hörinä kaikui oritallissa avatessamme sen pääoven. Juri kurkotteli kaulaansa uuden pesupaikan viereisessä nurkkakarsinassa. Mer oli kai tuonut sen jo sisään. Jurin lisäksi talli oli tyhjä uutta hevosta lukuunottamatta, sillä muut olivat vielä pihalla.
Sirius seisoi karsinassaan takapuoli ovelle päin, eikä kiinnittänyt heinäkärryjen tuloon oikeastaan mitään huomiota. Sen karsinan edessä oleva talliloimi oli täydellisesti viikattu. Mustassa nimitaulussa luki norjaksi vanhanaikaisilla kalligrafiakirjaimilla ensin: ”Vaarallinen. Käsittely ehdottomasti kielletty.” ja vasta sen alla: ”Sirius”.

- Semmoinen heppa, Ella tuumi.
- Juuh, mutisin.
Sirius oli suurikokoinen, ja näytti maallikon silmään hyvinkin lihaksikkaalta. Kiersin karsinan toiselle seinustalle kurkistelemaan oria lähemmin. Sen pään oikealla puolella oli suuri, valkoinen merkki, ja sen silmä oli vaaleansininen, kuten Amiran ponilla. Ainakin näin kaukaa katsottuna se vaikutti hyvinkin harmittomalta, vaikka sen korvat olivatkin kääntyneinä taaksepäin.

- No, ei kun tuumasta toimeen, tokaisin kauhaistessani kärryjen etuosassa olevaan verkkoon sylillisen heinää. Yksityishevosten ruoat punnittiin. Annos oli sopiva.
Ella avasi mulle karsinan oven. Sirius kääntyi kannoillaan korvat luimussa. Sen silmien valkuaiset paistoivat ja hampaat näkyivät irvistyksen seasta.
- Varo!
Peräännyin, ja Ella sai liu’utettua oven takaisin säppiin.
- Hui saatana, tokaisin sydän pamppaillen.
- Ehkä sä vaan pudotat ne tuosta kurkistusaukosta, Ella ehdotti kuulostaen säikähtäneeltä.
- Jestas, mitä tyyppejä.

Merkintä 3, #tarinatempaus2019 (aloitettu 17.12.2019)
kirjoittaja Christian
lähetetty Ti 14 Tammi 2020, 01:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 33
Luettu: 1511

Stellan päiväkirja

Lumiponi
maanantaina 13.1.2020

“Moikka!” pieni punapäinen tyttö huikkasi minulle enne kuin raahautui äitinsä perässä autolleen. Talutustunneilla taluttamisesta oli tullut minulle tapa, ja joka maanantai iloisesti ilmoittauduin olevani valmis auttamaan lasten alkeistunneilla. Lähes poikkeuksetta olin saanut taluttaa Stellaa ja tuota ihanaa tyttöä. Hän oli hyvin puhelias, mutta silti keskittyi olennaiseen. Tyttö vannoi myös jonakin päivänä hoitavansa Stellaa. Eikä se ollut ihme.

Omissa ajatuksissani avasin hoitoponini leukaremmin ja riisuin nahkaiset suitse tämän päästä. Stella sylkäisi kuolaimet suustaan ulos, niin inhottavilta ne olivatkin tuntuneet. Tottuneesti nostin satulan sille tarkoitetulle telineelle, vaikka satulan paino tuntui käsivarsissani. Suihkutin kuolaimet puhtaiksi ennen kuin ristitin ne kauniisti muiden viereen. Jäin vielä tallin himmeässä valossa ihastelemaan satulahuonetta. Se oli tunnelmallinen, ja puhtaan anha tuoksu tunkeutui sieraimiin. Hengitin tuota tuoksua syvään, enkä olisi ikinä halunnut lähteä tallista ulos.

Stellan kuopiminen tallikäytävällä havahdutti minut ajatuksistani. Poni halusi kiireesti ulos, tylsyys tuotti ponille tuskaa. Ja kun kipaisin hakemassa riimunnarun, tamma jo malttamattomasti yritti kävellä jo matkaan.
“Hassu,” höpötin tuolle keltahallakolle, joka näpräsi käytävän riimunnarujen lukkoja auki. Nauraen irroitin ponin niistä naruista, ja kiinnitin keltaisen riimunnarun Stellan riimuun. Nätisti poni käveli vierelläni ulos, eikä ponin karkaamisesta ollut enää pelon hiventäkään. Oli hassua ajatella, että vasta kaksi kuukautta takaperin olin ollut niin arka, etten ollut yksin uskaltanut taluttaa Stella.
“No, eihän se nyt niin erikoista ole, miettien nyt...” isäni oli vaivautuneesti sepittänyt asiaa minulle, kun olin eräänä iltana herättänyt keskustelua tuosta asiasta. Ja tiesin täysi mitä hän oli tarkoittanut. Loppuruokailun olin pyöritellyt lihapullia lautasella, enkä ollut saanut nieltyä palaakaan. Ja kun isäni oli pahoitellut asiasta, kyyneleet silmissä olin juossut yläkertaan huoneeseeni ja paiskannut oven perässäni kiinni. Vaikka syy oli periaatteessa minun, olin silloin ollut vihainen koko maailmalle.

Lunta potkien kävelin ulos tallista pimeään tallipihaan. En unohtanut sammuttaa pihattotallista valoja, sillä sähkön kulutus olisi aivan turhaa, kun tähän aikaan ei tallilla monikaan liikkunut. Suljin raskaan puuoven perässäni ja tepastelin lamppujen valaisemalle tallipihalle, jonka yllä leijuivat himmeät revontulet. Lunta tippui hiljalleen maahan, ja minulle rupesi tulla kylmä. Katselin hetken Stellan touhuja, joka kirmasi muun ponijoukon mukana tarhaa ympäri. Välillä hevoskatras heittäytyi maahan piehtaroimaan, kukin samaan kohtaan. Kun vilu hiipi jäseniini, kävelin tallitupaan leikkien, että talli olisi minun. Niin hiljaista oli ollut.

Topics tagged under tarinatempaus2019 on Shelyesin Foorumi Stellatalliilta

~ Freya & Stella neljästoista

Merkintä 10👍, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty Ma 13 Tammi 2020, 18:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Stellan päiväkirja
Vastaukset: 29
Luettu: 1491

Lidian päiväkirja

On hanget korkeat nietokset

12.1.2020


Kello läheni puolta päivää, ja aurinkokin pilkisteli maneesin takaa. Kaamosajan päättyminen antoi uutta puhtia, vaikka pimeä koittaisikin hetkissä. Hevoset kuitenkin toimivat merkittävinä voimanlähteinäni pimeään talviaikaan ja hillitsivät haluani jumittua sohvannurkkaan murjottamaan elämän synkkyyttä.

Saavuttuani tallille olin uteliaana kierrellyt remontoidut tallirakennukset läpi ja lakaissut ison tallin käytävät puhtaaksi heinänkorsista ja pölystä. Lopulta tylsyys oli vienyt voiton ja viimeiset puoli tuntia olin kuljeskellut toimettomana pitkin tallipihaa. Olin hetkeksi löyttäytynyt heinää rouskuttavan tammalauman seuraan, mutta paikallaan nököttäminen ei ainakaan lämmittänyt palelevia jäseniäni.

Tarpoessani takaisin tallia kohti näin punaisen Toyotan kurvaavan parkkipaikalle. Siristin silmiäni nähdäkseni tulijan paremmin. Kohta aloin loikkimaan ilmaan ja viuhtomaan villisti käsilläni.
- Bea! kiljaisin. Jalkani veivät minua kovaa vauhtia kohti brunettea tyttöä, joka huomatessaan tuloni tervehti minua iloisesti. Astelimme portaat ylös oleskeluhuoneeseen ja heittäydyimme sohvalle juttelemaan.
- Ihanaa kun saatiin sitä luntakin. Ja näin roppakaupalla! päivittelin.
- Niinpä, ei oo sit niin pimeetäkään, Bea totesi. Silloin minulla välähti - loikkasin ylös sohvalta niin vauhdikkaasti, että seuraavaksi minut tavoitti Bean hämmentynyt katse.
- Mä sain idean, parhaan idean ikinä! julistin jatkaen innostunutta pomppimistani.
- No?
- Mennään tuonne tallin lähipelloille ratsastamaan, nyt kun siellä on lunta ja kaikkee ja me voidaan laukata siellä... puhua papatin innostuneena niin, että loppupeleissä sanani muovautuivat yhdeksi sotkuksi.
- Ööh, en mä tiedä, Bea siirsi katseensa huoneen lattiaan. - Jos ei nyt tällä kertaa.
- No milloin sitten! kivahdin kärsimättömänä. - Nyt siellä on vielä valoisaakin, tule! ryhdyin kiskomaan tyttöä ylös sohvalta.
- Mennään sitten, Bea totesi lopulta, ja vastahakoisesti lähti perääni kohti portaikkoa. Sidoimme Lidian ja Wildan kiinni ulkona nököttävään harjauspuomiin, jotta voisimme jutella harjauksen lomassa. Hinguin silti päästä matkaan mahdollisimman nopeasti, joten puhuminen jäi vähemmälle. Lidia oli saanut tarhassa piehtaroidessaan ylleen melkoisen lumipeitteen, mutta pölyharjan voimin sain karistettua valkoisen kerroksen tiehensä. Kopauttelin lumikokkareet Lidian kavioista ja jäljelle jääneen ajan käytin tamman harjan jakauksen selvittämiseen. Se kun tuntui muun karvan ohella olevan näin talvisin tavallista pörröisempi.

- Ootko sä pian valmis? olin toistanut kysymystä viimeiset kymmenen minuuttia. Lopulta Bean vastatessa myöntävästi olin jo puolimatkalla kohti satulahuonetta. Puin Lidian varusteisiinsa ennätysajassa ja pyörin levottomana ympyrää seuratessani Bean varustussessiota.
- Sä oot kuin kissa pistoksissa, Bea naurahti. - Malta nyt oottaa vielä hetki, hän totesi näpertäessään riimunnarua irti puomista. Kentän kulmalta löytyi lumen peittämä jakkara, jonka päältä sain ponnistutettua satulaan. Vyö olisi kannattanut kiristää ennen selkään nousua! Sen sain todeta karvaasti - ensin satulan keikahtaessa vasemmalle jalustimeen kohdistuvan painon vuoksi, sitten yrittäessäni epätoivoisesti saada otetta vastinhihnoista. Ähkien ja puhkien sain vöytä kiskottua pari reikää kireämmälle, toivottavasti se oli riittävästi.

Aurinko sinnitteli vielä horisontin yläpuolella ja valaisi reittiämme männyistä ja kuusista koostuvan metsikön halki. Alkumatkan kuljimme käynnissä pitkin ohjin, ja mikäli polun leveys sen salli, Bea ohjasi Wildan Lidian rinnalle. Yritin kaiken aikaa tiirailla ympärilleni. Muistin nähneeni ratsastamiseen soveltuvan pellon joulumaastossa kulkemamme reitin varrella, mutta aivan varma en asiasta ollut. Lopulta minulta pääsi syvä helpotuksen huokaus. Pelto todellakin häämötti entisellä paikallaan ja näkymä sai sydämeni pamppailemaan yhä kovempaa. Jätin kuitenkin “laukkaminäni” hetkeksi omaan arvoonsa ja johdatin hevoskaksikkoamme käynnissä ympäri peltoa. Käännähdin satulassa ympäri ja vilkaisin Beaa virnistäen:
- Aika mageeta, eikö vain?
- No joo, Bea myönsi piskuisen Wildan selästä. Tamma näytti kahlaavan polviaan myöten hangessa, mutta uutterasti se kuitenkin tarpoi eteenpäin. Lidia suhtautui tutusta maneesista poikkeaviin olosuhteisiin omaan rauhalliseen tyyliinsä, mutta tamman olemuksesta näki, että pirteä pakkasilma ja laajalle levittäytyvä pelto olivat tehneet tehtävänsä. Se eteni rivakkaa käyntiä korvat innokkaassa hörössä ja
pärskähteli silloin tällöin tyytyväisenä.

- Ravattaisko, ehdotin muutaman kierroksen käveltyämme. Bea mutisi jotain vastaukseksi. Ehkä se oli “joo”, ehkä se oli “ei”. Napautin kuitenkin pohkeillani Lidian kylkiä ja nautin vauhdin hurmasta, jonka ravaaminen toi tullessaan. Pysyttelimme pellon toisessa päässä ratsastaen eri ratsastusradan teitä. Lidiankin huomio kiinnittyi ympäröivästä maailmasta minuun, kun suoraan ravaamisen sijasta ohjasin hevosta suurille ympyröille, lävistäjille ja täyskaarroille.

Pikkuhiljaa alkoi lumi tallautua kulkemiltamme reiteiltä ja hevosten liikkuminen käydä helpommaksi. Samaa tahtia alkoi myös houkutus laukata käydä liian suureksi ja jälleen pommitin Beaa ideoillani:
- Jäädään tähän ympyrälle ja laukataan pienen matkaa. Sano joo, sano joo, sano joo, jatkoin tytön painostusta. - Se tulee menemään hyvin, sano please että sulle käy!
- Kaipa se käy, Bea vastasi mietteliäänä. Käänsin ulkopohkeellani Lidian suurehkolle ympyrälle ja annoin laukkapohkeet. Lumi vain pöllysi, kun Lidia syöksähti liikkeelle pitkin liitävin askelin. Wilda sai tehdä hiki hatussa töitä pysyäkseen suuremman Lidian kintereillä. Nousin kevyeeseen istuntaan ja myötäilin rennosti käsilläni tamman kaulan liikettä. Hymyilin onnellisena. Laukkaamisesta ei vain saanut ikinä tarpeekseen. Muutaman laukkapätkän jälkeen ilta oli kuitenkin hämärtynyt sen verran, että käänsimme ratsumme tallia kohti. Lidian kaula kylpi hiessä. Se oli kaikesta päätellen paiskinut kunnolla töitä. Olihan puolimetrisessä hangessa raskaampi taivaltaa kuin maneesin hiekalla.

- Toi oli ihan parasta! Ja Lidde oli ihan liekeissä, näitkö kun se vaan laukkas menemään ihan intoo piukassa, selitin Bealle posket punaisina hehkuen.
- Niin oli! Ja Wildakin tykkäs, tyttö säesti. Hän kumartui rapsuttamaan hoitohevostaan harjanjuuresta. Tein itse samoin. Kaukaisuudessa kajastivat tallin valot. Lämmin juoma ja oleskeluhuoneen pehmeä sohva tekisivät nyt terää! Ensin tietenkin oli hoidettava hevonen kuntoon. Huolellisen harjauksen jälkeen Lidia sai oranssin fleeceloimen yllensä. Liu´utin karsinan oven kiinni ja lähdin hiljalleen lampsimaan kohti oleskelutilaa.

