Kellonaika on nyt To 28 Maalis 2024, 10:45

25 osumaa on löytynyt haulle 0

# Tallikirja 2017 -->

13.12.2017 - Lumisadetta ja silmänlumetta
#svella

Satoi lunta. Ja lisää lunta. Ja taas lisää lunta. Märkää lunta, kuivaa lunta, jättimäisiä lumihiutaleita ja pientä puuterilunta. Kahdessa päivässä Lofootit olivat peittyneet miltei puolen metrin lumikerrokseen. Sekös mulle passasi, eipähän tarvinnut hinkata poneja juuriharjan kanssa niiden piehtaroitua tarhoissansa. Koska perusluonteeseeni kuului kuitenkin kaikesta valittaminen, lisäsin lumisateen vihalistalleni ja huitaisin inhoten kasvoilleni vesinoroina valuvan lumikuorrutteen pois hiuksiltani.

Oli pimeää, kuten koko ajan nykyään. Tallipihan liiketunnistimilla toimivat spottivalot morottivat minua, kun kuljin oritallista tarhoille. Vielä pari tammaa ja pihattotarhalaiset sisälle, niin aamupäivän heppojenhaku-urakka olisi ohi. Viime viikot olin suurimmaksi osaksi viettänyt aikaani broidieni firman työmaalla, joka tässä tapauksessa oli joidenkin uusrikkaiden kermaperseiden upouusi mittatilaus-design-omakotitalo-huvila-palatsi. Se oli ihan leppoisaa nojailuhommaa, sillä piperrettäviä yksityiskohtia oli jumalaton määrä, ja yhden kivilaatan asetteluun käytettiin seitsemäätoista eri millimetrimittaa, röntgenlaitetta, feng shui -eksperttiä sekä tarkistettiin vielä planeettojen asento, jotta laatta tulisi varmasti oikeaan paikkaan. Suhtauduin raksahommiin aina vähän huumorilla: suurpiirteisenä luonteena moinen perfektionistisuus oli mielestäni täysin tyhjänpäiväistä, mutta onneksi töitä tehtiin tunti- eikä urakkapalkalla. Mitä enemmän sisustussuunnittelijat jahkailivat talon yksityiskohtien kanssa, sen tuottavammaksi se mulle tuli.

Lakisääteiset vapaapäivät oli kuitenkin pakko pitää. Vapaapäivä raksahommista ei kuitenkaan todellakaan tarkoittanut vapaapäivää töistä, sillä leveää elämäntyyliäni ei katettaisi lorvimalla. Paskan lappamisesta sai onneksi ihan kivasti sivutuloa, ja pro-tason pummirottana sain yleensä aamutallin jälkeen vikistyä Jassulta lounaanjämätkin. Säästö se on pienikin säästö.

Vitutuskäyräni nousi hieman, kun tajusin alkeistyttöjen kimeän, kikattavan kiherryksen kuuluvan yhä vain lähempää. Lässyttävä hihitys tuntui keskittyvän Wildaan, joka möllötti kiltisti aidan vieressä nautiskellen ainakin kymmenen (tai no, neljän, mutta ne oli ainakin kymmenen kakaran verran ärsyttäviä) tytön suomasta huomiosta. Tuitelituimusushhsuhtblöllölöö ihana lutunen pikku pallero sydän sydän sydän ja niin edelleen. Oksensin mielessäni ja silmiäni pyöritellen lompsin tyttöjen ohi pihattotallin läpi tarhan sisäpuolelle. Raahasin poneja talliin yksi kerrallaan, kunnes jäljellä olivat vain koko Shelyesin surkeimmat rimpulat Wilda ja se uus vaalea poni. Ihan vain lasten mielen pahoittamiseksi ajattelin aloittaa Wildasta.

- Kuulkaas likat, mä vien Wildan nyt talliin, niin se pääsee pakoon tätä lumisadetta, totesin neutraalisti ja sain vastaukseksi ääähhhplääähh-mutinaa.
Muina miehinä talutin läsipäisen tamman karsinaansa, nappasin uuden ponin, näköjään ”Blondin”, karsinan edessä roikkuvan narusen ja lompsin lumi toppakumppareiden alla naristen peremmälle tarhaan. Tyttölauma oli juuri lähestymässä uutta welshtammaa kovaan ääneen lässyttäen. Mä päästin syvän huokauksen. Eikö nyt hitto tajunnu että vien sen seuraavana talliin? Menisivät rapsuttamaan Flammea pihattoon.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Mun kasvoni vääntyivät vähän liiankin omahyväiseen ja huvittuneeseen irveeseen, kun nää lapset kiljuivat kurkku suorana welshtamman jahdatessa tyttölaumaa hampaat vilkkuen, korvat niskaan saakka painuneena. Asennemuija toi uus poni, ajattelin. Tytöt juoksivat karkuun, joku niistä ehkä märisi säikähdyksestä. Ihan sama mulle, säästyinpä taas kiusalliselta hätistelyltä.

- Mitä täällä tapahtuu! Kuului äkäinen, mutta heleä ääni tyttöjen pakosuunnasta. – Ettekö te lue tallin ohjeistuksia? Yksityishevosiin ei saa koskea ilman lupaa! Etenkään Blondiin! Tajuatteko, että se voi oikeesti potkaista tai purra teidät hengiltä?!

Käännyin kannoillani tarkkailemaan mulle entuudestaan tuntemattoman neidin saarnaamista. Alkeistytöt mutisivat hädissään jotain epämääräistä tälle vastaukseksi, ja juoksivat toppapuvut kahisten kohti tallipihaa. Tarkemmin katsottuani tää uus tyttö oli todella näyttävä, viimeisen päälle huoliteltu kokonaisuus, jonka juuri ja juuri hartioille yltävä vaalea tukka keinui näpäkästi askelten tahdissa. Yritin olla tuijottamatta liian tarkkaan sen merkkiridahousujen verhoamia treenattuja reisiä.

- Siis mistä tossa oli kyse? Se mimmi sanoi ja tajusin sen puhuvan mulle.
- Vein Wildan talliin, niin noi kakarat yritti mennä lähmii tota uutta ponia, tokaisin neutraalisti. – Aika äkänen otus, etten sanois.
- Mun ponia, blondi jatkoi. Sen kasvot oli ilmeikkäät, kulmakarvat korkeat ja muijien mittapuulla varmaan todella taitavasti tehdyt, silmät suuret ja jäänsiniset – melkein yhtä ahdistavan vaaleat, kuin Petterillä.
- Ahaa, huokaisin yllättyneesti ja mun ääni nous melkein liiankin korkealle. Köhäisin kurkkuani. – Sven. Ei olla vissiin vielä tavattu, en oo käynyt tallilla hetkeen, jatkoin ojentaen tallihanskan peittämän käteni blondille ja yritin vaikuttaa miellyttävältä vääntäen kasvoilleni kömpelön hymynkareen.
- Ella-Amalie, mut Ella riittää, tyttö jatkoi ja hymyili. Sen hampaat oli valkoiset kuin vastasatanut hanki. Hitto…
- Muutettiin Blondin kanssa tänne tän kuun alussa, Ella-Amalieksi esittäytynyt neiti kertoi. – Oon tainnut kuullakin susta ohimennen. Blondi on mun serkun entinen poni, jos muistat Inkeri Johansenin.
Nimi kuulosti hämärästi tutulta. Inkeri… Varmaan Inga-Stinan ja Beatan kavereita muutaman vuoden takaa? Olikohan se sen kirjavan shettiksen hoitaja?
- Juu! Muistanhan minä, sanoin asiantuntevasti ja heilautin samalla kättä tarhan ohi kävelevälle Petterille. Taisin säästyä Lidian tarhasta hakemiselta. – Totanoin.. Sä varmaan hoidat ponis talliin? Käyn äkkiä kipaisemassa Dellan sisälle, ettei se herppaa yksin jäämisestä.
Kaunis blondi nyökkäsi, sanoi että oli kiva tutustua, ja törmäillään. Törmäiltäispä, haaveilin itsekseni.

- Tuutsä hakee Dellan? Petter huusi tammatarhan portilta mun kävellessäni sen suuntaan.
- Joo venaas vähän, huusin takaisin ja nappasin viimeisen riimunnarun tarhan kettinkisestä portista.

Haettiin vierekkäin möllöttävät tammat. Dellan päällä oli onneksi sadeloimi ja sen alla fleeceloimi. Pääsisin helpolla, kun ei tarttis alkaa tallissa loimittamaan. Lidian mustan selän päällä oli valkoinen lumikuorrute.

- Ootsä jutellut ton Ella-Amalien kanssa? Hiton näyttävä mimmi, kysyin vaivihkaa Petteriltä, jonka kasvoille nousi järkyttynyt ilme.
- SVEN? Mitä helvettiä? Petter melkein karjaisi ja kiristi manbuniaan.
- No mitä? Jatkoin närkästyneenä. – Mimmien katselu kiellettyä nykyään? Homoksiko tässä pitäis ryhtyä? Heitin vitsillä ja Petter tarttui mua toisesta hartiasta kiinni vetäen naamansa lähemmäs mun korvaa.
- Se on vittu viistoista, Petter mutisi hampaat irvessä ja katsoi mua kummeksuen. No ei saatana…
- Ei mitä vittua, seis, inisin ja nojailin polviini. Olinko just flirttaillut yläasteikäiselle?! – Siis ensin se uus ratsastuksenopettaja-milf jota luulin parikymppiseksi, ja nyt hitto ysiluokkalainen, jonka melkee pyysin treffeille? Mikä helvetti muijia vaivaa?! Kauheeta kusetusta, ne näyttää samalta vaikka iät ois viistoista ja kolkytviis!
Petter vain nauroi räkäisesti ja paiskasi mua kädellä selkään. ”Äijä…”
Jatkettiin hevosten viemistä, kun Della alkoi steppailemaan hermostuneena meidän äänekkäästä päivittelystä. En kehdannut mennä enää sen päivän aikana pihattotalliin.
En sitä kenellekään koskaan myöntäisi, mutta salaa mua jäi vähän kaivelemaan se Ella.
kirjoittaja Sven
lähetetty Ke 13 Joulu 2017, 08:18
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

Blondin päiväkirja

Primadonnasta ja sen palvelijasta | 14.12.2017 | #2
#svella



Jos mä olin oppinut Shelyesistä jotain uutta päästessäni pois pelkistä tuntiratsastajaympyröistä niin sen, että siellä kävi ihan järkyttävästi suomalaisia. Siis Norjassa, Lofooteilla, tässä pikkukylässä, joka oli talvisin pimeämpi kuin mummon maakellari, ja sen ratsastuskoulussa varmaan puolet oli tullut jostain Ruotsin takaa tänne. Koska mä en puhunut sanaakaan suomea, oli niiden nimetkin ihan kummallisia lausua eikä kielimuuriltakaan välillä voinut välttyä, mutta onneksi suurin osa tyypeistä puhui norjaa vähintään välttävästi. Loput paikattiin tyyliin englannilla.

Ja olihan niitä kunnon norjalaisiakin paljon. Inga-Stina oli kiva, samoin se vähän erikoisemman näköinen Sølvi, sekä Anton, joka oli mun kanssa ainut saman ikäinen, ja joka oli nytkin tullut katsomaan kentälle, että Blondi liikkui kivasti ja mä kannoin kädet sun muuta. Kentän pohja ei ollut missään parhaassa kunnossa, mutta helpon C:n junnut olivat vallanneet maneesin samaan aikaan kuin mulla olisi ollut poni liikutettavana. Sen olin Blondin kanssa oppinut, että turhat vapaapäivät tekivät sille ja meidän yhteistyölle pelkkää hallaa.

”Älä kato sitä ponin niskaa, ei se sillä lailla paremmaks muutu. Ja kädet, taas”, Anton nauroi ja mä irvistin sille.

”Ihan tasapuolisuuden nimissä mäkin tuun kyllä joskus etsimään virheitä, kun sä meet Vennillä”, tuhahdin. Anton kohautti olkiaan.

”Neiti ihan itse pyysi mut tänne”, se hymähti.

”Silti.”

En ollut oikeastaan kertaakaan kunnolla ratsastanut Blondilla, ennen kuin se tuli meille, sillä se asui Suomessa. Olin nähnyt ennen ostopäätöstä muutaman videon Inkeristä ponin selässä, ja ehkä niiden kautta asettanut odotukseni vähän turhan korkealle. Oli rasittavaa, että mun kanssa Blondi ei esittänyt hienoimpia askeleenpidennyksiään tai kulkenut edes pohkeenväistöä kunnolla, mutta mä en onneksi ollut niitä tyttöjä, jotka vajosivat masennukseen epäonnistumisesta, kuten Inge, joka viime tunnin jälkeen paiskasi kypäränsä tallin lattiaan ja vannoi lopettavansa koko harrastuksen – vain siksi että Aage oli tiputtanut sen alas selästä. Ei, mä sain epäonnistumisista pelkästään motivaatiota ja lisää halua oppia asiat täysin.

Puoliksi sulanut lumisohjo litisi vaalean ponin kavioiden alla, kun käänsin tamman ravissa pääty-ympyrälle.

”On kyllä sen verran liukasta, että ei varmaan oo järkevää laukata”, tuumin Antonin nyökytellessä.

”Nössö”, se virnisti sitten.

”Realisti”, mä hymähdin. Anton lähti kohti päätallia laittamaan Venniä kuntoon seuraavaa tuntia varten mun jäädessä loppuverkkailemaan Blondia. Taivaalta satoi nyrkin kokoisia, inhottavan märkiä lumihiutaleita.

Loppuravit oli mun lempiasia ratsastamisessa, sillä niistä näki aina viimeistään, oliko tehnyt mitään oikein. Kyllä Blondikin mielellään venytti kaulaansa rennossa eteen alas-muodossa, kun taivuttelin sitä ympyröillä pyrkien matkaavoittavaan, mutta letkeään raviaskellukseen. Kävelytin tammaa vielä pari kierrosta ennen kuin hyppäsin alas selästä ja talutin sen talliin. Blondi asui pihattotallissa, mihin mä olin tosi tyytyväinen: rauhallisempi ympäristö sopi sen kaltaiselle ponille hyvin eikä ilmeisesti karsinanaapureidenkaan kanssa ollut tullut mitään ihmeellistä kränää. Se oli siis kotiutunut kaikin puolin loistavasti.

Shelyesin kuuluisin talliorja, Sven, oli jakamassa poneille iltaruokia just meidän kolistellessa sisään. Moikkasin sille, ja päästin Blondin karsinaansa.

”Ai, moi”, Sven vastasi hymyillen jotenkin ihan oudosti. ”Mitäs sulle?”

”Moi, mitäs sä, käytsä usein täällä?” mä virnuilin ja riisuin litimärän kypärän päästä. ”Ei kai tässä mitään, just tulin ratsastamasta.”

”Kai sä tiesit, että maneesissakin voi mennä tuntien seassa? Ei siellä niin paljon porukkaa oo”, Sven huomautti nyökäten mun suunnilleen vettä valuvia vaatteita kohti.

”Joo, mutta Blondin kanssa en välttämättä ota riskiä, että se on hampaat kiinni Arnen ahterissa vielä joku kaunis päivä. Janni varmaan tappais mut”, pyöräytin silmiäni kaivellen ponini harjojen seasta jotain, joka irrottaisi töhnät sen vuohiskarvoista. Pieni primadonna alkoi kolistella karsinansa ovea semisti loukkaantuneen oloisena siitä, ettei Hänen Korkeutensa ollut vieläkään saanut ruokaa, vaikka talliin saapumisesta oli kulunut jo noin kaksi minuuttia. Vilkaisin kulmaani kohottaen Sveniä, joka oli jäänyt jäpittämään paikalleen nojailemaan rehukärryyn tuijottamaan mun tekemisiä kuin transsissa olisi ollut, jolloin se hätkähti, ja huomasi vihaisesti luimivan ponin.

”Toikin varmaan tappaa sut, jos noin kauan viivyttelet sen ruokien kanssa jatkossa”, hymyilin sitten, ja toinen ehkä punastui vähän.

”Ehkä pitää antaa sen syödä ne alkeistuntien kakarat aina jatkossa, niin ei oo näin kova nälkä iltaisin”, Sven kohautti harteitaan kaataessaan ponin kippoon kivennäiset ja pellavarouheet.

Nauroin vastaukseksi, ja vähän huvittuneena jäin ehkä hymyilemään vielä silloinkin, kun vaaleat hiukset rehukärryineen katosivat tallista ulos pimeään. Ratsastuskoulun arki ei ilmeisesti Sveniä napannut ihan täysillä.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty To 14 Joulu 2017, 20:29
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Blondin päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 1571

Blondin päiväkirja

Shelyesin Justin Bieber | 15.12.2017 | #3
#svella



Hanne oli kiinnittänyt Raffen käytävälle harjattavaksi ja vilkuili vähän väliä tallin toiseen päähän. Se Shelyesin uusi tummaverikkö palkollinen nojaili harjanvarteen ja lirkutteli innoissaan joillekin astetta vanhemmille tuntilaistytöille, jotka kikattivat kaikki sen jutuille kuorossa kuin pikkulapset. Desibelitasot rikkoivat ihan varmasti jo jotain lakeja.  Mä rapsutin voikkoa hevosta otsatukan alta ja vilkaisin Hannea, jonka harjausliike oli jo melkein kokonaan vaihtunut entistä intensiivisempään vilkuiluun.

”No? Mikä siinä nyt noin kiehtoo?” ihmettelin sitten, jolloin toinen säpsähti.

”Täh, ei mikään”, se vastasi ja rupesi pyörittelemään kumisukaa kuraantuneella kaulalla kuin huomista ei olisi. ”Tai no, onhan se nyt ihan saakelin hyvän näköinen. Huomaa, että se on urheillut. Ja pitää itsestään huolta.”

Just joo, mä kerkesin ajatella, ennen kuin Hanne tarttui mun käsivarteen äkisti vetäen mut lähemmäs.

”Se tulee tänne!” tyttö sihahti. Käännyin ympäri, ja totta tosiaan, tyyppi asteli virnuillen, turhankin itsevarman oloisena meitä kohti ja heilautti kättään. Hanne päästi suustaan jotain itselleen epätavallisen ujon tervehdyksen tapaista, johon mä pyöräytin silmiäni. Nojailin karsinan seinää vasten kädet puuskassa ja annoin katseen vaeltaa arvioivasti pitkin pojan toistaiseksi semihintelää, mutta kuitenkin treenatun näköistä vartaloa. Ihan selvä futari.

”Ja ketäs te ootte?” se väläytti meille kestovirneensä valkoisine hampaineen jääden odottamaan vastauksia.

”Hanne”, harmaahiuksinen tyttö kiirehti sanomaan ja ojensi kätensä. Kaiken kliseen olisi kruunannut tän Shelyesin Justin Bieberin antama käsisuudelma, mutta mun onneksi sille riitti vain kevyt kädenpuristus. Se käänsi katseensa muhun, jolloin kohotin toista kulmaani huvittuneena.

”Parempi kysymys olis kai, että kuka sä oot ja miten sä tänne päädyit”, mä sanoin sitten. ”Et ilmeisesti oo mikään suuren luokan hevosmies.”

”En tosiaan”, se naurahti ja aloitti taas harjanvarteen nojailun. ”Oon Christian, täällä vaan olosuhteiden pakosta. Kyllä mä häivyn, kun joku paikka oman alan hommiin aukeaa.”

”Mitä oma ala meinaa noin tarkalleen ottaen?” tivasin huvikseni. Piti ottaa selvää, mikä tää Christian oli miehiään. Siis muuten kuin että mulle se metroseksuaali olisi varmaan ikuisesti Justin Bieber, koska siltä se näytti. Ja vaikutti.

”Vartijanhommia”, Bieber kohautti olkiaan.

”Kuulostaa jännältä!” Hanne huikkasi väliin vähintäänkin haltioituneen oloisena, ja siitäkös Christian vasta riemastuikin, ihan silmin nähden. Se ilmeisesti eli naispuoleisten henkilöiden huomiosta ja rakastuneista katseista. Oman katseeni pidin kuitenkin enemmän epäilevänä ja huvittuneena: aidosti sinä reaktiona, joka ensimmäisenä oli syntynyt.

”No, toivotaan, että se duuni sopii sulle sitten paremmin”, kohautin olkiani, ”Blondilla oli liian vähän puruja aamulla, että jos viittisit vaikka lisätä? Ja vähemmän heinää kuin mitä se oli saanut, ettei liho ihan muodottomaks. Mut ihan kolme kautta viis sä muuten oot suoriutunut.”

Taputin sitä olkapäälle ja virnistin kannustavasti ohimennen ennen kuin häivyin paikalta ja jätin sen kahdestaan Hannen kanssa, koska mua ei varsinaisesti Christianin seura kiinnostanut millään tasolla. Sitä paitsi oli ehdittävä vielä ratsastaa ennen tuntien alkamista, koska (kerrasta oppineena) toistamiseen mä en loskassa vääntelehtisi. Svolværin sää talvisin ei kuulunut mun lemppareihin mitenkään päin, mutta kesästä saattoi joulukuussa vain haaveilla. Astelin kumisaappaat ja villasukat jalassa kohti pihattotallia, ja synkältä taivaalta tuli lumensekaista vettä kuin Esterin perseestä. Taas. Pisarat iskeytyivät kohtisuorana naamalle tuulen mukana, eikä kuoritakin huppu paljoa suojannut.

Pihattotallista kuului kahden matalan miesäänen välinen tasainen puheensorina, joka lakkasi kuitenkin välittömästi mun astuessa sisään ja kopistellessani lumenrippeet kumppareistani pois. Sven moikkasi, ja se sen blondi kaveri, Petter, joka hoiti Lidiaa, ynähti jotain epämääräistä tyrkäten ensiksi mainittua kyynärpäällä kylkeen.

”Keskeytinkö mä jotain?” ihmettelin niiden outoa käytöstä ja avasin Blondin karsinan oven samalla. Mua vastassa oli welsh ponin häntä, ja pian myös vasen kavio näyttäytyi ilmaa haparoiden. Jes.

”Eeei me tässä mitään ihmeitä”, Sven ilmoitti sitten ja raapi niskaansa. ”Toin sun ponis vaan just sisään.”

”Aijaa, kiitti”, vastasin ja silläkin uhalla, että kuolisin, astuin askeleen edemmäs työntäen vastahakoisen tammani takapuolen sivuun ja kiinnitin Blondin riimunnarulla karsinan kaltereihin. Potku ehti onneksi tulla vasta myöhemmin ja kohdistua seinään: muuten olisin saattanut olla yhtä ehkää sääriluuta köyhempi. Tulin sitten jälleen ulos ja aloin penkoa ponin harjoja. ”Ootteko maanpaossa? Christian näyttää vallanneen päätallin.”

Tällä kertaa sekä Sven että Petter ynähtivät, kuorossa.

”Vallatkoon”, Sven sanoi sitten halveksuva sävy äänessään ja vilkaisi toisen miehen suuntaan, jolla oli edelleen kasvoillaan hieman kummallinen ilme. ”Vähemmän hommaa mulle. Eikö sunkin pitäis olla kärkkymässä paikkaa sen haaremin top kolmoseen?”

”Hei!” mä nauroin ja heitin sitä Blondin pinkillä pääharjalla, josta Sven tosin sai kopin, ja jonka se heitti takaisin. ”Vähän turhan snobi se on, sellanen tiiätkö –”

”Joo, tiedän. Älä jatka enää tai saatan puklata suuhun.”

”Mutta kyllähän sitä nyt kattelee”, kohautin olkiani.

”Jaha, eiköhän meillä, Sven, olis pikkuhiljaa kahvitauko!” Petter tokaisi sitten pienen virkayskän kera ja työnsi toisen päättäväisesti selästä ovelle päin. Molemmat huikkasivat mulle nopeat heipat, ja oven painuttua kiinni ulkopuolelta kuului jälleen kiivas, mutta hiljainen puheensorina.

Hymähdin itsekseni ja jäin hetkeksi katsomaan niiden perään, kunnes Blondi alkoi koristella karsinan seinää muistuttaakseen mua, että oli edelleen paikalla, ja vielä – mikä järkyttävintä – sidottuna kiinni. Yltynyt tuuli ujelsi tallin seinissä ja kolisutti kattoa, mikä sai ponini korvat kääntymään harvinaislaatuisesti eteenpäin ja sen koko kehon jännittymään aloilleen.

Tarkemmin ajatellen kesää odotellessa tästä talvestakin saattoi tulla vielä varsin mielenkiintoinen.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 15 Joulu 2017, 21:50
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Blondin päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 1571

# Tallikirja 2017 -->

19.12.2017 - Sarjassamme "asiat jotka hankaloittavat elämääni"; kohdat yksi ja kaksi
#svella

Pukkasin lantakärryt pihattotalliin meinaten liukastua sen jäiseen oviramppiin. Lisäsin jään ja talvikelin vihalistalleni.

En ollut ihan varma, olinko mä enää elossa tai hereillä tässä todellisuudessa. Viime aikoina elämäni oli nimittäin alkanut muistuttaa enemmän paskasti käsikirjoitettua teinien saippuasarjaa, mikä oli niin kuluttavaa, että mun olisi tehnyt tänäänkin mieli soittaa Jassulle, että tehköön itse aamutallinsa. Halusin vain tuijottaa seinää ja yrittää irtautua kaikista näistä ajatuksista, jotka laittoivat mun pääni sekaisin.

Kohta yksi: Christian Fjeld.
Siitä päivästä lähtien, kun se ylimielinen paskiainen asettui taloksi tähän talliin, ei mikään ole ollut ennallaan. Muijat juoksevat sen perässä kuin pienet koiranpennut, eivätkä suostu kuuntelemaan järkipuhetta. Ainoa, joka edes yrittää kuunnella mua, on Petter, ja sekin varmaan suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että se on helvetin hyvä jätkä ja mua kohtaan lojaali. Kaikki muut vain hyssyttelevät ja käskevät tutustumaan ennen tuomitsemista. Ja voi pojat, kyllä mä sen kusipään tunnen paremmin, kuin kukaan muu. Se on vaan niin pirun taitava manipuloija, ettei kukaan edes huomaa, millaista kulissia se pitää ympärillään joka ikinen päivä.
Se ei edelleenkään ole sanonut mulle suoranaisesti yhden yhtä sanaa koko tallityöntekijän uransa aikana. Eikä varmaan kannata pidättää hengitystä sitä odotellessa. Toisaalta hyvä, että se tajuaa välttää mun kanssa kanssakäymistä: en nimittäin voi sanoa esittäneeni mukavaa sitä kohtaan, enkä koskaan tulisi esittämäänkään. Voi, kun sen iholla lukis kaikki paska mitä se on elämänsä aikana tehnyt ja ajatellut, niin muutkin tulisivat järkiinsä ja lopettaisivat sen kanssa kaveeraamisen. Nykyisellään kukaan ei tajua, millainen käärme asuu sen kansikuvapoikamaisen ulkokuoren ja nappisilmien alla.

Tästä päästiinkin kohtaan kaksi: Ella-Amalie Johansen Storvik.
Vaikken ollut nähnyt sitä tyttöä kukkapenkkiepisodin jälkeen, mun oli todella vaikeaa olla ajattelematta, mitä sille kuului. En ikinä, koskaan kehtaisi myöntää, että salaa mua jäi kaivelemaan sen sanat Christianista: ”Kyllähän sitä nyt kattelee”. Vaikka hittoakos sillä oli väliä, Ellahan saisi katsella ketä lystäsi, eikä se asia tietystikään mulle kuuluisi millään tavalla. En ollut ihan varma siitä, miksi sen viaton letkautus silti sai silloin mun vereni kiehumaan. Ja sai kyllä edelleen, totesin muistellessani tilannetta. Onneksi Petterillä oli sen verran pelisilmää, että se tajusi raahata mut pois siitä tilanteesta ennen kuin olisin sanonut jotain typerää. Jostain syystä sen taskukokoisen blondin hyväksyntä tuntui mun mielestäni tärkeältä. Mua ärsytti suunnattomasti, että olin mustasukkainen sen huomiosta, vaikkei se edes ollut mun omaisuuttani. Eikä tulisi koskaan olemaankaan, mikä oli mun mielestäni hirveän epäreilua. Melkein kuusi vuotta meidän välissä oli kuitenkin ihan liikaa, se oli fakta.

Heittelin purua seinään ja katselin kasaa pitkin kieriviä lantakikkareita ajatuksissani. Mun mielestäni oli hirveän epäreilua myös se, että heti, kun kerran tuhannessa vuodessa iskin silmäni johonkin, niin tää kyseinen muija paljastuikin ysiluokkalaiseksi. En ollut ajatellut kenestäkään tai tuntenut mitään tällaista sitten vuoden 2012, jolloin olin hetken aikaa ihastunut Catuun ennen kuin se lähti vaihto-oppilaaksi. Mun päähäni ei edelleenkään mahtunut, että Ella oli 15. Ei mun ikäiset tytöt näyttäneet tolta, kun olin 15. Ei ne kävelleet noin eivätkä hymyilleet noin, kun olin 15. Tuntui helpolta hokea itselleni, että se oli 15, aina siihen saakka, kun Ella oikeasti käveli paikalle ja avasi suunsa, katsoi mun suuntaan tai teki jotain normaaleja askareita poninsa kanssa. Siinä hetkessä mä unohdin sen taas, ja koko rundi alkaisi alusta.

Tässä koko kuviossa ei ollut kerta kaikkiaan mitään tolkkua. Vielä vaikeamman tästä jutusta teki, etten kehdannut avautua tästä kenellekään. Kukaan ei koskaan saisi tietää mun ajatuksista, tai mut leimattaisiin saman tien pedariksi tai miksi lie. Petter tiesi, että olin kiinnittänyt tyttöön huomion, mutta siihen se sai jäädä. En uskaltanut kertoa sille enempää, vaikka mieli tekikin. En uskaltanut riskeerata, että kukaan saisi vahingossakaan kuulla mitään aiheeseen liittyvää.

Vannoisin käsi raamatulla, että kukaan ei edes epäilisi mitään, jos vaikka Ella joku yö löytyisin jostakin Tromssan tai Narvikin yökerhoista. Kaikki parikymppiset näytti siellä tuolta. Tai no, eivät läheskään tuolta, vaan paljon tavallisemmilta. Jokin sen olemuksessa kolahti muhun hitosti liikaa, minkä takia inhosin itseäni juuri nyt. Enhän mä nyt jumalauta voinut iskeä silmiäni viisitoistavuotiaaseen. Kurtistin kulmiani, kun keräsin kikkareet talikkoon ja heitin ne käytävällä oleviin kottareihin. Puoli talikollista lensi niistä ohi tallin käytävälle. Kirosin puoliääneen.

Totesin itsekseni, että nää ajatukset oli haitallisia, ja mun olisi päästävä niistä eroon.
Tästä päivästä lähtien välttelisin Ellaa parhaani mukaan. Toivoin, että ”poissa silmistä, poissa mielestä” ei ollut fiktioon perustuva sanonta. Ehkä ajan kuluessa mä unohtaisin sen kokonaan.
Miksi tuntui niin vaikealta päästä yli ihmisestä, joka ei koskaan alun perinkään edes ollut sun?
kirjoittaja Sven
lähetetty Ti 19 Joulu 2017, 10:14
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

Blondin päiväkirja

Myrskypilviä ja hattaraa | 19.12.2017 | #4
#svella



Pyörittelin lusikkaa kahvikupissa sinihiuksisen Siobhanin nojaillessa mua vastapäätä laiskasti käteensä ja selaillessa toisella kädellään puhelinta. Sen timantein koristellut tekoripset räpsyivät niin kiivaaseen tahtiin, että musta tuntui, ettei se ehtinyt välissä edes nähdä, mitä sovellusta oli tutkimassa. Siobhan oli tallin uusin hoitaja, käynyt Shelyesissä suunnilleen pari viikkoa, mutta mä olin kyllä nähnyt ne hattaraa muistuttavat hiukset aiemminkin. Oltiin nimittäin oltu samassa koulussa vielä keväällä ennen sen tytön siirtymistä korkeammille asteille.

Siobhan oli ärsyttävä. Inhosin sen kaltaisia, itsekeskeisiä, tyhmiä ja kerta kaikkiaan superpinnallisia ihmisiä, joita ei kiinnostanut mikään muu kuin yleisen ihailun tavoittelu. Inhosin sitä, kuinka se naputteli maailman epäkäytännöllisimmillä rakennekynsillään puupöydän pintaa, ja sitä, kuinka se pyöritteli lettejään sormiensa ympäri. Inhosin sitä, miten erilaiseksi se muuttui kenen tahansa miespuoleisen henkilön astuessa huoneeseen ja sen tapaa kihertää niiden jutuille. Ja sitä, että se puhui norjaa ja englantia sekaisin ihan vain korostaakseen ulkomaisia sukujuuriaan.

Onneksi mulla oli pitkä pinna, ja yleensä onnistuin jättämään huomiotta asiat ja ihmiset, joista en niinkään pitänyt, mutta Siobhanin kanssa se oli ollut harvinaisen hankalaa. Ensinnäkin, sitä näki tallilla lähes päivittäin ja toisekseen, se oli jostain syystä päättänyt haluavansa kaveerata mun kanssa, vaikka viime vuonna olin ollut vain yksi niistä ”supernoloista” kasiluokkalaisista. Mun mielestä oli supernoloa puhua ihmisistä siihen sävyyn.

”Ella, mikä sun insta on?” Siobhan kysyi sitten ja hymyili. Hymyn takana lymyili käärme, ja se sai mut kiehumaan.

”Ihan vaan ellajohansen, kaikki yhteen”, vastasin sille kumminkin, ja noin sekunnin sadasosassa sainkin jo kuulla läjän kehuja mun kivoista kuvista, upeista selfieistä ja kertoa, miten piirsin mun kulmakarvat. Puhelimeen kilahti ilmoituksia uusista tykkäyksistä siihen tahtiin, että pelkäsin sen tilttaavan.

”Mä lisäsin sut snäpissäkin”, hattarapää ilmoitti. ”Lähetäänkö muuten maastoon tänään? Siellä on kerrankin niin kiva keli, että tulis varmaan kivaa!”

”Ei Blondilla voi maastoilla, se on liian vilkas”, kerroin valkoisena valheena. Mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa maastoilu, etenkään Siobhanin kanssa. ”Kysy vaikka Sølvia tai Beataa.”

”Oliko Sølvi se, jolla oli ne oudot, oranssit hiukset?”

Ainakaan sillä ei ollut kilometrin mittaista juurikasvua toisin kuin joillakin, mä ajattelin, mutta tyydyin vain toteamaan, etteivät ne mun mielestä olleet oudot, ja että hiuksistaan huolimatta Sølvi oli kyllä tosi mukava. Siobhan nyrpisti nenäänsä. Mä join viimeiset kahvitilkat pois, vein mukin tiskipöydälle ja huikkasin meneväni tekemään Blondille illan ja huomisen mössöjä valmiiksi. Todellisuudessa halusin vain nopean syyn poistua paikalta ja toivoin, että sinihiuksinen teiniprinsessa löytäisi itselleen loppupäiväksi seuraa vaikka Antonista, joka yleensä suostui kaikkeen.

Tömistelin portaita alas tallin puolelle ja bongasin Svenin tuomassa toisella Venniä ja Stellaa samanaikaisesti sisälle. Se näytti mut nähdessään suunnilleen säikähtäneeltä pupujussilta, päästi vuonohevoset äkkiä omiin karsinoihinsa ja riisui niiltä riimut päästä.

”Hei Sven!” mä huikkasin sille ja kävelin Stellan karsinan ovelle kummempia miettimättä. ”Mulla olis yks juttu –”

”Sori, nyt ei ehdi”, se mutisi totisen oloisena ja tönäisi oven sen verran enemmän auki, että mä lähes kaaduin ja Sven pääsi livahtavaan syntyneestä aukosta ulos nopein askelin. Jäin seisomaan paikoilleni hieman pöllämystyneenä aiemmin ihan mukavan tyypin käytöksestä mua kohtaan. Toisaalta mä ymmärsin: kai sillä oli kiire saada ponit sisään ennen tuntien alkamista.

Sven oli yksi niistä, joihin olin tutustunut ehkä eniten koko Shelyesin vakioporukasta, mikä oli vähän ihmeellistä ottaen huomioon, että meillä oli kuitenkin muutama vuosi ikäeroa. Lisäksi, mitä mä nyt siitä olin aiemmin kuullut, se harvemmin jakoi huomiotaan kenellekään muulle kuin Jassulle ja Petterille, ja yksi tallityttö toisensa jälkeen oli luopunut toivosta sen suhteen – ja nyttemmin siirtynyt ihailemaan uutta tulokasta, Christiania. Ilman sen kummempia taka-ajatuksia mä taas olin tullut mielestäni Svenin kanssa ihan hyvin toimeen, ja meillä oli ollut hauskaakin keskenämme.

Ei onneksi mennyt kauaakaan, kun löysin käsiini Christianin, jolle pystyin esittämään asiani ihan yhtä hyvin, vaikkei meidän kemiat niin hyvin kohdanneetkaan. Poika virnisteli kuin viimeistä päivää ja mä mietin, pystyikö se ottamaan mitään ikinä tosissaan.

”Joten, Blondin loimi oli mennyt selkäpuolelta rikki eilisen aikana”, mä aloitin. ”Miten se on tullut toimeen sen tarhakavereiden kanssa?”

”Siis väitätkö sä, että sen ihmissyöjän kanssa voi joku tulla toimeen?” Christian nauroi. ”Multakin se meinas haukata palan perseestä yks päivä, ihme riiviö.”

”Vissiin se on tajunnut, ettet sä tiedä mistään muusta mitään kuin pallon potkimisesta”, huokaisin.

”Voi olla”, Christian kohautti olkiaan. ”Mutta en minä tiiä sen loimesta yhtään mitään, kysy Jassulta.”

”Voisin samalla valittaa sille ammattitaidottomasta henkilökunnasta, joka sen palkkalistoilla pyörii.”

”Kiitos Jeesus, tee se, että mä pääsen vihdoin pois täältä. Vaikka kyllä mä teidän höpönassujen heppatytyjen seurassa pyörisin mielellään enemmänkin!” Christian tokaisi esitellen helmenvalkoisena vilkkuvaa hammasrivistöään ja kirkkaina tuikkivia nappisilmiään. Kyllä mä jo aloin ymmärtää, mistä muut sen olemuksessa viehättyivät, mutta sanavalinta ”höpönassut heppatytöt” sai mut harkitsemaan, ansaitsiko Christian lyönnin vai kaksi. Tyydyin yhteen kevyeen läpsäisyyn käsivarren seudulle, jolloin poika tarttui mua ranteesta ja laski käteni sitten nätisti paikalleen.

”Ella hei, älä viitti, mä oon ihan mukava oikeesti. Älä anna sun ennakkoluulojen ottaa valtaa”, Christian sanoi päätään pudistellen, enkä mä voinut enää olla nauramatta. Lupasin antaa sille toisen mahdollisuuden, mikäli se parhaansa mukaan seuraisi intensiivisesti pihattotarhan tilannetta ja raportoisi mulle, mikäli havaitsisi jotain merkkejä siitä, ettei Blondi, syystä tai toisesta, viihtynyt uuden laumansa kanssa. Koska mulla ei ollut varaa ostella sille uusia loimia viikon välein. Onneksi nyt syntynyt vekki oli niin pieni, että se oli helposti korjattavissa.

Christian laittoi käden lippaan ja (ihme kyllä) lupasi pitää silmänsä auki. Ehkei se ollutkaan ihan niin toivoton tapaus.

Sivummalla Sven paiskasi varustehuoneen oven perässään kiinni niin, että se melkein lähti saranoiltaan.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ti 19 Joulu 2017, 15:11
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Blondin päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 1571

# Tallikirja 2017 -->

19.12.2017 – Läpivetoako?
#bychristian #svella

Päivä viisi: hengissä ollaan. Laumallinen karanneita hevosia, lukemattomia myrkyllisiä katseita, tallityttöjen tirskunnan kohteena olemista sekä kymmeniä hyviä perseitä myöhemmin löysin tänäänkin itseni Shelyesistä. Tänään mun nakkini olisi iltatalli. Se oli ainakin varmaa, että pihattotallin ovet tarkistaisin illan päätteeksi noin viiteen kertaan.

Blondit olivat edelleen mulle kiukkuisia, mutta jatkoin kylmänviileän olemukseni säilyttämistä. Sen sijaan tallin tytöistä olin bongannut ihan mukaviakin yksilöitä. Tarkemmin ajateltuna en löytänyt kenestäkään naispuolisesta oikeastaan suurempaa pahaa sanottavaa. Kaikki olivat vähintäänkin kivoja, jotkut taas erityisen kivoja. Varsinkin, jos väläytin pari viekasta hymyä ja heitin vähän mojovaa jerryä. Senhän mä jo osasinkin.

Starttasin työvuoron tänään oikeastaan aika hyvillä fiiliksillä. Olin tänään tullut tallille jo mun mittapuilla varhain – reilusti ennen ratsastustuntien alkua, sillä mulla olisi tänään luvassa iltatoimien lisäksi jonkin sortin paikkojen jynssäystä sekä varustehuoltoa tai jotain sen suuntaista. Moikkasin tyttöä, jolla oli hattaransinertävät hiukset, ja ihmettelin, mitä sen näköinen muija teki tallilla. Se näytti erehdyttävästi niiltä kauneusguruilta, joiden meikkitutoriaalivideot jostain syystä ajelehtivat päivittäin mun instagramini discovery-osioon. Sinitukkainen tyttö tervehti mua ujosti ja hymyili mulle silmät tuikkien. Olin varma, että se vilkaisi taakseen, kun jatkoin määrätietoisesti matkaani peremmälle talliin. Se blondi mies mulkaisi mua merkitsevästi, kun kävelin muina miehinä sen ohitse. Hain pesupaikan seinustan hyllyltä tiskiharjan ja vesiämpärin ja aloitin ruoka- ja juomakuppien hinkuttamisen. Ajan kulku unohtui helposti näin aivovapaata hommaa tehdessä.

- Siinähän sä olet, joku melkein huudahti selkäni takana saaden mut melkein säpsähtämään. Ehkei pitäisi ajelehtia ihan noin kauas haavemaailmoihin työhommien lomassa.
- Joo, tässähän mä, virnuilin, kun tunnistin tytön timmiksi polkkatukkaiseksi platinablondiksi. Joku about mun ikäinen, olikohan sillä joku monimutkainen nimi...? E…jotain? Se oli vaikuttanut aiemmin ihan rennolta, joten nyt olisi hyvä tilaisuus jerryttää. Vedin kasvoilleni omahyväisen, viekoittelevan virneen.  – Missed me?
- Usko unelmiis, nätti tyttö nauroi.

Mun läppä tuntui kuitenkin purevan siihen, joten jatkoin vitsailua, kunnes se vakavoitui ja alkoi selittää jotain jostain poninsa loimesta. Enhän minä mitään ponien rytkyjä seurannut, joten kehotin sitä kysymään Jassulta.

- Voisin samalla valittaa sille ammattitaidottomasta henkilökunnasta, joka sen palkkalistoilla pyörii, blondi neiti jatkoi muka toruvasti.
- Kiitos Jeesus, tee se, että mä pääsen vihdoin pois täältä. Vaikka kyllä mä teidän höpönassujen heppatytyjen seurassa pyörisin mielellään enemmänkin, vastasin sille virnuillen.

Taskuraketti läpsäisi mua leikkisästi käsivarteen, joten nappasin sitä ranteesta kiinni ja laskin sen käden hellästi paikalleen. Nyt mä sen muistin, Ellahan sen nimi oli.
- Ella hei, älä viitti, mä oon ihan mukava oikeesti. Älä anna sun ennakkoluulojen ottaa valtaa, sanoin vitsailevalla äänenpainolla pudistellen päätäni. Se kurtisti kulmiaan ja tuijotti mua jäänsinisillä silmillään. Ella oli ihan sievä, vaikka brunetet olivatkin mun henkilökohtainen preferenssini.
- Okei, mutta saat vain ja ainoastaan yhden mahdollisuuden, se sanoi muka vakavasti ja heristi sormeaan. – Sun on vahdittava pihattotarhan laumaa kuin haukka, ja raportoitava mulle HETI, jos Blondilla näkyy olevan kränää jonkun sen tarhakaverin kanssa. Pyörittelin silmiäni hymyillen ja nyökyttelin tarmokkaasti.
- Yes, madame, sanoin ritarillisesti nyökäten ja nostin käteni pääni viereen kunnianosoitukseen.

Samassa varustehuoneen ovi pamahti niin, että ikkunat helisivät. Olikohan rehu- ja varustehuoneessa läpiveto, sillä maneesinpuoleinen ulko-ovi oli raollaan?


Ruoka- ja juomakuppien jynssäysurakan jälkeen mä keräilin vielä likaiset satulahuovat, ja kuljetin ne mukanani yläkertaan pesukoneeseen. Laitoin koneen pyörimään ja uudet kahvit tippumaan, sillä vaikka pannu oli täysi, valo oli sammunut ja tarkempi tutkimus sai mut toteamaan kahvin olevan jääkylmää.
Ratsastustunnit starttasivat juuri, joten muutama hoitaja pölähti taukotupaan, kun ne oli saaneet kopukkansa tunneille. Se sinitukkainen mimmi, joka silminnähden ilahtui mun näkemisestä, sitten sellainen tummapiirteisempi muija, jolla oli trendikkäät, hopeiset latvat sen hiuksissa sekä sellainen nuori, vaalea tyttö, jonka olin kuullut puhuvan italiaa puhelimessa. Pari minuuttia myöhemmin saapui myös Sølvi, jonka nimen muistin varmasti, kun se oli hirvittävän puhelias ja oli innoissaan esitellyt mulle paikkoja ekana päivänä. Viimeiset kahvitipat otti Inga-Stina, jonka muistin hoitavan sitä hassunnäköistä pilkullista ponia.

Rupattelimme niitä näitä, ja sinitukkainen mimmi, joka esitteli itsensä Siobhaniksi (mutta Sia kuulemma riitti), stalkkasi sometilejäni sormet sauhuten ja arvosteli kuviani hopeatukkaisen mimmin kanssa, joka kertoi nimensä olevan Hanne. Mun helvetin huono nimimuistini ei todellakaan sopinut tällaiseen verkostoitumiseen, sillä en halunnut vaikuttaa tylyltä, vaikka jouduinkin useaan kertaan kysymään saman ihmisen nimeä. Ei sillä, että näiden tallimuijien huomio olisi ollut mulle mitenkään elintärkeää, mutta asiaa prosessoituani olin tullut siihen tulokseen, etteivät uudet ystävyydet olleet mulle lainkaan pahitteeksi. Lofooteilla olisi yksinäistä, jos yrittäisin tutustua vain mun liigassani painiviin muijiin (joita tallilla tai ylipäätään Svolværissä ei ihan mielettömiä määriä ollut).
Samassa se blondi mies, Sven, laukkasi sisään paiskaten oven kiinni perässään. Ääni kuulosti tutulta. Ehkei rehuhuoneen ikkuna ollut sittenkään unohtunut aiemmin auki.

- No? Inga-Stina rikkoi hiljaisuuden. – Kuka nyt taas on kuollut? Se jatkoi ja sai muut tirskumaan, sillä repliikki toi mieleen kukkapenkkivälikohtauksen. Muut tönivät mua kyynärpäillään ja osoittelivat mua ivallisesti. Nauroin rennosti takaisin, siitä oli päästy jo yli eikä virhe tulisi toistumaan.
- Naishuolia? Sølvi jatkoi kyselyä ja sai Sveniltä murhaavan katseen. – Mieshuolia? se kysyi sitten. Naurahdin hiljaa mielessäni.
- En nyt jaksais mitään paskaa läppää, Sven murisi ja kaivoi lokerostaan jotain. Sitten se lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.


Tilanne laukesi, ja hetken kuluttua menin auttamaan hevosten hakemisessa, kun Ronia hoitavan Siobhanin piti lähteä kotiinsa. Sven spottasi mut tunnin jälkeen oritallista, mikä oli aika kiusallista. En ollut vieläkään oikein perillä siitä, mikä hitto sitä äijää riipi. Pidin kuitenkin pokkani, kun se tuli kovistelemaan siihen silmät leiskuen.

- Mitä helvettiä sä jätkä haet täältä? Se kysyi matalalla äänellä. Mitä vittua...?
- No ihan kuule töitä teen, vastasin koppavasti aavistuksen närkästyneenä Svenin kysymyksestä. – Tiiätkö, rahaa? Se on sellainen juttu, jolla maksetaan eläminen, sanoin sarkastiseen sävyyn.
- Älä vittu louskuta mulle leukojas, Sven jatkoi. Se oli mua joitakin senttejä pidempi, ja huomasin, kuinka se yritti suoristaa ryhtiään saadakseen mut alentumaan. Tuhahdin viileästi.
- Mikä sun ongelmas on? Kysyin viilipyttynä ja olin varma, että se olisi tarttunut mua rinnuksista kiinni, elleivät Trane ja sen blondi hoitaja olisi sillä sekunnilla astelleet talliin. Hymyilin ystävällisesti nuorelle blondille tytölle, jonka olin hetki sitten nähnyt taukotuvassa. Sven hiljensi volyymiään, mutta tuijotti edelleen suoraan mun sieluun syvänsinisillä silmillään.
- Katsotkin, että pysyt jatkossa asiallisena, se jatkoi sättimistään.
- No mitäs vittua mä tähän asti olen tehnyt? Naurahdin. – Ärsyttääkö sua nyt, että mun charmini puree tallityttöihin? Voin kyllä mielelläni antaa sulle vinkkejä, veli, jatkoin rennosti. Sven murahti mulle hampaat irvessä.
- Pää kiinni. Mä en ole sun veljes, nulikka.

Se nakkasi vielä kerran niskojaan ja antoi merkitsevän katseen, ennen kuin poistui tallista. Tilanne oli kyllä eskaloitunut melkoisesti tän päivän aikana. Olikohan sillä joku isovelikompleksi tähän Ellaan, jolle lirkuttelin aiemmin?

Toisaalta ajatus siitä, että mun ja Ellan läpänheitto meni Svenin paksun ihon alle, sai mut hykertelemään.
Kiehtovaa.
kirjoittaja Christian
lähetetty Ti 19 Joulu 2017, 20:58
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

# Tallikirja 2017 -->

20.12.2017 - Painajaisia unessa ja valveilla
#svella

Mä heräsin aamuneljän aikaan läpimärkänä hiestä. Kurkkuani kuristi, ja tuntui ettei keuhkot saaneet ilmaa sisäänsä, vaikka kuinka yritin huohottaa. Mun ihoani kihelmöi, mutta pikkuhiljaa oloni alkoi normalisoitua, kun keskityin kuuntelemaan korvissani asti kuuluvaa, raskaasti tykyttävää pulssiani. Helvetti, mikä painajainen, mutta olin jo ehtinyt unohtaa suurimman osan sen sisällöstä.

Ainoa mun päässäni säilynyt ajatus oli, että olinko mä nyt käräyttänyt itseni?

***

Kolme tuntia myöhemmin toivoin, että joku ottamistani askelista tarpoessani läpi nuoskaisen tallipihan olisi saanut maan pettämään altani ja syössyt mut syvälle mullan alle. Tänään mä aioin tehdä aamutallin helvetin nopeasti, jotta mahdollisimman harva tallilainen kerkeäisi spotata mut Shelyesin tiluksilta ja minimoisin näin riskin tulla kuulustelluksi eilisestä tiuskimisestani. Mua hävetti mielettömästi oritallin eilinen välikohtaus Christianin kanssa, mutta en todellakaan aikonut pyytää siltä anteeksi. En ollut vielä tarkkaan analysoinut, miksi mä reagoin siihen niin kiivaasti, mutta adrenaliini- ja testosteronipöllyissä en ollut keksinyt parempaakaan ratkaisua, kuin mennä kovistelemaan sitä limanuljaskaa kasvotusten. Mua ärsytti ja ällötti nähdä, kun se lääppi Ellaa, mutta mua ärsytti myös se, että olin kuin olinkin siitä tilanteesta mustasukkainen. Mikä helvetin beta-vässykkä se mustakin oli oikein tullut…? Mun silmissäni mustasukkaisuus oli aina ollut heikkojen ominaisuus, ja mua hävetti myöntää itselleni, että olin heikko.
Päärakennuksessa oli hiljaista, kun avasin ulko-oven ja napsautin sulaketaulusta tallien hälytykset pois päältä päästäkseni viemään hevosille aamuruokia. Keittiön pöydällä oli tyhjä viinipullo ja valkkarilasi. Jassu varmaankin nukkuisi pitkälle aamupäivään. Hain rehukärryt heinälästä ja suuntasin isoon talliin.

Aamutalleissa oli se hyvä puoli, että sain todellakin olla rauhassa suurimman osan työpäivästä, mistä mun introvertti sieluni nautti suuresti. Ensimmäiset hoitajat ilmestyivät tallille vasta vähän ennen puoltapäivää, jolloin olin jo ruokkinut kaikki hevoset, vienyt ne tarhaan, täyttänyt tarhojen vesikaukalot sekä siivonnut jo ison osan karsinoistakin. Enää loput karsinat ja päiväheinien jako tarhoihin, niin saisin lähteä rauhassa kotiini murjottamaan ja rypemään itsesäälissä. Isossa tallissa törmäsin Petteriin. Brohalattiin kömpelösti ja se taputti mua selkään.

- Ooks ok? Kuulin illalla et oot eilen ollu vähän hiilenä täällä. Tapahtuko aamutallissa jotain, mistä mun pitäs tietää? Petter kysyi ja mittaili mua huskysilmillään.
- Ei mitään erityistä, livautin nopeasti ja yritin vaikuttaa rennolta, mutta Petter nosti toista kulmakarvaansa siihen malliin, ettei se uskonut mun valkoista valhetta. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin hiljaa. – Mennää ylös, tää on vähän pidempi stoori.

En pystynyt enää pitämään kaikkea sisälläni. Kerroin Petterille Ellasta, miten mua hävetti olla siihen ihastunut, siitä, miten kukaan ei saisi kuulla, ettei mua tuomittaisi ja lopuksi vielä siitä, miten olin käynyt kovistelemassa Christiania niiden viattoman läpänheiton jälkeen. Olin huolissani, tajusikohan Christian, että mulla on jotain fiiliksiä Ellaa kohtaan. Vaikkei se välkyltä vaikuttanutkaan, olin mä hiiltynyt eilen kyllä aivan liian helposti, ja siitä syystä mä en ihmettelisi, vaikka se olisikin hoksannut jotain. Olin totaalisessa kusessa, jos se tajuaisi – olin nimittäin kaivanut itselleni sen äijän suhteen sen verran syvän kuopan, että Christian kyllä potkaisisi mut sinne aivan mielellään, jos vain saisi mahdollisuuden mun maineen pilaamiseen.

Vessan ovi narahti auki. Pihla ja Ylva astelivat esiin häntä koipien välissä.
Voi helvetti. Pala nousi mun kurkkuun ja pulssi kiihtyi.

- Kuulitteks te, Petter kysyi neutraalisti, sillä mä olin jähmettynyt patsaaksi, ja mulla oli täysi työ pitää itseni kasassa. Teki mieli maastoutua sohvaan ja haihtua pois.
- Kuultiin, Pihla sanoi hiljaa ja näytti tosi apealta. – Oon oikeesti tosi pahoillani, se jatkoi.
- Mä myös, Ylva yhtyi pahoitteluun. – Oltiin vaan meikkaamassa, ei me niin tarkkaan edes kuunneltu, kultakutri lisäsi ja heilutteli jotain akkojen meikkisivellintä käsissään.
- Niin, Pihla komppasi ja nosti kätensä pystyyn. Sen sormet oli paketoitu peukalosta keskisormeen. – Arne skitsosi eilen, ja mun sormet otti vähän osumaa narusta. Ylva auttoi tekemään mulle rajaukset.

Tytöt istuutuivat vähäeleisesti nojatuolin käsinojille omille puolilleen. Vaikka kuinka mun olisi tehnyt mieli haukkua sutturoiden meikkaamista turhaksi paskaksi ja sättiä tyttöjä vessassa lymyämisestä, en mä saanut sanaa suustani. Toisekseen tämähän oli täysin mun oma virhe. Olisi pitänyt tarkistaa kaikki huoneet, eikä vain luottaa siihen, että taukotupa on tyhjä, kun sohvalla ei ole ketään.
Ylva katsoi mua ymmärtäväisesti. Oli onni onnettomuudessa, että jutun kuulivat juuri Ylva ja Pihla, eikä vaikka Sølvi, joka höläyttäisi sen varmasti tahattomasti jollekin Inga-Stinalle tai jopa Ellalle. Tai vaikka Siobhan, joka varmaankin kirjoittaisi koko juorun blogiinsa, tai jotain yhtä katastrofaalista.

- Ensinnäkin, ei sun ajatuksissa ole mitään väärää, Pihla sanoi lempeästi. Mun oli välillä vaikeaa muistaa, että mua kaksi päätä lyhyempi tyttö oli mua kuitenkin vuoden vanhempi, ja hirvittävän viisas. Se pyöritteli mietteliäänä mahonginväristen hiustensa läpi kulkevaa, paksua lettiä. – Ei tunteitaan tarvi pyytää anteeksi, et sä niille itse mitään mahda.
- Oon samaa mieltä, Ylva sanoi. Yleensä niin hymyileväinen tyttö istui vaisusti paikoillaan vakava ilme kasvoillaan, mutta sen kasvoilta paistoi sympatia. – Ei kenenkään koskaan tarvitse saada kuulla tästä. Ja sä voit olla varma, että mä ja Pihla pysytään hiljaa. Toihan on vaan viatonta ihastusta ja huolenpitoa.

En ollut edelleenkään sanonut mitään. Istuin sohvalla nojaten polviini pidellen päätäni käsieni varassa. Petterkin oli hiljaa, ja se yritti parhaansa mukaan lukea mun reaktioita.
- Te ette ehkä ihan ymmärrä, kuinka helvetin noloa tää mulle on, sain viimein sanottua. – Oon ysikutonen. Se nollakakkonen.
- En mäkään tiennyt sen olevan nollakakkonen, ennen kuin se itse kerto sen mulle, Ylva puolusteli. Tytön sanat rauhoittivat mua hieman: oli helpottavaa kuulla, etten ollut ainoa, joka luuli sitä vanhemmaksi.
- Se menis kyllä helposti melkein Ylvan ikäisestä, Pihla komppasi ymmärtäväisesti. – Niin kauan, kun sä et tee asialle mitään, ei siinä ole mitään väärää. Ihastuksia tulee ja menee.

Portaissa kopisi, ja mä paransin ryhtiä kaivaen puhelimeni esiin. Janni avasi taukotuvan oven ja moikkasi meitä reippaasti, kuten aina.
- Heisann, Pihla ja Ylva tervehtivät kuorossa. – Ajateltiin just keittää kahvit. Otatko sä?
kirjoittaja Sven
lähetetty Ke 20 Joulu 2017, 13:39
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

# Tallikirja 2017 -->

30.12.2017 - Pahoja aavistuksia
#svella

Tähän asti välttelyprojektini oli sujunut hienosti. Koska en ollut täysipäiväinen tallityöntekijä, oli motivaationpuutteessa tai muutoin laiskuuden iskiessä helppo vedota kiireeseen raksatyöpuolella, jos tallihommat eivät inspanneet. Jassua ei todellakaan kiinnostanut mun menemiset eikä tekemiset sen vertaa, että se jaksaisi alkaa tarkistelemaan faktoja. Aina löytyi joku yksityisenomistaja, joka vähensi tallivuokraansa tekemällä aamu- tai iltatallin Shelyesissä, joten mun työpanokseni oli helposti korvattavissa. Ehkä katuisin tätä palkkapäivänä, mutta se ei ollut tämän hetken murhe. Tämän hetken murheita mulla sitten kyllä riittikin.

Todellisuudessa joululomalla raksahommat olivat jäissä, sillä ihmiset eivät halunneet kotiinsa työmaata joulurauhaa rikkomaan. Minä taas olin maannut koko loman yksiössäni ja podin edelleen lievää krapulaa toissapäivän ryyppyreissun jäljiltä. Olin seuraavana aamuna todennut, ettei kalja todellakaan riittänyt nollaamaan sekaisin olevia ajatuksiani, lievittämään vihaani Christiania kohtaan tai auttanut pääsemään yli siitä pirun Ellasta. Kello oli viisi iltapäivällä, ja makasin edelleen sohvallani kuin ameba täristen ehkä kofeiininpuutteesta, ehkä nestehukasta tai krapulasta – en ollut täysin varma, eikä minua kiinnostanut ajatella säälittävyyttäni yhtään enempää. Kampesin itseni ylös lähteäkseni kauppaan, sillä jääkaapissani oli valon lisäksi vanhentunutta raejuustoa sekä poikamieskastiketta (sweet chiliä). Oli pakko ryhdistäytyä ennen kuin kuolisin joko nälkään tai itsesääliin.

Kaupassa käyskennellessäni puhelimeni kilahti.

Topics tagged under svella on Shelyesin Foorumi Viivik10

Viivin sanat kuulostivat sellaiselta kuningasidealta, että minun olisi tehnyt mieli jättää vastaamatta koko viestiin. Viimeiset asiat, joita tarvitsin juuri nyt, olivat a) alkoholi ja b) ihmiskontakti. Huomisissa uudenvuodenbileissä näistä molemmat toteutuisivat pahimmalla mahdollisella tavalla: Shelyesissä, keskellä juuri niitä ihmisiä, joita yritin parhaani mukaan vältellä. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää. Toisaalta – herättäisikö poisjättäytymiseni epäilystä? Ehkä ihmiset kuhisivat jo nyt siitä, miksi mua ei ollut näkynyt tallilla moneen päivään? Olikohan Christian jo levittänyt musta jotain paskaa? Totesin, että kulissin ylläpitämiseksi mun oli parempi osallistua bileisiin. Ja tällä kertaa pitäisin pokkani. Ehkä humalassa olo tekisi Christianinkin naamasta miellyttävämmän…?

Topics tagged under svella on Shelyesin Foorumi Jassuk11

Vai että skumpat. Kyllähän mä Jassun alkoholivarastot tiesin, sillä sain vapaasti tonkia päärakennuksen keittiön kaappeja tallilla ollessani. Eikä sitä jumalattoman kokoista viinikaappia voinut olla huomaamatta, joten tonkimista ei siihen edes tarvittu.

Sain ostokset tehtyä, heitin ne kotiin ja lähdin saman tien käynnistämään vanhaa Carinaani. Tavallisesti mun olisi pitänyt vaihtaa vaatteetkin, mutta säälittävyyksissäni mä todella olin käynyt Shelyrönttäkamppeissa, eli collareissa, toppakumppareissa ja likaisessa tallitakissani ruokaostoksilla. Hyi helvetti.

Tallilla mua vastassa oli ärsyttävän pirtsakka Janni.

- Sinä! Lyötiin jo melkein vetoa Viivin kanssa, että sä et ilmestyisi paikalle, nainen kihersi.
- No piti sitä nyt sitten, kun viinalla houkuteltiin, totesin muka vitsikkäästi.

Tallilla oli hiljaista, sillä iso osa talliporukkaa (ja hevosia) oli Kolinlammella joululeirillä. Kaikessa hiljaisuudessa hiiviskelimme leirimökeille, jossa Joona ja Beata jo hääräilivät.

- Ai, säkin oot juonessa mukana, Beata lausahti mut nähtyään. – Ei sitten hiiskuta tallilaisille tästä mitään, ne tietää vaan että ollaan porukalla ampumassa raketteja iltakuuden jälkeen.
- Jahas, sanoin ja nostin kulmiani muka kiinnostuneesti.

Kaadoin ostamani sipsit boolikulhoon ja laitoin dippiainekset toistaiseksi säilöön. Mulla oli paha aavistus huomisesta. Täytyikin käydä vielä kaljakaupassa, jotta mulla olisi edes jotain mahdollisuuksia selviytyä hengissä.

Viivi ilmestyi leirimökin ovesta putkikassi olallaan.

- Juomakuriiri saapui! Hän ilmoitti ja laski laukkunsa tömpsähtäen maahan.
Jopa mun bilehilesieluni kavahti hieman, kun laukusta paljastui neljä lavallista ruotsista tuotuja lonkeroita sekä kolme pulloa tequilaa.
- Viivi?! Miten sä rääpäle jaksoit edes kantaa nuo kaikki tänne? Janni ihmetteli.
- Noh? Viivi kysyi täysin neutraalisti. – Pitää sitä nyt varastoja olla…
- Nyt mä tiedän, mitä siellä Brynhildissä oikein puuhastellaan, Joona kauhisteli huumoria äänessään.
- Eipähän lopu kesken, Beata tokaisi ja auttoi pullojen asettelussa jääkaappiin.
Ehkä mä en sittenkään lähtisi enää kaljakauppaan, ajattelin, kun kaivelin lautapelejä oleskelutilan kaapeista.
kirjoittaja Sven
lähetetty La 30 Joulu 2017, 18:32
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

Blondin päiväkirja

[b]Suunnitelmien muutos | 31.12.2017 |#5[/b]
#svella


Oli uuden vuoden aatto. Mä olisin voinut olla pyörimässä kylällä kaveriporukan ympäröimänä miettien yhdessä, mitä puettaisiin illalla päälle, mutta olin tallilla. Oman ponin saaminen oli ollut täydellisin piristysruiske mun harrastukselle, jonka olisin uskaltanut kuvitella, ja halusin käydä ainakin lähes päivittäin varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Tiedostin Blondin olevan sen verran pieni, ettei mulla olisi mahkuja kehittyä sen kanssa ihan loputtomiin asti, mutta toistaiseksi sillä oli vielä paljon opetettavaa.

Blondin loimen mysteeri ei päivittäisestä tarkkailusta huolimatta ollut vieläkään selvinnyt. Christian vannoi seuranneensa mun ponin tarhaelämää silmä kovana joka kerta ulkona käydessään, mitä mä henkilökohtaisesti kyllä epäilin hiukan, mutta en itsekään ollut toistaiseksi havainnut mitään erikoista. Olin sanonut asiasta Jassullekin, joten käytännössä vahtivia silmäpareja oli nyt kolme. Sveniä en ollut edes nähnyt sen jälkeen, kun se oli sivuuttanut mut kysymyksineni ja paiskonut ovia. Hetken aikaa mä olin jaksanut ihmetellä sen poissaoloa, ja miettinyt asiaa ääneen Ylvallekin, mutta saanut vastaukseksi vain nopean olan kohautuksen.

Hetken mua oli jopa jaksanut harmittaa, ettei Sveniä ollut näkynyt. Sitten olin tajunnut, että Shelyssä oli muitakin ihmisiä, ja huomannut, että Christiankin oli oikeasti ihan jees.

Käänsin Blondin maneesin keskihalkaisijalle. Tunnit olivat jääneet pienelle joululomalle, joten oltiin saatu olla vain kahdestaan, vaikka kello oli jotain kolme. Tamma oli ihmeellisen rennon oloinen, eikä häslännyt turhia vaan siirtyi helposti letkeästä ravista käyntiin ja muutaman kierroksen kävelyn jälkeen pysähdykseen. Vuoden viimeinen ratsastus oli ollut paras tähänastisista paras, mikä pisti väkisinkin hymyilyttämään. Oli syytä olla ylpeä itsestä sekä ponista.

Sveniä ei tänäänkään näkynyt missään, mutta Christian oli kärräämässä pihattolaisille lisää sapuskaa painavat kottikärryt täynnä heinää. Blondi olisi mielellään napannut osansa, eikä näyttänyt mitenkään iloiselta mun vetäessä sen pään sivuun ja taluttaessa karsinaansa.

”Possu”, mä mutisin ja otin ponilta suitset pois. Christian jäi juttelemaan mun kanssa niitä näitä, virnuilemaan tapansa mukaan ja ärsyttämään mut kuoliaaksi tyhmillä jutuillaan, mutta silti pidin sitä nykyään ihan hauskana tapauksena, ja kyllä mä jo tajusin, miksi Hanne ja Katya ja muut sitä jumaloivat – vaikkei kukaan ihan niin vahvasti kiinnostustaan ollutkaan ilmaissut. Mun mielestä siitä kuitenkin puuttui jotain. Ehkä se oli Christianin taipumus luontaiseen esittämiseen, aitous puuttui. Sen takia mua kaiketi vähän harmitti Svenin katoaminen maailmasta. Svenin tarvitsi vain olla oma kyyninen itsensä, jotta meillä oli hauskaa keskenämme.

Päästin Blondin takaisin tarhaan: se ehtisi olla siellä vielä muutaman tunnin ajan. Poni marssi päättäväisenä Christianin viemien heinien luo ja tökkäsi Wildaa turvallaan merkiksi siitä, että kuningatar oli saapunut takaisin hoviin, mikä tarkoitti palvelusväen ruokatauon päättymistä.

”Kato nyt, ihan nätisti se siellä on”, Christian tokaisi ja tökkäsi puolestaan mua kyynärpäällä hellästi kylkeen. Vilkaisin ensin vieressäni seisovaa poikaa ja siirsin sitten katseeni taas arvioivasti takaisin tarhaan. Blondi söi, edelleen, ja Wildakin tyytyi vain mulkoilemaan sitä vähän matkan päästä.

”Jostain ne vekit on tullut kumminkin”, mä vastasin. Pitäisi kai hankkia pihattotallin katonrajaan asennettavaksi vuorokauden ympäri tarkkaileva valvontakamera.

”Älä nyt jaksa stressata. Kai oot muuten tulossa illalla? Ammutaan raketteja. Villit huhut kertoo jotain tequilapulloistakin”, Christian virnisti. ”Ai mut niin, alaikäsille ei tarjoilla.”

”Voi harmi”, huokaisin teennäisen suurieleisesti pyöräyttäen silmiäni. Mut oli kyllä kutsuttu koulukavereiden toimesta myös eräisiin kotibileisiin, ja tavallaan olin jo lupautunut menemään, mutta Christianin ehdotus oli kieltämättä houkutteleva ja sai jälleen unohtamaan Svenin miettimisen ja sen, että mulla oli muutakin elämää kuin Shelyes. Vastausta ei tarvinnut pohtia kauaa.

”Tottakai mä tuun.”
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Su 07 Tammi 2018, 12:49
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Blondin päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 1571

# Tallikirja 2017 -->

31.12.2017 – Vaihde vapaalle
#bychristian #svella

Tallin ilmapiiri oli mun kannaltani muuttunut viime aikoina huomattavasti parempaan suuntaan, kun Sven oli tajunnut häipyä maisemista. Huhu kertoi työkiireistä, toinen huhu kertoi mun läsnäolooni vittuuntumisesta – ei mitään väliä – pääasia mulle oli, että se pysyisi poissa myrkyttämästä mun työpäiviäni. Tallin mimmitkin olivat paljon mukavampia, kun ne eivät joutuneet kuuntelemaan Svenin propagandaa mun ”perseestä olemisestani”. Olin viime aikoina ollut poikkeuksellisen hyvällä tuulella, ja jopa tämänkaltainen paskaduuni alkoi tuntua ihan siedettävältä kaamoksen synkkyydestä huolimatta. Töissä oli paljon mukavampaa ilman sen vaaleaverikön happaman naaman katselua. Sitä paitsi tänään oli uudenvuodenaatto, joten viimeinen asia mun mielessäni tänään oli murehtiminen.

Aamutalli oli tänään helppo ja nopea, sillä hevoset saivat olla koko päivän pihalla. Viikonloppuisin ei ollut ratsastustunteja. Lofooteilla oltiin saatu nauttia vihdoin pakkaskelistä jo tovin verran, mikä oli mun mielestäni miljoona kertaa mukavampaa kuin ainainen välikausisohjokeli. Lumi narskui mun kenkieni alla, kun marssin kohti oritallia, puikahdin heinälään ja lappasin suuret heinäkärryt täyteen kaakkien apetta. Vihellellen pukkasin kärryt kohti pihattotallia.

Juuri, kun olin ottamassa vauhtia pukatakseni heinäkärryt pihattotallin oven nousurampista ylös, keskeytti Ella-Amalien ja sen prinsessaponin saapuminen mun touhuni. Totesin herrasmiesmäisesti: ”Ladies first”, ja päästin kaksikon talliin ennen mua. Blondi näytti olevan mielissään ruokakuljetuksesta, ja yritti napata matkaevästä kärryjen ohi kulkiessaan.
- Possu… Ella-Amalie mutisi ja kiskoi kermanvärisen tamman perässään boksiinsa.

En todellakaan ollut ottanut nokkiini Svenin kovistelusta – päinvastoin: mua oli jäänyt kovasti mietityttämään, miksi mun ja Ellan läpänheitto meni Svenillä niin syvästi tunteisiin. Puhtaasta uteliaisuudesta mä olin hakeutunut Ella-Amalien juttusille yhä useammin, ja salaa toivoin Svenin pölähtävän paikalle saadakseni lisätietoa sen suhtautumisesta meidän keskusteluun. Harmikseni Sven ei koskaan tullut keskeyttämään meidän juttutuokioitamme, mutta siinä sivussa olin huomannut, että Ellalla oli hyvä huumori ja me tultiin tosi hyvin juttuun. Niinpä mä vietin ihan mielelläni sen kanssa aikaa, toteutin mulle osoitettua Blondin tarhakäyttäytymisen vahtimistehtävää ja kerroin tunnollisesti Ellalle raportteja aina siihen törmätessäni.

- Et ikinä arvaa, sanoin painokkaasti ja vakavoitin ilmeeni. Ella-Amalie käänsi katseensa muhun kysyvästi. – Blondi möllötti tänään kello 8.37 tarhassa. JA lepuutti sen vasenta takajalkaa.
- Voi hitto, Christian, monettako kertaa mun täytyy täsmentää, että ilmoitat, jos näet jotain POIKKEAVAA? Ella-Amalie nauroi tympääntyneenä ja yritti huitaista mua riimunnarulla.
- Mutta Ella! Se myös haukotteli kerran! Huudahdin teeskennellyn aidosti järkyttyneenä, jolloin olin saada ratsastussaappaasta jäljen kylkeeni.

Vitsailimme Ellan kanssa niitä näitä samalla, kun kiikutin heiniä pihattotarhaan. Sitä oli välillä ihan mukava ärsyttää. Nyt kun iso osa tytöistä oli Suomessa leirillä, Ella oli ehdottomasti mun suosikkiärsytettäväni, joten se sai nauttia seurastani tavallista enemmän. Sitä mä en kyllä edelleenkään tajunnut, miksi se stressasi sen poninsa tarhakäytöksestä: kaikkihan näki, että se elukka oli täysi diiva. En todellakaan uskonut, että Shelyesissä oli ensimmäistäkään niin idioottia hevosta, joka menisi Blondille vittuilemaan.

- Kato nyt, ihan nätisti se siellä on, totesin tökäten Ellaa kyynärpäälläni, kun Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Blondi käveli pokkana viemälleni heinäkasalle ja Wilda-parka meni oitis kauemmaksi murjottamaan.
- Jostain ne vekit on tullut kumminkin, Ella vastasi mietteliäänä ja jäi mittiloimaan ponilauman eleitä katseellaan.
- Älä nyt jaksa stressata. Kai oot muuten tulossa illalla? Ammutaan raketteja. Villit huhut kertoo jotain tequilapulloistakin, kysyin Ellalta. - Ai mut niin, alaikäsille ei tarjoilla.

Olin melkein vetäissyt kahvit väärään kurkkuun tiistaina, kun kysyin Ellalta, mistä se tuntee tiistain junnutunnin porukkaa. Olin bongannut sen maneesista tuntilaisten kanssa juoruilemasta, eikä Ella varsinaisesti ollut mikään kaikkien kaveri -luonne, joten ihmettelin niiden tuttavallista keskustelua. Ella oli vastannut jonkun pikkutytön olleen sen kanssa ala-asteella samalla luokalla. ”Samalla luokalla?” Olin kysynyt kummeksuen. ”Sehän on tyyliin 13?”. Ella-Amalie oli vastannut: ”Eipäs, vaan nollakakkonen, kuten minäkin.” Olin ollut aivan varma, että Ella oli mun kanssani samanikäinen tai maksimissaan vuoden nuorempi. Tosin mun tapauksessani se ei haitannut: Ella vaikutti ikäistään paljon vanhemmalta, joten sille kehtasi hyvin heittää härskimpääkin läppää.

- Voi harmi, Ella-Amalie vastasi liioitellun pettyneesti pyöräyttäen jäänsinisiä silmiään. – Tottakai mä tuun.
- Great! Puhe oli, että kuudelta taukotuvassa, vastasin naurahtaen.
- Siellä siis, Ella-Amalie vastasi kadoten satulan kanssa varustehuoneeseen.

Mä taas lähdin hakemaan uutta heinäkuormaa oritarhalaisille. Ennen rakettishowta mun oli vielä haettava kaikki hevoset sisälle, ettei ne skitsoais ilotulitteista. Tallissa onneksi oli tilaa, kun osa Shelyesin hevosista oli Suomessa. Brella ja Flamme saivat jäädä kahdestaan pihalle, sillä ne kuulemma eivät ilotulitteista jaksaneet kummemmin välittää.

***

Siellä mä sitten olin, kuudelta taukotuvassa. Paskaiset kumpparit olin vaihtanut Timberlandeihin ja hupparin kauluspaitaan. Tuntui hyvältä laittautua pitkästä aikaa, sillä en ollut Kabelvågiin muuttoni jälkeen käynyt ulkona tuulettumassa – siis juhlimassa. Ruskeat hiukseni sotkin rennosti vahalla pystyyn, ja avot – uudenvuodenjuhlan bilelook oli valmis. Vaikka yleisen infon mukaan puhe olikin pelkästä rakettien ampumisesta, olin kuullut Jannin mutisevan jotain tequilasta, joten olin hyvin toiveikas illan jatkumisesta juhlinnan merkeissä. Sitä paitsi, vaikka illan ohjelma olisikin tosissaan vain rakettien ampuminen, mun tyyliini sopi paremmin yli- kuin alipukeutuminen. Kummitädilleni olin sanonut illan saattavan venähtää myöhään, jottei tämä huolestuisi mahdollisesta poissaolostani.

- Kuka sytyttää? Ketä täysikäsiä tääl on? Iitu kysyi lapatessaan välikaton varastosta pengottuja raketteja muovikassiin. Niitä ei ollut hurjasti, mutta eiköhän niillä jonkinmoinen show saataisi aikaan.
- Minä, Petter, Joona, Viivi, Beata, Ylva, Christian… siinäpä ne, Janni luetteli.
- Mä voin ainakin, Joona tarjoutui. – Jos me miehet vaikka hoidettais käytännön työt, niin saatte te daamit keskittyä ihailuun. Siis daamit ja Anton, Joona korjasi saatuaan närkästyneen ”Hei!”-huudon nuorelta pojanklopilta.
- Sopii hyvin, Petter vastasi. Nyökkäilin hyväksyvästi omasta puolestani, mikäpä siinä.

Kävelimme porukalla pitkin pimeitä maastopolkuja Stor Kongsvatnetin jäälle. Kaupungin päällä paukkui jo, ilotulitukset näkyivät selvästi pilvettömältä, tummalta taivaalta. Kyhäsimme lumesta telineen, johon raketit oli helppo tökätä pystyyn.
Rakettien ampuminen oli mukavaa, varsinkin kun kilpailuhenkisinä jätkinä otimme mittaa siitä, kuka kerkeää juosta kauimmas sytyttämisen jälkeen. Petter oli kova vastus, eikä mun painavat talvikengät olleet ideaaliset kiihdytyskilpailuun. Muu talliporukka vislasi meille kannustukseksi. Ilmapiiri oli yllättävän rento ja vapautunut, vaikkei tequilalla ollutkaan vielä osuutta asiaan.

Saatuamme illan rakettishown päätökseen päätimme Viivin ehdotuksesta oikaista Mellavatnetin läpi takaisin tallille. Kummassakin leirimökissä paloi valo, mikä sai aikaan spekulointia.

- Mä tiesin, ettei tää jäis tähän, hihkaisin ja heilautin nyrkkiäni onnistumisen merkiksi. – Tequila: totta vai tarua?
- Totta, Viivi, Janni ja Beata myöntyivät yhteen ääneen. – Pitihän meidän nyt jotkut kekkerit järkätä! Mustatukkainen ratsastuksenopettaja jatkoi ja kiristi sliipattua poninhäntäänsä. This was serious business. Isommasta leirimökistä kantautuva bilemusiikki kuului aina vain lähempää.
kirjoittaja Christian
lähetetty Ma 08 Tammi 2018, 20:28
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

# Tallikirja 2017 -->

31.12.2017, osa 1 - Välttelyprojekti
#svella

Kello oli päälle seitsemän, kun istuin edelleen kotona ruokapöydän ääressä jahkailemassa. Näpertelin hermostuneesti neuleeni hihansuita ja mietin, lähteäkö vai ei lähteä. Kukaan ei ollut kysellyt mun perääni. Ehkä porukka oletti, että oon liian kiireinen (tai syrjäytynyt) tullakseni uudenvuodenjuhliin.

Mua ärsytti se, että mulla oli liikaa keskeneräisiä asioita. Ellan kanssa en ollut jutellut aikoihin, en ollut selittänyt sille tylyä käytöstäni, jota se selvästi jäi kummastelemaan silloin yksi päivä tallissa. Mietin, olikohan se kerennyt jo omaksua Christianin asenteen mua kohtaan, ja että pitiköhän se mua nykyään ihan paskana jätkänä. Mietin, olikohan niistä tullut hyviäkin kavereita keskenään sillä aikaa, kun mä olin vältellyt koko tallia. Mietin myös, olikohan niistä tullut jotain enemmän. Kolme vuotta kuulosti huomattavasti vähemmältä, kuin kuusi.

Mua ärsytti se, että olin kadonnut Shelyesistä Christianin kovistelun jälkeen kuin mikäkin mielensäpahoittaja. Olinko ollut liian läpinäkyvä? Oliko Christian osannut laskea mun käytökseni vuoksi 1+1 ja tajunnut, että mulla on tunteita Ellaan? Kaikuiko tallin käytävillä tällä hetkellä juorut siitä, että Sven Steinbakk on iskenyt silmänsä itseään kuusi vuotta nuorempaan tyttöön?
Epätietoisuus ahdisti. Voin fyysisesti huonosti, kun vain ajattelinkin koko asiaa. Mun ainoa toivoni oli se, että pöly olisi kerennyt laantua mun poissaoloni aikana sen verran, ettei kukaan muistanut mun käyttäytyneen viimeisinä tallipäivinä kuin mikäkin epävakaa raivohullu. Uskaltaisinko luottaa, että asia todella oli näin, vai pelaisinko varman päälle ja pitkittäisin mun poissaoloani vielä pari viikkoa? Tai kuukautta? Tai vuotta…? Mutta oliko mun pitkittynyt poissaoloni tuottanut vain lisää bensaa juoruilijoiden liekkeihin? Oliko mun omalta kannaltani järkevintä pölähtää bileisiin ja saada mahdollisuus selittää tilanne niin, ettei kukaan epäillyt mun mielenliikkeitäni tallin draamasta johtuviksi?

Seinäkelloni sekuntiviisarin liikkeet kaikuivat mun muuten hiljaisessa asunnossani. Seinänaapurista kuului musiikin tasainen jumputus ja iloinen puheensorina.

Nousin ylös tuolilta ja tuijotin itseäni eteisen kokovartalopeilistä. Jos jostain sain olla tyytyväinen, niin siitä, että mun kuoreni oli helvetin paksu ja läpäisemätön. Mun ilmeettömiltä kasvoilta en osannut edes itse lukea sitä, millainen ruljanssi mun pääni sisällä tälläkin hetkellä pyöri. Mun siniset silmät oli tyhjät, mutta eivät poissaolevat. Kasvoni eivät heijastelleet unettomia öitä, stressiä tai sitä suota, missä olin viime viikot itsekseni rämpinyt. Näytin ihan samalta, kuin aina ennenkin. Hymyilin itselleni, ja olin tyytyväinen siitä, että se näytti melkein aidolta.

En missään nimessä ollut masentunut – mun mielenterveydessäni ei koskaan ollut ollut mitään vikaa. Mun poissaoloni johtui täysin mun laskelmoivasta luonteestani ja siitä, etten halunnut itselleni mitään säälittävää tai kyseenalaista leimaa Ellakuvion myötä. Mun itsetuntoni oli kokenut jo tarpeeksi kovan kolauksen, kun Ylva ja Pihla olivat vahingossa saaneet kuulla. En halunnut jutun leviävän enää yhtään enempää. Toisaalta, en halunnut enää ajatella koko Ellaa, sillä meistä ei koskaan tulisi yhtään mitään. Ei millään tavalla. Se ei ollut tässä universumissa hyväksyttyä eikä mahdollista. Piste.
Matalan profiilin pitäminen tallitauon avulla oli tappanut voimakkaimmat perhoset mun vatsanpohjastani. En enää muistanut tarkkaan, miten tallipihan valot heijastuivat sen silmistä, tai miten sen hampaat loisti sen nauraessa mun mustalle huumorille. En enää muistanut yksityiskohtia, mikä oli ehdottoman hyvä asia. Mulla oli paha tapa takertua yksityiskohtiin. Ja ihastua niihin.

Suoristin neuleeni alta pilkistävän kauluspaidan kauluksen, ja aloin pukea takkia ylleni. Kyllä mä katuisin sitä jälkeenpäin, jos nyt jättäisin menemättä. Ehkä ottaisin juhlissa pari lonkeroa, niin se auttaisi turruttamaan mun ajatuksiani ja keskittymään neutraaliin läsnäoloon.

***

Mun sisääntuloni aikaansai yllättävän positiivisen reaktion, kun olin vihdoin hammasta purren uskaltanut pelmahtaa leirimökin ovesta oleskelutilasta kantautuvan puheensorinan keskelle. Kukaan ei päivitellyt ääneen mun poissaoloani. Petter vain hihkaisi: ”Sä pääsit!” ja tuli paiskaamaan mua selkään ovella. Olin pelannut lisää mietintäaikaa kävelemällä tallille mun kahden kilometrin päässä sijaitsevasta asunnostani, vaikka yleensä olinkin laiskuuksissani kulkenut autolla. Auto mun olisi kuitenkin joka tapauksessa jätettävä Shelyesiin, jos aioin turruttaa aivotoimintaani lonkeroilla.
Iloisen roolin vetäminen sujui yllättävän hyvin, mutta mulla oli vaikeuksia pitää silmät harhailematta huoneessa olijoihin yksi kerrallaan. Mun silmät olis halunneet etsiä yhtä ihmistä, jonka puheääni kuului pöydän äärestä etuvasemmalta, mutta tiesin, ettei katseen kohdistaminen siihen henkilöön ollut terveellistä. Yritin tasapainotella ignoraamisen ja neutraalin suhtautumisen välimaastossa. Pyörittelin silmiäni muka mietteliäänä, kun selittelin ”raksahommien vieneen kaiken mun vapaa-aikani” ja ”mun viettäneen viime aikoina aivan liikaa aikaa yhden omakotitaloprojektin parissa”. ”Kyllähän mulla aina nyt yksille bileille oli aikaa”. Paskanmarjat. Todellisuudessa tänne tultuani totesin, että seinät oli oikeesti alkaneet kaatua päälle mun maatessa asunnossani, ja täällä tuttujen kasvojen parissa oleminen tuntui yllättävän hyvältä. Jopa Christian vaikutti mua kohtaan mukavalta, kun se heitteli jotain neutraaleja välikommentteja mun selityksiini. En halunnut analysoida tarkemmin, oliko sen käytös feikkiä, sillä muuten mua takuulla alkaisi taas vituttaa. Kävin kiireenvilkkaa hakemassa jääkaapista pari viilentävää.

Kello lähestyi yhdeksää. Pelattiin porukalla Aliasta, ja meillä oli hirveän hauskaa. Janni ja Iitu, jotka olivat asuneet Norjassa kohtuullisen vähän aikaa, heittivät puheen välillä englannille ja kirosivat, kun eivät osanneet norjaksi selittää pyydettyjä sanoja. Taustalla televisiosta tuli suora lähetys Oslon uudenvuodenjuhlista, jonka kuvaruudun nurkkaan oli upotettu digitaalikello ajan laskennan helpottamiseksi. 20:57:36, 37, 38, 39… Kaikki odottivat kuutta nollaa. Minä ja Petter istuttiin vastakkaisilla puolilla pöytää. Meidän ajatukset synkkas hyvin yhteen, joten meidän osalta Alias sujui oikein hyvin.
Mua aavistuksen verran ärsytti, että meitä oli pariton luku, joten Christian oli ängennyt Ylvan ja Ella-Amalien joukkueeseen. Erään kierroksen ajan loputtua ja täten kaikkien valppaana kuunnellessa Christian selitti Ellalle: ”Ajattele sun lempidippiä. Sano se perusmuodossa.” Ella-Amalie huusi heti vastaukseksi: ”Amerikka!” Mistä helvetistä Christian tiesi Ellan lempidipin? Nieleskelin hiljaa kiukkuani ja sekoittelin ties monettako kertaa käsissäni olevaa korttipakkaa.

Pelin voittivat Joona ja Janni, minkä jälkeen me täysi-ikäiset otimme kierroksen tequilaa. Minä otin kaksi ja irvistin purren sitruunaa.
Sitten sattui lipsahdus, ja keskittymiseni herpaantui. Katseeni tarkentui Ellaan, joka naureskeli jotain Antonin ja Iitun kanssa. Sen platinanvaaleat hiukset oli suoristettu piikkisuoriksi, ja ne reunustivat kauniisti sen siroja poskipäitä. Kuparin ja ruskean sävyt tekivät oikeutta tytön vaaleille silmille, jotka tuikkivat aidon hymyn karehtiessa kasvoilla. Toivoin, ettei kukaan nähnyt mun nielaisevan vähän liian suurieleisesti, kun Ella yhtäkkiä katsoi mua silmiin ja hymyili. Tunsin itseni hyvin pieneksi. Tajusin siinä hetkessä, että mun välttelyprojektini valui sekunnissa hukkaan, mutta mun sisälläni leiskui. Se tuntui loputtoman pitkältä tuntuneen tyhjän ja turran ajanjakson jälkeen liian hyvältä. En jaksanut enää välittää, vaan vastasin Ellan hymyyn kääntäen kuitenkin katseeni kasuaalisti pois, ennen kuin kukaan ehti kiinnittää asiaan huomiota.
Christianin aloitteesta jatkoimme lauta- ja juomapelien pelaamista: kupin flippausta, trivial pursuitia ja hitleriä. Mä tunsin nousuhumalan kihisevän päässäni hieman liian kovaa, joten päätin liueta paikalta käyttäen tekosyynä skumppapulloa, jonka aioin hakea Shelyn päärakennuksesta.

Olin halvaantua säikähdyksestä, kun huomasin puolivälissä matkaa jonkun askeleiden lähestyvän mua kovaa vauhtia. Sen jälkeen olin halvaantua uudelleen, kun tunnistin lähestyvän hahmon Ellaksi. Toinen puoli mun aivoistani leiskui lämpöä ja iloa, toinen puoli pakokauhua.
- Sven, Ella kutsui lähestyen mua edelleen. Mä käännyin kannoillani ja nostin katseeni hitaasti tytön silmiin. – Nyt saat selittää.

Helvetti.
kirjoittaja Sven
lähetetty Ti 09 Tammi 2018, 10:49
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

Blondin päiväkirja

23:59 | 31.12.2017 |#6
#svella



Olin Christianin puheista sen ehkä jo vähän arvannutkin: rakettien ammunta oli illan ohjelmanumeroista vähäisin. Porukan nuorimmainen, Iitu, oli ollut ehkä eniten haltioissaan show’sta, mutta etenkin Janni oli näyttänyt lähinnä kärsivältä hytisten pakkasessa ja lumihangessa pikkuinen mekko päällään, ja lähtenyt viimeisen paukahduksen jälkeen ensimmäisenä takaisin tallia kohti. Mä olin katsellut sitä huvittuneena ja vaihtanut merkitsevät katseet Beatan kanssa. Talvi se oli tässäkin osassa maailmaa, vaikka se Jannille ehkä järkytyksenä oli tullutkin.

Jo ennen kahdeksaa tunnelma oli Janninkin osalta melkoisen hilpeä. Äänekäs puheensorina sai tuntemaan, että huoneessa olisi ollut paljonkin porukkaa, vaikka meitä oli vain jotain kymmenen suurimman osan ollessa Suomessa leirillä. Muakin olisi houkuttanut lähteä reissuun, mutta sitten olin ajatellut Blondia, ja sitä, etten tosiaan uskaltanut jättää sitä Christianin hoidettavaksi kokonaiseksi viikoksi. Ja tarkemmin ajateltuna mä vietin kyllä uuden vuoden aattoa mieluummin näin. Eikä kukaan edes oikeasti jaksanut vahdata mun juomisia Christianin piikittelyä lukuun ottamatta.

”Omalla vastuulla”, oli Viivi vain tokaissut sormeaan heristäen mun kaivaessa jääkaapista skumppapulloa. Koska faktahan oli se, että vaikka Antonin ja Iitun lasit täyttyivät lähinnä cokiksella, mä en näissäkään pippaloissa ajatellut selvin päin pysyä. Tunsin kuitenkin omat rajani, enkä koskaan juonut itseäni pahaan kuntoon. Tykkäsin silti nousuhumalan tunteesta. Se sai ajatukset tyhjenemään ja maailman näyttämään paljon valoisammalta ja kirkkaammalta. Nousuhumalassa teki mieli vain nauraa ja tanssia. Nousuhumalassa kukaan ei muistanut stressata ponin täydellisestä hyvinvoinnista, eikä siitä, missä Sven sattui harhailemaan juuri sillä hetkellä.

Nousuhumalassa jokainen eli täydellisesti siinä hetkessä, eikä mitään muuta ollut edes olemassa. Joskus toivoin elämän olevan ikuisesti sellaista.

Ei mennyt kauaakaan, kun ihana tunne tyssäsi kuin seinään oven avautuessa, Petterin ilmeen kirkastuessa ja vaalean hiuspehkon pilkistäessä oven suusta. Innokkaat riemun kiljahdukset ja iloiset tervehdykset täyttivät tilan, ja vähitellen koko porukka oli kiinnittänyt huomionsa Svenin ympärille.

”Miten menee?”

”Missä sä oot ollut?!”

”Kiva kun pääsit!”

”Kiirettä raksalla”, Sven totesi ympäripyöreästi. Mä istuin edelleen paikallani pöydän ääressä, tyhjensin puolillaan olleen skumppalasin ja tiesin kuulleeni juuri valkoisen valheen. Ristiriitaiset tunteet saivat vallan mun pään sisällä, ja vaikka kuinka teki mieli mennä mukaan juttelemaan, jokin piti mua tiukasti penkkiin kiinni liimattuna. Ei kai mun ollut ennenkään tarvinnut tyrkyttää itseäni ihmisille, jotka olivat selvästi ilmaisseet, etteivät kaivanneet mun seuraa.

”Mä haen lisää skumppaa”, totesin Ylvalle, joka vähän hiljaisempana oli mielellään jättäytynyt myös takavasemmalle. Nousin lasin kanssa pöydästä, kävelin jääkaapille ja kuulin Jannin hihkuvan jotain Aliaksesta. Musta tuntui kuin olisin ollut ajatusteni kanssa vähän sumussa, ja huolestuin, koska se ei johtunut humalasta.

Palatessani pöytä oli täynnä innokkaita pelaajia, ja lautaa pystytettiin paikalleen neljän ihmisen voimin. Vilkaisin korttipakkaa sekoittavan Svenin reaktiota mun vallatessa takaisin oma reunapaikkani, mutta sen ilmekään ei värähtänyt. Se ei sanonut mitään, ei vilkaissutkaan muhun päin: kortit pyörivät sen sormissa kuin pesukoneen linkousvaiheessa ja jäänsiniset silmät olivat keskittäneet katseensa niihin.

Eikä siinä mitään, keskittäköön katseensa vaikka Antoniin, mua ei kiinnostanut.

Jouduin Aliakseen mukaan vähän vahingossa, kun Ylva vaatimalla vaati mut parikseen, ja koko komeuden kruunannut Christian päätti vielä ängetä meidän tiimiin mukaan tunkemalla istumaan väliimme ja sujauttamalla kätensä molempien hartioille. Hauskaa meillä oli silti, vaikka olinkin kuvitellut, että varsinkin Christianin kanssa olisimme olleet vähintäänkin lyömättömiä, mutta Janni ja Joona murskasivat ne haaveet tuosta vain. Voiton kunniaksi tequilaa kului. Sitä oli kai ihan syystä hankittu kolme pulloa.

Vilkuilin vaivihkaa Sveniä, josta alkoholin vaikutuksen näki selvästi. Sen askeleet hoipertelivat siihen malliin, että lopulta sen oli pakko istua alas. Muut pelasivat juomapelejä, mutta mua ei enää huvittanut mennä mukaan. Laskuhumala kolkutti ovella, kun nappasin sohvalla Oslon uuden vuoden juhlista näytettävää televisiokuvaa möllöttävän Antonin kädestä lasin ja istuin sen ja Iitun seuraksi sohvan käsinojalle. 23:31:08, näytti yläkulman kello.

”Se on sitten Ella pelkkää Cokista”, Anton virnisti, ”ihan vaan, että et pety.”

Mä irvistin sille ja Iitu kikatti. Juoma kupli mun kurkussa kuin skumppakin, mutta kyllä mä tiesin, ettei sillä selätetty tunnetta, joka velloi mun sisällä. Sitä epätietoisuuden tuomaa ahdistusta. Alkoholilla oli ihmeellinen vaikutus; se sai kokemaan jokaisen tunteen kymmenkertaisena. Joten vaikka mä kuinka olisin normaaleissa olosuhteissa osannut käsitellä Svenin läsnäoloa ja sitä, ettei sitä näyttänyt kiinnostavan mun olemassaolo enää millään tavalla, nyt se tuntui suorastaan raastavalta. Välillä se katsoi mua ja mä katsoin takaisin hymyillen, jolloin se käänsi päänsä pois, ja ajattelin, ettei se katsonutkaan mua. Kaipasin vastauksia miljooniin kysymyksiini.

Yhtäkkiä vähän matkan päässä seisonut Sven ei enää ollutkaan siellä. Yritin etsiä sitä huoneesta katseellani, mutta alkoholin hieman turruttamassa näkökentässä ei näkynyt vaaleista hiuksista vilaustakaan. Hyppäsin ylös sohvan käsinojalta epätietoisuuden muuttuessa pikkuhiljaa vihaksi. Mun elämästä ei kukaan kadonnut sanomatta sanaakaan. Ei edes Sven.

”Mihin se meni?” mä kysyin Petteriltä, joka naureskeli oven suussa jotain Viivin kanssa.

”Ai mikä?” se kysyi ihmeissään.

”No mikäköhän? Sven, missä se on?” tivasin kiivaalla äänensävyllä, mikä oli mulle niin epätyypillistä, että Petter näytti melkein säikähtäneeltä.

”Lähti hakemaan skumppaa, tai kotiin, en mä tiedä”, vaaleaverikkö vastasi olkiaan kohautellen. ”Miks se sua kiin—”

”Kiitos!” ehdin huikata ennen kuin nappasin takin kainaloon, läimäisin oven kiinni ja lähdin juoksemaan. Mun onneksi spottasin edelläni tummanpuhuvan hahmon, joka ei ollut ehtinyt vielä kovin kauas.

”Sven!” rääkäisin niin, että se kuultiin varmasti toisella puolella Svolvaeria. Hahmo jähmettyi paikoilleen. Huusin uudestaan, jolloin se kääntyi ympäri, edelleen paikalleen jähmettyneenä. Mun sydän hakkasi noin kahtasataa ja kiihtyi jokaisella askeleella, kun olin lähempänä. Kenkiin oli mennyt lunta, ja naamaa sekä sormia kipristeli. Uskalsin lopettaa juoksemisen vasta, kun olin varma, ettei toisella ollut enää aikomusta liikkua mihinkään.

”Nyt saat selittää”, mä vaadin hengästyneenä, ja toinen näytti siltä, ettei se tiennyt, miten reagoida. Säikähdys kuitenkin paistoi sen kasvoilta eniten. Jäin katsomaan suoraan sen silmiin kysyvästi, ja Sven kohautti olkiaan.

”Selittää mitä?” se kysyi.

”Ai mitäkö”, naurahdin epäuskoisena. ”Alotetaanko vaikka siitä, miksi sä tönit mua pois tieltä ja paiskoit ovia silloin tallissa? Ja sen jälkeen katosit niin kuin maa olis niellyt?”

”Niin, sä et varmaan kuullutkaan. Meillä on ollut yks omakotitaloprojekti ja oon ollut siitä ihan hirveen stressaant—”

”Kuule, Sven Steinbakk, mä saatan olla nuorempi, mutta mä en ole niin hiton tyhmä kuin minä sä mua ja kaikkia muita ilmeisesti pidät”, tokaisin. Mun sisällä kiehui harvoin, mutta nyt sille oli annettu liikaa aihetta.

”Tietääkseni mä en ole sulle tai kenellekään muullekaan tilivelvollinen”, Sven vastasi painokkaasti humalan sävyttämällä äänellään. Me oltiin hetki hiljaa, katsottiin vain toisiamme suoraan silmiin. Tunnelma oli raskas, ja mä tiesin, että jotain Sven halusi salata. Lopulta nostin kädet ilmaan.

”Okei. Ihan sama mulle, mee sitten”, huokaisin ja lähdin kävelemään pois päin. ”Mutta katokin, että en nää sua enää ollenkaan, missään. Jos mä jotain en siedä niin sitä, että mulle valehdellaan kirkkain silmin päin naamaa, ja sä teit sen kahdesti.”

23:58, näytti puhelimen kello. Kohta laskettaisiin sekunteja.

”Ella odota!” kuului sitten. Oli mun vuoro jäätyä paikalleni kuuntelemaan juoksuaskeleita.

”No?” mä kysyin. ”Jäikö jotain kertomatta?”

Sven näytti siltä, ettei se osannut muotoilla ajatuksiaan sanoiksi. On ollut vähän vaikeeta, kyllä sä tajuut, en mä pidä sua tyhmänä, Sven selitti, enkä mä enää tiennyt, mitä uskoa.

Eikä sen tarvinnut lopulta sanoa mitään. Mä ymmärsin kaiken, kun huulet koskettivat toisiaan. Ensin varovasti, kuin miettien, oliko missään mitään järkeä, mutta oltiin kai molemmat tultu jo kauan sitten siihen tulokseen, ettei tosiaankaan ollut.

Kolme, kaksi ja yksi. Sisältä kuului huutoa ja mekastusta. Yhtäkkiä osasin taas elää hetkessä.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ke 10 Tammi 2018, 15:04
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Blondin päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 1571

# Tallikirja 2017 -->

Huom: Tarina sisältää alkoholia, kiroilua sekä tarinointia, joka ei välttämättä sovi lasten luettavaksi. Emme suosittele tätä kertomusta alle 13-vuotiaille.
Pohjautuu kahteen aiempaan tarinaan:
31.12.2017, Osa 1
Ella-Amalien näkökulma


31.12.2017, osa 2 – Pieni suuri virhe
#svella

Olin halvaantua säikähdyksestä, kun huomasin puolivälissä matkaa jonkun askeleiden lähestyvän mua kovaa vauhtia. Sen jälkeen olin halvaantua uudelleen, kun tunnistin lähestyvän hahmon Ellaksi. Toinen puoli mun aivoistani leiskui lämpöä ja iloa, toinen puoli pakokauhua.
- Sven, Ella kutsui lähestyen mua edelleen. Mä käännyin kannoillani ja nostin katseeni hitaasti tytön silmiin. – Nyt saat selittää.

Helvetti.


Mun rintaani puristi ja vatsassa velloi. Viimeinen asia, jota mä nyt tarvitsin tähän humalatilaan, oli Ella-Amalien kanssa keskustelu. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää – mua ahdisti pelkkä Ellan näkeminen, sillä olisin halunnut sanoa niin paljon, mutta toisaalta en mitään. En halunnut sanoa mitään, mikä vaikuttaisi meidän väleihin, mutta toisaalta tiesin, että mikä tahansa mitä mä ikinä sanoisin, tekisi juuri niin. Mun vasen aivopuoliskoni otti onneksi vallan ja sai mut avaamaan suuni: se tuntui hankalalta, ja mä keskitin kaiken energiani siihen, etten kuulostaisi sammaltavalta.

- Selittää mitä? Mä kysyin yrittäen kuulostaa viileältä parhaani mukaan. Mun hengitys oli pinnallista ja maailma mun näkökenttäni reunoilla pyöri, mutta toivoin, ettei se näkyisi.
Ella-Amalie naurahti epäuskoisena. Jopa mun toimintahäiriöiset aivoni onnistuivat tunnistamaan sen äänestä loukkaantumisen.
- Ai mitäkö? Alotetaanko vaikka siitä, miksi sä tönit mua pois tieltä ja paiskoit ovia silloin tallissa? Ja sen jälkeen katosit niin kuin maa olis niellyt?

Musta tuntui mielettömän pahalta, että Ella oikeasti ajatteli mun käytöksen johtuvan siitä, että Ellassa oli jotain vikaa. Että mulla oli joku asenneongelma sitä kohtaan. Samaan aikaan mä olin hyvin hämmentynyt siitä, että sitä kiinnosti mun suhtautuminen niin paljon, että se todella oli juossut mun perään kesken illanvieton ja tullut tivaamaan asiaa multa suoraan. Ei Ellaa voinut vihata. Ei kukaan vihannut. Siksi mun tylyyteni tuntui varmasti sen mielestä loukkaavalta. Mun oli keksittävä jokin tekosyy, sillä en ikinä voisi paljastaa asian todellista laitaa Ellalle. Jos se saisi tietää mun tunteista, olisin sen mielestä varmasti häpeällinen, kunniaton ja iljettävä. Rikollinen. Ahdistava. Mä toivoin, että Ellaan uppoaisi sama tarina, kuin kaikkiin muihinkin.

- Niin, sä et varmaan kuullutkaan. Meillä on ollut yks omakotitaloprojekti ja oon ollut siitä ihan hirveen stressaant—
- Kuule, Sven Steinbakk, mä saatan olla nuorempi, mutta mä en ole niin hiton tyhmä kuin minä sä mua ja kaikkia muita ilmeisesti pidät, Ella tokaisi painokkaasti keskeyttäen mun selityksen.

Sen silmät oli kuin tulessa, ja ne tuijottivat suoraan mun sieluuni yrittäen polttaa reiän mun vaivalla rakentamaani suojamuuriin. Paniikki mun sisälläni kasvoi. Miten helvetissä tilanne pääsi eskaloitumaan näin? En enää päässyt karkuun. Mun oli keksittävä, miten pääsisin pois rikkomatta meidän välejä lopullisesti. Vaikka kuinka Ella-Amalie oli mulle kielletty, haitallinen ja asia, josta yksinkertaisesti täytyisi pysyä kaukana keinolla millä hyvänsä, en mä halunnut antaa sille kuvaa, että vihasin sitä. Asia oli päinvastoin. Mä vihasin itseäni, koska Ellasta oli tullut mun oma henkilökohtainen heroiinini. Sitä Ella ei ikinä saisi tietää, tai se olisi mun tarinani loppu. Mä katsoin Ellan kasvoja jotka vaativat multa vastausta.

- Tietääkseni mä en ole sulle tai kenellekään muullekaan tilivelvollinen.

Ella katsoi mua hiljaa. Suuttumus sen silmissä vaihtui loukkaantuneisuuteen, vihaan, suruun ja lopulta luovuttamiseen. Basson jytke kantautui edelleen leirimökeiltä saakka korviimme. Seisottiin kahdestaan hiljaa maneesin pimeällä kulmalla. Mun kurkkuani kuristi, mutta mä pidin kasvoni peruslukemilla. Toivoin, ettei mun kohonnut pulssini näkynyt mun kaulavaltimolta. Ella nosti kätensä ilmaan ja katsoi mua kylmästi.

- Okei. Ihan sama mulle, mee sitten, se sanoi ja otti pari peruutusaskelta. – Mutta katokin, että en nää sua enää ollenkaan, missään. Jos mä jotain en siedä niin sitä, että mulle valehdellaan kirkkain silmin päin naamaa, ja sä teit sen kahdesti.

Mun arvokkuuteni rippeet tippuivat maahan joka askeleella, jonka Ella-Amalie otti katsomatta taakseen. Mä todella onnistuin loukkaamaan sitä, mikä oli viimeinen asia, jota mä halusin. Lopulta askelten ääni ei enää kantautunut mun korviini, joissa kaikui vain sen äsken sanomat sanat, ja Ella katosi pimeään. Mun olisi tehnyt mieli tipahtaa maahan sikiöasentoon ja oksentaa mun ajatukset pois. Jos mua äsken ahdisti Ellan läsnäolo, niin nyt mua ahdisti vielä enemmän se, että se oli poissa. Mun sydämeni hakkasi samaa tahtia kaukaa kantautuvan ysärijytkeen kanssa. Tuntui, että mun ääriviivani oli menneet rikki, ja mun koko sieluni ja olemukseni velloi joka suuntaan kuin vihainen mehiläisparvi. En tiennyt, miten päin mun pitäisi olla tai mitä mun pitäisi tehdä, jotta saisin itseni kasaan ja hengitykseni tasattua.

Niin mä sitten lähdin juoksemaan niin määrätietoisesti ja nopeasti, kuin tukevassa laskuhumalassa oleva ihminen suinkin pystyi. Mun olisi pakko yrittää uudelleen ja yrittää korjata ne vauriot, jota mä äsken sain aikaan.
Mä sain Ellan kiinni sata metriä ennen leirimökkejä.

- Ella odota! Mä huudahdin, ja Ella jähmettyi paikalleen niille sijoilleen. Lopulta se kuitenkin kääntyi liian hitaasti ja harkiten, enkä mä oikein tiennyt, mitä odottaa. Ella nosti leukansa pystyyn ja katsoi mua miltei halveksuvasti. Sen silmät kiilsi heijastellen taivaalla loimuavien revontulten värejä, kun se vastasi mulle niin jäisellä äänellä, etten ollut varma, kummalla meistä oli korkeampi suojamuuri.
- No? Jäikö jotain kertomatta?

Ella-Amalien kasvoilla ei ollut ilmettä. Se katsoi mua tarkkaan odottaen selitystä.

- En mä pidä sua tyhmänä, Ella, en todellakaan, mä sanoin. Mun ääneni tärisi, mutten antanut sen haitata. Mun vereni oli täynnä adrenaliinia, ahdistusta ja syyllisyyttä. – Sä tiedät itsekin, että oot helvetin fiksu, ei mun sitä tarvi sulle kertoa.
Ella oli edelleen hiljaa.
- Mulla on vaan ollut vähän vaikeeta. Kyl sä ymmärrät. Tai mä toivon, että sä ymmärrät. Ei tää oikeastaan liity suhun mitenkään. Tai tavallaan liittyy. Tai siis ei sillä, että sä olisit tehnyt mitään väärää tai että mä ajattelisin susta jotain pahaa, en todellakaan…

Sanat vaan pulppusivat ulos mun suustani ennen kuin kerkesin edes itse miettiä, oliko mun puheessani mitään järkeä. Ulkopuolisen silmin mä varmaan kuulostin juuri siltä, miltä musta tuntuikin: paniikissa olevalta humalaiselta, joka viimeisenä oljenkortenaan yritti sönköttää jotain lieventäviä selityksiä loukkaantuneelle Ellalle. Mun oikea aivopuoliskoni oli ottanut vallan, mikä oli vaarallista. Mun sydämeni päällä oli jo pitkään levännyt paino, joka oli vaarassa purkautua niin rajusti, että mä en osannut edes kuvitella worst case scenariota. Tunteellinen Sven oli helvetin tyhmä, heikko ja idiootti – kaikkea sellaista, mitä mä en todellakaan halunnut olla. Mun tunteet haavoitti mua itseäni ja muita, varsinkin mun tunteideni kohdetta, joka edelleen seisoi edessäni hiljaa mittaillen mua jäisillä silmillään.

Mä en tiedä, mikä helvetti muhun meni, mutta mä tein sen. Pahimman mahdollisen asian, jota mä tässä tilanteessa olisin ikinä voinut tehdä. Pahimman mahdollisen asian mun itseni ja Ellan kannalta, mun maineeni ja sen maineen kannalta. Meidän välien kannalta. Mä olisin niin vainaa. Tuntui siltä, kuin mä olisin juuri antanut itselleni kuolemantuomion.
Mä tartuin Ellaa hartioista kiinni ja suutelin sitä.

Mun vasen aivopuoliskoni alkoi palata tähän todellisuuteen. Mitä helvettiä mä oikein tein? Ellan suuteleminen oli samaan aikaan parasta, mitä mulle oli pitkään aikaan tapahtunut, mutta samaan aikaan mun elämäni isoin virhe. Me maistuttiin alkoholille ja vaaralle. Epätoivolle, joka lieventyi sillä sekunnilla, kun mä tajusin, että Ella todella suuteli mua takaisin. Ella oli joko todella masokistinen tai muuten vain sekaisin.

Leirimökistä kantautui huuto, vuorokausi oli vaihtunut. Siinä me astuttiin uuteen vuoteen toisissamme kiinni, mikä oli helvetin väärin ja täysin mun syytäni. Olisinpa voinut lakata elämästä mun omaa elämääni, ja katsoa mun tuhoutumiseni vaikka jonkun toisen silmin. Olin varma siitä, etten mä ollut tarpeeksi vahva vastaamaan mun idiootin tekoni seuraamuksista, jos mä en kerran ollut tarpeeksi vahva pysymään kaukana Ellastakaan. Toisaalta mä en ollut myöskään kuvitellut pystyväni tekemään mitään näin typerää. Mun itsesuojeluvaistoni oli näköjään täysin teillä tietymättömillä.

Ajantajuni oli sumentunut alkoholin ja Ellan sekoituksesta johtuvasta humalasta. Mä päästin irti, ja saman tien tuntui, kuin mun rintaani olisi lyöty keilapallon mentävä reikä. Toivoin, että rakettien pauke olisi muuttunut vaikka maanjäristykseksi, jotta mä pääsisin helpolla ja tipahtaisin jonnekin loputtoman syvään rotkoon ja katoaisin ikiajaksi.
- E-ella anteeksi, mä takeltelin pakokauhun vallassa, mutta seisoin hievahtamatta paikoillaan. – Mä en todellakaan tiedä, mikä muhun meni.

Ella ei sanonut mitään. Yhtä lailla se oli ollut mukana siinä suudelmassa, mutta jostain syystä musta silti tuntui siltä, että mä olin tässä se ainoa syyllinen. Mua alkoi huolettaa, sillä mun korvissani kuului vain rakettien pauke ja leirimökiltä kantautuva melu, vaikka olisin kovasti halunnut saada edes jonkinlaisen reaktion mun anteeksipyynnölleni.

- Sven, en mä taida olla kovin ”helvetin fiksu”, Ella lopulta naurahti vakavalla ilmeellä.
- Etpä tosiaan, mä vastasin edelleen hieman epäuskon vallassa. En ollut saanut nyrkkiä naamaan eikä kukaan ollut raahaamassa mua helvettiin, jalkapuuhun, vankilaan tai mihin ikinä mun kaltaiset syntiset nyt joutuisivatkaan.
- Oli toi silti vähän tahditonta, Ella jatkoi. – Anteeksi. Ja saat anteeksi.
- Et sä ole se, jonka tässä kuuluu pyytää anteeksi, mä mutisin tuijottaen maahan. Mun tasapaino alkoi pikkuhiljaa palautua. – Anteeksi kaikesta, mutta etköhän sä nyt ymmärrä, miksi mä valehtelin sulle päin naamaa.
- Valehtelu on rumaa, Sven Steinbakk, Ella sanoi kuulostaen jo enemmän omalta itseltään ja kuljetteli katsettaan mun kasvoissa. Helvetti, että Ella oli kaunis. – Mutta mä oon yhtä mieltä siitä, ettei tää ole asia, josta voi huudella tallin käytävillä.

Hengähdin syvään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan musta tuntui siltä, että mun keuhkoni saivat kunnolla ilmaa. Taakka oli pudonnut. Tai ei pudonnut, mutta siirtynyt. Mä en edelleenkään ollut turvassa, enkä todennäköisesti koskaan tulisi olemaan. Mulla oli edelleen sama salaisuus varjeltavana, mutta nyt mun ei enää tarvitsisi varjella sitä Ellalta. Ella-Amalie tyrkkäsi mua käsivarteen ja lähti peruuttamaan kohti leirimökkejä hymyillen vaisusti.

- Mee nyt hakemaan se hiton skumppa ennen ku joku lähtee sitä etsimään.
kirjoittaja Sven
lähetetty Ke 10 Tammi 2018, 18:26
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10564

Blondin päiväkirja

Miten paeta itseään? | 15.1.2018 | #7
#svella



Pohjoisessa kevään tulon huomasi jo tammikuussa siitä, että päivä piteni ihan silmissä. Olin aina ollut ehdottomasti kevään lapsia, jo senkin takia, että olin syntynyt maaliskuussa, mutta rakastin myös nähdä, miten luonto alkoi pikkuhiljaa herätä kaamosmasennuksesta. Miten linnut alkoivat laulaa ja mereltä puhalsi lämmin tuuli. En varsinaisesti ollut mikään tunteilija, mutta kevät pisti kenet tahansa hymyilemään.

Lisäksi koulussa oli ollut lyhyt päivä, ja tallille pääsy a) valoisaan aikaan ja b) ennen tunteja tuntui ihan lottovoitolta.

Blondikin tuntui olevan (Blondiksi) paljon paremmalla tuulella tanssahdellessaan pohkeenväistöä auringonsäteiden puskiessa itsepintaisesti sisään maneesin ikkunoista. Poni ei yrittänyt ihan niin paljon tehdä mun elämästä hankalaa. Se kuunteli apuja (jopa pidätteitä!) ja ensimmäistä kertaa ikinä mulla oli olo, että pystyin luottamaan siihen täydellisesti. Tuntui, että olin ratsastajana edistynyt Blondin kanssa puolessatoista kuukaudessa ihan huimasti, ja odotin innolla tulevaa kisakautta, mikä oli myös yksi parhaista asioista joka kevät.

Eikä mun usko meidän yhteistyön voimaan horjunut enää edes silloin, kun Blondi yritti haukata mun varpaat irti selästä laskeutuessa. Se oli jo jotain, se.

Pihattotallissa kävi kolina, kun lantakikkareet lensivät Dimonan karsinasta vastatyhjennettyihin kottikärryihin. Mun kurkkuun nousi pala, ja raahasin perlinonpäistärikön ponini jäätävällä vauhdilla karsinaansa kyykistyen saman tien irrottamaan sen jalkoihin käärittyjä harmaita pinteleitä. Vaikka toivoinkin, että tallivuorossa oli tänään Christian, olin päättänyt olla ottamatta riskiä herättämällä suurempaa huomiota. Blondi ei ollut kiinni, eikä sillä ollut edes heinää, joten ponin jaloissa kyykkiminen oli melkoisen itsetuhoista, mutta mä en halunnut, että mua nähtiin. Tai että Sven näki mua. Uskalsin poistua ulkopuolelle vasta, kun äänistä päätellen tallissa ei ollut mun lisäksi enää ketään.

Me ei oltu Svenin kanssa juteltu uuden vuoden jälkeen oikeastaan mitään, ja musta tuntui, että nyt kumpikin vältteli toista vähemmän tai enemmän tietoisesti. Ei mua pelottanut, että mitään tapahtuisi uudelleen. En mä syyttänyt Sveniä mistään, enkä kokenut oloani ahdistelluksi. Silti meidän välillä oli tapahtunut virhe. Se virhe oli ollut silloin maailman ihanin hetki, jolloin mitään muuta ei ollut ollut olemassakaan. Se oli tullut mulle täysin puskista, ja aamulla olin kuvitellut nähneeni unta, niin absurdilta se oli tuntunut. Sitten olin nähnyt Svenin tallilla ja tajunnut että helvetti, se oli ollut oikeasti ihan täyttä totta.

Svenin tunteille mä en mahtanut mitään, mutta omiani pystyin hallitsemaan. Ainakin tähän asti olin pystynyt. Olin kyennyt katsomaan sitä myöhemmin illalla silmiin ja hymyilemään. Seuraavana päivänä olin moikannut nopeasti ja ajatellut olevan sillekin parasta, jos en yrittäisi jutella. Suunnilleen viikon ajan oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tänä aamuna olin joutunut hokemaan itselleni peilin edessä kymmenesti, että meistä ei ikinä tulisi mitään enkä mä sitä edes halunnut, mutta mun mahanpohjaan kasvanut möykky ei siitä huolimatta ollut kadonnut. Miten yksi pieni ja vähintäänkin viaton suudelma oli yhtäkkiä saanut mut näkemään toisen ihan eri valossa? Ei sellaisten kuulunut tarkoittaa yhtään mitään.

Pintelit yksi kerrallaan kääriytyivät täydellisille rullille mun käsissä. Blondi kolisteli karsinansa ovea närkästyneenä, sillä sen yhtäkkiä tyhmäksi romantikkotunteilijaksi heittäytynyt omistaja oli täysin unohtanut ottaa inhottavat varusteet pois, ja pihallekin olisi jo päästävä. Karistin haitallisiksi ja täysin turhiksi toteamani ajatukset vauhdilla pois mun mielestä. Eihän mulla ollut ponin kanssa edes aikaa poikaystäville.

Aurinko oli jo lähes laskenut, kun sain heitettyä Blondille loimen selkään ja lähdin taluttamaan sitä tarhaan. Meidän matka tyssäsi ovelle.

Sven seisoi mun edessä. Se puristi kottikärryjen kahvoja käsissään, ja mä tuijotin sen sinisiä silmiä lähinnä pakokauhun vallassa. Mitä hittoa se nyt enää täällä kuppasi?

”Moi”, Sven totesi neutraalisti. Mulla meni hetki kasata itseni.

”Moi”, sain lopulta sanotuksi ja yskäisin perään. Olisin voinut vaikka maksaa tiedosta, mitä Svenin päässä liikkui sillä hetkellä. Painiko se saman fiiliksen kanssa, inhottiko sitä vai oliko se pystynyt unohtamaan koko jutun? Jos vastaus olisi ollut viimeksi mainittu, olisin voinut maksaa toisen kerran siitä tiedosta, miten siinä onnistuttiin. Koska ilmeisesti mä olin nykyään liian heikko.

Hetken me taas tuijotettiin vain toisiamme ihan kuin sinäkin yönä, jona tämä painajainen oli saanut alkunsa. Silloin mä olin ollut ihan varma, että Sven yksinkertaisesti vihasi mua. Olin ollut jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, mutta sitten se oli juossut mut kiinni, selittänyt jotain tyhjänpäiväistä, ottanut olkapäistä kiinni ja suudellut. Kylmät väreet kulkivat mun kehoa pitkin, kun ajattelinkin tilannetta. Sitten tajusin, että tämä ei todellakaan kuulunut mun välttelytaktiikkaan ja työnsin jälleen kaiken sivuun.

”Veisin mun ponin mielellään tarhaan, jos sopii”, ilmoitin. Sven hätkähti, nyökkäsi, ja peruutti kärryjensä kanssa pois meidän tieltä. Mä irrotin Blondilta riimunnarun, ja tamma lähti laiskasti löntystelemään eteenpäin. Kun käännyin ympäri, Sven seisoi siellä edelleen. Mua ärsytti, mutta kävelin silti määrätietoisesti takaisin sisälle talliin vaaleaverikön seuratessa perässä.

”Varmaan parempi, että otetaan vielä vähän etäisyyttä”, tokaisin sille sitten niin jäisesti kuin vain osasin, etten vahingossakaan olisi päästänyt mun heikkoa puolta näkyville. Se puoli ei edes ollut mua.

Svenin ilmettä oli vaikea tulkita, sillä sen silmistä paistoi samaan aikaan pettymys, suru, ja helpotus.

”Joo”, se vain kohautti olkiaan ja lähti kävelemään poispäin.

Möykky mahassa ei ollut kadonnut vieläkään.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ma 15 Tammi 2018, 16:09
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Blondin päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 1571

Dear diary: tallilaisten päiväkirja

3.1.2020 – Veljeskiistoja
#svella #svetu
Sisältää voimakasta kielenkäyttöä ja kirosanoja.

Tore soittaa.

Mathias soittaa. Mathias soittaa.

Tore soittaa. Tore soittaa. Tore soittaa. Whatsapp-viesti käyttäjältä Tore.

Mathias soittaa.

Yksiön seinät tuntuivat kaatuvan tänään päälle vielä normaaliakin enemmän. Miten mä en nähnyt tän tulevan? Miten mä en osannut edes kuvitella, että joku päivä joutuisin palaamaan Shelyesiin itsestäni riippumattomista syistä? Koko ajatus tuntui niin vastenmieliseltä, että oksetti.

Melkein pari vuotta mä olin onnistunut välttelemään kaikkia tallilaisia, vaikka se Svolværin kokoisessa pitäjässä vaikeaa olikin. Christianin mä olin nähnyt pönöttämässä koppavana kauppakeskuksen käytävillä vartijanasussaan, ja Strandalla joskus ohimennen. Olin mä nähnyt monta selkää ja sivuprofiiliakin, mutta olin pitänyt huolen siitä, etten itse tullut tunnistetuksi. ”Alkaakohan toi olla vähän liian kokonaisvaltaista?” oli Petter sanonut jo joskus toissakesänä. Olin vain kohauttanut hartioitani, sillä en itsekään tainnut tietää vastausta.

Ovelta kuului pauketta, ja meinasin hypätä ilmaan sohvalla maatessani.
- SVEN, JUMALAUTA, NYT SE OVI AUKI TAI TULLAAN SIITÄ ITSE LÄPI!

Tore…

- Mulle on aivan helvetin sama mitä sä teet vapaa-ajallasi, mutta jos sulla on työvuoro, niin silloin mennään töihin aivan tasan tarkkaan sinne, minne pomo käskee!

Ja Mathias.
Vatsaani kouristi.

- Nyt se ovi auki tai mä puran nämä pirun saranat, Tore uhkasi. Koko rapun asukkaat olivat jo varmaan pällistelemässä ulko-ovillaan, mistä täällä oikein meuhkattiin.
- No voi vittu… Mutisin.
Ei mulla ollut muita vaihtoehtoja, kuin avata ovi. Ovi riuhtaistiin auki saman tien, kun sain lukon avattua. Turvaketju jäi pitämään ovea raollaan, ja sen takana mua odotti isoveljeni silmät leiskuen. Kuin pitbull, joka oli lähdössä koiratappeluun. Olin aika varma, että se olisi saman tien kädet mun kurkussa kiinni, mikäli tuo onneton teräsketju jostain syystä antaisi periksi.
- Ymmärrätkö sä jätkä. Jos sä et ilmesty tänään töihin, Tore sanoi pitäen lauseiden välissä ahdistavan pitkiä taukoja. – Saat kenkää.

Nielaisin ehkä aavistuksen liian näkyvästi. Kello ei ollut edes kuutta aamulla. Työvuoron alkuun oli vartin verran aikaa. Tore ja Matte olivat tulleet suoraan varastolta hakemaan mua, kun olin jo eilen ilmoittanut, etten ole osallistumassa tähän projektiin. Muut äijät olivat aloittaneet jo eilen, kun mä vietin vapaapäivää yksiössäni ahdistuksen vallassa. Miksi helvetissä mun osallisuuteni olisi yhtäkkiä niin tarpeellista?
Huokaisin syvään. Ei mulla ollut varaa menettää työpaikkaani. Ehkä mä onnistuisin välttelemään kaikkia ihan kuten tähänkin asti.

- Hyvä on, ilmoitin ja suljin oven avaten turvaketjun. – Mutta.
- Anna tulla, Matte tokaisi ilmeettömästi.
- Mä lähden ennen kahtatoista.
- Ja millähän oikeudella? Tore tulistui ja otti uhkaavan askeleen kynnyksen yli. Matte tarttui tätä olkapäästä rauhoitellen.

- Mä en halua törmätä siellä kehenkään, ilmoitin topakasti. – Mä teen tän projektin aikana pelkkää varhaista aamua. Lähden, kun te muut painutte lounaalle.
- Puolikas työpäivä on sitten myös puolikas palkka, ettäs tiedät, Tore myöntyi, mutta tuijotti mua edelleen kuin halpaa makkaraa. Sille ei voinut mennä jakeluun mun haluttomuuteni astua lähellekään koko kirotun tallin tiluksia.
- Sovitaan sitten niin, mutisin hampaideni välistä ja paiskasin vanhemman veljeni kanssa kättä. Matte paiskasi mua olalle hyväksyvästi.

Mua oksetti jo valmiiksi pelkkä ajatuskin. Inhosin tällaisia tilanteita, joissa mut ajettiin nurkkaan. En ollut ihan varma, miten pääsisin luikkimaan alueelta aamupäivällä ilman, että kukaan huomaisi, mutta ehkä mä keksisin jotain. Ihan kuten tähänkin asti. Ehkä.
- Niin sitä pitää. Eiköhän lähdetä hommiin, Mathias totesi ja patisti mua hakemaan työvaatteeni.

Ei hemmetin hemmetti.
kirjoittaja Sven
lähetetty Pe 03 Tammi 2020, 14:54
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Dear diary: tallilaisten päiväkirja
Vastaukset: 5
Luettu: 865

Blondin päiväkirja

Menneisyyden vanki | 6.1.2020 | #10
#svella



Blondi oli ihan hermoheikkona Shelyesin rempasta. Sen kanssa ei uskaltanut liikkua kentällä eikä maneesissa, eikä varsinkaan isossa tallissa, koska joka paikassa kuului jonkun hemmetin katuporan ärsyttävä mekkala. Luojan kiitos ne remppamiehet olivat ilmeisesti aika nopeita liikkeissään, joten koko kamaluus olisi toivottavasti pian ohitse.

Vähän mua ärsytti ehkä myös se, että Blondin säntäillessä maneesin nurkasta toiseen kuin päätön kana, oli se Pål ollut Mian käsittelyssä lauhkea kuin lammas. Olin aika varma, että sille syötettiin jotain rauhoittavia iltamössöjen seassa -- eiväthän kilpahevoset vain käyttäytyneet niin. Ne olivat hypelleet taustametelin kanssa taas niitä fiilishyppyjänsä. Blondi hyppi vain sivuloikkia.

Nyreänä talutin Blondin takaisin talliin, jossa riisuin siltä varusteet ja vein ponin sitten pihalle. Olin tullut tallille jo aamupäivästä, koska viimeisenä lomapäivänä siihen oli mahdollisuus ja mussa oli vähän aamuvirkun vikaa. Mun päivän parhaat tunnit olivat ehdottomasti aamuisin, ja vähän toivoin myös, että remppamiehet olisivat ehkä olleet sopivasti ruokatauolla mun ratsastuksen aikaan.

Päätallissa työmaan äänet olivat ihan sietämättömät. Freya-parka piti käsiä korvillaan, kun se haki satulahuoneesta Stellan kamppeita, ja Mer, joka touhusi Jurin kanssa, sadatteli menemään melkein yhtä kovalla volyymilla.

“Hullu sä olet, kun tulit tänne vapaaehtoisesti”, Ylvakin nauroi mulle, kun törmäsin siihen matkalla taukohuoneeseen.

“Mä tarvin kahvia. Blondi oli ihan kamala tänään”, totesin kohauttaen olkiani, vaikka Ylva oli kyllä ihan oikeassa. Olisin mä kotiinkin voinut mennä kahvittelemaan.

“No, toivottavasti ne lopettaa kohta”, toinen sanoi sitten.

“Jep, että pääsis kunnolla treenaamaankin ilman, että hevonen yrittää koko ajan sännätä alta pois”, huokaisin, ja vilkaisin työmaalle päin. Remppamiehiä oli paikalla kaksi, ja mä mietin hetken, että voisivatko ne palkata vaikka viisi työntekijää lisää. Työ näytti etenevän mun silmissä tuskallisen hitaasti, ja välillä ne vain keskittyivät kinastelemiseen.

Seuraavat hetket olisivat voineet jäädä tapahtumatta.

Hyvin se oli naamioitunut. Sillä oli hengitysmaski kasvoilla ja pipo päässä, mutta ne silmät olisin tunnistanut milloin tahansa. Myös suojalasien takaa. Ne katsoivat mua sen kamalan hetken takaisin aivan kuin silloin viimeksi.

“Ella?” Ylva ihmetteli, kun mä jäädyin seisomaan niille sijoilleni.


”Varmaan parempi, että otetaan vielä vähän etäisyyttä”, tokaisin sille sitten niin jäisesti kuin vain osasin, etten vahingossakaan olisi päästänyt mun heikkoa puolta näkyville. Se puoli ei edes ollut mua.

Svenin ilmettä oli vaikea tulkita, sillä sen silmistä paistoi samaan aikaan pettymys, suru, ja helpotus.

”Joo”, se vain kohautti olkiaan ja lähti kävelemään poispäin.


“Sven??” multa pääsi vahingossa henkäys seuraavassa hetkessä, ja teki mieli vajota viisi kilometriä maan alle. Mä en ollut nähnyt sitä pariin vuoteen enkä oikeastaan ollut edes halunnut. Tuskin Svenkään kaiken sen vanhan ja tyhmän tapahtuneen jälkeen -- niinhän me oltiin sovittu, ja nyt mä olin sen sopimuksen mennyt rikkomaan.

Kaikki rakennustyömaat olin kiertänyt kaukaa ihan tarkoituksella. Tätä en ollut osannut odottaa, vaikka olisi kai pitänyt arvata, että Jassu oli hankkinut tutut tyypit hoitamaan tallinsa kunnostuksen.

Sven ei sanonut mitään. Se kääntyi ympäri ja alkoi paukuttaa vasaralla niin, että pelkäsin sen menevän lattiasta läpi kohta. Mä juoksin portaat ylös enkä uskaltanut poistua sieltä ennen iltaa.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ke 08 Tammi 2020, 20:08
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Blondin päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 1571

Figaron päiväkirja

Kielletty
25.8.2020



Kesän pyörityksen jälkeen mulla oli ollut hieman hankaluuksia palata arkeen. Oli ollut juhlia, kisoja ja uusi ponikin. Työt Amfissa olivat loppuneet ja koulu alkanut, mikä tarkoitti myös mun elämäni toistaiseksi tärkeimmän ajanjakson alkamista, enkä mä voinut väittää, ettei se olisi ollut stressaavaa. Olo oli samaan aikaan jännittynyt ja toiveikas. Tiesin pärjääväni kirjoituksissa hyvin, mutta pelkkä hyvin ei vain ollut tarpeeksi hyvä. Ei mulle eikä oikikselle.

Ja voi, kuinka mielelläni olisinkaan keskittänyt kaiken mun energiani täysillä abivuodesta nauttimiseen ja opiskeluun. Mutta mitä enemmän mä yritin, sitä hankalampaa se oli. Haitalliset ajatukset tulivat mun yöuniin ja veivät kaiken muun pois päivisin. Itseään vastaan taistelu oli niin hermoja raastavaa, että äitikin, joka oli harvoin kotona, oli yhtenä päivänä ihmetellyt, miksi mä olin niin kireä.

Puhelimen näytöllä mun sormet kävivät koko ajan lähempänä nimeä Älä soita.

Sommersolvervistä oli jo aikaa, mutten vieläkään ollut saanut pois mielestäni Inkerin omahyväistä ilmettä, jonka se oli tehnyt Svenin käyttäytyessä kuin mä olisin ollut joku maailman mitättömin olio. Enkä sitä, kuinka Sven ei koko loppuiltana ollut tullut edes pyytämään anteeksi. Puhumattakaan siitä, kuinka olin nähnyt Svenin juttelevan Catun kanssa mukavia. Ihan niin kuin kenen tahansa vanhan kaverin kanssa, mä yritin järkeillä, mutta mieli oli ehtinyt piirrellä omat värikynäjälkensä siihenkin. Olisin voinut vetää typeriä johtopäätöksiä mistä tahansa pienestä eleestä miehen käytöksessä, eikä se ollut lainkaan mun tapaistani.

Toinen murheenkryynini oli Figaro, jolla oli ilmeisesti hieman sopeutumisvaikeuksia uuteen kotiinsa. Se kyhjötti sekä tarhassa että karsinassa niin apaattisena, että ruunaa oli hankala tunnistaa samaksi poniksi kuin koeratsastuspäivänä. Ponin silmistä oli kadonnut kaikki pilke, eikä sille maistunut edes ruoka kunnolla. Olin jo konsultoinut eläinlääkäriäkin, jonka mielestä mun piti vain olla kärsivällinen, ja huolehtia että Figaro söisi edes jotain, vaikka mä olin jo hermoillut, stressaisiko se itsensä hengiltä.

Christian oli ollut mun poninvaihdoksesta onnensa kukkuloilla, ja toivoin, että mäkin olisin pystynyt iloitsemaan niin kuin olisi kuulunut. Joka päivä mulla oli vähän enemmän ikävä Blondia ja sitä, kuinka se oli ollut omalla tavallaan maailman helpoin, tutuin ja turvallisin.

Onneksi tallilla pääpuheenaihe oli tätä nykyä kuitenkin Beatan kasvava raskausvatsa, arvuuttelut lapsen nimestä ja kauhistelut, kuinka tyttö ei enää voinut ratsastaa. Mä olin hankkinut sen puolesta Usvalle vuokraajankin, kun Matias oli koulussa ilmoittanut ensin ratsastavansa, sitten kertonut olevansa siinä vielä ihan hyväkin, ja lopulta etsivänsä uutta hevosta. Se oli tullut niin tilauksesta, että olin seuraavana päivänä melkein raahannut sen korvasta Shelyesiin ja esitellyt Beatalle. Nykyään poika sitten ramppasi tallilla harva se päivä puunaamassa uutta poniaan Beatan haukankatseen alla ja ilmankin.

Usein puhuttiin, kuinka äideistä tuli odotusaikana ärsyttäviä, kun yhtäkkiä niiden elämässä ei ollut muuta sisältöä tai puhuttavaa. Mua hieman huvitti, sillä Beatan tapauksessa sen tallikaverit tekivät tämän sen puolesta. Aina tytön yrittäessä vaihtaa puheenaihetta joku käänsi puheen takaisin vauvaan, jota seurasi kysymystulva toisen perään kaikkien nojautuessa tiiviisti eteenpäin pöydän ääressä. Vasta oven käydessä melko kovaäänisesti lauma hiljeni. Beata näytti silmin nähden helpottuneelta.

“Hei joko kuulitte!” Catu huikkasi tavalliseen tapaansa hymyillen, kun se viipotti sisään astuttuaan suorinta tietä taukohuoneen jääkaapille. “Sven palaa meille hommiin!”

Yhtäkkiä mun sisuskalut muljahtivat täyden kierroksen ympäri, vaikka yritin parhaani mukaan pitää kasvoni peruslukemilla. Muiden ilakoidessa mä liityin kerhoon, vaikka samaan aikaan teki mieli oksentaa. Voin pahoin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin tallilla varomaan ja välttelemään jonkun kohtaamista konfliktin pelossa. Mä vielä romahtaisin -- ja juuri silloin, kun en missään tapauksessa saanut.

Pakenin tekosyyn varjolla pihalle, kaivoin puhelimen esiin ja hipaisin sitä kiellettyä nimeä peukalollani.

Meidän oli pakko jutella.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty La 29 Elo 2020, 00:36
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 1267

2020/08/28 - 2 - Perjantai-ilta

28.8.2020
#svella #svetu


Katselin arvioiden jabakarsinassaan möllöttänyttä valkohallakkoa vuonohevosta. Hilla, sen Jassu oli mulle valinnut kilpaponiksi.

“Se on oikein taitava, ja etkös sä sillä ole pari kertaa mennytkin!” nainen oli vouhottanut, kun se vain halusi haalia Seppele Cupin täyteen shelyesläisiä osallistujia. Olin nyökännyt hyväksyvästi. Nappisilmäinen Hilla oli ihan kiva. Ja Figaron oli parempi tottua uuteen kotiinsa -- mikä tuntui olevan sille harvinaisen vaikeaa -- ennen kuin oli sen aika lähteä mukaan kilpailemaan jonnekin ulkomaille.

“Ella-Amalie?” mua kutsuttiin takanani juuri ennen verryttelyalueelle siirtymistä. Kyllä mä tiesin katsomattakin, kuka se oli. Vaaleatukkainen tyttö hymyili mulle maireasti asettuen rennosti nojailemaan Hillan jaban oveen.
“How great to see you again!” se sanoi, ja mä vain huokaisin. En tiennyt, miksi se tällä kertaa halusi kiusata mua, mutta halusin siitä vain nopeasti eroon.

“Look, I should go--”, yritin, vaikka Inkeri ei koskaan olisi päästänyt mua niin helpolla.

“Well, don’t you have a minute or two to share with your favorite cousin, huh?” tyttö myhäili hunajaisesti kyräillen samalla ympärilleen.

“Actually--”

“I’m here to warn you”, Inkeri virnisti keskeyttäen mut täysin ja veti kädet puuskaansa. “About Sven.”

Että se kehtasi, vaikka aivan varmasti näki, että mulla oli luokka alkamassa. Inkerin naama olisi voinut olla sanakirjassa kohdassa “kuinka pilata Ella-Amalien kilpailusuoritus, päivä ja koko elämä”. Mun kasvot kääntyivät epäluuloiseen kurttuun, kun toinen kulmani nousi uteliaisuudesta ylös.

“After you left that after ride-party in Norway”, Inkeri aloitti, jonka jälkeen se huokaisi suorastaan liioitellun raskaasti, “I saw him with the girl with curly hair, you know, what was her name, Catu? Something like that.”

“What do you mean ’with her’”, mä ennemmin totesin tiukasti kuin kysyin. Pulssi oli kiihtynyt jo niin, että pelkäsin mun sydämen räjähtävän ulos rinnasta ellei se rauhoittuisi pian. Kyllähän mäkin olin nähnyt Svenin ja Catun yhdessä, mutta silloin ne olivat vain jutelleet, vaikka mielikuvitukseni oli yrittänyt keksiä paljon muutakin. Oliko siellä käynyt jotain muutakin?

“They had a thing back then, years ago, and based on what I saw I’m pretty sure it’s not over yet”, Inkeri kohautti olkiaan kallistaen päätään pahoittelevasti. “I know you’re in love with him, and I’m terribly sorry I’m the one to tell you this but I thought it’s my duty. He’s not the one for you.”

“Fuck off”, mä sanoin hiljaa, lähes kuiskaten.

“Even such princesses like you do not always get what they want”, toinen mussutti tyytyväisenä, kun sen suupielet kääntyivät taas makeaan virneeseen.

“Fuck off!” ärähdin kovempaa, jolloin Inkeri nosti kätensä ilmaan ja käveli vihdoin pois. Se oli tehnyt sen taas. Se oli saanut mut raivon partaalle, mun kädet vapisemaan ja mun mielen horjumaan. Catu ja Sven. Miksi Sven ei ollut kertonut mulle itse? Toisaalta, miksi olisi? Eihän sen tarvinnut. Koulurata, mä sitten vielä kasasin itseni, muistele rataa.

Kaikki muut olivat lähteneet verryttelemään jo aikaa sitten, kun mä vain edelleen seisoin paikallani pöllämystyneenä, eivätkä mun jalat olisi halunneet liikkua. Siinä mielentilassa mun olisi pitänyt unohtaa koko kilpailut, perua luokkaosallistuminen ja matkata ensimmäisellä lennolla takaisin kotiin.

Mutta mä en ollut luovuttaja, ja siksi mä en tehnyt niin. Pakotin itseni liikkeelle, vaikka jokainen askel tuntui raskaalta. Ennen radalle menoa ehdin verrytellä Hillaa ehkä kaksi minuuttia, jonka aikana en pystynyt miettimään mitään muuta kuin Inkerin sanoja. Puhuiko se edes totta? Vaikka oliko sillä väliä? Itsehän sä annoit sille Steinbakkille pakit, alitajuntani yritti muistuttaa, ja kyllähän mä nyt sen tiesin. Ei se ollut mulle tilivelvollinen, sitähän se itsekin aina sanoi. Se sai olla kenen kanssa halusi, etenkin Catun. Ihan sama. Se oli sitten jatkanut elämäänsä ja hyvä niin. Mulla ei ollut oikeutta siihen puuttua.

Ratsastin radan rutiinilla. Hilla hörähti. Olin kolmastoista.

Epäonnenluku, vaikken sellaisiin uskonutkaan.

Munkin piti vain jatkaa elämääni.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Su 13 Syys 2020, 18:30
 
Etsi: Kisamatka Seppele Cupiin
Aihe: 2020/08/28 - 2 - Perjantai-ilta
Vastaukset: 0
Luettu: 446

Figaron päiväkirja


Yllätys
25.9.2020

#svella #svetu


Silloin, kun me oltiin Svenin kanssa käyty kesällä Miloussa, mulla oli ollut suunnitelma. Suunnitelma, jonka olin tehnyt, jotta voisin käydä tallilla jatkossa normaalisti, kuten ennenkin. Tuulettamassa päätä liialta menneen tai tulevan miettimiseltä, mikä oli hevosten kanssa parasta: niiden seurassa oli pakko keskittyä täysin nykyhetkeen, koska niin nekin tekivät. Sellaisena paikkana olin halunnut tallin pitää. Hengähdystaukona.

No, mun suunnitelma oli pettänyt täysin.

Nykyään kirjoituksiin lukeminen oli mulle hengähdystauko -- tallilla käymisestä nimittäin. Oli suorastaan ihanaa kerrata kotona norjalaista oikeuslaitosjärjestelmää ja hallintoelimiä siihen verrattuna, että tallilla joutui tätä nykyä hiipimään pitkin seiniä maastoutuen niihin kameleontin lailla, jotta ei tarvinnut käydä läpi kiusallisia kohtaamisia eräiden tallityöntekijöiden kanssa. Muutaman päivän takaisen, Catun kanssa vietetyn keskusteluhetken jälkeen mä olin valvonut koko seuraavan yön miettien, olinko mä viestittänyt ilmein ja elein jotain, mitä sen ei tarvinnut tietää, tai olinko mä ollut vahingossa liian tyly ajatusten mentyä lukkoon. Catuhan oli mun kaveri. Se halusi aina kaikille vain vilpittömästi hyvää, ja mäkin kyllä sille. Silti mä en voinut olla miettimättä sen ja Svenin välejä, vaikka ne eivät mulle kuuluneet millään tavalla.

Ja koska se oli mun kaveri, mun oli tehnyt monta kertaa mieli kysyä siltä suoraan, oliko Inkerin väitteissä kerrankin perää. Toistaiseksi olin aina tullut järkiini.

Syksyn piti olla innostavaa aikaa abibussijärjestelyineen ja muine tavoitteineen, mutta kun mä marssin vesisateessa punaiset kumisaappaat jalassa hakemaan masentunutta poniani tarhasta, musta ei oikeastaan tuntunut kovin innostavalta. Figaro nökötti korvat lerpallaan mustassa loimessaan tarhan perällä, eikä edes räpsäyttänyt silmäänsä, kun napsautin narun kiinni sen riimuun ja pyysin liikkeelle. Se liikutti jalkojaan laiskasti hädin tuskin nostaen niitä ylös maasta, eikä siitä olisi kovin helposti uskonut sen olevan nuori, vaativan tason kilpaponi Shelyesin vanhimman ja kyllästyneimmän tuntipuksun sijaan. Jopa Aage alkeistunnilla näytti innokkaammalta kuin Figaro oli näyttänyt missään tilanteessa sen jälkeen, kun se oli muuttanut mun omistukseen.

Miriam Meisfjordin kouluvalmennus oli viikon päässä. Jos Figaro olisi sielläkin yhtä flegmaattinen, mä en tiennyt, mitä tekisin. Siis sen lisäksi, että häpeäisin silmät päästäni. Olin varma, että tein ponin kanssa jotain väärin, mutta mua raasti, kun en tiennyt mitä.

Tallin ovella Figaron korvat kääntyivät hetkellisesti eteenpäin, kun sisältä kuului kovaäänistä kikatusta, kikatuksensekaista kiljuntaa ja lisää kikatusta. Mä pyöräytin silmiäni ja olin jo valmiina läksyttämään junnutuntilaiset koteihinsa iltapalalle talli on hevosen koti-saarnallani, kunnes mun katse nauliutuikin lettipäiden ja värikkäiden kuravaatteiden sijaan Catuun ja Sveniin, jotka hymyilivät toisiinsa tiukasti kietoutuneina kuin mitkäkin iilimadot. Kuullessaan kavioiden kolinan tallin kivilattiaa vasten ne irtaantuivat nopeasti ja näyttivät lähestulkoon rikospaikalta yllätetyiltä. Sain sitten sen kiusallisen kohtaamisen tuplana. Loistavaa.

“Hei Ella”, Catu hymyili heti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Molempien hiukset näyttivät siltä, kuin ne olisivat käyneet kierimässä pihan pahimmassa mutalammikossa. Mä seisoin ovella pöllämystyneenä litimärässä, keltaisessa sadetakissani.

Yritin olla kuin Catu. Silti mun otsa rypistyi tahtomattani. Silti mun sykkeeni nousi, ja sormet puristuivat riimunnarun ympärille tiukemmin. Mä en ollut kuin Catu. Sven rykäisi ja paineli tiehensä niin kuin se aina teki, pakeni. Helvetin pelkuri, mun teki mieli huutaa sille, mutten huutanut. Mitä hittoa te nuoleskelette täällä keskellä tallia, mun teki mieli raivota Catulle, mutten raivonnut.

Olin kuin Sven. Pakenin.

Vetäisin Figaron mukaani jatkaen matkaani sen karsinalle, päästin ponin sisään ja otin sen läpimärän loimen pois rutiininomaisesti, vaikka kurkkua kuristi. Kuristi, vaikka mulla ei ollut mitään oikeutta tuntea niin. Catu ja Sven saivat lääppiä toisiaan, jos halusivat, ja sitä mun olisi pitänyt hokea itselleni mantran lailla ennen kuin alitajuntani pimeimmät solutkin olisivat uskoneet. Käytävältä kuului tiheitä askeleita, ja kihara punapää ilmestyi kurkkimaan varovasti Figaron karsinan kaltereiden raoista.

“Hei, onko sulla taas huono päivä? Mitä, jos mentäisiin juomaan vaikka kupit kaakaota ja..”, Catu yritti vielä, vaikka varmasti tiesi itsekin sen olevan turhaa.

“En mä nyt jaksa”, huokaisin mahdollisimman neutraalisti kuitenkaan katsomatta sitä silmiin. Mä en pystynyt.

Sen ainoan kerran, kun Inkeri oli puhunut totta, kuinka hartaasti olinkaan toivonut, että se olisi valehdellut.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 25 Syys 2020, 22:25
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 1267

Figaron päiväkirja

Vuoristorata
10.10.2020

#svella

Mulla oli huono päivä. Se ei ollut epätavallista, vaan tuntui olevan nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Joka aamu heräsin ajatellen, että ehkä tänään kaikki mun ongelmani olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, Figarolla olisi taas elämäniloa, mä olisin ylioppilas ja Svenin lämpimät käsivarret olisivat kietoutuneet tiukasti mun ympärille.

Vielä yhtenäkään aamuna mun toiveet eivät olleet toteutuneet. Silmien avaamisesta lähtien mua masensi, ahdisti ja stressasi niin, että päänsärkyä helpottavasta Panadolista oli tullut jo vakiokaveri aamupalalle kahvin ja appelsiinin kanssa. Kävelin kuin zombi, selasin historiankirjoja ajatukset jossain aivan muualla ja menin nukkumaan yhdeksältä illalla. Astlyr Myhrvold, joka oli meidän abibussin johtaja, oli alinomaan pommittanut mua viesteillä, joissa se tivasi, miksi mä en ollut osallistunut niiden kokouksiinkaan sovitusti.

“Oletko sä edes mukana enää?” se oli tekstannut pistävästi tänäkin aamuna. “Ainahan sä oot ollut tollanen hikipinko, mutta milloin susta tuli noin helvetin tylsä? Luojan kiitos mä olen meidän bussipomo sun sijaan.”

Enkä mä ollut edes vaivautunut vastaamaan sille mitään. Kevät ja russefeiring oli mun mielessä niin kaukaisia, etten ollut siunannut sille vielä ajatustakaan. Tuntui, että ylipäätään tästä syksystä ja koko ajan lähestyvästä kaamoksesta hengissä selviäminen olisi mun kohdalla suoranainen ihme.

Jossain satunnaisessa mielenhäiriötilassa olin mennyt ilmoittautumaan vielä uudelle vakiotunnillekin, mikä tarkoitti sitä, että mulla oli nyt ratsastustunteja kolmesti viikossa ja sen lisäksi Figaron liikutus muinakin päivinä, vaikka kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt vältellä koko tallia ja hankkia ponillenikin joku mua osaavampi ratsastaja. Halusin kuitenkin uskoa siihen, että vielä jonain päivänä meidän yhteistyö sen rautiaan kanssa toimisi, ja se vaati sitä, että mä kehittyisin. Niin ratsastajana kuin hevosenkäsittelijänäkin.

Tänään ei silti ollut se päivä.

Figaro liikkui kuin täi tervassa ja mä purin hammasta. Olin hiestä aivan läpimärkä, vaikka kolkko syystuuli puhalsi viileää ilmaa läpi maneesin paperinohuiden seinien. Muut ryhmäläiset saivat ratsastuksen näyttämään niin helpolta, että niiden hevoset tuntuivat liitelevän ilmassa koskettamatta kavioilla ollenkaan maahan.

“Milloin teillä olikaan se eläinlääkäri?” Jassu kysyi silitellen Figaron kaulaa huolestuneena tunnin jälkeen.

“Huomenna”, vastasin ja laskeuduin alas ponini selästä. “Toivottavasti tällä kertaa löytyy jotain konkreettista. Mulla alkaa olla huumorintaju lopussa.”

“Ymmärrän”, Jassu totesi empaattisesti. Eihän kukaan hevosenomistaja toivonut tällaista tilannetta itselleen.

Osaisitpa sä puhua, huomasin ajattelevani, kun talutin kaulaansa pitkänä ja matalana lepuuttanutta Figaroa maneesista takaisin talliin. Poni huokaisi raskaasti kuin olisi itse toivonut samaa. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos se olisi voinut itse kertoa, mikä sitä vaivasi, ja mitä mä tein sen kanssa väärin. Jatkuva arvailu tuntui täysin hyödyttömältä spekuloinnilta ja siltä kuin olisin yrittänyt etsiä neulaa heinäsuovasta. Käytännössä ruunan oireilu saattoi johtua mistä vain hiekansyönnistä huonoon satulaan ja jalkakipuihin, ja voi, miten mä toivoinkaan, että tästä lopulta selvittäisiin vain jollain lyhyellä psylliumkuurilla.

Riisuin apaattiselta poniltani varusteet, jotka nakkasin sen karsinan eteen odottamaan loppusijoitustaan satulahuoneeseen. Raahasin pölyharjaa kiiltävän rautiaalla turkilla ja rapsutin Figaroa paikoista, joista tiesin sen pitävän, mistä sen ilme kirkastui edes hetkeksi. Se sai mutkin hymyilemään. Pienet asiat, jotka tein oikein, olivat kasvattaneet viime aikoina merkitystään valtavasti koko elämän ollessa muuten pelkkää vuoristorataa.

Hymy hyytyi silti nopeasti, kun viereisestä karsinasta alkoi kuulua Amiran ja Catun iloinen kaakatus. Olin toivonut pääseväni pakoon ennen kuin iltatallia alettaisiin tehdä, mutta Catu tuntui olevan tallilla aina. Totta kai se oli, ja kaikki pitivät siitä. Ne juttelivat viime viikonlopun bileistä, joista mä en ollut selvinnyt edes jatkoille. Matias oli yllättäen lähtenyt mun mukaan, ja mä olin melkein sammunut sen kainaloon Beatan auton keskipenkillä. Toivoin, etten ollut möläyttänyt sille mitään typerää siitä, kenen olisin halunnut sen paikalla olevan.

Puhe viereisessä karsinassa vaimeni, mutta mä en silti voinut olla kuulematta. Kunpa olisin.

“Mä päädyin Svenin luokse yöksi”, Catu kihersi innoissaan kuin pieni lapsi, ja kaikki mun sisälläni muuttui nestemäiseksi typeksi. Lopetin Figaron harjaamisen kuin seinään, tempaisin karsinan oven auki ja iskin sen kiinni vähän liian suurella voimalla. Marssin ulos tallista valtavan ahdistuksen vallatessa taas mun kehon jokaisen solun.

Totta kai Catu päätyi Svenin luokse yöksi. Ne olivat pari, kaikkihan sen näki, ja parit tekivät niin. Kuva niistä kahdesta suutelemassa ilmestyi mun eteen eikä kadonnut, vaikka mä ummistin silmäni tiukasti kiinni. Valuin tallin seinää pitkin kyykkyyn ja huomasin taas unohtaneeni, kuinka hengitettiin. Sen muisteleminen muuttui aina vain vaikeammaksi, mitä enemmän kiharoita hiuksia ja sinisiä silmiä ilmestyi mun aivoihini. Lämpimät käsivarret kietoutuivat varmaan tänäkin yönä jonkun toisen ympärille. Mun teki mieli huutaa, mutta en huutanut.

Mä itkin.

Merkintä 7, #tarinatempaus2020, 2.10.2020
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 16:29
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 1267

2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta

Yhdellä ehdolla
31.10.2020 - #svella #svetu

kiroiluvaroitus :-(

Juri oli ollut ihan mahtava. Ylipäätään hevosen selkään kapuaminen melkein kolmen vuoden tauon jälkeen oli ollut ihan mielettömän nostalgista, ja musta tuntui ihan tyhmältä, että mä olin ylipäätään pitänyt siitä taukoa. Mun olisi kyllä ehkä pakko vinkua Jassulta, saisinko alkaa taas vaikka yksäreiden liikutusavuksi, sillä nälkä ratsastuksen uudelleen aloittamiseen oli herännyt. Vaikka maastoretki ei ollut mikään teknisesti vaativa ratsastussuoritus, mulla oli ihan mielettömän hyvä fiilis, ja olin selvinnyt peränpitäjän roolista loistavasti. Luojan kiitos olin saanut roolini ansiosta myös suosiolla skipata kaikki tyhjänpäiväiset pukuhömpötykset, ja varustautua kunnon neonkeltaiseen heijastinliiviin, pukea Jurille heijastavan loimen ja jalkaheijastimet, sekä pistää vielä omaan kypärääni otsalampun, jonka toisella puolella oli taakse osoittava punainen valo. Komeita luomuksia tallilaiset olivat reissua varten silti tehneet, enkä mäkään voinut olla niitä ihastelematta.

Ja vittu, miten hyvältä Ella näytti platinanvaaleissa pitkissä kutreissaan esittäessään jotain Disney-prinsessaa. Siis -- vittu -- huonolla tavalla. Koska se ei tukenut taaskaan yhtään mun ikuisuusprojektiani unohtaa se täydellinen olento, ja jatkaa elämässäni eteenpäin. Onnistuisinkohan mä siinä ikinä?

Mun ja Steenin juonima säikäytysspektaakkelikin oli mennyt aivan nappiin. Tai alun perin mä olin juoninut sitä Petterin kanssa, mutta koska se osallistui itsekin vaellukselle, ei siitä ollut meille säikyttelijäksi. Sen sijaan se oli kekannut kysyä hommaan Sonian isoveljeä, Catun tupareissa tapaamaani Steeniä. Mä en itse tuntenut sitä juurikaan, kun en treenannut StorFitissä, mutta se oli ollut siitä huolimatta aivan messissä ja suorittanut säikyttäjän roolinsa erinomaisen hyvin. Mä vähän mietin, olisiko pitänyt perua koko säikyttely, kun mun ja Catun välit olivat ehkä lievästi ilmaistuna jännitteiset juuri nyt, mutta koska me oltiin sovittu se juttu aikoja sitten, ei sitä kehdannut sitten enää lähteä muuttamaan. Parin viikon takainen avautuminen Catun suunnalta oli tullut mulle ihan puun takaa, enkä mä ollut juuri muuta ehtinyt näiden viime päivien aikana miettimäänkään kuin sitä, kuinka mä sille oikein vastaisin.

Ai niin, ja Ellaa tietysti, mutta se nyt oli niin itsestään selvää, että sitä tuskin tarvitsi edes mainita, kun listasi mun pääni sisältöä. Mun teki mieli lyödä itseäni paistinpannulla päähän, sillä millainen vitun idiootti taikinoi mahdollisesti sulkeutuvia ovia sellaiseen ihmiseen, joka ei ollut koskaan, eikä tulisi koskaan olemaankaan sun? Ilmeisesti mun kaltaiseni idiootti. Ellalla oli Matias nyt. Ja jos Matias joskus häviäisi sen viereltä, sillä oli varmasti muita abijätkiä jonossa ottajina, ja kaikki niistä menisivät mun edelleni. Ellaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tällainen kuusi vuotta vanhempi hännystelijä, joka oli jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa niin epävakaa ääliö, ettei sen kanssa kannattaisi koskaan kenenkään ruveta yhtään millekään.

Mä olin todella yllättynyt siitä, ettei Ella suolannut mua silloin kun ne juttelivat Catun kanssa Beatan babyshowereissa, mutta sekin oli varmasti vain osoitus siitä, kuinka vähän mä sille merkitsin. Se oli varmaankin vain täysin varma siitä, että mä onnistuisin pilaamaan suhteeni Catuun ilmankin sen apua. Mikä ei siis varmaankaan ollut kovin kaukana totuudesta, sillä sitähän mä nimenomaan pelkäsin itsekin.

Juri pärskähti heinien rouskuttamiseltaan, kun mä ähersin talliloimen viimeisiä solkia kiinni. Sitten vielä estesatula tellingille, huopa pesuun, harjatut suojat varustekoriin ja suitset kuolainten pesun jälkeen pakettiin. Olin saanut olla tallissa jo tovin ihan keskenäni hevosten kanssa, sillä porukka oli liuennut paikalta ennätysvauhtia. Kaikilla oli varmaan kova kiire yötalleilemaan yläkertaan, sillä ne olivat purkaneet ratsunsa varmaan kymmenessä minuutissa ja hipsineet juoksuaskelin ovesta ulos. Lukuunottamatta Jannia ja Joonaa, jotka olivat päättäneet kiusata mua vielä jollain oksettavan romanttiselta kuulostavalla lässytyksellä ja varmaan viisi minuuttia kestäneellä pusuttelulla. Söpö parihan ne olivat, mutta mä en jaksanut juuri nyt katsoa kenenkään onnea tai halunnut kenenkään hierovan onnellisia parisuhteita mun naamaani. Luojan kiitos, mä en ymmärtänyt niiden puheesta mitään, kun ne olivat sentään hoitaneet sen suomeksi. Nekin olivat tosin jo aikaa sitten lähteneet.

Mä rapsutin Juria vaivihkaa, ennen kuin suljin sen karsinan oven. Lakaisin vielä oritallin käytävän pikaisesti, ennen kuin lähdin taivaltamaan kohti taukotupaa liiketunnistimella toimivien pihavalojen valaistessa tietäni.

”Sven? Mitä ihmettä sä täällä hiivit?” kuului heti talliin astuttuani ääni, joka sai mut hätkähtämään. En nimittäin odottanut törmääväni kehenkään suoraan ison tallin oven takana, sillä mä odotin kaikkien maleksivan taukotuvassa.

Tunnistettuani puhujan mä kuitenkin sulin kömpelöön hymyyn, mutta toinen puoli mun aivoistani täyttyi pakokauhusta. Kuinka tyypillistä.

”Ai moi”, mä vastasin Catulle, jonka poskia koristivat vielä Pikachu-asusta jääneet punaiset maalausjäljet. ”Samaa vois kysyä sulta. Eikö taukotuvassa olekaan hyvä meno, kun sä täällä noin hiiviskelet?”

”Ha ha haa”, se lässytti. ”Jonkun täytyy hoitaa talli yökuntoon.”

”Ja jonkun täytyy käydä viemässä ratsastuskamansa kaappiin”, mä vinoilin hymyillen ja vedin pitkään henkeä. ”Kuule?”

Mua alkoi jännittää sen sanan kuuleminen omasta suustani, mutta pakkohan meidän oli ennemmin tai myöhemmin puhua. En mä voinut jättää sitä roikkumaan ja pohtimaan, mitähän mä siitä oikein ajattelin. Mä en voinut esittää, kuin koko keskustelua ei koskaan olisi käyty. Mä en voinut ruveta kohtelemaan Catua kuin ilmaa sen jälkeen, mitä se oli mulle tunnustanut. Mä en ollut kuten Ella.

”Mä oon miettinyt”, jatkoin, ja Catun kulmat painuivat varovaiseen kurttuun. Se tarkkaili mua silmät tuikkien tallin porraskäytävää valaisevan keltaisen lampun valossa. ”Sitä mitä sä sanoit.”

”Niin…?”

Mun hengitykseni kiihtyi. Mua ahdisti, sillä mä olin unohtanut keksiä repliikit tätä hetkeä varten. Miten mä oikein asettelisin sanani ilman, että puhuisin itseäni pussiin tai loukkaisin Catua? Miten sanoa kyllä ja ei yhtä aikaa sanomatta kuitenkaan kumpaakaan, koska en mä oikeastaan edes halunnut sanoa kyllä enkä toisaalta halunnut myöskään sanoa ei? Helvetin helvetti.

”Mä… tai siis… äh”, takeltelin katseen painuessa maahan. Mä hymyilin. Älä mieti liikaa, mä neuvoin itseäni. Sanot vaan, miten asiat ovat. Ei, ei sittenkään. Älä todellakaan sano, miten asiat ovat.

Catu tuijotti mua edelleen odottaen, enkä mä ollut varma, hengittikö se ollenkaan. Mä tiesin tasan tarkkaan, miltä siitä tuntui. Sen onneksi mä en kuitenkaan ollut kuten se yksi, joten huutonauruun mä en tässä tilanteessa kykenisi repeämään.

”Mä en näe sitä mahdottomuutena”, mä aloitin ja nostin katseeni hitaasti Catuun. ”Meitä, siis.”

”Ai et?” se henkäisi, enkä oikein ollut varma sen sävystä.

”En”, vastasin pehmeästi. ”Mua vaan vähän pelottaa, että mitä meidän ystävyydelle käy, jos jokin menee pieleen.”

”En mäkään halua, että mikään menee pieleen”, se mutisi hennosti ja katseli mua silmääkään räpäyttämättä. ”Mulla on vain susta niin hyvä fiilis”, kiharatukkainen jatkoi.

Mä hymähdin. Hyvä fiilis – minusta? Miten joku edes pystyi ajattelemaan musta noin. Mä en todellakaan ansainnut Catun kaltaisen ihmisen tunteita. Mitä jos mä rikkoisin sen typeryydelläni?

”Että ei yhtään paineita, niinkö?” mä naurahdin hymyillen hermostuneesti.

”En mä sillä…”

”Tiedän.”

Me katsottiin toisiamme hetki silmiin tallin hiljaisuudessa. Vaelluksella olleet hevoset hamusivat viimeisiä heinänkorsiaan, ja tallissa kaikui tyytyväinen rouske. Yläkerrasta kantautui iloinen puheensorina.

”Mites nyt sitten?” se kysyi ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Mun pulssini tykytti kaulalla raskaasti.

”Mitä tällaisissa tilanteissa kuuluu tehdä tai sanoa?” mä ynähdin, ja me molemmat naurahdettiin.

”Mä vähän toivoin, että sä tietäisit. Mulla ei ole hajuakaan.”

”No voi helvetti.”

Mä en voinut tunnustaa Catulle tunteitani, koska niitä ei ollut. Tai siis oli, mutta ne olivat ainakin toistaiseksi aivan täysin platonisia, vaikka mä olin miten yrittänyt myydä sitä asiaa itselleni pääni sisällä. Ehkä mä vain tarvitsin vähän enemmän aikaa?

”Mitä jos… Mitä jos me vain jatketaan, kuten ennenkin, ja katsotaan mitä käy?” mä lausuin varovasti venkoillen portailla seisovan Catun edessä huonossa ryhdissä.

Catu hymähti ja sen kasvoille piirtyi varovainen hymy. ”Sopii mulle.”

”Yhdellä ehdolla”, mä jatkoin, ja Catun ilme terävöityi, ja sen silmät laajenivat kauhunsekaisesti, kun mä pidin pienen tauon ennen kuin avasin suuni uudelleen.

”Lupaat, ettet enää lähde mihinkään Espanjaan ilmoittamatta.”

”Ääliö”, se ärähti ja yritti potkaista mua horjahtaen portaiden askelmalta alemmas. Se repesi nauramaan. ”Mä odotin jo jotain kamalaa. En tietenkään.”

”Etkä Vietnamiin.”

”En sinnekään. Entäs Australiaan?”

”Älä kuvittelekaan”, mä naureskelin ja kävelin muutaman askelman Catun vierelle portaisiin. Mä kiedoin toisen käteni sen ympärille. ”Etkä Argentiinaan.”

”No voi hitto, mulla oli jo liput varattuna huomiselle.”

Portaiden yläpäässä mä jättäydyin alemmalle portaalle ja me vilkaistiin toisiamme silmiin hymyillen.

”Jutellaan huomenna lisää”, mä kuiskasin juuri ennen kuin Catu avasi taukotuvan oven, ja me astuttiin eläväisesti porisevaan ihmispaljouteen.
kirjoittaja Sven
lähetetty La 31 Loka 2020, 23:56
 
Etsi: Yötalli halloweeninä 2020
Aihe: 2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta
Vastaukset: 5
Luettu: 575

2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta

Sellainen
31.10.2020

#svella

Tallilla yöpyminen. Ideana hyvä, ajatuksena kutkuttava, toteutuksena, no, ei niin kutkuttava. Mä en varsinaisesti ollut mikään retkeilijä, enkä varsinaisesti ollut koskaan nukkunut missään makuupussissa ennen tätä. Katselin Auroraa, joka tottuneesti levitti ilmapatjaansa lattialle, ja jonka retkeilyvarusteet hipoivat mun mittapuulla ammattilaistasoa. Sen makuupussissakin oli joku sisäänrakennettu päänalunen.

Nita, jolla oli mukanaan mukavan näköiset peitto ja tyyny, vilkaisi mua lohdullisesti. Mulla oli isän kymmenen vuotta vanha, ohut ja vähän joka paikasta kulunut makuualusta sekä armeijanvihreä makuupussi, joka haisi savulta ja siltä, miltä isä oli kaiketi tuoksunut silloin kymmenen vuotta sitten, kun se oli sitä viimeksi käyttänyt. Astlyr olisi kietonut itsensä silkinsileisiin satiinilakanoihinsa ja nauranut itsensä hengiltä, jos olisi ollut näkemässä.

Mutta ei ollut, ja hyvä niin. En ollut puhunut Matiaksen kanssa abibussiaiheesta sanaakaan sen viestien, mutta en voinut olla miettimättä maanantaita, koulua ja sitä, miten kohtaisin sen pilalle hemmotellun prinsessan pistävine katseineen niin, etten itse sortuisi mihinkään typerään sanailuun. Miten ihmeessä pysyisin viileänä ja samalla ilmoittaisin sille, että en olisi enää mukana sen lapsellisessa bussipelleilyssä. Mä en halunnut alkaa hännystellä ketään.

Olisin halunnut kysyä Matiaksen mielipidettä asiasta selvin päin, mutta poika tuntui olevan varsin kiireinen piirittäessään Auroraa, jonka vierelle se oli puoliväkisin ängennyt omat retkeilykamppeensa. Mua hieman huvitti sen touhu, joka oli maailman läpinäkyvintä, mutta samaan aikaan mua myös hieman pelotti ja etoi. Aurora oli hirvittävän kaunis ja ilmeisen nuori, mutta silti meidän opettaja. Vaikka suojaikäraja opettaja-oppilas-asetelmassa oli Matiaksenkin kohdalla jo ylittynyt, Auroran osalta tuskin katsottaisiin hyvällä, mikäli se sortuisi pojan kanssa johonkin. Siihen johonkin ei ollut sinitukkaisen naisen punaisena hehkuvista poskista päätellen enää pitkä matka.

“Kyllä jätkät on kateellisia, kunhan saavat kuulla, että oon viettänyt yöni sun vieressä”, Matias letkautti vielä, ja mä mietin, kuinka en ikinä, ikinä villeimmissäkään kuvitelmissani voinut kuvitella itseäni kenenkään opettajani vierelle.

Sillä hetkellä, tosin, saatoin kuvitella itseni vain sen yhden ja ainoan vierelle. Sen yhden, joka marssi sisään tupaan hymyilevä Catu kainalossaan, ja joka tottuneesti istui alas, kun joku keksi alkaa kertoa kummitusjuttuja. Se hauskuutti muita kuin olisi ollut joku toinen, jota mä en tuntenut, enkä mä saanut silmiäni irti siitä. Sen teräväpiirteisistä kasvoista, joita Catu katseli haltioituneena. Sen käsivarsista, joihin Catu saattoi kietoutua koska tahansa halusi. Sen vaaleista hiuksista, joihin Catu sai upottaa sormensa aina, kun sen teki mieli. Sen sormista, jotka hellästi sipaisivat Catun kasvoja aina ennen kuin ne suutelivat.

Se kaikki tuntui niin väärältä. Kuin maailma olisi alkanut pyöriä väärään suuntaan ja keikahtanut kallelleen. Se kaikki tuntui siltä, miltä maailman isoimman virheen tekeminen tuntui. Eikä mitään voinut perua, ja se vasta väärältä tuntuikin. Ja nyt velloisin siinä virheessä ikuisesti. Vaikka mä en ollut sellainen.

Ehkä alkaisinkin retkeillä. Ehkä mäkin retkeilisin Aasiassa. Ehkä musta tulisi siellä sellainen kuin Catu. Catu ei tehnyt virheitä.

Kun se lähti, eikä jäänyt yöksi, mä tiesin, miltä tuntui olla yhtä aikaa helpottunut ja silti ikävöidä.

Vähitellen valot sammuivat. Hiljainen supina lakkasi. Ovi avautui ja sulkeutui. Portaat narisivat. Lattia tuntui kovalta kuin kallio. Savun haju tunkeutui mun luihin asti. Aasiassa oli takuulla helpompaa hengittää.

Makasin siinä selällään, vanhassa makuupussissa, paikoillaan, hiljaa, silmät avonaisina, enkä nukkunut koko yönä.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Su 01 Marras 2020, 23:28
 
Etsi: Yötalli halloweeninä 2020
Aihe: 2020/10/31 - 1 - Palautumista yövaellukselta
Vastaukset: 5
Luettu: 575

Figaron päiväkirja

Puukoista
20.12.2020


Juuri, kun pikkujoulut olivat menneet mun mielestäni niin hyvin. Juuri, kun mä olin tanssinut Emilien kanssa pilkkuun asti sopivan kevyessä hiprakassa Haviksen tanssilattialla välittämättä muista. Olin uppoutunut musiikin vietäväksi, enkä pelännyt, miltä näytin. Kun en ollut edes nähnyt niitä koko iltana. Kun mä olin huomannut päivä päivältä ajattelevani sitä aina vain vähemmän, ja uskaltanut käydä tallillakin välittämättä siitä, olivatko ne töissä. Kun mä olin pikkuhiljaa unohtanut, miltä sen kädet tuntuivat mun vartalolla silloin, ja miltä sen huulet olivat maistuneet, ja kun mun alitajunta oli viimeinkin lakannut muistuttamasta siitä jatkuvasti. Kun muistot eivät enää olleet kipeitä.

Kun mä olin lukenut historiankirjat kannesta kanteen niin monesti, että mä olin päässyt yli. Mä en enää muistanut sen kasvonpiirteitä ja luomien paikkoja niin selvästi.

”Me kuulemma seurustellaan.”

“Nitan sisko Annu, sitten Aurora, ja nyt viimeisimpänä Sven.”

“Että pusipusi vain, tyttöystäväiseni!”

”Ai että meillä oli Eirikin kanssa hauskaa sen jälkeen, kun Sven oli aukonu mulle päätään ja uteli sinusta ja minusta.”


Ja niin maailmankaikkeus oli pudottanut mun niskaani seuraavan pommin. Mä olin Hiroshima ja Nagasaki. Mä olin Lähi-Itä, jossa käytiin jatkuvaa sotaa. Rauhan aika oli valetta, kulissia. Sen jälkeen tehtiin yllätysisku, jossa kuoli mahdollisimman monta viatonta siviiliä.

Enkä mä ymmärtänyt enää mitään.

Ja edelleen, kolmea viikkoa myöhemmin, tuijotin ilmeettömänä tyhjyyteen rekan ikkunasta, kun Shelyesin karavaani oli kotiutumassa pitkältä kisareissulta Suomesta. Se matka oli tullut tarpeeseen, sillä ilmeisesti enää kouluaitojen sisällä pystyin ajattelemaan järkevästi, rationaalisesti, niin kuin entinen Ella aina teki. Vaikka Seppeleestä ei sijoitusta ollut tullutkaan luokkien huimasta tasosta johtuen, mä olin voittanut Inkerin, ja se oli tuonut ihan tarpeeksi mielihyvää. Kallassa sen sijaan olin sijoittunut helpossa B:ssä kolmanneksi, ja A:ssakin kahdenneksitoista jättäen monet kokeneemmat taakseni, mikä tuntui hyvältä.

Kouluaitojen sisällä olin elementissäni. Harmi, ettei radan suorittaminen vienyt ikinä muutamaa minuuttia kauempaa.

Rekassa kävi iloinen puheensorina, johon otin välillä osaa, jotta muut eivät ehtisi ihmetellä mitään. Matkalla ehti miettiä ihan liikaa, ja matka kesti ihan liian kauan. Ulkona vallitsi ahdistava pimeys tunnista, päivästä toiseen. Entisen Ellan mielestä se ei ollut tuntunut ahdistavalta, mutta tällä hetkellä mä en keksinyt asiaa, joka ei olisi ollut sitä. Entinen Ella oli ollut talven lapsi; nykyään toivoin, että viime toukokuu olisi ollut aina. Sellaista lämpöä en ollut kokenut ennen enkä enää tulisi kokemaan. Se tuntui erilaiselta kuin aurinko; se säteili sisältä.

Ja yhtäkkiä muistot olivat taas teräviä kuin kymmenen puukkoa.

Miten Matias oli päätynyt juttelemaan Svenin kanssa seurustelusta? Miksi Sveniä oli kiinnostanut? Vai oliko Matias vain lipsauttanut jotain typerää? Miten minä olin päätynyt koko Nordlandin silmissä Matias Bergin tyttöystäväksi? Miksei kukaan ollut kysynyt multa mitään?

miten
miksi

miten
miksi
miten
miksi


Ajatukset kiersivät loputonta kehää kahden kysymyksen välillä.

Uteli, sanoi Matias. Sven oli udellut minusta. Miksi Sven olisi udellut minusta; miksei se ollut pitämässä hauskaa Catun kanssa? Halusiko se varmistaa, että sillä meni paljon paremmin kuin mulla?

Taas miksi. Kahdesti.

“Ella”, mua groomannut Emilie sihahti niin nopeasti ja terävästi, että säpsähdin penkilläni kuin sähköiskun saanut. Vaaleatukkainen tyttö kikatti mun reaktiolle, ja minäkin väänsin kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen.
“Me ollaan pian perillä”, se sanoi. “Sä oot kai nukkunut aika pitkälti koko matkan.”

“Ai”, haukottelin, ja päässä jyskytti itsepintainen särky. “Ehkä korkeintaan torkkunut.”

“Sä muuten kuorsaat”, Emi totesi tietäväisenä virnuillen, ja muut paikalla olleet yhtyivät siihen kilpaa nyökkien. “Jäi Bertin moottorisahakin kakkoseksi.”

“Enkä!” älähdin heti vastaan. “Tai sitten oon kyllä nukkunut jotenkin huonossa asennossa, kun niskakin on näin kipeä.”

“Rauhoitu”, Emilie nauroi, “kunhan kiusaan.”

Ja kun me käännyttiin kymppitieltä Svolværiin ja Svolværista Shelyesiin päin; kun hevosia alettiin lastata pois autosta ja tavaroita purkaa, en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että sain vihdoin, pitkän ajomatkan jälkeen jotain muuta ajateltavaa kuin loputtoman kysymysten kehän. Figaro oli hieno matkustaja, eikä sen trailerikäyttäytymisessä ollut ollut mitään ongelmaa. Se meni koppiin ja tuli sieltä pois tottuneesti, niin kuin paljon kilpailleen ponin kuuluikin. Karsinassa riisuin tyytyväiseltä ponilta villaloimen sekä kuljetussuojat.

“Hei Ella!” ilmestyi Catu yhtäkkiä paikalle kottikärryjen kanssa pirteänä kuin mitään kaamosta ei olisi koskaan ollutkaan. Se heitti Figarolle heinää lausahtaen sitten huolettomasti: “Miten teidän kisat meni?”

“Ai hei”, vastasin sille hieman yllättyneenä, “ihan hyvin. Kallan helpossa B:ssä oltiin kolmansia.”

Mä en ollut juurikaan jutellut Catulle sen jälkeen, kun se oli viimeksi halunnut puhua mun kanssa kahden keskellä Beatan baby showereita. Olin ehkä hieman vältellyt sitä, nätisti sanottuna. Catu oli ihana, mutta en yksinkertaisesti pysynyt kasassa sen ollessa lähettyvillä. Sen jokainen sana, ele ja hymy kielivät mulle siitä, kuinka olin mokannut. Joka ikinen sen kanssa vietetty hetki iski kaikki ne kymmenen puukkoa mun rintakehään kertoen mulle mahdollisimman kivuliaasti, kuinka toisin kaikki olisikaan voinut olla. Jos.

“Mahtavaa, onnea! Nehän on aika isot kisat, eikö?” Catu intoili kärryihin nojaten, ja mä vain toivoin, että se olisi jo lähtenyt.

“On joo”, hymähdin lyhyesti silitellen Figaroa, joka oli tyytyväisenä uppoutunut saamaansa ruoka-annokseen.

“Miten sulla muuten menee? Ei olla nähty johonkin ikuisuuteen, vaikka mä suunnilleen asun täällä”, Catu jatkoi keskustelua nauraen. Eikö sillä todella ollut parempaa tekemistä?

“Ihan hyvin”, totesin nopeasti, “kun vain koulu olisi jo ohi.”

“Ai niin, voi abiaikoja”, Catu huokaisi haaveillen, ja iski tietämättään mun rintaani vielä yhdennenkintoista puukon. Vaikka Sven ikinä enää olisikaan ollut vapaa, oli meillä vieläkin kuusi vuotta ikäeroa. Se oli liikaa, vaikka mä olinkin jo täysi-ikäinen. Eikä Sven ikinä tosissaan kuvittelisi meidän välille mitään, sillä se varmasti tiedosti sen karun faktan. Mitä sen perhekin ajattelisi?

Entinen Ella ei olisi ikinä ollut jumissa näin typerässä tilanteessa ja voi, miten mä toivoinkaan, että se olisi ollut täällä nyt puhumassa mulle järkeä.

“Niin. Miten sulla menee?” katsoin kohteliaaksi kysyä vastakysymyksen, kun unelmiinsa uppoutunut Catu ei vieläkään hievahtanut. En mä halunnut kuulla. Totta kai sillä meni hyvin. Se oli päivänselvää.

“Ihan hyvin”, Catu virnisti mua selvästi matkien, “kai.”

“Kai?” äännähdin kysyvästi.

“Niin. Koulu sujuu ja töitä riittää”, kiharatukkainen naurahti, “mutta Sven on ollut vähän outo.”

“Ai”, yskäisin, ja mun alitajuntani käski juosta pois ja lujaa, “millä tavalla?”

“Äh, en mä tiedä, mä varmaan kuvittelen vain”, Catu naurahti hieman kiusaantuneen oloisena. “Ja mitä mä nyt sulle, sehän on sun eksä.”

Ja niin meinasin tukehtua omaan kuolaani; ajatusten vyöry jyräsi mun yli; hautasi mut alleen; liiskasi nurkkaan kuin säälittävän hyttysen. Eksä?? Siis entinen tyttöystävä? Missä universumissa? Oliko Ylva nimittänyt mua Svenin entiseksi tyttöystäväksi kertoessaan Catulle kaiken?? Vai Sven itse?? Kai ne olivat keskustelleet asiasta? Mutta miksi ihmeessä se olisi ollut niin typerä? Sehän oli valetta. Miksi se olisi valehdellut Catulle?

“Niin”, köhäisin hiljaa korjaamatta sanaakaan. Ei selityksiä, ei ylimääräistä puhetta. Niin oli parempi.

“Ei, äh, anteeksi, ei mun ollut tarkoitus. Oikeasti”, Catu kiemurteli vaikeana, eikä mun tahattoman tyhjä olemus helpottanut asiaa. Pudistin päätäni nopeasti ja nostin suupieliäni hieman ylöspäin.

“Mä auttaisin kyllä, jos voisin”, mä vastasin kevyesti naurahtaen, “mutta eksät on eksiä syystä, niinhän sitä sanotaan.”

Hitto, miten typerältä mä kuulostin. Entinen Ella olisi hoitanut tämänkin turhanpäiväisen länkytyksen pois päiväjärjestyksestä paljon sulavammin.

“Hah, niin kai”, Catu hymähti. “Ja ihan hyvin tässä menee. Se on vain vähän sellainen, Sven.”

Nyökkäsin.

Sellainen Sven, tosiaan. Sellainen Sven, jonka ympärille olin tahtomattani, vahingossa kietoutunut kuin köynnöskasvi. Sellainen Sven, jota en saanut mielestäni, vaikka kuinka yritin, ja vaikka kuinka lähellä olin, tönäisi joku mut aina takaisin lähtöruutuun, kuten Catu nyt. Kuten Matias, kuten joka ikinen, ikinä.

Kahdestoista puukko oli kivulias. Se lävisti sydämen.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ma 21 Joulu 2020, 21:46
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 1267

Figaron päiväkirja

Myrkky
11.1.2021

#svella #svetu

“Er det sant?”

Matiaksen kysymys rikkoi hiljaisuuden, jota oli kestänyt tallin pihasta jopa Mellavatnetille asti. Hiljaisuuden, johon olisin voinut jäädä iäksi. Kaikkien niiden solvauksien, kaiken sen huudon ja etenkin kahvikuppien särkymisen jälkeen tuulen humina ja ohuen lumikerroksen narina Usvan ja Figaron kavioiden alla olisi ollut mulle juuri sopiva, aivan riittävä äänimaailma.

“Hva mener du?”

Pelasin aikaa. En halunnut puhua siitä, ja kaikkein vähiten Matiakselle. Sen paikalle ilmaantuminen oli tapahtunut maailman huonoimmalla hetkellä. Musta oli tuntunut, että mun elämäni oli yhtäkkiä paljastunut kulissiksi; teatteriksi; olinkin Ison ja Pehmeän päätähti. Voi kunpa olisikin. Silloin mä en olisi menettänyt yhden yhtä ystävää, eikä sitä yhtä olisi oikeasti ollut edes olemassa. Kaikki olisi ollut käsikirjoitettua, lavastettua ja ulkopuolella mua odottaisi tavallinen, rauhallinen elämä.

“No sua ja Sveniä tietenkin”, Matias huoahti pyöräyttäen silmiään. “Ääliö.”

“Ravataanko?”

“Ella”, poika ei luovuttanut, “siis panet--”

“Nei!” mä inahdin terävästi ja tunsin poskieni hehkuvan. Pakkasta olisi saanut olla enemmän, mutta talvi Lofooteilla oli aina leuto.

“No mitä se Catu sitten selitti? Keksikö se kaiken muka päästään?”

Olisipa keksinyt, mä ajattelin, olisipa tosiaankin keksinyt. Mutta todellisuudessa mä olin tehnyt väärin. Me oltiin tehty väärin. Olisi pitänyt sanoa Svenille, että lopettaisi; olisi pitänyt lopettaa itse. Mutta mä en ollut pystynyt, mä olin ollut heikko. Se oli jotain liikaa; jotain, mitä mä en voinut käsitellä. Jotain, josta en voinut pitää itseäni erossa, kun olin kerran päästänyt lähelle. Mä tarvitsin sitä, mun joka soluni janosi sitä. Eivätkä ne tienneet, että ne janosivat myrkkyä. Sen kosketus myrkytti mut niin, että tuhosin heikkoudellani itseäni ja läheisiäni haluamattani. Kaikki ihmissuhteet lakastuivat kuin rikkaruohot, sillä mä olin ollut moraaliton; unohtanut, mikä oli hyväksyttävää.

“Se sanoi mulle”, mä nielaisin, “että ne ovat vain ystäviä. Kirjaimellisesti vertasi Catua suhun.”

“Muhun?” Matiaksen kasvot vääntyivät.

“Niin. Sven sanoi, että Catu on sille ihan yhtä kaveri kuin sä mulle.”

“Ei jumalauta”, Matias naurahti päätään pudistaen.

“Ja mä tiedän”, ääni oli katkonaista ja juuttui kurkkuun, “mä tiedän, ettei ne ole näyttäneet siltä. Mutta niin se sanoi, ja mä halusin uskoa sitä.”

Kerrankin. Tuijotin Figaron kapeaa kaulaa, siistittyä harjaa ja rennosti sivuilla lepuuttaneita korvia, jotta rauhoittuisin. Mä sain taas olla vihainen ja pettynyt, mun olisi pitänyt olla vihainen ja pettynyt, mutta mä en voinut. Olin vihainen ja pettynyt vain itseäni kohtaan. Se oli se myrkky, se teki musta sellaisen.

“Ei jumalauta”, Matias toisti naurahtaen uudelleen. “Siksi se siis oli sellainen!”

“Ai millainen?” mä kysyin kohottaen kulmiani.

“Se jätkä oli, hitto vie, mustasukkainen!” Matias älähti voitonriemuisena, ja kääntyi sitten mua kohti. “Silloin pikkujouluissa, kun se kyseli musta ja susta. Se oli ihan vitun mustasukkainen!”

“Niin”, vastasin hiljaa, lähes äänettömästi. Niin, että se varmaan katosi tuulen mukana Atlantille ja haihtui siellä pois.

“On sullakin kyllä maku”, Matias virnuili sitten. “Vaikka tää onkin pieni kylä, olisi täällä varmaan silti muitakin miehiä kuin joku itseään täynnä oleva Steinbakk. Ja kolme vuotta jo! Sähän olit jotain viistoista silloin! Ihan sakko--”

“Ei me olla tehty mitään”, keskeytin kiusaantuneena. “Ei oikeasti olla.”

“Aivan varmasti”, poika vieressäni myhäili tyytyväisenä. “Voin kertoa, että kukaan itseään kunnioittava mies ei jaksa odottaa noin kauaa. Siksiköhän se vehtasi sitten Catun kanssa? Jestas, mikä kolmiodraama.”

Lopeta, mä halusin sanoa taas, mutten pystynyt, en Matiaksellekaan. Purin hammasta niin, että se oli lohjeta, sillä poika puhui tietämättään täyttä totta. Me oltiin tehty väärin, se oli valehdellut mulle ja mä olin toiminut huolimattomasti. Nyt Svenillä oli taas välinsä Catun kanssa selvitettävänä, eikä mulla olisi niiden kahdeksan vuoden historian jälkeen enää osaa eikä arpaa kummankaan elämässä. Siksi se ei ollut vieläkään laittanut viestiä. Se oli tajunnut, että mä en ollut sille sittenkään niin tärkeä, että se olisi valmis uhraamaan kaiken. Että sen oli parempi pitää Catu, sillä mä en edes --

Ja mä ymmärsin. Se halusi olla itseään kunnioittava mies. Se halusi elää elämäänsä sotkeentumatta enää yhteenkään ihmissuhteeseen, joka ei antanut sille, mitä se halusi. Niinhän me kaikki. Sille ystävät olivat tärkeämpiä niin kuin pitikin. Se oli tervettä. Piti vain jatkaa elämää. Piti taas jatkaa elämää.

Koska me oltiin olemassa aina vain pari tuntia kerrallaan.

“Kuule”, mä totesin sitten. “Kun sä sanoit, että olisi täällä varmaan muitakin, niin tunnetko sä ketään, sellaista?”

“Siis haluatko sä, että mä paritan sut jollekin?” Matias nauroi. “Okei!”

“Mä kysyin, että tunnetko sä ketään?”

“Onko Ella-Amalie Johansen Storvik puutteessa? Ja ne puhuu, että sä oot neitsyt. Kaikkea kanssa, uutta putkeen vain saman tien”, Matias jatkoi virnuiluaan.

“Unohda”, vastasin huokaisten.

"No, itseni lisäksi", Matias istui poninsa selässä ryhdikkäämmin, "Adrianilla ja Linnillä meni kai poikki taas”, poika vakavoitui sitten hetkeksi. “Pari viikkoa sitten jo, varmaan ennätysaika. Mä voin sanoa sille, jos sitä kiinnostaisi.

“Adrian Bjørnvikille?” irvistin. “Se on ollut mun kanssa samalla luokalla aina.”

“Jep. Mä laitan sille heti viestiä”, Matias totesi kaivaen puhelimen taskustaan.

“Joopa joo”, pyöräytin silmiäni. “Sehän on joku Astlyrin paras kaveri. Varmasti oikein hyppii riemusta.”

“Se nähdään kohta”, myhäili Matias, näpytteli näyttöään hetken ja tunki puhelimen takaisin paikalleen. Kiusasi vain, kyllä mä sen tunsin.

“Idiootti”, hymyilin sille ja ravistin päätäni. “Joko ravataan?”

Ja mä toivoin, että tuulenvire Atlantilta palaisi kiihtyneiden askelten mukana; haihduttaisi myrkyn; kaiken, mitä siitä oli jäljellä.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Pe 05 Helmi 2021, 20:11
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 1267

Figaron päiväkirja

Unelmista
9.7.2021

#svella


”Me myydään se poni.”

Ella-Amalie puri hammasta ratsastaessaan verryttelyalueelta aitojen sisään, keskihalkaisijalle, tehdessään alkutervehdyksen tuomarille. Se istui syvälle satulaan, antoi jälleen pohkeita, käänsi uralle. Se istui myyntihevosen selässä, se huomasi ajattelevansa jatkuvasti, ja sana jäi kaikumaan tytön mieleen. Sen oli tarkoitus esitellä poniaan, ei ratsastaa itseään varten. Ella tunsi selässään pistävinä, polttavina piikkeinä koppavalle, latvialaiselle Silvijalle ja tämän vanhemmille kuuluvat katseet, jotka seurasivat suoritusta herkeämättä kentän laidalta. Sen lisäksi, että Ellan tuli näyttää heille, mihin Figaro pystyi, oli tämä nenäkäs teinityttö halunnut myös startata itse. Figaro-paralla olisi neljä starttia, vaikka kaksikin oli sille välillä liikaa. Mutta Ellalla ei ollut siihen mitään sananvaltaa. Silvija Gailis kilpailisi, piste.

”Se on sun omaksi parhaaksesi.”

Ella inhosi sitä lausetta. Kaikki oli äidin mielestä aina hänen omaksi parhaakseen. Kaikki, paitsi voimistelun lopettaminen -- se kismitti Karen Storvikia edelleen. Hän ei pitänyt hevosista, mutta oli taipunut harrastukseen tyttärensä takia. Nyt se oli viemässä sen ja väitti, että teki senkin tyttärensä takia.  Jotta opiskelut lähtisivät käyntiin, eikä tarvitsisi kantaa huolta muusta kuin koulunkäynnistä. Jotta Ellasta valmistuisi tavoiteaikaa aiemmin oikeustieteiden maisteri. Jotta tuleva muutto Tromssaan sujuisi ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä.

”Ja sano sille poikaystävällesikin, mikä lienee, että te ette voi olla yhdessä. Et kai halua, että opinnot kärsivät jonkin niin tyhjänpäiväisen takia?”

Ei se ole tyhjänpäiväistä, oli tytön tehnyt mieli huutaa, mutta se oli ollut vaiti, kuten se oli kasvatettu. Vanhempia tuli kunnioittaa, ja siksi Ella tunsi olevansa kahden tulen välissä. Se vilkaisi vaivihkaa vihreää Avantia, jonka kylkeen vaalea mies nojaili kentän toisessa päädyssä. Hetkeä aiemmin se sama mies oli toivottanut Ellalle onnea ja hymyillyt lämpimästi -- se ei tiennyt vielä. Se ei tiennyt, mitä mieltä Karen Storvik siitä oli -- tuskin tiesi edes Karen Storvikin tietävän hänen olemassaoloaan. Pala nousi Ella-Amalien kurkkuun pelkästä ajatuksesta, että se kamala hetki läheni päivä päivältä nopeammin: hetki, jolloin olisi pakko sanoa se, mitä pahiten pelättiin -- det var det. Viimeisestä kerrasta oltiin vasta päästy yli -- se ei ollut vielä valmis uusintaan.

Tyttö käänsi katseen äkkiä takaisin hevoseensa. Lopputervehdys. Aplodit ja kuulutukset olivat korvissa pelkkää sumua.

“Not your best day, huh? He seemed a little slow to me” lausui nenäkäs Silvija, kun Ella oli hädin tuskin päässyt radan ulkopuolelle. Vaaleaverikkö nyökkäsi, kun tuomari kuulutti prosenteiksi vain 57 ja vähän päälle. Se ei ollut Ellan, saati Figaron tyypillinen tulos, ja se pudotti ratsukon luokan häntäpäähän.

“Guess we’re just both a bit tired, I don’t know”, Ella-Amalie kohautti olkiaan ja yritti hymyillä puoliksi. Silvija ja tämän äiti, Ausma Gailis, eivät edes yrittäneet. “But he’s still a nice pony. Too bad I have to sell it.”

“He will become a great, well, at least good riding school pony”, tokaisi Ausma monotonisesti ja näytti siltä, ettei ollut nukkunut viikkoon. Ella nieleskeli ärsytystään. Kaikista mahdollisista paikoista oli Figaro, hänen Figaronsa, myyty juuri ratsastuskouluun. Se joutuisi revittäväksi ja potkittavaksi aivan liian äänekkääseen ympäristöön. Vaihtuvat ratsastajat ja ratsastustyylit saisivat ruunan vielä stressaamaan itsensä hengiltä. Ella oli huolissaan, mutta ei sanonut mitään. Ausma vaikutti jo tehneensä päätöksen, ja se, jos mikä, tekisi Karen Storvikin onnelliseksi.

Huokaisten Ella jätti poninsa latvialaisten hoitoon valmistautumaan rauhassa helppo A-luokkaan. Salaa se toivoi, että poni tekisi jotain kamalaa, jotta Silvija ja Ausma eivät suostuisikaan ostamaan sitä, mutta tiesi, ettei Figaro ollut sellainen. Poni oli aivan liian halukas miellyttämään ihmistä ja tekemään parhaansa ollakseen esimerkiksi samanlainen kuin Blondi osasi olla. Figaro yrittäisi ymmärtää ratsastuskouluoppilaiden mielenliikkeitäkin viimeiseen asti. Se ei ollut laittanut vastaan edes silloin, kun sillä oli ollut mahahaava.

Se käveli kohti viileää tallirakennusta etsiäkseen muita Shelyesläisiä, mutta pysäytti matkansa kuullessaan narisevan, selvästi kärttyisen äänen sättimässä koko maailmaa huonoista kouluradan prosenteista. Inkeri Johansen olisi saanut Ella-Amalien tavallisesti kääntymään kannoillaan täysin vastakkaiseen suuntaan, mutta tällä kertaa se otti askeleen sitä kohti, toisenkin. Inkeri oli ainoa, joka saattoi ymmärtää, mikä kuulosti jo Ellan itsensä päässä niin absurdilta, että se lähes alkoi katua.

“Hey, Inkeri!” tyttö silti hihkaisi serkulleen, jonka pitkä poninhäntä heilahti sen kääntyessä katsomaan tulijan suuntaan. “Do you have a moment?”

Inkerin kulmat olivat kääntyneet arvioivaan kurttuun.
Avhenger”, se vastasi norjaksi hetken mietittyään. “Hva skjer?”

Ella vilkaisi nopeasti blondin seurassa ollutta miestä, jonka nimeä se ei kuollakseenkaan muistanut. Mies veti kätensä puuskaan kiusaantuneena, mutta sen onneksi joku toinen, isoa, rautiasta hevosta taluttava nainen pyysi sitä mukaansa hymyillen.

“Sanoiko se selostaja, että sun ponisi on myynnissä?” Inkeri aloitti naljailun heti, ja Ella nyökkäsi. “Menikö isin firma konkkaan vai tarviitko taas isomman ja paremman? Teillä ei kyllä kovin kaksisesti sujunut, mutta ei se uusi heppa mitään pelasta, jos ei osaa ratsastaa.”

“Ei”, Ella totesi rauhallisena näyttämättä lainkaan, kuinka toisen ilkeily pääsi sen ihon alle. “Mutta siihen liittyen mulla oli kysyttävää.”

“No, kakista ulos sitten”, kohautti Inkeri olkiaan sivellen samalla kirjavan ponitammansa turpaa. “Vaikka mitäpä minä mistään hienostoponeista tiedän; mullahan on vain tämä puskasta revitty raakile ja yksi shettis.”

“Tai ei se varsinaisesti liity hevosiin”, Ella totesi sitten Inkerin odotellessa kärsimättömänä. “Vaan siihen, kun sähän silloin lopetit sen lukion, eikö niin?”

“Voi hyvää päivää”, Inkeri pyöräytti silmiään. Se ei halunnut puhua serkkunsa kanssa mistään kouluun liittyvästä, sillä tiesi jäävänsä aina alakynteen. Se oli ollut suvun musta lammas keskeyttäessään toisen asteen opinnot samalla, kun tiesi varsin hyvin Ella-Amalien juuri valmistuneen omistaan huippuarvosanoin. Ellan todistus sitä ja menestys tätä -- siihen Inkeri oli ollut kyllästynyt jo lapsena. Se katsoi tiukasti itseään hieman pidemmän tytön pitkien ripsien kehystämiin silmiin:
“Niin lopetin. Enkä kadu.”

Ella nyökkäsi hitaasti. Se ymmärsi. Se oli aina pitänyt korkeaa koulutusta arvossa, mutta Inkerillä näytti pyyhkivän ihan hyvin ilmankin. Sillä oli itselleen sopiva työpaikka, ja olisi voinut ehkä sanoa, että se eli unelmaansa.

“Miten sun vanhemmat reagoi siihen?” Ella kysyi lopulta jatkokysymyksen, kun Inkerin kasvoilta paistoi hämmennys.

“No arvaa”, se kohautti kuitenkin olkiaan. “Mun kaksoisveli pääsi heti opiskelemaan jotain avaruusteknologiaa ja meitsi päätti jäädä lappaamaan paskaa. Faijahan katkaisi välit kokonaan.”

“Entä äiti?”

“Mutsi on kuollut, ääliö.”

“Sori.”

“Mitä sä ylipäätään kyselet siinä?” Inkeri tivasi hermostuneena. Ei ollut Ellan tapaista jutella sille omasta aloitteestaan niin pitkään -- saati lykätä riidan haastamista näin pitkälle. Ella vaikutti asialliselta, viileältä, rauhalliselta, ja se ärsytti Inkeriä. Ellan olemus oli aina kuin se olisi joka kerta askeleen kaikkia muita edellä. Ehkä olikin.

“Mä.. Mä pääsin kouluun”, se totesi viimein hitaasti.

“Aha.”

“Mutta mä en tiedä, haluanko mä lähteä.”

Ai että halusiko Ella-Amalie Johansen Storvik lähteä yliopistoon? Inkerin otsa oli jo niin tuhannen kurtussa, että mitkään anti age-voiteet eivät sitä enää korjaisi. Tietenkin Ella halusi, sitähän se oli halunnut koko pienen ikänsä. Kun muut leikkivät kesäisin mummolan pihalla poliisia ja rosvoa, halusi pieni Ella-Amalie olla lakimies. Käräjätuomari. Notaari. Jotain sellaista, minkä toimenkuvasta Inkeri ei tiennyt mitään vielä kaksikymmentäkaksivuotiaanakaan.

“Mitä sä sitten tekisit?” se kysyi kummastuneena. Ella vain kohautti olkiaan. Ei se ollut vielä miettinyt asiaa niin pitkälle.

“Äiti ei kyllä tykkäisi siitä.”

“No ei varmasti”, Inkeri tyrskähti. Karen Storvik olisi ollut ilmiömäinen diktaattori, jonka rinnalla Hitlerkin olisi kalvennut. Inkerin silmissä nainen oli hirviö. Polkkatukkainen monsteri.

Yhtäkkiä se katsoi Ellaa, eikä tuntenut enää mahanpohjassa pistävää kateutta, katkeruutta. Se näki edessään tytön, joka oli jo lähes aikuinen, mutta joutui silti tanssimaan vanhempiensa pillin mukaan viimeiseen asti. Tytön, joka ei ollut varmaankaan tehnyt elämänsä aikana ensimmäistäkään itsenäistä päätöstä. Tytön, joka oli saanut kaiken, mutta jolta oli otettu ainakin kaksin verroin enemmän. Ensimmäistä kertaa elämässään Inkeri tunsi olevansa pahoillaan Ellan puolesta. Oliko sen annettu haaveilla? Oliko sille syötetty ajatus oikeustieteellisestä jo vauvana -- päätetty sen puolesta? Eikö se oikeasti halunnutkaan?

Ella näki edessään tytön, joka se oli salaa halunnut olla koko elämänsä. Ella näki vapauden.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ti 13 Heinä 2021, 21:07
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 1267

Takaisin alkuun

Siirry: