2020/08/28 - 1 - Liekkijärvellä

Pitkä ajomatka Shelyesistä, Norjan Lofooteilta Suomeen oli taittunut hitaasti, mutta varmasti ja viimein saavuimme perille Etelä-Suomessa sijaitsevalle Liekkijärvelle. TikTok-biisien, Apple Musicin ja Spotifyn kuumimpien hittien sekä väsyneiden läppien täyttämä matka oli tullut päätökseensä ja levoton talliporukka ulostautui hepparekan uumenista ulos Seppeleen pihamaalle. Hyppäsin itsekin venytellen alas korkealta kuskin penkiltä ja pamautin hevosrekan oven kiinni. Olimme Jassun kanssa vuorotelleet ajovuoroja niin, ettei ajaminen ei kävisi liian raskaaksi kummallekkaan. Olin onneksi vielä Suomessa asuessani ajanut CE-kortin, joten sain ajaa suurempaakin ajoneuvoa, kuten tälle reissulle vuokrattua suurta kahdeksan hevosen mentävää hepparekkaa.

Hevosten purku rekan kyydistä sujui suhteellisen rauhassa, vaikka kaikki olivatkin innossaan tulossa ulos pitkän matkan jälkeen. Vain eestinhevosruuna Raffe otti lastaussillalta kunnon loikan maan kamaralle Sonian roikkuessa narun jatkona. Theo kokeneena matkustajana malttoi rauhassa odottaa vuoroaan ja löntysteli sitten lastaussillan alas. Osa porukasta lähti taluttamalla jaloittelemaan hevosia pitkän matkan jäljiltä siirtotallien takana sijaitsevalle käsihevosalueelle, niin myös minä Theon kanssa. Loput raahasivat loputtoman määrän kaiken maailman tarpeellista ja ei-niin-tarpeellista tavaraa niiden jabojen edustalle, missä Shelyesin hevoset majoittuisivat viikonlopun ajan. Tavaraa todellakin riitti, sillä matkassa mukana oli kahdeksan hevosta ja kaksitoista tallilaista joko kisaajan tai groomin roolissa. Osa porukasta oli lentänyt tänään Solværista Oslon kautta Helsinkiin, ja sieltä ajelleet vuokra-autolla paikan päälle Liekkijärvelle jo ennen hepparekan saapumista. He osallistuivat innokkaina touhuamiseen, koska eivät olleet päässeet matkalle hevosia huoltamaan.

"Onneksi mun luokat on vasta huomenna, niin Jätkä ehtii toivottavasti tottua tähän hälinään ja meteliin", Katya totesi hieman hermostuneen oloisesti rautiaankimon suomenhevosruunan puhistessa ja tuijotellessa jännittyneenä ympärilleen. "Nyt se on ihan kuin lentoon lähdössä hetkenä minä hyvänsä."
"Anna sille vaan aikaa, kyllä se asettuu kun tajuaa että ei tässä ole mitään ihmeellistä", totesin kihraratukkaiselle naiselle. "Theo on tottunut reissaamiseen ja tulee viereiseen jabaan, niin eiköhän se rauhoita Jätkää."
"Toivotaan..." nainen mutisi levottomana.
"Ihan varmasti. Käydään illalla vielä ratsastamassa hevoset, niin ne pääsee vähän vertymään ja purkamaan matkalla kertynyttä energiaa."
"Ja Janni voi ihan varmasti auttaa sua sitten verkkaamaan huomenna, etkö voikin?" huikkasin käsihevosaluetta lähestyvälle tummapiirteiselle naiselle.
"Tietty! Tulkaas ratsujenne kans niin keretään vielä käydä nakkamassa tavarat hotellille ennen kuin tyttöjen pitää alkaa valmistautumaan ensimmäisiin luokkiin!" tämä selosti topakasti.