Merkintä 10, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019


Talvimerkki erityisen talvisesta hoitomerkinnästä! Laskujeni mukaan tämä on myös 14. hoitomerkintä, voit jatkossa merkkailla sen tarinan loppuun, niin pysyn laskuissa hoitajamerkkiä ajatellen Wink - Jassu
kirjoittaja Cathy
lähetetty Su 12 Tammi 2020, 16:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lidian päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 696

Lidian päiväkirja

Juoksutuksen saloja

4.1.2020

Riimunnaru olallani roikkuen astelin tarhojen suuntaan. Tasaisin väliajoin kaappasin maasta lunta ja aloin pakata sitä tiivimmäksi palloksi. Ja yhä uudelleen viskaisin tiukaksi rutistetun kappaleen tiehensä ja haalin lisää lunta käsiini. Hevoset puuaitaisissa tarhoissa panivat merkille tuloni ja kääntyivät hetkeksi tuijottamaan suloisilla silmillään ennen kuin laskivat päänsä takaisin heinäkasan ylle.
- Lidiaa, huhuilin jo hyvän matkan päästä. Hevonen kohotti päätään ja otti käyntiaskeleita kohti porttia. Pujotin riimun tamman päähän ja talutin tämän portista ulos. Tallissa meitä kohtasi yllätys - tiemme karsinalle oli katkaistu seinän virkaa toimittavalla muovilla ja huutavan punaisella “pääsy kielletty” -kyltillä. Muistin tallissa alkaneen remontin, torstaina varustehuone oli ollut poissa pelistä. Mutta eihän sekään juolahtanut mieleeni, kun hämmästelin suureen ääneen:
- Siis mikä tää juttu nyt oikeen on?
- Täällä rempataan paikkoja, Inga-Stina tiedotti. - Laita Lidia vaikka tähän Arnen karsinaan ja tuu kattoo mitä ne on jo saanut aikaan, tyttö johdatti minut satulahuonepäätyyn. Silmäilin siipeen valmistuneita karsinoita liukuovineen. Olin vaikuttunut. Vastaremontoidussa tilassa tuoksui sahanpuru, ja tallikäytävällä ei lojunut korren kortta, mutta tiesin kodikkaan tunnelman tekevän paluun, kunhan hevoset muuttaisivat tiloihin,
- Aika nice, minun oli pakko todeta.
- Ja tuu tänne, Iiäs viittoili kohti rehuhuonetta.
- Upeen näköstä, henkäisin. Paikat olivat pantu hienoon kuntoon, sitä ei yksikään voinut kiistää.  
- Mitä sä aattelit tehdä Lidian kanssa? Iiäs uteli.
- Varmaan juoksuttaa sitä maneesissa, paljastin tytölle ideani.
- Ahaa okei, ootko sä ennen juoksuttanut hevosta? Inga-Stina tuntui näkevän suoraan lävitseni aivan kuin taitamattomuuteni hevoshommissa paistaisi kilometrien säteelle.
- En, totesin kasvoillani hymy, joka viesti ennen kaikkea ideani järjettömyyttä. Iiäs kuitenkin jatkoi iloisesti:
- Mä voin auttaa sua, tule!

Lidia seisoskeli yhä leppoisasti vuonohevosruunan karsinassa, kun harjapakki heiluen riensimme tamman luokse. Tartuin pölyharjaan ja ryhdyin selättämään pölypeitettä Lidian karvojen päältä. Inga-Stina otti toisen puolen haltuunsa. Rupatellessamme niitä näitä pujautin suitset Lidian päähän. Iiäs toi mukanaan juoksutusliinan ja -raipan, ja seuraavaksi kuljimme peräkanaa maneesille.
Iiässän neuvojen mukaisesti ohjasin Lidian suurelle ympyrälle ja maiskautin saadakseni tamman askeltamaan aavistuksen reippaammin. Juoksutusraippa toimi lisäapuna, ja Inga-Stina oli heti alkajaisiksi muistuttanut, ettei sillä ollut tarkoitus lyödä hevosta.
- Ei tietenkään, suahan mä sillä aioin kalauttaa päähän, vitsailin.
- Johan nyt on vitsikästä, Iiäs totesi sarkasmia äänessään. - No niin, saatko sä sen ravaamaan?
- Ravi, komensin. Lidia vaihtoi käskystäni nopeampaan askellajiin, mutta vaati vielä toisen huomautuksen työskennelläkseen kunnolla takaosallaan. Kiersin pientä ympyrää Lidian ravatessa suuremmalla ja aina silloin tällöin kehotin hevosta siirtymään poispäin itsestäni, kun se tuppautui liian lähelle.
- Hyvinhän se meni, Iiäs totesi siirtäessäni Lidian käyntiin. Pienen lepotuokion aikana vaihdoimme suuntaa ja Inga-Stina tarttui vuorostaan liinaan. Seuraavien hetkien aikana sain nähdä Lidian pyörittävän upeaa laukkaa ja tekevän täsmällisiä siirtymisiä askellajista toiseen. Hieroin pakkasilman kohmettamia käsiäni yhteen ja vedin pipoa syvemmälle päähäni. Hetken kuluttua Lidia siirtyi pärskähtäen käyntiin ja Iiäs ojensi liinan minulle. Rapsutin tamman pörröistä otsaa ja painoin kasvoni tämän turpaa vasten. Näiden kahden kuukauden aikana Lidiasta oli tullut paras ystäväni, jolla oli aina erityinen paikka sydämessäni.


Merkintä 9, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
kirjoittaja Cathy
lähetetty La 11 Tammi 2020, 11:07
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lidian päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 696

Tranen päiväkirja

Lähdin koulusta tänään etukäteen jo kymmeneltä päästäkseni tallille. Sain kyydin äidiltäni, jolla oli sairaslomaa. Tallilla olin joskus puoli yksitoista. Menin tallitupaan hakemaan tallikenkiä. Heitin converseni kaapiin ja työnsin tallikenkäni jalkaan. Vaihdoin myös takkini ja lähdin joskus varttia vaille tallille. Kuljin kohti Jassua, jonka luona olivat pienet oppilaat. Jassu kertoi oppilaille vähän Shelyesistä. Vaelsin oppilaitten taakse kuuntelemaan puhetta. Ensin kävimme pihattotallissa katsomassa ja silittelemässä hevosia. Sitten Jassu jakoi hevoset pienille. Minulle hän ohjasi pienen mustahiuksisen tytön. Tyttö oli puhelias ja puheesta ei ollut tulla loppua kun lähdimme hakemaan hevoset. Tytön nimi oli Emilie ja hän oli seitsämän vuotias. Emilie tuli kanssani ottamaan Aagen laitumelta ja kysyessäni halusiko tyttö varustaa hevossta kanssani vastasi hän myöntävästi.

Harjatessamme hevosta opetin samalla mistä ja miten harjoilla tulisi harjata ja mikä oli minkäkin harjan nimi. Harjauksessa meni tavallista kauemmin, sillä pienten kanssa opettaessa touhu oli hidasta. Varustaessa tyttö tyytyi katsomaan, mutta kuunteli kärsivällisesti selityksiäni kuinka jalustimet saa oikealle korkeudelle ja kuinka satulavyö tulisi kiristää huolella ennen ratsastusta. Kun olin varustanut ruunan lähdin kohti maneesia. Maneesilla pari ratsukkoa oli jo selässä ja muutama vielä maassa. Punttasin tytön selkään ja laitoin jalustimet tarpeeksi löysälle. Puristin ruskeaa narua jännittyneenä.

Kaikkien saavuttua meidät jaettiin kahteen ryhmään, osa meni Jassulle ja osa Catulle. Minut, Aage ja Emilie laitettiin Catulle. Aloitimme alkeistunnin alkukäynneillä. Aage liikkui hienosti, mutta Emilie oli jännittynyt, joten ohjasin häntä rentoutumaan. Tunnin aikana kävimme läpi kaikenlaista kokorata leikkaasta pysäyttämiseen ja volttiin. Tunti oli oikein onnistunut ja meni vauhdilla, vaikka Aage kyllä työllisti sekä ratsastajaa, että taluttajaa tempuillaan. Lopuksi halukkaat saivat mennä ravia ja kysyessäni haluaako Emilie ravata, nyökäytti tyttö vahvasti päätään. Catu kehotti kaikkia ravaajia tulemaan pitkälle sivulle ja niin sitä mentiin. Ravipätkä sujui loistavasti ja useinpien naamalla oli hymy.

Heti tunnin jälkeen kysyin Emilieltä mitä hän piti ensimmäisestä kerrastaan hevosen selässä. Tytön mukaan tunti oli ihan paras ja mahtava ja hän aikoi tulla heti mahdollisimman nopeasti ratsastamaan. Oppilaitten lähtiessä Emilie vilkutti ja huusi: "Hei sitten Camille" Johon vastasin vilkutuksella. Sitten menin purkamaan Aagen ja kävin nopeasti vaihtamassa kengät ja takin. Oli aika taas kiiruhtaa kouluun.

Tarinatempaus merkintä 9/ #Tarinatempaus2019 / aloituspäivä 13.12
kirjoittaja Chloe-Camille
lähetetty Pe 10 Tammi 2020, 23:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tranen päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 486

Stellan päiväkirja

Pakkaspirteyttä
torstaina 9.1.2020

Koulun alkaessa läksyt ja kiireet olivat vyöryneet päälleni, eikä aikaa talleiluun juuri jäänyt. Vanhempanikin valittivat myös hevosen hoitamisen haitoista; jos koenumerot tippuvat, eikä koulu suju toivotusti, on myös ratsastus lopetettava. Enkä todellakaan tahtoisi jättää niin ihanaa harrastusta pois. Kunnialla olin siis käyttänyt aikani kokeisiin pänttäämiseen ja koulutehtävistä huolehtimiseen. Ja kun aikaa jäi, luikahdin ovenraosta ja kipitin lähimmälle bussipysäkille.
“Palaan joskus kuudelta!” olin huikannut vanhemmilleni sulkiessani oven perässäni.

Tallilla oli hiljaista verraten edellisten päivien melun, joka sattui korviin. Eikä hiljaisuus ollut ihme, olinhan liikkeellä aika myöhään. Viimeinen rakennusryhmän auto peruutti pimeälle kujalle, kun astelin pääovesta sisään tallirakennukseen. Rakennus oli kyllä muuttunut. Karsinoihin oltiin vaihdettu liukuovet, ja paloin halusta kokeilla niitä heti.
“Ei vielä,” purin hammasta saadakseni itseni kuriin. Myös toimisto oli muuttunut. Kun kävelin kohti satulahuonetta, huomasin toimiston heti ovessa muutosta. Kävin kurkkaamassa hiljaa huoneeseen, ja näin edessäni pienet ja söpöt wc-tilat. Nopeasti kuitenkin peräännyin vessasta ulos, kun kuulin toisesta kopista puhetta. En halunnut olla mikään nuuskija tai muu vastaava.

Tutkiessani uudistunutta päätallia minulle tuli aivan järkyttävä nälkä. Kun olin himpsimässä sitä tietä taukotupaan, mitä olin aina ennenkin mennyt, näin pressuseinän peittävän kulkuväylän. Tietysti, siellähän on nyt rakennustyömaata. Kiersin tallin ulkopuolelta taukotuvalle johtavalle ovelle, ja potkaisin kengät jalastan. Hipsin sisään tupaan, jossa en nähnyt muita. Nopeasti löysin paikkani sohvalta, jossa rupesin mutustelemaan eväsleipääni. Pureskelin viimeiset palat nopeasti, jotta pääsisin mahdollisimman pian moikkaamaan Stellaa.
“Kaikki hyvin?” huoneeseen tullut tyyppi kysyi, kun olin tukehtua leipääni.
“Joo,” nyökkäsin köhien.

Kun marssin pihattotallin aidan juureen, Stella köpötteli vastaan puhaltaen ilmaa sieraimillaan. Minunkin hengitys höyrysi, olihan ulkona jo yli 15 astetta pakkasta. Vaikka käteni olivat jäätyä, nappasin lämpimän kintaan pois ja rupesin rapsuttamaan hoitoponiani aidan toiselta puolen. Stella selkeästi nautti huomionosoituksista, ja venytti kaulansa pitkäksi. Kun sormeni olivat lähes tunnottomat ja käsivarteni särki, pujahdin aidan alitse ja pujotin oranssihtavan riimun Stellan kermanväriseen päähän. Riimu oli kyllä ottanut osumaa useammankin kerran, se taitaisi olla seuraavana varusteidenpuhdistuslistallani.

Talutin jännittyneesti hoitoponini neljän aidan sisään kentälle, jonka kinokset yltivät lähemmäs polvitaivetta. Stella nosteli jalkansa reippaasti, ja näytti jopa innostuvan kävelytyksestä. Tamma puhisi korvat hörössä ja välillä yltyi ravaamaan häntä korkealla.
“Stella, älä nyt karkaa,” piipitin ponille ääni täristen. Tiesin, että hevosten kanssa pitäisi olla määrätietoinen ja päättävä, mutta nyt minua pelotti. Toivottavasti Stella ei ryöstäytyisi käsistäni, se kun keräsi virtaa pakkasesta. Hermostuneesti kiristin tuntumaani riimunnaruun, ja yritin rauhoittua.
“Ei hätää,” toistin itselleni, vaikka Stella hyöri ympärilläni.
“Ehkä kannattais päästää se hetkeks juoksemaan vapaana,” aidalle tullut Cathy kehotti hymyillen.
“Joo,” mumisin miettien, miksi en ollut tuota itse hoksannut. Napsautin riimunnarun irti tamman riimusta, ja samassa poni jo ravasi iloisesti häntä koholla seuraten kentän aitoja.
“Kiitti,” hymyilin ujosti tytölle, joka minua oli auttanut.

Kun Stella oli kuluttanut energiaansa juoksennellen ympäri lumista kenttää, tamma tuli itse luokseni, joten helposti sain riimunnarun kiinnitettyä uudestaan. Ja kun uudestaan yritin liikkua eteenpäin kävellen, tamma seurasi kiltisti perässäni ihmetellen korvat hörössä maailman menoja. Seisahduin aina hetkeksi paikoilleni, jolloin Stella teki samoin. Kun käännyin vasemmalle, tamma seurasi, tai kun halusin ravata, tämä kuuliaisesti juoksi perässäni. Hymy huulilla poistuin aitojen sisältä, eikä paniikista ollut enää tietoakaan. Onnea on ystävät, jotka auttavat aina hädässä.

~ Freya & Stella, kolmastoista

Merkintä 9, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.


