2021/12/21 - 1 - Joulurauhaa

”Minne minä sen oikein laitoin?”

Sanat kaikuivat varaston kylmistä seinistä, ajan kuluttaman miehen penkoessa nurkissa lojuvia, täysinäisiä laatikoita. Siellä ne varmasti olivat, kyllä. Sinne mies oli ne laittanut vuosi sitten. Laatikko toisensa jälkeen aukesi ja mies murahteli löytäessään Signen vanhoja kesämekkoja ja valokuvakansioita, muttei punertavaa samettiasuaan.

Lopulta viimeisimmästä nurkassa olevasta laatikosta löytyivät kadotetut muistot. Mies pysähtyi ja huokaisi suustansa patoutuneen hermostuneisuuden ulos. Kädet koskettivat pehmeältä tuntuvaa samettikangasta. Muistot tulvivat yhtenä aaltona miehen lävitse. Kaikki ilot, surut, naurut ja itkut. Mielessä välähti kaatuva joulukuusi, juoksentelevien lapsukaisten yrittäessä paeta äidin huutoa. Toisena vuotena samassa olohuoneessa näky rivissä seisovista lapsista, pianosäestyksen mukana laulamassa, jännityksestä äänet väristen. Iloja seurasivat kuitenkin surun vuodet ja mies muisteli useamman vuoden takaista tapaninpäivää ja mustaan maahan laskettavaa arkkua.

Laatikko sulkeutui. Lujatahtoiset kädet nappasivat sen kainaloon ja mies päätti avata laatikon sisällön esiin vasta talonsa sisällä. Ulkona oleva kylmyys ei pysytellyt varastosta yhtä hyvin poissa, kuin lämmitetystä pirtistä. Ilta oli vielä nuori ja huomenna koittaisivat vasta ensimmäiset työn askareet.


Sytytettyään tulen takkaan, mies lämmitteli hetken käsiään räiskyvän lämmön äärellä. Vanha, harmaantunut katse ajautui rauhoittavasta liekistä varastosta haettuun laatikkoon. Laatikko seisoskeli muutaman metrin päässä, eteisen lattialla, kuin odottaen kutsua käydä peremmälle sisään.

Vieno hymy käväisi ryppyisen posken suupielellä ja mies päätti kutsua joulun peremmälle.

Taloa ei oltu koristeltu enää Signen poisnukkumisen jälkeen; ikkunoihin ei enää nostettu kynttelikköä eikä kuusta taloon kannettu. Mutta velvollisuuksiinsa mies vastasi aina myöntävästi, enemmän kuin mielellään. Joulun tuntu alkoi näin ollen vasta miehen pukeutuessa työasuunsa, ei yhtään sen aikaisemmin. Joulu nimittäin oli toisille levollisuuden ja rauhan aikaa, mutta ei kaikille. Toisille se oli vuoden kiireellisintä aikaa.

Ulkona hiljalleen alaspäin leijuvat lumihiutaleet osuivat ikkunan lasiin ja muuttuivat vesipisaroiksi. Lumi ei tahtonut pysyä rannikolla ja tilalla oli aloilleen jähmettynyt pimeys. Pienen Ørsnesin kylän, yksinäisen talon ikkunasta kajahti pimeään, mustaan talveen näky, jonka jokainen lapsi olisi kuitenkin halunnut nähdä.

Mies sovitti laatikon sisältä löytynyttä asua, varmistaakseen vielä sen sopimisen. Olihan vuosi sitten viimeksi kokeiltu asu saattanut jäädä liian isoksi, sillä olihan tässä jo hieman urheiltukin ja muutakin sellaista, mikä olisi saattanut johtaa muutaman kilon tippumiseen. Tai niin mies ainakin uskotteli itselleen ääneen, tyhjässä talossaan.

Mies vetäisi viimeisenä nahkaiset saappaansa jalkaan ja asteli vielä eteisessä olevan peilin eteen. Näky oli yhtä näyttävä kuin jokaisena vuotena aikaisemminkin. Kuitenkin yllätyksenä jo vanhaa ja leveää, vatsan päällä lepäävää vyösolkea oli jouduttu säätämään yhden reiän suuremmalle kuin mitä aikaisimpina vuosina vyölle hankautuneet jäljet kertoivat sen olleen.

”Kenties lihasta, vai mitä Signe?”

Mies hymyili antiikkipöydän päällä olevalle muotokuvalle ja taputti vatsaansa. Samettisen punainen takki tuntui pehmeältä karhean kämmenen alla ja jälleen mies muisteli kaikkia niitä vuosia, kun oli aikaisemmin samat vaatteet vetänyt ylleen. Ne olivat aina olleet tietynlaisen lämmön ja onnen tuojat. Ihmiset olivat kääntyneet katsomaan häntä ja suoneet yhden aidoimmista hymyistään, joita mies sai koskaan muina arkisina päivinään. Ei kaupankassa tai huoltoaseman vanhat kaverukset olleet koskaan antaneet sellaista hymyä kuin mitä siihen aikaan vuodesta punanuttuinen, valkopartainen mies sai.

Kolmen yön kuluttua koittaisi jo jouluaatto, eikä joulupukki ollut yhtään liian myöhässä. Joulupukki oli juuri sopivasti ajoissa etsimässään myös itselleen joulun rauhaa.