Theo ja Jätkä jäivät jaboihinsa rouskuttamaan heiniä nautittuaan vielä elektrolyyttiä sisältävät mash-juomat. Pitkillä kisareissuilla oli tärkeää huolehtia hevosten juottamiesta, jotta ne eivät pääsisi kuivumaan ja yleiskunto laskemaan. Ruunat onneksi hörppivät herkkujuomansa tyytyväisinä ja pystyimme rennoin mielin jättämään hevoset hetkeksi jaboihin. Lähdimme koko talliporukan voimin käymään kirjautumassa sisään viidentoista minuutin ajomatkan päässä sijaitsevan Hotelli Lieken huoneisiimme. Sen jälkeen kisaviikonloppu vasta pääsisi kunnolla starttaamaan!

Tarkistin Raffen jalkoja jonkun viidennentuhannennen kerran. Ruuna ei edelleenkään ollut ihan oma itsensä, mutta ainakaan se ei ollut ihan niin levoton kuin silloin, kun olimme purkaneet hevosrekkaa Seppeleen tiluksilla. Hyvä kun poni ei ollut ensin hypännyt syliini, jonka jälkeinen hevosrekasta peruuttaminen oli tapahtunut lähinnä sivuttaissuunnassa ja monien huolestuneiden (toisin sanoen kirosanojen) siivittämänä.

“Raffe on ihan okei, usko pois”, kuului rauhoittava ääni mun takaa. Jassu oli tullut mun luokse, varmasti nähtyään tilanteen hevosrekan luona.
“Kyllä se on”, tokaisi Janni, joka juuri käveli ohi ja vilkaisi mun ja Raffen suuntaan. “Mekin aluksi vähän katsottiin kauhulla, mutta ei se siitä kehittynyt mihinkään vakavampaan. Joona vilkaisi vielä varmuuden vuoksi tarkemmin.”
Janni hymyili mulle ja muakin alkoi hymyilyttää. Jassu pyyhkäisi hiuksiaan ja virnisti.
“Se on huippua kuulla. Mikä fiilis sulla on, Sonia?”

Mä suoristauduin Raffen vierestä ja pyyhkäisin vastavuoroisesti omia hiuksiani, jotka tuntuivat sotkuisilta. Musta oli ihanaa, miten lämminhenkinen ja välittävä porukka Shelyesissä oli, ja mua jopa liikutti se, miten hyvin täällä otettiin toisten tuntemukset huomioon. Mäkin olin kisannut elämäni aikana useita kertoja, joten tää hyörinä ja pyörinä ei tullut mulle uutena, mutta taukoilun jälkeen mun sydäntä lämmitti miten jengi täällä veti yhtä köyttä tasosta huolimatta.

“Tosi hyvä”, vastasin hymyillen. Jassunkin kasvoille levisi lämmin hymy. “Tokihan tää jännittää, mutta se kuuluu asiaan.”
“Nimenomaan”, Jassu sanahti ja viittasi sitten Jannin perään. “Osa jengistä, joilla on kohta lähtöjä, meni tuonne. Ilmoittautumiset on hoidettu ja mitähän vielä... Mun pää lyö ihan tyhjää.”

Mä nauroin ja kävelin Jassun luo.
“Sä et tiedä pään tyhjyydestä mitään”, hihitin omaa kuuppaani tökkien, “mutta eiköhän me selvitä!”
Jassu nauroi ja pyyhkäisi mua ohimennen olkapäästä, ennen kuin harpoimme kummatkin omiin suuntiimme.

Suomi tuntui jotenkin ihanalta, lämpöiseltä ja kotoisalta. Kävellessäni kohti rakennusta johon Janni ja muut olivat menneet ihastelin ympäröivää miljöötä ja sen rauhaa huokuvaa energiaa. Oli kuin olisin päätynyt keskelle Astrid Lindgrenin satuja. Vuorista tai vuonoista ei ollut tietoakaan, oli vain punamaalilla kyllästettyjä rakennuksia, vihreää nurmea ja vehreitä koivuja.