Talvimerkki erityisen talvisesta hoitomerkinnästä! - Jassu
kirjoittaja Freya
lähetetty Pe 10 Tammi 2020, 19:10
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Stellan päiväkirja
Vastaukset: 29
Luettu: 1491

Tranen päiväkirja

Topics tagged under tarinatempaus2019 on Shelyesin Foorumi Trane10

Tänään tallilla oli remontti sujunut erittäin sukkelasti. Menin Tranen luo heti tallille päästyäni ja nappasin kuvan. Ehdoton ratsastuspäivä luvassa! Nappasin orin päitsiin ja kiinnitin hevosen. Harjasin ja puhdistin hevosen kunnolla ja sitten putsasin kaviot. Heitin varusteet Tranelle ja hyppäsin ulkona selkään. Pakko kyllä sanoa, että oli kerrassaan ihana reissu ja mentiin ja lujaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut, mutta takaisin selvttiin ehjin nahoin.

Tempaus merkintä 8 / #Tarinatempaus2019 / aloituspäivä 13.12
kirjoittaja Chloe-Camille
lähetetty To 09 Tammi 2020, 17:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tranen päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 486

Tranen päiväkirja

Topics tagged under tarinatempaus2019 on Shelyesin Foorumi Vuonoh11

Tänään tallille saavuttuani remontti oli tullut oritalliin, joten hain Tranen laitumelta. Trane juoksi niin söpösti vastaan huutaessa, että oli aivan pakko ottaa kuva. Miten söpö voi eläin olla? Joka tapauksessa nappasin orin laitsalta mukaan ja mentiin pienelle talutus reissulle. Reissu meni mahtavasti lukuunottamatta pientä säikähdystä oritallista tulleen remontin takia.

Tarinatempaus merkintä 7/ #Tarinatempaus2019 /Aloitus päivä 13.12
kirjoittaja Chloe-Camille
lähetetty Ke 08 Tammi 2020, 18:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tranen päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 486

Tranen päiväkirja

Tulin tänään tallille aika kiireaikataululla. Lomaviikko veteli viimeisiään. Ennen koulun alkua olis vielä luettava yks kirja ja hoidettava sen tehtävät alta pois. Ajattelin tehdä pikkuisen maastakäsittelyä tänään. Tallilla menin vain suoraan Tranen luo. Huomasin ison tallin olevan rempassa. Hyvähän se on että paikkoja korjataan, ei sillä että ne niin huonossa kunnossa olis. Talliin päästessäni nappasin hevosen heti päitsiin ja kiinnitin käytävälle. Harjasin hevosen huolella ja puhdistin kaviot. Nappasin hevosen irti ja suunnistin ulos tallista. Tänään menisin kentällä.

Astelin kentälle orin kanssa. Trane hörähteli ja kuopi maata. No kierrettiin sitä kenttää ensin pari kertaa ja sitten kokeilin pysäyttää orin maasta käsin käskyillä ja se onnistui vallan mainiosti. Seuraavana yritin saada Tranen kulkemaan rentona rauhallisesti vierelläni. Pian sainkin Tranen kulkemaan rentona ja jatkoin pysähdys harjoituksia. Seuraavana pyrin pysäyttäämään Tranen ja vaihtamaan puolta ilman että ori lähti pakittamaan tai liikehtimän.

Jonkin ajan päästä useiden harjoitusten jälkeen olin varsin tyytyväinen loputulokseen ja päätin viimeisenä kokeilla jotain uutta. Yritin saada Tranen pakittamaan. Muutaman kymmenen yrityksen jälkeen lopputulos oli vieläkin varsin epäonnistunut. Luovutin yrityksissäni ja lähdin kohti tallia. Tänään oli aikalailla onnistunut tunti joka tapauksessa.

Tallilla vielä hoisin Tranen ja laitoin Tranen karsinaan. Vilkaisin puhelintani taas yksi viesti Oscarilta. Työnsin puhelimeni vihoissani taskuuni. Joka tapauksessa kiinnitin karsinan oven ja silitin Tranen turpaa. Viimein lähdin tallilta syvällä ajatuksissani.

Tarinatempaus merkintä 6/ #Tarinatempaus2019 /Tempauksen aloituspäivä 13.12
kirjoittaja Chloe-Camille
lähetetty La 04 Tammi 2020, 10:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tranen päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 486

Lidian päiväkirja

Esteitä, vihdoinkin!

[size=13]2.1.2019

[/size]
Olin saapunut tallille viikottaisen ratsastustuntini merkeissä. Mittarin elohopea oli painunut reilusti miinuksen puolelle ja maata kuorrutti ohut lumikerros. Äidin kaasutettua tiehensä silmäilin hetken kaunista maisemaa ennen kuin astelin sisälle lämpimään. Törmäsin tunninpitäjään Janniin heti ovensuussa ja sain kuulla uutisen, joka sai sisimpäni täyttymään riemusta:

- Moi Cathy, tänään olis sitten ohjelmassa hyppäämistä, muistat vaan laittaa suojat Lidian etujal-... Janni hädin tuskin sai lausettaan loppuun, kun olin jo kajauttanut “jes, vihdoin” -huudon ilmoille. Tanssahtelin iloa säteillen ilmoitustaululle, eivätkä hyvät uutiset loppuneet siihen.
- Mitääh, mä meen Lidialla!

En voinut olla ajattelematta, että tänään oli onnenpäiväni. Kipaisin ullakkohuoneessa hakemassa kypäräni ja riensin käytävän poikki Lidian karsinalle. Hevonen hakeutui aivan oven luokse ja puhalteli lämmintä ilmaa sieraimistaan. Pujahdin karsinan poulelle ja aloitin uutteran harjauksen - unohtamatta rapsuttaa aina välillä Lidiaa harjanjuuresta. Musta tamma tapitti sivusta lempeillä silmillään, kun harjasin huolella satulansijan, mahanalusen ja jalat. Ennen pitkää aloin näpertämään suojia Lidian jalkoihin. Aika kului kun siivillä, eikä kestänyt kauaa, kun Jannin “Lähdetään maneesille” -komento kaikui tallissa. Sydämeni alkoi tykyttämään yhä tiuhempaan tahtiin. Tarrasin kiinni Lidian ohjiin ja asettauduin hevosjonon jatkeeksi.

Pitkin poikin maneesia oli esteitä. Hyppäisimmeköhän rataa? Kisoja ajatellen se voisi olla hyvä idea. Sadat ja tuhannet kysymykset risteilivät mielessäni, kun ponnistin jakkaralta Lidian selkään. Kun Janni ryhtyi asettelemaan puomeja kannattimilleen, odotus ja jännitys alkoivat käydä sietämättömiksi. Ennen estepainotteisempi ryhmä oli tehnyt hyppäämisestä rutiininomaisempaa, mutta nykyään hyppykerrat olivat harvemmassa, ja niihin suhtauduttiin tietyllä jännityksellä ja ylitsepursuavalla innostuksella.

- Ohjat tuntumalle ja ravia, kevyessä istunnassa, tiedotti Janni. Uralla kävelevät ratsukot siirtyivät yksi toisensa jälkeen raviin. Ei ollut puhettakaan, että hyppääminen olisi aloitettu heti. Janni nimittäin määräsi tehtäväksemme ympyröitä temponmuutoksia ja ylitettäviä ravipuomeja kyllästymiseen asti. Jaloissa alkoi tuntua jo muutaman ravikierroksen jälkeen, mutta hammasta purren jatkoin sinnikkäästi. Janni haukankatseellaan nimittäin huomasi heti, mikäli joku aikoi livistää töistä. Oli ilo huomata, että vaikka alussa oli turvauduttava Lidian harjaan, alkoi tasapaino pikkuhiljaa löytyä.
- Hienolta näyttää, Janni kehaisi hölkötellessämme ravipuomien yli. Keskityin pitämään ratsastamamme linjan suorana, ravin aktiivisena. Jes, eikä yhtäkään osumaa puomiin!

- Jäädään kävelemään, Janni kuulutti. Liu’utin ohjat pitkiksi ja ojentelin jalkojani. Samalla yritin kuunnella tarkkaavaisena, sillä Janni jakeli jo ohjeita seuraavan tehtävän ratsastamiseen. Välikäynnit käveltyämme käännyin heti ratsastuksenopettajan puoleen:
- Voinko mä tulla ekana?
Janni vastasi myöntävästi. Ravasin uraa kohti ja pyysin sisäpohkeellani Lidialta laukkaa. Hevonen keinahti tasaiseen laukkaansa ja etsin jo katseeseeni suhteutetun linjan pitkällä sivulla. Ensimmäisenä ylitettävänä oli pikkuruinen kavaletti ja siitä viiden laukka-askeleen päässä oli ehkä 40 senttimetriin nouseva sinivalkoinen pystyeste. Kavaletin Lidia ylitti vain tavallista korkeammalla laukka-askeleella, eikä sitä seuraava estekään vaatinut hevoselta erityisempää ponnistelua. Taputin Lidiaa kaulalle ja laskeuduin käyntiin. Samassa Jannin ääni tavoitti minut:
- Laskitko laukka-askeleet esteiden välissä? Mä en ainakaan kuullut mitään.
- Ööh, en, vastasin hämilläni. Oliko tuollainenkin asia mainittu ohjeissa? Mitään muistikuvaa minulla ei ollut asiasta. Tai sitten oli taas vaipunut ajatuksiini, mitä tapahtui aina silloin tällöin. Seuraavan kerran koittaessa laskin kuuluvalla äänellä:
- Yy, kaa, koo, nee-ee… Lidia oli lähtenyt hyppyyn jo kauempaa ja hädin tuskin sain itseni sysättyä hyppyyn mukaan. Laskeutuessamme keikahdin uhkaavasti kaulan suuntaan. Lidia kuitenkin jatkoi tasaisesti eteenpäin, huolimatta sähellyksestäni satulan päällä.
Janni antoi ohjeeksi lyhentää laukkaa. - Ja miten ne sun kantapääsi saataisiin pysymään alhaalla? oli nainen lisännyt. - Keskity seuraavalla kerralla etenkin siihen. Sun ei tarvitse niin kovasti olla ajamassa Lidiaa esteelle, sun hevoses kyllä hyppää vaikka jäisit vain istumaan hiljaa satulaan ja malttaisit rauhassa odottaa hyppyä.

Muutaman onnistuneen hyppykerran jälkeen vaihtui suunta ja tehtävä. Olin onnessani, sillä musta ratsuni kuljetti meidät aina yhtä tasaisen varmasti esteistä yli, vaikka taitoni olivatkin päässeet hieman ruostumaan. Lidia suuresta koostaan huolimatta yllätti näppärällä esteiden ylittämisellään, ja hyppäsikin joka ikinen kerta, huolimatta liian lähelle tai kauas osuneesta ponnistuspaikasta.

Oikeassa kierroksessa ratsastimme okserille muutaman kerran. Luottavaisin mielin käänsin Lidian hieman ennen kulmaa kohti estettä. Tasainen kavioiden rummutus kävi maneesissa, kun okseri läheni lähenemistään. Ponnistuspaikka osui nappiin ja ponkaisimme leikiten esteen toiselle puolelle. Onnen hymy levisi kasvoilleni, ja Jannikin kehui meitä mainiosta suorituksesta. Lidia ei rapsutuksilta säästynyt tältäkään erää.

- Tullaan jokainen kerran tää rata, Janni kulki jalan kyhäämänsä viiden esteen radan läpi. Sekin onnistui silti käännöksillään muokkaamaan minusta elävän kysymysmerkin, ja jättäydyinkin suosiolla viimeisten joukkoon. Ristikko lävistäjällä ja viiden laukan suhteutettu linja vasemmasta kierroksesta. Okserin jälkeen kaarrettaisiin radan poikki ja loikattaisiin matkan varrella kavaletin ylitse. Suunnan vaihto ja okseri. Nyt muistaisin. Vuoroni koittaessa annoin laukkapohkeet ja suuntasin ensimmäiselle esteelle, ristikolle. Lidia lennähti esteen yli jättäen kymmenien senttien välimatkan puomeihin. Jatkoin seuraaville esteille. Vauhdin huuma vei täysin mukanaan ja sai minut jyrkästi linjan ensimmäiselle esteelle, metrejä ennen maneesin päätyä. Lähestyminen jäi aavistuksen vinoksi, mutta Lidia tapansa mukaan pelasti minut pinteestä. Viides laukka-askel ei esteiden väliin olisi enää mahtunut, sillä posotin menemään aikamoisella vauhdilla. Ylitettyäni loputkin esteet tuli Jannilta sanomista. Ja ihan aiheesta, myönsin sen itsekin.
- Ratsastamissasi teissä oli vielä paaaljon parantamisen varaa, kuten varmasti tiedät. Vauhtia oli nyt enemmän kuin keskittymistä. Mutta kantapäät pysyivät hyvin alhaalla läpi radan ja katse oli aina siellä missä pitikin. Peukkua siitä, Janni totesi. Olin jopa näkevinäni hymynkareen naisen huulilla. - Loppuravit, hän ilmoitti perään ja ryhtyi kantamaan esteitä maneesin seinustoille.

Lidiaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä eteenpäin. Tamma oli yhä intoa täynnä hyppäämisen jäljiltä. Se laittoi reippaasti kaviota toisen eteen ja pärskähteli tyytyväisenä kenttää kiertäessämme. Vielä jalkalihakset jaksoivat kohottaa minua ylös satulasta, vaikka olinkin aivan rättiväsynyt. Ja olin onnellinen.


Merkintä 8, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
kirjoittaja Cathy
lähetetty La 04 Tammi 2020, 09:58
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lidian päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 696

# Tallikirja 2017 -->

Pieniä esteitä
perjantaina 3.1.2020

Kävelin korkeassa hangessa kohti Shelyesin punaisia rakennuksia. Jo kaukaa erotin tallin pihassa olevan pakettiauton, sekä sen ympärillä hyöriviä heijastinpukuisia miehiä. Kun varovaisesti astelin näiden ohitse sisälle päätalliin, tajusin mistä oli kyse. Koko iso talli oli täysin yhtä sekasortoa. Varsinkin satulahuoneen puoli oli yhtä lautapätkää ja purua.
“Täällä tehdään remonttia,” Jassu valaisi, kun huomasi katselevani hämmästyneenä tallia.
“Aa, okei,” nyökkäsin. Se selittikin tämän sotkun. En antanut remontin haitata, sillä tänään olisi toinen vakiotuntini.

Listoista huomasin ratsastavani tänään Dimonalla.
“Jes,” hihkaisin mielessäni. Dimonalla oli aina kivaa mennä. Hyppelehtien taivalsin matkani Dimonan luo. En kuitenkaan pystynyt jättämään väliin Stellan moikkaamista, joten ennen kuin saapastelin pihattotallille, kävin vielä rapsuttelemassa Stellaa. Poni seisoi rauhallisesti rapsutuksistani nauttien toisella puolella aitausta. Pihattotallissa ei mikään ollut muuttunut. Eikä se ollut ihme, sillä Jassu olikin sanonut, että vain pää- sekä oritalli rempattaisiin. Ihanaa, kun kotoisa pihattotalli pysyisi samanlaisena.

Kun Flammen, Wildan sekä Stellan ratsastajat ilmoittivat olevansa valmiita, näpräsin vielä hermostuneena Dimonan leukahihnaa kiinni. Vatsassani lenteli miljoonittain perhosia, kun viimein käskin jännittyneesti Dimonan liikkeelle jonon hännille. Ratsastustunnit olivat aina yhtä jännittäviä ja kivoja, oli ne sitten ensimmäisiä tai sadansia.

Maneesissa odotti yllätys. Sinne oli koottu kolme pientä estettä sekä laitettu paljon ravipuomeja. Sydämeni hypähti kurkkuun, kun huomasin esteet sisällä. Hypättäisiinkö me tänään? En pystynyt rentoutumaan, vaikka Dimonan käynti olikin ihanan keinuttavaa. Vastaus kysymykseeni tuli kuitenkin äkkiä, kun joku innokas tuntilainen rohkeni kysymään sitä Jannilta.
“Siis hypätäänkö me tänään?!” hän riemuitsi.
“No, ehkä me jotain pientä,” Janni myönsi salaperäisesti. Hypätään? Enhän minä ollut ikinä hypännyt mitää maapuomia korkeampaa. Kun kuitenkin Janni vielä varmisti, sopisiko se varmasti kaikille, suu viivana nyökkäsin muiden mukana. Seuraavaksi Janni uteli meidän hyppykokemuksestamme.
“Joskus jotain ihan pientä,” sanoin, kun oli minun vuoroni kertoa.

“Sitten ravipuomit uran sisäpuolelta, käännätte hieman enne lyhyen sivun loppua!” Jannin ääni kajahti maneesissa, kun olimme ravanneet verryttelyssä ensin monta kierrosta. Möykky sisälläni ei ollut kadonnut, vaikka minua helpottikin se, että Janni tietäisi, etten olisi mikään konkari. Kun käänsin Dimonan puomeille, tämä lennokkaasti ravasi niistä yli, vaikka rystyset valkoisina puristinkin ponin harjaa. Janni kehotti rentoutumaan ja luottamaan Dimonaan. Minua hieman pelotti. Seuraavalla kerralla en pitänyt tamman harjasta kiinni, vaan Jannin ohjeiden mukaan laskin käteni satulan päälle. Sitten sujui jo paljon paremmin, ja kun vielä viimeisen kerran tulimme jo kevyessä istunnassa puomit, luulin, ettei mitään parempaa olisi.

Kun Janni ilmoitti, että seuraavaksi tultaisiin ristikko ravissa, sydämeni rupesi hakkaamaan entistä tiheämmin. Ohjasin vielä hermostuneemmin Dimonan kohti estettä, vaikka jo tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Tamma kuitenkin vastoin odotuksiani loikkasi kevyesti pienen esteen yli, johon en ollut varautunut, vaan mätkähdin tämän kaulalle.
“Sitten vain työnnät ittes takaisin satulaan,” Janni kehotti hymyssä suin. Jokin päättäväisyyden puuska tuulahti lävitse, ja yhtäkkiä päätinkin, että en luovuttaisi. Möngersin takaisin satulaan totesin, että tällä kertaa pääsisinkin hyppyyn mukaan. Dimona ravasi reipasta ravia kohti estettä, joka läheni joka askeleella. Nousin kevyeeseen istuntaan, Janni kun oli niin kehottanut, ja laskin metrejä esteeseen. Kun Dimona ponnisti hyppyyn. Tarrasin tamman pieneen harjaan, ja ihme kyllä, pysyin helposti mukana hypyssä.
“Tähän on hyvä lopettaa,” kuulin Jannin ilmoittavan.

~ Freya

Merkintä 8, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty La 04 Tammi 2020, 08:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 33
Luettu: 1511

Stellan päiväkirja

Filmaaja
Sunnuntaina 29.12.2019

Hyppäsin ulos tunkkaisesta linja-autosta lumiselle tallitielle. Lumen tippuessa hiljalleen maahan, taivalsin pitkän soratien Shelyesiin asti. Olin puolenpäivän aikaan liikkeellä, joten täällä näkikin edes jotakin. Ei voinut nyt ihan auringonpaisteeksi sitä kutsua, mutta valoisaa oli kuitenkin. Pakkanen sain nenäni punaiseksi ja käteni kohmeiksi. Poskeni jäätyivät niin, että puhuminen olisi vaikeaa, jos pitäisi puhua. Onneksi minun ei nyt tarvinnut. Kun vanha pariskunta tuli vastaan, rukoilin sormet ristissä, etteivät he sanoisivat minulle mitään. Katse maassa ohitin heidät, eivätkä he minulle mitään sanoneet, toisilleen vaan voivottelivat meitä “nykyajan nuoria”.

Kun pääsin tallille asti, pujahdin heti taukotupaan lämmitelemään. Paikalla oli vain muutama kahvin suurkuluttaja, jotka saisivat minun puolesta tyhjentää pannun ihan rauhassa keskenään. Toinen niistä lähti, ja toinen jäi. Tunnistin taukotuvassa vielä olevan naisen Inga-Stinaksi, johon olin joskus ensimmäisinä Shelyespäivilläni tutustunut. Tarkkailin naisen menoa vaivihkaa, samalla selaten Stellan hoitopäiväkirjaa. Stellan varusteet eivät kaivanneet pesua, eivätkä myöskään harjat. Suljin hoitovihkon kannen kiinni, ja työnsin sen sille tarkoitettuun paikkaan. Nopeasti vilkaisin myös kaappini läpi, mutta en löytänyt sieltä mitään tekemätöntä, joskin kaappia voisi järjestellä kivemmaksi.
“Sulla näyttäis olevan vähän tylsää?” Iiäs kuin taikaiskusta huomasi. Kohautin hartioita, mutta nainen silti vaistosi olemuksestani olevani pahasti tekemisen puutteessa.
“No, haluutko toimia mun kamerajalkana?” hän kysyi pirteästi.
“Öö, häh?” tuijotin Iiässää pää kenollaan. En tajunnut, mitä hän sillä haki.
“Siis olla kuvaaja,” nainen selvensi, onneksi.
“Siis kuvata poneja!?” varmistin hieman liiankin innokkaana. En tahtonut näyttää innostuvan näinkin yksinkertaisesta asiasta. Inga-Stina oli kuitenkin pelastanut päiväni tarjoamalla hyvää tekemistä, joten en voinut kuin suostua.
“Niin, niin!” hän nauroi. “Mennäänkö vaikka heti?”
Minua ei kahta kertaa tarvinnut kehottaa, ja jo hetkessä olin raivannut tieni paksun hangen lävitse pihatolle asti.

Kiinnitin vuonohevostamman pihattotallin käytäälle seisomaan, Dimonalla oli jo olemassa oma boksinsa tallissa. Iiäs intoili uudesta järjestelmäkamerastaan, minun tyytyyessä pelkkään puhelimeen. Olin kyllä saanut joululahjaksi paremman kännykän, mutta se ei silti aivan vastaisi järkkärin tasoa.
“Ootko valmis?” nainen kysyi innoissaan.
“Joo, iha just,” ähkäisin sulkiessani kylmillä sormillani Stellan riimun soljen. Peräkanaa astelimme tallista ulos lumisiin maisemiin. Näkymä oli kuin postikortista, vuorenhuiput kohosivat taivasta kohti, ja paksut lumikinokset peittivät alleen koko tienoon. Täällä kelpaisi kuvata, oli jopa valoisaa!

Iiäs asettui ensiksi kuvattavaksi, minun tutustuessa vielä hänen kameransa eri toimintoihin. Lopulta pääsin Stellan kanssa poseeraamaan kameran eteen Inga-Stinan räpsiessä meistä mitä upeampia kuvia. Pakko myöntää, että viihdyin varsin hyvin sekä kameran edessä, että takana, ja siitä yllätyin valtavasti. Yhden kuvaustuokion aikana Stella oli työntänyt päänsä kainalooni ja ummistanut silmänsä kiinni.
“Pysykää nyt siinä, te ootte niin söpöjä!” Iiäs oli vaatinut virnistäen. Olin totellut häntä, koska siinä oli mukava olla. Stellan pää turpa ja oma pääni painautuneena tamman pehmeää karvaa vasten.
“Sä oot sitten maailman ihanin,” olin kuiskuttanut Stella karvaiseen korvaan, niin että vain poni kuuli sen.

Topics tagged under tarinatempaus2019 on Shelyesin Foorumi IMG_20191226_205713

~ Stella & Freya, kahdestoista

Merkintä 7, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty Ma 30 Joulu 2019, 20:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Stellan päiväkirja
Vastaukset: 29
Luettu: 1491

Tranen päiväkirja

Tänään olisi juoksutusta. Sen päätin jo ennen kuin nousin sängystä. Olin eilen katsonut tuntilistasta Tranella olevan tunti viideltä. Juoksin bussipysäkille niin, että ehtisin juoksuttaa rauhassa, mutta myöhästyin bussista ja saavuin paikalle vasta kun ratsastajat laittoivat jo hevosia valmiiksi. Noh jäisipähän aikaa oleskella.

Istuin sohvalla ja katselin puhelintani kun kuulin jonkun tulevan ylös portaita. Vilkaisin tulijaa. Sisään tuli ruskea hiuksinen tyttö, joka katsahti minuun ja hymyili.
"Hei! Olen Catarina, mutta kaikki sanovat Catuksi!"tyttö ilmoitti.
"Ömmh hei vaan olen Camille", sanoin ja Catu tuli kättelemään.
"Aaa uusia hoitajia?" Catu kysyi.
"Joo taino aika uusia. Olen Tranen hoitaja", sanoin ja jatkoin. "Entäs sinä?"
"Tallityöntekijä", Catu vastasi ja istahti viereeni. Siinä me sitten juteltiin niitä näitä ja tuli tosihyvä mielikuva Catusta. Se oli tosi kiva. Mutta sitten mun piti lähteä Tranen luo. Hevosten kanssahan tänne oli tultu olemaan eikä jutustelemaan.

Kun saavuin kentälle olivat edelliset tuntilaiset juuri lopettaneet. Niimpä annoin sen ratsastajan purkaa hevosen ja autoin hieman. Sitten tarjosin hevoselle vettä, olihan sillä estetunti takana. Trane joi mielellään vähän. Sitten kokeilin hevosta. Vähän hikinen. Pitäisi ehkä antaa jäähdytellä hetki. Nakkasin hikiloimen selkään ja talutin orin karsinaan. Sitten tallustin takaisin sisälle.

Catua ei enää näkynyt missään. Tallustin kaapilleni ja avasin sen. Joulukoristeet pitäisi kaiketi purkaa. Irroitteliin nauhat ja muut koristeet varovasti ja laitoin ne laukkuuni. Sitten järjestelin taas vähän sotkuiseksi mennyttä kaappiani. Ensikerraksi voisin tulostaa kotona vaikka kuvia kaappini seinille. Vilkaisin kelloa. Ei hitto se oli jo seitsämän. Kirosin mielessäni kaikki kirosanat maasta taivaisiin ja kuljin Tranen luokse.
"Moikka poika. Anteeksi kun ei voidakkaan tehdä mitään kivaa. Olin luvannut äidille tulla perhetuttavien kanssa istumaan iltaa. Olisin kyllä paljon mieluummin täällä kanssasi kuin siellä", otin orilta loimen ja suljin karsinan oven.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tää tarina on sijoittuu tähän päivään illalle Smile

Tarinatempaus merkintä 5/ #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivä 13.12
kirjoittaja Chloe-Camille
lähetetty Ma 30 Joulu 2019, 08:51
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tranen päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 486

Tranen päiväkirja

Kävelin bussipysäkiltä tallipihaan. Ihana Kanadan reissu oli nyt ohi. Huolimatta siitä, että Kanadassa oli ihanaa nähdä perhettä ja vanhoja ystäviä, tuli reissussa ikävä tallia. Laurie serkku sai taatusti kuulla vaikka ja mitä Tranesta ja Shelyesistä, varmaan kyllästymiseen asti. Tallustin kaapilleni ja vaihdoin tummansinisen kevyttoppatakkini beigeen ratsastustakkiini. Heitin converseni kaappiin ja laitoin jodhburin jalkaan. Sitten nappasin kypäräni ja hanskani ja lähdin kohti tallia.

Talliin päästessäni haistelin ihanaa tallin tuoksua ja kuuntelin hevosten hörähtelyä, kavioden kopinaa lattiaa vasten ja katselin hevosia karsinoissaan. Menin Tranen karsinalle ja hymyilin hevoselle joka työnti päätään karsinan raosta avatessani oven. Astuin sisälle karsinaan ja nappasin kuvan Tranen naamasta. Kuva tulisi jakoon serkuille, mummolle ja papalle, Valdalle, Oscarille ja ainakin instagramiin. Työnsin puhelimen taskuuni ja nakkasin orin pääähän päitset. Päitsiin kiinnitin riimunnarun ja talutin orin käytävälle. Kiinnitin hevosen käytävälle ja aloin harjata. Niin ihana olla taas tallilla.

Harjattuani laitoin suitset päähän ja talutin orin ulos. Tänään mentäisiin ilman satulaa. Hyppäsin selkään ja maiskutin. Laitoin otsalampun päälle ja väänsin suojaliiviäni paremmin. Sitten lähdimme kohti metsää. Vain lamput loistivat ja valaisivat tietä. Tranen selkä oli lämmin ja turvallinen oloni hevosen selässä yllätti minutkin. Ymmärsin luottavani tähän höpsöön oriihin. Maiskutin suutani ja yritin saada oria raviin. Käsky meni ohi korvien joten maiskutin uudelleen ja annoin samalla pohkeita, jotta hevonen nostaisi ravin. Ja niinhän se tekikin. Hengitin ja pysyttelin keikkuvassa selässä. Olin jo unohtanut kuinka hauskaa ilman satulaa oli mennä. Hidastin käyntiin.

Tallin valot siintivät kaukana ja löysäsin ohjat. Reissu oli hurja. Taputin Tranen kaulaa ja pyörittelin nilkkojani. Hyppäsin alas selästä ja talutin orin käytävälle kiinni. Otin suitset pois päästä ja pesaisin ja kuivasin kuolaimet. Sitten katsoin, jokaisen kavion ettei sinne ollut lenkin aikana jäänyt mitään. Annoin pienen suukon orin turpaan ja talutin sen karsinaan. Jäin karsinaan ottamaan kuvia orista.

Huah kello on jo viisi pitänee se kai lähtä bussipysäkille. Sanoin hyvästit Tranelle ja marssin lokerolleni. Vaihdoin takkini ja kenkäni ja heitin kypärän ja hanskat sisälle. Vilkaisin kelloa. Vartin yli! Bussi on jo pysäkillä! Juoksin pysäkille ja kerkesin juuri ja juuri bussiin. Bussi matkalla katselin kuvia Tranesta.

Tarinatempaus merkintä 4/ #Tarinatempaus2019 /Aloituspäivä 13.12
kirjoittaja Chloe-Camille
lähetetty Su 29 Joulu 2019, 15:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tranen päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 486

Lidian päiväkirja

Maastojen valtiaat

29.12.2019

Äiti oli heittänyt minut autollaan tallin parkkipaikalle, päärakennuksen tuntumaan, ja nyt jalkani veivät minua kohti ullakon oleskelutilaa. Rakastin kodikasta tunnelmaa, mikä huoneessa vallitsi. Tavakseni oli muodostunut istahtaa sohvannurkkaan turinoimaan muiden tallilaisten kanssa Lidian pyöriessä tunneilla tai muuten vain, kun hoitajan velvollisuudet eivät sillä hetkellä painaneet päälle.

Välietappinani toimi ilmoitustaulu. Haukankatseeni löysi nopeasti nimeni tammikuisten kilpailujen osallistujalistasta, jonne olin toissapäivänä nimeni törkännyt. Samaan syssyyn olin saanut Freyankin ylipuhuttua mukaan kilpailemaan. Pitihän elämässä haasteita olla! Vasta jälkikäteen muistuivat mieleeni lähes puolen vuoden hyppytaukoni ja vähäiset ratsastuskerrat Lidian kanssa.  Mutta mitäpä tuosta, harjoituskisat ne vain olivat, eikä minua tuloslistan häntäpäässä nähtäisi, eihän?

Harpoin portaat yläkertaan ja ensi töikseni matkasin kaapilleni. Ovea raottessani vyöryi puolet kaapin sisällöstä päälleni.
- Tämä ei ole sitä miltä näyttää, sain ähkäistyä ja ryhdyin kiireesti latomaan tavaroita takaisin kaappiin. Siivoamisen tarpeessa se oli, roskatkin olivat vallanneet ylimmän hyllyn.
- Onks tää sun bilsankirja? apuun sännännyt Camille päivitteli pidellessään käsissään pölyistä ja hutaisten päällystettyä opusta.
- Mitäh! hämmästelin desibelejä säästelemättä. Pienoinen hihitys karkasi suustani. Mitä kirja täällä teki? Noh, joka tapauksessa se olisi desinfioitava, jottei puoli luokallista pyörtyisi muka niin kamalan hajun takia, naureskelin itsekseni. Mahtuiko kaapin ovi vielä kiinni? Mahtuihan se. Välipalapatukoiden kuoret ja muut kaappissani lojuneet roskat sulloin roskikseen, ja hyllytilaa vieneet lenkkarini sujautin mukanani kuljettamaani muovikassiin. Niitä tuskin tarvitsisin seuraaviin kuukausiin.

Ihan yllätyksenä tuli, että tänään oli sunnuntai, mikä tarjosi mahdollisuuden liikuttaa Lidian. Joululoma oli pistänyt sisäisen kalenterini aivan sekaisin.
- Haluuks joku lähtee maastoseuraksi? kysyin lähtiessäni. Hillan suunnalta kuului innokas “joo”-vastaus ja kohta kipitimmekin peräkanaa kohti tarhoja. Hilla talutti Feitlin pihattotalliin, minä jatkoin ison tallin ovista sisään. Tapaamispaikaksemme olimme sopineet oritallin edustan.

Mätkäytin parit lantakasat tallikäytävällä nököttäviin kottikärryihin ja pitkin harjanvedoin lähdin käymään Lidiaa läpi. Sillä välin otti tamma pienet nokkaunet ja vasta heittäessäni satulaa selkään, hätkähti hevonen hereille. Se otti mukisematta kuolaimet suuhunsa ja hieroi päätänsä minua vasten rapsutusten toivossa. Rapsutin Lidiaa pienesti korvan takaa ja siirsin sitten mustan pään sivummalle. Tallin ovea avatessani hahmotin jo Hillan ja Feitlin etäämmällä. Lampsin heidän luokseen Lidiaa taluttaen ja ponnistin itseni satulaan.

- Mihin mennään? Haluutko sä toimia joukon johtajana? tiedustelin Hillalta.
- Voinhan mä, Hilla myöntyi ja ohjasi Feitlin Lidian eteen. Seurasin ratsukon kannoilla ja hengitin ihanan raikasta pakkasilmaa. Pysyttelimme valaistuilla poluilla, sillä mitään taskulampun tapaistakaan en ollut älynnyt ottaa mukaan. Heijastinliivi sentään roikkui ylläni, joten vastaantulijat kyllä erottaisivat meidät pimeästä ympäristöstä.

Etenimme rauhallisessa käynnissä lumisia polkuja pitkin, kunnes houkutus ravata ylittyi liian suureksi. Yhteistuumin päätimme siirtyä nopeampaan askellajiin. Pienen Feitlin kannoilla ravatessa ei vauhti yltynyt missään määrin liian suureksi. Lidia hölkytteli tasaisesti eteenpäin pitkin loivasti mutkittelevaa polkua ja ehdin jopa vilkuilla sivuille ohitse vilahtelevia maisemia. Jonkin aikaa ravattuamme suunnittelimme kääntymistä takaisin. Tallin maastot eivät olleet kovin tutut kummallekaan, ja pakkanen nipisteli ikävästi kasvoja.

Käyntituokion aikana juttelimme yhtä sun toista Hillan kanssa. Olin irrottanut jalat jalustimista ja heiluttelin raajojani Lidian käynnin tahdissa. Tamma käänteli korviaan, muttei tuntunut olevan moksiskaan viuhtovista jaloistani.
- Mä jäädyn tänne, selitin huomatessani Hillan kysyvän katseen.
- Meidän tarttee vissiin siirtyä raviin, tyttö totesi ja kannusti Feitliä eteenpäin. Keräilin nopeasti jalustimet jalkoihini ja ryhdyin keventämään Lidian ravia. Tallirakennukset tulivat nopeasti esiin muutaman mutkan jälkeen.

- Mennäänkö maneesin kävelemään loppukäynnit? kysäisin.
- Miks?
- No kun siel on lämmitys…
Hilla naurahti jotakin vastaukseksi ja suuntasi kohti ovea. Seurasin perässä. Oven avausta varten oli laskeuduttava satulasta, mutta enää ei selkäännousu huimannut haastavuudellaan. Satulaan päästyäni annoin pidempää ohjaa Lidialle ja ohjasin sen uralle kävelläkseni muutaman kierroksen. Feitli tallusteli vierellämme ja Hillan kanssa jutellessa loppukäynnit oli yhdessä hujauksessa kävelty.
- Mentäiskö joskus toistekin yhdessä maastoon? Hilla ehdotti. - Voitais laukatakin.
- Jooo! vastaus tuli vähän suurella volyymillä, ainakaan innostukseni ei jäänyt tytölle epäselväksi. - Mennään vaan!


Merkintä 7, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
kirjoittaja Cathy
lähetetty Su 29 Joulu 2019, 13:02
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lidian päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 696

# Tallikirja 2017 -->

Ensimmäien alkeisjatkotuntini
perjantaina 27.12.2019

Tänään, perjantaina, osallistuisin ratsastunnille. Olin saanut joululahjaksi ratsastustunteja Shelyesiin, niitä kun olin halunnut Lofooteille muutostamme saakka. Nyt olisi kuitenkin aika ratsastaa ensimmäinen tunti. Jännittynein askelein etenin kohti ilmoitustaulua, josta sain selville ratsastavani Flammella. Sen verran ponista tiesin, että se oli yksityishevonen, ja Cathy oli ratsastanut tammalla Joulumaastossa. Niinpä tivasin jo tuhannetta kertaa Cathylta lisätietoja Flammesta, tytön vakuutellessa ponia todella mukavaksi ja hauskaksi.
“Ootko nyt ihan varma, että Flamme on oikeesti kiva?” varmistin vielä hermostuneesti harjatessani  ruunihallakkoa tammaa puhtaaksi.
“Joo, joo,” Cathy huokaisi kyllästyneenä. Hän oli tarjoutunut auttamaan Flammen kuntoon laitossa, joka oli hyvä asia. En tiennyt olisinko pärjännyt ihan itse.

“Hyvin se menee,” Cathy rohkaisi, kun olimme saaneet Flammelle varusteet päälle ja, kun kädet täristen kiristin kypäräni leukahihnan sopivaksi. Tartuin tamman ohjista kiinni ja vilkaisin kelloa, joka osoitti miltei viittä.
“Sit mennään,” huokasin mielessäni. Ohjasin hermostuneena Flammen muun ponijonon perään, joka täyttyi rupattelevista ratsastajista ja pärskivistä hevosista. Jännitykseltäni en saanut sanaakaan suustani, ja pysyttelinkin vaiti koko matkan maneesille. Maneesin sisällä käänsin Flammen kaartoon maneesin keskelle rivin jatkoksi, ja säädin kylmästä kankeilla käsilläni jalustinhihnat sopiviksi. Mielessäni kieppui monia ajatuksia, mukavia tai sitten ei niin mukavia. Osaisinko ratsastaa tällä tunnilla, tai olisinko edes tarpeeksi kokenut? Olisivatko kaikki muut parempia ja minä huonoin? Nämä asiat pyörivät päässäni, kun Jannin kehotuksesta pyysin Flammea liikkeelle. Tamma kiihdytti heti pyynnöstä reippaaseen käyntiin, joten tein tietoisesti pari pidätettä hidastaakseni käynnin tempoa. Flamme ei paljoa Dimonasta eronnut, ja jännityskin kaikkosi savuna ilmaan. Ehkä tämä menisikin hyvin?

“Ohjat tuntumalle!” kuului Jannin ääni maneesissa. Käskystä lyhensin Flammen ohjia, ja tein pari pidätettä, ettei poni lähtisi pikajunan lailla kiitämään maneesissa.
“No, miltä tuntuu?” Janni kysyi kahvikuppi kädessä, kun ohitin hänen penkkinsä. Nainen oli ilmeisesti vaistonnut alkutunnin jännityksen, joka oli nyt jo helpottanut.
“Kivalta,” myönsin pieni hymy kasvoillani. Janni kehotti pyöräyttämään hartiat taakse ja kiinnittämään erityishuomiota käsieni asentoon. Imin jokaisen tiedon rippeen sisääni, oli se sitten minulle tarkoitettu, tai ei. Halusin oppia!

Käyntitehtävät sujuivat minulta ja Flammelta kuin vettä vain, eikä pysähdyksissäkään ollut moitittavaa, vaikka olisin niin olettanut. Ratsastimme keskihalkaisijalle, sen keskellä pysähdykseen ja uralla voltteja. Kun oli aika siirtyä raviin, keskityin keventämiseen ja reitteihin. Flamme puskutti menemään kuin vanha tekijä, eikä minua enää ihme kyllä pelottanut yhtään. Kun jossain pamahti, säpsähdin vain, vaikka Flamme ei edes korvaansa lotkauttanut.
“No, haluatteko vielä laukata?” Janni kysyi, kun tunti alkoi päättyä, ja seuraavan tunnin ratsastajat rupesivat vyöryä sisään maneesin ovista. Iloiset kiljahdukset täyttivät maneesin, ja vaikka itse en vielä kuukausi sitten olisi ikimaailmassa tahtonut, nyökkäsin myönteisesti hetken mielijohteesta.

Kun oli aika nostaa laukka, painoin sisäpohkeeni eteen, ja jo siitä reipas Flamme pyörähti keinuvaan laukkaan. En unohtanut ylläpitää askellajia, ja onnistuin jopa keskittymää käsieni asentoon! Ratsastin laukassa suuren ympyrän, ettei Flamme laukkaisi hitaamman Wildan yli, ja yllätyin, kun reipas vuonotamma ylläpiti laukan ympyrällä. Iloisesti siirsin Flammen ravin kautta käyntiin. Hymy levisi kasvoilleni, kun liu’utin ohjat pois käsistäni.
“Hyvin ratsastettu, Freya!” Janni kehui ja taputti minua polvelle.

~ Freya

Merkintä 6, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty Pe 27 Joulu 2019, 17:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 33
Luettu: 1511

Stellan päiväkirja

Kisajännitystä
torstaina 26.12.2019

Tuijotin auton kylmästä lasi-ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Vuorenhuiput kohosivat jylhästi kohti taivasta. Kaunista täällä oli, vaikka matkustimmekin kohti “ei mitään.” Tai niin ne serkut olivat sanoneet. Olimme viettäneet Joulun isovanhemmillani Etelä-Norjassa, jonne oli kokoontunut koko isän puoleinen sukumme. Tarjolla oli kaikkea hyvää jouluruokaa, ja sitten kun jokaisella oli mahat täynnä, avasimme lahjat. Serkut pyörittelivät silmiään, kun revin auki sellaisen pienen paketin kiljahdusten kera. Sisällä oli ollut ratsastustunteja. Ratsastustunteja puolelle vuodelle!

“Äitii, pliis, voitko jättää mut tallille,” anelin vanhemmiltani, kun olimme saavuttamassa Svolværin pikkukaupunkia.
“Eikö pitäisi mennä kotiin ensin vaihtamaan vaatteet ja rauhoittumaan?” sain vastaukseksi.
“Mutta mä en ole nähnyt Stellaa kahteen päivään,” mutisin. “Ette te voi olla noin ärsyttäviä.”
“Voi ei, kokonaiseen kahteen päivään!” isäni virnisti. “Ehkä Freyan täytyy päästä tallille?” hän jatkoi katsoen kysyvästi äitiini.
“No jos sitten tämän kerran,” Ingefred huokaisi.

Hyppäsin autosta ulos tutulle tallipihalle ja heilautin kättäni pihasta loittonevalle autolle, ennen kuin hyppelin iloisesti sisälle talliin. Tallissa oli melko rauhallista, eikä se ollut ihme, sillä olihan vasta toinen Joulupäivä. Enempää ihmettelemättä kävelin reippaasti ilmoitustaulun luokse katselemaan tuntilistoja. Niitä selatessa katseeni kääntyi toiseen mielenkiintoiseen lappuun.
“Villit harjoitusestekilpailut,” luin hitaasti ja hiljaa lapusta. Harjoitusestekilpailut? Voisinko minäkin osallistua niihin? Teki mieli kirjoittaa nimi lappuun, ja hypellä iloisesti kertomaan kavereille mahdollisuudesta kilpailla, mutta en uskaltanut. En tiennyt, olinko tarpeeksi kokenut edes ensimmäiseen luokkaan. Olin kyllä ylittänyt pieniä kavaletteja jopa laukassa, mutta se ei olisi sama asia.
“Ehkä ei tällä kertaa,” sanoin itselleni ja käännyin kävelemään portaat ylös taukotupaan.

Sisällä tuvassa odotti yllätys. Tai yllätys ja yllätys, mutta Cathy odotteli sohvalla jotakin. Ehkä minua, tai sitten ei.
“Moi!” hän tervehti. Moikkasin tyttöä takaisin ja istahdin sohvalle hänen viereensä.
“Ootko muuten jo osallistunut niihin estekilpailuihin?” Cathy otti heti asian esille.
“Nojaa, en mä tiedä osallistunko tällä kertaa,” sanoin suoraan totuuden.
“Totta kai sä osallistut, kyllä sä uskallat!” Cathy kannusti.
“Mutta kenellä ponilla?” olin jo ruvennut lämpiämään kisaidealle, mutta se kenellä osallistuisin oli täysin mysteeri.
“Kysytään Jassulta,” Cathy sanoi päättäväisesti.
“Ootko nyt ihan varma?” kysyin hiplaten hermostuneesti takkini vetoketjuja. Tällaiset tilanteet eivät olleet minulle mukavia.
“Joo joo, tuu nyt vaan,” Cathy tarrasi käteeni kiinni ja vetäisi mukaansa. Kävelimme peräkanaa portaat alas ja tallista löysimme Jassun siivoamasta kai karsinoita. Vilkaisin Cathya kysyvästi, mutta tämä meni suoraan asiaan:
“Kenellä Freya vois osallistua niihin kilpailuihin?” hän kysyi. Tuijottelin nolona varpaitani. Ei tämän näin pitänyt mennä!
“Olisiko Dimona kiva?” Jassu kuitenkin kysyi hakien katsekontaktia minuun. Nyökkäsin. Dimona kuulosti kivalta vaihtoehdolta, ja maastokin oli mennyt jopa hyvin tamman kanssa.
“Stella kun ei ole mikään helpoin esteratsu varsinkaan radalla,” Jassu valaisi vielä asiaa. Nyökkäsin uudelleen. Jassu katsahti minuun vielä rohkaisevasti ennen kuin lähti pihattotallin puolelle.
“Noniin, nyt ilmoitetaan sut ja äkkiä!”

Kädet täristen raapustin nimeni Dimonan viereen. Cathy kannusti minua vieressäni.
“Mä voin pitää sua kädestä kiinni, jos pelottaa,” hän lupautui virnistäen. Tallasin tyttöä varpaille, kyllä minä uskaltaisin! Kun olin saanut nimeni listaan tiputin kynän takaisin sille tarkoitettuun kippoon.
“Mä lähden nyt kyllä moikkaamaan Stellaa,” totesin, sehän oli ollut päällimmäinen tarkoitukseni tällä reissulla. Cathy myös liukeni paikalta Lidian luokse. Lumisateessa tarvoin pihatolle. Pujahdin aidan raosta sisälle tarhaan, jossa Stella tuli korva hörössä katsomaan. Syötin kovin nälkäiselle tammalle pari porkkanan känttyä tarkustani. Ne olkoon Stellan jouluherkut.

Ilta eteni jo niin pitkälle, ettei nenäänsä pidemmälle enää pimeydessä nähnyt. Parkkipaikan valot helpottivat hitusen suunnistamistani autollemme. Hyppäsin Toyotan kyytiin pelkääjän paikalle, ja napsautin turvavyöt kiinni.
“Mä osallistuin täällä harjoitusestekilpailuihin,” paljastin äidilleni.

~ Freya & Stella, yhdestoista

Merkintä 5, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty To 26 Joulu 2019, 09:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Stellan päiväkirja
Vastaukset: 29
Luettu: 1491

20.12. Joulumaasto

Joulutunnelmaa ja vauhdin hurmaa


20.12.2019

Viime maastokerrastani oli aikaa. En liioitellut, jos heitin arvioksi vuoden. Seisoskellessamme tallipihalla otsalamppuja viritellen ja Jassun viime hetken ohjeita kuunnellen kutkuttava jännitys täytti joka solun. Viimein pääsimme matkaan. Ohjasin Flammen Vickyn ja Haldirin taakse. Myös hallakko ratsuni oli intoa piukassa, mutta pysyi kuitenkin käsissä, kun hevosjono lähti etenemään käynnissä lumista polkua pitkin.

Myötäilin rennosti Flammen keinuvaa käyntiä ja Ihailin taivaalla loimuavia revontulia. Vaikka olin asunut Pohjois-Norjassa jo puolisen vuotta, tuotti revontulien näkeminen vieläkin ilon ja ihmetyksen tunteen. Pimeän kaamosajan vuoksi näkyvyys ei ollut parhaimmasta päästä, mutta ympäröivät maisemat saivat silti silmät selälleen ja hymyn hiipimään kasvoilleni. Oli ihanan tunnelmallista matkata 13-päisen hevosjoukon kanssa otsalamppujen valaistessa reittiämme halki mitä upeimpien maisemien.

Edessämme häämötti jo rakennusten valot, kun edestä kantautui käsky siirtyä raviin. Kiristin hieman ohjia ja hädin tuskin ehdin painaa pohkeitani kiinni Flammen kylkiin, kun tamma oli jo singahtanut raketin lailla edessä kulkevan perään. Kevensin Flammen tikittävän ravin tahtiin ja toistuvin pidättein yritin ylläpitää välimatkaa Haldirin valkeaan häntään.  Autotien valojen kajastaessa pienen matkan päässä laskeuduimme käyntiin. Flamme olisi mielellään ravannut pidempäänkin. Se tempoi ohjia ja tihensi käyntiaskeliaan. Minua aivan huvitti hevosen innostuneisuus. Pystyin samaistumaan allani kulkevaan nelijalkaiseen paremmin kuin hyvin. Yhtä lailla oli malttamattomuus ottanut vallan minussakin. Milloinhan ravaisimme seuraavan kerran?

Tähyilin vaihteeksi kauemmas. Jonkin matkan päässä edessämme levittäytyi tumma meri. Hevosjono pysähtyi rannan tuntumaan ja Jassu kehotti ratsastajia kääntämään katseensa kaukaisuudessa loistaviin satamien valoihin. Kauaa en näkymää jaksanut tuijottaa ja kumarruin Flammen kaulan ylle rapsuttellakseni sitä rannalla odottamamme ajan.
- Mä taisin ihastua tähän hevoseen, paljastin Haldirin selässä istuvalle Vickylle.
- Onks ollut kivaa? nainen kääntyi katsomaan minua hymyillen.
- Aivan mahtavaa, hehkutin ja kuin korostaakseni äsken sanomaani taputin Flammea kaulalle. Tamma käänsi toisen korvansa taakse kuin ottaaksen osaa keskusteluumme. Kärkiratsukot olivat valmistautumassa lähtöön. Matka jatkui. Autotie hävisi taaksemme, kun lähdimme kipuamaan lumen peittämää rinnettä ylös. Nousin kevyeeseen istuntaan ja vein hieman käsiäni eteenpäin Flammen kavutessa kohti huippua. Luulin olevani hyvässäkin kunnossa, mutta noustessamme ylös kolmatta mäkeä olivat jalkani jo aivan hapoilla. Yhä kuitenkin jaksoin kannustaa Flammea rinnettä ylöspäin ja loppu olikin alamäkeä.

- Kuunnelkaapa, Jassu herätti huomiomme. Hän tiedotti tulevasta laukkapätkästä ja jakoi porukkamme kahtia. En kyennyt peittämään virnettä kasvoillani, kun sain tietää kuuluvani nopeampaa laukkaavien ryhmään. Jännitti, mutta positiiviselle tavalla. Edestä kuului käsky siirtyä laukkaan. Se oli menoa. Kylmä tuuli iski vasten kasvoja ja metsämaisema vilisi silmissä. Tunsin Flammen heittävän pienen ilopukin laukan tiimellyksessä. Se ei kuitenkaan hetkauttanut minua ja tyynesti poimin pudonneen jalustimen takaisin päkiäni alle. Edellä kulkevat alkoivat siirtämään hevosiaan raviin ja harmituksen tunne levisi kehooni. Nytkö se oli jo ohi?

Catun johtama joukko siirtyi takaisin jonon hännille. Innostunut puheensorina täytti metsän kävellessämme - huonon suuntavaistoni pohjalta arvioituna - kohti Shelyesiä. Yhä tutummaksi ja tutummaksi muuttumat maisemat vahvistivat väitteeni. Vielä yksi ravipätkä mahtui retkemme loppupäähän ennen kuin tallin rakennukset ilmaantuivat näkyviimme. Napsautin otsalamppuni pois päältä ja loikkasin Flammen selästä jäiselle tallipihalle. Rutistin vielä kertaalleen Flammen kaulaa ja säteilin maastoretken tuottamaa riemua, vaikka varpaani anelivatkin sisälle lämpimään ja vuonistamma astui jalkani päälle pyrkiessään kauemmas etäämmällä nököttävistä Flammen mielestä niin pelottavista kottikärryistä. Milloin tallilla järjestettäisiin seuraava maasto? Sano Jassu please, että tässä lähiaikoina! Nämä lauseet upottaisin seuraavaan keskusteluun, jonka tallinomistajan kanssa kävisin.


Merkintä 6, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019.
kirjoittaja Cathy
lähetetty To 26 Joulu 2019, 07:50
 
Etsi: Kuluvan vuoden ratsastustunnit
Aihe: 20.12. Joulumaasto
Vastaukset: 9
Luettu: 455

Lidian päiväkirja

Hyvää joulua!

23.12.2019

Tai no, aatonaattohan vasta oli, mutta kaltaiselleni jouluintoilijalle se oli yksi ja sama asia. Illankoitteessa kääntyisi automme nokka kohti etelää. Tapanamme oli viettää joulua äitini Helgen vanhempien luona Trondheimissa. Matka tulisi olemaan pitkä ja tylsääkin tylsempi. Sentään olin saanut luvan piipahtaa Lidian luona ennen lähtöämme. Enkä kävellyt tallille vievää maantietä tyhjin käsin! Olin leiponut pussillisen hevosherkkuja joululahjaksi Lidialle. Ne olivat suussa sulavan herkullisia. Olin nimittäin ennen lähtöäni sullonut osan herkuista omaan suuhuni, mutta se jääköön Lidialle salaisuudeksi…

Musta tamma lampsi vierelläni kohti tallin ovea. Se hamuili huulillaan takkini taskua.
- Heh, oot yhtä kärsimätön lahjojen kanssa kuin minä, naurahdin ja työnsin hellästi Lidian sametinpehmeän turvan kauemmas. - Malta odottaa vielä hetki, juttelin hevoselle lempeästi rapsutellen tämän kaulaa. Kaviot kopisivat vasten tallin lattiaa, kun talutin Lidian karsinaansa.

Jassulta onneksi herui lupa herkkujen antamiselle, kunhan tekisin sen pienissä määrin. Kaivoin taskustani muutaman herkkupalan ja ojensin käteni Lidiaa kohti. Tamma nappasi herkut huulillaan kämmeneltäni ja seuraavaksi kuului tasainen rouskutus.
- Hyvää joulua, toivotin hymyillen ja kiedoin käteni Lidian kaulan ympärille. Painoin kasvoni vasten lämmintä kaulaa ja hengitin hevosen ihanaa tuoksua. Tamma tönäisi taskuani vaatien selkeästi lisää makoisaa herkkua. Pitäydyin kuitenkin päätöksessäni säilöä loput kaapin perälle toista ajankohtaa odottamaan. Samalla reissulla kannoin harjapakin Lidian karsinalle ja kaivoin laatikon sisuksista pölyharjan. Harjasin huolellisesti Lidian läpi koko pinta-alaltaan jättämättä yhtäkään likaista kohtaa hevosen karvapeitteeseen. Lidia huokaisi syvään ja painoi silmäluomensa kiinni harjatessani hevosta pitkin tasaisin vedoin. Tamma oli hemmotteluhetkensä ansainnut - näin joulun alla ja miksei muutenkin. Samassa näin Bean ruskean hiuspehkon vilahtavan tallikäytävän puolella. Pujahdin ulos karsinan ovesta ja porhalsin tytön luokse.
- Moi Bea! hihkaisin. - Niin ja hyvää joulua!
- Moi ja kiitos samoin, Bea lausahti hymyillen. Kerroin lyhyesti kuulumiseni, mutta alati eteenpäin tikittävä kello velvoitti lähtemään kotiin päin. Loin vielä pikaisen silmäyksen Lidiaan ja huikkasin heipat Bealle. Jouluun ei ollut enää kauaa.


Merkintä 5, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
kirjoittaja Cathy
lähetetty Ma 23 Joulu 2019, 13:31
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lidian päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 696

20.12. Joulumaasto

Joulumaasto
perjantaina 20.12.2019

Perhosia liiteli vatsassani, kun kävelin tallitietä pitkin. Koulusta olin päässyt jo joululomalle, mutta se ei ollut jännityksen lähde. Tänään osallistuisin joulumaastoon. En tiedä vielä kenellä, mutta toivoin sydämeni pohjasta rauhallista hevosta. Tai ponia. En halunnut ratsastaa ryöstäytyvällä hevosella, tai tippua ojan pohjalle.

Kun pääsin tallipihaan, ensimmäisenä kipaisin tarkistamassa hevoseni. Tallissa oli ruuhkaa, ja näin paljon tuttuja kasvoja käytävillä. Suorinta tietä kävelin ilmoitustaulun luokse, josta kiivaasti etsin nimeäni.
“Freya, Freya, Freya...” mutisin hiljaa. 13 ihmisen joukosta löysin vihdoin itseni ja ratsuna oli Dimona. Siis se pilkukas pikkuponi. Hypähdin riemusta. Ei mitään hermoheikkoa puoliveristä, vaan ihana pikkuponi Dimona. Raskas kivi oli tipahtanut sydämeltäni, mutta perhosia lenteli edelleen vatsassani. Mutta ne oli iloisia perhosia.

Jännittyneenä olin varustanut Dimonan oikeaoppisesti, tarkistanut satulavyön kireyden ja jalustinhihnojen pituuden. Painoin vielä kädet täristen kypärän päähäni ja vetäisin hanskat käsiini. Täristen otin Dimonan ohjat käteeni, ja lähdin kävelemään tallista ulos. Suurin osa odotti jo pihalla hevosiensa kera. Tärisin ulkona kävellessäni. En tiennyt johtuiko se jännityksestä vai kylmästä, mutta uskottelin itselleni, että se olisi se jälkimmäinen. Sydän tykyttäen nousin Dimonan selkään. Laitoin jalat jalustimiin ja painoin kantapääni alas. Olo tuntui huteralta, joten tarrasin vielä ponin harjaan kiinni.
“Mun jälkeen Mer ja Robin sitten Mia ja Pål, Amira ja Trane, Hilla ja Arne, Vicky ja Haldir, Cathy ja Flamme, Ylva ja Venni, Ella-Amalie ja Hilla, Anniken ja Stella, Bea ja Feitli, Jessica-Sofia ja Aage, Freya ja Dimona, Zara ja Wilda ja vikana Catu kattoo, että kaikki pysyy mukana!” Jassu selvitti järjestyksen
Ohjasin Dimonan ruunivoikon Aagen perään. Takanani oli vielä Wilda sekä Brella, joka yritti epätoivoisesti tunkeutua welshponin ohi.

Jassu lähti liikkeelle käynnissä, ja koko muu hevoskasa sen mukana. Yritin pysyä rauhallisena, rentona ja nauttia hetkestä. Keinuessani Dimonan käynnin mukana hoin mielessäni lausetta:
“Käännät vain Aagen häntään kiinni, jos Dimona temppuilee.” Dimona ei temppuillut ja jo ennen ensimmäistä ravipätkää pystyin rentoutumaan pilkullisen ponin selässä. Tarkkailin maisemia, jotka olivat kyllä upeat. Vielä puuttuisi villinä kiemurtelevat revontulet taivaalta, ne kun olivat huvenneet lähes olemattomiin. Kun pimeässä kuului rasahdus, olin täysin valmis juoksemaan pakoon, mutta rauhallinen Dimona esti yritykseni. Lopulta luotin siihen, että tamma olisi täysin viilipytty allani, pelättävää ei ollut.

Jonomme jatkoi läpi kauniin sillan, josta oli huikeat maisemat joka puolelle. Sitten puikkelehdimme poluilla aina kauemmas Shelyesistä. Suoraan sanottuna minulla ei ollut mitään hajua, missä me olimme, mutt luotin siihen, että Jassu kyllä tietäisi. Hevosten pärskiessä pienessä pakkasessa Jassu ilmoitti siirtyvämme raviin. Sydän tykyttäen painoin pohkeeni kiinni Dimonan pilkullisiin kylkiin ja tarrasin kylmästä kankeilla käsilläni kiinni satulan etukaareen. Tamma nosti kiltisti ravin, mutta ponilla tuli kiire Aagen häntään. Kevensin nopeasti ja jännittyneesti. Huomasin tarrautuneeni jokaisella raajalla kiinni Dimonan, joten yritin olla rennompi. Kun raivasimme metsikössä halki tuntemattomien maiden, Jassu selitti menevämme Osanin kylään. Kuuntelin korva tarkkana muiden juttuja, ja uskalsin päästää jopa etukaaresta irti.

Ylitimme ison tien, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Yllättävän hyvin se sujui, olisin odottanut jotain vielä katastrofaalisempaa. Taakse jäänyt järvi kimmelsi ihmeellisesti kaupungin valojen heijastuessa siitä. Matkasimme kohti Osanin rantaa. Katselin haltioituneena kaukana siintäviä sataman valoja. Olin käynyt täällä vanhempieni kanssa useamminkin, mutta hevosen selässä kaikki tuntui aivan uudelta. Raivasimme jälleen. Vieressämme näkyi ranta, siellä olisi ihana laukata. Kiersimme kuitenkin sen, ja jatkoimme matkaamme taas kohti isoa tietä.

Osan jäi nopeasti taaksemme. Kiipeilimme mäkiä ylös ja alas, onnistuin jopa nauttimaan maisemista, eikä mieleeni juolahtanut sanaakaan liukastumismahdollisuudesta, mäet kun oli yhtä sohjoa. Lopulta päädyimme kohtaan, jossa polku jakautui kahteen osaan. Niin myös jakautui meidän ryhmämmekin, kun Jassu ilmoitti laukkaavansa isompien hevosten kanssa ja Catu pienempien. Dimona kuului niihin pienempiin. Kieltämättä perhoset rupesivat lentelemään taas vatsassani, kun Catu ilmoitti nostavansa laukan. Jännittyneenä siirsin pohkeeni eteen ja toisen taakse. Dimona oli heti laukalla. Jännitykseni haihtui laukan tahdissa taivaan tuuliin. Tämä oli ihanaa. Viileä tuulenvire kostutti silmät ja lennätti hiukset ilmaan. Nopeassa laukassa olimme taivaltaneet polkumme ja kohtasimme toisen ryhmän.
“Raaaaviiii,” Catu ilmoitti.

Nopeasti maasto oli ohi, ja Shelyes palautui näkökenttääni. Tallin pihalla käännyimme kaartoon ja hyppäsin alas Dimonan selästä. Rapsutin ponia korvan takaa.
“No, miten meni?” Anniken kysyi.
“Tosi hyvin!” hihkaisin.  Jälleen olin niin onnellinen!

~ Freya

Merkintä 4, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty Ma 23 Joulu 2019, 10:46
 
Etsi: Kuluvan vuoden ratsastustunnit
Aihe: 20.12. Joulumaasto
Vastaukset: 9
Luettu: 455

Stellan päiväkirja

Tuntilaista taluttamassa
maanantaina 23.12.2019

Maanantaipäivä rupesi hämärtymään iltaan jo kellon lyödessä kahteen. Ei keskipäivääkään valoisaksi voinut kutsua, kun nenää pidemmälle ei siellä nähnyt.
”Moikka!” hihkaisin vielä äidilleni pamauttaessani Toyotan oven kiinni.
Vimmattu tuulenpuuska heitti rytisten maneesin katolta lunta alas. Tuuli oli kylmää, eikä sellaista kivaa virkistävää. Katse maata kohti selvitin tieni tallille asti, jossa kävelin heti tarkistamaan tuntilistat. Olisikohan Stellalla tänään vapaapäivä? Mietteeni osoittautui vääräksi, kun tarkistin Stellan olevan jo kahdella tunnilla tänään. No, enköhän jotain keksisi.

Ensimmäiseksi kävelin pihatolle tuulen puskiessa kylmänä kasvoille. Pihattotallin ovella haparoin sen kohmeisilla käsilläni auki ja astelin sisään lämpöön. Stella ensimmäinen tunti alkaisi vasta kuudelta, joten minulla olisi rutkasti aikaa puunata tamma puhtaaksi. Kipaisin hakemassa karvapalleroni tallikäytävälle. Se sujui muitta mutkitta, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, Stella seisoi jo tyytyväisenä näpräämässä käytävän riimunnarujen lukkoja. Pitkillä harjan vedoilla kiillotin ensin tamman pörröisen talvikarvan. Talvisin pörröiset ponit näyttävät erehdyttävästi käveleviltä karvapalloilta, ja se tekee niistä syötävän suloisia. Paksusta talvikarvasta siirryin selvittämään Stellan pitkää häntää, johon on juuttunut kaikenlaista likaa. Ennen kuin huomasinkaan olin saanut kulutettua aikani sitä selvittäen, ja rannekelloni tikitti jo uhkaavasti kohti puoli kuutta. Tuntilaisia puski ovista sisälle, ja jännittyneenä odotin koska joku pelmahtaisi viemään Stellan minulta.

Vasta varttia vaille kuusi tuntilainen ilmestyi tallikäytävälle ratsastusvermeissään.
“Ööö, mun piti mennä Stellalla tunnille,” oli hänen ensimmäiset sanansa minulle. Yllättyneenä nyökkäsin, ja kerroin, että olin vain Stellan hoitaja.
“Ai jaa, no mä pärjään kyllä itse,” hän totesi. Tunsin piston sydämessäni joutuessani lähtemään Stellan luota. Tuntilainen oli vain tunkeutunut Stellan viereen, ja päättänyt, että minun täytyy lähteä. Ei se tuntunut reilulta, mutta en halunnut haastaa riitaa vahingossakaan hänen kanssaan. Tai sitten tuntilainen olikin oikeassa, eikä minun pitäisi tunkeutua hänen reviirilleen, kun hänellähän se tunti oli. Lopsin hieman loukkaantuneena maneesiin katsomaan alkavaa tuntia. Siinä kohtaa, kun Stella ei tahtonutkaan enää ravata, eikä tuntilainen saanut sitä tottelemaan, tunsin pientä vahingoniloa sisälläni.

Alkeisjatkotunti oli pian päättynyt, ja ratsukot olivat kaarrossa kentän keskellä. Läjäpäin pikku ratsastajia puikkelehti maneesin ovesta sisään, oli alkamassa lasten alkeistunti. Tarkkailin tilannetta katsomosta käsin. Joku oli hukannut kypäränsä, ja joutui vasten tahtoaan panna lainakypärän päähänsä.
“Hei, olisiko jotakin halukkaita taluttajia?” havahduin Jannin kysymykseen. Tajusin alkeistunnilla avustamisen olevan yksi hoitajan velvollisuuksista, joten en voinut kuin sydän tykyttäen mennä ilmoittautumaan Jannille.
“Mä voin tulla,” kerroin hiljaisella äänellä. Janni nyökkäsi ja kertoi että olen Stellan taluttaja. Olisin hihkaissut riemusta, jos olisin kehdannut. Olin iloinen, että sain olla jonkin niin ihanan hevosen taluttaja, kuten Stellan.

Vasta kun olin päässyt Stellan vierelle ja naru oli kädessäni, todellisuus pamahti mieleeni. Enhän minä tiennyt miten piti toimia taluttajana, enkä koskaan ollut taluttanutkaan ketään. Ensimmäiset ongelmat tulivat jo nopeasti eteen, kun ratsastaja ei saanut sopivan mittaisia jalustimia. Muistin kuinka itse olin ollut samassa pisteessä silloin pari vuotta sitten. Halusin auttaa ratsastajaa, mutta en ollut varma osaisinko. Yritin muistella, miten asiat tehtiin, mutta aivoni olivat hylänneet kaikki tietonsa juuri hädän hetkellä. Hetken mietittyäni asetuin säätämään jalustimia Stellan vierellä mutisten jotain epämääräistä ratsastajalle. Onneksi jalustimien säätäminen tuli jo selkärangasta, ja nopeasti olin lyhentänyt ne sopiviksi.
“Onko ne nyt hyvät?” kysyin katsoen, että jalustinhihna olisivat saman pituiset. Ratsastaja nyökkäsi, ja lähdimme kulkemaan uralle. Kävelin Stellan vierellä pidellen riimunnarusta kiinni. Kun opettaja pyysi lyhentää ohjia, kerroin parhaani mukaan miten se piti tehdä. Ratsastaja osoittautui kuitenkin aika osaavaksi, eikä minun tarvinnut selittää, miten käännetään tai pysäytetään.

Tunti oli hujahtanut aivan liian nopeasti ohi, ja jopa nautin, kun sain ohjeistaa ratsastajia. Kerroin vielä, miten jalustimet nostetaan, ja miltä puolelta hevosta talutetaan. Tallissa annoin ratsastajan itse riisua varusteet, koska silloin kun minä olin alkeistunnilla, pidin siitä, kun sai tehdä itse. Kun ratsastajan piti lähteä, huikkasin heipat ja jäin vielä hetkeksi halimaan Stellaa. Puhelimeni soi ja nostin kännykän korvalleni.
“Moi,” sanoin.
“Moikka vaan, mä oon oottanut sua täällä parkkipaikalla jo toista varttia,” luurin toisesta päästä kuului.
Ilmoitin äidilleni tulevan sinne niin nopeasti kun pääsen, halaten Stellaa vielä ennen kuin heitin sen takaisin tarhaan. Jo viiden minuutin päästä istuin Toyotan etupenkillä rupattaen iloisesti päivän tapahtumista.
“Arvaa mitä,” aloitin kertomukseni.

~ Freya & Stella, kymmenes

Merkintä 3, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty Ma 23 Joulu 2019, 09:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Stellan päiväkirja
Vastaukset: 29
Luettu: 1491

Lidian päiväkirja

Oppia ikä kaikki

22.12.2019

Pakkanen sai nenän vuotamaan ja hampaat kalisemaan, kun vaeltelin pitkin tarhaa. Pimeässä en kyennyt erottamaan, oliko pienen matkan päässä jököttävä musta hahmo Lidia, joku toinen tammoista vai kenties kivi. Talsin lähemmäksi. Oranssiin loimeen verhoutunut hevonen kääntyi katsomaan minua lempeillä tummilla silmillään. Tähti otsassa ja musta karvapeite kumosivat lopullisesti epäilykseni siitä, etteikö vieressäni seisova hevonen olisi ollut Lidia.

Vanhempani olivat suhtautuneet hieman vastahakoisesti aikomukseeni viettää aikaa tallilla näin joulun alla. “Talo ei siivoa itse itseään”, he olivat marisseet. Siinä kohtaa olin heittäytynyt hankalaksi ja kieltäytynyt tekemästä yhtään mitään. Äiti oli lopulta heltynyt ja tarjosi jopa autokyydin tallille. Olin melko aikaisessa, mutta talli kuhisi porukkaa ja maneesistakin oli kantautunut kavioiden rummutusta.  

Ripustettuani loimen ja riimun karsinan oveen, aloitin harjausurakan ehkä Lidian suosikkiharjasta - kumisuasta. Tamma venytti nautinnollisesti kaulaansa, kun pyörivin liikkein kävin hevosen läpi. Seuraavaksi käteeni tarttui pitkäharjaksinen pölyharja ja loppusilauksen antoi pehmeä harja. Kaivaessani kaviokoukkua harjalaatikon pohjalta tuli vastaani aika monta puhdistuksen tarpeessa olevaa harjaa. Ratsastuksen jälkeen tarttuisin tuumasta toimeen.

Lumisen talven kääntöpuolena oli kavioihin muodostuvat tilsat. Vaikka kuinka yritin riuhtoa lumipaakkuja irti Lidian kavioista, eivät ne hievahtaneetkaan. Ohi kulkeva Jassu antoi varteenotettavan neuvon kokeilla kopauttaa kaviokoukulla kengän sivua, ja jälleen kerran tunsin olevan hevosasioissa vasta lähtökuopissa.

Satula löysi tiensä Lidian selkään ja suitset tamman päähän. Lidia pureksi kuolaimia suussaan, kun sulloin kypärää päähäni. Pipon ja pieneksi käyneen ratsastuskypärän yhdistelemä tuntui puristavan pääni kasaan, mutta turvallisuus ensin, kuten vanhempani tapasivat sanoa. En tosin minäkään kannattanut kypärättä ratsastamista, ja leimasin tätä hengellään leikittelyä harrastavat täysiksi idiooteiksi.

Ponnistin jakkaran päältä Lidian selkään ja tartuin jalustinhihnaan lyhentääkseni sitä muutamalla reiällä. Hopeanmusta islanninhevonen ratsastajineen pyöri toisessa päädyssä, joten minä valjastin käyttööni maneesin toisen puoliskon. Käveltyäni jokusen minuutin pitkin ohjin käänsin Lidian suurelle ympyrälle. Hevosen taipumisaste oli sama kuin rautakangella, mutta päättäväinen ratsastus tuotti vähitellen tulosta. Hiki virtasi pitkin selkääni ja hyvin pian paksu talvitakki alkoi olla liikaa.
- Viitsisitkö pitää Lidiasta hetken kiinni? kohdistin pyyntöni katsomossa istuvalle henkilölle. Hän vastasi myöntävästi ja käveli luoksemme. Lähempää tarkasteltuna henkilö osoittautui vaaleatukkaiseksi, ehkä minua jokusen vuoden vanhemmaksi tytöksi.
- Moi, oota, mikä sun nimi olikaan? Sä vissiin hoidat Lidiaa nykyään? hän kysyi.
- Joo, mä siis oon Cathy ja hoidan Lidiaa, silloin marraskuun loppupuolella aloitin. Ei uskois et siit on jo kuukausi, aika menee jotenkin niin nopeaan, selitin vastaukseksi. - Mikä sun nimi on?
- Ella-Amalie, voit kutsuu vaan lyhyemmin Ellaks, tyttö esittäytyi vastavuoroisesti. Hän otti vastaan takkini ja lupautui viemään sen katsomon puolelle. Kannustin Lidian käyntiin ja painoin sisäpohkeen kiinni tamman kylkeen. Taipumista oli jo havaittavissa. Välillä tein siirtymisiä raviin, ja yritin ratsastaa pätkiä alhaalla satulassa istuen, vaikka takamus ja vatsalihakset joutuivatkin koville Lidian hölkytellessä eteenpäin valtavan suurta raviaan.

Laskeuduin käyntiin ja vaihdoin pituushalkaisijalla suuntaa. Etsin päätyseinästä kohdan, jota kohti ratsastin keskittyen pitämään hevosen allani mahdollisimman suorana. Lyhyen sivun lähestyessä onnistui Lidia oikaisemaan reittinsä uralle, mikä sai minut paneutumaan yhä tarkemmin kulmien ratsastamiseen. Käynnissä ja ravissa tämä onnistui, laukassa Lidia puski sisäpohjetta vasten ja yritti vetää mutkat suoriksi.

Tiivistin istuntaani ja siirryin käyntiin. Näin tunnin päätteeksi allani oli vertynyt, hyvin avuilla oleva hevonen. Kuten minulle oli tavallista, vasta aivan viime hetkillä työskentely alkoi sujumaan. Ristiriitaisin fiiliksin lähdin maneesista. Takana oli ratsastuskerta, joka ylitti onnistuneisuudellaan edelliset, mutta parantamisen varaa oli vielä reilusti. Riisuin Lidian varusteistaan ja harjailin hevosen pölyharjalla läpi. Nostin loimen oven telineestä ja pyörittelin sitä aikansa käsissäni ennen kuin hahmotin, miten päin loimi tulisi Lidian selkään heittää. Tamman saatua palttoonsa pujotin riimun tämän päähän ja lähdimme rinta rinnan harppomaan kohti tarhoja. Wilda ja Stella olivat innokkaan näköisinä portilla vastassa, ja sain niitä hätistellä riimunnarulla kauemmas. En aikonut enää päästää yhtäkään hevosta pakosalle.

Lidian karsinan edustalta löytyi hyvä paikka istahtaa alas harjoja puhdistamaan. Laskin vettä ämpäriin ja panin harjat sinne likoamaan. Piikkisualla hieroin karvat ja muun lian harjaksista ja tämän jälkeen laskin harjat pyyheen päälle kuivumaan. Kun harjalaatikon koko sisältö oli kuivumaan päin, päätyi puhdistuksen kohteeksi itse laatikko. Sen pohjalle oli ajan saatossa kertynyt yllättävän paljon pölyä ja muuta likaa. Huuhtelin laatikon hanan alla ja kuivasin sen huolellisesti. Jassu nyökkäsi hyväksyvästi nähdessään puuhasteluni:
- Ensi kerralla vaan saippuaa sekaan niin irtoaa lika vähän paremmin, hän totesi. Nyökkäsin. Ehkä pääsisin vähitellen jyvälle hoitajan hommista.


Merkintä 4, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
kirjoittaja Cathy
lähetetty Su 22 Joulu 2019, 11:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lidian päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 696

Stellan päiväkirja

Pikku tihutyöläinen
sunnuntaina 22.12.2019

Sunnuntaiaamu oli vasta valjennut. Kävelin loputtomalta tuntuvaa tietä pitkin kohti Shelyesiä, eikä käveleminen ei ollut helppoa puolimetrisessä hangessa. Joskus sitä miettii miksi pikkuteitä ei aurata. Valoisaksi ei voinut seutua kutsua, varpaitani pidemmälle en nähnyt siristämälläkään. Oli jännittävää kävellä pimeällä pikkutiellä ihan yksin näin aikaisin. Tietyllä tavalla oli myös kutkuttavaa miettiä olevansa jossakin jännutysromaanissa haamujen ja yliluonnollisten olioiden keskuksessa aivan yksin. Kiinnostaviin kirjoihin oli aina ihanaa uppoutua, varsinkin jos niistä löytyisi pieniä pörröisiä hevosia.

Kun vihdoin oli kahlannut hangessa sen kilometrin, päädyin tallialueelle. Kello läheni vasta kymmentä, joten erotin lumen seasta tumman hahmon vievän poneja pihalle. Tänään olin tahtonut päästä tallille jo aamusta, koska päivällä edessä olisi matka sukulaisille. Tosin vain päiväksi, ja pääsisin taas maanantaina paijaamaan Stellaa. Verkkaista tahtia kävelin pihatolle, jossa söpöt issikat tuijottivat uteliailla nappisilmillä makupalojen toivossa. Stellaa ei sen sijaan näkynyt missään. Eihän se ollut ihme eikä mikään, mutta se sai silti itseni varuilleen.

Tarkkaillessani ympäristöä kuulin vaimeita ääniä pihattotallista. Uteliaisuuteni otti vallan, ja samassa olin jo tallin luona. Raotin ovea samalla räpytellen silmiäni kirkkaan valon sokaistessa. Nopeasti totuin tallin valoon, ja erotin kaksi turhautunutta hahmoa keskustelemassa käytävällä. Toinen näytti Jassulta, mutta toisesta ei ollut hajuakaan. En tiennyt, saisinko mennä talliin, tai olisiko nyt huono hetki edes sanoa jotakin? Olisiko niillä tärkeä keskustelu meneillään, ja talliin mentäessä keskeyttäisin heidät? Sitä en halunnut. Puntaroidessani vaihtoehtoja ovella, toinen tyypeistä äkkäsi minut. Sydämeni hakkasi entistä kiivaammin, sillä luulin tehneeni jotain väärin. Kuitenkin hahmo vain vilkaisi minua ja jatkoi sitten keskustellaan Jassun kanssa. Epäröiden otin pari varovaista askelta tallin sisään. Talliin astuessani huomasin sen. Lattialla lojui loimia ja lähes koko tallikäytävä oli vuorattu heinänkorsilla. Wildan karsinassa seisoi Stella, joka näytti viimeistä päivää kantavana olevalta tammalta.
“Ai, olitko sinäkin täällä?” Jassu hämmästyi nähdessään vihdoin minut. Nyökkäsin vieläkin peläten, että olin tunkeilija, enkä olisi saanut tulla talliin. Epäilykseni haihtuivat kuitenkin tuuleen, kun se toinen ryhtyi selvittämään tilannetta.
“Stella oli lähtenyt omille teilleen yöllä, ja tyhjentänyt aamuheinät käytäviltä,” hän hymähti. Tajusin jutun juuren, enkä enää yhtään ihmetellyt, miksi Stella näytti tiineeltä tammalta.
“Kunhan ei saisi nyt ähkyä,” Jassu totesi. Tarjouduin auttamaan pihaton siistimisessä, nyt kun Stella oli tehnyt tuhojaan. Samalla minulle selvisi myös se, että se toinen ihminen oli tallityöntekijä Catu. Nyt tiesin jo melkein jokaisen tallilla kävijän!

Topics tagged under tarinatempaus2019 on Shelyesin Foorumi Hasustella

~ Freya & Stella, yhdeksäs

Merkintä 2, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 21.12.2019.
kirjoittaja Freya
lähetetty Su 22 Joulu 2019, 08:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Stellan päiväkirja
Vastaukset: 29
Luettu: 1491

Lidian päiväkirja

Ihana pieni Lidiaiseni

21.12.2019


Astuessani sisälle Lidian karsinaan raotti uninen Lidia silmäluomiaan ja laahusti luokseni. Itsekin olin vielä tovi sitten ollut väsyneisyyden vallassa. Kävely tallille oli kuitenkin karistanut unenrippeet silmistäni, vaikka elettiinkin lauantaiaamua ja kello oli ruhtinaalliset 8.30. Silittelin tamman pörröistä päätä ja selvittelin sormivoimin takut sen otsatukasta. Lidia huokaisi syvään ja laski päänsä olkapäälleni. Rapsutteluhetket olivat parasta, mitä hoitajana toimiminen toi tullessaan. Saatoin seisoskella iäisyyksiä Lidian karsinassa rapsuttelun merkeissä. Silloin ei kiirettä tunnettu, ja muun maailman murheet haihtuivat savuna ilmaan.

- Ai hei Cathy, Catu tervehti minua. Tallityöntekijän äänessä oli yllättyneisyyttä. Se ei kuitenkaan vetänyt vertoja omalle reaktiolleni. Olin aivan uppoutunut Lidian paijailuun, ja naisen yhtäkkinen ilmaantuminen näkökenttääni oli säikäyttää minut puolikuoliaaksi. Catu ojensi minulle riimunnarua ja pyysi viemään Lidian ulos tarhaan. Tein työtä käskettyä. Puin keltaisen riimun hevosen päähän ja lähdin taluttamaan sitä kohti takatarhoja. Tarhaan pääsy näytti olevn tammalle ilon ja riemun hetki. Sen askel oli reippaampi ja korvat innokkaasti hörössä. Tyynen rauhallisena se kuitenkin seisoi paikoillaan, kun näpersin kohmeisilla käsilläni tarhan porttia auki. Riisuin riimun Lidian yltä ja jäin seuraamaan tamman matkaa heinäkasalle. Tasainen rouskutus kantautui korviini, kun Lidia tarhakavereidensa kanssa tekivät kasasta selvää jälkeä.

Catun kehotuksesta vein vielä muutaman hevosen tarhoihinsa. Hyisessä tuulessa kävely tuntui muovaavan minusta jääpuikon, mutta mahdollisuus kartuttaa hevosenkäsittelytaitoja oli jokaisen paleltuneen kehonosan väärti.

Lidian ulkoillessa tuntui luontevimmalta napata talikko käteen ja ryhtyä tyhjentämään karsinaa lantakasoista. Aikaisempi kokemus talikkohommista näkyi työskentelyssä - lantapallerot tipahtelivat kottikärryihin tiheään tahtiin. Muutaman kerran jouduin poimimaan matkan varrelle talikon kyydistä jättäytyneitä yksilöitä, mutta verrattuna edelliseen kertaan suoriuduin hommasta yhdessä hujauksessa. Sitä vain en osannut käsittää, miten Catu sai samassa ajassa puhdistettua kokonaiset neljä karsinaa!

Ähkien lykkäsin kottikärryjä kohti lantalaa. Kahdenkymmenen sentin lumikerros teki työntämisestä monin kerroin raskaampaa. En ollut kuitenkaan luovuttaja-ainesta ja hammasta purren kärräsin lastin maneesin nurkalle. Kun kottikärryjen sisältö oli kaadettu lantavuoren jatkeeksi, ehkä vähän väsymystilaani liioitellen heittäydyin lumiseen maahan makaamaan. Hihittelin omalle lapsellisuudelleni lumienkeliä tehdessäni. Mielestäni lumienkelien teko kuului kuitenkin talveen kuten… purut Lidian karsinaan. Nousin ylös varoen vastavalmistunutta luomustani. Kengän jälki koristi enkelin mekkoa, mutta muilta osin teos hipoi täydellisyyttä. Pyyhkäisin suurimmat lumet vaatteistani ja talsin puruja hakemaan.

Kellon lähestyessä puolta päivää alkoi porukkaa valua oleskelutilan ovesta sisään. Olin pistänyt poskeeni aamulla hätäpäissäni kyhänneeni voileivän ja tyhjentänyt puolet kaakaota sisältävästä juomapullostani. Silti nälkä kurni vatsassani ja avasin kaappini oven syötävän toivossa. Kypärän ja epämääräisen vaateröykkiön takaa löytyi pussi porkkanoita. Ne olivat ensisijaisesti Lidian hemmotteluun tarkoitettu ja niiden parasta ennen -päiväys oli ylitetty kaksi viikkoa sitten, mutta välttyisipä sitä ainakin nälkäkuolemalta. Ja puraistessani palan porkkanasta juolahti mieleeni muuan idea.

Juoksin Lidian vierellä ja tein kaikkeni saadakseni mustan tamman ravaamaan. Vasta napauttaessani sitä kevyesti riimunnarulla älysi tamma siirtyä nopeampaan askellajiin. Ohjasin Lidian yli ympäri maneesia asettelemistani puomeista ja oranssien tötteröiden välistä. Tein siirtymisiä ravista käyntiin ja takaisin raviin. Apuihin reagoimisesta oli tiedossa pala porkkanaa. Jutun juonen tajuttuaan tuntui Lidia kääntyvän toivottuun suuntaan pelkällä ajatuksen voimalla. Ihan kokeilumielessä heitin narun tamman kaulalle ja lähdin tallustamaan eteenpäin. Olin aivan onnesta soikeana, kun huomasin Lidian seuraavan perässäni. Tamma pysähtyi vierelleni silmissään herkkupalaa anova katse.
- Ota tästä, sä olet sen totisesti ansainnut, ylistin tammaa suupielieni vääntyessä leveään hymyyn. - Ihana pieni Lidiaiseni.

Merkintä 3, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
kirjoittaja Cathy
lähetetty La 21 Joulu 2019, 15:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lidian päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 696

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 4 1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: