1 osuma on löytynyt haulle 0

Kuikan päiväkirja

2: Myrskypilviä #pilias

Hermoni olivat riekaleina ja ajatukset pyörivät päässäni kuin lottopallot. Ajattelin ja yritin analysoida tilannetta etu- ja takaperin, sivuttain ja viistoon täysin tuloksetta. Kaiken pyöritteleminen teki oloni ainoastaan vaikeammaksi. Kuin salama kirkkaalta taivaalta Pilvi oli tullut taas pilaamaan päiväni.

Minun teki mieli heittää kirottu kännykkäni lähimpään ojaan, kun siihen kilahti vielä yksi viesti. Yritin olla välittämättä siitä ja tyhjentää koko keskustelun, mutta en pystynyt tekemään niin. Sen sijaan luin Pilvin lähettämät viestit uudelleen sydän hakaten.

10.32
Hey I really have to talk to you

12.55
Tobias please I miss you
You didn’t delete my number, right ??

13.01
I still love you
Can’t we try this again?

13.05
Please Tobias I love you
I promise it will be different this time

13.24
Just trust me, okay?

“Ostie! Quelle salope manipulatrice. Argh”, minun teki mieli hakata päätäni rattiin ja olisin varmaan tehnytkin niin, jos Shelyesin piha olisi ollut tyhjillään. Vedin syvään henkeä, olin julkisella paikalla. Miten se akka kehtasi käyttäytyä noin? Pilvillä ei ollut mitään oikeutta pyytää luottamustani. Ei minkäänlaista. Ihan niin kuin hän ei olisi koskaan dumpannut kamojani ulos. Ihan niin kuin hän ei olisi ikinä pettänyt. Ihan niin kuin hänelle ei olisi tullut mieleenkään valehdella kaikesta suoraan päin naamaa. Lista oli loputon.
“Va te faire foutre. ” Jätin hänet luetulle ja nousin autosta paukauttaen oven kiinni.

Hermostunut Kuikka tarjosi minulle kuitenkin muuta ajateltavaa. Lastaus ei missään nimessä ollut sen suosikkijuttu, vaikka yleensä onnistuinkin lahjomaan sen sisään koppiin herkuilla. Olin saanut Jannilta ohjeeksi viedä Kuikan tallin käytävälle varustettavaksi, joten talutin sen sisään muina miehinä ja palasin sitten hakemaan tavaroita autosta. Se vaati muutaman reissun, eikä tietenkään onnistunut huomiota herättämättä.

“Kukas se tämä on?” kiharatukkainen nainen kysyi norjaksi leveästi hymyillen, kun olin laittamassa Kuikkaa kuntoon käytävällä. Hänellä oli toisessa kädessä talikko ja toisessa lapio, jotka hän joutui laittamaan hetkeksi sivuun tammaa silittääkseen.
“Tässä on Kuikka ja mä olen Tobias. Me asutaan Brynissä, mutta tultiin käymään täällä valmennuksessa”, vastasin hetken lausetta rakenneltuani.
“Ah totta! Joku mainitsikin uudesta tulokkaasta, näin pienellä paikkakunnalla uutiset leviää nopeasti. Mun nimi on Catu ja oon täällä tallityöntekijänä, tervetuloa vaan. Mistä olet kotoisin?”
Catu puhui norjaa sen verran nopeasti, että pinnistelin saadakseni kaikesta kiinni.
“Kanadasta, Quebecistä”, vastasin, “en puhu norjaa vielä erityisen hyvin.”
“Ei se mitään! Kyllä puheestasi saa hyvin selvää, rohkeasti vaan. Huikkaa, jos tarvitset apua, olen näissä hommissa tässä jossain lähellä”, Catu sanoi virnistäen napatessaan talikon ja lapion taas käsiinsä.
“Joo”, sanoin Catulle, joka meni jo menojaan.

Nostin satulan Kuikan selkään ja suoristin vaaleanruskean satulahuovan vaaleanpunaisella yksityiskohdalla kummaltakin puolelta. Pilvi oli ostellut tammalle hempeitä tavaroita, joista en ollut juuri välittänyt aikaisemmin. Nyt epäilys kuitenkin hiipi päähäni ja vilkuilin pikaisesti ympärilleni. Ehkä pitäisi säästää vähän rahaa ja ostaa Kuikalle muutama musta huopa lisää. Suitsittuani tamman painoin kypärän päähäni ja vaihdoin tallikäytössä olevat kulahtaneet lenkkarit kiiltäviin nahkaisiin ratsastussaappaisiin. Vedettyäni hanskat käsiini suuntasin Kuikan kanssa ratsastuskentälle, missä Janni odotteli meitä kahvikuppi kädessään. Sää näytti vähän epävakaalta, joten vedin tummanvihreän tuulitakkini vetoketjua vaistomaisesti ylemmäs.

“Salut!” tervehdin ranskaksi taluttaessani Kuikan keskelle kenttää.
“Hallo! Er du og Kuikka klar?” hän vastasi hymyillen ja siemaili kahviaan.
“Oui”, sanoin virnistäen, kun ponnistin tamman selkään. Se tuntui olevan vähän pörheällä päällä, joten en uskaltanut päästää ohjaa pitkäksi kävellessämme uralla. Janni selosti samalla norjaksi ensimmäistä tehtävää, jonka ymmärsin kiitos opettelemani hevossanaston.
“Otetaan se tähän alkuun lämmittelyksi. Tulee hyvää ravityöskentelyä teille molemmille”, hän totesi nojaillessaan valkoisiin aitoihin. Nyökkäsin, otin ohjat tuntumalle ja siirsin Kuikan raviin.

Jannin valvovan silmän alla työskennellessä oli pakko myöntää, ettei kouluratsastus ollut ihan meidän heiniä. Tai ainakaan Kuikan. Se sähläsi vähän turhan paljon omiaan ja huitoi hopeista häntäänsä, kun ohjasin sitä kieli keskellä suuta pyydettyyn suuntaan. Kummankaan keskittymiskyvyssä ei juuri ollut kehumista - varsinkaan minun. Kuikalla sentään oli yritystä, mutta minun teki jatkuvasti mieli vilkuilla kentän laidalle kerääntyneitä ihmisiä. Kaikista vähiten tarvitsin yleisöä tuijottamaan, miten väänsin ylienergisellä estehevosella koulua. Laskin pikaisesti päässäni, että taidonnäytteeni oli onnistunut keräämään kuusi katsojaa. Fais chier.

“Ota Tobias välikäynnit. Menkääs te nyt siitä-”, Janni sanoi minulle ja alkoi hätistelemään yleisöä paikalta, kun hidastin ja annoin Kuikalle ohjaa.
“Eikä muuten mennä, tää on jännittävintä mitä on tapahtunu pitkään aikaan”, punapäinen nainen väitti vastaan.
“Niinpä, ei tänne koskaan muuta ketään uusia”, hobitinlyhyt blondi komppasi hänen vierestään.
"Varsinkaan jätkiä", vaaleanruskeilla hiuksilla varustettu mies huomautti ja olin näkevinäni silmäniskun. Kenelle joukosta se nyt olikaan suunnattu, en osannut sanoa. Muut nyökyttelivät hyväksyvästi, joten Janni kääntyi minun puoleeni kysyvä ilme kasvoillaan.
“Ööh…”, aloitin epävarmasti ja katsoin aitaan nojailevia tallilaisia, “no antaa olla vaan."
“Jes! Mä oon Anie, tossa on Ella-Amalie eli siis Ella vaan, Ylva, Matias, Sonia ja Anton”, punapää esitteli ja yritin parhaani mukaan painaa nimet mieleeni. Viimeiseksi mainittu kaksikko seisoi liimaantuneina toisiinsa, joten oletin heidän seurustelevan. Sekin muistutti Pilvin viesteistä. Hitto sitä akkaa ei päässyt karkuun edes lähtemällä Norjaan.

Tavanomainen rupattelu loppui kuitenkin yhtäkkiä, kun pitkätukkainen blondi harppoi parkkipaikalta kohti tallia ja loi murhaavan katseen kenttää kohti. Minua hän mittaili tylsistyneen näköisenä muutaman kerran päästä varpaisiin, pyöräytti silmiään ja jatkoi sitten matkaansa.
“Ongelmia?” kysyin kiusaantuneena.
“Jotakuinkin. Se on Astlyr Myhrvold.”